1.

Kansainvälistä suojelua koskevien myöhempien hakemusten määrä on kasvanut viime vuosina merkittävästi Euroopan unionin jäsenvaltioissa. ( 2 ) Tällaisiin hakemuksiin, joilla tarkoitetaan saman henkilön jättämiä hakemuksia ”sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös”, sovelletaan direktiivissä 2013/32/EU ( 3 ) säädettyjä erityisiä menettelysääntöjä.

2.

Kansallisilla viranomaisilla on erityisesti direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 40 artiklan kanssa, nojalla mahdollisuus katsoa, että myöhemmiltä hakemuksilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Tämän mahdollisuuden nimenomaisena edellytyksenä on kuitenkin, että ”ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja – –, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”. Tästä seuraa, että jos tällainen ”uusi tosiseikka” on olemassa, hakemusta ei voida jättää tutkimatta kyseisten säännösten perusteella.

3.

Käsiteltävässä asiassa on kyse muun muassa tämän käsitteen tulkinnasta. A. A., joka on pääasian kantaja, on Syyrian kansalainen. Hän haki kansainvälistä suojelua Saksassa vuonna 2017. Hänelle myönnettiin toissijaista suojelua mutta ei pakolaisasemaa. Vuonna 2021 hän jätti myöhemmän hakemuksen samalle viranomaiselle. Hän totesi uusia tosiseikkoja esittämättä, että hänen ensimmäistä hakemustaan koskevan päätöksen tekemisen jälkeen unionin tuomioistuin oli antanut tuomion, ( 4 ) jossa hänen mielestään vahvistettiin se, että kun toimivaltainen viranomainen tutki hänen hakemustaan, se asetti hänelle todistustaakan, joka oli raskaampi kuin unionin oikeudessa edellytetään. Hän vaatii, että hänelle olisi myönnettävä pakolaisasema kyseisen tuomion perusteella. Tässä yhteydessä unionin tuomioistuimella on tilaisuus muun muassa määrittää olosuhteet, joissa senkaltaista unionin tuomioistuimen tuomiota, johon A. A. vetoaa, olisi pidettävä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana”.

4.

Ehdotan unionin tuomioistuimelle tässä ratkaisuehdotuksessa lähestymistapaa, joka perustuu sen 14.5.2020 antamassa tuomiossa Országos Idegenrendészeti Főigazgatóság Dél-alföldi Regionális Igazgatóság (jäljempänä 14.5.2020 annettu tuomio) tehtyihin toteamuksiin. ( 5 ) Unionin tuomioistuin totesi tässä tuomiossa ensimmäisen kerran, että sen antamaa ratkaisua on tietyissä tilanteissa pidettävä tällaisena uutena perusteena, joka on esteenä myöhemmän hakemuksen tutkimatta jättämiselle.

5.

Pyrin tältä osin selventämään kyseisen tuomion merkitystä erityisesti res judicata ‑periaatteen ja direktiiviin 2013/32 erottamattomasti kuuluvan sellaisen tavoitteen kannalta, jolla pyritään keventämään hallinnollista taakkaa, joka kansallisille toimivaltaisille viranomaisille aiheutuisi, jos niiden pitäisi tutkia kokonaan jokainen niille jätetty myöhempi hakemus. Kuten kaikkialla tässä ratkaisuehdotuksessa korostan, käsiteltävä asia liittyy – jälleen kerran – visaiseen tasapainoon, joka on saavutettava tämän tavoitteen ja sen varmistamisen välillä, että kaikissa tapauksissa noudatetaan palauttamiskiellon periaatetta ja että turvapaikanhakijoiden oikeudet suojataan asianmukaisesti.

6.

Direktiivin 2013/32 33 artiklassa, jonka otsikko on ”Hakemukset, joilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Niiden tapausten lisäksi, joissa hakemusta ei asetuksen (EU) No 604/2013[ ( 6 )] mukaisesti tutkita, jäsenvaltiot eivät ole velvollisia tutkimaan, voidaanko hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua direktiivin 2011/95/EU[ ( 7 )] mukaisesti, kun hakemukselta katsotaan puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset tämän artiklan mukaisesti.

2.   Jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset ainoastaan, jos:

– –

– –”

7.

Direktiivin 40 artiklassa, jonka otsikko on ”Myöhempi hakemus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jos jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua hakenut henkilö antaa lisäselvityksiä tai tekee myöhemmän hakemuksen samassa jäsenvaltiossa, tämän jäsenvaltion on tutkittava nämä lisäselvitykset tai myöhemmän hakemuksen aineisto edellisen hakemuksen tutkinnan tai hakemuksen perusteella annettua päätöstä koskevan uudelleentarkastelun tai muutoksenhaun yhteydessä edellyttäen, että toimivaltaiset viranomaiset voivat tällöin ottaa huomioon kaikki lisäselvityksiin tai myöhempään hakemukseen liittyvät tosiseikat ja harkita niitä.

2.   Jotta voidaan tehdä päätös 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen ottamisesta tutkittavaksi, kansainvälistä suojelua koskeva myöhempi hakemus tutkitaan ensin alustavasti sen toteamiseksi, onko ilmennyt tai onko hakija esittänyt uusia seikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää direktiivin 2011/95/EU nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä.

3.   Jos 2 kohdassa tarkoitetun alustavan tutkinnan tuloksena todetaan, että sellaisia uusia seikkoja tai perusteita on ilmennyt tai että hakija on esittänyt sellaisia uusia seikkoja tai perusteita, jotka lisäävät merkittävästi sen todennäköisyyttä, että hakijaa pidetään direktiivin 2011/95/EU nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, hakemuksen tutkintaa on jatkettava II luvun mukaisesti. Jäsenvaltiot voivat lisäksi säätää muita perusteita, joiden nojalla myöhemmän hakemuksen tutkintaa on jatkettava.

– –

5.   Jos myöhemmän hakemuksen tutkintaa ei jatketa tämän artiklan nojalla, kyseiseltä hakemukselta on katsottava puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti.

– –”

8.

Direktiivin 46 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin”, säädetään olennaisilta osin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että hakijoilla on oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tuomioistuimessa muutoksen hakemiseksi:

– –

3.   Edellä olevan 1 kohdan noudattamiseksi jäsenvaltioiden on varmistettava, että tehokkaat oikeussuojakeinot sisältävät sekä tosiseikkojen että oikeudellisten seikkojen ex nunc ‑tutkimisen kaikilta osin, mukaan lukien tarvittaessa kansainvälisen suojelun tarpeen tutkiminen direktiivin 2011/95/EU mukaisesti, ainakin muutoksenhakumenettelyissä ensimmäisessä oikeusasteessa.

– –”

9.

Tärkeimmät turvapaikkamenettelyjä koskevat aineelliset ja menettelyä koskevat säännöt sisältyvät 26.6.1992 annettuun turvapaikkalakiin (Asylgesetz; BGBl. 1992 I, s. 1126), sellaisena kuin se on julkaistuna 2.9.2008 (BGBl. 2008 I, s. 1798), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä AsylG).

10.

AsylG:n 29 §:ssä, jonka otsikko on ”Hakemukset, joilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Hakemus on jätettävä tutkimatta, jos:

– –

5. 71 §:ssä tarkoitetussa myöhemmän hakemuksen tapauksessa ei ole tarpeen suorittaa uutta turvapaikkamenettelyä.”

11.

Tämän lain 71 §:ssä, jonka otsikko on ”Myöhempi hakemus”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Jos ulkomaalainen tekee uuden turvapaikkahakemuksen (myöhempi hakemus) sen jälkeen, kun aikaisempi turvapaikkahakemus on peruutettu tai se on hylätty lopullisella päätöksellä, uusi turvapaikkamenettely on toteutettava vain, jos hallintomenettelylain [(Verwaltungsverfahrensgesetz), sellaisena kuin se on julkaistuna 23.1.2003 (BGBl. 2003 I, s. 102) (jäljempänä VwVfG),] 51 §:n 1–3 momentissa tarkoitetut edellytykset täyttyvät, minkä tutkiminen kuuluu [liittovaltion maahanmuutto‑ ja pakolaisviraston] tehtäviin – –”

12.

Hallintomenettelylaki sisältää yleisiä säännöksiä viranomaisten hallintomenettelystä. Tämän lain 51 §:n 1–3 momentissa säädetään seuraavaa:

”1)   Viranomaisten on asianomaisen hakemuksesta päätettävä hallintotoimen, johon ei voida enää hakea muutosta, kumoamisesta tai muuttamisesta, kun

1. hallintotoimen perustana oleva tosiasiallinen tai oikeudellinen tilanne on myöhemmin muuttunut asianomaisen eduksi;

2. on olemassa uusia todisteita, jotka olisivat johtaneet asianomaisen kannalta edullisempaan ratkaisuun;

3. on siviiliprosessilain [(Zivilprozessordnung)] 580 §:ssä tarkoitettuja menettelyn uudelleen aloittamista puoltavia perusteita.

2)   Hakemus voidaan ottaa tutkittavaksi vain, jos asianomainen henkilö ei vakavaan laiminlyöntiin syyllistymättä voinut vedota uudelleen tutkittavaksi ottamisen perusteeseen aiemmassa menettelyssä etenkään oikeussuojakeinolla.

3)   Hakemus on esitettävä kolmen kuukauden kuluessa. Määräaika alkaa siitä, kun asianomainen henkilö sai tietää perusteesta, jonka nojalla hakemus voidaan ottaa uudelleen tutkittavaksi.”

13.

A. A., joka on pääasian kantaja, on Syyrian kansalainen. Omien sanojensa mukaan hän lähti Syyriasta vuonna 2012 ja oleskeli Libyassa vuoteen 2017 saakka. Tämän jälkeen hän saapui Italian ja Itävallan kautta Saksaan.

14.

A. A. haki 26.7.2017 turvapaikkaa Saksassa. Hän ilmoitti muun muassa, että hän oli suorittanut asepalveluksensa Syyriassa vuosina 2003–2005 ja että syy hänen lähtöönsä tästä maasta oli pelko siitä, että hänet kutsuttaisiin uudelleen asepalvelukseen tai että hänet vangittaisiin, jos hän ei astuisi palvelukseen.

15.

Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (liittovaltion maahanmuutto- ja pakolaisvirasto, Saksa; jäljempänä Bundesamt) myönsi A. A:lle 16.8.2017 tekemällään päätöksellä toissijaista suojelua mutta hylkäsi hänen pakolaisaseman myöntämistä koskevan hakemuksensa. Bundesamt totesi olennaisilta osin, että koska A. A. tuli alueelta, jolla useat aseistetut ryhmät, kuten esimerkiksi Syyrian armeija, olivat vastuussa pommituksista ja koska A. A. ei asunut Syyriassa enää silloin, kun hänen perheensä sai hänelle osoitetun kirjeen, jossa häntä vaadittiin liittymään toisen kerran asevoimiin, ei voitu olettaa, että Syyrian valtio välttämättä pitäisi hänen lähtöään Syyriasta sotilaskarkuruutena tai katsoisi hänen kuuluvan vastarintaliikkeeseen. Bundesamt katsoi lisäksi, että A. A. ei ollut osoittanut, että hänet pakotettaisiin palvelemaan Syyrian armeijassa, jos hän palaisi Syyriaan. A. A. ei hakenut muutosta tähän päätökseen, josta näin ollen tuli lainvoimainen.

16.

A. A. haki 15.1.2021 Saksassa uudelleen pakolaisaseman myöntämistä. Hän vetosi unionin tuomioistuimen tuomioon Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (Asepalvelus ja turvapaikka), joka annettiin sen jälkeen, kun hänen ensimmäinen hakemuksensa oli hylätty, ja jossa hänen käsityksensä mukaan vahvistetaan, että Bundesamt oli tätä hakemusta tutkiessaan asettanut hänelle raskaamman todistustaakan kuin unionin oikeudessa edellytetään ja että kansallisten viranomaisten olisi pitänyt olettaa, että hänen lähtönsä Syyriasta katsottaisiin poliittiseksi vastalauseeksi. A. A. väitti, että kyseinen tuomio merkitsee hänen kohdallaan VwVfG:n 51 §:n 1 momentissa tarkoitettua oikeudellisen tilanteen muutosta, minkä vuoksi Bundesamt oli velvollinen tutkimaan hänen myöhemmän hakemuksensa sisällöllisesti.

17.

Tämä viranomainen jätti 22.3.2021 tekemällään päätöksellä A. A:n myöhemmän hakemuksen tutkimatta. Se totesi olennaisilta osin, että tuomio Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (Asepalvelus ja turvapaikka) ei muuta A. A:n oikeudellista tilannetta ja että se ei ollut velvollinen tutkimaan A. A:n myöhempää hakemusta sisällöllisesti.

18.

A. A. nosti päätöksestä kanteen Verwaltungsgericht Sigmaringenissa (Sigmaringenin hallintotuomioistuin) ja vaatii, että kyseinen päätös kumotaan ja että hänelle myönnetään pakolaisasema.

19.

Tämä tuomioistuin toteaa, että AsylG:n 71 §:n mukaan silloin, kun henkilö jättää kansainvälistä suojelua koskevan myöhemmän hakemuksen sen jälkeen, kun aiempi hakemus on peruutettu tai se on hylätty lainvoimaisella päätöksellä, uusi turvapaikkamenettely on suoritettava vain, jos VwVfG:n 51 §:n 1–3 momentissa tarkoitetut edellytykset täyttyvät. Ensimmäinen edellä mainituista säännöksistä koskee tilannetta, jossa oikeudellinen tilanne, johon lainvoimainen päätös perustuu, on muuttunut asianomaisen henkilön eduksi.

20.

Saksan oikeudessa kyseisessä säännöksessä tarkoitettua oikeudellisen tilanteen muutosta on tulkittu niin, että se sisältää vain sovellettavien säännösten muutokset. Näin ollen unionin tuomioistuimen tuomio, kuten tuomio Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (Asepalvelus ja turvapaikka), johon A. A. vetoaa pääasiassa ja joka koskee ainoastaan tapaa, jolla lainsäädäntöä pitäisi tulkita, ilman että se vaikuttaa tämän lainsäädännön pätevyyteen tai edellyttää sen muuttamista, ei merkitse asianomaisen henkilön oikeudellisen tilanteen muutosta.

21.

Verwaltungsgericht Sigmaringen haluaa olennaisilta osin tietää, ilmentääkö VwVfG:n 51 §:n 1 momentti, sellaisena kuin sitä tulkitaan Saksan oikeuskäytännössä, oikein tapaa, jolla käsitettä uusi tosiseikka tai uusi seikka on tulkittava direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa ja 40 artiklan 1–3 kohtaa sovellettaessa. ( 8 ) Kun otetaan huomioon 14.5.2020 annettu tuomio, herää kysymys siitä, voidaanko katsoa, ettei kyseisten säännösten vaatimuksia ole pantu riittävästi täytäntöön AsylG:n 71 §:n 1 momentilla.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa myös tietää, onko se käsiteltävässä asiassa toimivaltainen ratkaisemaan A. A:n kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen sisällöllisesti. Tältä osin se huomauttaa, että Saksan oikeuden mukaan silloin, kun Bundesamt on jättänyt kansainvälistä suojelua koskevan myöhemmän hakemuksen tutkimatta, asianomaisella henkilöllä on luonnollisesti oikeus hakea muutosta tähän päätökseen kansallisissa tuomioistuimissa. Kansalliset tuomioistuimet eivät kuitenkaan voi silloin, kun ne käsittelevät hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä koskevaa kannetta, ratkaista sitä, onko asianomaiselle henkilölle myönnettävä kansainvälistä suojelua vai ei. Lähtökohtaisesti ne tekevät näin vain sen jälkeen, kun Bundesamt on itse ottanut kantaa siihen, onko kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta tehtyä päätöstä muutettava myöhemmän hakemuksen valossa.

23.

Tässä tilanteessa Verwaltungsgericht Sigmaringen on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

24.

Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 22.2.2022, kirjattiin saapuneeksi unionin tuomioistuimeen 23.3.2022. Saksan ja Itävallan hallitukset sekä Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia. Saksan hallitus ja komissio olivat edustettuina 28.2.2023 pidetyssä istunnossa.

25.

Verwaltungsgericht Sigmaringenin, joka on käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin, kysymyksillä, jotka kaikki koskevat tilannetta, jossa on jätetty myöhempi hakemus, unionin tuomioistuinta pyydetään ratkaisemaan kokonaisuutena kaksi erillistä kysymystä.

26.

Ensin Verwaltungsgericht Sigmaringen haluaa unionin tuomioistuimelta selvennystä kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 40 artiklassa tarkoitetun käsitteen uusi tosiseikka tulkintaan ja olosuhteisiin, joissa voidaan katsoa, että myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat näiden säännösten mukaan siksi, ettei kyseessä ole tällainen uusi tosiseikka (ensimmäinen ja toinen kysymys). Kuten olen edellä 2 kohdassa selittänyt, mitä laajemmin käsitettä uusi tosiseikka tulkitaan, sitä vaikeampaa toimivaltaisten viranomaisten on katsoa, että myöhempien hakemusten tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat. Sitä vastoin on niin, että mitä suppeammin tätä käsitettä tulkitaan, sitä helpommin kyseiset viranomaiset voivat käsitellä tällaisia hakemuksia tutkimatta niitä sisällöllisesti.

27.

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, missä laajuudessa A. A:n on voitava hakea muutosta riidanalaiseen päätökseen, joka koskee Bundesamtin tekemää päätöstä jättää hänen myöhempi hakemuksensa tutkimatta. Erityisesti se haluaa A. A:n siinä nostaman kanteen yhteydessä tietää, onko sen rajoitettava arviointinsa siihen, jätettiinkö asianomaisen henkilön myöhempi hakemus perustellusti tutkimatta, vai voiko se tarkastella asiaa laajemmin ja tutkia myös, onko hänelle myönnettävä pakolaisasema, kun otetaan huomioon direktiivin 2013/32 46 artiklan 1 kohdassa säädetty vaatimus, jonka mukaan kansainvälistä suojelua hakevilla henkilöillä on oltava oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin (kolmannen kysymyksen a ja b kohta). Jos vastaus on myöntävä, se tiedustelee, mitä direktiivin II luvussa tarkoitettuja menettelyllisiä takeita sen on mahdollisesti noudatettava (kolmannen kysymyksen c kohta).

28.

Käsittelen näitä kahta kysymystä yksi kerrallaan.

29.

Kuten olen todennut edellä 1 kohdassa, direktiivi 2013/32 sisältää myöhempiä hakemuksia koskevia erityisiä menettelysääntöjä. Siltä osin kuin nämä säännöt nojautuvat perusteeseen, jonka mukaan silloin, kun ”hakija tekee myöhemmän hakemuksen esittämättä uusia todisteita tai perusteluja, olisi kohtuutonta velvoittaa jäsenvaltioita suorittamaan kokonaan uusi tutkinta – – res judicata ‑periaatteen mukaisesti”, ( 9 ) niiden tarkoituksena on estää kohtuuttoman hallinnollisen taakan aiheutuminen kansallisille toimivaltaisille viranomaisille pakottamalla ne arvioimaan uudelleen tilanne, jonka ne ovat jo tutkineet. Samaan aikaan on selvää, että myöhempiä hakemuksia koskevia säännöksiä antaessaan unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli paitsi tämän periaatteen noudattamisen varmistaminen ja kyseisten viranomaisten työtaakan ”keventäminen” myös turvapaikanhakijoiden suojelun riittävän korkean tason takaaminen ( 10 ) samoin kuin se, että noudatetaan palauttamiskiellon periaatetta, jonka mukaan ketään ei palauteta takaisin maahan, jossa häntä vainotaan. ( 11 )

30.

Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohta ja 40 artikla on laadittu tätä taustaa vasten. Vaikka jäsenvaltiot voivat ensimmäisen säännöksen nojalla jättää myöhemmät hakemukset tutkimatta, ne voivat tehdä niin vain tiukoin edellytyksin. Myöhempi hakemus voidaan nimittäin tämän säännöksen perusteella jättää tutkimatta vain, jos se on jätetty sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös. ( 12 ) Lisäksi toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla on tämä mahdollisuus – kuten olen jo todennut – vain, jos ”ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja – – jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”. ( 13 ) Nämä ovat kaksi sine qua non ‑edellytystä, joita sovelletaan kumulatiivisesti.

31.

Tältä osin on selvää, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohta on ymmärrettävä tyhjentäväksi perusteeksi, jonka nojalla myöhempien hakemusten tutkittavaksi ottamisen edellytysten voidaan katsoa puuttuvan. Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan alussa säädetäänkin, että jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta (mukaan lukien myöhempi hakemus) puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset ”ainoastaan” jonkin kyseisessä säännöksessä luetellun perusteen nojalla. ( 14 ) Jäsenvaltioilla ei siis ole mahdollisuutta ottaa lainsäädännössään käyttöön muita myöhempien hakemuksen tutkimatta jättämisen perusteita. ( 15 )

32.

Siitä, kuinka jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on käytännössä käsiteltävä myöhemmät hakemukset, säädetään olennaisilta osin direktiivin 2013/32 40 artiklassa. Kuten unionin tuomioistuin on hiljattain vahvistanut, ( 16 ) kyseisen säännöksen 2 ja 3 kohdasta ilmenee, että jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on tutkiessaan sitä, täyttyvätkö myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset, pääasiallisesti noudatettava kaksivaiheista menettelyä. Ensin niiden on tutkittava alustavasti myöhempi hakemus (40 artiklan 2 kohta). Alustavassa tutkinnassa niiden on todettava, onko olemassa yksi tai useampi ”uusi seikka”, joka liittyy sen selvittämiseen, voidaanko asianomaista pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. ( 17 ) Jos näin on, seuraavaksi myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamista koskevien edellytysten tutkintaa jatketaan direktiivin 40 artiklan 3 kohdan mukaisesti, jolloin toimivaltaisten viranomaisten on selvitettävä, lisäävätkö uudet seikat ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että hakijaa pidetään kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. ( 18 )

33.

Samoin kuin direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohta, 40 artikla ei sisällä käsitteen ”uusi seikka” nimenomaista määritelmää. Kun näitä kahta säännöstä kuitenkin tarkastellaan yhdessä, käsitteen sisältö käy selväksi kahdessa merkittävässä suhteessa.

34.

Ensinnäkin direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan sekä 40 artiklan 2 ja 3 kohdan sanamuodosta (”onko ilmennyt tai onko hakija esittänyt uusia [tosi]seikkoja – –”) ilmenee, että seikka on katsottava ”uudeksi”, jos se on tullut esiin sen jälkeen, kun hakijan aiempaa hakemusta koskeva päätös oli tehty, tai jos hakija on esittänyt sen ensimmäisen kerran osana myöhempää hakemustaan. ( 19 )”Uusi [tosi]seikka” ei sellaisenaan voi koostua seikasta, jonka toimivaltaiset viranomaiset ovat jo tutkineet osana hänen aiempaa hakemustaan koskevaa menettelyä. Kuten unionin tuomioistuin on direktiivin 2013/32 36 perustelukappaleeseen viitaten todennut, uudella seikalla tarkoitetaan seikkaa, johon tämän menettelyn päättävää päätöstä ei voitu perustaa. ( 20 )

35.

Toiseksi on niin, että jotta uusi seikka olisi esteenä myöhemmän hakemuksen tutkimatta jättämiselle, sen pitää paitsi liittyä ”sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää direktiivin 2011/95/EU nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”, myös lisätä ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että hänen hakemuksensa menestyy aineellisesti. ( 21 ) Tämä on merkittävä rajoittava tekijä. Kuten Itävallan hallitus on todennut, jokainen uusi seikka ei nimittäin voi olla esteenä sille, että myöhempi hakemus jätetään tutkimatta. Direktiivissä 2013/32 edellytetään ainoastaan, että jäsenvaltiot pidättäytyvät tekemästä tällaista päätöstä, kun ”uusi seikka” lisää ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että asianomaista pidetään kansainvälistä suojelua saavana henkilönä.

36.

Näiden täsmennysten jälkeen muistutan, että unionin tuomioistuin on jo 14.5.2020 annetussa tuomiossa todennut, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 40 artiklassa tarkoitettu käsite uusi tosiseikka ei rajoitu tosiasiallisiin seikkoihin, vaan se voi myös sisältää puhtaasti oikeudellisia seikkoja, mukaan lukien unionin tuomioistuimen antamat tuomiot. Unionin tuomioistuin nimittäin totesi sananmukaisesti, että ”unionin tuomioistuimen tuomio, jossa todetaan unionin oikeuden kanssa yhteensoveltumattomaksi – – kansallinen säännöstö – – on kyseisessä säännöksessä tarkoitettu uusi peruste, joka liittyy kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelemiseen”. ( 22 )

37.

Tuomio koski tilannetta, jossa oli selvää, että asianomaisten henkilöiden kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset oli hylätty sellaisen kansallisen säännön perusteella, joka oli vastoin unionin oikeutta. Toimivaltaiset viranomaiset olivat nimittäin soveltaneet tutkimatta jättämisen perustetta, joka huolimatta siitä, että siitä säädettiin Unkarin oikeudessa, ei sisältynyt direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdassa lueteltuihin perusteisiin. Näin ollen unionin tuomioistuin totesi nimenomaisesti, että kyseinen kansallinen säännös oli vastoin unionin oikeutta. ( 23 )

38.

Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kaksi ensimmäistä kysymystä koskevat tarkemmin ottaen sitä, sovelletaanko 14.5.2020 annetussa tuomiossa olevaa toteamusta vain tilanteessa, jossa unionin tuomioistuimen antamasta tuomiosta johtuu, että kansallinen lainsäädäntö, jonka perusteella kansainvälistä suojelua koskeva aiempi hakemus hylättiin, on vastoin unionin oikeutta, jolloin kansalliset tuomioistuimet eivät näin ollen saa enää soveltaa sitä, vai laajemmin myös käsiteltävän asian kaltaisissa tapauksissa, joissa unionin tuomioistuimen antamasta tuomiosta seuraa vain se, että kansallista lainsäädäntöä on tulkittava uudella tavalla (mutta ei muutettava tai jätettävä soveltamatta). Tässä yhteydessä ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta selventämään 14.5.2020 annetun tuomion ulottuvuutta.

39.

Jäljempänä olevissa osioissa tarkastelen ensin sitä, miksi unionin tuomioistuimen tuomio voi muun muassa syistä, jotka unionin tuomioistuin on esittänyt 14.5.2020 antamassaan tuomiossa, olla yleisesti direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettu uusi tosiseikka. Sen jälkeen selitän, miksi en ole sitä mieltä, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomion tekemällä erottelulla, jossa keskitytään siihen, millainen erilainen vaikutus unionin tuomioistuimen tuomiolla voi olla asiaa koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön, on mitään merkitystä kyseisen säännöksen tulkinnan kannalta. Tältä osin sanon muutaman sanan myös siitä, miksi tähän kysymykseen antamani vastaus ei riipu siitä, oliko tällainen tuomio olemassa jo silloin, kun asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta tehtiin lainvoimainen päätös, vai antoiko unionin tuomioistuin sen myöhemmin.

