Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (neljäs jaosto)
4 päivänä heinäkuuta 2024 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Kuluttajasopimusten kohtuuttomat ehdot – Direktiivi 93/13/ETY – Kiinnelainasopimukset – Ehdot, joilla rajoitetaan korkokantojen vaihtelua – Niin sanotut vähimmäiskorkoehdot – Ryhmäkanne, jolla vaaditaan kyseisten ehtojen käyttämisen kieltämistä ja niiden nojalla maksettujen määrien palauttamista ja joka koskee suurta määrää elinkeinonharjoittajia ja kuluttajia – Kyseisten sopimusehtojen selkeys ja ymmärrettävyys – Käsite ”tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja”
Asiassa C‑450/22,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) on esittänyt 29.6.2022 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 6.7.2022, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Caixabank SA, jolle Bankia SA:n ja Banco Mare Nostrum SA:n oikeudet ovat siirtyneet,
Caixa Ontinyent SA,
Banco Santander SA, jolle Banco Popular Español SA:n ja Banco Pastor SA:n oikeudet ovat siirtyneet,
Targobank SA,
Credifimo SAU,
Caja Rural de Teruel SCC,
Caja Rural de Navarra SCC,
Cajasiete Caja Rural SCC,
Caja Rural de Jaén, Barcelona y Madrid SCC,
Caja Laboral Popular SCC(Kutxa),
Caja Rural de Asturias SCC,
Arquia Bank SA, aiemmin Caja de Arquitectos SCC,
Nueva Caja Rural de Aragón SCC,
Caja Rural de Granada SCC,
Caja Rural del Sur SCC,
Caja Rural de Albacete, Ciudad Real y Cuenca SCC(Globalcaja),
Caja Rural Central SCC,
Caja Rural de Extremadura SCC,
Caja Rural de Zamora SCC,
Unicaja Banco SA, jolle Liberbank SA:n ja Banco Castilla-La Mancha SA:n oikeudet ovat siirtyneet,
Banco Sabadell SA,
Banca March SA,
Ibercaja Banco SA ja
Banca Pueyo SA
vastaan
Asociación de Usuarios de Bancos, Cajas de Ahorros y Seguros de España (Adicae),
M.A.G.G.,
M.R.E.M.,
A.B.C.,
Óptica Claravisión SL,
A.T.M.,
F.A.C.,
A.P.O.,
P.S.C. ja
J.V.M.B., C.M.R:n seuraajana,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja C. Lycourgos sekä tuomarit O. Spineanu-Matei (esittelevä tuomari), J.-C. Bonichot, S. Rodin ja L. S. Rossi,
julkisasiamies: L. Medina,
kirjaaja: hallintovirkamies L. Carrasco Marco,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 28.9.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Caixabank SA, jolle Bankia SA:n ja Banco Mare Nostrum SA:n oikeudet ovat siirtyneet, edustajinaan J. Gutiérrez de Cabiedes Hidalgo de Caviedes ja E. Valencia Ortega, abogados,
– Banco Santander SA, jolle Banco Popular Español SA:n ja Banco Pastor SA:n oikeudet ovat siirtyneet, edustajinaan J. M. Rodríguez Cárcamo ja A. M. Rodríguez Conde, abogados,
– Targobank SA, edustajinaan D. Machado Rubiño ja J. Pérez de la Cruz Oña, abogados,
– Caja Rural de Teruel SCC, edustajanaan J. López Torres, abogado,
– Caja Rural de Navarra SCC, edustajinaan J. Izquierdo Jiménez ja M. Robles Cháfer, abogados, sekä M. Sánchez-Puelles González-Carvajal, procurador,
– Caja Rural de Jaén, Barcelona y Madrid SCC, edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Caja Rural de Asturias SCC., edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Arquia Bank SA, edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Nueva Caja Rural de Aragón SCC, edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Caja Rural de Granada SCC, edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Caja Rural del Sur SCC, edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Caja Rural de Albacete, Ciudad Real y Cuenca SCC(Globalcaja), edustajinaan R. Monsalve del Castillo, I. Moreno-Tapia Rivas ja E. Portillo Cabrera, abogados, sekä M. Moreno de Barreda Rovira, procuradora,
– Caja Rural Central SCC, Caja Rural de Extremadura SCC ja Caja Rural de Zamora SCC, edustajanaan J. López Torres, abogado,
– Unicaja Banco SA, jolle Liberbank SA:n ja Banco Castilla-La Mancha SA:n oikeudet ovat siirtyneet, edustajinaan M. Á. Cepero Aránguez ja C. Vendrell Cervantes, abogados,
– Banco Sabadell SA, edustajinaan G. Serrano Fenollosa, R. Vallina Hoset ja M. Varela Suárez, abogados,
– Ibercaja Banco SA, edustajinaan S. Centeno Huerta ja C. González Silvestre, abogadas,
– Asociación de Usuarios de Bancos, Cajas de Ahorros y Seguros de España (Adicae), edustajinaan V. Cremades Erades, K. Fábregas Márquez ja J. F. Llanos Acuña, abogados, sekä M. del M. Villa Molina, procuradora,
– Espanjan hallitus, asiamiehinään L. Aguilera Ruiz ja A. Pérez-Zurita Gutiérrez,
– Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna ja S. Żyrek,
– Portugalin hallitus, asiamiehinään P. Barros da Costa, A. Cunha ja L. Medeiros,
– Euroopan komissio, asiamiehinään J. Baquero Cruz, N. Ruiz García ja I. Galindo Martín,
kuultuaan julkisasiamiehen 18.1.2024 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) 4 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 7 artiklan 3 kohdan tulkintaa.
2 Kyseinen ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Caixabank SA, jolle Bankia SA:n ja Banco Mare Nostrum SA:n oikeudet ovat siirtyneet, Caixa Ontinyent SA, Banco Santander SA, jolle Banco Popular Español SA:n ja Banco Pastor SA:n oikeudet ovat siirtyneet, Targobank SA, Credifimo SAU, Caja Rural de Teruel SCC, Caja Rural de Navarra SCC, Cajasiete Caja Rural SCC, Caja Rural de Jaén, Barcelona y Madrid SCC, Caja Laboral Popular SCC(Kutxa), Caja Rural de Asturias SCC, Arquia Bank SA, aiemmin Caja de Arquitectos SCC, Nueva Caja Rural de Aragón SCC, Caja Rural de Granada SCC, Caja Rural del Sur SCC, Caja Rural de Albacete, Ciudad Real y Cuenca SCC(Globalcaja), Caja Rural Central SCC, Caja Rural de Extremadura SCC, Caja Rural de Zamora SCC, Unicaja Banco SA, jolle Liberbank SA:n ja Banco Castilla-La Mancha SA:n oikeudet ovat siirtyneet, Banco Sabadell SA, Banca March SA, Ibercaja Banco SA ja Banca Pueyo SA sekä toisaalta pankkien, säästöpankkien ja vakuutuslaitosten asiakkaita edustava espanjalainen kuluttajajärjestö Asociación de Usuarios de Bancos, Cajas de Ahorros y Seguros de España (Adicae), M.A.G.G., M.R.E.M., A.B.C., Óptica Claravisión SL, A.T.M., F.A.C., A.P.O., P.S.C. ja J.V.M.B., C.M.R:n seuraajana, ja joka koskee kyseisten luottolaitosten tekemien kiinnelainasopimusten yleisissä ehdoissa olevan ehdon kieltämistä ja kyseisten asiakkaiden tuon ehdon perusteella maksamien määrien palauttamista.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin lainsäädäntö
3 Direktiivin 93/13 johdanto-osan 23. perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”henkilöillä ja järjestöillä, joilla kansallisen lainsäädännön mukaisesti on laillinen etu suojella kuluttajia, on oltava mahdollisuus ryhtyä oikeudellisiin toimiin yleisesti kuluttajasopimuksissa käytettäviksi tarkoitettujen ehtojen, ja erityisesti kohtuuttomien ehtojen osalta, joko saattamalla asia tuomioistuimen tai sellaisen hallintoviranomaisen käsiteltäväksi, jolla on toimivalta antaa ratkaisu valituksesta tai ryhtyä aiheellisiin oikeudellisiin toimiin asiassa; tämä mahdollisuus ei kuitenkaan merkitse yleisten ehtojen ennakkovalvontaa talouden eri aloilla”.
4 Direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
– –
b) ’kuluttajalla’ jokaista luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin kattamia sopimuksia tehdessään ei harjoita ammatti- tai liiketoimintaa”.
5 Direktiivin 4 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 artiklan soveltamista.
2. Sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea sopimuksen pääkohteen määrittelyä eikä hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin tai tavaroihin, jos nämä ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.”
6 Direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla. Tätä tulkintasääntöä ei sovelleta 7 artiklan 2 kohdassa säädettyjen menettelyjen yhteydessä.”
7 Direktiivin 93/13 7 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.
2. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut keinot sisältävät säännöksiä, joiden mukaisesti henkilöt ja järjestöt, joilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti laillinen etu suojella kuluttajia, voivat kansallisen lainsäädännön mukaisesti saattaa asian käsiteltäväksi tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa, jotka voivat päättää, ovatko yleiseen käyttöön laaditut sopimusehdot luonteeltaan kohtuuttomia ja käyttää riittäviä ja tehokkaita keinoja tällaisten ehtojen käytön lopettamiseksi.
3. Kansallista lainsäädäntöä noudattaen 2 kohdassa tarkoitetut oikeudelliset keinot voidaan kohdistaa erikseen tai yhteisesti useisiin saman alan elinkeinonharjoittajiin tai näiden järjestöihin, jotka käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai samanlaisia ehtoja tai suosittavat niiden käyttöä.”
Espanjan oikeus
Laki 7/1998
8 Yleisistä sopimusehdoista 13.4.1998 annetun lain 7/1998 (Ley 7/1998 sobre condiciones generales de la contratación; BOE nro 89, 14.4.1998, s. 12304), sellaisena kuin se on muutettuna, 12 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Tämän lain säännösten tai muun pakottavan tai kiellon sisältävän lainsäädännön vastaisten yleisten sopimusehtojen käyttämisestä tai niiden käyttämisen suosittelemisesta voidaan nostaa kielto- ja peruutuskanteita.
2. Kieltokanteen tarkoituksena on saada tuomio, jossa vastaaja määrätään poistamaan yleisistä sopimusehdoistaan pätemättöminä pidetyt ehdot ja olemaan käyttämättä tällaisia ehtoja tulevaisuudessa ja jossa määritetään ja täsmennetään, olosuhteista riippuen, sopimuksen sisältö, jota pidetään pätevänä ja sitovana.
Kieltokanteeseen voidaan yhdistää liitännäisenä kanne, jossa vaaditaan tällaisten yleisten sopimusehtojen perusteella maksettujen määrien palauttamista, ja kanne, jossa vaaditaan tällaisten ehtojen soveltamisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista.
– –”
9 Kyseisen lain 17 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Kieltokanne voidaan nostaa pätemättöminä pidettyjä yleisiä sopimusehtoja käyttävää elinkeinonharjoittajaa vastaan.
– –
4. Edellisissä momenteissa säädettyjä kanteita voidaan nostaa yhteisesti useita samalla taloudenalalla toimivia sellaisia elinkeinonharjoittajia tai niiden yhteenliittymiä vastaan, jotka käyttävät yleisiä sopimusehtoja, jotka ovat samoja kuin pätemättöminä pidetyt ehdot, tai suosittelevat niiden käyttöä.”
Kuninkaan asetus 1/2007
10 Kuluttajien ja käyttäjien suojelusta annetun yleisen lain ja muiden täydentävien lakien konsolidoidun toisinnon hyväksymisestä 16.11.2007 annetun kuninkaan asetuksen nro 1/2007 (Real Decreto Legislativo 1/2007 por el que se aprueba el texto refundido de la Ley General para la Defensa de los Consumidores y Usuarios y otras leyes complementarias; BOE nro 287, 30.11.2007, s. 49181), sellaisena kuin se on muutettuna, 53 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Kieltokanteen tarkoituksena on saada tuomio, jossa vastaaja määrätään lopettamaan tietty menettely ja jossa kielletään sen toistuminen tulevaisuudessa. Kanne voidaan lisäksi nostaa sellaisen menettelyn kieltämiseksi, joka on päättynyt kanteen nostamishetkellä, jos on riittävästi näyttöä, joka viittaa menettelyn välittömään toistumiseen.
