–

Itävallan hallitus, asiamiehinään J. Schmoll ja C. Leeb,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään S. Grünheid ja M. Wasmeier,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 50 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat NK ja Bezirkshauptmannschaft Feldkirch (Feldkirchin alueellinen hallintoviranomainen, Itävalta) ja joka koskee hallinnollisia seuraamuksia, jotka viimeksi mainittu on määrännyt NK:lle onnenpelejä koskevan Itävallan lainsäädännön rikkomisista.

3

Onnenpeleistä 21.12.1989 annetun lain (Glücksspielgesetz; BGBl. 620/1989), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan (jäljempänä GSpG), 2 §:ssä, jonka otsikko on ”Arpajaiset”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Arpajaiset ovat onnenpelejä,

(2)   Elinkeinonharjoittaja on henkilö, joka harjoittaa itsenäisesti jatkuvaa toimintaa onnenpelien järjestämisestä saatavien tulojen hankkimiseksi, vaikka tämän toiminnan tarkoituksena ei olisi voittojen saaminen.

Kun useammat henkilöt sopimusperusteisesti tarjoavat tietyssä paikassa osasuorituksia onnenpelien järjestämiseksi edellä 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetuilla rahanarvoisilla suorituksilla, kaikkia henkilöitä, jotka osallistuvat suoraan onnenpelin järjestämiseen, pidetään elinkeinonharjoittajina, mukaan lukien ne henkilöt, joiden tarkoituksena ei ole tulojen hankkiminen, ja ne, jotka vain osallistuvat onnenpelin täytäntöönpanoon, järjestämiseen tai tarjoamiseen.

– –

(4)   Kiellettyjä arpajaisia ovat arpajaiset, joille ei ole myönnetty tähän liittovaltion lakiin perustuvaa toimilupaa tai lupaa ja joita ei ole vapautettu 4 §:ssä säädetystä onnenpelejä koskevasta liittovaltion monopolista.”

4

GSpG:n 52 §:ssä, jonka otsikko on ”Hallinnollisia seuraamuksia koskevat säännökset”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Hallinnolliseen rikkeeseen, josta hallintoviranomaisen on määrättävä – – enintään 60000 euron – – suuruinen sakko, syyllistyy

– –

(2)   Jos edellä 1 momentin 1 kohdassa säädettyä rikotaan korkeintaan kolmella onnenpeliautomaatilla tai muulla tekovälineellä, kunkin peliautomaatin tai muun tekovälineen perusteella on määrättävä maksettavaksi 1 000–10 000 euroa sakkoa, ja jos teko toistetaan, 3 000–30 000 euroa sakkoa, ja jos edellä 1 momentin 1 kohdassa säädettyä rikotaan yli kolmella onnenpeliautomaatilla tai muulla tekovälineellä, kunkin rahapeliautomaatin tai muun tekovälineen perusteella on määrättävä maksettavaksi 3 000–30 000 euroa sakkoa, ja jos teko toistetaan, 6 000–60 000 euroa sakkoa.”

5

NK on I-nimisen liikkeen toiminnanharjoittaja.

6

Kyseisessä liikkeessä 29.12.2017 tehdyssä tarkastuksessa todettiin, että sinne oli asennettu neljä toimivaa onnenpelilaitetta, vaikka niiden käyttöä varten ei ollut myönnetty lupaa.

7

Feldkirchin hallinnollinen viranomainen määräsi 19.2.2018 tekemällään päätöksellä NK:lle hallinnollisen seuraamuksen, joka koostui neljästä sakosta, joihin oli liitetty sakon muuntorangaistus, sillä perusteella, että NK oli rikkonut GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan kolmatta tunnusmerkistöä, luettuna yhdessä GSpG:n 2 §:n 2 ja 4 momentin sekä 4 §:n kanssa, kun hän oli liikkeen I toiminnanharjoittajana saattanut ammattimaisesti yleisön käyttöön onnenpelejä, tarkemmin ottaen kiellettyjä arpajaisia.

8

Landesverwaltungsgericht Vorarlberg (Vorarlbergin osavaltion hallintotuomioistuin, Itävalta), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, kumosi 19.2.2018 tehdyn päätöksen 13.8.2018 antamallaan ratkaisulla ja päätti menettelyn sillä perusteella, että tosiseikkojen selvittämisen perusteella NK ei ollut saattanut yleisön käyttöön onnenpelejä GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan kolmannessa tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla vaan oli pannut täytäntöön tällaisia pelejä mainitun 52 §:n 1 momentin 1 kohdan ensimmäisessä tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla. Kyseisen tuomioistuimen mukaan Feldkirchin alueellisen hallintoviranomaisen päätöksen muuttaminen siten, että NK:n katsottaisiin liikkeen I toiminnanharjoittajana olevan vastuussa kiellettyjen pelien täytäntöönpanosta, olisi merkinnyt teon, josta sakko on määrättävä, kiellettyä muuttamista.