40.

Unionin tuomioistuin totesi 14.5.2020 antamassaan tuomiossa ( 24 ) ensin, että tiettyjä rajoitettuja tilanteita lukuun ottamatta jäsenvaltioiden toimivaltaisilla viranomaisilla ei ole velvollisuutta aloittaa viran puolesta uudelleen menettelyä, joka koskee asianomaisen henkilön kansainvälistä suojelua koskevaa aiempaa hakemusta, kun kyseinen menettely on päättynyt lopulliseen päätökseen, vaikka tällainen lopullinen päätös olisi vastoin unionin oikeutta.

41.

Unionin tuomioistuin muistutti vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, joka liittyy res judicata ‑periaatteen tärkeyteen sekä unionin oikeusjärjestyksessä että jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä. ( 25 ) Lisäksi se huomautti, että oikeusvarmuuden periaatteen mukaisesti unionin oikeudessa ei edellytetä, että hallintoviranomaisella olisi lähtökohtaisesti velvollisuus muuttaa hallintopäätöstä, josta on tullut lopullinen, kun muutoksenhakua varten säädetyt kohtuulliset määräajat ovat päättyneet tai kun kaikki kansalliset muutoksenhakukeinot on käytetty. Se totesi, että kyseisen periaatteen noudattamisella voidaan välttää se, että hallintotoimet, joilla on oikeusvaikutuksia, voitaisiin rajoittamattoman ajan kyseenalaistaa. ( 26 )

42.

Unionin tuomioistuin korosti muun muassa tuomioon Kühne & Heitz ( 27 ) tukeutuen, että on luonnollisesti tilanteita, joissa hallintopäätöstä, josta on tullut lopullinen sen jälkeen, kun se on pysytetty tuomioistuinratkaisulla, on mahdollisesti muutettava. Nämä tilanteet ovat kuitenkin rajoitettuja. ( 28 )

43.

Näiden toteamusten valossa voi vaikuttaa hieman yllättävältä, että unionin tuomioistuin totesi tämän jälkeen, että unionin tuomioistuimen tuomio, jossa vahvistetaan, että kansainvälistä suojelua koskeva aiempi hakemus oli hylätty unionin oikeuden vastaisen kansallisen lainsäädännön perusteella – ja jossa ei asetettu toimivaltaisille viranomaisille velvollisuutta muuttaa viran puolesta tällaisen hakemuksen hylkäämisestä tehtyä päätöstä –, kuitenkin on esteenä sille, että samat viranomaiset voivat jättää saman henkilön tekemän myöhemmän hakemuksen tutkimatta direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan nojalla, koska kyseinen tuomio on tässä säännöksessä tarkoitettu ”uusi tosiseikka”. ( 29 ) Se katsoi olennaisilta osin, että vaikka kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevaa menettelyä, joka oli jo päätetty lopullisella päätöksellä, suojataan kaikilta osin oikeusvarmuuden periaatteella tai res judicata ‑periaatteella (mikä tarkoittaa, että unionin oikeudessa ei tiettyjä rajoitettuja tilanteita lukuun ottamatta edellytetä, että tällainen menettely on aloitettava viran puolesta uudelleen), näillä periaatteilla annettu suoja ei estä sitä, että hakija tekee myöhemmän hakemuksen ja että hakemus tutkitaan, sillä perusteella, että vaikka hänen tosiasiallinen tilanteensa on käytännössä sama kuin ennen, on annettu tuomioistuinratkaisu, jota on pidettävä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 40 artiklassa tarkoitettuna uutena tosiseikkana. ( 30 )

44.

Huomautan, että istunnossa Saksan hallitus väitti pääasiallisesti, että jos käytännössä jokainen unionin tuomioistuimen tuomio voitaisiin 14.5.2020 annetun tuomion seurauksena katsoa uudeksi tosiseikaksi, joka voisi olla esteenä myöhemmän hakemuksen tutkimatta jättämiselle, jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten pitäisi tutkia jo lainvoimaiseksi tullut hallintopäätös uudelleen aina, kun unionin tuomioistuin antaa turvapaikkalainsäädäntöön liittyvän tuomion, riippumatta siitä, ovatko lainvoimaisen päätöksen riitauttamiselle asetetut määräajat päättyneet.

45.

Olen Saksan hallituksen kanssa samaa mieltä siitä, että unionin tuomioistuimen 14.5.2020 antamassa tuomiossa tekemä erottelu yhtäältä sen, että jäsenvaltioiden toimivaltaisilla viranomaisilla ei ole mitään velvollisuutta tutkia uudelleen asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta tehtyä päätöstä, vaikka ”uusi tosiseikka” olisi olemassa, ja toisaalta sen velvollisuuden välillä, jonka mukaan näiden viranomaisten on tämän saman seikan valossa katsottava, että saman henkilön myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset täyttyvät, ja tutkittava tämä hakemus sisällöllisesti, voi vaikuttaa jossain määrin keinotekoiselta. Molemmissa tapauksissa jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on nimittäin pääasiallisesti arvioitava asianomaisen henkilön tilanne uudelleen, kun ne ottavat uuden tosiseikan huomioon. ( 31 )

46.

On kuitenkin useita vakuuttavia syitä, jotka mielestäni selittävät sen, miksi unionin tuomioistuimen antamaa tuomiota on, sen vaikuttamatta aiemmasta hakemuksesta jo tehdyn lainvoimaisen päätöksen pätevyyteen, mahdollisesti pidettävä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 40 artiklassa tarkoitettuna uutena tosiseikkana.

47.

Tältä osin on syytä huomauttaa, että 14.5.2020 annetussa tuomiossa unionin tuomioistuin totesi, että jos myöhempää hakemusta ei voitaisi ottaa tutkittavaksi ”uuden perusteen” puuttumisen vuoksi, kun unionin tuomioistuimen antaman tuomion perusteella on selvää, että asianomaisen henkilön aiemman hakemuksen hylkääminen oli vastoin unionin oikeutta, unionin oikeuden virheellinen soveltaminen voisi toistua jokaisen uuden kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen yhteydessä, eikä asianomaiselle henkilölle voitaisi taata sitä, että hänen hakemuksensa käsitellään rikkomatta unionin oikeutta. Unionin tuomioistuin katsoi, että tällaista estettä unionin oikeussääntöjen tosiasialliselle soveltamiselle kansainvälisen suojelun myöntämismenettelyn osalta ei voitaisi perustellusti oikeuttaa oikeusvarmuuden periaatteella tai res judicata ‑periaatteella. ( 32 )

48.

Saksan hallitus on itse tunnustanut, että on löydettävä tasapaino yhtäältä tämän periaatteen suojan tarpeen ja toisaalta sen intressin välillä, joka kansainvälistä suojelua hakevilla henkilöillä on uuden päätöksen saamiseksi. Näin ollen se on myöntänyt, että res judicata ‑periaate ei ole ehdoton ja että sitä voidaan tietyissä tilanteissa punnita suhteessa muihin näkökohtiin.

49.

Tämän jälkeen on todettava, että sekä Saksan että Itävallan hallitukset ovat käsittääkseni jossain määrin huolestuneita siitä, että res judicata ‑periaatetta ei turvattaisi riittävästi, jos direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettua ”uuden tosiseikan” käsitettä tulkittaisiin liian laajasti.

50.

Muistutan tämän väitteen osalta, että jotta ”uusi tosiseikka” voisi olla esteenä myöhemmän hakemuksen tutkimatta jättämiselle, sen pitää – kuten olen jo edellä 32 kohdassa todennut – lisätä ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että hakijaa pidetään kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. Kuten komissio huomautti istunnossa, tämän edellytyksen valossa on selvää, että – toisin kuin Saksan ja Itävallan hallitukset väittävät – jokainen unionin tuomioistuimen antama tuomio ei voi johtaa tällaiseen tulokseen.

51.

Lisäksi res judicata ‑periaatteen merkitystä on mielestäni syytä hieman selventää. Kuten olen edellä 29 kohdassa todennut, direktiivin 2013/32 36 perustelukappaleessa tämä periaate mainitaan nimenomaisesti ja yhdistetään direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa jäsenvaltioille annettuun mahdollisuuteen jättää myöhemmät hakemukset tutkimatta. Tämä ei käsittääkseni kuitenkaan tarkoita, että kyseisellä periaatteella on välttämättä merkitystä jokaisessa tilanteessa, jossa myöhempi hakemus jätetään.

52.