Tämän osaston säännöksiä sovellettaessa myös kohtuuttomien ehtojen käyttämistä edistäviä suosituksia pidetään kohtuuttomia ehtoja koskevan lainsäädännön vastaisena toimintana.
Kieltokanteeseen voidaan tarvittaessa yhdistää pätemättömäksi tai suhteellisesti pätemättömäksi toteamista koskevan kanteen tapauksessa sopimusvelvoitteiden laiminlyöntiä koskeva kanne, sopimuksen purkamista tai peruuttamista koskeva kanne tai palautuskanne, jossa vaaditaan palauttamaan pätemättömiksi tai avoimuusvaatimuksen vastaisiksi todettujen menettelyjen, ehtojen tai yleisten sopimusehtojen nojalla maksetut määrät, taikka kanne, jossa vaaditaan tällaisten ehtojen tai käytäntöjen soveltamisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista. Pääkannetta eli oikeudenkäyntimenettelyä koskevassa säännöstössä tarkoitettua kieltokannetta käsittelevä tuomioistuin käsittelee myös kyseiset yhdistetyt liitännäiskanteet.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
11 Adicae nosti 15.11.2010 Juzgado de lo Mercantil no 11 de Madridissa (Madridin kauppatuomioistuin nro 11, Espanja) 44:ää luottolaitosta vastaan ryhmäkanteen, jossa vaadittiin, että näiden luottolaisten käyttämissä kiinnelainasopimusten yleisissä sopimusehdoissa oleva niin sanottu vähimmäiskorkoehto, jossa määrätään vähimmäiskorosta, jonka alle vaihtuva korko ei voi laskea (jäljempänä vähimmäiskorkoehto), kielletään ja että asianomaisten kuluttajien kyseisen ehdon perusteella maksamat määrät määrätään palautettaviksi. Tätä kannetta laajennettiin sittemmin kahdesti siten, että oikeuteen oli lopulta haastettu 101 luottolaitosta. Sen jälkeen, kun Espanjan medioissa oli julkaistu kolme ilmoittautumispyyntöä, 820 kuluttajaa osallistui menettelyyn tukeakseen Adicaen vaatimuksia.
12 Juzgado de lo Mercantil no 11 de Madrid hyväksyi kanteen siltä osin kuin se oli kohdistettu 98:aan niistä 101 luottolaitoksesta, joita vastaan kanne oli nostettu. Näiden luottolaitosten osalta kyseinen tuomioistuin totesi, että vähimmäiskorkoehto on pätemätön, kielsi kyseisen ehdon käytön ja vahvisti, että kyseiset kiinnelainasopimukset ovat edelleen voimassa. Kyseinen tuomioistuin myös velvoitti luottolaitokset palauttamaan kyseisen ehdon perusteella perusteettomasti maksetut määrät 9.5.2013 eli siitä päivästä lukien, jona julkaistiin Tribunal Supremon (ylin tuomioistuin, Espanja) tuomio nro 241/2013, jolla viimeksi mainittu tuomioistuin päätti, että vähimmäiskorkoehdon pätemättömäksi toteamisella on oikeusvaikutuksia ex nunc.
13 Audiencia Provincial de Madrid (Madridin maakunnallinen ylioikeus, Espanja) hylkäsi lähes kaikkien ensimmäisessä oikeusasteessa asiansa hävinneiden luottolaitosten valitukset.
14 Kyseinen tuomioistuin täsmensi, mitä kriteerejä vähimmäiskorkoehdon avoimuuden arvioinnissa tulisi käyttää ryhmäkanteen yhteydessä ja katsoi, että luottolaitosten käyttämiä kiinnelainasopimusten vakiosopimusmalleja tutkittaessa on varmistettava, ovatko kyseiset luottolaitokset menetelleet siten, että tällaisen ehdon taloudelliset ja omaisuuteen kohdistuvat vaikutukset salataan tai peitellään. Kyseisen tuomioistuimen mukaan tällaisesta salaamisesta tai peittelystä on kyse, kun mainitut luottolaitokset eivät esitä ehtoa yhtä merkityksellisenä eivätkä sijoita sitä samalla tavalla kuin muita ehtoja, joihin keskivertokuluttaja tavallisesti kiinnittää huomiota, sillä kyseinen kuluttaja katsoo, että tehdyn sopimuksen kustannukset määräytyvät näiden muiden ehtojen, jotka koskevat viitekorkoa, viitekorkoon lisättävää marginaalia tai takaisinmaksuaikaa, perusteella.
15 Audiencia Provincial de Madrid tunnisti myös eräitä asianomaisten luottolaitosten menettelytapoja, joiden se katsoi todistavan tällaisesta salaamis- tai peittelytarkoituksesta. Kyseisen tuomioistuimen mukaan näihin menettelytapoihin kuuluu se, että kyseiset luottolaitokset esittävät vähimmäiskorkoehdon olevan yhteydessä sellaisiin käsitteisiin, joilla ei ole vaikutusta kyseessä olevan kiinnelainasopimuksen hintaan tai tekijöihin, jotka voivat alentaa sen hintaa, ja luovat siten vaikutelman, että viitekoron vaihtelusta johtuvaa koron alenemista rajoittavaan vaikutukseen kohdistuu ehtoja tai vaatimuksia, jotka vaikeuttavat kyseisen ehdon soveltamista, ja se, että vähimmäiskorkoehto sijoitetaan sellaisten pitkien selostusten keskelle tai loppuun, joissa käsitellään ensin muita asioita ja joissa ehto mainitaan vain lyhyesti sitä korostamatta siten, ettei keskivertokuluttaja kiinnitä siihen huomiota, sekä se, että kyseinen ehto esitetään yhdessä vaihtuvan koron nousua rajoittavien ehtojen (niin sanotut korkokatot) kanssa, jotta kuluttajan huomio keskittyy viitekoron nousulta suojaavan ehdon antamaan näennäiseen turvaan ja jotta se ohjataan näin pois vähimmäiskorkoa koskevan ehdon merkityksestä.