9

Feldkirchin alueellinen hallintoviranomainen ja Bundesminister für Finanzen (liittovaltion valtiovarainministeri) eivät tehneet 13.8.2018 annetusta ratkaisusta Revision-valitusta, vaikka ne olisivat lain nojalla voineet niin tehdä.

10

Feldkirchin alueellinen hallintoviranomainen määräsi 30.11.2018 tekemällään päätöksellä NK:lle hallinnollisen seuraamuksen, joka koostui neljästä sakosta, joihin oli liitetty sakon muuntorangaistus, GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan ensimmäisen tunnusmerkistön, luettuna yhdessä sen 2 §:n 2 ja 4 momentin sekä 4 §:n kanssa, rikkomisesta, koska NK oli onnenpelilaitteiden omistajana ja liikkeen I toiminnanharjoittajana pannut 29.12.2017 tässä liikkeessä täytäntöön onnenpelejä kiellettyjen arpajaisten muodossa.

11

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kumosi 30.11.2018 tehdyn päätöksen 4.7.2019 antamallaan ratkaisulla. Se totesi, että Feldkirchin alueellinen hallintoviranomainen oli määrännyt NK:lle uuden seuraamuksen samoista teoista, jotka oli tehty samassa paikassa ja samana ajankohtana, ja että se oli vain luokitellut ne oikeudellisesti eri tavalla. Kyseisen tuomioistuimen mukaan kyse oli Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleessa tarkoitetusta kaksinkertaisesta tai moninkertaisesta rangaistuksesta. Näin ollen se katsoi, että viimeksi mainittu päätös oli kumottava ja että hallinnollista seuraamusta koskeva menettely oli päätettävä.

12

Feldkirchin alueellinen hallintoviranomainen teki 4.7.2019 annetusta ratkaisusta Revision-valituksen Verwaltungsgerichtshofiin (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta).

13

Verwaltungsgerichtshof kumosi 14.6.2021 antamallaan ratkaisulla 4.7.2019 annetun ratkaisun sillä perusteella, että rikosoikeudellisen menettelyn lopullinen päättäminen 13.8.2018 annetulla ratkaisulla ei estänyt jatkamasta menettelyä GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan ensimmäisen tunnusmerkistön täyttävän teon toteamiseksi ja siten tuomitsemasta NK:ta viimeksi mainitun rikkomisen perusteella.

14

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, jonka on 14.6.2021 annetun ratkaisun jälkeen ratkaistava asia uudelleen, täsmentää, että ylimmästä hallintotuomioistuimesta annetun lain (Verwaltungsgerichtshofgesetz) 63 §:n 1 momentin nojalla sen on lähtökohtaisesti noudatettava Verwaltungsgerichtshofin oikeudellista arviointia mutta että Verwaltungsgerichtshofin oikeuskäytännön mukaan tätä velvollisuutta ei sovelleta, jos unionin tuomioistuin antaa Verwaltungsgerichtshofin ratkaisun jälkeen eriävän ratkaisun.

15

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko perusoikeuskirjan 50 artikla esteenä uusille menettelyille, kun samoja tekoja koskeva GSpG:n säännöksiin perustuva rikosoikeudellinen menettely, joka tosin perustui toiseen GSpG:n säännökseen, oli päätetty näitä tekoja koskevan suullisen käsittelyn päätyttyä.

16

Perusoikeuskirjan sovellettavuudesta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa aluksi, että silloin, kun jäsenvaltio vetoaa yleisen edun mukaisiin pakottaviin syihin sellaisen lainsäädännön oikeuttamiseksi, joka on omiaan rajoittamaan palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä, näiden unionin oikeudessa sallittujen oikeuttamisperusteiden osalta tulkinnassa on otettava huomioon unionin oikeuden yleiset oikeusperiaatteet ja erityisesti perusoikeuskirjassa taatut perusoikeudet.

17

Tämän jälkeen se toteaa tukeutuen erityisesti 30.4.2014 annettuun tuomion Pfleger ym. (C‑390/12, EU:C:2014:281, 35 ja 36 kohta), joka on annettu itävaltalaisen tuomioistuimen, jonka oli niin ikään sovellettava onnenpelejä koskevaa Itävallan lainsäädäntöä, ennakkoratkaisupyynnön johdosta, että sitä, että jäsenvaltio vetoaa unionin oikeudessa määrättyihin poikkeuksiin oikeuttaakseen EUT-sopimuksessa taatun perusvapauden rajoittamisen, on pidettävä perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna unionin oikeuden soveltamisena.