Jotta res judicata ‑periaatteella olisi merkitystä, vaaditaan nimittäin tuomioistuinratkaisua. ( 33 ) Asianomaisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva menettely on kuitenkin varsin usein saatettu päättää pelkästään toimivaltaisten viranomaisten tekemällä hallintopäätöksellä, johon ei ole haettu ajoissa muutosta tuomioistuimessa. Tällaisissa tapauksissa mainittua periaatetta ei voida soveltaa, koska ei ole olemassa mitään tuomioistuinratkaisua, johon se voisi liittyä. Kuten unionin tuomioistuin nähtävästi tunnusti 14.5.2020 annetussa tuomiossa, merkitykselliseksi tulee silloin erilainen – ja jossain määrin vähemmän ehdoton – oikeusvarmuuden periaatteen muoto. Käytännössä tällä ei luonnollisesti ole suurta merkitystä. Kuten unionin tuomioistuin totesi tässä tuomiossa, oikeusvarmuuden periaate nimittäin edellyttää, että hallintoviranomaisilla ei ole lähtökohtaisesti velvollisuutta arvioida uudelleen tilannetta, jonka ne ovat jo tutkineet. On joka tapauksessa todettava, että käsitteellisesti res judicata ‑periaatteen tärkeyttä ei pitäisi ylikorostaa direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan soveltamisen yhteydessä.

53.

Tästä seuraa, että res judicata ‑periaatetta – ilmentymää oikeusvarmuuden periaatteesta ( 34 ) – ei voida sellaisenaan soveltaa tilanteessa, jossa myöhempi hakemus jätetään sen jälkeen, kun asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta on tehty hallintopäätös, jota ei ole koskaan pysytetty tuomioistuinratkaisulla. Kuten on aiemmin todettu, tuomioille taataan erityinen suoja res judicata ‑periaatteen nojalla juuri sen vuoksi, että tuomioistuinratkaisujen katsotaan poikkeavan muista oikeudellisista toimista. ( 35 ) Tällaista korkeampitasoista suojaa ei lähtökohtaisesti taata hallintotoimille. ( 36 )

54.

Oikeusvarmuuden periaatetta ja res judicata ‑periaatetta tarkasteltaessa on tässä asiayhteydessä joka tapauksessa otettava huomioon se, että unionin lainsäätäjä pyrki direktiiviä 2013/32 antaessaan nimenomaisesti rajoittamaan tilanteita, joissa voidaan katsoa, että myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat. Unionin lainsäätäjä nimittäin totesi direktiivin 36 perustelukappaleessa, että jäsenvaltioiden mahdollisuutta ”res judicata ‑periaatteen mukaisesti hylätä [myöhempi] hakemus tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttuessa” ei enää sovelleta, jos hakija esittää ”uusia todisteita tai perusteluja”. Lisäksi tätä mahdollisuutta rajoittaa direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan sekä 40 artiklan 2 ja 3 kohdan sanamuoto, jonka mukaan tältä osin on riittävää, että on ”ilmennyt” tai hakija on ”esittänyt””uusia [tosi]seikkoja”. Tästä seuraa, että vaikka direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa annetaan mahdollisuus jättää myöhemmät hakemukset tutkimatta, kyseisellä säännöksellä pyritään myös toteuttamaan unionin lainsäätäjän nimenomainen toteamus siitä, että on olemassa perusteita, joiden vuoksi hakija voi joutua jättämään uuden kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen toimivaltaisten viranomaisten tekemän kielteisen päätöksen jälkeen. ( 37 )

55.

Tässä yhteydessä muistutan, että kuten totesin edellä 30 kohdassa, direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdalla pyritään direktiivin muiden säännösten kanssa varmistamaan erityisesti palauttamiskiellon periaatteen suoja, joka on Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 19 artiklan 2 kohdassa vahvistettu perusoikeus ( 38 ) ja joka mainitaan direktiivin kolmannessa perustelukappaleessa. ( 39 ) Mielestäni tämä periaate edellyttää, että jokaisessa kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevassa menettelyssä pääsääntönä on (harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta), että toimivaltaisten viranomaisten on tutkittava hakemus sisällöllisesti kaikki olennaiset seikat huomioon ottaen, ( 40 ) koska jäsenvaltioilla on sekä unionin että kansainvälisen oikeuden nojalla ( 41 ) velvollisuus varmistaa, että hakijoita ei millään tavoin karkoteta tai palauteta tilanteeseen, jossa he voivat joutua vainotuiksi. ( 42 ) Tätä velvollisuutta, josta ei voida poiketa, ( 43 ) sovelletaan myös henkilöihin, jotka ovat jättäneet myöhemmän hakemuksen. ( 44 ) Tästä seuraa, että palauttamiskiellon periaate rajoittaa välttämättä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää poikkeusta.

56.

Myöhempää hakemusta ei voida jättää tutkimatta, jos unionin tuomioistuimen antaman tuomion perusteella on olemassa vaara siitä, että asianomainen henkilö saatetaan vastoin tätä periaatetta palauttaa takaisin maahan, jossa häntä vainotaan. Asia voi mielestäni olla näin esimerkiksi silloin, jos on olemassa unionin tuomioistuimen tuomio, jota ei ollut otettu huomioon aiemmassa menettelyssä ja jossa todetaan, että on hyvin todennäköistä, että hakijan asemassa olevan henkilön teko katsotaan poliittiseksi vastalauseeksi ja että hän joutuu vainotuksi, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa. ( 45 ) Tällaisen tuomion pitäisi mielestäni olla esteenä hakijan myöhemmän hakemuksen tutkimatta jättämiselle, ja sitä on pidettävä ”uutena tosiseikkana”.

57.

Huomautan yleisesti, että unionin tuomioistuin on 14.5.2020 antamassaan tuomiossa muistuttanut kansainvälisen suojelun saamista, jos unionin oikeudessa asetetut edellytykset täyttyvät, koskevan oikeuden, joka on tunnustettu perusoikeuskirjan 18 artiklassa ja ilmaistu konkreettisesti direktiiveissä 2011/95 ja 2013/32, merkityksestä. Se totesi, että tämän oikeuden tehokas vaikutus vaarantuisi vakavasti, jos myöhempi hakemus voitaisiin jättää tutkimatta direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan nojalla, kun unionin tuomioistuimen antaman tuomion perusteella on selvää, että asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta tehty lopullinen päätös oli vastoin unionin oikeutta. ( 46 )

58.

Tältä osin huomautan, että SEUT 78 artiklan 1 kohdassa todetaan, että Euroopan unionin kehittämän turvapaikka-asioita koskevan yhteisen politiikan tarkoituksena on paitsi varmistaa palauttamiskiellon periaatteen noudattaminen myös antaa ”asianmukainen asema kaikille kansainvälistä suojelua tarvitseville kolmansien maiden kansalaisille”. Tämä tavoite on perustana direktiiville 2013/32 ja unionin turvapaikkajärjestelmälle kokonaisuudessaan. Kuten komissio on selittänyt, tämän direktiivin tavoitteena on helpottaa pääsyä turvapaikkamenettelyyn. ( 47 ) Lisäksi oikeus saada kansainvälistä suojelua pohjautuu käsitteellisellä tasolla – myös Geneven yleissopimuksessa laajalti hyväksyttyyn – ideaan, jonka mukaan henkilöllä on katsottava olevan oikeus suojeluun pakolaisena heti, kun hän täyttää relevantit kriteerit, riippumatta siitä, onko hänelle muodollisesti myönnetty pakolaisasema vai ei. Kun jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset tutkivat kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen, ne eivät näin ollen varsinaisesti ”myönnä” tai ”anna” asianomaiselle henkilölle pakolaisasemaa. Ne pikemminkin tunnustavat aseman, jonka katsotaan olevan jo olemassa. ( 48 )

59.

Kuten unionin tuomioistuin totesi 14.5.2020 antamassaan tuomiossa, näistä toteamuksista seuraa, että vaikka direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa annetaan mahdollisuus jättää myöhemmät hakemukset tutkimatta res judicata ‑periaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen noudattamiseksi sekä toimivaltaisille viranomaisille aiheutuvan kohtuuttoman hallinnollisen taakan välttämiseksi, nämä periaatteet menettävät väistämättä merkityksensä, jos sellaisen unionin tuomioistuimen perusteella, jota ei ollut tutkittu kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevassa aiemmassa menettelyssä, käy ilmi, että kyseisen menettelyn päättänyttä lopullista kielteistä päätöstä tehtäessä loukattiin asianomaiselle henkilölle perusoikeuskirjan 18 artiklan mukaan kuuluvaa oikeutta saada kansainvälistä suojelua, jos unionin oikeudessa asetetut edellytykset täyttyvät, tai perusoikeuskirjan 19 artiklassa vahvistettua palauttamiskiellon periaatetta. Mielestäni unionin lainsäätäjä pyrki direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan soveltamisen asiayhteydessä siihen, että näillä perusoikeuskirjan määräyksillä suojatut oikeudet toimivat vastapainona samoille periaatteille, mikä tarkoittaa sitä, että unionin tuomioistuimen antamia tuomioita, joilla on merkitystä selvitettäessä tilanteita, joissa näitä oikeuksia saatetaan loukata, pitää yleisesti voida katsoa ”uusiksi tosiseikoiksi”. ( 49 )

60.

Tältä osin haluaisin korostaa toista seikkaa, jolla on mielestäni huomattava käytännön merkitys. Kuten olen jo todennut, sillä, että myöhemmät hakemukset on mahdollista jättää tutkimatta, pyritään pääasiallisesti estämään kohtuuttoman hallinnollisen taakan aiheutuminen kansallisille toimivaltaisille viranomaisille pakottamalla ne arvioimaan uudelleen tilanne, jonka ne ovat jo tutkineet.