16 Luottolaitokset, joiden valitukset hylättiin, tekivät tämän jälkeen valitusasiassa annetusta tuomiosta menettelyvirheeseen perustuvat ylimääräiset muutoksenhakemukset ja kassaatiovalitukset Tribunal Supremoon, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.
17 Kyseisen tuomioistuimen mukaan sen käsittelemässä pääasiassa nousee esiin kaksi yhtä tärkeää oikeudellista ongelmaa. Ensimmäinen koskee kysymystä siitä, onko ryhmäkanne asianmukainen prosessuaalinen keino vähimmäiskorkoehtojen avoimuuden tutkimiseksi, mikä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan edellyttää, että kaikkia sopimuksen tekemiseen liittyviä olosuhteita sekä ennen sopimuksen tekemistä asianomaiselle kuluttajalle annettuja tietoja arvioidaan konkreettisesti. Tällainen kysymys osoittautuu sitäkin merkityksellisemmäksi, jos – kuten kansallisen tuomioistuimen käsittelemässä pääasiassa – nostettu ryhmäkanne ei koske yhtä ainoaa luottolaitosta vaan kaikkia saman maan pankkijärjestelmään kuuluvia luottolaitoksia, joita yhdistää ainoastaan se, että ne käyttävät vaihtuvakorkoisissa kiinnelainasopimuksissaan sisällöltään enemmän tai vähemmän samankaltaisia vähimmäiskorkoehtoja.
18 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa tätä kysymystä koskevaan oikeuskäytäntöönsä ja täsmentää erityisesti, että se on tutkinut vähimmäiskorkoehtojen avoimuutta ryhmäkanteen johdosta muun muassa asiassa, joka johti 9.5.2013 annettuun tuomion 241/2013, käyttäen arviointiperusteena keskivertokuluttajan käsitystä ja ottaen huomioon kyseisten massaluontoisten sopimusten vakiomuotoisten sopimusmallien luonteen. Kyseinen tuomioistuin kuitenkin toteaa, että mainituissa tapauksissa nostetut ryhmäkanteet oli kohdistettu yhteen luottolaitokseen tai hyvin rajalliseen määrään luottolaitoksia siten, että asianomaisten käytäntöjen ja ehtojen vakioiminen oli helpompaa.
19 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että nyt käsiteltävä asia sen sijaan koskee Banco de Españan (Espanjan keskuspankki) tilastojen mukaan miljoonia kiinnelainasopimuksia, joissa vähimmäiskorkoehdot on laadittu ja muotoiltu monin eri tavoin. Kyseinen tuomioistuin toteaa lisäksi, että koska kyseisiä ehtoja on käytetty laillisesti joulukuusta 1989 kesäkuulle 2019, niihin on sovellettu eri aikoina eri säännöstöjä, kun taas sopimusehdon kohtuuttomuutta on arvioitava sopimuksentekohetkellä vallinneiden olosuhteiden perusteella.
20 Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että jos ryhmäkanne nostetaan huomattavan monta luottolaitosta vastaan, jos se koskee vähimmäiskorkoehtojen käyttöä hyvin pitkän ajanjakson kuluessa perättäisten säännöstöjen mukaisesti ja jos ennen sopimuksen tekemistä eri tapauksissa kyseessä oleville kuluttajille annettuja tietoja ei voida tarkistaa, näiden ehtojen avoimuutta on äärimmäisen vaikeaa tutkia direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdan nojalla.
21 Toinen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esiin nostama ongelma koskee keskivertokuluttajan luonnehdinnan vaikeutta pääasian kaltaisessa asiassa. Kyseinen tuomioistuin täsmentää tältä osin, että unionin tuomioistuin viittaa oikeuskäytännössään tavanomaisesti valistuneeseen ja kohtuullisen tarkkaavaiseen ja huolelliseen keskivertokuluttujaan (tuomio 3.3.2020, Gómez del Moral Guasch, C‑125/18, EU:C:2020:138, 51 kohta), mutta kuluttajan tarkkaavaisuuden taso voi vaihdella eri tekijöiden, kuten erityisesti kansallisten tai alakohtaisten mainoksia koskevien sääntöjen tai myös annetuissa kaupallisissa tiedoissa käytettyjen ilmausten perusteella.
22 Kansallisen tuomioistuimen käsittelemässä pääasiassa vähimmäiskorkoehdot oli suunnattu monille eri kuluttajaryhmille, nimittään muun muassa kuluttajille, jotka ovat ottaneet vastatakseen rakennuttajan ottaman kiinnelainan, kuluttajille, jotka ovat hintasäänneltyjen asuntojen rahoitusohjelmassa tai joilla on oikeus julkisen asuntotuotannon piiriin kuuluvaan asuntoon tiettyyn ikäryhmään kuulumisen perusteella, sekä kuluttajille, joille on myönnetty lainaa erityisehdoin heidän ammattinsa perusteella, joten keskivertokuluttajan käsitteen käyttäminen ehtojen avoimuuden tutkimiseksi olisi vaikeaa.
23 Tribunal Supremo on tämän vuoksi päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Sovelletaanko [direktiivin 93/13] 4 artiklan 1 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin, ja kyseisen direktiivin 7 artiklan 3 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan samanlaisiin ehtoihin, abstraktiin arviointiin, joka tehdään yli sadan rahalaitoksen miljoonissa pankkisopimuksissa käyttämien ehtojen avoimuuden valvomiseksi ryhmäkanteen yhteydessä ja jossa ei oteta huomioon kyseisestä ehdosta aiheutuvasta oikeudellisesta ja taloudellisesta rasitteesta ennen sopimuksen tekoa annettujen tietojen sisältöä eikä sopimuksen tekoon kussakin tapauksessa liittyneitä muita olosuhteita?
