1.

Unionin lainsäätäjä antoi 19.10.2022 asetuksen (EU) 2022/2065 ( 2 ) (jäljempänä digipalvelusäädös) vahvistaakseen sellaista turvallista, ennustettavaa ja luotettavaa verkkoympäristöä koskevat yhdenmukaistetut säännöt, joka helpottaa innovointia ja jossa suojellaan tehokkaasti perusoikeuksia. ( 3 ) Tässä tarkoituksessa tällä asetuksella otetaan käyttöön joukko niin sanottujen välityspalvelujen tarjoajille asetettuja velvoitteita, jotka koskevat avoimuusraportointia, yhteyspisteiden nimeämistä ja laittoman sisällön ilmoitusmenettelyjä. ( 4 ) Kyseistä asetusta sovelletaan lähtökohtaisesti 17.2.2024 alkaen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sen ennakoitua soveltamista erittäin suurten verkkoalustojen ja erittäin suurten verkossa toimivien hakukoneiden tarjoajiin. ( 5 )

2.

Sitä ennen näitä seikkoja koskevia sääntöjä ei ole yhdenmukaistettu vastaavalla tavalla unionin tasolla. ( 6 )

3.

Tietyt jäsenvaltiot ovat äskettäin antaneet lakeja, joilla niiden alueella saatavilla olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajille asetetaan edellä kuvattuja velvoitteita vastaavia velvoitteita. ( 7 ) Tässä asiassa kyseessä oleva Itävallan lainsäädäntö, joka annettiin vuonna 2020, näyttää liittyvän tähän suuntaukseen. ( 8 )

4.

Vuodesta 2002 lähtien tietoyhteiskunnan palvelujen liikkuvuutta on kuitenkin pitkälti säännelty direktiivillä 2000/31/EY. ( 9 )

5.

Direktiivin 2000/31 3 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen alueelle (alkuperäjäsenvaltioon) sijoittautuneen palveluntarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan ”yhteensovitettuun alaan”, sellaisena kuin se on määritelty tämän direktiivin 2 artiklan h alakohdassa, kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä. Periaate, jonka mukaan tietoyhteiskunnan palvelut kuuluvat lähtökohtaisesti alkuperäjäsenvaltion oikeusjärjestyksen piiriin, kutsutaan alkuperämaaperiaatteeksi.

6.

Tämän logiikan mukaisesti direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät voi lähtökohtaisesti rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta. Muu jäsenvaltio kuin alkuperäjäsenvaltio voi poiketa tästä periaatteesta vain toimenpiteillä, jotka toteutetaan ”tietyn tietoyhteiskunnan palvelun osalta” ja jotka täyttävät tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdan a ja b alakohdassa asetetut edellytykset.

7.

Unionin tuomioistuimelle tässä asiassa esitetty ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys liittyy näihin oikeussääntöihin. Tällä kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, voiko jäsenvaltio poiketa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteesta toteuttamalla paitsi yksittäistapauksessa sovellettavia konkreettisia toimenpiteitä myös yleisiä ja abstrakteja lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka koskevat tiettyjen palvelujen ryhmää. Unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa tarkastellaan ainoastaan tätä ennakkoratkaisukysymystä.

8.

Tämä kysymyksenasettelu on edelleen ajankohtainen digipalvelusäädöstä sovellettaessa, koska tällä asetuksella ei kumota alkuperämaaperiaatetta eikä poisteta mahdollisuutta poiketa tästä periaatteesta direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. ( 10 )

9.

Direktiivin 2000/31 2 artiklan a alakohdassa määritellään tietoyhteiskunnan palvelun käsite viittaamalla direktiivin (EU) 2015/1535 ( 11 ) 1 artiklan 1 kohtaan. Tämän viimeksi mainitun direktiivin mukaan tietoyhteiskunnan palvelulla tarkoitetaan ”kaikkia etäpalveluina sähköisessä muodossa palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä toimitettavia palveluja, joista tavallisesti maksetaan korvaus”.

10.

Direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdan mukaan ”yhteensovitetulla alalla” tarkoitetaan ”jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä asetettuja, tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin tai tietoyhteiskunnan palveluihin sovellettavia vaatimuksia riippumatta siitä, ovatko vaatimukset yleisluonteisia vai erityisesti tähän tarkoitukseen suunnattuja”.

11.

Saman direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Sisämarkkinat”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen alueelle sijoittautuneen palvelun tarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavia, yhteensovitettuun alaan kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä.

2.   Jäsenvaltiot eivät voi yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta.

3.   Edellä 1 ja 2 kohtaa ei sovelleta liitteessä tarkoitettuihin aloihin.

4.   Jäsenvaltiot voivat toteuttaa toimenpiteitä, joilla poiketaan 2 kohdan säännöksistä tietyn tietoyhteiskunnan palvelun osalta, jos:

5.   Jäsenvaltiot voivat kiireellisissä tapauksissa poiketa 4 kohdan b alakohdassa asetetuista edellytyksistä. Tässä tapauksessa toimenpiteistä on ilmoitettava mahdollisimman pian komissiolle ja 1 kohdassa tarkoitetulle jäsenvaltiolle mainiten samalla syyt, joiden perusteella jäsenvaltio katsoo, että kyseessä on kiireellinen tapaus.

6.   Rajoittamatta jäsenvaltioiden mahdollisuutta jatkaa kyseisten toimenpiteiden toteuttamista komissio tutkii mahdollisimman pian, ovatko ilmoitetut toimenpiteet yhteensopivia yhteisön oikeuden kanssa. Jos komissio päätyy siihen lopputulokseen, että toimenpide on ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa, sen on pyydettävä, että kyseinen jäsenvaltio pidättyy toteuttamasta suunniteltuja toimenpiteitä tai lopettaa niiden toteuttamisen pikaisesti.”

12.

Toimenpiteistä viestintäalustojen käyttäjien suojelemiseksi annettu Itävallan liittovaltion laki (Bundesgesetz über Maßnahmen zum Schutz der Nutzer auf Kommunikationsplattformen (Kommunikationsplattformen‑Gesetz)) ( 12 ) (jäljempänä KoPl‑G) annettiin 23.12.2020 ja se tuli voimaan 1.1.2021. Lain soveltamisalaan kuuluvien palvelujen tarjoajien oli noudatettava siinä asetettuja velvoitteita viimeistään 31.3.2021. ( 13 )

13.

KoPl‑G:n 1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Tällä lailla edistetään vastuullista ja avointa menettelyä viestintäalustoilla tarjottavia jäljempänä mainittavia sisältöjä koskevien käyttäjien ilmoitusten osalta ja tällaisten ilmoitusten käsittelyä viipymättä.

(2)   Kotimaiset ja ulkomaiset palveluntarjoajat, jotka tarjoavat viestintäalustoja (2 §:n 4 kohta) tavoitellakseen voittoa, kuuluvat tämän lain soveltamisalaan, paitsi jos

– –

(5)   Palveluntarjoajan vaatimuksesta valvontaviranomaisen on vahvistettava, kuuluuko se tämän lain soveltamisalaan.

– –”

14.

KoPl‑G:n 2 §:n 4 kohdan mukaan ”viestintäalustalla” tarkoitetaan ”tietoyhteiskunnan palvelua, jonka pääasiallisena tarkoituksena tai olennaisena tehtävänä on suullisesti tai kirjallisesti taikka äänen tai kuvan muodossa tapahtuva immateriaalista sisältöä käsittävien viestien tai esitysten vaihto käyttäjien ja laajan piirin muita käyttäjiä välillä laajamittaisella levityksellä”.

15.

KoPl‑G:n 3 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Palveluntarjoajien on otettava käyttöön toimiva ja avoin menettely viestintäalustalla saatavilla olevia laittomaksi väitettyjä sisältöjä koskevien ilmoitusten käsittelemiseksi.

– –

(4)   Lisäksi palveluntarjoajien on huolehdittava siitä, että käytössä on toimiva ja avoin menettely ilmoituksen kohteena olevan sisällön estämisestä tai poistamisesta tehtyjen päätösten (3 momentin 1 kohta) uudelleen arvioimiseksi. – –”

16.

KoPl‑G:n 4 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Palveluntarjoajien on laadittava raportti laittomaksi väitettyä sisältöä koskevien ilmoitusten käsittelystä vuosittain ja, kun kyseessä on viestintäalusta, jolla on yli miljoona rekisteröitynyttä käyttäjää, puolivuosittain. Raportti on toimitettava valvontaviranomaiselle viimeistään kuukauden kuluttua raportin käsittämän ajanjakson päättymisestä ja asetettava samanaikaisesti saataville sen omalla verkkosivustolla pysyvästi ja helposti havaittavasti.”

17.

KoPl‑G:n 5 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Palveluntarjoajien on nimettävä henkilö, joka täyttää hallinnollisista seuraamuksista vuonna 1991 annetun lain (Verwaltungsstrafgesetz 1991 (VStG); BGBl., 52/1991) 9 §:n 4 momentissa asetetut edellytykset ja

– –

(4)   Palveluntarjoajan on nimettävä luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka vastaa valtuutettuna edustajana tiedoksiannoista suhteissa hallinto‑ ja oikeusviranomaisiin. – –”

18.

Pääasian valittajat Google Ireland Limited (jäljempänä Google), Meta Platforms Ireland Limited (jäljempänä Meta Platforms) ja Tik Tok Technology Limited (jäljempänä Tik Tok) ovat Irlantiin sijoittautuneita yhtiöitä, jotka tarjoavat muun muassa Itävallassa viestintäalustapalveluja.

19.

KoPl‑G:n tultua voimaan vuonna 2021 pääasian valittajat vaativat toimivaltaista viranomaista, Kommunikationsbehörde Austriaa (Itävallan viestintäviranomainen, jäljempänä KommAustria), vahvistamaan tämän lain 1 §:n 5 momentin nojalla, että ne eivät kuulu sen soveltamisalaan.

20.

KommAustria totesi kuitenkin 26.3., 31.3. ja 22.4.2021 tekemillään kolmella päätöksellä, että pääasian valittajat kuuluvat KoPl‑G:n soveltamisalaan, koska kukin niistä tarjoaa tämän lain 2 §:n 4 kohdassa tarkoitettua viestintäalustaa.

21.

Pääasian valittajat riitauttivat nämä päätökset Bundesverwaltungsgerichtissä (liittovaltion hallintotuomioistuin, Itävalta), joka hylkäsi niiden valitukset perusteettomina.

22.

Ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä tarkoitetun kysymyksenasettelun osalta Bundesverwaltungsgericht katsoi, että direktiivissä 2000/31 tarkoitettu alkuperämaaperiaate ei ole ehdoton ja että poikkeus voi olla perusteltu, erityisesti jos se on välttämätön arvokkaiden oikeushyvien korkeatasoisen suojelun, kuten alaikäisten tai ihmisarvon suojelun, saavuttamiseksi ja/tai säilyttämiseksi. Kyseisen tuomioistuimen mukaan KoPl‑G:llä pyritään tällaisiin tavoitteisiin. Sen mukaan tämä laki muodostaa vain oikeusperustan, jonka nojalla voidaan toistuvan rikkomisen tapauksessa toteuttaa konkreettisia toimenpiteitä, joiden kohteena olevat on yksilöity yksittäistapauksissa riittävän tarkasti. Kyseisen tuomioistuimen mukaan vahvistusvaatimusta koskeva menettely ei voinut tässä tapauksessa (vielä) johtaa yksittäistapauksissa sovellettavien erityisten toimenpiteiden toteuttamiseen pääasian valittajien osalta, koska ne olivat hakeneet puhtaasti vahvistuspäätöstä, ilman että niitä vastaan olisi ryhdytty toimiin konkreettisessa yksittäistapauksessa.

23.

Siltä osin kuin kyse on direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetusta menettelystä, Bundesverwaltungsgericht katsoi, ettei KoPl‑G:n nojalla ollut toteutettu yhtään tässä säännöksessä tarkoitettua toimenpidettä ja että tämä laki oli annettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen toimenpiteiden toteuttamiselle olisi oikeusperusta.

24.

Bundesverwaltungsgerichtin antamista tuomioista tekemissään Revision‑valituksissa pääasian valittajat väittävät Verwaltungsgerichtshofissa (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta) eli ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että Bundesverwaltungsgericht on virheellisesti vahvistanut KoPl‑G:n olevan sovellettavissa niiden ylläpitämiin alustoihin. Ne väittävät erityisesti, että koska Irlannin tasavallalle ja komissiolle ei ollut ilmoitettu KoPl‑G:n antamisesta direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan b alakohdassa ja 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla, tähän lakiin ei voida vedota niitä vastaan ja että kyseisessä laissa asetetut velvoitteet ovat suhteettomia ja ristiriidassa palvelujen vapaan liikkuvuuden ja alkuperämaaperiaatteen kanssa.

25.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yhdisti pääasian valittajien asiat niiden aineellisen yhteyden vuoksi.

26.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on selvää, että pääasian valittajien muun muassa Itävallassa tarjoamat palvelut ovat direktiivin 2000/31 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettuja tietoyhteiskunnan palveluja. Bundesverwaltungsgerichtin toteamusten perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että näitä palveluja on pidettävä myös KoPl‑G:ssä tarkoitettuina viestintäalustoina ja että pääasian valittajat täyttävät tämän lain 1 §:n 2 ja 3 momentissa ( 14 ) asetetut edellytykset ja kuuluvat siten sen soveltamisalaan.

27.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että KoPl‑G:n perusteella todella toteutetaan yksittäistapauksissa sovellettavia konkreettisia toimia sellaisen palveluntarjoajan osalta, joka ei noudata sille tässä laissa asetettuja velvoitteita. Se katsoo kuitenkin, että nämä velvoitteet, joita palveluntarjoajan on noudatettava ilman, että ensin olisi annettava yksittäistapauksessa sovellettava konkreettinen toimi, ovat tietoyhteiskunnan palvelua koskevan toiminnan harjoittamiselle asetettuja vaatimuksia ja kuuluvat siten direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdassa tarkoitettuun yhteensovitettuun alaan. Näillä vaatimuksilla voitaisiin lähtökohtaisesti rajoittaa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, koska myös johonkin toiseen jäsenvaltioon kuin Itävaltaan sijoittautuneiden palveluntarjoajien on täytettävä ne.

28.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan mukaan muu jäsenvaltio kuin se, jonka alueelle tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoaja on sijoittautunut, voi tietyin edellytyksin poiketa alkuperämaaperiaatteesta. Tämän pohjalta se pohtii, voiko jäsenvaltio poiketa tästä periaatteesta toteuttamalla toimenpiteen, joka koskee tietoyhteiskunnan palvelujen luonteen perusteella yleisesti kuvattua ryhmää, kuten KoPl‑G:ssä tarkoitettuja viestintäalustoja.

29.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että unionin tuomioistuin on tähän mennessä tutkinut, voidaanko yleiset ja abstraktit säännökset sallia direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuina toimenpiteinä tässä säännöksessä mainituista syistä ja siinä asetetut vaatimukset täyttäen. Se mainitsee tässä yhteydessä tuomion Ker‑Optika, ( 15 ) tuomion Airbnb Ireland ( 16 ) ja tuomion A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa). ( 17 ) Lisäksi kyseisen tuomioistuimen mukaan ratkaisuehdotuksessani Airbnb Ireland ( 18 ) suosin tulkintaa, jonka mukaan yleisiä säännöksiä ei voida pitää tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuina toimenpiteinä, ja jos niillä rajoitettaisiin toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi, ne olisivat joka tapauksessa lainvastaisia kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan perusteella.

30.

Tässä tilanteessa Verwaltungsgerichtshof päätti 24.5.2022 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 10.6.2022, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle kolme ennakkoratkaisukysymystä. Unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa käsitellään ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä, jonka sanamuoto on seuraava:

”Onko direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan a alakohdan ii alakohtaa tulkittava siten, että toimenpiteellä, joka kohdistuu ’tiettyyn tietoyhteiskunnan palveluun’, voidaan ymmärtää tarkoitettavan myös lakisääteistä toimenpidettä, joka koskee tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen (kuten viestintäalustojen) yleisesti kuvattua ryhmää, vai edellyttääkö kyseisessä säännöksessä tarkoitetun toimenpiteen olemassaolo konkreettista yksittäistapausta (esimerkiksi nimeltä määrättyä viestintäalustaa) koskevan päätöksen tekemistä?”

31.

Pääasian valittajat, Itävallan, Irlannin ja Puolan hallitukset sekä komissio esittivät kirjallisia huomautuksia. Istuntoa asianosaisten kuulemiseksi ei pidetty.

32.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 ja 4 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltio voi rajoittaa toisista jäsenvaltioista peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta toteuttamalla yleisluonteisia ja abstrakteja lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka koskevat tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää, ilman että toimenpiteitä toteutetaan tapauskohtaisesti.

33.

Aluksi on huomattava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen pitävän selvänä, että pääasian valittajien muun muassa Itävallassa tarjoamat palvelut ovat direktiivin 2000/31 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettuja tietoyhteiskunnan palveluja. Vaikka ennakkoratkaisupyyntö ei sisällä tietoja, joiden perusteella unionin tuomioistuin voisi tarkistaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän luonnehdinnan, asianosaiset eivät kuitenkaan ole riitauttaneet tätä luonnehdintaa. Tarkastelen asiaa siten tämän olettamuksen pohjalta.

34.

Ennen ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelua (C osa) esitän aluksi joitakin huomautuksia tämän ennakkoratkaisupyynnön kannalta keskeisestä Itävallan lainsäädännöstä (A osa), minkä jälkeen esitän asianosaisten lausumat (B osa).

35.

Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee KoPl‑G:n säännöksiä, joilla pyritään vahvistamaan viestintäalustojen tarjoajille kuuluvaa ”alustojen vastuuta” käyttäjien tällaisilla alustoilla tarjottavasta sisällöstä tekemien ilmoitusten käsittelystä. ( 19 )

36.

Tällaiset Itävallassa toimivat palveluntarjoajat, olivatpa ne sijoittautuneet tähän jäsenvaltioon tai ulkomaille, kuuluvat lähtökohtaisesti KoPl‑G:n soveltamisalaan, ja niiden on tästä syystä täytettävä tietyt velvoitteet. Nämä velvoitteet koskevat muun muassa i) laittomaksi väitettyä sisältöä koskevan ilmoitus‑ ja tarkistusjärjestelmän käyttöön ottamista, ( 20 ) ii) avoimuusraportin laatimista ( 21 ) ja iii) vastuuhenkilön ja ilmoituksista vastaavan valtuutetun edustajan nimeämistä. ( 22 ) KoPl‑G:n soveltamisalaan kuuluvat palveluntarjoajat ovat KommAustrian valvonnassa. Tätä valvontaa harjoittaessaan kyseisellä viranomaisella on oikeus määrätä seuraamusmaksuja, joiden määrä voi olla enintään 10 miljoonaa euroa tiettyjen KoPl‑G:ssä säädettyjen velvoitteiden laiminlyönnistä. ( 23 )

37.

Talouden toimija voi esittää KommAustrialle vahvistusvaatimuksen, jotta tämä viranomainen toteaisi, kuuluuko se KoPl‑G:n soveltamisalaan. Velvoitteet, jotka palveluntarjoajien on täytettävä, asetetaan kuitenkin KoPl‑G:n soveltamisalaan kuuluville talouden toimijoille ilman, että ensin olisi annettava yksittäistapauksessa sovellettava konkreettinen toimi.

38.

Googlen ja Tik Tokin mukaan KoPl‑G:n kaltainen toimi, jota sovelletaan sellaisten palveluntarjoajien, joiden kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, koko ryhmään, ei ole direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu tietyn tietoyhteiskunnan palvelun osalta toteutettu toimenpide, eikä sitä näin ollen voida oikeuttaa tämän säännöksen nojalla. Meta Platforms katsoo samansuuntaisesti, että kyseisessä säännöksessä sallitut toimenpiteet eivät voi pitää sisällään lainsäädäntöä, joka koskee tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää.

39.

Komissio toteaa, että lähtökohtaisesti vastaanottavan jäsenvaltion on määritettävä, ”miten ja missä” se aikoo toteuttaa toimenpiteen, jolla poiketaan direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdasta. Komission mukaan kyse voi olla sekä yksittäistapauksessa että yleisesti sovellettavasta toimenpiteestä, ”kunhan [se] on kohdennettu riittävän hyvin, niin että alusta alkaen sitä sovelletaan selvästi yhteen tai useampaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen yhden tai useamman palveluntarjoajan tarjoamaan tiettyyn tietoyhteiskunnan palveluun”. Komissio tukeutuu tässä direktiivin 2 artiklan h alakohdan, jossa määritellään yhteensovitetun alan käsite ja sisällytetään siihen yleisluonteisia vaatimuksia, sanamuotoon. Näillä perusteilla komissio päättelee, että KoPl‑G:ssä säädetyt toimenpiteet ovat yleisluonteisuutensa ja abstraktisuutensa vuoksi täysin ristiriidassa alkuperämaaperiaatteen, sellaisena kuin se on määritelty kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa, keskeisen sisällön kanssa.

40.

Itävallan ja Irlannin hallitukset puolustavat perustavanlaatuisesti toisenlaista tulkintaa, samoin kuin Puolan hallitus tietyin täsmennyksin.

41.

Osapuolet, jotka kannattavat tulkintaa, jonka mukaan tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää koskevat lainsäädäntötoimenpiteet voivat olla myös direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja ”toimenpiteitä”, näyttävät tekevän tästä erilaisia päätelmiä palvelujen vapaan liikkuvuuden kannalta. Ymmärrän Irlannin hallituksen kannan siten, että jos toimenpiteen käsite ei kattaisi yleisiä lainsäädäntötoimenpiteitä, jäsenvaltiot voisivat vapaasti toteuttaa tällaisia yleisiä lainsäädäntötoimenpiteitä ja rajoittaa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, ilman että niiden olisi noudatettava tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja edellytyksiä. Itävallan hallitus näyttää sen sijaan katsovan, että tällainen tulkinta estäisi kokonaan alkuperämaaperiaatteesta poikkeamisen lainsäädäntötoimenpiteitä toteuttamalla.

42.

Puolan hallitus katsoo, että jotta direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohtaa voitaisiin soveltaa, kyseisen toimenpiteen on merkittävä SEUT 56 artiklassa tarkoitettua palvelujen tarjoamisen vapautta koskevaa rajoitusta. Kyseinen hallitus väittää ensinnäkin tuomioon Airbnb Ireland ( 24 ) viitaten, että KoPl‑G:llä ei rajoiteta toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, koska tässä laissa velvoitetaan vain ottamaan käyttöön menettelyjä laitonta sisältöä koskevien ilmoitusten käsittelemiseksi ja julkaisemaan tästä raportteja.

43.

Toiseksi Puolan hallitus kiinnittää huomiota yhtäältä direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan ja toisaalta sen 14 artiklan 3 kohdan ja 15 artiklan 2 kohdan väliseen suhteeseen. Kyseisen hallituksen mukaan tämän direktiivin 14 artiklan 3 kohta on lex specialis suhteessa alkuperämaaperiaatteeseen. Puolan hallitus väittää, että jäsenvaltiot voivat kyseisen direktiivin 15 artiklan 2 kohdan perusteella velvoittaa tietoyhteiskunnan palveluntarjoajat ilmoittamaan viipymättä toimivaltaisille viranomaisille kyseisen palvelun vastaanottajien väitetysti toteuttamista, laittomiksi väitetyistä toimista tai antamista tiedoista. Puolan hallituksen mukaan tämä velvoite vastaa KoPl‑G:ssä asetettua velvoitetta laatia ja julkaista raportteja laittomaksi väitetystä sisällöstä tehtyjen ilmoitusten käsittelystä. Puolan hallitus katsoo tämän vuoksi, että koska kyseisen lain säännökset koskevat ilmoituksia laittomasta sisällöstä ja sen valvontaa, nämä säännökset kuuluvat direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdan ja 15 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan. Puolan hallitus väittää, että kyseisen lain säännöksiä on siten arvioitava SEUT 56 artiklan eikä tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdan valossa.

44.

Vasta kolmanneksi, siltä varalta, ettei unionin tuomioistuin yhdy sen arviointiin, Puolan hallitus huomauttaa, että direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu toimenpiteen käsite voidaan ymmärtää myös lainsäädäntötoimenpiteeksi, joka koskee tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää.

45.

Koska Puolan hallitus väittää, että ennakkoratkaisukysymystä ei ole tarkasteltava direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 ja 4 kohdan vaan sen 14 artiklan 3 kohdan ja 15 artiklan 2 kohdan valossa ja että SEUT 56 artiklaa koskevan oikeuskäytännön perusteella KoPl‑G:llä ei rajoiteta tietopalvelujen tarjoamisen vapautta, mikä vuoksi tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohtaa ei ole syytä käsitellä, on paikallaan arvioida ensin tämän hallituksen väitteitä.

46.

Direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdalla näyttää olevan merkitystä vain, jos tietoyhteiskunnan palvelun tarjoaja kuuluu tämän direktiivin 14 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. ( 25 ) Jotta näin olisi, tämän palveluntarjoajan toiminnan on oltava luonteeltaan puhtaasti teknistä, automaattista ja passiivista, mikä merkitsee sitä, että kyseinen palveluntarjoaja ei tunne siirrettäviä tai tallennettavia tietoja eikä valvo niitä. ( 26 ) Tällaiseen palveluntarjoajaan voidaan soveltaa poikkeusta, joka koskee vastuuta tallennetuista tiedoista, jos kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset täyttyvät.

47.

Koska direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä osassa säädetään, että ”tämä artikla ei vaikuta tuomioistuimen tai hallintoviranomaisen mahdollisuuteen vaatia jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmän mukaisesti palveluntarjoajaa lopettamaan tai estämään väärinkäytökset”, tämän säännöksen seurauksena palveluntarjoajalle voidaan antaa määräyksiä jäsenvaltion kansallisen oikeuden perusteella, vaikka siihen sovellettaisiin vastuuta koskevaa poikkeusta. Katson Puolan hallituksen tavoin, että muun jäsenvaltion kuin sen, jonka alueelle palveluntarjoaja on sijoittautunut, viranomaiset voivat antaa tällaisia määräyksiä.

48.

Ennakkoratkaisupyyntöön ei sisälly tietoja, joiden perusteella voitaisiin selvittää, kuuluvatko pääasian valittajat direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. Jokainen tämän säännöksen soveltamisalaan kuuluva palveluntarjoaja on tietoyhteiskunnan palvelun tarjoaja, jonka palveluun voidaan soveltaa tämän direktiivin 3 artiklassa käyttöön otettua mekanismia. Jos jäsenvaltiot voivat antaa määräyksiä sellaiselle edullisessa asemassa olevalle palveluntarjoajalle, johon voidaan mahdollisesti soveltaa kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua poikkeusta, niiden pitäisi voida antaa tällaisia määräyksiä myös silloin, kun palveluntarjoaja ei voi vedota tähän poikkeukseen.

49.

Puolan hallitus ymmärtää direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdan toisen osan, jonka mukaan ”tämä artikla [ei] myöskään vaikuta jäsenvaltioiden mahdollisuuteen vahvistaa menettelyjä, joita sovelletaan tietojen poistamiseen tai niihin pääsyn estämiseen”, siten, että jäsenvaltiot voivat sen perusteella asettaa jäsenvaltioon sijoittautuneelle palveluntarjoajalle KoPl‑G:ssä säädettyjen velvoitteiden kaltaisia velvoitteita.

50.

Tämä mahdollisuus koskee kuitenkin sellaisiin yksilöityihin väärinkäytöksiin, jotka voivat olla direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä osassa tarkoitettujen määräysten kohteena, liittyviä menettelyjä tai kanteita. Näin on kannetta edeltävässä menettelyssä, jonka yhteydessä henkilön, joka voi hakea palveluntarjoajaa vastaan annettavaa määräystä, on ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi ilmoitettava palveluntarjoajalle väärinkäytöksestä, jotta tällä on mahdollisuus saattaa asianomainen väärinkäytös viipymättä päätökseen ja estää uusi väärinkäytös. ( 27 ) Tämän direktiivin 14 artiklan 3 kohdan toisessa osassa jäsenvaltioille annettu mahdollisuus ei sitä vastoin koske sellaisten yleisten velvoitteiden määräämistä, jotka kuuluvat aineelliseen oikeuteen ja joilla ei ole mitään yhteyttä menettelyyn, jossa on kyse yksilöityä väärinkäytöstä koskevan määräyksen antamisesta. ( 28 )

51.

Ennakkoratkaisukysymys koskee tällaisia yleisiä velvoitteita, eikä tässä asiassa siis ole kyse siitä, miten direktiivin 2000/31 14 artiklan 3 kohdan toisessa osassa vahvistetun mahdollisuuden täytäntöönpano sopii yhteen tämän direktiivin 3 artiklan 2 ja 4 kohdassa säädetyn mekanismin kanssa.

52.

Samankaltaisista syistä myöskään direktiivin 2000/31 15 artiklan 2 kohdalla ei ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa. Tässä säännöksessä täsmennetään kieltoa, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät saa asettaa palveluntarjoajille tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua yleistä valvontavelvoitetta. ( 29 ) Kuten direktiivin johdanto‑osan 47 perustelukappaleessa todetaan, tämä kielto ei koske ”erityistapauksissa” asetettavia valvontavelvoitteita, eikä se myöskään vaikuta kansallisten viranomaisten kansallisen lainsäädännön mukaisesti antamiin määräyksiin. ( 30 )

53.

Direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdassa kielletään jäsenvaltioita rajoittamasta toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että KoPl‑G:hen perustuvat velvoitteet voivat lähtökohtaisesti rajoittaa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, koska myös muuhun jäsenvaltioon kuin Itävaltaan sijoittautuneiden palveluntarjoajien on noudatettava näitä velvoitteita. Puolan hallitus väittää, että vastattaessa kysymykseen siitä, merkitsevätkö KoPl‑G:hen perustuvat velvoitteet tässä säännöksessä tarkoitettua rajoitusta, on tukeuduttava unionin tuomioistuimen SEUT 56 artiklan yhteydessä esittämiin perusteluihin. Puolan hallituksen mukaan on siten katsottava tuomion Airbnb Ireland ( 31 ) valossa, että KoPl‑G:llä ei rajoiteta tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, erityisesti siksi, että tässä laissa ei aseteta edellytyksiä asianomaisten yritysten palvelujen tarjoamiselle.

54.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään omaksuman ratkaisun mukaan sitä, voidaanko yhteensovitettuun alaan kuuluviin kansallisiin toimenpiteisiin vedota toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevia palveluja tai niiden tarjoajaa vastaan, on arvioitava direktiivin 2000/31 3 artiklan eikä primaarioikeuden määräysten valossa. ( 32 )

55.

Tämän jälkeen on huomattava, että toisin kuin Puolan hallitus esittää, tuomiossa A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa) ( 33 ) unionin tuomioistuin ei tukeutunut SEUT 56 artiklaa koskevaan oikeuskäytäntöön selvittääkseen, rajoittaako kansallinen toimenpide direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 ja 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta, vaan todettuaan, että näin on, ( 34 ) se tukeutui siihen tarkistaakseen, olivatko tarpeellisuutta ja oikeasuhteisuutta koskevat edellytykset täyttyneet.

56.

Vaikka direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 ja 4 kohta ovat SEUT 56 artiklan logiikan mukaisia, tässä direktiivissä ei pelkästään muistuteta primaarioikeudessa vahvistetuista periaatteista. Kuten unionin tuomioistuin on selventänyt, jollei direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaisin edellytyksin sallituista poikkeuksista muuta johdu, yhteensovitetulla alalla direktiivin 3 artikla on esteenä sille, että sähköisen kaupankäynnin palvelun tarjoajaan sovellettaisiin tiukempia vaatimuksia kuin palveluntarjoajan sijoittautumisjäsenvaltiossa voimassa olevan aineellisen oikeuden mukaiset vaatimukset. ( 35 ) Päättelen tästä, että se, että palvelujen tarjoamiselle asetetaan alkuperäjäsenvaltiossa voimassa olevia vaatimuksia tiukempia vaatimuksia sille, että nämä palvelut olisivat saatavilla toisen jäsenvaltion alueella, voi rajoittaa näiden palvelujen tarjoamisen vapautta.

57.

Tässä tilanteessa se, että pääasian valittajille asetetaan velvoitteita, jotka yhtäältä eivät koske tiettyjä laittomia sisältöjä ja laittomia tietoja ( 36 ) ja jotka toisaalta merkitsevät yhteensovitettuun alaan liittyviä vaatimuksia, jotka eivät näytä vastaavan sen jäsenvaltion, johon ne ovat sijoittautuneet, lainsäädännössä asetettuja vaatimuksia niiden palvelujen tarjoamiselle toisen jäsenvaltion alueella, rajoittaisi tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamista ja merkitsisi siten poikkeusta direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdasta.

58.

Vielä on ratkaistava, saako jäsenvaltio poiketa direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdasta toteuttamalla yleisluonteisia ja abstrakteja lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka koskevat tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää.

59.

Asiassa Airbnb Ireland esittämässäni ratkaisuehdotuksessa, ( 37 ) johon käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä ja asianosaisten kirjallisissa huomautuksissa viitataan, päädyin tarkastelussani katsomaan, että muu jäsenvaltio kuin alkuperäjäsenvaltio voi poiketa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteesta ainoastaan ”tapauskohtaisesti” toteutettavilla toimenpiteillä.

60.

Kyseisessä ratkaisuehdotuksessa palautin aluksi mieleen direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan a alakohdassa säädetyt aineelliset edellytykset, ( 38 ) joita ovat i) tarve toteuttaa toimenpide yleiseen järjestykseen, kansanterveyden suojeluun, yleiseen turvallisuuteen tai kuluttajansuojaan liittyvistä syistä, ii) se, että tietoyhteiskunnan palvelu vahingoittaa jonkin näistä tavoitteista saavuttamista tai saattaa vaarantaa vakavalla tavalla kyseisen tavoitteen saavuttamisen, ja iii) se, että toimenpide on oikeassa suhteessa tähän tavoitteeseen.

61.

Tämän jälkeen huomautin, että koska tarvetta toteuttaa kyseessä oleva toimenpide ja sitä, voidaanko AIRBNB Irelandin palvelulla loukata jotakin direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan a alakohdan i alakohdassa täsmennetyistä tavoitteista, koskevia selvennyksiä ei ollut esitetty, kyseisessä asiassa esitetty toinen ennakkoratkaisukysymys oli ymmärrettävä niin, että sen tarkoituksena on sallia se, että muu jäsenvaltio kuin alkuperäjäsenvaltio voi tarvittaessa kohdistaa viran puolesta ja ilman aineellisten edellytysten arviointia johonkin tietoyhteiskunnan palvelujen luokkaan kuuluvien palvelujen tarjoajiin kiinteistönvälittäjän ammatin harjoittamista koskevia vaatimuksia. Tässä yhteydessä esitin vielä joukon perusteluja sille, että muu jäsenvaltio kuin alkuperäjäsenvaltio voi poiketa tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteesta ainoastaan ”tapauskohtaisesti” toteutettavilla toimenpiteillä.

62.

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että KoPl‑G:llä asetetuilla velvoitteilla voidaan lähtökohtaisesti myötävaikuttaa yleisen järjestyksen takaamiseen ja että sillä on riittävät tiedot sen selvittämiseksi, ovatko tämän lain säännökset tarpeellisia tämän tavoitteen saavuttamiseksi ja siihen oikeassa suhteessa. On totta, että ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen sanamuoto voi antaa ymmärtää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tarkoittaa tällä kysymyksellä direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan a alakohdan ii alakohtaa, jossa säädetään aineellisesta edellytyksestä, joka koskee sitä, että tietoyhteiskunnan palvelu vahingoittaa tietyn tavoitteen saavuttamista tai saattaa vaarantaa vakavalla tavalla kyseisen tavoitteen saavuttamisen. Se kuitenkin myöntää pitävänsä todellisuudessa epäselvänä, voivatko yleiset ja abstraktit säännökset, joilla asetetaan luonteensa perusteella määriteltyjen tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajille yleisiä velvoitteita, joita on noudatettava ilman yksittäistapauksessa sovellettavia konkreettisia toimia, olla tosiasiallisesti tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä. Perustelut, jotka esitin asiassa Airbnb Ireland esittämässäni ratkaisuehdotuksessa, ( 39 ) ovat siis merkityksellisiä myös käsiteltävässä asiassa. Tässä ratkaisuehdotuksessa kehittelen näitä perusteluja ottamalla huomioon ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tässä asiassa esille tuoman kysymyksenasettelun ja esitän joitakin lisäperusteluja.

63.

Ensinnäkin, jotta direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa esitetty alkuperämaaperiaate ei ”vesittyisi”, kyseisen direktiivin 3 artiklan 4 kohta voidaan ymmärtää niin, että siinä sallitaan se, että muut jäsenvaltiot kuin alkuperäjäsenvaltio voivat poiketa tästä periaatteesta ainoastaan liitännäisesti. Jos katsottaisiin, että yleinen ja abstrakti säännös, jota sovelletaan tietyn tietoyhteiskunnan palvelujen ryhmän kaikkiin palveluntarjoajiin, voi olla kyseisen direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu toimenpide, sallittaisiin kansallisilla lainsäädännöillä toteutettava sisämarkkinoiden pirstoutuminen.

64.

Toiseksi direktiivin 2000/31 3 artiklaa on tulkittava siten, että tietoyhteiskunnan palvelujen vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä voidaan varmistaa. ( 40 ) Lisäksi poikkeusta tämän direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa esitettyyn pääsääntöön, kuten sen 3 artiklan 4 kohtaa, on tulkittava suppeasti. Kuten kyseisen direktiivin johdanto‑osan viidennestä ja kuudennesta perustelukappaleesta ilmenee, tässä tarkoituksessa unionin lainsäätäjä on pyrkinyt tällä direktiivillä poistamaan sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan oikeudelliset esteet eli esteet, jotka johtuvat lainsäädäntöjen eroavuuksista sekä oikeudellisesta epävarmuudesta siltä osin, mitä kansallisia säännöksiä sovelletaan näihin palveluihin. Olisi tämän tavoitteen vastaista sallia erilaisten lakien soveltaminen palveluntarjoajaan tai tämän palveluun.

65.

Kolmanneksi sen toimenpiteen luonne, jolla vastaanottava jäsenvaltio voi poiketa alkuperämaaperiaatteesta, voidaan määritellä direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan a ja b alakohdassa säädettyjen aineellisten ja menettelyllisten edellytysten perusteella.

66.

Yhtäältä on niin, että direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan perusteella toteutetut toimenpiteet koskevat tiettyä palvelua, joka tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdan a alakohdan ii alakohdassa edellytetyn mukaisesti vahingoittaa kyseisen tavoitteen saavuttamista tai vakavalla tavalla saattaa vaarantaa kyseisen tavoitteen saavuttamisen. Jos sovellettaessa tätä direktiiviä, joka perustuu alkuperämaaperiaatteeseen ja sääntöön, jonka mukaan tietoyhteiskunnan palveluiden valvonnan on tapahduttava niiden lähteellä, ( 41 ) jäsenvaltion sallittaisiin rajoittavan toisista jäsenvaltioista peräisin olevien palvelujen ryhmän vapaata liikkuvuutta, vaarannettaisiin jäsenvaltioiden keskinäinen luottamus ( 42 ) ja oletettaisiin kaikkien muiden jäsenvaltioiden osoittavan yleistä epäluottamusta alueelleen sijoittautuneiden palveluntarjoajien tietoyhteiskunnan palvelujen valvonnan osalta. Tämä on yksi lisäperuste sille, että kaikissa tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohtaan kuuluvissa tapauksissa on syytä tutkia kyseisen yksittäistapauksen olosuhteet.

67.

Toisaalta siltä osin kuin direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan b alakohdassa vastaanottava jäsenvaltio velvoitetaan pyytämään alkuperäjäsenvaltiota toteuttamaan tietoyhteiskunnan palvelujen osalta toimenpiteitä, tässä säännöksessä edellytetään, että jäsenvaltio, jolle tällainen pyyntö osoitetaan, on yksilöitävissä ja yksilöity ennen tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun toimenpiteen toteuttamista. Yleisluonteinen ja abstrakti lainsäädäntötoimenpide, jota sovelletaan erotuksetta tietyn palvelujen ryhmän kaikkiin palveluntarjoajiin, ei vastaisi kyseisen direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun menettelyllisen edellytyksen logiikkaa.

68.

Direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan b alakohdassa asetetaan kansallisella tasolla toteutettavien toimenpiteiden poikkeusvaikutuksen edellytykseksi se, että komissiolle on ensin ilmoitettu aikomuksesta toteuttaa tällaisia toimenpiteitä. Jos tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun toimenpiteen pitäisi ymmärtää käsittävän yleisluonteiset ja abstraktit lainsäädäntötoimenpiteet, joita sovelletaan erotuksetta tietyn palvelujen ryhmän kaikkiin palveluntarjoajiin, tämä merkitsisi sitä, että kyseisen direktiivin 3 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädettäisiin lisäilmoituksesta direktiivissä 2015/1535 edellytettyyn ilmoitukseen nähden. Tämän viimeksi mainitun direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle yleisluontoisista vaatimuksista, jotka koskevat tietoyhteiskunnan palvelujen saatavuutta ja palvelutoiminnan harjoittamista. ( 43 )

69.

Neljänneksi ymmärrän hyvin komission väitteen, jonka mukaan lähtökohtaisesti vastaanottavan jäsenvaltion on määritettävä, ”miten ja missä” se aikoo toteuttaa toimenpiteen, jolla poiketaan direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdasta. Oikeuslähdejärjestelmä voi nimittäin vaihdella eri jäsenvaltioissa. Tässä mielessä komissio ei sulje pois mahdollisuutta, että kyse voi olla yleisesti sovellettavasta toimenpiteestä, ”kunhan tämä toimenpide on kohdennettu riittävän hyvin, niin että alusta alkaen sitä sovelletaan selvästi yhteen tai useampaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen yhden tai useamman palveluntarjoajan tarjoamaan tiettyyn tietoyhteiskunnan palveluun”. Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 63–68 kohdassa esitetyistä syistä yleisluonteinen ja abstrakti lainsäädäntötoimenpide, jota sovelletaan erotuksetta tietyn palvelujen ryhmän kaikkiin palveluntarjoajiin, ei kuitenkaan täytä tätä edellytystä.

70.

Direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdassa oleva yhteensovitetun alan käsitettä koskeva määritelmä ei kyseenalaista tätä perustelua. Tämän käsitteen määritelmässä oleva viittaus yleisluonteisiin vaatimuksiin ei koske eri valtuuksia, joita vastaanottava jäsenvaltio voi käyttää poiketakseen tämän direktiivin 3 artiklan 2 kohdasta, vaan alkuperäjäsenvaltion valtuuksia.

71.

Myöskään direktiivin 2000/31 valmisteluasiakirjojen tarkastelu ei kyseenalaista tätä perustelua. Tämän direktiivin ehdotuksessa kylläkin todettiin, että ”komission on niin suurelta osin kuin mahdollista otettava huomioon jäsenvaltioiden tarve varmistaa yhteiskunnan keskeisten intressien suojaamiseksi annettujen sääntöjen noudattaminen, [ja] olisi täysin mahdotonta, että komissio kieltäisi jäsenvaltiota soveltamasta sääntöä, jolla estettäisiin rasististen viestien saapuminen”. ( 44 ) Ei kuitenkaan ole selvää, miten tässä yhteydessä pitäisi ymmärtää viittaus sellaisen ”säännön [soveltamiseen], jolla estettäisiin [erityisen sisällön] saapuminen”, koska tällainen soveltaminen liittyy pikemminkin kyseisen direktiivin 14 ja 15 artiklassa tarkoitettuja määräyksiä koskevaan kysymykseen, ja saman ehdotuksen mukaan poikkeukset alkuperämaaperiaatteeseen voidaan hyväksyä ”tietyissä hyvin erityisissä tapauksissa”.

72.

Täydellisyyden vuoksi totean, että oikeuskirjallisuudessa suurin osa kirjoittajista kannattaa tulkintaa, jonka mukaan yleisluonteinen ja abstrakti lainsäädäntötoimenpide, jota sovelletaan erotuksetta tietyn palvelujen ryhmän kaikkiin palveluntarjoajiin, ei ole direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu toimenpide. ( 45 ) Vastakkaista tulkintaa kannattavien mukaan on otettava huomioon laittoman vihapuheen torjunnan merkittävä vaikutus tähän keskusteluun. He vetoavat tämän tulkinnan tueksi siihen, että tämä lähestymistapa vastaa direktiiviä 2000/31, jonka johdanto‑osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan, että sillä on varmistettava yleisen edun mukaisten tavoitteiden suojelun korkea taso. ( 46 ) Näillä argumenteilla on mielestäni tiettyä painoarvoa, ja pidän mahdollisena, että digipalvelusäädöksellä pyritään vastaamaan näihin huolenaiheisiin. Direktiivin 2000/31 osalta on kuitenkin huomattava, että sen johdanto‑osan 22 perustelukappaleessa todetaan, että ”tietoyhteiskunnan palvelujen valvonnan olisi yleisen edun mukaisten tavoitteiden tehokkaan suojelun varmistamiseksi tapahduttava toiminnan lähteellä – –, ei ainoastaan [sen jäsenvaltion] kansalaisille [jonka alueelle palveluntarjoaja on sijoittautunut] vaan kaikille [unionin] kansalaisille”.

73.

Edellä esitetyn perusteella direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 ja 4 kohtaa on mielestäni tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio rajoittaa toisista jäsenvaltioista peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta toteuttamalla yleisluonteisia ja abstrakteja lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka koskevat tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää, ilman että toimenpiteitä toteutetaan tapauskohtaisesti.

74.

Täydellisyyden vuoksi huomautan, että tuomioon Ker‑Optika, tuomioon Airbnb Ireland ja tuomioon A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa) perustuvat oikeusohjeet eivät missään tapauksessa kyseenalaista edellä esitettyjä perusteluja.

75.

Unionin tuomioistuin totesi tuomiossa Ker‑Optika, ( 47 ) että kyseisessä tuomiossa kyseessä olleen kansallisen lainsäädännön, joka sisälsi kiellon myydä piilolinssejä internetissä, ei voitu katsoa olevan oikeassa suhteessa direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuun kansanterveyden suojelutavoitteeseen. Tästä kohdasta voitaisiin siis vastakohtaispäätelmänä päätellä, että kyseisessä tuomiossa kyseessä olleen kaltainen kansallinen lainsäädäntö voi olla tässä säännöksessä tarkoitettu toimenpide. Viittaus kyseiseen säännökseen on kuitenkin ymmärrettävä oikeassa asiayhteydessään.

76.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin halusi nimittäin tuomioon Ker‑Optika johtaneessa asiassa tietää, onko unionin oikeus esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan piilolinssien markkinointi on sallittua ainoastaan lääkinnällisten laitteiden erikoisliikkeissä ja jossa kielletään tämän perusteella piilolinssien markkinointi internetissä.

77.

Unionin tuomioistuin katsoi tässä tuomiossa, että piilolinssien internetmyynti voidaan jakaa kahteen vaiheeseen eli varsinaiseen myyntilanteeseen ja tuotteen toimittamiseen. Tämän erottelun jälkeen unionin tuomioistuin totesi, mitkä unionin oikeuden säännökset ovat sovellettavissa näihin kahteen myynnin vaiheeseen. Unionin tuomioistuin katsoi, että varsinaiset myyntiä koskevat vaatimukset kuuluvat direktiivin 2000/31 soveltamisalaan, ( 48 ) kun taas tässä direktiivissä olevan yhteensovitetun alan määritelmän perusteella sen ulkopuolelle jäävät tuotteen toimittamista koskevat vaatimukset, ( 49 ) joita on arvioitava suhteessa tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskeviin primaarioikeuden määräyksiin. ( 50 )

78.

Unionin tuomioistuin katsoi aluksi, että kansallisella lainsäädännöllä käyttöön otetut toimittamista koskevat vaatimukset merkitsevät tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoitusta ja että tätä rajoitusta ei voida katsoa oikeutetuksi, koska sillä ylitetään se, mikä on tarpeen aikaansaadun rajoituksen tueksi esitetyn tavoitteen saavuttamiseksi. ( 51 ) Tämän jälkeen unionin tuomioistuin totesi varsinaisten myyntiä koskevien vaatimusten osalta, että ”samoista syistä” tämän lainsäädännön, joka sisältää kiellon myydä piilolinssejä internetissä, ei voida katsoa olevan oikeassa suhteessa direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuun kansanterveyden suojelutavoitteeseen. ( 52 ) Tällä perusteella unionin tuomioistuin katsoi, että SEUT 34 ja SEUT 36 artikla sekä tämä direktiivi – mainitsematta kuitenkaan sen nimenomaisia säännöksiä – ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan piilolinssien markkinointi on sallittua ainoastaan lääkinnällisten laitteiden erikoisliikkeissä. ( 53 )

79.

Kuten julkisasiamies Mengozzin mainitussa asiassa esittämästä ratkaisuehdotuksesta ( 54 ) ilmenee, Unkarin lainsäädäntöön, jolla kiellettiin piilolinssien myynti internetissä, vedottiin Unkarin oikeuden mukaan perustettua yhtiötä vastaan. Kyse ei siis ollut direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan vaan sen 3 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta.

80.

Näin ollen tuomiossa Ker‑Optika olevaa viittausta tähän säännökseen ( 55 ) voidaan tulkita eri tavoin. Voidaan ajatella, että unionin tuomioistuin on viittauksella tähän säännökseen halunnut pysyä unionin tuomioistuinten omaksumassa esitystavassa arvioidakseen toimittamista koskevia vaatimuksia tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien primaarioikeuden määräysten valossa, sillä niitä voidaan soveltaa vain tilanteissa, jotka ovat ainakin mahdollisesti rajatylittäviä. Toinen mahdollinen tulkinta on se, että unionin tuomioistuimen ratkaisu, jonka mukaan direktiivi 2000/31 on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan piilolinssien markkinointi verkossa ei ole sallittua, koskee tämän direktiivin 9 artiklaa, joka niin ikään mainitaan kyseisessä tuomiossa ( 56 ) ja jonka mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että niiden oikeusjärjestelmässä annetaan mahdollisuus sopimusten tekemiseen sähköisessä muodossa.

81.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, unionin tuomioistuin ei tuomiossa Airbnb Ireland käsitellyt direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettua toimenpiteen käsitettä. Kun otetaan huomioon, että Ranskan tasavalta ei ollut tehnyt tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitettua ilmoitusta asiassa kyseessä olleesta laista, unionin tuomioistuin katsoi asianmukaiseksi todeta ainoastaan, ettei kyseistä lakia ”missään tapauksessa” sovelleta yksityiseen, ”riippumatta siitä, täyttääkö kyseinen laki muut tässä säännöksessä säädetyt edellytykset”. ( 57 )

82.

Tuomioon A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa) johtaneessa asiassa esitetty ennakkoratkaisukysymys koski sitä, onko sellainen kansallinen lainsäädäntö, jota vastaanottava jäsenvaltio soveltaa toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneeseen palveluntarjoajaan, joka tarjoaa ilman lääkemääräystä saatavien lääkkeiden verkkomyyntipalvelua, yhteensopiva unionin oikeuden kanssa. Tällä kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyi unionin tuomioistuimelta kyseisen kansallisen lainsäädännön yhteensopivuudesta SEUT 34 artiklan, direktiivin 2001/83/EY ( 58 ) 85 c artiklan ja/tai direktiivin 2000/31 3 artiklan kanssa. Unionin tuomioistuin katsoi tuomiossaan, että ennakkoratkaisukysymystä oli tarkasteltava tämän viimeksi mainitun direktiivin kannalta.

83.

Vaikka kyseisen tuomion lukemisen perusteella voitaisiin ajatella, että jäsenvaltio voi direktiivin 2000/31 3 artiklan 4 kohdan nojalla poiketa palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteesta antamalla yleistä ja abstraktia lainsäädäntöä, unionin tuomioistuimen vastausta ei pidä ymmärtää asiakysymykseen annetuksi lopulliseksi ratkaisuksi ilman, että otetaan huomioon ennakkoratkaisumenettelyn luonne ja unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetun pyynnön ulottuvuus. Unionin tuomioistuimelta ei nimittäin kysytty, voitiinko kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä pitää tämän direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuna toimenpiteenä. Vastaavasti kyseisessä asiassa väitettiin, että tätä lainsäädäntöä ei ollut ilmoitettu kyseisen direktiivin 3 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti. Unionin tuomioistuin kuitenkin vastasi ennakkoratkaisukysymykseen ja totesi, että kyseistä lainsäädäntöä on voitava soveltaa toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneeseen palveluntarjoajaan, kun otetaan huomioon, että unionin oikeutta koskevilla ennakkoratkaisukysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. ( 59 )

84.

Edelleen tässä asiayhteydessä on merkille pantavaa, että tuomion A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa) tuomiolauselmassa ei viitata mihinkään direktiivin 2000/31 nimenomaiseen säännökseen, vaikka ennakkoratkaisukysymyksessä mainitaan tämän direktiivin 3 artikla. Vieläkin merkittävämpää lienee se, että unionin tuomioistuin viittaa tässä tuomiossa myös kyseisen direktiivin 8 artiklan 1 kohtaan. ( 60 )

85.

Kyseisessä asiassa kyseessä olleesta kansallisesta lainsäädännöstä ja sen tueksi esitetystä oikeuttamisperusteesta voidaan päätellä, että tämä lainsäädäntö käsitti lähinnä apteekkareita koskevia ammatillisia normeja ja näiden lääkejakelussa noudatettavat hyvät käytännöt. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että direktiivin 2000/31 8 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että sellaisen kaupallisen viestinnän käyttö, joka osittain tai kokonaan muodostaa säännellyn ammatin harjoittajan tarjoaman tietoyhteiskunnan palvelun, sallitaan sillä edellytyksellä, että noudatetaan ammatillisia normeja, jotka koskevat erityisesti ammatin riippumattomuutta ja arvokkuutta, ammattikunniaa, ammattisalaisuutta sekä vilpittömyyttä asiakkaita ja muita samaa ammattia harjoittavia kohtaan”. Kyseinen säännös ei, kuten eivät myöskään tämän direktiivin 14 ja 15 artikla, sisälly sen I lukuun, joka käsittää 3 artiklan, vaan sen II lukuun. Lienee siis mahdollista, että direktiivin 2000/31 8 artiklaa sovelletaan sen 14 ja 15 artiklan tavoin ( 61 ) myös vastaanottaviin jäsenvaltioihin, jotka määrittävät, mikä on niiden oikeusjärjestyksessä säänneltyä ammattitoimintaa, ja jotka voivat siis vahvistaa tiettyjä säännellyn ammatin harjoittajan kaupallista viestintää koskevia sääntöjä tämän direktiivin 3 artiklan mekanismia vaarantamatta.

86.

Edellä esitetyn perusteella pysyn tämän ratkaisuehdotuksen 73 kohdassa esittämässäni kannassa.

87.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Verwaltungsgerichtshofin esittämään ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista 8.6.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/31/EY 3 artiklan 2 ja 4 kohtaa

on tulkittava siten, että

ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio rajoittaa toisista jäsenvaltioista peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta toteuttamalla yleisluonteisia ja abstrakteja lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka koskevat tiettyjen tietoyhteiskunnan palvelujen yleisesti kuvattua ryhmää, ilman että toimenpiteitä toteutetaan tapauskohtaisesti.