61.

Kuten olen edellä 32 kohdassa selittänyt, jäsenvaltioiden toimivaltaisilla viranomaisilla on samaan aikaan (direktiivin 2013/32 40 artiklan 2 kohdan mukaan) velvollisuus tutkia alustavasti jokainen myöhempi hakemus sen toteamiseksi, onko olemassa ”uusi seikka”, joka liittyy sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, ja johon aiempaa päätöstä ei voitu perustaa. Kun nämä erityiset velvollisuudet otetaan huomioon, mielestäni käytännössä ei ole liian työlästä eikä kohtuutonta velvoittaa näitä viranomaisia osana tätä tutkintaa arvioimaan, onko unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ilmennyt ”seikkoja”, jotka voisivat edistää asianomaisen henkilön mahdollisuuksia saada kansainvälistä suojelua.

62.

Tässä yhteydessä on tuskin tarpeen huomauttaa, että jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on kansainvälistä suojelua koskevia hakemuksia käsitellessään luonnollisesti tunnettava unionin oikeus ja sovellettava sitä oikein. Kuten unionin tuomioistuin totesi 14.5.2020 antamassaan tuomiossa ja edellä muistutin, hakijalle ei sen vuoksi saisi aiheutua määräämättömän ajan haittaa siitä, mikä on pääasiallisesti tuomioistuimen ja näiden viranomaisten velvollisuus.

63.

Lisäksi on syytä muistuttaa, että hakijan ei ole pakko käyttää lakimiestä edustajanaan toimivaltaisissa viranomaisissa käytävän hallintomenettelyn aikana. ( 50 ) Mielestäni (kun otetaan huomioon, että nämä henkilöt tulevat kolmansista maista eivätkä välttämättä tunne unionin oikeutta) olisi näin ollen kohtuutonta, että heidän myöhempää hakemustaan ei koskaan tutkittaisi ja että heidän katsottaisiin ”menettäneen tilaisuutensa” siksi, etteivät he hakeneet ajoissa muutosta unionin oikeuden vastaiseen päätökseen, jonka nämä viranomaiset tekivät aiemman menettelyn yhteydessä.

64.

Edellä esitetyn perusteella on mielestäni selvää, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetty poikkeus hakijoiden oikeuteen saada hakemuksensa tutkituksi sisällöllisesti koskee rajoitettuja tilanteita. Mielestäni käsitettä ”uusi tosiseikka” on tulkittava riittävän laajasti niin, että se sisältää sellaisen unionin tuomioistuimen olemassa olevan tuomion, jossa vahvistetaan, että saman henkilön aiempaa hakemusta koskeva päätös tehtiin unionin oikeuden vastaisesti, ja joka paitsi on olennainen sen kannalta, voidaanko asianomaista pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, myös lisää ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että hänet tunnustetaan tällaiseksi henkilöksi.

65.

Mielestäni sitä luettava 14.5.2020 annetun tuomion 203 kohdan kolmannessa virkkeessä annetun tulkinnan valossa. Tässä virkkeessä – jonka merkityksestä keskusteltiin istunnossa – todetaan, ”ettei [direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa] voida soveltaa kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettuun myöhempään hakemukseen silloin, kun määrittävä viranomainen toteaa, että aiemman hakemuksen lopullinen hylkääminen on unionin oikeuden vastainen”. ( 51 ) Edellä mainitun 14.5.2020 annetun tuomion 196–198 kohdasta ilmenee selvästi, että unionin tuomioistuin lisäsi tämän virkkeen sen varmistamiseksi, että henkilöltä ei vietäisi mahdollisuutta saada tilanteensa tutkittua uudelleen silloin, kun käy ilmi, että hänen aiempi hakemuksensa hylättiin unionin oikeuden vastaisesti. Olen sitä mieltä, että kun unionin tuomioistuin totesi 203 kohdan kolmannessa virkkeessä, ettei direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa voida soveltaa, se tarkoitti, että tähän säännökseen sisältyvään tutkimatta jättämisen perusteeseen ei voitu vedota henkilöä vastaan, jos oli selvää, että hänen aiemman hakemuksensa hylkääminen oli unionin oikeuden vastainen.

66.

Näiden täsmennysten jälkeen ja selitettyäni yleisesti, miksi unionin tuomioistuimen tuomio on tietyssä tilanteessa kyseisessä säännöksessä tarkoitettu ”uusi tosiseikka”, tarkastelen nyt erityisesti ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilyjä siitä, sovelletaanko tässä säännöksessä tarkoitettua käsitettä ”uusi tosiseikka” pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tuomioon.

67.

Tuomio, johon A. A. vetoaa pääasiassa, on 14.5.2020 annetun tuomion tavoin annettu sen jälkeen, kun hänen kansainvälistä suojelua koskevasta alkuperäisestä hakemuksestaan tehtiin lainvoimainen päätös. Siinä ei kuitenkaan todeta, että tietyt kansalliset säännöt olisivat unionin oikeuden vastaisia. Tältä osin muistutan, että unionin tuomioistuin totesi tässä tuomiossa, että aseellisen selkkauksen, erityisesti sisällissodan, yhteydessä, kun asevelvollisuuden välttämiseen ei ole olemassa laillista mahdollisuutta, on erittäin todennäköistä, että asepalveluksesta kieltäytyminen katsotaan poliittiseksi vastalauseeksi asianomaisen mahdollisesti monitahoisemmista henkilökohtaisista syistä riippumatta. ( 52 ) Muun muassa tämän toteamuksen pohjalta se katsoi, että tietyissä tilanteissa on olemassa vahva olettama siitä, että direktiivin 2011/95 9 artiklan 2 kohdan e alakohdassa tarkoitettu asepalveluksesta kieltäytymisestä johtuva syytteeseen paneminen ja rankaiseminen liittyy johonkin viidestä direktiivin 10 artiklassa mainitusta vainon syystä. ( 53 )

68.

A. A:n mukaan tästä tuomiosta seuraa, että hänelle asetettiin menettelyssä, joka koski hänen kansainvälistä suojelua koskevaa aiempaa hakemustaan, unionin oikeudessa edellytettyä raskaampi todistustaakka. Kuten olen edellä 15 kohdassa todennut, Bundesamt kieltäytyi myöntämästä A. A:lle pakolaisasemaa sillä perusteella, että A. A. ei ollut riittävän varmasti osoittanut, että hänen lähtönsä Syyriasta asepalveluksen suorittamisen jälkeen katsottaisiin poliittiseksi vastalauseeksi. Näin ollen tämä viranomainen ei olettanut, että jos A. A. palaisi Syyriaan, rangaistus tai syyte, jonka hänen asenteensa voisi hänelle aiheuttaa, olisi yhteydessä johonkin vainon syyhyn.

69.

Tässä tilanteessa A. A. väittää ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että tuomio Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (Asepalvelus ja turvapaikka) on hänen kannaltaan kansallisessa lainsäädännössä tarkoitettu oikeudellisen tilanteen muutos, minkä on oltava esteenä hänen myöhemmän hakemuksensa tutkimatta jättämiselle. Sitä on hänen mukaansa nimittäin pidettävä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 40 artiklassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana”.

70.

Komissio yhtyy olennaisilta osin tähän tulkintaan. Saksan ja Itävallan hallitukset puolestaan väittävät, että ainoastaan sellaista unionin tuomioistuimen tuomiota, jossa todetaan tai jonka seurauksena on kansallisen lainsäädännön tai aiemman päätöksen oikeudellisen perustan pätemättömyys tai tarkistaminen, voidaan pitää direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana”. Ne toteavat, että Saksan ja Itävallan oikeuden mukaan pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tuomio aiheuttaa ainoastaan muutoksen kansallisten säännösten tulkintaan, mutta se ei vaikuta niiden pätevyyteen tai edellytä niiden muuttamista eikä myöskään aseta toimivaltaisille viranomaisille velvollisuutta katsoa, että myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset täyttyvät.

71.

Olen samaa mieltä komission kanssa. Mielestäni direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdasta ei käy ilmi sellaista erottelua, jonka Saksan ja Itävallan hallitukset tekevät niiden kansallisen lainsäädännön perusteella.

72.

Tältä osin huomautan, että kahden ensimmäisen kysymyksen sanamuodon ja asiakirja-aineistossa olevien tietojen perusteella ei ole täysin selvää, miten tämä ero on ymmärrettävä. Haluaako ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selvennystä siihen, että kun direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa olevaa käsitettä uusi tosiseikka sovelletaan, onko erotettava unionin tuomioistuimen tuomiot, joissa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen sanoin ”ei todeta kansallisen säännöksen olevan unionin oikeuden vastainen”, niistä tuomioista, joissa näin todetaan (ensimmäinen näkökanta), vai onko erotettava kansallisen lainsäädännön pätemättömyyteen tai muuttamiseen johtavat unionin tuomioistuimen tuomiot niistä tuomioista, joiden seurauksena on vain se, että kansallista lainsäädäntöä on tulkittava uudelleen (toinen näkökanta)? Ensimmäinen näkökanta tarkoittaisi eron tekemistä unionin tuomioistuimen antamien tuomioiden sanamuodon perusteella, kun taas toinen keskittyisi niihin erilaisiin vaikutuksiin, joita tällaisilla tuomioilla voi niiden sanamuodosta riippumatta olla kansallisiin säännöksiin.

73.

Tarkastelen molempia näkökantoja ennen kuin käsittelen lyhyesti istunnon aikana käytyä keskustelua siitä, onko tehtävä toisenlainen ero sen mukaan, oliko unionin tuomioistuimen tuomio olemassa jo silloin, kun asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta tehtiin lainvoimainen päätös, vai annettiinko se myöhemmin.

74.

On totta, että 14.5.2020 annetun tuomion 194 ja 203 kohdassa sekä tuomiolauselmassa unionin tuomioistuin viittasi nimenomaisesti sellaiseen tuomioonsa, ”jossa todetaan unionin oikeuden kanssa yhteensoveltumattomaksi – – kansallinen säännöstö – –”. ( 54 ) On kuitenkin selvää, että unionin tuomioistuin ei tarkoittanut tällä sanamuodolla erottaa toisistaan yhtäältä tuomioistuinratkaisuja, jotka sisältävät tällaisen toteamuksen, ja toisaalta tuomioistuinratkaisuja, joissa annetaan ainoastaan ohjeita unionin oikeuden tulkintaa varten.

75.

Tältä osin en voi tarpeeksi korostaa sitä, että kun unionin tuomioistuin antaa SEUT 267 artiklan nojalla kansallisten tuomioistuinten pyynnöstä ennakkoratkaisun, tämä ratkaisu koskee unionin oikeussääntöjen tulkintaa tai pätevyyttä. Näin ollen se ei anna ratkaisua kansallisten säännösten pätevyydestä tai yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa. Kansallisten tuomioistuinten on nimittäin tehtävä tarvittavat johtopäätökset unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja tarvittaessa tulkittava uudella tavalla tai jätettävä soveltamatta asiaankuuluvaa kansallista lainsäädäntöä. Tämä koskee kaikkia tapauksia, joissa unionin tuomioistuin antaa ennakkoratkaisun.

76.

Mielestäni tästä seuraa, että unionin tuomioistuimen tuomiot voidaan jaotella yksinkertaisesti kahteen ryhmään, joista ensimmäiseen kuuluvat tuomiot, joissa todetaan, että tietyt kansalliset säännökset eivät ole yhteensopivia unionin oikeuden kanssa, ja toiseen tuomiot, joissa annetaan ainoastaan ohjeita unionin oikeuden tulkintaa varten. Molemmat tuomioryhmät ovat luonteeltaan samanlaisia. Ne ovat tuomioita, jotka koskevat unionin oikeuden tulkintaa.

77.

Näiden täsmennysten jälkeen selitän nyt, miksi direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettu käsite ”uusi tosiseikka” ei mielestäni salli sitä, että unionin tuomioistuimen tuomiot, joissa edellytetään, että asiaankuuluvat kansalliset säännökset on muutettava tai kumottava, erotetaan sellaisista tuomioista, joissa edellytetään ainoastaan tällaisten säännösten erilaista tulkintaa.

78.

Mielestäni edellä esittämääni erottelua ei voida hyväksyä. Tällainen direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan tulkinta paitsi olisi liian kaavamainen tarkoittaisi myös, että käsitteen ”uusi tosiseikka” määritelmä riippuisi siitä, kuinka kansalliset säännökset on muotoiltu, mikä johtaisi kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden suojelun tasossa sellaisiin jäsenvaltioiden välisiin eroihin, joita ei voida hyväksyä.

79.

Ainoastaan jäsenvaltio, jonka kansallinen lainsäädäntö on laadittu suppeasti, olisi velvollinen pitämään tällaista tuomiota direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana” (koska sen lainsäädäntö pitäisi kumota tai sitä pitäisi muuttaa unionin tuomioistuimen antaman tuomion perusteella). Sama velvollisuus ei koskisi niitä muita jäsenvaltioita, joiden lainsäädäntö olisi muotoiltu laajemmin. Henkilön myöhempi hakemus voitaisiin ottaa tutkittavaksi tai jättää tutkimatta sen mukaan, kuinka suppea tai laaja häneen sovellettavan kansallisen lainsäädännön sanamuoto on. ( 55 )

80.

Mielestäni on vaikea kuvitella tilannetta, jossa unionin oikeuden yhtenäinen soveltaminen, joka pyritään varmistamaan SEUT 267 artiklalla ja joka edellyttää, että kaikki jäsenvaltiot ottavat huomioon unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka unionin tuomioistuin antaa oikeuskäytännössään, voisi olla suuremmassa vaarassa. Näin ollen en katso, että Saksan oikeudessa tehdyllä erottelulla yhtäältä tuomioihin, jotka johtavat kansallisen lainsäädännön pätemättömyyteen tai muuttamiseen, ja toisaalta tuomioihin, joista seuraa ainoastaan se, että tällaista lainsäädäntöä on tulkittava uudelleen, on mitään merkitystä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan soveltamisen yhteydessä.

81.

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettua käsitettä ”uusi tosiseikka” on tulkittava niin, että se voi koskea myös unionin tuomioistuimen antamaa tuomiota, jossa edellytetään sellaisten kansallisten säännösten tulkinnan muuttamista, joihin asianomaisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva lainvoimainen päätös perustui, tämän vaikuttamatta näiden säännösten pätevyyteen tai sanamuotoon.

82.

Kuten olen jo edellä todennut, tuomio, johon A. A. pääasiassa vetoaa, annettiin hänen alkuperäistä hakemustaan koskevan lainvoimaisen päätöksen tekemisen jälkeen (samoin kuin 14.5.2020 annettu tuomio). Istunnossa asianosaiset kuitenkin myös vastasivat unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin, jotka koskivat tilannetta, jossa tällaista tuomiota ei anneta lainvoimaisen päätöksen tekemisen jälkeen vaan ennen sitä. Koska tällaisesta tilanteesta ei ole kyse pääasiassa, unionin tuomioistuimen ei mielestäni tarvitse tarkastella laajemmin sitä, onko unionin tuomioistuimen tuomiota näissäkin olosuhteissa pidettävä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana”. Esitän seuraavat huomautukset siltä varalta, että se kuitenkin päättäisi tehdä niin.

83.

Kun palataan käsitteen ”uusi tosiseikka” määritelmään, josta muistutin edellä 34 kohdassa, on selvää, että tämä käsite koskee seikkoja, joita ei tutkittu tehtäessä päätöstä aiemmasta hakemuksesta ja joihin tämä päätös ei näin ollen voinut perustua. ( 56 )

84.

Olen samaa mieltä siitä, että tätä määritelmää voidaan soveltaa helpommin aiemmasta hakemuksesta tehdyn lainvoimaisen päätöksen jälkeen kuin sitä ennen annettuun tuomioon. Tältä osin voin ymmärtää Saksan hallituksen istunnossa esittämän väitteen siitä, että jos unionin tuomioistuimen tuomio oli olemassa jo silloin, kun tällainen päätös tehtiin, toimivaltaiset viranomaiset olisivat voineet ottaa sen huomioon, jolloin sitä ei edellä esittämieni kriteerien perusteella voida pitää seikkana, johon kyseinen päätös ei voinut perustua. Ymmärrän jossain määrin tämän väitteen. Siltä osin kuin jäsenvaltioiden on annettava mahdollisuus hakea tuomioistuimessa muutosta niiden toimivaltaisten viranomaisten tekemiin päätöksiin, jo olemassa olevan unionin tuomioistuimen tuomion huomioimatta jättämiseen pitäisi lähtökohtaisesti aina (ja riippumatta hakijoille aiheutuvista vaikeuksista, joita selvitin edellä 61 kohdassa) voida vedota haettaessa muutosta päätökseen, jossa ei otettu huomioon mainittua tuomiota (tai jossa se otettiin virheellisesti huomioon).

85.

En kuitenkaan katso, että pelkästään se, että unionin tuomioistuimen tuomio oli jo olemassa, kun alkuperäisestä hakemuksesta tehtiin lainvoimainen päätös, johtaa direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”uusi tosiseikka” tulkinnan kannalta toiseen lopputulokseen kuin se, että sama tuomio annettiin kyseisen päätöksen tekemisen jälkeen. Tällainen ero olisi keinotekoinen. Kuten komissio on selittänyt, se, onko unionin tuomioistuimen tuomiota pidettävä ”uutena tosiseikkana”, ei nimittäin voi riippua sen antamispäivästä, kuten olen selittänyt 40–65 kohdassa. Kuten unionin tuomioistuin totesi 14.5.2020 antamassaan tuomiossa, jos aiemmasta hakemuksesta tehty päätös on unionin oikeuden vastainen, kyseinen henkilö voi tehdä myöhemmän hakemuksen ja se on tutkittava.

86.