2) Onko [direktiivin 93/13] 4 artiklan 2 kohdan ja 7 artiklan 3 kohdan mukaista, että ehtojen avoimuutta voidaan valvoa abstraktisti keskivertokuluttajan kannalta tilanteessa, jossa sopimustarjouksista useat on suunnattu monille eri kuluttajaryhmille ja jossa ehtoja yksipuolisesti määränneitä laitoksia on useita ja niiden liiketoiminta-alueet ovat taloudellisesti ja maantieteellisesti hyvin erilaisia ja jossa kyseisiä ehtoja on käytetty hyvin kauan ja yleinen tietämys kyseisistä ehdoista on muuttunut jatkuvasti?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ensimmäinen kysymys
24 Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin voi kyseisten säännösten mukaan tutkia sopimusehdon avoimuutta sellaisen ryhmäkanteen yhteydessä, joka on kohdistettu lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin ja joka koskee erittäin suurta määrää sopimuksia.
25 Tässä suhteessa on aluksi todettava, että direktiivillä 93/13 toteutetussa suojajärjestelmässä kuluttajat voivat vedota mainittuun direktiiviin perustuviin oikeuksiinsa niin yksittäistapausta koskevalla kanteella kuin ryhmäkanteella.
26 Sen lisäksi, että kuluttajalla on subjektiivinen oikeus saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi sellaisen sopimusehdon kohtuuttomuus, joka sisältyy sopimukseen, jonka osapuoli hän on, direktiivin 93/13 7 artiklan 2 kohdassa säädetyssä järjestelmässä sallitaan se, että jäsenvaltiot ottavat käyttöön vakiosopimuksiin sisältyvien kohtuuttomien ehtojen valvontamenettelyn, joka perustuu kuluttajansuojajärjestöjen yleisen edun vuoksi nostamiin kieltokanteisiin (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 21 kohta).
27 Direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdan mukaan tällaiset ryhmäkanteet voidaan kansallista lainsäädäntöä noudattaen kohdistaa erikseen tai yhteisesti useisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin tai näiden järjestöihin, jotka käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai samankaltaisia ehtoja tai suosittavat niiden käyttöä.
28 Vaikka direktiivissä 93/13 turvattuja oikeuksia voidaan siten käyttää sekä yksittäistapausta koskevan kanteen että ryhmäkanteen avulla, näillä kanteilla on kyseisen direktiivin yhteydessä eri tarkoitukset ja oikeusvaikutukset (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 30 kohta).
29 Yksittäistapausta koskevien kanteiden osalta on siis niin, että se direktiivillä 93/13 toteutetun suojajärjestelmän perustana oleva seikka, että kuluttaja on asianomaiseen elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli, edellyttää aktiivisia toimia kansalliselta tuomioistuimelta, jonka on viran puolesta tutkittava sopimusehdon kohtuuttomuus ottaen kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa vaadituin tavoin huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden tai palvelujen luonne sekä kaikki kyseistä sopimusta tehtäessä valinneet sopimuksen tekoon liittyvät olosuhteet ja kaikki sopimuksen muut ehdot sekä kaikki ehdot sellaisessa toisessa sopimuksessa, josta kyseinen sopimus on riippuvainen (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 21–24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
30 Kuten jo direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, kaikkien sopimuksentekoon liittyvien konkreettisten seikkojen huomioon ottaminen, mikä on ominaista yksittäistapausta koskeville kanteille, ei sitä vastoin rajoita direktiivin 7 artiklan soveltamista eikä siten voi estää ryhmäkanteen nostamista.
31 Unionin tuomioistuin on tältä osin katsonut, että direktiivin 93/13 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen henkilöiden ja järjestöjen, joilla on laillinen intressi suojella kuluttajia, nostamien kieltokanteiden ennalta ehkäisevä luonne ja yleisestävä tavoite sekä se, etteivät ne liity konkreettiseen yksittäiseen riitaan, tarkoittavat, että tällaisia kanteita voidaan nostaa, vaikka ehtoja, joiden kieltämistä on vaadittu, ei olisi käytetty tietyissä yksittäisissä sopimuksissa (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
32 Erityisesti yksittäistapausta koskevien kanteiden ja ryhmäkanteiden välisen suhteen osalta on muistutettava, että kun tätä suhdetta koskevia oikeussuojakeinoja koskevia menettelysääntöjä ei ole direktiivissä 93/13 yhdenmukaistettu, tällaiset säännöt on jäsenvaltioiden menettelyllistä itsemääräämisoikeutta koskevan periaatteen nojalla annettava sisäisissä oikeusjärjestyksissä, kunhan kyseiset säännöt eivät ole epäedullisempia kuin samankaltaisia kansallisen oikeuden piiriin kuuluvia tilanteita koskevat säännöt (vastaavuusperiaate) eikä niillä tehdä unionin oikeudessa kuluttajille annettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näillä säännöillä ei siis saada tosiasiallisesti haitata sen direktiivillä 93/13 kuluttajille annetun mahdollisuuden käyttämistä, joka sallii heidän valita, puolustavatko he oikeuksiaan yksittäistapausta koskevalla kanteella vai ryhmäkanteella, jonka yhteydessä he ottavat edustajakseen järjestön, jolla on laillinen intressi suojella heitä.
33 Nyt käsiteltävässä asiassa on huomattava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, missä määrin ryhmäkanne on asianmukainen prosessuaalinen keino kiinnelainasopimuksissa käytetyn vähimmäiskorkoehdon avoimuuden tutkimiseksi, kun kyseinen kanne on kohdistettu lukuisiin elinkeinonharjoittajiin, jotka ovat tehneet monta tämäntyyppistä sopimusta pitkän ajan kuluessa.
34 Direktiivissä 93/13 olevan avoimuuden käsitteen osalta on ensinnäkin muistutettava, että sopimusehtojen avoimuuden vaatimus on yleinen sääntö, jota sovelletaan kuluttajien kanssa tehtävissä sopimuksissa käytettyjen ehtojen laatimiseen. Tältä osin kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädetään, että jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot ”on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi”.
35 Tämän elinkeinonharjoittajiin kohdistuvaa avoimuuden vaatimusta ilmentävän selkeää ja ymmärrettävää laatimista koskevan velvollisuuden ulottuvuuteen ei vaikuta se, minkätyyppisellä kanteella – yksittäistapausta koskevalla vai ryhmäkanteella – kuluttaja tai järjestö, jolla on laillinen intressi suojella kuluttajia, pyrkii puolustamaan direktiivillä 93/13 taattuja oikeuksia.
