Asia C-112/22
CU
(Ennakkoratkaisupyyntö, Tribunale di Napoli (Italia))
Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 29.7.2024
Ennakkoratkaisupyyntö – Pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asema – Direktiivi 2003/109/EY – 11 artiklan 1 kohdan d alakohta – Yhdenvertainen kohtelu – Sosiaaliturvaan, sosiaaliapuun ja sosiaaliseen suojeluun kuuluvat toimenpiteet – Edellytys vähintään kymmenen vuoden asumisesta, joista kahtena viimeisimpänä asumisen on pitänyt olla keskeytyksetöntä – Välillinen syrjintä
Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Maahanmuuttopolitiikka – Pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asema – Direktiivi 2003/109 – Oikeus yhdenvertaiseen kohteluun sosiaaliturvan, sosiaaliavun ja sosiaalisen suojelun alalla – Kansallista lainsäädäntöä, jossa sosiaalietuuden myöntämisen edellytykseksi asetetaan vähintään kymmenen vuoden asuminen, joista kahtena viimeisimpänä asumisen on pitänyt olla keskeytyksetöntä, ja jossa säädetään vilpillisen ilmoituksen antamista koskevasta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, ei voida hyväksyä
(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 34 artikla; neuvoston direktiivin 2003/109 johdanto-osan 6 ja 12 perustelukappale sekä 4 artiklan 1 kohta ja 11 artiklan 1 kohdan d alakohta ja 2 kohta)
(ks. 35, 38, 46, 50–52 ja 55–61 kohta sekä tuomiolauselma)
Tiivistelmä
Unionin tuomioistuin, jolle Tribunale di Napoli (Napolin alioikeus, Italia) on esittänyt ennakkoratkaisupyynnön, lausuu direktiivin 2003//109 ( 1 ) 11 artiklassa säädetystä pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten ja jäsenvaltion kansalaisten yhdenvertaisuuden periaatteesta ja erityisesti siitä, voidaanko 11 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetun sosiaaliturvaa, sosiaaliapua tai sosiaalista suojelua koskevan toimenpiteen saamiselle asettaa edellytys, jonka mukaan henkilön on asuttava asianomaisessa jäsenvaltiossa vähintään kymmenen vuotta, joista kahtena viimeisimpänä asumisen on pitänyt olla keskeytyksetöntä.
Vuonna 2020 Italiassa pitkään oleskelleet kolmansien maiden kansalaiset CU ja ND hakivat perustuloa, joka on vähimmäistoimeentulon turvaamiseen tarkoitettu sosiaalietuus. Heitä syytettiin myöhemmin siitä, että he olivat vilpillisesti ilmoittaneet hakemuksissaan täyttävänsä tämän etuuden myöntämiselle asetetut edellytykset, mukaan lukien edellytyksen siitä, että he ovat asuneet Italiassa vähintään kymmenen vuotta, joista kaksi viimeisintä keskeytyksettä.
Tässä yhteydessä Tribunale di Napoli pohti, onko tämä etuuden myöntämisedellytys, jota sovelletaan myös Italian kansalaisiin, unionin oikeuden mukainen. Tuomioistuin katsoo, että tällä vaatimuksella kolmansien maiden kansalaisia – mukaan lukien niitä, joilla on pitkäaikainen oleskelulupa – kohdellaan epäsuotuisammin kuin Italian kansalaisia.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
Unionin tuomioistuin muistuttaa aluksi, että silloin, kun unionin oikeuden säännöksessä viitataan nimenomaisesti kansalliseen lainsäädäntöön, niin kuin direktiivin 2003/109 11 artiklan 1 kohdan d alakohdassa, unionin tuomioistuin ei voi vahvistaa asianomaisille ilmaisuille unionin oikeuteen perustuvaa itsenäistä ja yhdenmukaista määritelmää. Unionin oikeuteen perustuvan itsenäisen ja yhdenmukaisen määritelmän puuttuminen kyseisen säännöksen sosiaaliturvan, sosiaaliavun ja sosiaalisen suojelun käsitteistä ja viittaus kansalliseen oikeuteen eivät kuitenkaan merkitse sitä, että jäsenvaltiot voisivat vaarantaa direktiivin 2003/109 tehokkaan vaikutuksen mainitussa säännöksessä tarkoitettua yhdenvertaisuuden periaatetta sovellettaessa. Lisäksi vahvistaessaan kansallisessa lainsäädännössään määriteltyyn sosiaaliturvaan, sosiaaliapuun ja sosiaaliseen suojeluun kuuluvia toimenpiteitä jäsenvaltioiden on noudatettava Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (jäljempänä perusoikeuskirja) ja erityisesti sen 34 artiklassa vahvistettuja oikeuksia ja otettava huomioon siinä vahvistetut periaatteet.
Koska sekä perusoikeuskirjan 34 artiklassa että direktiivin 2003/109 11 artiklan 1 kohdan d alakohdassa viitataan kansalliseen oikeuteen, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on arvioitava, onko pääasiassa kyseessä oleva perustulo sosiaalietuus, joka kuuluu mainitussa direktiivissä tarkoitettuihin sosiaalietuuksiin.
Unionin tuomioistuin korostaa tämän jälkeen, että direktiivillä 2003/109 toteutettu järjestelmä asettaa tämän direktiivin mukaisen pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saamisen edellytykseksi erityisen menettelyn noudattamisen ja lisäksi velvollisuuden täyttää tietyt edellytykset, kuten viiden vuoden laillista ja yhtäjaksoista oleskelua jäsenvaltion alueella koskevan edellytyksen. Koska pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema vastaa kolmansien maiden kansalaisten pisimmälle edistynyttä kotoutumisen astetta, sen perusteella heille on taattava yhdenvertainen kohtelu vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa erityisesti sosiaaliturvan, sosiaaliavun ja sosiaalisen suojelun osalta.
Tämän jälkeen unionin tuomioistuin katsoo pääasiassa kyseessä olevasta asumisedellytyksestä, että kymmenen vuoden asumista, joista kaksi viimeisintä keskeytyksettä, koskeva edellytys on direktiivin 2003/109 11 artiklan 1 kohdan d alakohdan vastainen.
Ensinnäkin pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten ja jäsenvaltion kansalaisten erilainen kohtelu, joka johtuu siitä, että kansallisessa lainsäädännössä säädetään tällaisesta asumisedellytyksestä, on välillistä syrjintää. Tämä edellytys vaikuttaa pääasiallisesti ulkomaalaisiin, joihin kuuluvat muun muassa kolmansien maiden kansalaiset, mutta myös niiden Italian kansalaisten etuihin, jotka toisessa jäsenvaltiossa asuttuaan palaavat Italiaan. Jotta toimenpiteellä voidaan katsoa harjoitettavan välillistä syrjintää, ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että sillä suosittaisiin kaikkia kyseisen jäsenvaltion kansalaisia tai että sillä asetettaisiin epäedulliseen asemaan ainoastaan pitkään oleskelleet kolmansien maiden kansalaiset mutta ei kyseisen jäsenvaltion kansalaisia.
Toiseksi tällainen syrjintä on lähtökohtaisesti kiellettyä, jollei sitä voida objektiivisesti perustella.
Direktiivin 2003/109 11 artiklan 2 kohdassa säädetään tyhjentävästi tilanteista, joissa jäsenvaltiot voivat poiketa asumisen osalta pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten ja jäsenvaltion kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta. Näin ollen näitä tilanteita lukuun ottamatta kyseisen kahden kansalaisryhmän erilainen kohtelu merkitsee itsessään tämän direktiivin 11 artiklan 1 kohdan d alakohdan rikkomista.
Erityisesti maassa pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten ja asianomaisen jäsenvaltion kansalaisten erilaista kohtelua ei voida oikeuttaa sillä, että he ovat erilaisessa tilanteessa sen perusteella, että heidän siteensä kyseiseen jäsenvaltioon ovat erilaiset.
Direktiivissä 2003/109 säädetty pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saamisen edellyttämä viiden vuoden laillinen ja yhtäjaksoinen oleskelu on osoitus siitä, että henkilö on ”muodostanut siteet kyseiseen maahan”. Näin ollen sen on katsottava olevan riittävä, jotta tällaisella henkilöllä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saatuaan on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun kyseisen jäsenvaltion kansalaisten kanssa erityisesti sosiaaliturvan, sosiaaliavun ja sosiaalisen suojelun osalta kyseisen direktiivin 11 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaisesti.
Näin ollen jäsenvaltio ei voi yksipuolisesti pidentää asumisaikaa, jota edellytetään, jotta tällainen pitkään oleskellut kolmannen maan kansalainen voisi käyttää tässä säännöksessä taattua oikeutta.
Rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, josta kansallisessa lainsäädännössä säädetään siltä varalta, että kyseessä olevan sosiaalietuuden saamisen edellytyksistä annetaan vilpillisiä tietoja, unionin tuomioistuin muistuttaa, että kansallinen seuraamusjärjestely ei ole yhteensopiva direktiivin 2003/109 säännösten kanssa, jos siitä määrätään sellaisen velvoitteen noudattamisen varmistamiseksi, joka sinällään ei ole näiden säännösten mukainen. Edellä esitetyn perusteella unionin tuomioistuin toteaa, että direktiivin 2003/109 11 artiklan 1 kohdan d alakohtaa, luettuna perusoikeuskirjan 34 artiklan valossa, on esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jossa sosiaaliturvan, sosiaaliavun tai sosiaalisen suojelun saamisen edellytykseksi asetetaan maassa pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten osalta – ja tätä edellytystä sovelletaan myös tämän jäsenvaltion kansalaisiin – se, että he ovat asuneet tässä jäsenvaltiossa vähintään kymmenen vuotta, joista kaksi viimeisintä keskeytyksettä, ja jonka mukaan tätä asumisedellytystä koskevan vilpillisen tiedon antamisesta määrätään rikosoikeudellinen seuraamus.
( 1 ) Pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemasta 25.11.2003 annettu neuvoston direktiivi 2003/109/EY (EUVL 2004, L 16, s. 44).