18

Lopuksi se katsoo, että Euroopan unionin kansalaiset ovat NK:n ylläpitämän toimipaikan asiakkaita ja että kyseisen toimipaikan työntekijä on Bulgarian tasavallan eli toisen jäsenvaltion kansalainen.

19

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa ne bis in idem ‑periaatteesta ensinnäkin, että tämä periaate on vahvistettu paitsi perusoikeuskirjan 50 artiklassa myös muun muassa tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen (EYVL 2000, L 239, s. 19), joka allekirjoitettiin Schengenissä 19.6.1990 ja joka tuli voimaan 26.3.1995 (jäljempänä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus), 54 artiklassa.

20

Se toteaa tämän jälkeen, että 9.3.2006 annetussa tuomiossa Van Esbroeck (C‑436/04, EU:C:2006:165, 27 kohta ja sitä seuraavat kohdat) unionin tuomioistuin on katsonut, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa, jossa käytetään ilmaisua ”sama teko”, viitataan ainoastaan tapahtuneeseen tekoon eikä sen oikeudelliseen luonnehdintaan.

21

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa myös, että unionin tuomioistuin on täsmentänyt 20.3.2018 antamassaan tuomiossa Garlsson Real Estate ym. (C‑537/16, EU:C:2018:193, 37 ja 38 kohta), että arvioitaessa, onko kyseessä sama rikkominen, merkityksellinen kriteeri on tapahtuneiden tekojen samuus, ymmärrettynä joukkona konkreettisia ja toisiinsa erottamattomasti liittyviä seikkoja, jotka ovat johtaneet kyseisen henkilön lainvoimaiseen vapauttamiseen tai tuomitsemiseen, ja että kyseisten tekojen oikeudellisella luonnehdinnalla kansallisessa oikeudessa tai suojatulla oikeushyvällä ei ole merkitystä tutkittaessa, onko kyseessä sama rikkominen, koska perusoikeuskirjan 50 artiklassa annetun suojan ulottuvuus ei voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen.

22

Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että unionin tuomioistuin on katsonut 29.6.2016 antamassaan tuomiossa Kossowski (C‑486/14, EU:C:2016:483), että sen selvittämiseksi, onko tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetun kaltaisessa päätöksessä kyse Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitetusta henkilöä koskevassa asiassa annetusta lainvoimaisesta tuomiosta, on varmistuttava siitä, että kyseinen päätös on annettu asiasta tehdyn aineellisen arvioinnin perusteella.

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa käsiteltäväkseen saatetun asian osalta aluksi, ettei ole tarpeen tutkia, onko se päättänyt perustellusti ensimmäisen menettelyn, koska tämä menettely on päätetty lainvoimaisesti.

24

Se täsmentää tämän jälkeen, että lähtökohtaisesti ensimmäinen rikosoikeudellinen menettely, jossa teot tutkittiin, johti NK:n vapauttamiseen ja että toinen rikosoikeudellinen menettely koskee samoja tekoja. Se katsoo, että ne bis in idem ‑kiellon yhteydessä ei ole merkitystä näiden tekojen oikeudellisella luonnehdinnalla ja että näin ollen perusoikeuskirjan 50 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä uusien seuraamusten määräämiselle NK:lle, vaikka vapauttavassa ensimmäisessä tuomiossa katsottiin, että kyse oli kielletyistä onnenpeleistä. Kun otetaan huomioon tämä viimeksi mainittu seikka, tämä tulkinta ei sen mielestä kuitenkaan vaikuta niin ilmeiseltä, ettei se jättäisi sijaa minkäänlaiselle epäilylle.

25

Näissä olosuhteissa Landesverwaltungsgericht Vorarlberg on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko ne bis in idem ‑periaatetta, sellaisena kuin se taataan perusoikeuskirjan 50 artiklassa, tulkittava siten, että jäsenvaltion toimivaltainen hallinnollinen lainvalvontaviranomainen ei voi määrätä henkilölle sakkoa onnenpelialan säännöksen rikkomisesta, jos samaa henkilöä vastaan erään toisen onnenpelialan säännöksen (tai yleisemmin: samaa oikeudenalaa koskevan sääntelyn?) rikkomisen perusteella aloitettu hallinnollista seuraamusta koskeva menettely, joka perustui samoihin tosiseikkoihin, on lainvoimaisesti päätetty sen jälkeen, kun asiassa oli järjestetty suullinen käsittely, jossa asiaa selvitettiin?”

26

Sekä Itävallan hallitus että komissio väittävät, ettei unionin tuomioistuimella ole toimivaltaa, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole ilmoittanut riittävän konkreettisesti, missä määrin kyseessä olevat kansallisen oikeuden säännökset on annettu unionin oikeuden soveltamiseksi, eikä sitä, miten kyseisessä tuomioistuimessa vireillä olevalla oikeusriidalla sen puhtaasti valtionsisäisestä luonteesta huolimatta on sellainen liittymä perusvapauksia koskeviin unionin oikeuden määräyksiin, joka tekee pyydetyn tulkinnan välttämättömäksi oikeusriidan ratkaisemiselle.

27

Perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan mukaan sen määräykset koskevat jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta.

28

Tältä osin unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä käy ilmi, että unionin oikeusjärjestyksessä taattuja perusoikeuksia voidaan soveltaa kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin mutta ei muihin tilanteisiin. Unionin tuomioistuin on jo todennut tästä, että se ei voi arvioida perusoikeuskirjan nojalla sellaista kansallista lainsäädäntöä, joka ei kuulu unionin oikeuden soveltamisalaan. Sen sijaan silloin, kun tällainen lainsäädäntö kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan, unionin tuomioistuimen, jolta on pyydetty ennakkoratkaisua, on esitettävä kansalliselle tuomioistuimelle kaikki sellaiset tulkintaan liittyvät seikat, jotka ovat tarpeen, jotta tämä voisi arvioida, onko kansallinen lainsäädäntö yhteensopiva niiden perusoikeuksien kanssa, joiden noudattamista unionin tuomioistuin valvoo (tuomio 26.2.2013, Åkerberg Fransson,C‑617/10, EU:C:2013:105, 19 kohta ja tuomio 5.5.2022, BPC Lux 2 ym., C‑83/20, EU:C:2022:346, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että silloin, kun kansallinen säännöstö osoittautuu sellaiseksi, että se voi estää yhden tai useamman EUT-sopimuksessa taatun perusvapauden käyttämisen, siihen voidaan soveltaa unionin oikeudessa määrättyjä poikkeuksia tämän estämisen oikeuttamiseksi vain silloin, kun se on niiden perusoikeuksien mukainen, joiden noudattamista unionin tuomioistuin valvoo. Tämä perusoikeuksien mukaisuuden velvoite kuuluu selvästi unionin oikeuden ja siten perusoikeuskirjan soveltamisalaan. Sitä, että jäsenvaltio soveltaa unionin oikeudessa määrättyjä poikkeuksia oikeuttaakseen EUT-sopimuksessa taatun perusvapauden rajoittamisen, on näin ollen pidettävä perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna unionin oikeuden soveltamisena (tuomio 30.4.2014, Pfleger ym., C‑390/12, EU:C:2014:281, 36 kohta).

30

Unionin tuomioistuin on myös jo todennut, että palvelut, joita yhteen jäsenvaltioon sijoittautunut palvelujen tarjoaja tarjoaa toisessa jäsenvaltiossa olevalle palvelujen vastaanottajalle siirtymättä itse pois sijoittautumisjäsenvaltiostaan, ovat SEUT 56 artiklassa tarkoitettuja rajat ylittäviä palveluja (tuomio 11.6.2015, Berlington Hungary ym., C‑98/14, EU:C:2015:386, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 3.12.2020, BONVER VIN, C‑311/19, EU:C:2020:981, 19 kohta).

31

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo nyt käsiteltävässä asiassa, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa voidaan soveltaa, koska 30.4.2014 annetun tuomion Pfleger ym. (C‑390/12, EU:C:2014:281, 35 ja 36 kohta), joka on annettu itävaltalaisen tuomioistuimen, jonka oli niin ikään sovellettava onnenpelejä koskevaa Itävallan lainsäädäntöä, esittämän ennakkoratkaisupyynnön johdosta, nojalla tämä lainsäädäntö on omiaan rajoittamaan SEUT 56 artiklassa vahvistetun palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on lisäksi todennut, että unionin kansalaiset eli muiden jäsenvaltioiden kuin Itävallan tasavallan kansalaiset olivat asiakkaita NK:n toimipaikassa, joka sijaitsee Landesverwaltungsgericht Vorarlbergin tuomiopiirissä Itävallassa ja joka on vain 40 kilometrin päässä Saksan rajalta.

32

Näin ollen on katsottava, että unionin tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään ennakkoratkaisupyynnön.

33

Itävallan hallitus katsoo, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä tutkimatta, koska sen perusteella ei voida määrittää niitä kansallisen oikeuden säännöksiä, joihin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin konkreettisesti viittaa, eikä sitä, missä määrin se pohtii tällaisten säännösten osalta unionin oikeuden tulkintaa. Komissio puolestaan katsoo, että tämä pyyntö on jätettävä tutkimatta, koska ne tosiseikat ja oikeudelliset seikat, jotka ovat tarpeen, jotta ennakkoratkaisukysymykseen voidaan antaa hyödyllinen vastaus ja jotta voitaisiin osoittaa, että kysymyksellä on merkitystä asian ratkaisun kannalta, puuttuvat nyt käsiteltävässä asiassa.

34

Tästä on huomautettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun siis kansallisen tuomioistuimen esittämät kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuin on lähtökohtaisesti velvollinen ratkaisemaan ne (tuomio 5.5.2022, Universiteit Antwerpen ym., C‑265/20, EU:C:2022:361, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35

Tästä seuraa, että olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 5.5.2022, Universiteit Antwerpen ym., C‑265/20, EU:C:2022:361, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Koska asian käsittely unionin tuomioistuimessa perustuu ennakkoratkaisupyyntöön, on näin ollen välttämätöntä, että kansallinen tuomioistuin selvittää tässä pyynnössä pääasian tosiseikat ja oikeudelliset seikat ja esittää edes suppean selostuksen niistä syistä, joiden perusteella se on valinnut ne unionin oikeuden säännökset, joiden tulkintaa se pyytää, ja toteaa näiden säännösten ja sen kansallisen säännöstön, jota sovelletaan sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa, välisen yhteyden (tuomio 5.5.2022, Universiteit Antwerpen ym., C‑265/20, EU:C:2022:361, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Nämä ennakkoratkaisupyynnön sisältöä koskevat kumulatiiviset vaatimukset mainitaan nimenomaisesti unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklassa. Siitä ilmenee erityisesti, että ennakkoratkaisupyyntöön on sisällytettävä ”selostus niistä syistä, joiden vuoksi ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta tai pätevyydestä, sekä ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen toteama yhteys kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä”.

38

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kuitenkin todennut, että sen on lausuttava seuraamuksen määräämisestä annetun sen toisen päätöksen lainmukaisuudesta, joka on määrätty samojen tekojen perusteella samalle henkilölle GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan ensimmäisen tunnusmerkistön nojalla eli onnenpelien täytäntöönpanosta kiellettyjen arpajaisten muodossa sen jälkeen, kun GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan kolmanteen tunnusmerkistöön perustuva ensimmäinen rikosoikeudellinen menettely eli tällaisten onnenpelien käyttöön saattamiseen yleisölle perustuva menettely oli päätetty. Se on selittänyt pohtivansa näin ollen perusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen tulkintaa ja katsovansa, että tätä periaatetta voidaan soveltaa, koska 30.4.2014 annetun tuomion Pfleger ym. (C‑390/12, EU:C:2014:281, 35 ja 36 kohta) nojalla pääasiassa kyseessä olevan kaltainen lainsäädäntö voi rajoittaa vahvistetun palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä SEUT 56 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Kyseisen periaatteen tulkinnasta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut muun muassa, että se kylläkin katsoo, että lähtökohtaisesti ensimmäinen rikosoikeudellinen menettely, jonka aikana tosiseikat oli tutkittu, oli johtanut NK:n vapauttamiseen ja että perusoikeuskirjan 50 artiklassa määrättyä ne bis in idem ‑kieltoa sovelletaan riippumatta näiden tosiseikkojen oikeudellisesta luonnehdinnasta; koska kuitenkin ensimmäisessä ratkaisussa todettiin, että kyseessä olevat pelit olivat kiellettyjä onnenpelejä, esitettyyn kysymykseen annettava vastaus ei kuitenkaan sen mielestä ollut niin ilmeinen, ettei se jättäisi sijaa minkäänlaiselle epäilylle.

39

Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt selostuksen niistä syistä, joiden vuoksi se on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta, sekä toteamansa yhteyden kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä.

40

Ennakkoratkaisupyyntö on näin ollen otettava tutkittavaksi.

41

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy ainoalla kysymyksellään, onko perusoikeuskirjan 50 artiklaa, siltä osin kuin siinä vahvistetaan ne bis in idem ‑periaate, tulkittava siten, että se on esteenä sille, että henkilölle määrätään luonteeltaan rikosoikeudellinen seuraamus sellaisen kansallisen lainsäädännön säännöksen rikkomisesta, joka voi rajoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä SEUT 56 artiklassa tarkoitetulla tavalla, kun kyseiseen henkilöön on jo kohdistettu lainvoimaiseksi tullut tuomioistuinratkaisu, joka on annettu selvittämistoimia sisältäneen suullisen käsittelyn päätteeksi ja joka on johtanut siihen, että mainittu henkilö on saanut vapauttavan tuomion toisen tämän lainsäädännön säännöksen rikkomisesta samojen tekojen osalta.

42

Perusoikeuskirjan 50 artiklassa, jonka otsikko on ”Kielto syyttää ja rangaista oikeudenkäynnissä kahdesti samasta rikoksesta”, määrätään, että ”ketään ei saa panna syytteeseen tai rangaista rikoksesta, josta hänet on jo unionissa lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi lain mukaisesti”.

43

Aluksi on todettava, että ne bis in idem ‑periaate kieltää mainitussa artiklassa tarkoitettujen luonteeltaan rikosoikeudellisten menettelyiden ja seuraamusten päällekkäisyyden, kun kyse on samasta teosta ja samasta henkilöstä (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Kyseessä olevien menettelyjen ja seuraamusten rikosoikeudellisen luonteen arvioinnin osalta oikeuskäytännöstä ilmenee, että tässä arvioinnissa on merkitystä kolmella kriteerillä. Ensimmäinen kriteereistä koskee rikkomisen oikeudellista luonnehdintaa kansallisessa oikeudessa, toinen rikkomisen luonnetta ja kolmas sen seuraamuksen ankaruutta, joka tekijälle voidaan määrätä (tuomio 4.5.2023, MV – 98, C‑97/21, EU:C:2023:371, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 14.9.2023, Volkswagen Group Italia ja Volkswagen Aktiengesellschaft, C‑27/22, – –, 45 kohta).

45

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on arvioitava näiden kriteerien valossa, ovatko pääasiassa kyseessä olevat menettelyt ja seuraamukset luonteeltaan rikosoikeudellisia perusoikeuskirjan 50 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

46

Tässä yhteydessä on muistutettava, että perusoikeuskirjan 50 artiklan soveltaminen ei rajoitu ainoastaan kansallisen oikeuden mukaan rikosoikeudellisina pidettäviin menettelyihin ja seuraamuksiin, vaan se ulottuu mainitunlaisesta kansallisen oikeuden luokittelusta riippumatta menettelyihin ja seuraamuksiin, joita on pidettävä luonteeltaan rikosoikeudellisina tämän tuomion 44 kohdassa tarkoitettujen kahden muun kriteerin perusteella (tuomio 4.5.2023, MV – 98, C‑97/21, EU:C:2023:371, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 14.9.2023, Volkswagen Group Italia ja Volkswagen Aktiengesellschaft, C‑27/22, – –, 48 kohta).

47

Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ennakkoratkaisupyynnössään, että pääasiassa kyseessä olevat menettelyt ja seuraamukset ovat tämän tuomion 44 kohdassa mainittujen kriteerien nojalla luonteeltaan perusoikeuskirjan 50 artiklassa tarkoitetulla tavalla rikosoikeudellisia, on tutkittava, täyttyvätkö ne bis in idem ‑periaatteen soveltamisedellytykset.

48

Oikeuskäytännön mukaan ne bis in idem ‑periaatteen soveltaminen nimittäin edellyttää kahden edellytyksen täyttymistä: yhtäältä on oltava olemassa aikaisempi lopullinen päätös (bis-edellytys), ja toisaalta aikaisemman päätöksen ja myöhempien menettelyjen tai päätösten on koskettava samoja tosiseikkoja (idem-edellytys) (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 28 kohta).

49

Bis-edellytyksestä on todettava, että sen selvittämiseksi, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tuomioistuinratkaisu katsottava henkilöä koskevassa asiassa annetuksi lainvoimaiseksi tuomioksi, on muun muassa varmistuttava siitä, että kyseinen ratkaisu on annettu asiasta tehdyn aineellisen arvioinnin perusteella (tuomio 16.12.2021, AB ym. (Yleisen armahduksen kumoaminen),C‑203/20, EU:C:2021:1016, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Tätä tulkintaa tukee perusoikeuskirjan 50 artiklan sanamuoto, koska langettavan ja vapauttavan tuomion käsitteet, joihin siinä viitataan, merkitsevät välttämättä sitä, että asianomaisen henkilön rikosoikeudellinen vastuu on tutkittu ja että siitä on annettu ratkaisu (tuomio 16.12.2021, AB ym. (Yleisen armahduksen kumoaminen), C‑203/20, EU:C:2021:1016, 57 kohta).

51

Läheisesti res judicata ‑periaatteeseen liittyvänä periaatteena ne bis in idem ‑periaatteen tarkoituksena on varmistaa oikeusvarmuus ja oikeudenmukaisuus, ja sillä varmistetaan, että kun kyseistä henkilöä on syytetty ja mahdollisesti rangaistu, hänellä on varmuus siitä, ettei häntä vastaan tulla käymään uudelleen menettelyä samasta rikkomisesta (tuomio 22.3.2022, Nordzucker ym., C‑151/20, EU:C:2022:203, 62 kohta).

52

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteamuksista ilmenee ensinnäkin, että NK:lle onnenpelejä koskevan lainsäädännön rikkomisesta määrätty ensimmäinen seuraamus kumottiin kyseisen tuomioistuimen 13.8.2018 antamalla ja lainvoimaiseksi tulleella ratkaisulla, joka annettiin sellaisen istunnon jälkeen, jossa toteutettiin asian selvittämistoimia. Tämän jälkeen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, että se oli asian selvittämistoimien tulosten perusteella päätellyt kyseisessä ratkaisussa, että NK ei ollut elinkeinonharjoittajana GSpG:n 52 §:n 1 momentin 1 kohdan kolmannessa tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla saattanut yleisön käyttöön kiellettyjä onnenpelejä, ja että tämä ratkaisu on kansallisen oikeuden mukaan vaikutuksiltaan vapauttavan tuomion kaltainen. Kyseinen tuomioistuin on todennut lopuksi, että NK oli pannut täytäntöön tällaisia pelejä 52 §:n 1 momentin 1 kohdan ensimmäisessä tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla, mutta se ei kuitenkaan määrännyt tältä osin seuraamusta.

53

Edellisessä kohdassa esiin tuoduista seikoista ilmenee, että ensimmäisen menettelyn yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin antoi ratkaisunsa asian aineellisen arvioinnin perusteella ja saattoi lausua menettelyn kohteena olevan henkilön rikosoikeudellisesta vastuusta, mikä kyseisen tuomioistuimen on kuitenkin tarkistettava.

54

Idem-edellytyksestä on todettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan perusoikeuskirjan 50 artiklan sanamuodosta ilmenee, että siinä kielletään saman henkilön syytteeseen paneminen tai rankaiseminen useamman kuin yhden kerran samasta rikoksesta (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 31 kohta).

55

Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että kyseessä olevat kaksi rikosoikeudellista menettelyä koskevat samaa henkilöä eli NK:ta.

56

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on todettu, että arvioitaessa sitä, onko kyseessä sama rikos, merkityksellinen kriteeri on tapahtuneiden tekojen samuus, ymmärrettynä joukkona konkreettisia ja toisiinsa erottamattomasti liittyviä seikkoja, jotka ovat johtaneet kyseisen henkilön lainvoimaiseen vapauttamiseen tai syylliseksi tuomitsemiseen. Perusoikeuskirjan 50 artiklassa kielletään siis määräämästä useita luonteeltaan rikosoikeudellisia seuraamuksia samasta teosta tässä tarkoituksessa vireille pantujen eri menettelyjen päätteeksi (tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 37 kohta ja tuomio 2.9.2021, LG ja MH (Itsepesu), C‑790/19, EU:C:2021:661, 78 kohta).

57

Sen määrittämiseksi, onko kyse tällaisesta joukosta konkreettisia seikkoja, toimivaltaisten kansallisten tuomioistuinten on selvitettävä, muodostavatko molempien kyseessä olevien oikeudenkäyntien kohteena olevat tapahtuneet teot joukon sellaisia tosiseikkoja, jotka liittyvät erottamattomasti toisiinsa ajallisesti, alueellisesti sekä sisällöltään (tuomio 2.9.2021, LG ja MH (Itsepesu), C‑790/19, EU:C:2021:661, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Kun lisäksi otetaan huomioon tämän tuomion 56 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö, idem-edellytyksen mukaan tapahtuneiden tekojen on oltava samat. Ne bis in idem ‑periaatetta ei sitä vastoin sovelleta, kun kyseessä olevat teot eivät ole samoja vaan ainoastaan samankaltaisia (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 36 kohta).

59

Unionin tuomioistuin on katsonut lisäksi, ettei kyseisten tekojen tai suojatun oikeushyvän oikeudellisella luonnehdinnalla kansallisessa oikeudessa ole merkitystä todettaessa, että kyseessä on sama rikkominen, koska perusoikeuskirjan 50 artiklassa annetun suojan ulottuvuus ei voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen (tuomio 20.3.2018, Menci,C‑524/15, EU:C:2018:197, 36 kohta ja tuomio 2.9.2021, LG ja MH (Itsepesu), C‑790/19, EU:C:2021:661, 80 kohta) eikä se voi vaihdella unionin oikeuden eri alojen mukaan, jollei unionin oikeuden jossain oikeussäännössä toisin säädetä (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 35 kohta).

60

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, joka on yksin toimivaltainen lausumaan tosiseikoista, tehtävänä on määrittää, koskeeko sen käsiteltäväksi saatettu oikeusriita tekoja tai tosiseikkoja, jotka ovat samoja kuin ne, jotka johtivat tämän tuomion 52 kohdassa tarkoitettuun 13.6.2018 annettuun ratkaisuun.

61

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kyseessä olevat kaksi rikosoikeudellista menettelyä koskivat sellaisten tekojen tutkimista, jotka olivat samat erityisesti niiden ajallisen ja alueellisen yhteyden vuoksi. NK:lle kuuluvassa liikkeessä 29.12.2017 suoritetusta tarkastuksesta kävi ilmi, että sinne oli asennettu neljä toimivaa onnenpelilaitetta, vaikka niiden käyttöä varten ei ollut myönnetty lupaa. Näin ollen tämän tuomion 59 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että sillä, että NK:ta vastaan aloitettiin ensinnäkin ensimmäinen rikosoikeudellinen menettely kiellettyjen arpajaisten saattamisesta yleisön käyttöön elinkeinonharjoittajana ja tämän jälkeen tällaisten arpajaisten täytäntöönpanosta toisessa rikosoikeudellisessa menettelyssä, ei ole vaikutusta toteamukseen siitä, että kyseessä on sama rikkominen.

62

Tässä yhteydessä on todettava, että samoihin tekoihin perustuvan luonteeltaan rikosoikeudellisen seuraamusmenettelyn vireillepano rajoittaisi perusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistettua perusoikeutta.

63

Perusoikeuskirjan 50 artiklassa taatun perusoikeuden rajoittaminen voi kuitenkin olla oikeutettua perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan nojalla (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

64

Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan siinä tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla ja kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen. Kyseisen kohdan toisessa virkkeessä määrätään, että suhteellisuusperiaatteen mukaisesti näiden oikeuksien ja vapauksien rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia.

65

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee ensinnäkin, että kummastakin Feldkirchin alueellisen hallintoviranomaisen vireille panemasta menettelystä, jotka johtivat 13.8.2018 annettuun tuomioistuinratkaisuun ja 30.11.2018 tehtyyn päätökseen sekä menettelyjen päällekkäisyyteen, säädettiin lailla.

66

Toiseksi perusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistetun perusoikeuden olennaisen sisällön kunnioittamisesta on muistutettava, että tällainen menettelyjen ja seuraamusten päällekkäisyyden mahdollisuus on perusoikeuskirjan 50 artiklan olennaisen sisällön mukainen edellyttäen, ettei kansallisessa säännöstössä sallita menettelyjen aloittamista ja seuraamusten määräämistä samoista teoista saman rikkomisen perusteella tai saman tavoitteen saavuttamiseksi, vaan siinä säädetään yksinomaan, että päällekkäiset menettelyt ja seuraamukset ovat mahdollisia eri säännöstöjen nojalla (tuomio 22.3.2022, bpost,C‑117/20, EU:C:2022:202, 43 kohta).

67

Feldkirchin alueellisen hallintoviranomaisen vireille panemilla kahdella menettelyllä, jotka ovat johtaneet menettelyjen päällekkäisyyteen, on sama tavoite eli seuraamusten määrääminen onnenpelien kielletystä tarjoamisesta peliautomaattien välityksellä, ja ne perustuvat samaan säännöstöön.

68

Kaiken edellä esitetyn perusteella on esitettyyn kysymykseen vastattava, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa, siltä osin kuin siinä vahvistetaan ne bis in idem ‑periaate, on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että henkilölle määrätään luonteeltaan rikosoikeudellinen seuraamus sellaisen kansallisen lainsäädännön säännöksen rikkomisesta, joka voi rajoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä SEUT 56 artiklassa tarkoitetulla tavalla, kun kyseiseen henkilöön on jo kohdistettu lainvoimaiseksi tullut tuomioistuinratkaisu, joka on annettu selvittämistoimia sisältäneen suullisen käsittelyn päätteeksi ja joka on johtanut siihen, että mainittu henkilö on saanut vapauttavan tuomion toisen tämän lainsäädännön säännöksen rikkomisesta samojen tekojen osalta.

69

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kuudes jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklaa, siltä osin kuin siinä vahvistetaan ne bis in idem ‑periaate, on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että henkilölle määrätään luonteeltaan rikosoikeudellinen seuraamus sellaisen kansallisen lainsäädännön säännöksen rikkomisesta, joka voi rajoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä SEUT 56 artiklassa tarkoitetulla tavalla, kun kyseiseen henkilöön on jo kohdistettu lainvoimaiseksi tullut tuomioistuinratkaisu, joka on annettu selvittämistoimia sisältäneen suullisen käsittelyn päätteeksi ja joka on johtanut siihen, että mainittu henkilö on saanut vapauttavan tuomion toisen tämän lainsäädännön säännöksen rikkomisesta samojen tekojen osalta.