36 Yksittäistapausta koskevista kanteista syntynyttä avoimuuden vaatimusta koskevaa oikeuskäytäntöä voidaan näin ollen soveltaa ryhmäkanteisiin. Tässä suhteessa on muistutettava, että kyseisen oikeuskäytännön mukaan tämä vaatimus ei voi rajoittua pelkästään ehdon muodolliseen ja kieliopilliseen ymmärrettävyyteen vaan sitä on päinvastoin tulkittava laajasti, koska direktiivillä 93/13 toteutettu suojajärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli muun muassa tietojensa puolesta (ks. vastaavasti tuomio 16.3.2023, Caixabank (Lainan toimituspalkkio), C‑565/21, EU:C:2023:212, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
37 Kyseinen avoimuuden vaatimus ei näin ollen tarkoita vain sitä, että sopimusehdon on oltava muodollisesti ja kieliopillisesti asianomaiselle kuluttajalle ymmärrettävä, vaan myös sitä, että tavanomaisesti valistuneella ja kohtuullisen tarkkaavaisella ja huolellisella keskivertokuluttajalla on oltava mahdollisuus ymmärtää, miten kyseinen ehto toimii konkreettisesti, ja arvioida näin ollen täsmällisten ja helppotajuisten perusteiden nojalla, mitä mahdollisesti merkittäviä taloudellisia seurauksia tällaisella ehdolla on hänen taloudellisten velvoitteidensa kannalta (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
38 Edellä sanotusta seuraa, että direktiivillä 93/13 toteutetussa suojajärjestelmässä sopimusehtojen avoimuuden tuomioistuinvalvonta ei voi rajoittua pelkästään ehtoihin, jotka ovat yksittäistapausta koskevien kanteiden kohteena. Yhdenkään tämän direktiivin säännöksen perusteella ei nimittäin voida katsoa, että tällainen valvonta on suljettu pois ryhmäkanteiden kohteena olevien ehtojen osalta, edellyttäen kuitenkin, että noudatetaan kyseisen direktiivin 7 artiklan 3 kohdassa säädettyjä vaatimuksia eli että useita elinkeinonharjoittajia vastaan nostettu ryhmäkanne kohdistetaan elinkeinonharjoittajiin, jotka yhtäältä toimivat samalla talouden alalla ja jotka toisaalta käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai samankaltaisia ehtoja tai suosittavat niiden käyttöä.
39 Sikäli kuin on toiseksi kyse sopimusehdon avoimuuden tutkimisesta, minkä tekeminen ryhmäkanteen käsittelyn yhteydessä on kansallisen tuomioistuimen tehtävä, on huomattava, että sille on ominaista se, ettei se voi kohdistua yksittäistapausten olosuhteisiin vaan se koskee elinkeinonharjoittajien yleisiä käytäntöjä.
40 Näin ollen kansallisen tuomioistuimen velvollisuus tarkastaa yksittäistapausta koskevaa kannetta käsitellessään, onko kuluttajalle annettu tiedoksi kaikki seikat, jotka voivat vaikuttaa hänen sitoumukseensa, ottaen huomioon kyseisen sopimuksen tekemiseen liittyvät olosuhteet sekä kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä annetut tiedot sopimusehdoista ja sopimuksen tekemisen seurauksista (ks. vastaavasti tuomio 12.1.2023, D. V. (Asianajajan palkkio–Tuntihinnan periaate), C‑395/21, EU:C:2023:14, 38 ja 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), on sovitettava yhteen tämän tuomion 31 kohdassa mainittujen ryhmäkanteiden erityispiirteiden kanssa ottaen erityisesti huomioon näiden ehkäisevä luonne ja itsenäinen asema suhteessa konkreettisiin yksittäistapausta koskeviin erimielisyyksiin.
41 Kansallisen tuomioistuimen on siis arvioidessaan vähimmäiskorkoehdon kaltaisen sopimusehdon avoimuutta ryhmäkanteen yhteydessä tutkittava – ottaen huomioon kyseessä olevien sopimusten kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonteen –, voiko tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja sopimuksentekohetkellä ymmärtää, miten kyseinen ehto toimii, ja arvioida sen taloudellisia seurauksia, jotka voivat olla merkittäviä. Kansallisen tuomioistuimen on tässä tarkoituksessa otettava huomioon kaikkien asianomaisten elinkeinonharjoittajien noudattamat vakioidut sopimuskäytännöt ja sopimuksen tekemistä edeltävät käytännöt, joihin lukeutuvat erityisesti se, miten kyseinen ehto on laadittu, ja sen paikka kunkin elinkeinonharjoittajan käyttämissä vakiosopimuksissa, ryhmäkanteen kohteena olevien vakiosopimusten mainonta, ennen sopimuksen tekemistä julkaistut kuluttajiin kohdistetut yleiset tarjoukset sekä kaikki muut olosuhteet, joita kyseinen tuomioistuin pitää merkityksellisinä sen kuhunkin vastaajaan kohdistaman valvonnan kannalta.
42 Sikäli kuin on kolmanneksi kyse siitä, voiko vastaajien erittäin suuresta määrästä ja siitä, että sopimuksia on tehty pitkän ajanjakson kuluessa, sekä kyseessä olevien ehtojen monista erilaisista muotoiluista johtuva asian monimutkaisuus estää ehtojen avoimuuden tutkimisen, on aluksi huomattava, että useisiin elinkeinonharjoittajiin kohdistetun ryhmäkanteen edellytykseksi asetetaan – kuten tämän tuomion 38 kohdassa todetaan – direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa kaksi ehtoa, nimittäin se, että kanne kohdistetaan elinkeinonharjoittajiin, jotka yhtäältä ovat samalla talouden alalla ja jotka toisaalta käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai samankaltaisia ehtoja tai suosittavat niiden käyttöä.
43 Edellä mainituista ehdoista ensimmäisen osalta on todettava, ettei tässä asiassa ei ole kiistetty, että pääasian vastaajat toimivat samalla talouden alalla eli luottolaitostoiminnan alalla. Se seikka, että pääasiassa nostettu kanne on kohdistettu suureen määrään luottolaitoksia, ei ole merkityksellinen kriteeri arvioitaessa kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tutkia direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla samankaltaisten sopimusehtojen avoimuutta, sillä kuten mainitusta säännöksestä ilmenee, ryhmäkanne voidaan kohdistaa erikseen tai yhteisesti useisiin saman alan elinkeinonharjoittajiin. Asian monimutkaisuus ei nimittäin saa haitata direktiivillä 93/13 kuluttajille annettujen subjektiivisten oikeuksien tehokkuutta, sillä näitä oikeuksia ei voida kyseenalaista yksittäisen asian järjestelyä koskevien haasteiden perusteella.
44 Toisen ehdon osalta on todettava, että on kansallisen tuomioistuimen asia ratkaista kansallista oikeuttaan noudattaen, ovatko ryhmäkanteessa tarkoitetut sopimusehdot riittävän samankaltaisia ryhmäkanteen nostamiseksi. Tässä suhteessa direktiivin jo 93/13 7 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ilmenee, ettei ehtojen välttämättä tarvitse olla identtiset. Ehtojen samankaltaisuutta ei myöskään voida sulkea pois pelkästään siksi, että niitä on käytetty sopimuksissa, jotka on tehty eri ajankohtina tai erilaisten säännöstöjen voimassa ollessa, koska tällöin direktiivin 93/13 7 artiklan 2 ja 3 kohta tehtäisiin suurilta osin tyhjäksi, mikä haittaisi kyseisen säännöksen tehokasta vaikutusta.
45 Nyt käsiteltävässä asiassa vaikuttaa siltä – ellei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävistä tarkistuksista muuta ilmene –, että kyseessä olevissa kiinnelainasopimuksissa käytetyissä vähimmäiskorkoehdoissa on lähinnä määritetty vähimmäiskorko, jonka alle vaihtuva korko ei voi laskea, ja niiden toimintaperiaate on lähtökohtaisesti aina sama. Näyttää siis siltä, että näitä ehtoja voidaan pitää samankaltaisina direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä.
46 Kaikki edellä sanottu huomioon ottaen ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin voi kyseisten säännösten mukaan tutkia sopimusehdon avoimuutta sellaisen ryhmäkanteen yhteydessä, joka on kohdistettu lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin ja joka koskee erittäin suurta määrää sopimuksia, kunhan näissä sopimuksissa on sama ehto tai samankaltaisia ehtoja.
Toinen ennakkoratkaisukysymys
47 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, voiko kansallinen tuomioistuin, joka käsittelee lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin kohdistuvaa ja erittäin suurta määrää sopimuksia koskevaa ryhmäkannetta, direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdan ja 7 artiklan 3 kohdan mukaan tutkia sopimusehdon avoimuutta perustaen arviointinsa tavanomaisesti valistuneen ja kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitykseen, kun nämä sopimukset on suunnattu erityisille kuluttajaryhmille, kun kyseessä olevaa ehtoa on käytetty erittäin pitkän ajanjakson aikana ja kun kyseisestä ehtoa koskevan tietämyksen taso on tuona aikana noussut.
48 Tässä suhteessa on todettava, että kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee ja tämän tuomion 37 kohdassa on muistutettu, sopimusehdon avoimuus ja se, missä määrin ehdon toiminta ja sen mahdollisesti merkittävät taloudelliset seuraukset ovat sen perusteella ymmärrettävissä, arvioidaan ottaen huomioon tavanomaisesti valistuneeksi ja kohtuullisen tarkkaavaiseksi ja huolelliseksi määritellyn keskivertokuluttajan käsitys (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2017, Andriciuc ym., C‑186/16, EU:C:2017:703, 51 kohta ja tuomio 20.4.2023, Ocidental–Companhia Portuguesa de Seguros de Vida, C‑263/22, EU:C:2023:311, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
49 Vastaavasti kuin direktiivin 93/13 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettu yleinen kuluttajan käsite on objektiivinen ja riippumaton siitä konkreettisesta asiantuntemuksesta tai niistä tiedoista, jotka asianomaisella henkilöllä tosiallisesti on (ks. vastaavasti tuomio 21.3.2019, Pouvin ja Dijoux, C‑590/17, EU:C:2019:232, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), abstraktin vertailukohdan käyttö sopimusehdon avoimuutta tutkittaessa mahdollistaa sen välttämisen, että valvonta riippuu joukosta monimutkaisia subjektiivisia tekijöitä, joita on vaikea tai mahdoton todeta.
50 Kuten julkisasiamies on asiallisesti ottaen todennut ratkaisuehdotuksensa 83 kohdassa, koska yksittäistapausta koskevan kanteen yhteydessä sillä, että kuluttajalla oletetaan olevan erityistä tietämystä, ei voida oikeuttaa minkäänlaista poikkeamista standardista, joka koskee keskivertokuluttajan tietämyksen tasoa, eri kuluttajaryhmien yksilöllisiä ominaisuuksia ei sitä suuremmalla syyllä voida ottaa huomioon ryhmäkanteen yhteydessä.
51 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että koska kiinnelainasopimuksia tehneitä elinkeinonharjoittajia on huomattavan paljon, koska ne ovat maantieteellisesti levittäytyneet koko valtion alueelle ja koska vähimmäiskorkoehtoja on käytetty hyvin pitkään samalla, kun säännöstöjä on toistuvasti muutettu, pääasian ryhmäkanne koskee erityisiä kuluttajaryhmiä, joita on vaikea ryhmitellä, kuten esimerkiksi kuluttajat, jotka ovat ottaneet vastatakseen rakennuttajien ottamia lainoja, kuluttajat, jotka ovat hintasäänneltyjen asuntojen rahoitusohjelmassa tai joilla on oikeus julkisen asuntotuotannon piiriin kuuluvaan asuntoon tiettyyn ikäryhmään kuulumisen perusteella, ja lisäksi kuluttajat, joilla on myönnetty lainaa erityisehdoin heidän ammattinsa perusteella.
52 On huomattava, että juuri asianomaisen joukon epäyhtenäisyys – jonka takia kaikkien niiden henkilöiden, joista tämä joukko koostuu, yksilöllisiä käsityksiä on mahdoton arvioida – on syy sille, että on turvauduttava keskivertokuluttajan oikeudelliseen fiktioon, joka perustuu siihen, että keskivertokuluttaja mielletään yhdeksi samaksi abstraktiksi yksilöksi, jonka kokonaisvaltainen käsitys on olennainen kyseisen tutkinnan kannalta.
53 Arvioidessaan, olivatko vähimmäiskorkoehdot läpinäkyviä kyseisten kiinnelainasopimusten tekohetkellä, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on näin ollen perustettava arviointinsa tavanomaisesti valistuneen ja kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitykseen riippumatta niiden kuluttajien, joille kyseiset sopimukset on suunnattu, yksilöllisistä eroavaisuuksista, kuten vähimmäiskorkoehtoa koskevan tietämyksen tasosta, tulotasosta, iästä tai ammatista. Se seikka, että kyseiset sopimukset on suunnattu erityisille kuluttajaryhmille, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Arvioidessaan kaikissa näissä sopimuksissa olevissa yleisissä sopimusehdoissa käytettyjen ehtojen – jotka ovat toimintatavaltaan olennaisilta osiltaan identtisiä, kun niillä estetään vaihtuvan koron laskeminen tietyn tason alle – avoimuutta kansallinen tuomioistuin ei nimittäin voi perustaa arviointiaan keskivertokuluttajaa vähemmän huolellisen tai huolellisemman kuluttajan käsitykseen (ks. vastaavasti tuomio 21.9.2023, mBank (Puolan laittomien sopimusehtojen rekisteri), C‑139/22, EU:C:2023:692, 66 kohta).
54 Ennalta ei kuitenkaan voida sulkea pois, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että objektiivinen tapahtuma tai notorinen seikka, kuten sovellettavan säännöstön muutos tai laajan julkisen huomion tai keskustelun kohteena ollut oikeuskäytännön kehitys, on muuttanut keskivertokuluttajan yleistä käsitystä vähimmäiskorkoehdosta asian kannalta merkityksellisenä ajanjaksona siten, että tämä on tullut tietoiseksi kyseisen ehdon mahdollisesti merkittävistä taloudellisista seurauksista.
55 Siinä tapauksessa direktiivillä 93/13 ei estetä ottamasta huomioon tällä ajanjaksolla ilmennyttä kehitystä keskivertokuluttajan käsityksessä, sillä keskivertokuluttajan tietämyksen taso ja tarkkaavaisuus voi olla riippuvainen siitä, milloin kiinnelainasopimukset tehtiin. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin käytettävä tätä mahdollisuutta siten, että se perustaa arvionsa tällaisen muutoksen tapahtumisesta konkreettisiin ja objektiivisiin seikkoihin, eikä muutoksen voida olettaa tapahtuneen pelkästään ajan kulumisen perusteella.
56 Kuten unionin tuomioistuimen istunnossa käydystä keskustelusta ilmenee, nyt käsiteltävässä asiassa kyseisiä objektiivisia tapahtumia tai notorisia seikkoja voivat olla 2000-luvulle ominainen korkokantojen romahdus, jonka seurauksena vähimmäiskorkoehtoja alettiin soveltaa ja kuluttajat tulivat tietoisiksi niiden taloudellisista vaikutuksista, tai se, että Tribunal Supremo julisti 9.5.2013 annetun tuomionsa nro 241/2013, jossa kyseisten ehtojen avoimuuden puute todettiin. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on kyseisten ehtojen avoimuutta tutkiessaan varmistaa, ovatko korkokantojen romahdus tai mainitun tuomion julistaminen voineet ajan kuluessa muuttaa keskivertokuluttajan tarkkaavaisuuden ja tietämyksen tasoa kiinnelainasopimuksia tehtäessä.
57 Kaikki edellä sanottu huomioon ottaen toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin, joka käsittelee lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin kohdistuvaa ja erittäin suurta määrää sopimuksia koskevaa ryhmäkannetta, voi tutkia sopimusehdon avoimuutta perustaen arviointinsa tavanomaisesti valistuneen ja kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitykseen, kun nämä sopimukset on suunnattu erityisille kuluttajaryhmille ja kun kyseessä olevaa ehtoa on käytetty erittäin pitkän ajanjakson aikana. Jos kuitenkin keskivertokuluttajan yleinen käsitys ehdosta on muuttunut kyseisen ajanjakson kuluessa ilmenneen objektiivisen tapahtuman tai notorisen seikan takia, direktiivi 93/13 ei ole esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin tutkii ehdon avoimuuden ottaen huomioon keskivertokuluttajan käsityksen kehityksen, sillä olennaista on se, missä käsityksessä kuluttaja oli kiinnelainasopimuksen tekohetkellä.
Oikeudenkäyntikulut
58 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa
on tulkittava siten, että
kansallinen tuomioistuin voi kyseisten säännösten mukaan tutkia sopimusehdon avoimuutta sellaisen ryhmäkanteen yhteydessä, joka on kohdistettu lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin ja joka koskee erittäin suurta määrää sopimuksia, kunhan näissä sopimuksissa on sama ehto tai samankaltaisia ehtoja.
2) Direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa
on tulkittava siten, että
kansallinen tuomioistuin, joka käsittelee lukuisiin saman talouden alan elinkeinonharjoittajiin kohdistuvaa ja erittäin suurta määrää sopimuksia koskevaa ryhmäkannetta, voi tutkia sopimusehdon avoimuutta perustaen arviointinsa tavanomaisesti valistuneen ja kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitykseen, kun nämä sopimukset on suunnattu erityisille kuluttajaryhmille ja kun kyseessä olevaa ehtoa on käytetty erittäin pitkän ajanjakson aikana. Jos kuitenkin keskivertokuluttajan yleinen käsitys ehdosta on muuttunut kyseisen ajanjakson kuluessa ilmenneen objektiivisen tapahtuman tai notorisen seikan takia, direktiivi 93/13 ei ole esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin tutkii ehdon avoimuuden ottaen huomioon keskivertokuluttajan käsityksen kehityksen, sillä olennaista on se, missä käsityksessä kuluttaja oli kiinnelainasopimuksen tekohetkellä.
Allekirjoitukset
* Oikeudenkäyntikieli: espanja.