Tältä osin täsmennän ensinnäkin, että vaikka unionin tuomioistuimen tuomio annetaan kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta tehdyn lainvoimaisen päätöksen jälkeen, tällaisella tuomiolla katsotaan olevan ex tunc ‑vaikutus ja sen sisältö on ymmärrettävä siten, että sitä olisi pitänyt soveltaa alusta alkaen. Mielestäni tästä seuraa, että erottelu tuomioihin, jotka on annettu tällaisen lainvoimaisen päätöksen jälkeen, ja tuomioihin, jotka on annettu ennen tällaista päätöstä, on pikemminkin merkityksetön, koska näihin kahteen ryhmään kuuluvien tuomioiden oikeusvaikutukset ovat käytännössä samoja.

87.

Toiseksi muistutan, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että käsite ”uusi tosiseikka” koskee myös seikkoja, jotka olivat jo olemassa mutta joihin hakija ei vedonnut hänen aiempaa hakemustaan koskevassa menettelyssä, vaikka ne olisikin voitu esittää kyseisen hakemuksen tueksi. ( 57 ) Tämä 14.5.2020 annetussa tuomiossa tehty toteamus on mielestäni ratkaiseva. On myönnettävä, että ”uusi seikka”, jonka perusteella unionin tuomioistuin teki tämän päätelmän tuomioon johtaneessa asiassa, oli luonteeltaan pikemminkin tosiasiallinen kuin oikeudellinen (hakija ei ollut ilmoittanut seksuaalista suuntautumistaan hänen ensimmäistä hakemustaan koskevassa menettelyssä). Unionin tuomioistuin on kuitenkin nimenomaisesti todennut, että direktiivin 2013/32 40 artiklan 2 ja 3 kohdassa ”ei tehdä mitään erottelua sen mukaan, ovatko myöhemmän hakemuksen tueksi esitetyt seikat tai perusteet ilmenneet ennen kyseisen päätöksen antamista vai sen jälkeen”. ( 58 )

88.

Näin ollen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella on selvää, että jos unionin tuomioistuimen tuomiota voidaan pitää direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”uutena tosiseikkana”, tällaisen tuomion antamispäivällä ei ole merkitystä. ( 59 )

89.

Käsitteen uusi tosiseikka laaja tulkinta sopii mielestäni yhteen unionin tuomioistuimen 14.5.2020 annetussa tuomiossa esittämän päättelyn kanssa, sillä siinä se ei antanut mitään merkitystä kyseisen ratkaisun julistamispäivälle.

90.

Kuten olen edellä 27 kohdassa todennut, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa kolmannella kysymyksellään tietää, onko se käsitellessään A. A:n nostamaa kannetta, joka koskee ainoastaan Bundesamtin päätöstä jättää hänen myöhempi hakemuksensa tutkimatta, myös toimivaltainen ratkaisemaan A. A:n turvapaikkahakemuksen sisällöllisesti (kolmannen kysymyksen a ja b kohta). Jos vastaus on myöntävä, se tiedustelee, mitä direktiivin II luvussa tarkoitettuja menettelyllisiä takeita sen on mahdollisesti noudatettava (kolmannen kysymyksen c kohta).

91.

Mielestäni tämä kysymys on melko yksinkertainen. Rajaan sen vuoksi tarkasteluni muutamiin huomautuksiin.

92.

Aluksi muistutan, että direktiivin 2013/32 46 artiklan 1 kohdan a alakohdan ii alakohdasta ilmenee selvästi, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että hakijoilla on oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tuomioistuimessa muutoksen hakemiseksi päätökseen, jolla heidän myöhemmät hakemuksensa on jätetty tutkimatta.

93.

Ollakseen tehokas tällaisen oikeussuojakeinon pitää direktiivin 2013/32 46 artiklan 3 kohdan mukaan sisältää sekä tosiseikkojen että oikeudellisten seikkojen ex nunc ‑tutkimisen kaikilta osin. Tähän tutkimiseen voi tarvittaessa sisältyä myös ”kansainvälisen suojelun tarpeen tutkiminen direktiivin 2011/95/EU mukaisesti”. Tätä ei kuitenkaan edellytetä systemaattisesti. Kansallisten tuomioistuinten on nimittäin tutkittava kansainvälisen suojelun tarve toimivaltaisten viranomaisten sijaan ainoastaan ”tarvittaessa” eli tietyissä tilanteissa, joita ei eritellä tässä säännöksessä eikä muissakaan direktiivin säännöksissä.

94.

Tältä osin on syytä muistuttaa unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jonka mukaan silloin, kun kansallisia menettelyjä ei ole yhdenmukaistettu, kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään määrittää muutoksenhakuoikeutta koskevat yksityiskohtaiset säännöt menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaisesti, kunhan nämä säännöt eivät ole epäedullisempia kuin samankaltaisia kansallisen oikeuden piiriin kuuluvia tilanteita koskevat säännöt (vastaavuusperiaate), eikä niillä tehdä unionin oikeudessa annettujen oikeuksien käyttämistä suhteettoman vaikeaksi tai käytännössä mahdottomaksi (tehokkuusperiaate). ( 60 ) Näissä vaatimuksissa yhdistyy jäsenvaltioiden yleinen velvollisuus varmistaa niiden oikeuksien, joita yksityisillä on unionin oikeuden nojalla, suoja tuomioistuimessa,.

95.

Tästä seuraa, mistä kaikki käsiteltävän asian osapuolet ovat samaa mieltä, että jos missään direktiivin 2013/32 säännöksessä ei muuta edellytetä ja vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen vaatimuksia noudatetaan, jokainen jäsenvaltio voi päättää, onko sen kansallisilla tuomioistuimilla mahdollisuus tai velvollisuus silloin, kun ne käsittelevät kannetta päätöksestä, jolla myöhempi hakemus on jätetty tutkimatta, tutkia asianomaisen henkilön turvapaikkahakemus myös sisällöllisesti vai onko niiden sen sijaan palautettava hakemus kyseisille viranomaisille niiden tutkittavaksi. ( 61 )

96.

Jäsenvaltioiden menettelyllinen itsemääräämisoikeus vahvistettiin tuomiossa Alheto, ( 62 ) jossa unionin tuomioistuin totesi, vaikkakin erilaisen tutkittavaksi ottamisen edellytyksen yhteydessä, että jäsenvaltiot voivat vapaasti säätää kansallisessa lainsäädännössään, että tällaista kysymystä käsittelevien tuomioistuinten ei tarvitse itse tutkia hakemusta sisällöllisesti, vaan ne voivat palauttaa hakemusaineiston toimivaltaisille viranomaisille uutta tutkintaa varten.

97.

Mielestäni jäsenvaltiot voivat siis vapaasti säätää, kuten Saksan laista ilmenee in casu, että nämä tuomioistuimet eivät saa suorittaa tätä tutkintaa. Kun kansallisessa oikeudessa on tällainen säännös, kansallisten tuomioistuinten on noudatettava sitä edellyttäen, että tehokkuus- ja vastaavuusperiaatetta kunnioitetaan kaikissa tapauksissa. Jos asia on näin, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kaltaisella kansallisella tuomioistuimella ei ole silloin, kun yksityinen hakee muutosta päätökseen, jolla hänen myöhempi hakemuksensa on jätetty tutkimatta, toimivaltaa ratkaista tällaisen henkilön turvapaikkahakemusta myös sisällöllisesti.

98.

Minusta vaikuttaa siltä, että kolmannen kysymyksen a ja b kohtaan on näin ollen vastattava kieltävästi ja että unionin tuomioistuimen ei tarvitse vastata kolmannen kysymyksen c kohtaan, koska tämän kysymyksen edellytyksenä on, että kolmannen kysymyksen b kohtaan vastataan myöntävästi.

99.

Jos unionin tuomioistuin kuitenkin olisi toista mieltä ja katsoisi, että tällaisessa tilanteessa kansallisilla tuomioistuimilla pitää silti olla mahdollisuus tutkia henkilön hakemus sisällöllisesti, mielestäni on selvää, että nämä tuomioistuimet voivat käyttää tätä toimivaltaa vain, jos kaikki tosiasialliset ja oikeudelliset seikat, joilla on asian kannalta merkitystä, ovat niiden saatavilla. ( 63 ) Katson lisäksi, että tällaisissa tilanteissa direktiivin 2013/32 II luvussa mainittuja menettelyllisiä takeita, erityisesti niitä, joista säädetään direktiivin 2013/32 12, 14–17 ja 19–25 artiklassa (esimerkiksi henkilökohtaisen puhuttelun suorittamistapa, oikeudellisten ja menettelyä koskevien tietojen antaminen asianomaiselle henkilölle sekä henkilön oikeus saada tietoja ja oikeusapua), ei voida sivuuttaa pelkästään siksi, että henkilön turvapaikkahakemuksen tutkii sisällöllisesti tuomioistuin eikä toimivaltainen hallintoviranomainen. Kuten komissio totesi, tästä seuraa, että jos nämä viranomaiset eivät suorittaneet hakijan henkilökohtaista puhuttelua turvapaikkahakemuksen sisällön osalta, se jää asiaa käsittelevän tuomioistuimen tehtäväksi. ( 64 )

100.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Verwaltungsgericht Sigmaringenin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: