–

Terhelt5, edustajanaan B. Gyalog, ügyvéd,

–

Központi Nyomozó Főügyészség, asiamiehinään G. Egri ja P. Fürcht,

–

Unkarin hallitus, asiamiehinään M. Z. Fehér, K. Szíjjártó ja M. M. Tátrai,

–

Itävallan hallitus, asiamiehinään A. Posch, J. Schmoll ja E. Samoilova,

–

Sveitsin hallitus, asiamiehinään L. Lanzrein ja V. Michel,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään B. Béres ja M. Wasmeier,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen (EYVL 2000, L 239, s. 19), joka allekirjoitettiin Schengenissä 19.6.1990 ja joka tuli voimaan 26.3.1995 (jäljempänä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus), 54 artiklan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 50 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty Unkarissa Központi Nyomozó Főügyészségin (valtakunnansyyttäjän toimisto, Unkari; jäljempänä KNF) vireille panemassa rikosasiassa, jossa vastaajana on Terhelt5, joka on Unkarin kansalainen (jäljempänä vastaaja) ja jossa on kyse pääosin lahjuksen antamisesta, jonka osalta vastaaja on jo ollut sellaisen rikosoikeudellisen menettelyn kohteena Itävallassa, jonka johdosta Zentrale Staatsanwaltschaft zur Verfolgung von Wirtschaftsstrafsachen und Korruption (syyttäjäviranomaisen alaisuudessa toimiva talous- ja korruptiorikosten tutkintaan erikoistunut yksikkö, Itävalta) (jäljempänä WKStA) on tehnyt päätöksen tutkinnan lopettamisesta.

3

Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen III osaston 3 luvussa, jonka otsikko on ”Ne bis in idem ‑periaatteen soveltamisesta”, olevassa 54 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Henkilöä, jota koskevassa asiassa sopimuspuoli on antanut lainvoimaisen tuomion, ei voida syyttää samasta teosta toisen sopimuspuolen toimesta edellyttäen, että tämä henkilö on tuomion saatuaan suorittanut rangaistuksensa tai parhaillaan suorittaa sitä taikka että sitä ei voida tuomion antaneen sopimuspuolen lain mukaan enää suorittaa.”

4

Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 57 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Jos sopimuspuoli syyttää henkilöä rikoksesta ja jos tämän sopimuspuolen toimivaltaisilla viranomaisilla on syytä epäillä, että syyte koskee samaa tekoa, josta toinen sopimuspuoli on hänet jo kerran lainvoimaisesti tuominnut, näiden viranomaisten on tarpeelliseksi katsoessaan pyydettävä asianomaiset tiedot sen sopimuspuolen toimivaltaisilta viranomaisilta, jonka alueella tuomio on annettu.”

5

Unkarin perustuslain (Magyarország Alaptörvénye) XXVIII §:n 6 momentissa säädetään seuraavaa:

”Muutoksenhakukeinoja koskevassa lainsäädännössä säädettyjä poikkeustapauksia lukuun ottamatta ketään ei saa syyttää tai tuomita rikoksesta, josta hänet on Unkarissa tai – kansainvälisellä sopimuksella tai Euroopan unionin oikeussäännöillä vahvistetuissa puitteissa – jossakin muussa valtiossa annetulla lainvoimaisella tuomiolla vapautettu tai tuomittu.”

6

Rikosprosessista annetun vuoden 2017 lain nro XC (Büntetőeljárásról szóló 2017. évi XC. törvény) 4 §:n 3 momentin mukaan rikosoikeudellista menettelyä ei saa aloittaa tai tällainen menettely on lopetettava, jos rikoksentekijän teosta on jo annettu lainvoimainen tuomio, ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja ja tiettyjä erityismenettelyjä lukuun ottamatta.

7

Kyseisen lain 4 §:n 7 momentissa säädetään, että rikosoikeudellista menettelyä ei saa aloittaa tai aloitettu menettely on lopetettava, jos rikoksentekijän teosta on jo annettu lainvoimainen tuomio jossakin unionin jäsenvaltiossa tai jos jossakin jäsenvaltiossa on annettu teosta asiaratkaisu, joka estää kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan uuden rikosoikeudellisen menettelyn aloittamisen samasta teosta tai rikosoikeudellisen menettelyn jatkamisen joko viran puolesta tai tavanomaisten muutoksenhakukeinojen avulla.

8

Rikoskoodeksista annetun vuoden 1978 lain nro IV (Büntető Törvénykönyvről szóló 1978. évi IV. törvény) 254 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”(1)   Joka antaa tai lupaa perusteettoman edun talousarvioelimen, toimialajärjestön tai sosiaalisen yhdistyksen työntekijälle tai jäsenelle tai jollekin muulle henkilölle oman etunsa mukaisesti, jotta tämä laiminlöisi velvollisuutensa, syyllistyy rikokseen ja voidaan tuomita vapausrangaistukseen enintään kolmeksi vuodeksi.

(2)   Rikoksesta määrätään enintään viiden vuoden vapausrangaistus, jos perusteeton etu on annettu tai luvattu sellaiselle talousarvioelimen, toimialajärjestön tai sosiaalisen yhdistyksen työntekijälle tai jäsenelle, jolla on valtuutus toimia itsenäisesti.”

9

Rikosprosessilain (Strafprozessordnung, jäljempänä StPO) 190 §:ssä, jonka otsikko on ”Tutkintamenettelyn päättäminen”, säädetään seuraavaa:

”Syyttäjän on luovuttava rikosoikeudellisesta menettelystä ja lopetettava esitutkinta, jos

1.   tuomioistuin ei voi määrätä seuraamusta esitutkinnan kohteena olevasta teosta tai rikosoikeudellisen menettelyn jatkaminen asianomaista vastaan olisi oikeudellisista syistä kiellettyä taikka

2.   ei ole mitään tosiseikkaperustaa jatkaa rikosoikeudellista menettelyä asianomaista vastaan.”

10

StPO:n 193 §:ssä, jonka otsikko on ”Menettelyn jatkaminen”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Kun menettely on päätetty, asianomaista vastaan ei voida aloittaa uutta esitutkintaa; syyttäjä määrää tarvittaessa hänet vapautettavaksi. Jos menettelyn jatkamista koskeva päätös kuitenkin edellyttää tiettyjä tutkintatoimia tai todisteiden hankkimista, syyttäjä voi yksittäistapauksissa määrätä niiden toteuttamisesta tai toteuttaa niitä.

(2)   Syyttäjä voi määrätä 190 §:n tai 191 §:n nojalla lopetetun esitutkinnan jatkamisesta, kunhan syyteoikeus ei ole vanhentunut ja jos

– –”

11

StPO:n 195 §:n mukaan rikoksen uhri voi tietyin edellytyksin vaatia lopetetun esitutkinnan jatkamista, kunhan rikos ei ole vielä vanhentunut. Jos syyttäjä katsoo, että uhrin vaatimus on perusteltu, sen on jatkettava menettelyä StPO:n 193 §:n 2 momentin 1 tai 2 kohdassa säädetyistä vaatimuksista riippumatta.

12

Rikoslain (Strafgesetzbuch, jäljempänä StGB) 307 §:n, jonka otsikko on ”Lahjuksen antaminen”, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Joka

– –

– –”

13

WKStA pani 22.8.2012 Itävallassa vireille rikosoikeudellisen menettelyn kahta sellaista Itävallan kansalaista vastaan, joita epäiltiin rahanpesusta, kavalluksesta ja StGB:n 307 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitetusta lahjuksen antamisesta, sekä vastaajaa vastaan, jota epäiltiin kyseisessä säännöksessä tarkoitetusta lahjuksen antamisesta.

14

Tutkinnat koskivat vuosille 2005–2020 ajoittuneita tapahtumia, joissa oli kyse epäillystä lahjusten antamisesta virkamiehille useiden eri jäsenvaltioihin sijoittautuneiden yhtiöiden välityksellä; tarkoituksena oli vaikuttaa julkisessa hankintamenettelyssä tehtävään päätökseen uusien junien toimittamisesta kahta Budapestissä (Unkari) sijaitsevaa metrolinjaa varten. Kyseessä oli etenkin yhteensä useiden miljoonien eurojen suuruisten summien siirtämisestä maksuna konsulttipalveluista, joita ei epäilyn mukaan ollut tosiasiallisesti suoritettu koskaan.

15

Vastaajan, jonka väitetään olleen tietoinen konsultointisopimusten keinotekoisesta luonteesta ja todellisesta tavoitteesta, epäiltiin pyrkineen lahjomaan kyseisen julkisen tarjouskilpailun voittamiseksi henkilöä tai henkilöitä, joka tai jotka voivat vaikuttaa tarjouskilpailun päätöksentekijöihin. Hänen väitetään tarkemmin sanottuna suorittaneen yhtiöstä 5.4.2007–8.2.2010 useita maksuja, joiden yhteismäärä ylitti seitsemän miljoonaa euroa, kahdelle virkamiehelle, jotka syyllistyivät lahjuksen ottamiseen ja joiden henkilöllisyys ei ollut tiedossa.

16

Nämä vastaajaa vastaan esitetyt epäilyt perustuivat tietoihin, jotka Serious Fraud Office (vakavia petoksia käsittelevä virasto, Yhdistynyt Kuningaskunta; jäljempänä SFO) oli toimittanut erääseen brittiläiseen konserniin kohdistuvaa tutkintaa koskevan oikeusapupyynnön yhteydessä, erään itävaltalaisen yhtiön pankkitietojen, jotka WKStA oli määrännyt esittämään, analysointiin ja tämän tuomion 13 kohdassa mainittujen itävaltalaisten epäiltyjen kuulustelemiseen todistajina.

17

Vastaajaa ei kuulusteltu epäiltynä WKStA:n toimittamassa esitutkinnassa, koska WKStA:n 26.5.2014 toteuttama tutkintatoimenpide vastaajan olinpaikan selvittämiseksi oli jäänyt tuloksettomaksi.

18

WKStA lopetti esitutkinnan 3.11.2014 tehdyllä päätöksellä, koska se katsoi Itävallan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Unkarin viranomaisten siihen saakka toimittamien tutkintojen tuloksiin viitaten, ettei ollut mitään StPO:n 190 §:n 2 momentissa tarkoitettua tosiseikkaperustaa jatkaa rikosoikeudellista menettelyä. WKStA katsoi, että koska ei ollut mitään näyttöä siitä, että joku tämän tuomion 13 kohdassa mainituista epäillyistä ja vastaaja olisivat todellakin syyllistyneet StGB:n 307 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettuun lahjuksen antamiseen, lahjuksen antamista ei ollut osoitettu riittävällä varmuudella rikostuomion antamiseksi, joten esitutkinta oli lopetettava.

19

WKStA tutki kyseistä esitutkinnan lopettamista koskevaa päätöstä uudelleen useaan kertaan, mutta joutui toteamaan joka kerta, etteivät StPO:n 193 §:ssä ja 195 §:ssä asetetut edellytykset esitutkinnan jatkamiselle olleet täyttyneet, koska etenkin lahjuksen antamista koskeva rikos, johon vastaajan väitettiin syyllistyneen, oli vanhentunut Itävallassa viimeistään vuodesta 2015 lähtien.

20

KNF toimitti 10.4.2019 ja 29.8.2019 Fővárosi Törvényszékille (Budapestin alioikeus, Unkari), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, syytekirjelmän, jonka perusteella vastaajaa vastaan aloitettiin Unkarissa rikosoikeudellinen menettely tämän tuomion 8 kohdassa mainitun rikoskoodeksista annetun vuoden 1978 lain nro IV 254 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetusta lahjusten antamisesta.

21

Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin oli sitä mieltä, että lahjusten antamiset, joista vastaajaa syytettiin, olivat samoja tekoja, joista WKStA oli jo toimittanut tutkintoja Itävallassa ennen kuin se lopetti ne, se päätti 8.12.2020 annetulla määräyksellä tämän rikosoikeudellisen menettelyn ne bis in idem ‑periaatteen, sellaisena kuin se vahvistetaan tämän tuomion 6 kohdassa mainitun rikosprosessista annetun vuoden 2017 lain nro XC 4 §:n 3 ja 7 momentissa, nojalla.

22

Tämä määräys kumottiin Fővárosi Ítélőtáblan (Budapestin ylioikeus, Unkari) 15.6.2021 antamalla määräyksellä, ja Fővárosi Ítélőtábla palautti asian ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.

23

Fővárosi Ítélőtáblan mukaan tämän tuomion 18 kohdassa mainittua WKStA:n 3.11.2014 tekemää päätöstä tutkinnan lopettamisesta ei voida pitää perusoikeuskirjan 50 artiklassa ja Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitettuna lainvoimaisena ratkaisuna, koska käytettävissä olevien asiakirjojen nojalla ei voida osoittaa selkeästi, että kyseinen päätös perustuu riittävän perusteelliseen ja kattavaan todisteiden arviointiin. Fővárosi Ítélőtáblan mukaan mikään ei etenkään osoita, että WKStA olisi hankkinut todisteita sen lisäksi, että se oli kuulustellut kahta tämän tuomion 13 kohdassa mainittua itävaltalaista epäiltyä, tai että se olisi kuullut ketään niistä lähes 90 henkilöstä, jotka KNF mainitsee syytekirjelmässään, tarkoituksenaan kuulustella heitä tai saada heidän lausuntonsa. Vastaajaa ei myöskään ole kuultu epäiltynä.

24

Tässä tilanteessa Fővárosi Törvényszék päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmella kysymyksellään, jotka on tutkittava yhdessä, lähinnä, onko Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa, luettuna perusoikeuskirjan 50 artiklan valossa, vahvistettua ne bis in idem ‑periaatetta tulkittava siten, että kyseisissä artikloissa tarkoitettuna lainvoimaisena ratkaisuna on pidettävä ensimmäisessä jäsenvaltiossa olennaisilta osin lahjuksen antamista koskevan tutkinnan johdosta tehtyä vastaajan vapauttavaa päätöstä, kun vastaajaan kohdistetaan saman teon osalta uusi rikosoikeudellinen menettely toisessa jäsenvaltiossa ja kun

26

Aluksi on huomautettava, että ne bis in idem ‑periaatteen soveltaminen edellyttää kahden edellytyksen täyttymistä: yhtäältä on oltava olemassa aikaisempi lainvoimainen ratkaisu (bis-edellytys) ja toisaalta aikaisemman ratkaisun ja myöhempien menettelyjen tai ratkaisujen on koskettava samoja tosiseikkoja (idem-edellytys) (tuomio 23.3.2023, Dual Prod, C‑412/21, EU:C:2023:234, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Toisesta edellytyksestä on todettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nojautuu nimenomaisesti siihen lähtökohtaan, että tämä edellytys on täyttynyt nyt käsiteltävässä asiassa.

28

Ensimmäisestä edellytyksestä on huomautettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että jotta henkilöä koskevassa asiassa voitaisiin katsoa annetun Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitettu ”lainvoimainen tuomio”, yhtäältä syyteoikeuden on täytynyt ”raueta lainvoimaisesti” sen jälkeen, kun kyseessä oleva ratkaisu rikosoikeudellisessa menettelyssä, kuten vapauttava päätös nyt käsiteltävässä asiassa, on tehty, ja toisaalta kyseinen ratkaisu on täytynyt antaa ”asiasta tehdyn aineellisen arvioinnin” perusteella (ks. vastaavasti tuomio 29.6.2016, Kossowski, C‑486/14, EU:C:2016:483, 34 ja 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Kun otetaan huomioon tämän tuomion 25 kohdassa mainituissa kahdessa ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitetut seikat, nyt käsiteltävässä asiassa on ensinnäkin huomautettava vaatimuksesta, jonka mukaan syyteoikeuden on pitänyt lainvoimaisesti raueta, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan yhtäältä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa sovelletaan myös syyttäjäviranomaisen kaltaisen viranomaisen, joka osallistuu rikosoikeuden alan oikeudenkäyttöön kyseisessä kansallisessa oikeusjärjestyksessä, tekemiin päätöksiin, joilla rikosoikeudellinen menettely päätetään lainvoimaisesti yhdessä jäsenvaltiossa rangaistusta määräämättä, vaikka tällainen päätös tehdäänkin ilman tuomioistuimen osallistumista ja vaikka se ei olekaan muodoltaan tuomioistuinratkaisu. Toisaalta tätä vaatimusta on arvioitava sen sopimusvaltion lainsäädännön perusteella, jossa kyseessä oleva päätös rikosoikeudellisessa menettelyssä on tehty, ja siinä on varmistuttava, että kyseessä oleva päätös johtaa tässä valtiossa ne bis in idem ‑periaatteeseen perustuvaan suojaan (ks. vastaavasti tuomio 22.12.2008, Turanský, C‑491/07, EU:C:2008:768, 35 ja 36 kohta ja tuomio 29.6.2016, Kossowski, C‑486/14, EU:C:2016:483, 35 ja 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että se, että kansallisen lainsäädännön mukaan rikosoikeudellinen menettely, joka on päätetty vapauttavalla päätöksellä, voidaan aloittaa uudelleen, jos on näyttöä uusien rikosepäilyjen kaltaisista ”uusista tai vasta esiin tulleista tosiseikoista”, ei voi kyseenalaistaa kyseisen päätöksen lainvoimaisuutta, kun syyteoikeus ei raukea lopullisesti sen johdosta, siltä osin kuin tämä uudelleen aloittamisen mahdollisuus merkitsee kuitenkin, vaikka se ei olekaan ”ylimääräinen muutoksenhakukeino”, erillisen menettelyn poikkeuksellista aloittamista eri näytön perusteella pikemminkin kuin pelkkää jo päätetyn menettelyn jatkamista (ks. vastaavasti tuomio 5.6.2014 , M, C‑398/12, EU:C:2014:1057, 37–40 kohta).

31

Tämän oikeuskäytännön nojalla nyt käsiteltävässä asiassa sillä, että Itävallan lainsäädännössä yhtäältä StPO:n 193 §:n 2 momentin 2 kohdassa säädetään tiukoin edellytyksin jo päätetyn menettelyn jatkamisesta vapauttavan päätöksen tekemisen jälkeen – näin siis voidaan tehdä silloin, kun ”asiassa ilmenee tai tulee tietoon uusia tosiseikkoja tai todisteita, jotka yksin tai yhdessä menettelyn muiden tulosten kanssa voivat olla perustana rangaistuksen määräämiselle asianomaiselle” –, ei voida kyseenalaistaa tämän päätöksen lainvoimaisuutta.

32

Sama koskee toisaalta Itävallan lainsäädännössä säädettyä toista menettelyn jatkamista koskevaa mahdollisuutta, jota myös säännellään tiukasti ja joka on olemassa silloin, kun StPO:n 193 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan ”asianomaista ei kuulusteltu [rikoksesta] eikä häntä vastaan ole käytetty pakkokeinoja”.

33

Vaikka tämä mahdollisuus ei olekaan ”ylimääräinen muutoksenhakukeino”, se merkitsee näet kahden siihen sovellettavan edellytyksen nojalla erillisen menettelyn poikkeuksellista aloittamista pikemminkin kuin pelkkää jo päätetyn menettelyn jatkamista, jolloin tarkoituksena on tutkia uudelleen vapauttava päätös vastaajan esittämien lausumien kannalta siinä tapauksessa, että häntä myöhemmin voitaisiin kuulustella. Lisäksi on huomautettava, ettei tätä mahdollisuutta ollut annettu pääasiassa syyttäjäviranomaiselle vapauttavan päätöksen tekemisen jälkeen, koska on selvää, että vaikka vastaajaa ei ole kuulusteltu, häntä vastaan on kuitenkin käytetty ”pakkokeinoa” sellaisella tutkintatoimenpiteellä, jolla hänen olinpaikkansa on pyritty selvittämään ja joka on jäänyt tuloksettomaksi.

34

Sitä, että näitä jo päätetyn menettelyn jatkamista koskevia mahdollisuuksia säännellään tiukasti ja ne ovat poikkeuksellisia, tukee edelleen se, että StPO:n 193 §:n 2 momentin mukaan menettelyn jatkaminen ei missään tapauksessa ole mahdollista, jos rikos on tällä välin vanhentunut. Tämä oli tilanne nyt käsiteltävässä asiassa, koska on selvää, että rikos oli vanhentunut viimeistään vuonna 2015 eli vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun vapauttava päätös tehtiin vuoden 2014 marraskuussa.

35

Pelkästään se ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toisessa kysymyksessään esiin tuoma seikka, että sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan on olemassa mahdollisuuksia jatkaa jo päätettyä menettelyä siltä osin kuin rikos ei ole vielä vanhentunut, mutta syyttäjä ei ole nyt käsiteltävässä asiassa käyttänyt näitä mahdollisuuksia ennen tätä rikoksen vanhentumista, ei myöskään ole omiaan kyseenalaistamaan menettelyn lopettamisesta tehdyn päätöksen lainvoimaisuutta, koska syyteoikeus ei ole sen nojalla rauennut lainvoimaisesti.

36

Koska nämä jo päätetyn menettelyn jatkamista koskevat poikkeukselliset mahdollisuudet, sellaisina kuin niitä säännellään tiukasti StPO:n 193 §:n 2 momentissa, eivät ole omiaan vaikuttamaan StPO:n 190 §:n nojalla menettelyn lopettamisesta tehdyn päätöksen lainvoimaisuuteen, myöskään syyttäjän tekemällä päätöksellä olla käyttämättä jompaa kumpaa näistä mahdollisuuksista sillä perusteella, etteivät sen edellytykset ole täyttyneet, ei voida kyseenalaistaa mainitun päätöksen lainvoimaisuutta.

37

Itävallan hallitus on väittänyt lisäksi kirjallisissa huomautuksissaan viittaamalla Oberster Gerichtshofin (ylin yleinen tuomioistuin, Itävalta) oikeuskäytäntöön ja Itävallan oikeuskirjallisuuteen, että Itävallan lainsäädännön mukaan on niin, että koska syyttäjän päätöstä lopettaa menettely StPO:n 190 §:n nojalla ”ei voida riitauttaa tavanomaisilla muutoksenhakukeinoilla, sillä on heti tekemishetkellään lainvoimaisen päätöksen vaikutukset niin aineelliselta kuin myös menettelylliseltä kannalta”. Itävallan hallitus mainitsee näistä vaikutuksista tällaisesta päätöksestä ne bis in idem ‑periaatteen mukaan aiheutuvan niin sanotun estävän vaikutuksen (Sperrwirkung) kaikkien muiden jäsenvaltioiden viranomaisiin nähden siltä osin kuin kyseinen päätös on tehty sitä edeltäneen aineellisen tutkinnan ja sitä rikosta, johon asianomaisen epäillään syyllistyneen, koskevan epäilyn perusteltavuutta koskevan arvioinnin perusteella.

38

Tästä ilmenee, että tämän tuomion 25 kohdassa mainituissa kahdessa ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitetut seikat eivät ole omiaan antamaan aihetta epäillä sitä, etteikö nyt käsiteltävässä asiassa tämän tuomion 28 kohdassa mainittu vaatimus siitä, että syyteoikeus on ”rauennut lainvoimaisesti”, olisi täyttynyt.

39

Toiseksi siitä tämän tuomion 28 kohdassa samoin mainitusta vaatimuksesta, jonka mukaan kyseessä oleva päätös rikosoikeudellisen menettelyn päättämisestä on tehty ”asiasta tehdyn aineellisen arvioinnin” perusteella, on korostettava ensinnäkin, että se tämän tuomion 25 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa mainittu seikka, että päätös menettelyn päättämisestä on tehty sillä perusteella, ettei ole mitään näyttöä, joka voisi osoittaa, että vastaaja on todellakin tehnyt rikoksen, josta häntä syytetään, ei merkitse sitä, ettei tämän toisen edellytyksen voida katsoa täyttyneen. Unionin tuomioistuin on sitä vastoin jo katsonut, että puutteellisesta näytöstä johtuva syytteestä vapauttaminen perustuu asian aineelliseen arviointiin (tuomio 28.9.2006, Van Straaten, C‑150/05, EU:C:2006:614, 60 kohta).

40

Oikeuskäytännöstä ilmenee toiseksi, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitettua ratkaisun lainvoimaisuutta arvioitaessa on otettava huomioon paitsi kyseisen artiklan tavoite, jona on pääosin taata henkilölle, joka on jäsenvaltiossa saanut tuomion ja suorittanut rangaistuksensa tai joka on mahdollisesti vapautettu lainvoimaisesti, että hän voi liikkua Schengen-alueella joutumatta pelkäämään sitä, että hänet asetetaan uudelleen syytteeseen samasta teosta toisessa sopimusvaltiossa, myös tarve edistää rikollisuuden ehkäisyä ja torjuntaa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella SEU 3 artiklan 2 kohdan mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 29.6.2016, Kossowski, C‑486/14, EU:C:2016:483, 47 kohta ja tuomio 28.10.2022, Generalstaatsanwaltschaft München (Luovutus ja ne bis in idem), C‑435/22 PPU, EU:C:2022:852, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

On kolmanneksi muistutettava, että sekä jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteella että vastavuoroisen tunnustamisen periaatteella, joka puolestaan perustuu jäsenvaltioiden keskinäiseen luottamukseen, on unionin oikeudessa perustavanlaatuinen merkitys, koska niiden avulla voidaan luoda ja pitää yllä alue, jolla ei ole sisäisiä rajoja (tuomio 28.10.2022, Generalstaatsanwaltschaft München (Luovutus ja ne bis in idem), C‑435/22 PPU, EU:C:2022:852, 92 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

Erityisesti Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan osalta unionin tuomioistuin on todennut, että kyseinen artikla edellyttää välttämättä sitä, että jäsenvaltioiden välillä vallitsee vastavuoroinen luottamus toistensa rikosoikeudelliseen järjestelmään ja että kukin jäsenvaltio hyväksyy muiden jäsenvaltioiden voimassa olevien rikosoikeuden sääntöjen soveltamisen, vaikka niiden kansallista oikeutta soveltamalla päädyttäisiinkin toisenlaiseen tulokseen. Tämä vastavuoroinen luottamus edellyttää, että toisen jäsenvaltion asianomaiset toimivaltaiset viranomaiset hyväksyvät ensimmäisessä jäsenvaltiossa tehdyn lainvoimaisen ratkaisun sellaisena kuin se on toimitettu näille viranomaisille (tuomio 28.10.2022, Generalstaatsanwaltschaft München (Luovutus ja ne bis in idem), C‑435/22 PPU, EU:C:2022:852, 93 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin myös, että vastavuoroinen luottamus voi vallita vain, jos toinen sopimusvaltio voi ensimmäisen sopimusvaltion toimittamien asiakirjojen perusteella varmistua siitä, että ensimmäisen valtion toimivaltaisten viranomaisten tekemä ratkaisu on lainvoimainen ratkaisu, joka sisältää asian aineellisen arvioinnin (tuomio 12.5.2021, Saksan liittotasavalta (Interpolin punainen ilmoitus), C‑505/19, EU:C:2021:376, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Unionin tuomioistuin on neljänneksi todennut, että syytemenettelyn päättävän ja esitutkinnan lopettavan syyttäjän tekemän päätöksen ei voida katsoa perustuvan asian aineelliseen arviointiin, eikä sitä siis voida luonnehtia Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitetuksi lainvoimaiseksi päätökseksi, kun itse päätöksen perusteluista käy ilmi, että ei ole suoritettu perusteellista esitutkintaa, sillä muutoin jäsenvaltioiden keskinäinen luottamus voi vaarantua, ja että tältä osin se, että asianomistajaa ja mahdollista todistajaa ei ole kuultu, on osoitus siitä, että pääasiassa ei ole suoritettu perusteellista esitutkintaa (tuomio 29.6.2016, Kossowski, C‑486/14, EU:C:2016:483, 53 kohta).

45

Tämän oikeuskäytännön perusteella esiin tulee kysymys siitä, onko WKStA:n päätös rikosoikeudellisen menettelyn päättämisestä tehty pääasiassa 29.6.2016 annetussa tuomiossa Kossowski (C‑486/14, EU:C:2016:483) tarkoitetun ”perusteellisen esitutkinnan” jälkeen siten, että kyseinen päätöksen voidaan katsoa perustuvan asian aineelliseen arviointiin, kuten Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa edellytetään, kun otetaan huomioon ne seikat, joihin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa kolmannessa kysymyksessään ja jotka on toistettu tämän tuomion 25 kohdassa mainitussa kolmannessa luetelmakohdassa, eli se, että syyttäjä on tutkinnan aikana kerännyt tietoja oikeusapupyynnön yhteydessä sekä tutustuttuaan pankkitileihin ja kuultuaan kahta muuta epäiltyä mutta että se ei ole kuulustellut vastaajaa, koska tutkintatoimenpide, joka on luonteeltaan pakkokeino ja jolla pyrittiin selvittämään vastaajan olinpaikka, on lopulta jäänyt tuloksettomaksi.

46

Kuten 29.6.2016 annetun tuomion Kossowski (C‑486/14, EU:C:2016:483) 48 kohdasta ilmenee, kyseisen tuomion taustalla olleessa asiassa syyttäjä ei ollut ajanut syytettä ”pelkästään siitä syystä, että syytetty oli kieltäytynyt lausumasta asiassa ja että asianomistaja ja eräs kuulopuheiden perusteella mahdollinen todistaja asuivat Saksassa, joten heitä ei ollut voitu kuulla esitutkinnassa [Puolassa] ja asianomistajan kertomuksen todenperäisyyttä ei siis ollut voitu tarkistaa, eikä mitään perusteellisempaa tutkintaa ollut suoritettu todisteiden hankkimiseksi ja tutkimiseksi”. Unionin tuomioistuin päätteli tämän perusteella, että syytemenettelyn päättämisestä tällaisen esitutkinnan perusteella tehty päätös ei ollut asian aineelliseen arviointiin perustuva päätös.

47

Nyt käsiteltävässä asiassa on sitä vastoin selvää yhtäältä, että WKStA on yli kaksi vuotta kestäneen esitutkinnan kuluessa voinut Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaisten eli SFO:n tekemän oikeusapupyynnön yhteydessä tutustua pankkitileihin ja muihin pankkitileihin ja se on kuulustellut kahta muuta tämän tuomion 13 kohdassa mainittua epäiltyä, jotka ovat Itävallan kansalaisia.

48

Itävallan hallitus on lisäksi todennut kirjallisissa huomautuksissaan, että Bundesamt für Korruptionsprävention und Korruptionsbekämpfung (korruption estämistä ja torjuntaa edistävä liittovaltion virasto, Itävalta) on analysoinut mainittuihin pankkitileihin tutustumisen johdosta yksilöityä kassavirtaa. Vuoden 2014 toukokuussa järjestetyn Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) koordinointikokouksen jälkeen SFO on ilmoittanut WKStA:lle, ettei asiassa ollut ilmennyt mitään uutta näyttöä, jonka perusteella joku virkamies erityisesti Unkarissa olisi voitu nimetä, koska tutustuttaessa tileihin sekä Slovakiassa että Kyproksella ei ollut tullut esiin mitään tähän viittaavaa. Lisäksi oli osoittautunut arveluttavaksi, voitaisiinko SFO:n pyytämien Liechtensteinissa olevia tilejä koskevien tietojen toimittamisella saada lisäselvennyksiä. Eurojust oli 3.11.2014 ilmoittanut WKStA:lle, ettei rikosepäilyille ollut voitu saada tukea myöskään Unkarin oikeusviranomaisten toimittamista tutkinnoista.

49

Vaikka toisaalta on totta, ettei vastaajaa ole nyt käsiteltävässä asiassa kuulusteltu, on selvää, että tämä johtui kuitenkin juuri siitä, että vaikka – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa kolmannessa kysymyksessään – vastaajaan oli kohdistettu pakkokeinon luonteinen tutkintatoimenpide, jolla hänen olinpaikkansa pyrittiin selvittämään, tämä toimenpide oli lopulta jäänyt kuitenkin tuloksettomaksi.

50

Kuten myös Sveitsin hallitus on pääosin huomauttanut, pelkästään se, että vastaajaa ei ole kuulusteltu esitutkinnan aikana, osoittaa sellaisenaan, ettei perusteellista tutkintaa ole suoritettu, vain siltä osin kuin sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan syyttäjällä on velvollisuus kuulla vastaajaa ennen kuin päätös esitutkinnan lopettamisesta tehdään. On kuitenkin huomautettava, että StPO:n 193 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetään nimenomaisesti mahdollisuudesta jatkaa rikosoikeudellista menettelyä vapauttavan päätöksen tekemisen jälkeen, kun asianomaista ei ole kuulusteltu siitä rikoksesta, josta häntä epäillään, eikä häntä vastaan ei ole käytetty mitään pakkokeinoja. On siis ilmeistä, että sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan tällainen päätös voidaan tietyissä olosuhteissa tehdä vastaajaa kuulustelematta.

51

Vaikka tällaisessa tilanteessa sillä, että vastaajaa ei ole kuultu epäiltynä, ei sinällään voida perustella päätelmää siitä, ettei perusteellista tutkintaa ole toimitettu, kyseinen seikka voidaan kuitenkin – kuten myös julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 76 kohdassa lähinnä huomauttanut – ottaa huomioon mahdollisina muina merkityksellisinä indisioina, jotka osoittavat, ettei perusteellista esitutkintaa ole toimitettu. Tältä osin on todettava, että nyt käsiteltävän asian olosuhteissa ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaisen voitiin kohtuudella odottaa toteuttavan tutkintatoimenpiteen, jolla varmistetaan mainitun vastaajan tehokas kuulusteleminen, jonka perusteella selvästikin olisi voitu saada uusia tosiseikkoja tai todisteita, joilla voitaisiin kyseenalaistaa merkittävissä määrin vapauttavan päätöksen perusteltavuus. Kuten myös julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 77 kohdassa huomauttanut, syyttäjäviranomaista ei voida kuitenkaan estää tekemästä johtopäätöksiä siitä, että vastaaja on tahallaan vältellyt mahdollisuutta tulla kuulluksi esimerkiksi piiloutumalla poliisiviranomaisilta.

52

Yleisesti ottaen toinen jäsenvaltio voi päätellä vain tilanteissa, jotka ovat pikemminkin poikkeuksellisia, ettei ensimmäisessä jäsenvaltiossa ole toimitettu perusteellista tutkintaa, eli se voi tehdä näin silloin, kun ensimmäisessä jäsenvaltiossa sovellettavan kansallisen lainsäädännön perusteella tilanne on selvästikin tällainen, kun otetaan huomioon ensinnäkin kyseiseen päätökseen sisältyvät perustelut ja ensimmäisen jäsenvaltion ennen kyseisen päätöksen tekemistä mahdollisesti toimittamat tiedot vastauksena pyyntöön, jonka toinen jäsenvaltio on sille osoittanut.

53

Sen, että toinen jäsenvaltio toteaa, ettei perusteellista tutkintaa ole suoritettu, on näet oltava poikkeus eikä sääntö, jolloin on otettava huomioon – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 32 ja 39–42 kohdassa pääosin huomauttanut –, että tällainen toteamus on joka tapauksessa tehtävä, kun asianomaisen rikosoikeudellisessa menettelyssä tehdyn päätöksen sanamuodosta ilmenee, että ennen päätöksen tekemistä ei ole toimitettu mitään todellista tutkintaa tai arvioitu vastaajan rikosoikeudellista vastuuta, tai kun sovellettavan kansallisen lainsäädännön nojalla kyseinen päätös on olennaisilta osin tehty syistä, joita on pidettävä täysin menettelyllisinä tai tarkoituksenmukaisuuteen, taloudellisuuteen tai oikeuspolitiikkaan liittyvinä syinä.

54

Asian ymmärtäminen tällä tavalla on sopusoinnussa sen Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan erityisen tavoitteen kanssa, jona on taata, että henkilö, joka on lainvoimaisesti vapautettu jäsenvaltiossa, voi liikkua Schengen-alueella joutumatta pelkäämään sitä, että hänet asetetaan syytteeseen samasta teosta toisessa jäsenvaltiossa, kuten tämän tuomion 40 kohdassa on mainittu, ja jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteiden kanssa, jotka ovat kyseisessä määräyksessä ja perusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen taustalla, kuten tämän tuomion 41 ja 42 kohdasta ilmenee.

55

Tämä tavoite ja nämä periaatteet ovat sitä vastoin esteenä sille, että silloin, kun toisen jäsenvaltion syyttäjäviranomainen aikoo aloittaa menettelyn sellaista henkilöä vastaan, jota vastaan on jo aloitettu rikosoikeudellinen menettely ja jonka osalta on tehty ensimmäisessä jäsenvaltiossa tutkinnan päätteeksi lainvoimainen vapauttava päätös samaan tekoon liittyen, se tarkastelee yksityiskohtaisesti tätä tutkintaa selvittääkseen yksipuolisesti, onko tutkinta ollut riittävän perusteellinen ensimmäisen jäsenvaltion lainsäädännön kannalta.

56

Lisäksi on niin, että kun toisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaisella on vakavia ja konkreettisia epäilyjä ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaisen sellaisten tosiseikkojen ja todisteiden, jotka olivat sen käytettävissä tutkinnassa tai jotka se olisi voinut tosiasiallisesti saada käyttöönsä toteuttamalla tutkintatoimenpiteet, joita voitiin kohtuudella edellyttää kyseessä olevan asian olosuhteissa, perusteella toimittaman tutkinnan perusteellisuudesta tai riittävästä yksityiskohtaisuudesta, kyseisen syyttäjäviranomaisen on lähestyttävä ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaista pyytääkseen tämän apua erityisesti sovellettavan kansallisen lainsäädännön ja niiden perustelujen osalta, joihin tämän tutkinnan johdosta tehty vapauttava päätös on perustunut, turvautumalla esimerkiksi Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 57 artiklassa tätä varten määrättyyn yhteistyömekanismiin.

57

Tältä osin on huomautettava, että jäsenvaltioiden välisissä suhteissa on otettava huomioon SEU 4 artiklan 3 kohdassa määrätty vilpittömän yhteistyön periaate, joka velvoittaa jäsenvaltioita yleisesti ja siis etenkin sovellettaessa ne bis in idem ‑periaatetta, sellaisena kuin se vahvistetaan Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa, kunnioittamaan ja avustamaan toisiaan perussopimuksista johtuvia tehtäviä täyttäessään.

58

Vaikka tämän tuomion 47–50 kohdassa mainitut tosiseikat – siltä osin kuin ne on näytetty toteen – näyttävät vahvistavan, että ensimmäisessä jäsenvaltiossa toimitettu tutkinta ei ole ilmeisen pintapuolinen, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, jonka on päätettävä nyt käsiteltävässä asiassa ne bis in idem ‑periaatteen soveltamisesta, on kuitenkin – kuten myös julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 66 kohdassa lähinnä huomauttanut – arvioitava tutkinnan perusteellisuutta kaikkien tältä osin merkityksellisten seikkojen perusteella.

59

Tämän kokonaisarvioinnin yhteydessä – kuten tämän tuomion 51 kohdassa on jo huomautettu – ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi tietyin edellytyksin ottaa huomioon mahdollisina muina merkityksellisinä indisioina, jotka osoittavat, ettei ensimmäisessä jäsenvaltiossa toimitettu tutkinta ole ollut perusteellinen, sen, ettei vastaajaa ole kuultu epäiltynä.

60

Edellä esitetyn perusteella esitettyihin kysymyksiin on vastattava, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa, luettuna perusoikeuskirjan 50 artiklan valossa, vahvistettua ne bis in idem ‑periaatetta on tulkittava siten, että kyseisissä artikloissa tarkoitettuna lainvoimaisena ratkaisuna on pidettävä ensimmäisessä jäsenvaltiossa olennaisilta osin lahjuksen antamista koskevan tutkinnan johdosta tehtyä vastaajan vapauttavaa päätöstä, kun vastaajaan kohdistetaan saman teon osalta uusi rikosoikeudellinen menettely toisessa jäsenvaltiossa ja kun

mutta toisen jäsenvaltion syyttäjäviranomainen voi ottaa huomioon sen, ettei ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjä ole kuulustellut vastaajaa, mahdollisina muina merkityksellisinä indisioina, jotka osoittavat, ettei ensimmäisessä jäsenvaltiossa ole toimitettu perusteellista tutkintaa, kunhan kuitenkin osoitetaan, että nyt käsiteltävän asian olosuhteissa ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaisen voitiin kohtuudella odottaa toteuttavan tutkintatoimenpiteen, jolla varmistetaan mainitun vastaajan tehokas kuulusteleminen, jonka perusteella selvästikin olisi voitu saada uusia tosiseikkoja tai todisteita, joilla voitaisiin kyseenalaistaa merkittävissä määrin vapauttavan päätöksen perusteltavuus.

61

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen, joka allekirjoitettiin Schengenissä 19.6.1990 ja joka tuli voimaan 26.3.1995, 54 artiklaa, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan kanssa,

on tulkittava siten, että

kyseisissä artikloissa tarkoitettuna lainvoimaisena ratkaisuna on pidettävä ensimmäisessä jäsenvaltiossa olennaisilta osin lahjuksen antamista koskevan tutkinnan johdosta tehtyä vastaajan vapauttavaa päätöstä, kun vastaajaan kohdistetaan saman teon osalta uusi rikosoikeudellinen menettely toisessa jäsenvaltiossa ja kun

mutta toisen jäsenvaltion syyttäjäviranomainen voi ottaa huomioon sen, ettei ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjä ole kuulustellut vastaajaa, mahdollisina muina merkityksellisinä indisioina, jotka osoittavat, ettei ensimmäisessä jäsenvaltiossa ole toimitettu perusteellista tutkintaa, kunhan kuitenkin osoitetaan, että nyt käsiteltävän asian olosuhteissa ensimmäisen jäsenvaltion syyttäjäviranomaisen voitiin kohtuudella odottaa toteuttavan tutkintatoimenpiteen, jolla varmistetaan mainitun vastaajan tehokas kuulusteleminen, jonka perusteella selvästikin olisi voitu saada uusia tosiseikkoja tai todisteita, joilla voitaisiin kyseenalaistaa merkittävissä määrin vapauttavan päätöksen perusteltavuus.