I Johdanto

II Oikeudellinen tausta

A Unionin oikeus

1. Asetus (EU) N:o 1024/2013

2. Direktiivi 2014/59

B Kansallinen lainsäädäntö

III Oikeusriidan tausta

A Asian tausta

B Valituksenalainen tuomio

IV Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

V Asian tarkastelu

A Yhteenveto valitusperusteista ja tutkimisjärjestys

B Kanteen tutkittavaksi ottamista koskevat valitusperusteet

1. SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukainen asiavaltuus

a) Ilmaus ”koskea suoraan”

b) Ilmaus ”koskea erikseen”

2. Oikeussuojan tarpeen jatkuminen

3. Alustava päätelmä

C Kanteen asiakysymystä koskevat valitusperusteet: Onko asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäistä alakohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 2014/59 29 artiklan ja pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin kanssa, rikottu?

1. Tarkastelujärjestys

2. Direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen välitön sovellettavuus ja ensisijaisuus?

a) Direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen rakenne

b) Direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan välitön sovellettavuus pankkia ja sen osakkeenomistajia vastaan?

3. Vaihtoehto: EKP soveltaa direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä välittömästi

a) Oliko EKP:lla velvollisuus soveltaa direktiivin säännöksiä välittömästi?

b) Seuraukset direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen välittömästä soveltamisesta pankin ja sen osakkeenomistajien vahingoksi

4. Onko pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohtaa ja 70 §:n 1 momenttia tulkittu direktiivin mukaisesti?

5. Kansallinen oikeus asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti – ”oikeus” vai ”tosiseikka”?

6. Pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan, luettuna yhdessä pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin kanssa, direktiivin mukaista tulkintaa koskevan moitteen tutkittavaksi ottaminen

7. Alustava päätelmä

VI Ratkaisuehdotus

1.

Näissä Euroopan keskuspankin (jäljempänä EKP) ja Euroopan komission (jäljempänä valittajat) yhdistetyissä valituksissa on kyse unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta (jäljempänä valituksenalainen tuomio), ( 2 ) jolla se kumosi EKP:n 1.1.2019 ja 29.3.2019 tekemät päätökset (jäljempänä riidanalaiset päätökset). Kyseisillä päätöksillä EKP oli asettanut Banca Carige SpA:n (jäljempänä pankki) väliaikaiseen hallintoon ( 3 ) ja jatkanut sitä 30.9.2019 saakka. ( 4 )

2.

Valittaja ensimmäisessä oikeusasteessa ja valituksen vastapuoli Francesca Corneli oli yksi pankin monista vähemmistöosakkaista.

3.

Valittajat moittivat unionin yleistä tuomioistuinta yhtäältä siitä, että se teki virheen ottaessaan kanteen tutkittavaksi. Unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että Cornelilla oli (jatkuva) oikeussuojan tarve vaatiessaan riidanalaisten päätösten kumoamista ja että kyseiset päätökset koskivat häntä SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaan suoraan ja erikseen. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin piti Cornelin tilannetta EKP:n määräämän pankin väliaikaiseen hallintoon asettamisen osalta erilaisena kuin niiden osakkeenomistajien tilannetta, johon asiassa EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. ( 5 ) (jäljempänä tuomio Trasta Komercbanka) annettu tuomio perustui. Kyseisessä asiassa osakkeenomistajat olivat nimittäin riitauttaneet EKP:n päätöksen peruuttaa asianomaisen pankin toimilupa. Unionin tuomioistuin katsoi, ettei kyseinen päätös koskenut näitä osakkeenomistajia suoraan, joten se jätti niiden kumoamiskanteen tutkimatta. Päätöksellä oli niihin nimittäin vain kielteisiä taloudellisia vaikutuksia, mutta se ei vaikuttanut niiden oikeusasemaan. ( 6 )

4.

Toisaalta valittajat vetoavat asiakysymyksen osalta lähinnä asetuksen (EU) N:o 1024/2013 ( 7 ) 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan rikkomiseen. Tältä osin nousee esiin tärkeitä oikeuskysymyksiä, joita ei ole vielä selvitetty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Ne koskevat sitä, miten laaja on EKP:n velvollisuus soveltaa myös asiaankuuluvan unionin oikeuden – muun muassa tässä asiassa sovellettavan direktiivin 2014/59/EU ( 8 ) – täytäntöönpanemiseksi annettua kansallista lainsäädäntöä, kun se käyttää luottolaitoksiin kohdistuvia valvontavaltuuksiaan yhtenäisen valvontamekanismin puitteissa:

5.

Unionin oikeusjärjestyksen yhdenmukaisuuden ja oikeusvaltion periaatteen säilyttämistä koskevien perusperiaatteiden nojalla EKP:tä ei unionin toimielimenä nähdäkseni voida velvoittaa asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla rikkomaan tietoisesti unionin oikeutta soveltamalla sen kanssa ristiriidassa olevaa kansallista oikeutta. Jos se kuitenkin tekisi niin, unionin tuomioistuinten olisi korjattava asia. Nämä kysymykset ja tällaista lopputulosta puoltavat perustelut ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia myös oikeuskirjallisuudessa. ( 9 ) Tältä osin on selvitettävä myös kiistanalainen kysymys siitä, mitä valvontaperusteita kumoamismenettelyssä ensimmäisessä oikeusasteessa ja sen jälkeisessä valitusmenettelyssä EKP:n kansallisen lainsäädännön soveltamista koskevien toimien osalta on sovellettava. ( 10 )

6.

Unionin oikeuden osalta nyt käsiteltävässä asiassa sovelletaan lähinnä asetusta (EU) N:o 1024/2013 ja direktiiviä 2014/59.

7.

Asetuksen N:o 1024/2013 johdanto-osan 34 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”Hoitaessaan tehtäviään ja harjoittaessaan valvontatoimivaltaansa EKP:n olisi sovellettava luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaa koskevia aineellisia sääntöjä. Nämä säännöt koostuvat asiaankuuluvasta unionin lainsäädännöstä, erityisesti suoraan sovellettavista asetuksista tai direktiiveistä, kuten luottolaitosten pääomavaatimuksia ja finanssiryhmittymiä koskevista asetuksista ja direktiiveistä. Kun luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaa koskevista aineellisista säännöistä säädetään direktiiveissä, EKP:n olisi sovellettava sitä jäsenvaltion lainsäädäntöä, jolla kyseiset direktiivit saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Kun asiaankuuluva unionin lainsäädäntö koostuu asetuksista ja on kyse aloista, joilla tämän asetuksen voimaantulopäivänä kyseisissä asetuksissa annetaan jäsenvaltioille selkeästi vaihtoehtoja, EKP:n olisi myös sovellettava kansallista lainsäädäntöä, jotka koskevat näitä vaihtoehtoja. Näistä vaihtoehdoista olisi suljettava pois vain toimivaltaisten tai nimettyjen viranomaisten saatavilla olevat vaihtoehdot. Tämä ei rajoita unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatetta. Tästä seuraa, että kun EKP hyväksyy suuntaviivoja tai suosituksia tai tekee päätöksiä, sen olisi käytettävä perustana asiaankuuluvaa sitovaa unionin oikeutta ja noudatettava sitä.”

8.

Asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tällä asetuksella sille annettujen tehtävien hoitamiseksi ja korkealaatuisen valvonnan varmistamiseksi EKP:n on sovellettava kaikkea asiaa koskevaa unionin lainsäädäntöä, ja jos kyseinen lainsäädäntö koostuu direktiiveistä, sellaista kansallista lainsäädäntöä, joilla nämä direktiivit saatetaan kansallisen lainsäädännön osaksi. Kun asiaankuuluva unionin lainsäädäntö koostuu asetuksista, joissa tällä hetkellä annetaan selkeästi vaihtoehtoja jäsenvaltioille, EKP:n olisi sovellettava myös kansallista lainsäädäntöä, joka koskee näitä vaihtoehtoja.”

9.

Direktiivin 2014/59 johdanto-osan 39 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”Tässä direktiivissä säädetyissä elvytysvaiheessa ja varhaisen tilanteeseen puuttumisen vaiheessa osakkeenomistajilla olisi edelleen oltava täysi vastuu laitoksesta ja täysi määräysvalta siinä paitsi silloin, kun toimivaltainen viranomainen on nimittänyt väliaikaisen hallinnonhoitajan.”

10.

Saman direktiivin johdanto-osan 40 perustelukappaleessa todetaan muun muassa seuraavaa:

”Rahoitusvakauden säilyttämiseksi on tärkeää, että toimivaltaiset viranomaiset kykenevät korjaamaan laitoksen rahoitus- ja taloustilanteen heikkenemisen ennen laitoksen päätymistä tilanteeseen, jossa viranomaisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laitoksen purkaminen. Tätä varten toimivaltaisille viranomaisille olisi myönnettävä valtuudet toimia varhaisessa vaiheessa, mukaan lukien valtuudet nimittää väliaikainen hallinnonhoitaja, joka joko korvaa laitoksen ylimmän hallintoelimen ja toimivan johdon tai työskentelee tilapäisesti niiden kanssa. Väliaikaisen hallinnonhoitajan olisi käytettävä kaikkia saamiaan valtuuksiaan niin, että edistetään ratkaisuja laitoksen taloudellisen tilanteen korjaamiseksi. Väliaikaisen hallinnonhoitajan asettamisella ei kuitenkaan saisi tarpeettomasti kajota unionin tai kansalliseen yhtiölakiin perustuviin osakkeenomistajien tai omistajien oikeuksiin tai menettelyllisiin velvoitteisiin, ja siinä olisi noudatettava sijoittajansuojaan liittyviä unionin ja jäsenvaltioiden kansainvälisiä velvoitteita – –.”

11.

Direktiivin 2014/59 28 artiklassa, jonka otsikko on ”Ylimmän hallintoelimen ja toimivan johdon erottaminen”, säädetään seuraavaa:

”Jos laitoksen rahoitustilanne heikkenee merkittävästi tai jos lakeja, määräyksiä tai laitoksen yhtiöjärjestystä rikotaan vakavasti tai todetaan vakavia hallinnollisia sääntöjenvastaisuuksia eivätkä muut 27 artiklassa tarkoitetut toimenpiteet riitä kääntämään kehitystä päinvastaiseen suuntaan, jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset viranomaiset voivat vaatia laitoksen koko ylimmän hallintoelimen tai toimivan johdon tai tiettyjen niihin kuuluvien yksittäisten henkilöiden erottamista. Uuden ylimmän hallintoelimen tai toimivan johdon nimittämisessä on noudatettava kansallista ja unionin lainsäädäntöä, ja toimivaltaisen viranomaisen on annettava sille hyväksyntänsä tai suostumuksensa.”

12.

Direktiivin 2014/59 29 artiklassa, jonka otsikko on ”Väliaikainen hallinnonhoitaja”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kun toimivaltainen viranomainen katsoo, että 28 artiklassa tarkoitettu ylimmän hallintoelimen tai toimivan johdon vaihtaminen ei riitä korjaamaan tilannetta, jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset viranomaiset voivat nimittää laitokselle yhden tai useamman väliaikaisen hallinnonhoitajan. Toimivaltaiset viranomaiset voivat olosuhteisiin nähden oikeasuhteisin perustein nimittää väliaikaisen hallinnonhoitajan joko korvaamaan väliaikaisesti laitoksen hallintoelimen tai työskentelemään väliaikaisesti laitoksen hallintoelimen kanssa, ja toimivaltaisen viranomaisen on täsmennettävä päätöksensä nimityksen yhteydessä. Jos toimivaltainen viranomainen nimittää väliaikaisen hallinnonhoitajan työskentelemään laitoksen hallintoelimen kanssa, toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä lisäksi täsmennettävä, mitkä ovat väliaikaisen hallinnonhoitajan asema, tehtävät ja valtuudet ja asetetaanko laitoksen hallintoelimelle vaatimus neuvotella väliaikaisen hallinnonhoitajan kanssa tai saada tämän suostumus ennen tietynlaisten päätösten tekemistä tai toimien toteuttamista. Toimivaltaista viranomaista on vaadittava julkaisemaan kaikki väliaikaisten hallinnonhoitajien nimitykset paitsi, jos väliaikaisella hallinnonhoitajalla ei ole valtuuksia edustaa laitosta. Jäsenvaltioiden on lisäksi varmistettava, että väliaikaisella hallinnonhoitajalla on tarvittava pätevyys, kyvyt ja taidot huolehtia tehtävistään ja että hänellä ei ole minkäänlaisia eturistiriitoja.

2.   Toimivaltaisen viranomaisen on väliaikaista hallinnonhoitajaa nimitettäessä määriteltävä tämän valtuudet olosuhteisiin nähden oikeasuhteisin perustein. Tällaisiin valtuuksiin voivat kuulua jotkin tai kaikki laitoksen yhtiöjärjestykseen ja kansalliseen lainsäädäntöön perustuvat, laitoksen hallintoelimen valtuudet, mukaan lukien valtuudet hoitaa joitakin tai kaikkia laitoksen hallintoelimen hallinnollisia tehtäviä. Väliaikaisen hallinnonhoitajan valtuuksien laitokseen nähden on oltava sovellettavan yhtiöoikeuden mukaiset.

3.   Toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä määriteltävä väliaikaisen hallinnonhoitajan asema ja tehtävät, joihin voi kuulua laitoksen rahoitusaseman selvittäminen, laitoksen liiketoiminnan tai sen osan johtaminen laitoksen rahoitusaseman säilyttämiseksi tai palauttamiseksi ja toimenpiteiden toteuttaminen laitoksen liiketoiminnan terveen ja varovaisen johtamisen palauttamiseksi. Toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä määriteltävä väliaikaisen hallinnonhoitajan asemaa ja tehtäviä koskevat rajoitukset.

4.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaisilla viranomaisilla on yksinomainen valta nimittää ja erottaa väliaikainen hallinnonhoitaja. Toimivaltainen viranomainen voi erottaa väliaikaisen hallinnonhoitajan milloin tahansa ja mistä syystä tahansa. Toimivaltainen viranomainen voi muuttaa väliaikaisen hallinnonhoitajan nimitysehtoja milloin tahansa, jollei tästä artiklasta muuta johdu.

5.   Toimivaltainen viranomainen voi vaatia, että tietyille väliaikaisen hallinnonhoitajan toimille tarvitaan toimivaltaisen viranomaisen ennalta myöntämä lupa. Toimivaltaisen viranomaisen on täsmennettävä tällaiset vaatimukset väliaikaisen hallinnonhoitajan nimityksen yhteydessä tai väliaikaisen hallinnonhoitajan nimitysehtojen muuttamisen yhteydessä.

Väliaikainen hallinnonhoitaja voi joka tapauksessa käyttää valtuuksia kutsua kokoon laitoksen osakkeenomistajien yhtiökokous ja laatia tällaisen kokouksen esityslista ainoastaan toimivaltaisen viranomaisen ennalta antaman luvan nojalla.

6.   Toimivaltainen viranomainen voi vaatia, että väliaikainen hallinnonhoitaja laatii kertomuksia laitoksen rahoitusasemasta sekä nimityskautensa aikana toteutetuista toimista toimivaltaisen viranomaisen määräämin välein sekä nimityskautensa lopussa.

7.   Väliaikaisen hallinnonhoitajan nimityskausi saa kestää enintään vuoden ajan. Kautta voidaan poikkeuksellisesti jatkaa, mikäli väliaikaisen hallinnonhoitajan nimityksen edellytykset edelleen täyttyvät. Toimivaltaisen viranomaisen on vastattava sen määrittelystä, ovatko edellytykset asianmukaiset väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtävän jatkamiseksi, ja perusteltava tällainen päätös osakkeenomistajille.

8.   Jollei tästä artiklasta muuta johdu, väliaikaisen hallinnonhoitajan nimittäminen ei vaikuta unionin ja kansalliseen yhtiölakiin perustuviin osakkeenomistajien oikeuksiin.

9.   Jäsenvaltiot voivat kansallisten lakien mukaisesti rajoittaa väliaikaisen hallinnonhoitajan vastuuta tämän väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtäviä 3 kohdan mukaisesti suorittaessaan toteuttamien tai toteuttamatta jättämien toimien osalta.

10.   Tämän artiklan nojalla nimitettyä väliaikaista hallinnonhoitajaa ei saa pitää kansallisen lainsäädännön mukaisena varjojohtajana eikä tosiasiallisena johtajana.”

13.

Direktiivi 2014/59 saatettiin osaksi Italian lainsäädäntöä 16.11.2015 annetulla asetuksella N:o 181. ( 11 )

14.

Toimivallan käyttöä koskevat periaatteet ja peruskriteerit on määritetty 9.7.2015 annetun lain nro 114 ( 12 ) 8 §:ssä, ja siinä säädetään muun muassa seuraavaa:

”1.   Käyttäessään luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU sekä asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU nojalla annettua toimivaltaansa hallitus on velvollinen noudattamaan direktiivin 2014/59/EU 1 artiklan 1 kohdassa säädettyjä ohjaavia periaatteita ja kriteerejä sekä seuraavia erityisiä ohjaavia periaatteita ja kriteerejä:

– –”

15.

Asetuksella N:o 181 muutettiin pankki- ja luottolakia (testo unico bancario, jäljempänä pankkilakikoonnos). ( 13 ) Osaan 01–I, jonka otsikko on ”Varhaisen puuttumisen toimenpiteet”, lisättiin 69 octiesdecies §, jonka 1 momentin b kohdan sanamuoto on seuraava:

”Banca d’Italia [Italian keskuspankki] voi toteuttaa seuraavat pankin tai pankkikonsernin emoyhtiötä koskevat toimenpiteet:

– –

16.

Pankkilakikoonnoksen 69 vicies semel §:ssä valvontaviranomaiselle annetaan siis valtuudet erottaa hallinto- ja valvontaelinten sekä ylimmän johdon yksittäisiä jäseniä.

17.

Osaan I lisätyssä pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa, jonka otsikko on ”Väliaikainen hallinto”, säädetään puolestaan seuraavaa:

”Italian keskuspankki voi määrätä pankkien hallinto- ja valvontatehtäviä hoitavien elinten purkamisesta, kun kyse on 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa tarkoitetuista rikkomisista tai sääntöjenvastaisuuksista tai jos odotettavissa on vakavia varallisuuden menetyksiä taikka jos hallintoelimet tai ylimääräinen yhtiökokous vaativat purkamista perustellulla hakemuksella.”

18.

Pankki on pörssinoteerattu luottolaitos, joka on sijoittautunut Italiaan ja on ollut vuodesta 2014 Euroopan keskuspankin (EKP) suoran vakavaraisuusvalvonnan alainen. Se tuotti yli 1,6 miljardia euroa tappiota joulukuun 2014 ja 1.1.2019 välisenä aikana. Kanteen nostamishetkellä Corneli omisti 200000 kantaosaketta, joiden osuus pankin osakepääomasta oli 0,000361 prosenttia.

19.

Vuodesta 2016 vuoden 2018 loppuun mennessä EKP toteutti useita toimenpiteitä pankin pääomapohjan vahvistamiseksi ja vakauttamiseksi, jotta se täyttäisi direktiivin 2014/59 27 artiklan 1 kohdan mukaiset pääomavaatimukset, mutta nämä toimenpiteet epäonnistuivat. ( 14 )

20.

Ensimmäisellä riidanalaisella päätöksellä, joka tehtiin 1.1.2019 pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n, 70 §:n ja 98 §:n sekä direktiivin 2014/59 29 artiklan nojalla, EKP asetti pankin väliaikaiseen hallintoon (jäljempänä väliaikaiseen hallintoon asettamista koskeva päätös) ja määräsi erityisesti seuraavista toimenpiteistä:

21.

EKP ja pankki ilmoittivat 2.1.2019 samanaikaisesti lehdistötiedotteilla väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevan päätöksen tekemisestä. Samana päivänä Commissione Nazionale per le Società e la Borsa (kansallinen yhtiö- ja pörssilautakunta, Italia) keskeytti kaupankäynnin liikkeelle lasketuilla tai vakuudellisilla arvopapereilla ”siihen saakka, kunnes [väliaikaiseen hallintoon asettamista koskeva] päätös tulee voimaan tai kunnes toimivaltaisten viranomaisten tekemien vakavaraisuusvalvontaa koskevien uusien aloitteiden johdosta laaditaan täydellinen tiedotusjärjestelmä pankin liikkeeseen laskemia tai takaamia arvopapereita varten”.

22.

EKP jatkoi 29.3.2019 tekemällään toisella riidanalaisella päätöksellä väliaikaiseen hallintoon asettamista 30.9.2019 saakka (jäljempänä jatkamispäätös). Pankki ilmoitti kyseisen päätöksen tekemisestä lehdistötiedotteessa 30.3.2019.

23.

EKP jatkoi 30.9.2019 tekemällään päätöksellä väliaikaiseen hallintoon asettamista 31.12.2019 saakka (jäljempänä toinen jatkamispäätös).

24.

EKP jatkoi 20.12.2019 väliaikaiseen hallintoon asettamista 31.1.2020 saakka omien varojen vahvistamista koskevan toimen päätökseen saattamiseksi (jäljempänä kolmas jatkamispäätös).

25.

Asianosaisten vastauksena unionin tuomioistuimen esittämiin kirjallisiin ja suullisiin kysymyksiin esittämien yhtäpitävien tietojen mukaan Fondo interbancario di Tutela dei Depositi (pankkien välinen talletussuojarahasto, jäljempänä FITD) ( 15 ) pääomitti pankkia syyskuussa 2019 väliaikaisten hallinnonhoitajien tekemän ja pankin ylimääräisen yhtiökokouksen hyväksymän puitesopimuksen nojalla. FITD myi osuutensa pankista kesällä 2022 BPER Banca S.p.a:lle. Sen jälkeinen squeeze out ‑menettely johti siihen, että Cornelin oli myytävä osuutensa syyskuussa 2022, minkä vuoksi hän menetti asemansa pankin (vähemmistö)osakkaana.

26.

Corneli nosti riidanalaisista päätöksistä kumoamiskanteen kannekirjelmällä, joka saapui unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.7.2019. Komissio tuki väliintulijana EKP:n vaatimuksia kanteen hylkäämisestä.

27.

Unionin yleinen tuomioistuin kumosi riidanalaiset päätökset valituksenalaisella tuomiollaan. Se myös hylkäsi kanteen siltä osin kuin se koski yleisesti kaikkia – ensimmäistä riidanalaista päätöstä – seuranneita ja myöhempiä eli toisen ja kolmannen jatkamispäätöksen nojalla toteutettuja toimia.

28.

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi EKP:n komission tukemana esittämän oikeudenkäyntiväitteen, jonka mukaan kanne on jätettävä tutkimatta, sillä perusteella, että riidanalaiset päätökset koskivat Cornelia pankin vähemmistöosakkaana suoraan ja erikseen SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla ja että hänellä oli oikeussuojan tarve. Näin ollen hänellä on asiavaltuus. ( 16 )

29.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että oikeusperusta, johon EKP tukeutui riidanalaisissa päätöksissä, oli riittämätön. Päätökset perustuivat ”[pankin] tilanteen merkittävään heikentymiseen” pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa, jolla pannaan täytäntöön direktiivin 2014/59 29 artikla, tarkoitetun mukaisesti, vaikka kyseisessä (kansallisessa) säännöksessä ei säädetä tällaisesta edellytyksestä. Tällaisesta edellytyksestä säädetään nimittäin vain pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa, jolla pannaan täytäntöön mainitun direktiivin 28 artikla. Viimeksi mainitussa (kansallisessa) säännöksessä säädetään ainoastaan pankin hallinto- tai valvontaelinten erottamisesta, ei siis toimivallasta asettaa pankki väliaikaiseen hallintoon purkamalla kyseiset elimet, josta puolestaan säädetään pankkilakikoonnoksen 70 §:ssä. Pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies § ja 70 § koskevat siis kahta erilaista tapausta ja – direktiivin 2014/59 28 ja 29 artiklan sanamuoto huomioon ottaen – peräkkäin toteutettavia, intensiteetiltään vaihtelevia toimenpiteitä, jotka määräytyvät erilaisten, kulloinkin tyhjentävien (vaihtoehtoisten) edellytysten mukaan. ”Pankin tilanteen heikentymistä” koskeva edellytys ei siis koske pankkilakikoonnoksen 70 §:n mukaisia toimenpiteitä, joten EKP on rikkonut kyseistä säännöstä. ( 17 )

30.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n ja 70 §:n selkeän sanamuodon ja niissä käytettyjen käsitteiden perusteella myöskään unionin oikeuden mukainen tulkinta ei tule kyseeseen. EKP:n toteuttamasta toimenpiteestä on nimittäin säädetty pankkilakikoonnoksen 70 §:ssä, joten sen soveltamisedellytysten on täytyttävä. ( 18 ) Pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:ssä säädetty ”pankin tilanteen heikentyminen””ei ole yleinen ilmaisu vaan edellytys, joka vahvistetaan säädöksessä viittaamalla neljän vaihtoehtoisen edellytyksen tyhjentävään luetteloon”, eikä sillä näin ollen voida perustella pankkilakikoonnoksen 70 §:n mukaista toimenpidettä. ( 19 )

31.

Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan EKP:llä ei myöskään ole velvollisuutta soveltaa direktiiviä 2014/59 tavoitteenaan asettaa pankki väliaikaiseen hallintoon sen tilanteen merkittävän heikentymisen yhteydessä. Siihen ei ole aihetta myöskään sen velvollisuuden perusteella, joka pohjautuu asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohtaan ja jonka mukaan on sovellettava sitä kansallista lainsäädäntöä, jolla direktiivit saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Kyseisen säännöksen ei voida tulkita ”sisältävän kahta erillistä velvollisuuksien perustetta eli koko unionin oikeutta, mukaan lukien direktiivit, ja niiden lisäksi niiden [saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä tarkoitettua] kansallista täytäntöönpanolainsäädäntöä”. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tällainen tulkinta merkitsisi nimittäin sitä, ”että kansalliset säännökset poikkeavat direktiiveistä ja että tällaisessa tapauksessa kummankintyyppiset asiakirjat sitovat EKP:tä erillisinä oikeuslähteinä”. ( 20 ) Se taas olisi vastoin SEUT 288 artiklaa. Direktiivillä ei myöskään voida luoda velvoitteita yksityisille. EKP:n tekemää virhettä ei siis voida korjata tulkitsemalla pankkilakikoonnoksen 70 §:ää direktiivin 2014/59 valossa. ( 21 )

32.

Unionin yleinen tuomioistuin jätti kuusi muuta kantajan esittämää kanneperustetta ( 22 ) tutkimatta.

33.

Corneli riitautti kannekirjelmässään, vastauskirjelmässään ja eräässä toisessa kirjelmässä käyttämällään ilmauksella ”kaikki sitä seuranneet ja myöhemmät toimet” myös toisen ja kolmannen jatkamispäätöksen, mutta unionin yleinen tuomioistuin jätti kanteen näiltä osin tutkimatta, koska oikeudenkäynnin kohdetta ei ollut yksilöity riittävästi eivätkä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdassa ja 86 artiklassa esitetyt vaatimukset täyttyneet, sillä kannekirjelmä ei ollut niiden osalta asianmukainen. ( 23 )

34.

EKP teki asiassa C‑777/22 P valituksen 21.12.2022 unionin tuomioistuimen kirjaamoon toimittamallaan kirjelmällä.

35.

Komissio teki asiassa C‑789/22 P valituksen 22.12.2022 unionin tuomioistuimen kirjaamoon toimittamallaan kirjelmällä.

36.

Komission ja EKP:n 18. ja 20.1.2023 päivättyjen hakemusten perusteella unionin tuomioistuimen presidentti päätti 8.2.2023 yhdistää asiat C‑777/22 P ja C‑789/22 P unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 54 artiklan mukaisesti.

37.

Italia toimitti 20.3.2023 unionin tuomioistuimen kirjaamoon Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 40 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisen hakemuksen, jossa se pyysi saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijana tukeakseen EKP:n ja komission vaatimuksia. Unionin tuomioistuimen presidentti hyväksyi tämän hakemuksen 17.4.2023 tekemällään päätöksellä. Italia toimitti väliintulokirjelmänsä 26.5.2023.

38.

EKP vaatii Italian tukemana, että unionin tuomioistuin

39.

Komissio vaatii Italian tukemana, että unionin tuomioistuin

40.

Corneli vaatii, että unionin tuomioistuin

41.

EKP:n ja Italian 3.11. ja 6.11.2023 päivättyjen hakemusten perusteella yhdistetyt asiat jaettiin 7.5.2024 unionin tuomioistuimen suuren jaoston ratkaistavaksi.

42.

Unionin tuomioistuin kehotti 7.5.2024 asianosaisia vastaamaan kirjallisesti tiettyihin kysymyksiin, minkä ne tekivät asetetussa määräajassa.

43.

Asianosaisten vastaukset unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin kuultiin 25.6.2024 järjestetyssä istunnossa.

44.

Asiassa C‑777/22 P EKP esittää Italian tukemana kaksi valitusperustetta.

45.

EKP vetoaa ensimmäisessä valitusperusteessaan useisiin oikeudellisiin virheisiin, jotka unionin yleinen tuomioistuin teki arvioidessaan sitä, koskeeko toimi Cornelia SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla ”suoraan ja erikseen”, ja hänen oikeussuojan tarvettaan. Toisessa valitusperusteessaan EKP moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se teki oikeudellisen virheen arvioidessaan riidanalaisissa päätöksissä käytettyjä oikeusperustoja; tämä arviointi olisi pitänyt tehdä asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan soveltamalla kaikkea asiaa koskevaa kansallista lainsäädäntöä ja sen tulkintatapoja. Tämä koskee erityisesti pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohtaa ja 70 §:n 1 momenttia italialaisten tuomioistuinten käyttämän tulkinnan mukaisesti.

46.

Asiassa C‑789/22 P komissio on esittänyt Italian tukemana viisi valitusperustetta, jotka ovat osin päällekkäisiä EKP:n valitusperusteiden kanssa.

47.

Komissio vetoaa ensimmäisessä valitusperusteessaan samoihin oikeudellisiin virheisiin, jotka unionin yleinen tuomioistuin teki SEUT 263 artiklan neljännen kohdan tulkinnassa, kuin EKP ensimmäisessä valitusperusteessaan. Toisessa valitusperusteessaan komissio moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se teki oikeudellisen virheen työjärjestyksensä 84 artiklan soveltamisessa, kun se otti viran puolesta huomioon aineellisen oikeudellisen virheen ja lausui asiasta ultra petita. Kolmannella valitusperusteellaan komissio esittää – samoin kuin EKP toisella valitusperusteellaan –, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan ja pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin tulkinta oli virheellinen. Neljäs valitusperuste koskee SEU 288 artiklan kolmannen kohdan rikkomista sillä perusteella, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti, ettei pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momenttia voida tulkita direktiivin 2014/59 29 artiklan mukaisesti. Viidennessä valitusperusteessaan – joka on myös samankaltainen kuin EKP:n toinen valitusperuste – komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki useita oikeudellisia virheitä arvioidessaan kansallisen lainsäädännön ja direktiivien välistä suhdetta, mukaan lukien asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan ja SEUT 288 artiklan toisen ja kolmannen kohdan rikkominen sekä direktiivien asiaa koskevien säännösten välittömän sovellettavuuden laiminlyönti.

48.

Tarkastelen ensin kanteen tutkittavaksi ottamista koskevia valitusperusteita ( 24 ) yhdessä (osa B). Sen jälkeen tarkastelen niitä valitusperusteita, ( 25 ) jotka koskevat unionin yleisen tuomioistuimen asiakysymyksestä tekemiä arviointeja, niin ikään yhdessä (osa C).

49.

Kanteen tutkittavaksi ottamista koskevissa valitusperusteissa on kyse ensinnäkin siitä, koskevatko riidanalaiset päätökset Cornelia SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla suoraan ja erikseen (1 kohta), ja toiseksi sitä, onko hänellä (jatkuva) intressi saada ne kumottua (2 kohta).

50.

Tältä osin on otettava huomioon, että unionin tuomioistuimen on valitusmenettelyssä tutkittava viran puolesta kanteen tutkittavaksi ottaminen, mukaan lukien oikeussuojan tarpeen jatkuminen, asianosaisten lausumista ja unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnista riippumatta. ( 26 ) Jo pelkästään tästä syystä Cornelin oikeudenkäyntiväite, joka koskee EKP:n ensimmäistä valitusperustetta, ei voi menestyä, ja se on hylättävä.

51.

SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaan henkilö, joka ei ole riidanalaisen toimen kohteena, voi nostaa kanteen vain, jos toimi koskee häntä ”suoraan ja erikseen”. Tutkin ensin, koskevatko riidanalaiset päätökset Cornelia suoraan.

52.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kahden edellytyksen on täytyttävä kumulatiivisesti, jotta toimen voidaan katsoa ”koskevan henkilöä suoraan” SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla. Ensinnäkin kiistanalaisella toimenpiteellä on oltava välittömiä vaikutuksia asianomaisen henkilön oikeusasemaan. Toiseksi se ei saa jättää niille, joille se on osoitettu ja joiden tehtävänä on sen täytäntöönpano, ollenkaan harkintavaltaa, jolloin täytäntöönpano on luonteeltaan puhtaasti automaattista. Tämän tulee perustua yksinomaan unionin lainsäädäntöön ilman, että välissä olevia täytäntöönpanosäännöksiä tulisi soveltaa. ( 27 )

53.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut tähän oikeuskäytäntöön viitaten, ( 28 ) riidanalaiset päätökset vaikuttavat kielteisesti suoraan Cornelin oikeusasemaan pankin osakkeenomistajana. Ne vaikuttavat hänen pankin yhtiöjärjestykseen perustuvien osallistumis- ja äänioikeuksiensa sekä muiden oikeuksiensa käyttöön. Toisin kuin EKP väittää valitusperusteissaan, ei ole näyttöä siitä, että osakkeenomistajien oikeuksia koskevat pankin yhtiöjärjestyksen määräykset olisi jätetty huomiotta, saati että niitä olisi vääristelty. Riidanalaiset päätökset vaikuttavat ennen muuta oikeuteen valita pankin johto- ja valvontaelimet (18 ja 26 artikla) sekä oikeuteen kutsua koolle yhtiökokous ja vahvistaa esityslista (10 artiklan 4 kohta). Tämä koskee myös niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä kyseinen yhtiökokous tai tietty osa osakkeenomistajista voi saattaa pankin johto- ja valvontaelimet vastuuseen Italian siviililain 2393 §:n ja 2393 bis §:n mukaisesti. ( 29 )

54.

Riidanalaisilla päätöksillä, joilla määrättiin pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon tai jatkettiin sitä, keskeytettiin näiden oikeuksien käyttäminen tai rajoitettiin sitä ja siten puututtiin suoraan osakkeenomistajien, myös Cornelin, oikeusasemaan. Tämän määräyksen nojalla oikeus valita pankin johto- ja valvontaelimet, oikeus kutsua yhtiökokous koolle ja oikeus vahvistaa esityslista siirrettiin nimittäin väliaikaisille hallinnonhoitajille. Kyseisten osakkeenomistajien osallistumis- tai äänioikeuksien käyttämisen keskeyttäminen tai rajoittaminen johtuu pankkilakikoonnoksen 70 §:n 2 momentista, luettuna yhdessä pankkilakikoonnoksen 72 §:n 6 momentin kanssa, joissa säädetään, että nämä oikeudet siirtyvät automaattisesti väliaikaisille hallinnonhoitajille. ( 30 ) Lisäksi väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevalla, pankkilakikoonnoksen 72 §:n 9 momentin mukaisella määräyksellä rajoitettiin pankin johto- ja valvontaelinten siviilioikeudellinen vastuu tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta ja törkeästä huolimattomuudesta, ja vain väliaikaiset hallinnonhoitajat voivat nostaa niitä koskevia kanteita tuomioistuimessa Banca d’Italian etukäteen antaman luvan perusteella. Tämän ohella kyseisille hallinnonhoitajille siirrettiin pankkilakikoonnoksen 72 §:n 5 momentin nojalla oikeus nostaa vahingonkorvauskanteita pankin purettujen elinten jäseniä tai pankin toimitusjohtajaa vastaan Banca d’Italian etukäteen antaman luvan perusteella. Osakkeenomistajista koostuvalla yhtiökokouksella tai osakkeenomistajilla, jotka yhdessä omistavat tietyn osuuden osakepääomasta, ei siis enää ollut oikeutta nostaa tällaista kannetta Italian siviililain 2393 ja 2393 bis §:n mukaisesti. ( 31 )

55.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että osakkeenomistajien, myös Cornelin, osallistumis- tai äänioikeus on heikentynyt, riippumatta siitä, että pankin yhtiöjärjestyksen mukaan vähimmäiskynnykseksi on asetettu yhden prosentin osuus näiden osakkeenomistajien omistamista osakkeista, jotta näitä oikeuksia voidaan tosiasiallisesti käyttää. ( 32 ) Kaikilla näillä osallistumis- tai äänioikeuksilla on nimittäin – samoin kuin kansalaisen äänioikeudella demokraattisissa vaaleissa – tietty itseisarvo. Se on riippumaton siitä kysymyksestä, riittääkö näiden oikeuksien käyttäminen tosiasiallisesti vaikuttamaan pankin tärkeisiin organisatorisiin tai liiketoiminnallisiin päätöksiin. Osallistumis- tai äänioikeuksiin sisältyy nimittäin oikeudellinen mahdollisuus osallistua tällaisiin päätöksentekoprosesseihin ja vaikuttaa niiden lopputulokseen, ja niillä myös suojataan tätä mahdollisuutta. Unionin yleinen tuomioistuin on todennut aivan oikein, että EKP:n ja komission argumentissa ”jätetään huomiotta ainakin äänioikeus, joka antaa kullekin osakkeenomistajalle erikseen mahdollisuuden osallistua johto- ja valvontaelimiin nimitettävien jäsenten valintaan [yhtiökokouksessa]”. ( 33 ) Tämä oikeudellinen mahdollisuus vaikuttaa pankin johtamiseen lakkaa kuitenkin automaattisesti väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevalla määräyksellä.

56.

Sillä, että vähemmistöosakas voi saavuttaa asianmukaisen vähimmäiskynnyksen vain yhdessä muiden (vähemmistö)osakkaiden kanssa, ei siis ole merkitystä sen kysymyksen kannalta, onko hänen osallistumis- tai äänioikeuttaan sinänsä loukattu. Tällaisen vähimmäiskynnyksen mahdollisella saavuttamisella on merkitystä vasta sen kysymyksen osalta, riittääkö osallistumis- tai äänioikeuksien käyttö myös tuottamaan toivotut oikeusvaikutukset (esimerkiksi yhtiökokouksen koolle kutsuminen tai yhtiökokouksessa käsiteltävän asian vahvistaminen kokouksen esityslistalle). Tällä seikalla ei kuitenkaan voida kyseenalaistaa näiden yksilöllisten oikeuksien olemassaoloa eikä niiden tarvitsemaa oikeussuojaa. ( 34 ) Näin ollen – kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 43–45 kohdassa – valittajien väite, jonka mukaan kulloisetkin päätöksentekoon liittyvät oikeudet kuuluisivat vain yhtiökokoukselle tai tietylle osalle osakkeenomistajista, jotka omistavat tietyn osuuden osakepääomasta, mutta eivät siis yksittäiselle osakkeenomistajalle, jolla on vain äänioikeus, on hylättävä.

57.

Tuomiossa Trasta Komercbanka ( 35 ) unionin tuomioistuin on lisäksi vahvistanut epäsuorasti, että nyt käsiteltävän asian kaltaisessa tapauksessa – toisin kuin kyseisessä tuomiossa, jossa oli kyse toimiluvan peruuttamisesta –, jossa on kyse vain pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon, se, että osakkeenomistajien oikeutta osallistua pankin johtamiseen on loukattu, saattaa riittää, jotta sen voidaan katsoa koskevan heitä suoraan. Jälkimmäisessä tapauksessa näiden oikeuksien loukkaaminen ei nimittäin liity niihin kielteisiin, puhtaasti taloudellisiin vaikutuksiin, joita pankkiin ja sen osakkeenomistajiin kohdistuu seurauksena pankin toimiluvan peruuttamisesta tai sen selvitystilaan asettamisesta. ( 36 ) Unionin tuomioistuin on myös nimenomaisesti todennut, että jo päätös pankin asettamisesta selvitystilaan vaikutti suoraan osakkeenomistajien oikeuteen osallistua pankin johtamiseen, sillä kyseinen oikeus siirrettiin mainitulla päätöksellä selvitysmiehelle. Asiassa Trasta Komercbanka tämä päätös perustui kuitenkin yksinomaan Latvian oikeuteen. Se ei siis perustunut unionin oikeuteen eikä EKP:n riidanalaiseen päätökseen pankin toimiluvan peruuttamisesta, joten kyseinen päätös ei vaikuttanut osakkeenomistajiin suoraan. ( 37 ) Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi perustellusti, ( 38 ) tilanne on kuitenkin toinen silloin, kun EKP on tehnyt päätöksen pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon.

58.

EKP ei voi kumota näitä päätelmiä viittaamalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon Albert ym. v. Unkari. ( 39 )

59.

Ensinnäkään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tutkima, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 34 artiklan mukainen valitusoikeus ei ole identtinen SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaista asiavaltuutta koskevien edellytysten kanssa. Toiseksi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoo lähtökohtaisesti, että jos valitus koskee toimia, jotka koskevat sekä kyseistä pankkia että sen osakkeenomistajien oikeuksia, ne ”vaikuttavat suoraan” pankin osakkeenomistajiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 34 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Tätä periaatetta rajoittaa vain se, jos on joko niin, että pankki ja sen osakkeenomistajat ovat niin läheisesti sidoksissa toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan olisi keinotekoista, tai jos se on perusteltua ”poikkeuksellisten olosuhteiden” takia. Näin ollen Euroopan ihmisoikeustuomio on, samoin kuin unionin tuomioistuin tuomiossa Trasta Komercbanka (ks. edellä 57 kohta), katsonut, että toimenpiteet, jotka vaikuttavat suoraan osakkeenomistajien oikeuksiin (osallistua pankin johtamiseen), eroavat toimenpiteistä, jotka vaikuttavat (vain) pankkiin. Sen lisäksi, että tällaiset toimenpiteet vaikuttavat kielteisesti kyseisen pankin osakkeenomistajien taloudellisiin intresseihin, ne myös muuttavat osakkeenomistajien oikeusasemaa pankin johtorakenteen osalta. ( 40 )

60.

Tuomiossaan Albert ym. v. Unkari Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, etteivät toimenpiteet ”vaikuta suoraan” osakkeenomistajien oikeuksiin. Yhtäältä he nimittäin pystyivät käyttämään näitä oikeuksia kyseisen kahden pankin riitaisen sulautumisen yhteydessä sitä koskevassa päätöksentekomenettelyssä ja äänestyksessä. Toisaalta nämä oikeudet eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että olisi saavutettu määräysvalta jommassakummassa pankissa, sillä yksittäisten osuuksien määrä oli liian pieni. Näin ollen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi – toisin kuin aiemmin ratkaisemissaan tapauksissa, jotka koskivat osakkeenomistajien äänioikeuden keinotekoista heikentämistä tai osakkeiden mitätöintiä ( 41 ) – että riidanalaisilla, lähinnä yhtiöön liittyvillä toimenpiteillä oli vain ”satunnainen ja epäsuora” vaikutus yksittäisten osakkeenomistajien oikeuksiin. ( 42 )

61.

Kyseinen tilanne, jossa kaksi pankkia sulautui, ei kuitenkaan ole verrattavissa nyt käsiteltävän asian tilanteeseen, jossa yksi pankki asetettiin vain väliaikaiseen hallintoon. Nämä kaksi pankkia, jotka sulautuivat, lakkasivat siis olemasta silloisessa muodossaan ja toimimasta markkinoilla. Pankin ja sen liiketoiminnan lopullinen rakenteellinen muutos ja siihen liittyvät taloudelliset vaikutukset eroavat siis väliaikaisesta hallinnosta, jossa pankin liiketoimintaa koskeva määräysvalta on vain tilapäisesti muissa käsissä, ja sen vaikutuksista osakkeenomistajien oikeuksiin. Näin ollen EKP:n perustelut, jotka pohjautuvat pankkien sulautumista koskevaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, eivät siis ole sovellettavissa nyt käsiteltävään asiaan, ja ne on siksi hylättävä.

62.

Lisäksi pankin osakkeenomistajien osallistumis- tai äänioikeuden käyttäminen keskeytettiin tai sitä rajoitettiin riidanalaisilla päätöksillä määrätyn väliaikaiseen hallintoon asettamisen tai sen jatkamisen takia automaattisesti. Siihen ei siis tarvittu harkinnanvaraista päätöstä tai ylimääräistä täytäntöönpanotoimea. ( 43 ) Unionin yleinen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä todetessaan, että nämä päätökset vaikuttivat Corneliin SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla suoraan. ( 44 )

63.

Kysymystä siitä, täyttyykö vaatimus ”koskea erikseen” Cornelin osalta, on tarkasteltava vain, jos riidanalaisissa päätöksissä ei ole kyse SEUT 263 artiklan neljännen kohdan kolmannen vaihtoehdon mukaisesta sääntelytoimesta, joka ei edellytä täytäntöönpanotoimenpiteitä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kyseinen sääntelytoimen käsite kattaa kaikki yleisesti sovellettavat toimet, joita ei ole hyväksytty lainsäätämisjärjestyksessä. Näin ollen sen edellytyksen on täytyttävä, että toimi on yleisesti sovellettava, jos sitä sovelletaan objektiivisesti määritellyissä tilanteissa ja jos sen oikeusvaikutukset kohdistuvat yleisesti ja abstraktisti määriteltyihin henkilöryhmiin. ( 45 )

64.

Näin ei ole käsiteltävässä asiassa. Riidanalaiset päätökset oli osoitettu suoraan pankille, siis oikeushenkilölle, ja ne koskivat myös niiden tekohetken mukaista määrää osakkeenomistajia. Sen vuoksi on tutkittava, täyttyykö koskea erikseen ‑kriteeri Cornelin osalta hänen asemassaan osakkeenomistajana.

65.

Mielestäni unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että toimi koskee Cornelia erikseen, tukeutumalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. ( 46 )

66.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimi voi koskea erikseen muita kuin niitä, joille se on osoitettu, ainoastaan silloin, kun tämä toimi vaikuttaa niihin niille tunnusomaisten erityispiirteiden tai sellaisen tosiasiallisen tilanteen takia, jonka perusteella ne erottuvat kaikista muista ja ne voidaan näin ollen yksilöidä samalla tavalla kuin se, jolle päätös on osoitettu. ( 47 ) Erityisesti abstraktien ja yleisten toimenpiteiden yhteydessä unionin tuomioistuin on todennut, että se, että on mahdollista jollakin tarkkuudella määrittää niiden oikeussubjektien lukumäärä, joihin toimenpidettä sovelletaan, tai jopa yksilöidä nämä oikeussubjektit, ei kuitenkaan riitä tarkoittamaan sitä, että toimenpide koskisi näitä oikeussubjekteja erikseen, jos on selvää, että toimenpidettä sovelletaan siinä objektiivisesti määritellyn oikeudellisen tilanteen tai tosiseikaston perusteella. ( 48 )

67.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on aivan oikein todennut, ( 49 ) Corneli oli riidanalaisten (konkreettisten ja yksittäisten) päätösten tekohetkellä osakkeenomistajan asemassa ja siten yksilöitävissä pankin kaikista osakkeenomistajista koostuvan selkeästi rajatun ryhmän jäsenenä. Lisäksi nämä päätökset vaikuttivat hänelle tässä ominaisuudessa pankin yhtiöjärjestyksen perusteella kuuluvien osallistumis- ja äänioikeuksien käyttöön (ks. edellä 53 kohta ja sitä seuraavat kohdat). Näin ollen ne koskivat Cornelia paitsi hänen ”objektiivisessa” ominaisuudessaan osakkeenomistajana (verrattuna muiden yhtiöiden osakkeenomistajiin), kuten valittajat totesivat, myös hänen siinä ominaisuudessaan, että hän oli kyseisenä ajankohtana selvästi yksilöitävissä pankin osakepääoman tietyn osuuden omistajana. Lisäksi kyseisen toimenpiteen tarkoituksena oli keskeyttää pankin osakkeenomistajien (eikä siis muiden yhtiöiden osakkeenomistajien) osallistumis- ja äänioikeuksien käyttö (ks. edellä 54 kohta) pankin saneerauksen helpottamiseksi.

68.

Tässä arvioinnissa ei ole aihetta kyseenalaistaa argumenttia, jonka etenkin EKP on esittänyt ja jonka mukaan voidaan katsoa, että tämän perusteella toimenpide olisi koskenut erikseen noin 35 000:ta pankin osakkeenomistajaa ja että heillä olisi ollut asiavaltuus kanteen nostamiseen. Kuten unionin tuomioistuin perustellusti totesi, niiden mahdollisten kantajien lukumäärällä, joita asia koskee, ei riidanalaisen toimenpiteen luonteen perusteella ole tältä osin merkitystä, kunhan heidän voidaan selvästi yksilöidä kuuluvan tarkasti rajattuun henkilöryhmään toimenpiteen määräämisen hetkellä ja kunhan tällä toimenpiteellä puututaan (suunnatusti) heidän oikeuksiinsa. ( 50 ) Näin on etenkin nyt käsiteltävässä asiassa, koska riidanalaisiset päätökset eivät ole yleisesti sovellettavia toimenpiteitä vaan konkreettisia ja yksittäisiä (ks. edellä 64 ja 66 kohta).

69.

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että riidanalaiset päätökset koskivat Cornelia SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla erikseen. Ei siis ole tarpeen pohtia, onko komission moittimassa lisäperustelussa, etenkin valituksenalaisen tuomion 73–75 kohdassa (vastauksena sen ensimmäisessä oikeusasteessa esittämiin argumentteihin), tehty oikeudellinen virhe.

70.

On selvitettävä, onko Cornelilla sen jälkeen, kun pankki ei ole enää väliaikaisessa hallinnossa ja kun hänen osakkeenomistajan asemansa on kiistatta päättynyt, yhä (oikeussuojan) tarve vaatia riidanalaisten päätösten kumoamista ja onko hän näyttänyt sen olemassaolon toteen.

71.

Unionin yleinen tuomioistuin tutki, onko Cornelilla oma oikeussuojan tarve, joka on erillinen pankin oikeussuojan tarpeesta, ja totesi, että riidanalaiset päätökset vaikuttivat hänen osakkeenomistajan asemaansa perustuvien oikeuksiensa käyttöön. ( 51 ) Tämä koski oikeutta kutsua koolle yhtiökokous kanteen nostamisen ehdottamiseksi tai oikeutta lisätä tätä seikkaa koskeva kohta tällaisen yhtiökokouksen esityslistalle. ( 52 ) Tämä Cornelin erillinen oikeussuojan tarve perustuu hänen pyyntöönsä turvata erityisesti hänen yhtiöoikeudelliseen asemaansa osakkeenomistajana liittyvät osallistumis- ja äänioikeudet. Näin tehdessään unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin lähinnä vain toisti perustelut sille, että toimi koski Cornelia suoraan (ks. edellä 53 kohta ja sitä seuraavat kohdat) ottamatta kantaa siihen, jatkuiko Cornelin oikeussuojan tarve pankin väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevassa ensimmäisessä jatkamispäätöksessä mainitun määräajan päättymisestä valituksenalaisen tuomion julistamiseen saakka. Se ei myöskään vaatinut Cornelia esittämään asiasta todisteita.

72.

Kysymys siitä, onko kantaja osoittanut oikeussuojan tarpeensa ja sen jatkumisen toteen, on – SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetun asiavaltuuden toteen näyttämisestä erotettava – oikeuskysymys, joka kuuluu unionin tuomioistuimen valitusmenettelyssä harjoittaman valvonnan piiriin. ( 53 )

73.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön nostama kumoamiskanne voidaan tutkia vain siltä osin kuin tällä henkilöllä on intressi saada riidanalainen toimi kumotuksi. Tämä edellyttää, että kumoaminen voi tuottaa hyötyä kyseiselle henkilölle. Tämä oikeussuojan tarve on olennainen edellytys kanteen tutkittavaksi ottamiselle, ja sen on oltava edelleen olemassa tuomioistuimen ratkaisuun saakka. Muuten lausunnon antaminen asiassa raukeaa. ( 54 )

74.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeussuojan tarve voi nimittäin jatkua muun muassa sen vuoksi, että kumoamistuomio on perustana mahdolliselle vahingonkorvauskanteelle. ( 55 ) Vahingonkorvauskanteen mahdollisuus riittää tällaisen oikeussuojan tarpeen syntymiseen, kunhan tämä tarve ei ole hypoteettinen. ( 56 ) Tällöin sillä, ovatko unionin tuomioistuimissa tai kansallisissa tuomioistuimissa nostetut kanteet todennäköisesti perusteltuja tai onko niiden kohde sama, ei ole merkitystä. Ratkaisevaa on pikemminkin se, voiko riidanalaisen toimen vaadittu kumoaminen vaikuttaa tähän toiseen kanteeseen, ( 57 ) eli voiko kumoaminen olla ainakin osittain edellytyksenä toisen kanteen ratkaisemiselle.

75.

Corneli on vastannut unionin tuomioistuimen kirjallisesti ja suullisesti esittämiin kysymyksiin, että hänellä on edelleen hänen omistusosuutensa sekä osallistumis- ja äänioikeutensa menettämiseen pankin osakkeenomistajana perustuva oikeussuojan tarve erityisesti mahdollisten vahingonkorvauskanteiden takia. Hän aikoo nostaa sellaisen kanteen pankin väliaikaiseen hallintoon asettamiseen, rakenneuudistukseen ja hänen omistusosuuksiensa myyntiin osallistuneita tahoja sekä oikeushenkilöitä ja luonnollisia henkilöitä vastaan; tältä osin on ratkaisevaa, että unionin tuomioistuimet kumoavat riidanalaiset päätökset. Tältä osin hän totesi perustellusti, että unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklassa määrätty viiden vuoden vanhentumisaika vahingonkorvauskanteen nostamiselle muun muassa EKP:tä vastaan SEUT 268 artiklan nojalla, luettuna yhdessä SEUT 340 artiklan kolmannen kohdan kanssa, ei ole vielä päättynyt. ( 58 )

76.

On kylläkin niin, että omistusosuuksien sekä osallistumis- ja äänioikeuksien lopullisen menettämisen, joka on tällä välin tapahtunut pankin rakenneuudistuksen seurauksena, ei voida katsoa johtuvan suoraan riidanalaisista päätöksistä, sillä niissä määrättiin ainoastaan pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon, eikä sillä voida perustella myöskään Cornelin intressiä kyseisten päätösten kumoamiseen. ( 59 ) Tällainen tarve oli kuitenkin olemassa väliaikaisen hallinnon aikana, kun hän ei voinut enää käyttää osallistumis- tai äänioikeuksiaan osakkeenomistajana (ks. edellä 71 kohta).

77.

Corneli katsoo, että omistusosuuksiensa sekä osallistumis- ja äänioikeuksiensa lopullisen menettämisen lisäksi myös viimeksi mainittujen oikeuksien heikentymisestä väliaikaisen hallinnon aikana on aiheutunut hänelle vahinkoa. Tällainen syy-yhteys ei vaikuta hypoteettiselta eikä täysin poissuljetulta, kun otetaan huomioon tiedot, jotka hän ja EKP antoivat tuomioistuimen esittämiin kirjallisiin kysymyksiin väliaikaisen hallinnon aikana vuosina 2019 ja 2020 toteutetuista toimenpiteistä, jotka johtivat siihen, että FITD pääomitti pankkia ja että sen osuudet myytiin BPER Bancalle (ks. edellä 25 kohta). Kun otetaan huomioon, että kansallisille tuomioistuimille on annettu harkintavaltaa arvioida, täyttyvätkö kansallisten vahingonkorvaussääntöjen mukaisen vahingonkorvausvastuun edellytykset – lainvastaisen toimen ja aiheutuneen vahingon välinen syy-yhteys mukaan lukien –, unionin tuomioistuinten tehtävänä ei ole tutkia näitä kysymyksiä tarkasti arvioidessaan oikeussuojan tarpeen jatkumista eikä varsinkaan sulkea tällaista syy-yhteyttä lähtökohtaisesti pois (ks. edellä 74 kohta). Riittää, että todetaan, että riidanalaisten päätösten kumoaminen – jonka unionin tuomioistuin mahdollisesti vahvistaa – Cornelin esittämien lainvastaisuusperusteiden nojalla voi olla myöhempien vahingonkorvauskanteiden nostamisen kannalta ratkaisevaa.

78.

Cornelilla on siis edelleen intressi saada riidanalaiset päätökset kumottua SEUT 263 artiklan toisen kohdan, luettuna yhdessä SEUT 264 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa, perusteella kansallisissa tuomioistuimissa tai unionin tuomioistuimissa nostettavan vahingonkorvauskanteen valmistelemiseksi.

79.

Kun otetaan huomioon, että Cornelilla oli edelleen oikeussuojan tarve ja asiavaltuus SEUT 263 artiklan neljännen kohdan nojalla, unionin yleinen tuomioistuin sai ottaa hänen kumoamiskanteensa tutkittavaksi.

80.

EKP:n ja komission ensimmäinen valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.

81.

EKP:n toinen valitusperuste sekä komission toinen, kolmas, neljäs ja viides valitusperuste koskevat pääasiassa sitä kysymystä, jättikö unionin yleinen tuomioistuin ottamatta huomioon asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan, luettuna yhdessä direktiivin 2014/59 28 ja 29 artiklan sekä pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan ja 70 §:n 1 momentin kanssa, katsoessaan, etteivät kyseiset säännökset olleet asianmukainen oikeusperusta pankin väliaikaiseen hallintoon asettamisen määräämiseksi tai sen jatkamiseksi riidanalaisissa päätöksissä. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin nimittäin hylkäsi direktiivin säännösten välittömän soveltamisen pankkiin ja näiden kansallisen säännösten direktiivin mukaisen tulkinnan. ( 60 )

82.

EKP:n toisessa valitusperusteessa sekä komission kolmannessa ja neljännessä valitusperusteessa lähinnä väitetään, että unionin yleinen tuomioistuin jätti huomiotta pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin ja sen seikan, että kyseistä säännöstä voidaan tulkita direktiivin mukaisesti eli direktiivin 2014/59 29 artiklan mukaisesti. Komissio puolestaan väittää kolmannessa ja neljännessä valitusperusteessaan, että tämä johti myös siihen, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi SEUT 288 artiklan toista ja kolmatta kohtaa sekä asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäistä alakohtaa muun muassa siksi, että se jätti huomiotta, että kyseisellä kohdalla EKP:lle on määrätty velvollisuus soveltaa direktiivin 29 artiklaa välittömästi. Istunnossa myös EKP vastasi unionin tuomioistuimen esittämiin kirjallisiin ja suullisiin kysymyksiin niin, että tämä direktiivin säännös on sovellettavissa välittömästi ja ensisijaisesti. Jäsenvaltioiden viranomaisten lisäksi myös EKP:n ja unionin tuomioistuimen on siis noudatettava sitä. Myös Corneli ja Italia ottivat tähän kantaa istunnossa.

83.

Seuraavassa tarkastelen näitä moitteita yhdessä. Samalla tutkin myös kysymystä siitä, rikkoiko unionin yleinen tuomioistuin SEUT 288 artiklan toista ja kolmatta kohtaa sekä työjärjestyksensä 84 kohtaa (komission toinen, neljäs ja viides valitusperuste).

84.

Koska asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta velvoittaa EKP:n soveltamaan asiaa koskevaa unionin oikeutta sekä sitä kansallista lainsäädäntöä, jolla kyseinen direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, ( 61 ) tutkin ensin, koskeeko tämä soveltamisvelvollisuus myös direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä, ja jos koskee, missä määrin. Tältä osin on tutkittava, voitiinko kyseistä säännöstä sen rakenteen ja oikeudellisten seurausten perusteella soveltaa välittömästi pankkiin ja sen osakkeenomistajiin (2 kohta) ja oliko kansallisten viranomaisten lisäksi myös EKP:n ja unionin yleisen tuomioistuimen noudatettava ja sovellettava kyseistä säännöstä (3 kohta). Direktiivin kyseisen säännöksen välittömän sovellettavuuden ja ensisijaisuuden vuoksi EKP:llä on nimittäin voinut olla toimivalta ja jopa velvollisuus ( 62 ) tarvittaessa määrätä pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon sekä jättää huomiotta kansalliset säännökset siltä osin kuin ne ovat ristiriidassa kyseisen säännöksen kanssa. Silloin unionin yleinen tuomioistuin ei olisi saanut kumota riidanalaisia päätöksiä väitetysti puuttuvan oikeusperustan vuoksi. Kysymyksellä siitä, voidaanko näitä kansallisia säännöksiä tulkita direktiivin mukaisesti, ei ole tässä tapauksessa enää merkitystä.

85.

Siltä varalta, että direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen välitön soveltaminen on poissuljettua, tutkin seuraavaksi, onko EKP:llä velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä, jota on annettu kyseisen direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä, tämän direktiivin mukaisesti, ja jos on, missä määrin (4 kohta). Sen jälkeen käsittelen kysymystä siitä, miten unionin yleinen tuomioistuin ottaa EKP:n asiaan liittyviä toimia valvoessaan huomioon kansallisen oikeuden merkityksen, etenkin siltä kannalta, onko sen kohdeltava tätä oikeutta samalla tavoin kuin unionin oikeutta asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen soveltamisalan yhteydessä (5 kohta). Lopuksi tarkastelen niiden asiaa koskevien moitteiden tutkittavaksi ottamista, jotka valittajat ovat esittäneet ensimmäisen kerran vasta valitusmenettelyssä (6 kohta).

86.

Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sekä vaatimuksen direktiivin säännösten välittömästä soveltamisesta yksityistä vastaan että vaatimuksen pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin direktiivin mukaisesta tulkinnasta. ( 63 ) Kuten jäljempänä osoitan, tässä lähestymistavassa ei ole moitittavaa ainakaan lopputuloksen kannalta.

87.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että direktiivin säännöksen on oltava sisällöltään ehdoton ja riittävän täsmällinen, jotta sillä voidaan katsoa olevan välitön oikeusvaikutus. Säännös on ehdoton, mikäli siinä säädetään velvoitteesta, johon ei ole liitetty mitään ehtoja ja jonka täytäntöönpano tai vaikutukset eivät riipu sen enempää unionin toimielinten kuin jäsenvaltioidenkaan toimista. Säännöksen katsotaan olevan riittävän täsmällinen, jotta yksityinen voi vedota siihen ja tuomioistuin sitä soveltaa, jos siinä säädetään sanamuodoltaan yksiselitteisestä velvoitteesta. ( 64 ) Mikäli nämä edellytykset täyttyvät, yksityiset voivat kansallisissa tuomioistuimissa vedota niihin jäsenvaltiota vastaan, jos jäsenvaltio on virheellisesti saattanut direktiivin osaksi kansallista oikeusjärjestystä. ( 65 )

88.

Direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan silloin, kun toimivaltainen viranomainen (tässä tapauksessa EKP) katsoo, että 28 artiklassa tarkoitettu ylimmän hallintoelimen tai toimivan johdon vaihtaminen ei riitä ”korjaamaan tilannetta”, jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä viranomaiset voivat nimittää laitokselle yhden tai useamman väliaikaisen hallinnonhoitajan. Kyseisessä säännöksessä säädetään siis toimivaltaisen viranomaisen valtuuttamisesta tällaisen toimenpiteen toteuttamiseen ja viitataan kyseisen direktiivin 28 artiklassa säädettyihin vähemmän kajoaviin toimenpiteisiin – jotka EKP:n mukaan ovat tässä tapauksessa riittämättömiä –, kuten kaikkien tai yksittäisten ylimpään hallintoelimeen tai toimivaan johtoon kuuluvien henkilöiden erottamiseen. Kaikki nämä toimenpiteet edellyttävät muun muassa sitä, että kyseisen pankin rahoitustilanne on heikentynyt merkittävästi. Kuten direktiivin 29 artiklassa olevassa viittauksesta saman direktiivin 28 artiklaan käy ilmi, niiden sanamuodon sekä johdanto-osan 40 perustelukappaleen ( 66 ) mukaan on niin, että rahoitustilanteen merkittävän heikkenemisen kriteeri on yhdenmukainen edellytys kaikkien niiden voimakkuudeltaan eriasteisten korjaavien toimenpiteiden soveltamiselle, joista kummassakin säännöksessä on säädetty. Näin ollen sekä direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen, luettuna yhdessä sen 28 artiklan kanssa, soveltamisedellytykset että siinä säädetyt oikeudelliset seuraukset ovat riittävän täsmällisiä ja ehdottomia.

89.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että toimivaltaisille viranomaisille annetaan yhtäältä tiettyä harkintavaltaa näiden edellytysten täyttymisen arvioinnissa ja tarvittavien toimenpiteiden määrittämisessä ja että näiden toimenpiteiden on toisaalta oltava direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen mukaan oikeasuhteisia, ei kuitenkaan vaikuta mainittujen säännösten täsmällisyyteen ja ehdottomuuteen Tämän oikeuskäytännön mukaan tällainen harkintavalta ei ole sen paremmin ehto kuin täytäntöönpanoa tai pätevyyttä koskeva lisävaatimus edellä 87 kohdassa mainituissa periaatteissa tarkoitetun mukaisesti. ( 67 )

90.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivin säännöstä voidaan pitää ehdottomana ja täsmällisenä silloinkin, kun jäsenvaltioille annetaan tietty harkintavalta sen täytäntöönpanossa, jos säännöksessä yksiselitteisesti asetetaan jäsenvaltioille tietyn tuloksen saavuttamista koskeva velvollisuus, johon ei liity mitään ehtoja siinä olevan säännön soveltamiseksi. ( 68 ) Tämän oikeuskäytännön mukaan velvollisuuden ehdottomuudella voidaan kompensoida täsmällisyysvaatimusta. ( 69 ) Näin on nyt käsiteltävässä asiassa, eli tavoitteena oleva tulos on kyseisen pankin määrääminen asetettavaksi väliaikaiseen hallintoon, koska sen rahoitustilanne on heikentynyt merkittävästi, eivätkä lievemmät toimenpiteet riitä kääntämään kehitystä päinvastaiseen suuntaan direktiivin 28 artiklassa tarkoitetun mukaisesti.

91.

Näiden kriteerien perusteella direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen sisältöä voidaan siis pitää riittävän täsmällisenä, jotta esimerkiksi kansallinen valvontaviranomainen ja mahdollisessa oikeusriidassa myös kansallinen tuomioistuin voivat soveltaa sitä. Lisäksi tästä seuraa periaatteessa, että näiden viranomaisten on jätettävä soveltamatta kyseisen säännöksen vastaista kansallista lainsäädäntöä. ( 70 ) Sitä, koskeeko tämä myös EKP:tä ja jos koskee, niin missä määrin, käsittelen jäljempänä (106 kohta ja sitä seuraavat kohdat). Cornelin etenkin suullisessa käsittelyssä esittämät argumentit, joiden mukaan direktiivissä säädetään ainoastaan vähimmäistason yhdenmukaistamisesta ja annetaan jäsenvaltioille paljon harkintavaltaa sen täytäntöönpanossa, on siis hylättävä.

92.

Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin katsonut valituksenalaisen tuomion 112 kohdassa, että direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä sitä siis voida soveltaa välittömästi (ts. direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohta mukaan luettuna ja riippumatta sen rakenteesta) tällaista henkilöä vastaan.

93.

Tähän toteamukseen, jota erityisesti komissio kritisoi, ei mielestäni liity oikeudellista virhettä.

94.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiiveillä ei sellaisenaan voida luoda yksityisille velvoitteita vaan niillä voidaan ainoastaan antaa oikeuksia. Näin ollen yksityinen ei voi vedota direktiiviin jäsenvaltiota vastaan silloinkaan, kun on kyse kylläkin valtion velvoitteesta mutta velvoite on välittömästi yhteydessä kolmannelle kyseisen direktiivin perusteella kuuluvan toisen velvoitteen täytäntöönpanoon. Sitä vastoin pelkät kielteiset vaikutukset kolmansien oikeuksiin, vaikka ne olisivat varmoja, eivät ole peruste kieltää yksityistä vetoamasta direktiivin säännöksiin asianomaista jäsenvaltiota vastaan. ( 71 )

95.

Direktiivin säännösten suora soveltaminen on poissuljettu erityisesti silloin, jos henkilöiden rikosoikeudellinen vastuu määräytyisi tai ankaroituisi direktiivissä säädettyjen kieltojen taikka pidättäytymis- tai toimintavelvoitteiden perusteella. ( 72 ) Olisi nimittäin rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen (nullum crimen, nulla poena sine lege) ja SEUT 288 artiklan kolmannen kohdan, jonka mukaan direktiivit velvoittavat vain jäsenvaltioita, joille ne on osoitettu, vastaista vaatia, että yksityiset perustaisivat käyttäytymisensä pelkästään jonkin direktiivin säännöksiin – ts. erityisesti riippumatta niistä jäsenvaltion sisäisistä säännöksistä, joita on annettu kyseisen direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä – ja saattaa heidät vastuuseen tai määrätä heille rangaistus, jos he eivät noudata direktiiviä. ( 73 ) Direktiivien sellaisten säännösten, joilla luodaan osapuolelle velvoitteita (kolmansia koskeva horisontaalinen oikeusvaikutus), suora soveltaminen ei lähtökohtaisesti tule kyseeseen myöskään yksityishenkilöiden välisissä siviilioikeudellisissa riita-asioissa. ( 74 )

96.

Ainoa poikkeus ovat hallinto-oikeudelliset riita-asiat, jotka koskevat ”kolmikantasuhteita”. Tältä osin unionin tuomioistuin on poikkeuksellisesti katsonut, että niiden välittömästi sovellettavien direktiivin säännösten yhteydessä, joihin yksityinen vetoaa jäsenvaltiota vastaan, kolmannen on sallittava tietyt valtiolliset toimenpiteet. Niitä ovat muun muassa ympäristövaikutusten arviointi, joka voi johtaa jonkin kolmannelle myönnetyn luvan peruuttamiseen ( 75 ) tai kolmannen saaman muun (oikeudellisen ja taloudellisen) edun menettämiseen. ( 76 ) Tällöin kyse on nimittäin ainoastaan tällaisten säännösten täytäntöönpanon kielteisestä vaikutuksesta kolmansien oikeusasemaan. Tämä perustuu yksinomaan siihen, että toimivaltaisen viranomaisen on tehtävä arviointi välittömästi sovellettavien direktiivin säännösten nojalla ( 77 ) tai tulkittava ja sovellettava asianmukaista oikeusperustaa tietyllä tavalla kaikkien asianosaisten kannalta. ( 78 )

97.

Nyt käsiteltävässä asiassa on myös kyse hallinto-oikeudellisesta riita-asiasta. Muita perusteita viitata tähän oikeuskäytäntöön tai laajentaa sen soveltamisalaa ei kuitenkaan ole.

98.

Toisin kuin edellä mainituissa tapauksissa, kyse ei ole kolmikantasuhteesta, joka ainoastaan rasittaisi kolmatta. ( 79 ) Tällainen suhde olisi olemassa korkeintaan silloin, kun pankin velkoja tai asiakas, joka katsoo taloudellisten etujensa olevan vaarassa pankin taloudellisen tilanteen merkittävän heikkenemisen vuoksi, kääntyy toimivaltaisten viranomaisten tai tuomioistuinten puoleen ja vetoaa direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen saadakseen nämä viranomaiset määräämään pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon.

99.

Nyt käsiteltävässä asiassa direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen välitön soveltaminen pankkiin ja sen osakkeenomistajiin ei kuitenkaan pelkästään vaikuttaisi kielteisesti kolmansien oikeuksiin.

100.

Nyt käsiteltävässä oikeusriidassa on pikemminkin kyse hallinto-oikeudessa klassisesta (kahdenvälisestä) hierarkkisesta suhteesta, jossa pankki puolustaa itseään siihen kohdistuvaa valtiollista interventiotoimenpidettä eli EKP:n määräämää väliaikaista hallintoa vastaan. Toimivalta antaa tällainen määräys on yksi niistä valtuuksista, joita EKP:llä on suoraan pankkeihin nähden yhteisen valvontamekanismin puitteissa. Tältä osin EKP toimii tietyllä tapaa – myös sen perusteella, että sillä on asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla velvollisuus soveltaa kansallista lainsäädäntöä, jota on annettu direktiivin 2014/59 saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä – kansallisen valvontaviranomaisten sijasta (ks. tarkemmin 107 kohta jäljempänä). Sen toteuttamat toimenpiteet johtavat viime kädessä siihen, että pankeille ja niiden osakkeenomistajille asetetaan tiettyjä toiminta-, pidättäytymis- tai sietämisvelvoitteita.

101.

Ei voida väittää, että osakkeenomistajat, kuten Corneli, ovat pankkiin nähden kolmansia, joiden on vain kestettävä väliaikaiseen hallintoon asettamisesta koituvat haitalliset seuraukset. Tämä olisi nimittäin ristiriidassa sen seikan kanssa, että pankin ja sen osakkeenomistajien intressit ovat vahvasti päällekkäisiä. Juuri tästä syystä osakkeenomistajien erillistä kannetta pankin toimiluvan peruuttamista koskevasta EKP:n päätöksestä ei voida ottaa tutkittavaksi, sillä toimi ei koske näitä osakkeenomistajia suoraan (edellä 57 kohta ja sitä seuraavat kohdat). ( 80 )

102.

Siltä osin kuin EKP voi vedota yksinomaan direktiivin välittömästi sovellettavaan säännökseen, kuten direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen, tämän valtiollisen interventiotoimenpiteen oikeusperustana, siitä seuraisi, että yksityisille asetettaisiin 94 ja 95 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettuja lainvastaisia velvoitteita direktiivin nojalla. Kuten – suhteellisuusperiaatteen vuoksi säädetty – direktiivin 2014/59 27–29 artiklan mukaisten toimenpiteiden tärkeysjärjestys osoittaa, väliaikaiseen hallintoon asettamista koskeva määräys on vakava interventiotoimenpide, jolla puututaan erityisen voimakkaasti pankin itsenäiseen päätöksentekoon. Sen avulla pankin hallintoelinten ja osakkeenomistajien oikeus päättää (yhdessä) pankin liiketoiminnan johtamisesta keskeytetään väliaikaisesti ja siirretään yhdelle tai useammalle väliaikaiselle hallinnonhoitajalle, jotta pankki voidaan saneerata tehokkaasti.

103.

Pankin ja sen osakkeenomistajien sietämisvelvollisuudet, jotka liittyvät väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevaan määräykseen, johtuisivat siten, kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi, ( 81 ) siitä, että tätä direktiivin säännöstä sovellettaisiin kielletyllä tavalla välittömästi pankin ja sen osakkeenomistajien vahingoksi, jollei näitä velvollisuuksia voitaisi perustaa myös – mahdollisesti direktiivin mukaisen tulkinnan perusteella – kansalliseen täytäntöönpanolainsäädäntöön.

104.

Oikeuskäytännössä vahvistettujen kriteerien perusteella (ks. edellä 89 ja 90 kohta) direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä voidaan siis kylläkin soveltaa välittömästi. Tällainen välitön soveltaminen ei kuitenkaan ole mahdollista sen paremmin pankin kuin sen osakkeenomistajien vahingoksi. Näin ollen unionin yleisen tuomioistuimen ei voida katsoa rikkoneen SEUT 288 artiklan toista tai kolmatta kohtaa.

105.

Siltä varalta, että unionin tuomioistuin ei noudata tätä arviointia vaan lähtee siitä, että direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä on sovellettava välittömästi pankin ja sen osakkeenomistajien, kuten Cornelin, vahingoksi, tutkin toissijaisesti, oliko kansallisen viranomaisen lisäksi myös EKP:llä oikeus tai velvollisuus soveltaa kyseistä direktiivin säännöstä välittömästi. Tällä arvioinnilla on merkitystä myös sen kysymyksen kannalta, onko myös EKP:lla velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä direktiivin mukaisesti (jäljempänä 115 kohta ja sitä seuraavat kohdat).

106.

SEUT 288 artiklan kolmannen kohdan mukaan direktiivit on osoitettu jäsenvaltioille, joiden on saatettava ne osaksi kansallista lainsäädäntöä, mutta kansalliset viranomaiset saavat valita keinot ja muodon, joilla se tehdään. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on siis vain poikkeustapauksissa – edellä 94 kohdassa mainituin edellytyksin – vahvistettu yksityisten oikeuksia suojaavien direktiivin säännösten välitön sovellettavuus ja siihen liittyvä jäsenvaltioiden viranomaisten velvollisuus noudattaa ja soveltaa näitä säännöksiä.

107.

Nähdäkseni jo siitä EKP:n velvollisuudesta, joka perustuu asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäiseen alakohtaan ja jonka mukaan sen on sovellettava kaikkea asiaa koskevaa unionin lainsäädäntöä ( 82 ) sekä sellaista kansallista lainsäädäntöä, joilla kyseiset direktiivit saatetaan kansallisen lainsäädännön osaksi, seuraa, että kyseisen elimen ja kansallisten valvontaviranomaisten (ks. edellä 91 kohta) on lähtökohtaisesti noudatettava välitöntä sovellettavuutta ja siihen liittyvää direktiivien säännösten ensisijaisuutta, ( 83 ) vaikka niitä ei nimenomaisesti mainita SEUT 288 artiklan kolmannessa kohdassa adressaatteina. Sikäli kuin EKP toimii näiden valvontaviranomaisten sijasta ( 84 ) käyttäessään luottolaitosten valvontavaltuuksiaan yhteisen valvontamekanismin puitteissa ja joutuessaan jopa soveltamaan kansallista lainsäädäntöä, jota on annettu direktiivien saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä, sitä on näet kohdeltava samalla tavalla kuin näitä viranomaisia normiadressaattina. ( 85 )

108.

Näin on myös unionin oikeusjärjestyksen perustana olevien yhtenäisyyden ja oikeusvaltion periaatteiden (SEU 2 artikla) kunnioittamisen pohjalta, sillä SEU 13 artiklan 2 kohdassa, luettuna yhdessä SEUT 132 artiklan kanssa, tarkoitettuna unionin toimielimenä EKP:n on noudatettava niitä. Asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukainen norminsoveltamisvelvollisuus on säädetty nimittäin juuri ”korkealaatuisen valvonnan varmistamiseksi”. Tämä on ainoa tapa saavuttaa asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa asetetut yleistavoitteet ottaen täysin huomioon ”sisämarkkinoiden yhtenäisyyden ja eheyden ja sen, että luottolaitoksia on kohdeltava yhtäläisesti sääntelyn katvealueiden hyväksikäytön estämiseksi – –”. ( 86 ) Näin ollen EKP on asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan ”vastuussa yhteisen valvontamekanismin tehokkaasta ja johdonmukaisesta toiminnasta”.

109.

Kuten nyt käsiteltävä asia osoittaa (ks. tarkemmin jäljempänä 115 kohta ja sitä seuraavat kohdat), siinä, että direktiivi 2014/59 pannaan jäsenvaltioissa eri tavoin ja mahdollisesti jopa sääntöjenvastaisesti täytäntöön, piilee riski siitä, että asiaankuuluvien valvontasääntöjen soveltaminen sisämarkkinoilla pirstaloituu liiaksi. Tämä taas voisi vaikuttaa kielteisesti siihen, miten yhtenäisesti ja tehokkaasti jäsenvaltioiden valvontaviranomaiset ja EKP pystyvät käyttämään valvontavaltuuksiaan yhtenäisen valvontamekanismin puitteissa. ( 87 ) Siltä osin kuin kansallinen täytäntöönpanolainsäädäntö on ristiriidassa direktiivin välittömästi sovellettavien säännösten kanssa, sikäli kuin se on sallittua yksityisten vahingoksi, ( 88 ) kaikkien valvontaviranomaisten, myös EKP:n, on jätettävä soveltamatta sitä unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen mukaisesti näiden tavoitteiden turvaamiseksi. ( 89 )

110.

Jos unionin tuomioistuin vahvistaa, toisin kuin ehdotan, direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen välittömän sovellettavuuden pankin ja sen osakkeenomistajien vahingoksi, EKP:llä olisi ollut – kun otetaan huomioon, että pankin rahoitustilanne oli kiistatta heikentynyt merkittävästi kyseisen direktiivin 28 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja että siihen mennessä toteutetut toimenpiteet eivät olleet riittäviä tilanteen korjaamiseksi – asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla paitsi oikeus myös velvollisuus määrätä pankki asetettavaksi väliaikaiseen hallintoon tai jatkaa sitä kyseisen direktiivin säännöksen sekä pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan ja 70 §:n 1 momentin mukaisesti. Siltä osin kuin pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa ei nimenomaisesti viitata pankin taloudellisen tilanteen heikkenemistä koskevaan edellytykseen vaan tiukennettuun edellytykseen, jonka mukaan odotettavissa on vakavia varallisuuden menetyksiä, ja jos tämä olisi direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen vastaista (ks. tarkemmin 120 kohta ja sitä seuraavat kohdat jäljempänä), tätä kansallista säännöstä ei voitaisi soveltaa kyseisen direktiivin säännöksen ensisijaisuuden vuoksi.

111.

Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 91–114 kohdassa esittämät toteamukset, joissa se katsoo, että oikeusperusta, johon EKP:n riidanalaiset päätökset perustuvat, on riittämätön, olisi näissä olosuhteissa luokiteltava oikeudellisesti virheellisiksi. EKP:n olisi nimittäin pitänyt käyttää tässä tapauksessa oikeusperustana direktiivin 2014/59 29 artiklaa, soveltaa kyseistä direktiivin säännöstä välittömästi luettuna yhdessä pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan ja 70 §:n 1 momentin kanssa ja jättää sen ensisijaisuuden takia huomiotta sen kanssa ristiriidassa olevat kansallisten säännösten osat. Näin EKP kuitenkin tekikin; se ei nimittäin tutkinut pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa säädetyn tiukennetun edellytyksen täyttymistä eli sitä, oliko pankille aiheutunut vakavia varallisuuden menetyksiä, vaan vain totesi, että pankin rahoitustilanne oli heikentynyt merkittävästi (ks. jäljempänä 119 ja 139 kohta).

112.

EKP:n toinen valitusperuste, sellaisena kuin se täsmensi sitä istunnossa, ja komission viides valitusperuste olisivat siis tältä osin perusteltuja, ja niiden olisi johdettava valituksenalaisen tuomion kumoamiseen.

113.

Kuten olen esittänyt edellä 94 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa, tällainen lopputulos on mielestäni kuitenkin virheellinen, koska se edellyttää direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen suoraa soveltamista pankin ja sen osakkeenomistajien vahingoksi, mikä on lainvastaista. Siltä varalta, että unionin tuomioistuin noudattaa ehdotustani, käsittelen myös muut valitusperusteet.

114.

Erityisesti siinä tapauksessa, jos unionin tuomioistuin lähtee siitä, mitä olen ehdottanut edellä 94–104 kohdassa, eli että direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä ei voida soveltaa välittömästi pankin ja sen osakkeenomistajien vahingoksi, on selvitettävä, voidaanko tai täytyykö pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohtaa ja 70 §:n 1 momenttia tulkita tämän direktiivin säännöksen mukaisesti ja rikkoiko unionin yleinen tuomioisuin SEUT 288 artiklan kolmatta kohtaa, kun se hylkäsi tällaisen direktiivin mukaisen tulkinnan (EKP:n toinen valitusperuste ja komission neljäs valitusperuste). Lisäksi on selvitettävä, ovatko sekä EKP että unionin tuomioistuimet ottaneet valittajien ja Italian mainitseman kansallisten tuomioistuinten tulkintakäytännön huomioon tai pitääkö niiden tehdä näin, ja jos pitää, missä määrin.

115.

Unionin tuomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön mukaan ”kaikkien unionin oikeuden säännösten ja määräysten tehokkuuden varmistamiseksi [unionin oikeuden] ensisijaisuusperiaate edellyttää erityisesti, että kansalliset tuomioistuimet tulkitsevat kansallista oikeuttaan mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti”. ( 90 )

116.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on siis niin, että kun nämä tuomioistuimet soveltavat kansallista oikeutta, niiden on tulkittava sitä ottaen huomioon koko kansallinen oikeus ja soveltaen siinä vahvistettuja tulkintamenetelmiä niin pitkälle kuin se on mahdollista kyseessä olevan unionin oikeuden säännöksen sanamuodon ja tarkoituksen perusteella, jotta varmistetaan kyseisen säännöksen täysi tehokkuus ja päästään ratkaisuun, joka on yhdenmukainen sen tavoitteen kanssa, johon sillä pyritään. Velvollisuudelle tulkita kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti on kuitenkin tiettyjä rajoituksia, eikä se voi olla etenkään perustana kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle. ( 91 )

117.

Edellä 106–109 kohdassa esitettyjen perustelujen pohjalta on niin, että jäsenvaltioiden viranomaisten ja tuomioistuinten lisäksi asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla periaatteessa myös EKP:llä – sekä unionin tuomioistuimella, joka valvoo sen toiminnan lainmukaisuutta – on velvollisuus tulkita ja soveltaa direktiivin 2014/59 saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettua kansallista lainsäädäntöä direktiivin mukaisesti niin pitkälle kuin mahdollista. ( 92 )

118.

Ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä EKP tyytyi perustamaan pankin väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevan määräyksen pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:ään ja 70 §:ään, luettuina yhdessä direktiivin 2014/59 29 artiklan kanssa, ottamatta huomioon ja varsinkaan selvittämättä, oliko näitä kansallisia säännöksiä mahdollista tulkita direktiivin mukaisesti. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että tämä oli oikeudellisesti virheellistä muun muassa siksi, että sen mukaan tällainen tulkinta oli ristiriidassa näiden säännösten, eritoten pankkilakikoonnoksen 70 §:n, selkeän sanamuodon kanssa. Tämä johtuu pääasiassa seuraavista seikoista:

119.

Kuten edellä 88 kohdassa on selitetty, direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä on luettava yhdessä saman direktiivin 28 artiklan kanssa. Sen mukaan väliaikaiseen hallintoon asettamisen määrääminen edellyttää siis aina, että kyseisen pankin rahoitustilanne heikkenee merkittävästi. Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 88 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa, vain pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa mainitaan edellytyksenä, että ”pankin tilanne on heikentynyt”. Tästä poiketen on niin, että vaikka pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa viitataan koonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa tarkoitettuihin rikkomuksiin tai sääntöjenvastaisuuksiin, siinä ei ole kuitenkaan nimenomaisesti säädetty tästä edellytyksestä. Sen sijaan pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa on tiukennettu edellytys, jonka mukaan on oltava ”odotettavissa vakavia varallisuuden menetyksiä”. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tästä sekä siitä, että pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset ovat tyhjentäviä, että tätä säännöstä ei voida tulkita yhdenmukaisesti direktiivin kanssa. ( 93 ) Se siis katsoi, että koska näyttöä tämän tiukennetun edellytyksen täyttymisestä ei ollut ( 94 ) eikä näin ollen myöskään riittävää oikeusperustaa, EKP:llä ei ollut oikeutta määrätä riidanalaisissa päätöksissä pankin asettamisesta väliaikaiseen hallintoon tai sen jatkamisesta pelkästään sillä perusteella, että pankin rahoitustilanne oli heikentynyt merkittävästi.

120.

Sen sijaan valittajat ja Italia katsovat, että pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momenttia, tarvittaessa luettuna pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan kanssa, voidaan tai jopa pitää tulkita yhdenmukaisesti direktiivin 2014/59 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen kanssa. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen hylätessään tällaisen tulkinnan.

121.

On siis selvitettävä, mitä EKP:n ja unionin yleisen tuomioistuimen velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä niin pitkälle kuin mahdollista direktiivin mukaisesti (ks. edellä 116 kohta) tarkalleen ottaen tarkoittaa. Erityisesti valittajien ja Italian esittämien moitteiden takia on tutkittava, oliko unionin yleisen tuomioistuimen otettava tässä yhteydessä huomioon kansallisessa oikeudessa vahvistetut tulkintamenetelmät ja kansallisten tuomioistuinten asiaa koskeva oikeuskäytäntö, ja jos oli, missä määrin. ( 95 )

122.

Tämä johtaa seikkaan, josta asianosaiset ovat vahvasti erimielisiä. Kysymys on siitä, onko kansallisessa lainsäädännössä, jota EKP:n on asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan sovellettava sen täytäntöönpanemiseksi, ja siihen liittyvässä tuomioistuinvalvonnassa – analogisesti unionin lainsäädännön kanssa – kyse ”oikeuskysymyksestä” vai ennemminkin ”tosiasiakysymyksestä”, joka on todistelun kohteena. ( 96 ) Unionin yleisen tuomioistuimen voitaisiin katsoa tehneen oikeudellisen virheen vain silloin, jos mahdollisuus tulkita kansallista oikeutta yhdenmukaisesti direktiivin kanssa jäsenvaltiossa vahvistettujen tulkintamenetelmien ja asiaa koskevan oikeuskäytännön perusteella koskee tuomioistuimen virheellisesti arvioimaa ”oikeuskysymystä” tai jos se on ainakin ottanut kyseisen oikeuden huomioon valituksenalaisessa tuomiossa vääristyneellä tavalla. ( 97 ) Tämä liittyy myös tärkeään ennakkokysymykseen siitä, onko unionin tuomioistuimella ylipäänsä toimivaltaa SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan nojalla kyseisten valitusperusteiden arvioinnissa. ( 98 )

123.

EKP, komissio ja Italia katsovat, että riidanalaisten päätösten mukaisesti pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin tulkinta direktiivin mukaisesti on mahdollista kaiken kansallisen lainsäädännön, siihen liittyvien tulkintamenetelmien ja Italian tuomioistuinten oikeuskäytännön perusteella. Tältä osin EKP ja komissio katsovat, etenkin vastauksissaan, jotka ne antoivat istunnossa suullisesti unionin tuomioistuimen kirjallisiin kysymyksiin, että kansallinen oikeus on asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määrätyn soveltamisvelvollisuuden nojalla rinnastettava unionin oikeuteen ja että velvollisuuden noudattamisen valvonta kuuluu unionin tuomioistuinten yksinomaiseen toimivaltaan ja näin ollen valitusmenettelyssä myös unionin tuomioistuimen toimivaltaan SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaisesti. Niiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan ottanut huomioon tätä oikeudellista mahdollisuutta tulkita pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momenttia direktiivin mukaisesti.

124.

Corneli on tästä eri mieltä. Hänen mukaansa EKP:n on tulkittava ja sovellettava kansallista oikeutta jäsenvaltion oikeusjärjestyksessä vahvistettujen perusteiden mukaisesti, vaikka se olisi ristiriidassa unionin oikeuden kanssa. Jälkimmäinen kysymys voidaan esittää korkeintaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä mutta ei kumoamis- tai valitusmenettelyssä, ja sitä on käsiteltävä tosiseikkoja koskevana kysymyksenä. Direktiivin 2014/59 28 ja 29 artikla on joka tapauksessa saatettu asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa ja 70 §:n 1 momentissa.

125.

Unionin tuomioistuin on todennut jo kahdessa yhtenäistä valvontamekanismia koskevassa tuomiossa, että se, miten unionin yleinen tuomioistuin on (EKP:n lisäksi) soveltanut kansallista oikeutta asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla, voidaan selvittää valitusmenettelyssä vain siltä osin, onko kyseinen oikeus otettu huomioon vääristyneellä tavalla, minkä on käytävä ilmi selvästi asiakirja-aineistosta. ( 99 ) Tässä oikeuskäytännössä lähdetään – mielestäni perustellusti – periaatteesta, jonka mukaan kansallista oikeutta ei voida valituksen yhteydessä rinnastaa valvontaperusteena käytettävään unionin oikeuteen.

126.

Toisin kuin julkisasiamies Ćapeta ja komissio, en nimittäin pidä mahdollisena, että sitä, miten EKP soveltaa kansallista oikeutta, vaikka siitä olisi nimenomaisesti säädetty unionin oikeudessa, käsiteltäisiin puhtaasti sellaisena oikeuskysymyksenä, joka olisi rinnastettavissa SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen mukaiseen oikeuskysymykseen siitä, että ”perussopimusten tulkinnassa ja soveltamisessa noudatetaan lakia” tai SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdan sekä unionin tuomioistuimen perussäännön ( 100 ) 58 artiklan 1 kohdan mukaiseen ”oikeuskysymykseen”. Tällainen näiden eri oikeuslähteiden täydellinen rinnastaminen olisi vastoin perussopimuksissa vahvistettua jäsenvaltioiden ja unionin välistä toimivallanjakoa sekä SEU 5 artiklan 2 kohdassa määrättyä annetun toimivallan periaatetta. Tätä sopimusperusteista toimivallanjakoa ei voida muuttaa johdettuun oikeuteen perustuvalla velvollisuudella soveltaa kansallista oikeutta asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetyn mukaisesti. Muuten tämä säännös johtaisi siihen, että kansallinen lainsäädäntö, jolla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä direktiivit, joilla taataan yhtenäisen valvontamekanismin toiminta, sisällytettäisiin (”inkorporoitaisiin”) kokonaan unionin oikeuden alaan. ( 101 ) Unionin toimielinten ja tuomioistuinten olisi tällöin käsiteltävä sitä yksinomaan jälkimmäiseen tilanteeseen sovellettavien kriteerien perusteella. ( 102 )

127.

Näiden toimivaltasyiden vuoksi iura novit curia ‑periaatetta ei voida soveltaa unionin tuomioistuimiin samalla tavalla kansallisen oikeuden kohdalla kuin unionin oikeuden kohdalla. Unionin tuomioistuin voi SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen, luettuna yhdessä SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ja 267 artiklan kanssa, sekä unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan 1 kohdan mukaan sanoa ”viimeisen sanan” ainoastaan unionin oikeuden taikka sopimusten ja johdetun oikeuden tulkinnasta ja soveltamisesta, kun taas (myös kyseisten direktiivien saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annetun) kansallisen oikeuden osalta niin voivat tehdä periaatteessa vain jäsenvaltioiden ylimmät tuomioistuimet tai perustuslakituomioistuimet. ( 103 ) Kuten Corneli perustellusti toteaa, sekä SEUT 258 artiklan ( 104 ) mukainen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva menettely että periaate, jonka mukaan unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa tulkita ja soveltaa kansallista lainsäädäntöä SEUT 267 artiklan mukaisissa ennakkoratkaisumenettelyissä, ( 105 ) ovat konkreettinen osoitus tästä sopimusperusteisesta toimivallanjaosta. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistetut kansallisen lainsäädännön direktiivin mukaisen tulkinnan rajat (edellä 115 ja 116 kohta), joiden tarkoituksena on säilyttää jäsenvaltion lainsäätäjän toimivalta ja tahto, vahvistavat tämän analyysin.

128.

Tältä osin muistutan myös yksityiskohtaisista lausunnoistani kansallisen lainsäädännön soveltamisesta ja tuomioistuinvalvonnasta unionin tavaramerkkejä koskevan oikeuden alalla, jossa viitataan myös kansalliseen oikeuteen. ( 106 ) Mielestäni nyt käsiteltävässä asiassa ei voida soveltaa muita periaatteita kuin niitä, jotka unionin tuomioistuin on nimenomaisesti vahvistanut unionin tavaramerkkien ( 107 ) alalla ja jotka on sittemmin siirretty asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan soveltamisalaan. ( 108 ) Se on kuitenkin ottanut tältä osin huomioon myös sen, että oikeudenkäynnissä kansallista lainsäädäntöä ei voida täysin rinnastaa muihin tosiseikkoihin, vaan koska siinä on sen sekamuotoisen luonteen vuoksi kyse oikeudellisista tosiseikoista, siihen on sovellettava erityisiä väittämis- ja todisteluvaatimuksia. ( 109 ) Näin otetaan samalla huomioon, että kansallinen säännös, jolla pannaan täytäntöön valvontavaltuudet yhtenäisen valvontamekanismin puitteissa asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla, on myös SEUT 263 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu perussopimusten täytäntöön panemiseksi sovellettava oikeussääntö, jonka soveltaminen kuuluu lähtökohtaisesti unionin tuomioistuinten valvonnan piiriin.

129.

Tämä lähestymistapa muistuttaa sitä lähestymistapaa, jonka unionin tuomioistuin on omaksunut unionin valtiontukisääntöjä koskevassa oikeuskäytännössään. Sen mukaan kansallista oikeutta, joka muodostaa puitteet sen kysymyksen käsittelylle, onko jäsenvaltio myöntänyt SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea, on arvioitava oikeudellisena tosiseikkana pääpiirteissään tosiseikkoihin sovellettavien väittämis- ja todistelusääntöjen mukaisesti. ( 110 )

130.

Tästä seuraa, että kansallisen oikeuden valvonta unionin tuomioistuimissa merkitsee yleensä sitä, että siihen vetoavan asianosaisen on tuotava esiin ja todistettava, että kyseistä oikeutta on tulkittava ja sovellettava asianosaisen väittämällä tavalla kansallisten tulkintamenetelmien ja kyseisen jäsenvaltion tuomioistuinten oikeuskäytännön mukaisesti. ( 111 ) Valittajien argumentaatio, jonka mukaan kansallinen oikeus on rinnastettavissa unionin oikeuteen asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan soveltamisalalla, on näin ollen hylättävä. Tässä valvonnassa unionin tuomioistuimilla ei siis ole myöskään toimivaltaa ottaa tarvittaessa huomioon sovellettavaa kansallista oikeutta ja tutkia sitä viran puolesta. ( 112 ) Näin on sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että vastaavaa viran puolesta tutkimisen kieltoa sovelletaan lähtökohtaisesti myös unionin oikeudessa. ( 113 )

131.

Tutkin sen vuoksi jäljempänä, onko valittajilla ja Italialla ollut oikeus osoittaa tai ovatko ne osoittaneet valitusmenettelyssä, että kansallisten tulkintamenetelmien ja asiaa koskevan oikeuskäytännön mukaan pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohtaa ja 70 §:n 1 momenttia tulkitaan (voidaan tulkita) direktiivin 2014/59 28 ja 29 artiklan mukaisesti ja että valituksenalainen tuomio on siis tältä osin oikeudellisesti virheellinen. Koska kansallisen oikeuden tulkintaa ja soveltamista on pääpiirteissään pidettävä tosiseikkoja koskevana kysymyksenä, josta on esitettävä todisteita, saattaa nimittäin olla, että valittajien tältä osin valitusmenettelyssä esittämät moitteet on jätettävä tutkimatta, kuten myös Corneli toteaa. Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen voitaisiin tältä osin katsoa tehneen oikeudellisen virheen vain, jos se olisi rikkonut todistelua koskevia sääntöjä, erityisesti todistustaakkaa ja näyttökynnystä koskevia sääntöjä, tai ottanut – unionin tuomioistuimen vahvistamilla arviointiperusteilla mitattuna – ilmeisen vääristyneellä tavalla huomioon sellaiset tosiseikat tai todisteet, jotka ovat merkityksellisiä arvioitaessa kansallisten säännösten sisältöä ja ulottuvuutta sekä niiden soveltamista. ( 114 )

132.

Valittajat ovat Italian tukemana esittäneet yksityiskohtaisesti ensimmäisen kerran vasta valitusmenettelyssä tulkintamenetelmät, jotka niiden mukaan on Italian lainsäädännön nojalla otettava huomioon pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdan ja 70 §:n 1 momentin osalta, sekä sen, miten Italian tuomioistuimet ovat tähän mennessä tulkinneet ja soveltaneet näitä säännöksiä myös direktiivin 2014/59 28 ja 29 artiklan valossa. ( 115 ) Kyseisten tuomioistuinten asiaa koskeva oikeuskäytäntö on peräisin vuosilta 2012, 2015, 2017 ja 2021, joten se oli käytettävissä ensimmäisessä oikeusasteessa vireillä olleessa menettelyssä unionin yleisessä tuomioistuimessa. Tästä ei kuitenkaan ole minkäänlaista mainintaa kirjelmissä, jotka asianosaiset esittivät ensimmäisessä oikeusasteessa. Asianosaiset eivät myöskään esittäneet perusteltuja tosiseikkoja vastauksena kysymyksiin, joita unionin yleinen tuomioistuin esitti niille istunnossa.

133.

Vastauksessaan Cornelin ensimmäisessä oikeusasteessa esittämään neljänteen kanneperusteeseen, joka koski pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin rikkomista, EKP olisi kylläkin voinut tällä puolustautumisperusteella pyytää unionin yleistä tuomioistuinta tutkimaan ennen kaikkea kysymystä siitä, miten Italian tuomioistuimet ovat tulkinneet ja soveltaneet näitä säännöksiä. Koska EKP ei kuitenkaan pyytänyt tätä, unionin yleinen tuomioistuin ei arvioinut eikä voinut arvioida tätä kysymystä neljännen kanneperusteen yhteydessä. Kuten edellä 130 kohdassa todetaan, unionin yleisellä tuomioistuimella ei nimittäin ollut sen paremmin toimivaltaa kuin velvollisuutta tutkia viran puolesta kansallisten säännösten ulottuvuutta kansallisten tulkintamenetelmien ja oikeuskäytännön valossa. Sitä ei siis voida myöskään moittia siitä, että se olisi jättänyt ne selvästi huomiotta, saati että se olisi ottanut ne huomioon vääristyneellä tavalla.

134.

Unionin tuomioistuimen tehtävänä ei kuitenkaan ole arvioida sellaisia tosiseikkoja ja todisteita, jotka on esitetty ensimmäisen kerran vasta valitusmenettelyssä ja joihin kuuluvat myös nyt käsiteltävässä asiassa riidanalaiset oikeudelliset tosiseikat, jotka koskevat asian kannalta merkityksellisten kansallisten säännösten tulkintaa ja soveltamista ja joita unionin yleinen tuomioistuin ei ole arvioinut tai voinut arvioida. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan todisteiden vääristyneellä tavalla huomioon ottamisesta on kyse vain silloin, kun ilman uusia todisteita on selvää, että unionin yleinen tuomioistuin on arvioinut (jo) olemassa olevia todisteita ilmeisen virheellisesti. ( 116 ) Lisäksi myös valittajien muodollinen pyyntö uusien todisteiden hyväksymisestä olisi pitänyt hylätä. SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ja unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan on nimittäin niin, että muutoksenhaku on rajattu tosiseikkojen arviointi poissulkien vain oikeuskysymyksiin, joten uusia todisteita ei voida ottaa tutkittavaksi valitusvaiheessa. ( 117 )

135.

Lisäksi tosiseikkojen tai todisteiden vääristyneellä tavalla huomioon ottamisen on ilmettävä toimitetusta aineistosta selvästi ilman, että niitä on tarpeen ryhtyä arvioimaan uudelleen. Kun otetaan huomioon tosiseikkojen ja todisteiden vääristyneellä tavalla huomioon ottamista koskevan valitusperusteen poikkeuksellinen luonne, valittajan on SEUT 256 artiklan, unionin tuomioistuimen perusäännön 58 artiklan ensimmäisen kohdan ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan nojalla ilmoitettava täsmällisesti ne tosiseikat ja todisteet, jotka se katsoo unionin yleisen tuomioistuimen ottaneen huomioon vääristyneellä tavalla, ja näytettävä toteen ne arviointivirheet, joiden takia se on valittajan mukaan päätynyt niiden ottamiseen huomioon vääristyneellä tavalla. ( 118 )

136.

Unionin tuomioistuin on näin ollen tehnyt jo selväksi, että kun on kyse valituksesta, jossa väitetään, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan soveltamisessa on tehty oikeudellinen virhe, että sillä on ainoastaan toimivalta tutkia, ettei unionin yleinen tuomioistuin ensinnäkään ole sille esitettyjen asiakirjojen ja muiden todisteiden perusteella ottanut vääristyneellä tavalla huomioon kansallisen oikeuden asiaan liittyvien säännösten sanamuotoa taikka niitä koskevaa kansallista oikeuskäytäntöä tai oikeuskirjallisuudessa esitettyjä näkemyksiä, ja toiseksi, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt näiden tietojen perusteella päätelmiä, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa niiden sisällön kanssa, sekä kolmanneksi tarkistaa, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole kaikkia seikkoja tutkiessaan antanut näiden kansallisen oikeuden säännösten sisällön toteamiseksi jollekin tietylle seikalle sellaista merkitystä, jota sille ei muihin seikkoihin nähden kuuluisi antaa, sikäli kuin tämä on ilmeistä asiakirja-aineiston perusteella. ( 119 )

137.

Se, että valituksenalaisessa tuomiossa on jätetty ilmiselvästi ottamatta huomioon Italian tuomioistuinten oikeuskäytäntö, kuten erityisesti EKP väittää, ei kuitenkaan käy selvästi ilmi ensimmäiseen oikeusasteeseen toimitetusta asiakirja-aineistosta vaan vasta valitusmenettelyssä esitetyistä moitteista. Koska ensimmäisen oikeusasteen menettelyssä ei ole esitetty tällaista väitettä, ei myöskään vaikuta siltä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi voinut rikkoa todistelua koskevia unionin oikeussääntöjä tältä osin. Näin on myös siinä tapauksessa, että unionin yleinen tuomioistuin olisi tulkinnut kansallisia säännöksiä ikään kuin ne olisivat unionin oikeuden säännöksiä. ( 120 )

138.

Ennemminkin on niin, että unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentista (ks. edellä 119 kohta) vaikuttaa kyseisen säännöksen sanamuodon valossa riittävän uskottavalta, joten sitä, että se kieltäytyy tulkitsemasta kyseistä säännöstä contra legem direktiivin mukaisesti, ei voida pitää ilmeisenä vääristyneellä tavalla huomioon ottamisena tai muista syistä oikeudellisena virheenä.

139.

Pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa nimenomaisesti määritetty tiukennettu edellytys – toisin kuin direktiivin 2014/59 28 ja 29 artiklan sanamuoto – jonka mukaan pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa tarkoitettujen ”rikkomisten tai sääntöjenvastaisuuksien” lisäksi väliaikaiseen hallintoon asettamisesta voidaan määrätä myös, jos ”odotettavissa on [pankin] vakavia varallisuuden menetyksiä”, ( 121 ) voisi nimittäin aivan hyvin olla esteenä sen direktiivin mukaiselle tulkinnalle. Yhtäältä ei suinkaan ole ensi näkemältä ilmeistä, että pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa säädetty edellytys ”pankin tilanteen heikentymisestä”, josta ei säädetä pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa, olisi merkitykseltään sama kuin odotettavissa olevia vakavia varallisuuden menetyksiä koskeva edellytys. Toiseksi ei ole myöskään selvää, että, kuten EKP ja Italia väittävät, pankkilakikoonnoksen 69 octiesdecies §:n 1 momentin b kohdassa, johon pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentissa viitataan, olevat ilmaisut ”rikkomiset” ja ”sääntöjenvastaisuudet” merkitsevät aina automaattisesti ”pankin tilanteen heikentymistä”. Tällaisen direktiivin mukaisen tulkinnan esteenä voisi olla etenkin se, jos – kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi ( 122 ) ja kuten Corneli on väittänyt – olisi niin, että se tiukennettu edellytys, jonka mukaan on oltava odotettavissa vakavia varallisuuden menetyksiä, on Italian lainsäätäjän tarkoituksen mukaan nimenomainen ilmaus suhteellisuusperiaatteesta, ja sen tarkoituksena on eritoten perustella väliaikaiseen hallintoon asettamista koskevaan määräykseen liittyvä – ensisijaisiin ja lievempiin oikeussuojakeinoihin nähden – vakavampi puuttuminen. Riidanalaisissa päätöksissä EKP ei ole kuitenkaan nimenomaisesti tarkastellut tätä tiukennettua edellytystä perustellakseen pankin väliaikaiseen hallintoon asettamista. ( 123 )

140.

Asiakirja-aineistosta saatavilla olevien tietojen perusteella unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tekemä päätelmä, jonka mukaan oikeusperusta, johon EKP viittasi, oli riittämätön, ei näin ollen merkitse sitä, että asiaankuuluvia kansallisia säännöksiä olisi tulkittu ilmeisen virheellisesti. Ei myöskään vaikuta siltä, että näin menetellessään unionin yleinen tuomioistuin olisi laiminlyönyt velvollisuutensa tulkita näitä säännöksiä direktiivin mukaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

141.

Näin ollen valittajien ja Italian moitteet on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin niissä väitetään – EKP:n toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen valitusperusteen sekä komission kolmannen ja neljännen valitusperusteen yhteydessä –, että Italian oikeuden mukaisia tulkintamenetelmiä sovellettiin virheellisesti ja että Italian tuomioistuinten oikeuskäytäntöä ei otettu huomioon.

142.

Komissio ei voi vedota toisessa valitusperusteessaan siihen, että Corneli on vastustanut unionin yleisen tuomioistuimen vastauksena hänen neljänteen kanneperusteeseensa esittämää pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin tulkintaa myöhässä, nimittäin vasta unionin yleiselle tuomioistuimelle antamassaan vastauskirjelmässä, sillä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 84 artiklan 1 kohdan nojalla tällaista perustetta ei voida ottaa tutkittavaksi. Tämä komission väite perustuu kannekirjelmän ja vastauskirjelmän kahden kohdan, joissa toistetaan pankkilakikoonnoksen 70 §:n sisältö, sanamuodon formalistiseen vertailuun. Kuten Corneli toteaa, tämä sisältö on esitetty kannekirjelmässä kuitenkin epätäsmällisesti, mikä ei vaikuta neljännen kanneperusteen merkitykseen. Vaikka tässä kanneperusteessa pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin rikkominen oli muotoiltu vain epämääräisesti eikä se sisältänyt valituksenalaisessa tuomiossa esitettyä tulkintaa tässä muodossa, on otettava huomioon myös se, että ensimmäinen riidanalainen päätös annettiin Cornelille tiedoksi kokonaisuudessaan vasta kanteen nostamisen jälkeen. Näin ollen kyseessä ei ollut unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 84 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu uusi peruste vaan korkeintaan pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin rikkomista koskevan (neljännen) kanneperusteen, joka oli jo esitetty kannekirjelmässä, täsmentäminen, mikä on sallittua. ( 124 ) Tätä vastaan EKP puolustautui ottamatta huomioon kansallisia tulkintatapoja ja Italian tuomioistuinten oikeuskäytäntöä.

143.

Tästä seuraa, että komission toinen valitusperuste, jossa se väittää unionin yleisen tuomioistuimen rikkoneen työjärjestyksensä 84 artiklan 1 kohtaa ja loukanneen ne ultra petita ‑periaatetta, on hylättävä perusteettomana.

144.

Koska yhtäkään valitusperustetta ei mielestäni voida hyväksyä, ehdotan, että kumpikin valitus hylätään.

145.

Koska unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä 184 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaista vaatimusta oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta ei ole esitetty, Cornelin oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua. Koska valittajat ovat hävinneet asian, ne vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan valitusmenettelyssä työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä 184 artiklan 2 kohdan kanssa, mukaisesti. Väliintulijana Italia vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä 184 artiklan 1 kohdan kanssa, nojalla.

146.

Jos unionin tuomioistuin ei kuitenkaan noudata ratkaisuehdotustani vaan katsoo valitukset perustelluiksi erityisesti sen vuoksi, että komission viides valitusperuste on aiheellinen (ks. edellä 81–112 kohta), valituksenalainen tuomio on kumottava, asia on palautettava unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta se ratkaisee asian uudelleen, ja oikeudenkäyntikuluista on päätettävä myöhemmin. Koska unionin yleinen tuomioistuin käsitteli ainoastaan pankkilakikoonnoksen 70 §:n 1 momentin rikkomista sekä oikeusperustan puuttumista koskevaa kanneperustetta eikä tutkinut muita kanneperusteita, joista se esitti yhteenvedon valituksenalaisen tuomion 84 kohdassa, ( 125 ) oikeusriita ei ole unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan mukaan ratkaisukelpoinen. Unionin tuomioistuimella ei nähdäkseni ole näiden kanneperusteiden lopullisen ratkaisemisen edellyttämiä tietoja käytettävissään. Tämä edellyttäisi osittain myös tosiseikkojen ja todisteiden arviointia, jota unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt.

147.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti: