Väliaikainen versio

UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu kahdeksas jaosto)

17 päivänä heinäkuuta 2024 (*)

Talous- ja rahaliitto – Pankkiunioni – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto – Vuoden 2021 ennakollisten vakausmaksujen laskemista koskeva kriisinratkaisuneuvoston päätös – Perusteluvelvollisuus – Tehokas oikeussuoja – Yhdenvertainen kohtelu – Suhteellisuusperiaate – Kriisinratkaisuneuvoston harkintavalta – Lainvastaisuusväite – Komission harkintavalta – Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen

Asiassa T‑396/21,

Deutsche Bank AG, kotipaikka Frankfurt am Main (Saksa), edustajinaan asianajajat H. Berger, M. Weber ja D. Schoo,

kantajana,

vastaan

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB), asiamiehinään J. Kerlin, T. Wittenberg ja D. Ceran, avustajinaan asianajajat H. G. Kamann, F. Louis, P. Gey ja L. Hesse,

vastaajana,

jota tukevat

Euroopan parlamentti, asiamiehinään U. Rösslein, M. Menegatti ja G. Bartram,

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään J. Bauerschmidt, J. Haunold ja A. Westerhof Löfflerová,

sekä

Euroopan komissio, asiamiehinään D. Triantafyllou ja A. Steiblytė,

väliintulijoina,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Kornezov sekä tuomarit G. De Baere, D. Petrlík (esittelevä tuomari), K. Kecsmár ja S. Kingston,

kirjaaja: hallintovirkamies S. Jund,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,

ottaen huomioon 7.3.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion (1)

1 Kantaja, Deutsche Bank AG, vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan yleistä tuomioistuinta kumoamaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudelta 2021 suoritettavista ennakollisista vakausmaksuista 14.4.2021 tehdyn yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) päätöksen SRB/ES/2021/22 (jäljempänä riidanalainen päätös) kantajaa koskevilta osin.

[– –]

III Asianosaisten vaatimukset

19 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– kumoaa riidanalaisen päätöksen liitteineen kantajaa koskevilta osin;

– velvoittaa kriisinratkaisuneuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

20 Kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– hylkää kanteen;

– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut;

– toissijaisesti siinä tapauksessa, että riidanalainen päätös kumotaan, määrää riidanalaisen päätöksen vaikutukset pysytettäviksi siihen asti, kunnes se korvataan, tai ainakin kuuden kuukauden ajaksi siitä päivästä, jona tuomiosta tulee lainvoimainen.

21 Euroopan parlamentti vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– hylkää kanteen siltä osin kuin se perustuu asetuksen N:o 806/2014 osalta esitettyyn lainvastaisuusväitteeseen;

– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

22 Euroopan unionin neuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– hylkää kanteen;

– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

23 Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– hylkää kanteen;

– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

IV Oikeudellinen arviointi

[– –]

A Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa ja 4–9 ja 20 artiklaa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 liitettä 1 koskevat lainvastaisuusväitteet

1. Neljännen kanneperusteen toinen ja kolmas osa, jotka koskevat asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan rikkomista

27 Neljännessä kanneperusteessa kantaja esitti pääasiallisesti kolme osaa. Ensimmäisen kanneperusteen mukaan riidanalaisella päätöksellä rikotaan täytäntöönpanoasetuksen 2015/81, luettuna yhdessä asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan kanssa, 4 artiklaa, ja sitä tarkastellaan näin ollen kyseisen päätöksen laillisuuden arvioinnin yhteydessä. Toinen ja kolmas osa koskevat puolestaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan lainvastaisuutta siltä osin kuin kyseinen säännös on kantajan mukaan ristiriidassa yhtäältä ”velvoitteen, joka koskee maksujen laskemista riskiin suhteutettuna,” ja toisaalta SEUT 114 artiklan kanssa.

28 Kantaja esitti toisen ja kolmannen osan olettaen, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ennen 31.12.2023 perittävien ennakollisten vakausmaksujen summalla saavutettavan lopullisen tavoitetason (jäljempänä lopullinen tavoitetaso) laskeminen perustuu 1.1.2016 alkaneen kahdeksan vuoden pituisen alkuvaiheen (jäljempänä alkuvaiheen) päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrään. Ennen kyseisten osien tutkimista on siis aluksi selvitettävä mainitun asetuksen 69 artiklan 1 kohdan soveltamisala.

a) Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan soveltamisala

29 Kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että lopullinen tavoitetaso on määritettävä ”staattisesti”, eli ottaen huomioon suojattujen talletusten määrä kyseisen asetuksen voimaantulohetkellä. Mainitun säännöksen mukaan tavoitetasoa ei siis pitäisi määrittää alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella.

30 Ensinnäkin asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan sanamuodossa viitataan ainoastaan yhteisen kriisinratkaisurahaston varojen hankkimiselle asetettuun määräaikaan. Toisaalta se ei merkitse sitä, että lopullinen tavoitetaso on määriteltävä alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella.

31 Lisäksi asetuksen N:o 806/2014 valmisteluasiakirjat osoittavat, että kriisinratkaisurahastoa perustettaessa suunniteltiin noin 55 miljardin euron lopullinen ”staattinen” tavoitetaso, joka vastaa yhtä prosenttia kaikkien laitosten suunnitelluista suojatuista talletuksista kyseisen asetuksen voimaantulohetkellä.

32 Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan teleologisen ja systemaattisen tulkinnan perusteella kriisinratkaisurahaston kattamaa riskiä ei pitäisi mitata suojattujen talletusten kehityksen perusteella, koska näiden talletusten kasvu ei lisää kriisinratkaisurahaston käyttöön liittyvää riskiä.

33 Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

34 Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat ovat – – alkuvaiheen päättyessä – – vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä”.

35 Ensinnäkin kyseisen säännöksen sanamuodosta ilmenee, että alkuvaiheen päättymispäivä ei ole ratkaiseva ainoastaan määriteltäessä päivää, jona yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on saavutettava lopullinen tavoitetaso, joka on vähintään 1 prosentti kaikkien kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrästä, vaan myös määriteltäessä näiden talletusten määrää, joka on otettava huomioon tätä tavoitetasoa laskettaessa.

36 Seuraavaksi on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 valmisteluasiakirjoissa vahvistetaan, että tämän asetuksen 69 artiklan 1 kohta perustuu lopullista tavoitetasoa koskevaan dynaamiseen lähestymistapaan, jossa lopullinen tavoitetaso on määritettävä suojattujen talletusten määrän perusteella alkuvaiheen päättyessä. Komissio nimittäin selitti 10.7.2013 antamansa ehdotuksen COM(2013) 520 final, joka johti tämän asetuksen antamiseen, perustelujen 4.3.2 kohdassa, että lopullinen tavoitetaso on muuttuva ja nousee, jos pankkiala kasvaa.

37 Lopuksi on todettava, että tarve ottaa huomioon suojattujen talletusten määrän kehitys johtuu ennakollisten vakausmaksujen keräämisen tavoitteesta, jonka mukaan pyritään takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleesta ilmenee (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta). Yhteisen kriisinratkaisumekanismin tavoitteena on tämän asetuksen johdanto-osan 12 perustelukappaleen mukaisesti lisätä osaltaan osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten vakautta ja estää mahdollisten kriisien leviäminen osallistumattomiin jäsenvaltioihin.

38 Ehdotuksen COM(2013) 520 final perustelujen 4.3.2 kohdasta ilmenee tältä osin, että mitä enemmän pankkiala kasvaa ajan kuluessa, sitä enemmän yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettäväksi annettavia rahoitusvaroja olisi lisättävä. Pankkisektorin koon arvioiminen mahdollistaa näin ollen yhteiseen kriisinratkaisurahastoon kerättävien varojen määrän ennakoimisen, jotta yhteistä kriisinratkaisurahastoa voidaan käyttää pankkialan kriisin yhteydessä kriisinratkaisuvälineiden rahoittamiseksi ja siten niiden tehokkaan soveltamisen varmistamiseksi asetuksen N:o 806/2014 76 artiklan 1 kohdan, luettuna tämän asetuksen johdanto-osan 101 perustelukappaleen valossa, mukaisesti.

39 Unionin lainsäätäjä on kuitenkin asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan yhteydessä valinnut lähestymistavan, jonka mukaan suojattujen talletusten määrällä pyritään arvioimaan pankkisektorin kokoa ja siten laskemaan varat, jotka on asetettava yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettäväksi. Tätä silmällä pitäen suojattujen talletusten määrän mahdollinen lisääntyminen alkuvaiheen alkamisen ja päättymisen välisenä aikana kuvastaa pankkisektorin koon kasvamista, mikä edellyttää yhteiseen kriisinratkaisurahastoon maksettavien varojen lisäämistä tämän vaiheen päättyessä.

40 Edellä esitetyn perusteella asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että kyseisessä säännöksessä säädetty lopullisen tavoitetason määrä on määritettävä alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella.

b) Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan lainmukaisuus

1) Toinen osa, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdalla laiminlyödään ”velvoitetta laskea maksut riskiin suhteutettuna”

41 Kantaja väittää, että jos asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa tulkitaan siten, että lopullinen tavoitetaso määritetään alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella, kyseisellä säännöksellä laiminlyödään ”velvoitetta laskea maksut riskiin suhteutettuna”, joka on ilmaus suhteellisuusperiaatteesta ja joka ilmenee perusoikeuskirjan 16, 17 ja 52 artiklasta, asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdasta ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan toisesta alakohdasta.

42 Kun otetaan huomioon, että talletussuojan piiriin kuuluvien talletusten määrä on viime vuosina kasvanut merkittävästi, asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa asetetaan laitoksille perusteettomia ja suhteettomia kustannuksia. Kaikkien laitosten ennakolliset vakausmaksut olisivat nousseet noin 6,9 miljardista eurosta vuonna 2016 noin 11,3 miljardiin euroon vuonna 2021, mikä merkitsee 64 prosentin kasvua.

43 Yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston kattama riski ei kuitenkaan ole kasvanut merkittävästi tämän ajanjakson aikana.

44 Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

45 Kuten edellä 35–40 kohdassa on todettu, lopullinen tavoitetaso määritellään asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti viittaamalla kaikkien asianomaisten laitosten suojattujen talletusten määrään alkuvaiheen päättyessä.

46 Vaikka kantaja kyseenalaistaa tämän lopullisen tavoitetason määrittämistavan väittämällä, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa laiminlyödään ”velvoitetta laskea maksut riskiin suhteutettuna”, sen kirjallisista perusteluista ja erityisesti vastauksesta sekä parlamentin ja neuvoston perusteluista esittämistä huomautuksista käy ilmi, että se katsoo, että tämä ”velvoite” juontuu SEU 5 artiklan 4 kohdassa vahvistetusta suhteellisuusperiaatteesta.

47 Näin ollen ei ole tarpeen lausua siitä, onko unionin oikeudessa olemassa itsenäinen ”velvoite laskea maksut riskiin suhteutettuna”. Kantajan väitteiden mukaisesti on riittävää arvioida, loukataanko asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdalla suhteellisuusperiaatetta.

48 Unionin oikeuden yleisiin oikeusperiaatteisiin kuuluva suhteellisuusperiaate edellyttää, että kyseessä olevan säännöstön legitiimit tavoitteet ovat toteutettavissa unionin toimielinten toimilla ja että toimilla ei ylitetä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista kyseisten tavoitteiden toteuttamiseksi, eli silloin, kun on mahdollista valita usean tarkoituksenmukaisen toimenpiteen välillä, on valittava vähiten rajoittava, eivätkä toimenpiteistä aiheutuvat haitat saa olla liian suuria tavoiteltuihin päämääriin nähden (tuomio 4.5.2016, Philip Morris Brands ym., C‑547/14, EU:C:2016:325, 165 kohta ja tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 142 kohta).

49 Edellä 48 kohdassa mainittujen edellytysten tuomioistuinvalvonnasta on muistutettava, että määrittäessään ennakollisten vakausmaksujen laskentatapaa unionin lainsäätäjällä on laaja harkintavalta, koska sen on puututtava alaan, johon liittyy sen osalta poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia valintoja ja jossa sen on tehtävä monimutkaisia arviointeja (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 117 ja 118 kohta).

50 Näissä olosuhteissa ja oikeuskäytännön mukaisesti unionin yleisen tuomioistuimen harjoittaman suhteellisuusperiaatteen noudattamista koskevan valvonnan on rajoituttava sen tutkimiseen, ovatko unionin lainsäätäjän toteuttamat toimenpiteet ilmeisen soveltumattomia tavoitellun päämäärän saavuttamiseen, ylitetäänkö niillä selvästi se, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi, tai aiheuttavatko ne haittoja, jotka ovat ilmeisen suhteettomia tavoiteltuun päämäärään nähden (ks. vastaavasti tuomio 4.5.2016, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑358/14, EU:C:2016:323, 79, 96 ja 97 kohta).

51 Ensinnäkin asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädetyn säännön asianmukaisuudesta on todettava, että edellä 37 kohdasta käy selvästi ilmi, että sen tarkoituksena on antaa yhteiselle kriisinratkaisumekanismille riittävät varat, jotta se voi täyttää tehtävänsä, joihin kuuluu erityisesti vaikeuksissa olevien laitosten kriisinratkaisujen toteuttaminen.

52 Tältä osin ja osoittaakseen, että menetelmä, jolla lopullinen tavoitetaso määritetään edellä 51 kohdassa esitetyn tavoitteen saavuttamiseksi, on ilmeisen riittämätön, kantaja vetoaa pääasiassa kahteen perustelujen ryhmään, joista ensimmäinen koskee suojattujen talletusten merkitystä kyseisen tavoitetason määrittelyssä käytettävänä parametrina ja toinen näiden talletusten määrän huomioon ottamista alkuvaiheen päättyessä.

53 Kantaja väittää näin ollen ensinnäkin, että suojatut talletukset eivät ole asianmukainen peruste lopullisen tavoitetason määrittämiseksi, koska tällaiset talletukset eivät välttämättä aiheuta riskiä siitä, että yhteistä kriisinratkaisurahastoa käytettäisiin kriisinratkaisumenettelyssä.

54 Tältä osin on todettava, että edellä 51 kohdassa mainitun tavoitteen saavuttamiseksi ja kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 101, 104 ja 105 perustelukappaleesta ilmenee, unionin lainsäätäjän tehtävänä oli antaa kriisinratkaisurahastolle riittävät rahoitusvarat, jotta se voi toimia pankkialan kriisitilanteessa ja rahoittaa mahdollista laitosten kriisinratkaisumenettelyä kyseisen asetuksen 76 artiklan 1 kohdassa annettujen tehtävien puitteissa.

55 Nämä rahoitusvarat, jotka vastaavat lopullista tavoitetasoa, on arvioitava pankkisektorin koon perusteella, ja on täsmennettävä, että kriisinratkaisurahastolla katetaan riski, joka aiheutuu koko rahoitusalasta rahoitusjärjestelmän vakaudelle (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 71 ja 72 kohta).

56 Tältä osin kriisinratkaisuneuvosto on selittänyt oikeudenkäyntiasiakirjoissaan, ilman, että kantaja on sitä vakavasti kiistänyt, että suojattujen talletusten perusteella oli mahdollista arvioida likimääräisesti pankkisektorin koko ja siten laskea varat, joita kriisinratkaisurahasto tarvitsi kriisinratkaisuvälineiden soveltamisen rahoittamiseksi kyseisen sektorin kriisitilanteessa.

57 Nämä talletukset ovat laitosten allekirjoittamia sitoumuksia, ja on täsmennettävä, että kuten komissio väittää väliintulokirjelmässään – ilman, että kantaja olisi tätä kiistänyt – nämä talletukset muodostavat jopa suurimman osan sitoumuksista ainakin suurten laitosten osalta.

58 Näin ollen ei ole osoitettu, että suojatut talletukset laitosten allekirjoittamien sitoumusten erityisenä ryhmänä olisivat ilmeisen sopimattomia pankkisektorin koon arvioimiseksi ja siten kriisinratkaisurahaston edellyttämien varojen laskemiseksi.

59 Tätä päätelmää ei kyseenalaista kantajan väite, jonka mukaan kriisinratkaisutilanteessa suojatut talletukset on suojattu talletussuojajärjestelmillä, joten niiden kasvu ei johda kriisinratkaisurahaston kattaman riskin kasvuun.

60 Ilman, että on tarpeen tutkia, missä määrin suojatut talletukset aiheuttavat riskin yhteisen kriisinratkaisurahaston varojen käytölle, on todettava, että kantajan väite perustuu todellisuudessa olettamaan, jonka mukaan nämä talletukset voivat kasvaa erikseen ilman, että tällaiseen kasvuun liittyy muiden sellaisten laitosten allekirjoittamien sitoumusten kasvua, jotka voivat aiheuttaa riskin kriisinratkaisurahastolle.

61 Mielestäni mikään ei osoita, että näin on.

62 Tältä osin kriisinratkaisuneuvosto ja parlamentti väittävät kanteissaan lähinnä – ilman, että kantaja on esittänyt mitään erityistä näyttöä näiden väitteiden kiistämiseksi – että kaikkien laitosten hallussa olevien suojattujen talletusten määrä voi kuvastaa pankkialan yleistä kehitystä. Mikään ei etenkään viittaa siihen, että tämän määrän mahdolliseen kasvuun ei voisi liittyä kyseisten laitosten muiden sitoumusten, kuten suojaamattomien talletusten, joita talletussuojajärjestelmät eivät suojaa ja jotka puolestaan merkitsevät kriisinratkaisurahaston kattaman riskin kasvua, lisääntymistä.

63 Tässä yhteydessä kantaja ei voi väittää, että suojatut talletukset ovat ilmeisen soveltumaton toimenpide lopullisen tavoitetason laskemiseksi, nojautumalla asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 105 perustelukappaleeseen, jossa todetaan seuraavaa:

”Kriisinratkaisurahaston tavoitetaso olisi vahvistettava tietyksi prosenttiosuudeksi kaikkien osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä. Koska kyseisten laitosten velkojen kokonaismäärä olisi, kun otetaan huomioon kriisinratkaisurahaston toiminnat, asianmukaisempi vertailuarvo, komission olisi kuitenkin arvioitava, olisiko tarkoituksenmukaisempaa käyttää perusteena suojattuja talletuksia tai velkojen kokonaismäärää ja olisiko tulevaisuudessa otettava käyttöön kriisinratkaisurahastoa koskeva ehdoton vähimmäismäärä, säilyttäen samalla tasapuoliset toimintaedellytykset direktiivin [2014/59] kanssa.”

64 Pelkästään se seikka, että jokin muu peruste voi olla aivan yhtä sopiva kuin kyseisessä lainsäädännössä hyväksytty peruste ja että unionin lainsäätäjä ilmoittaa, että komission tehtävänä on arvioida uudelleen kyseisen perusteen soveltamista tulevaisuudessa, ei tarkoita, että peruste, jonka kyseinen lainsäätäjä on hyväksynyt tietoisena kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, olisi ilmeisen sopimaton lainmukaisesti tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi. Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ei ole suhteellisuusperiaatteen noudattamista valvoessaan määrittää, onko unionin lainsäätäjän toteuttama toimenpide ollut ainoa tai paras mahdollinen, vaan sen määrittäminen, onko se ollut ilmeisen soveltumaton (tuomio 12.7.2001, Jippes ym., C‑189/01, EU:C:2001:420, 83 kohta).

65 Toiseksi kantaja väittää, että lopullisen tavoitetason määrittäminen alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella on ilmeisen soveltumaton toimenpide edellä 51 kohdassa mainitun tavoitteen eli sen saavuttamiseksi, että yhteisellä kriisinratkaisumekanismilla on riittävät varat, jotta se voi täyttää tehtävänsä.

66 Tältä osin edellä 38 ja 40 kohdasta seuraa, että jotta yhteinen kriisinratkaisumekanismi voisi hoitaa tehtävänsä tehokkaasti, unionin lainsäätäjä on säätänyt kriisinratkaisurahaston rahoituksesta ottamalla huomioon pankkisektorin kehityksen, koska on selvää, että kyseisen sektorin koon mahdollinen kasvu ajan mittaan merkitsisi myös kriisinratkaisurahaston käyttöön asetettavien rahoitusvarojen ja näin ollen lopullisen tavoitetason kasvua. Kun otetaan huomioon edellä 58 kohdassa esitetty toteamus, suojattujen talletusten määrä alkuvaiheen päättyessä ei ole selvästi merkityksetön kyseisen toimialan tulevan koon huomioon ottamiseksi ja siten kriisinratkaisurahaston riittävän rahoituksen takaamiseksi kyseisen alan ennakoitavissa olevan tilanteen mukaan.

67 Kuten edellä 62 kohdassa todettiin, ei myöskään ole ilmeisen epäasianmukaista nojautua suojattujen talletusten kehitykseen, jotta voitaisiin olettaa, että laitokset ovat lisänneet muita sitoumuksiaan, ja arvioida siten kriisinratkaisurahaston kattaman riskin mahdollista kasvua.

68 Tässä yhteydessä kantaja ei voi vedota erityisesti luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1) 428 m ja 428 n artiklaan väittämällä, että kyseisten säännösten mukaan suojatut talletukset pienentävät laitosten likviditeettiriskiä, joten niiden kasvu ei merkitse kriisinratkaisurahaston käyttöön liittyvää riskiä eikä sen pitäisi siten johtaa lopullisen tavoitetason nousuun.

69 Tältä osin asetuksen N:o 575/2013 johdanto-osan 32 perustelukappaleesta, luettuna yhdessä asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 perustelukappaleen kanssa, ilmenee, että vakavaraisuusvaatimuksia koskevalla sääntelyllä on eri tavoite kuin laitosten kriisinratkaisua koskevalla sääntelyllä. Näissä olosuhteissa asetuksen N:o 575/2013 428 m ja 428 n artiklan perusteella ei voida todeta, että lopullisen tavoitetason määrittämismenetelmä olisi ilmeisen sopimaton, koska tämä menetelmä kuuluu laitosten kriisinratkaisua koskevien sääntöjen soveltamisalaan.

70 Kantaja ei myöskään voi perustellusti väittää, että näiden talletusten kasvun ei pitäisi johtaa lopullisen tavoitetason nousuun, vetoamalla siihen, että suojattujen talletusten korkean likviditeetin huomioon ottaminen laskettaessa riski-indikaattoria ”maksuvalmiusvaatimus” delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti johtaisi kyseisen laitoksen riskikorjauskertoimen pienenemiseen.

71 Pelkästään tämä seikka ei nimittäin ole omiaan osoittamaan, että suojattujen talletusten määrän kehitys olisi selvästi soveltumaton peruste pankkisektorin koon muutosten huomioon ottamiseksi ja yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoitustarpeiden määrittämiseksi vastaavasti sekä erityisesti kriisinratkaisurahastolle riskin aiheuttavien sitoumusten kasvun arvioimiseksi ja siten sellaisen riskin mittaamiseksi, joka kriisinratkaisurahaston olisi katettava kriisinratkaisumenettelyjen yhteydessä.

72 Edellä esitetystä seuraa, ettei kantaja ole osoittanut, että lopullisen tavoitetason määrittämistapa, sellaisena kuin siitä säädetään asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa, oli ilmeisen sopimaton edellä 51 kohdassa mainitun päämäärän saavuttamiseksi.

73 Toiseksi kantaja ei selitä, miltä osin lopullisen tavoitetason määrittämistapa, sellaisena kuin se ilmenee asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdasta, ylittää selvästi sen, mikä on tarpeen edellä 51 kohdassa tarkoitetun tavoitteen saavuttamiseksi. Se ei etenkään esitä konkreettisia seikkoja sen osoittamiseksi, että tämä tavoite voitaisiin saavuttaa toimenpiteillä, jotka ovat yhtä tehokkaita kuin ne, joista on säädetty kyseisessä säännöksessä, mutta jotka ovat kyseessä olevia laitoksia vähemmän rajoittavia kuin kyseisen tavoitetason määrittäminen suhteessa suojattujen talletusten määrään alkuvaiheen päättyessä.

74 Jos oletetaan, että kantaja katsoo, että lopullisen tavoitetason määrittäminen asetuksen N:o 806/2014 voimaantulohetkellä suojattujen talletusten määrän perusteella on tällainen vähemmän rajoittava toimenpide, se ei osoita, miten kyseinen toimenpide mahdollistaisi sen, että kriisinratkaisurahastolla olisi riittävät rahoitusvarat yhteisen kriisinratkaisumekanismin tehokkaan toiminnan varmistamiseksi.

75 Kantaja ei voi myöskään väittää, että unionin lainsäätäjän olisi lopullista tavoitetasoa määrittäessään pitänyt ottaa huomioon se, että kriisinratkaisurahaston käyttöön liittyvä riski on pienentynyt laitosten hallussa olevien alentamiskelpoisten velkojen seurauksena omia varoja ja alentamiskelpoisia velkoja koskevan vähimmäisvaatimuksen sekä tappioiden sietokykyä koskevan vaatimuksen mukaisesti. Tältä osin kantaja ei ole erityisesti selittänyt, miten näiden sitoumusten huomioon ottaminen lopullisen tavoitetason laskentatapojen määrittämisessä aiheuttaisi vähemmän kustannuksia asianomaisille laitoksille ja mahdollistaisi samalla sen, että kriisinratkaisurahastolla olisi riittävät rahoitusvarat.

76 Lopuksi on todettava, että vaikka oletettaisiin, että lopullisen tavoitetason laskeminen laitosten kaikkien sitoumusten perusteella olisi asianmukainen toimenpide, kantaja ei ole osoittanut, että tällainen laskelma aiheuttaisi asianomaisille laitoksille vähemmän kustannuksia kuin tavoitetason määrittäminen alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella.

77 Kolmanneksi kantaja ei ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, jolla pyrittäisiin osoittamaan, että kun asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa lopullinen tavoitetaso määritettiin alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella, siitä olisi aiheutunut laitoksille selvästi suhteetonta haittaa unionin lainsäätäjän tavoittelemiin päämääriin nähden.

78 Edellä esitetyn perusteella tämä kanneperusteen osa on hylättävä.

1) Kolmas osa, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta on SEUT 114 artiklan vastainen

79 Kantaja väittää, ettei asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta kuulu SEUT 114 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. Erityisesti koska lopullinen tavoitetaso määritetään suojattujen talletusten määrän dynaamisen kehityksen perusteella alkuvaiheen loppuun mennessä, tämä säännös ei edistä sitä tavoitetta, että pankkisektorin aiheuttaman riskin osalta yhdenmukaistetaan kriisinratkaisujen rahoitusehtoja. Ennakollisten vakausmaksujen kasvu, joka johtuu suojattujen talletusten kasvusta, johtaisi nimittäin – kriisinratkaisuriskin pienenemisestä huolimatta – varojen kertymiseen, mikä ei olisi tarpeen tämän yhdenmukaistamistavoitteen saavuttamiseksi. Koska suojattujen talletusten määrän ja kriisinratkaisuneuvostolle aiheutuvan riskin välillä ei ole yhteyttä, lopullisen tavoitetason dynaaminen määrittäminen johtaisi siihen, että jälkimmäinen olisi suhteeton.

80 Lisäksi ennakollinen vakausmaksu muuttuisi veroksi, joka ei kuulu unionin lainsäätäjän SEUT 114 artiklan 2 kohdan mukaisen yhdenmukaistamistoimivallan piiriin.

81 Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

82 Aluksi on muistutettava, että unionin toimen oikeudellisen perustan valinnan on perustuttava sellaisiin objektiivisiin seikkoihin, jotka voivat olla tuomioistuimen suorittaman valvonnan kohteena ja joihin kuuluvat toimen tarkoitus ja sisältö [ks. lausunto 1/15 (EU–Kanada-PNR-sopimus), 26.7.2017, EU:C:2017:592, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 4.9.2018, komissio v. neuvosto (Kazakstanin kanssa), C‑244/17, EU:C:2018:662, 36 kohta].

83 SEUT 114 artiklan 1 kohdan nojalla toteutettujen lainsäädäntötoimien on yhtäältä sisällettävä jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseen liittyviä toimia ja toisaalta niiden tavoitteena on oltava sisämarkkinoiden toteuttaminen ja toiminta (tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 100 kohta).

84 Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että SEUT 114 artikla tulee kyseeseen oikeusperustana ainoastaan, jos säädöksestä ilmenee objektiivisesti ja tosiasiallisesti, että sen tarkoituksena on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskevien edellytysten parantaminen (ks. tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 113 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85 Nyt käsiteltävässä asiassa muun muassa asetuksen N:o 806/2014 johdanto‑osan ensimmäisestä ja kolmannesta perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto‑osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, että kyseinen asetus on annettu sellaisen talous‑ ja rahoituskriisin asiayhteydessä, joka on unionin osalta osoittanut sellaisten välineiden puuttumisen, joilla voidaan tehokkaasti vastata rahoitusvaikeuksissa olevien laitosten aiheuttamaan riskiin, mikä on pakottanut jäsenvaltiot käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseksi.

86 Asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee myös, että tämä kriisi on osoittanut, että pankkipalvelujen sisämarkkinoiden toiminta on vaarassa ja rahoitusalan pirstoutuminen on yhä suurempana uhkana. Tämä oli todellinen huolenaihe sisämarkkinoilla, joilla pankkien olisi pitänyt voida harjoittaa huomattavaa rajatylittävää toimintaa aikana, jolloin tällainen toiminta oli vähenemässä, mikä johtui häiriöiden leviämisen pelosta.

87 Lisäksi unionin lainsäätäjä on korostanut asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 2–4 ja 12 perustelukappaleessa, että muiden jäsenvaltioiden, mukaan lukien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistumattomien jäsenvaltioiden, pankkijärjestelmiin kohdistuvaa luottamuspulaa ja markkinoiden epävakautta lisäsi osaltaan se, että kansalliset kriisinratkaisusäännöt ja vastaavat hallintokäytännöt poikkesivat toisistaan eikä pankkiunionissa ollut yhtenäistettyä päätöksentekomenettelyä kriisinratkaisua varten, minkä vuoksi mahdollinen lopputulos liittyen pankin kykenemättömyyteen jatkaa toimintaansa ei ollut ennustettavissa. Nämä erot saattoivat myös johtaa siihen, että pankkien ja asiakkaiden lainakustannukset olivat suuremmat ainoastaan niiden sijoittautumispaikan vuoksi riippumatta niiden todellisesta luottokelpoisuudesta.

88 Lopuksi unionin lainsäätäjä korosti asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 9 ja 19 perustelukappaleessa, että jäsenvaltioiden ja pankkialan välinen kytkös ei katkea kokonaan ja sisämarkkinoiden pirstoutuminen jatkuu niin kauan kuin kriisinratkaisusäännöt ja ‑käytännöt ja taakanjakomenettelyt ovat kansallisia ja kriisinratkaisurahoitukseen tarvittavat rahoitusvarat kerätään ja käytetään kansallisella tasolla. Tämä rajoittaa pankkien rajatylittävää toimintaa, luo esteitä perusvapauksien käytölle ja vääristää kilpailua sisämarkkinoilla.

89 Edellä esitetyn perusteella asetuksella N:o 806/2014 pyritään heikentämään kytköstä yksittäisten jäsenvaltioiden julkisen talouden rahoitusaseman ja kyseisissä jäsenvaltioissa toimivien pankkien ja yritysten rahoituskustannusten välillä ja siirtämään vastuu rahoitusjärjestelmän vakauttamisen rahoittamisesta rahoitustoimialalle kokonaisuudessaan.

90 Näin ollen, kuten 1 artiklassa todetaan, asetuksessa N:o 806/2014 vahvistetaan muun muassa yhteisöjen kriisinratkaisua koskevat yhdenmukaiset säännöt ja yhdenmukainen menettely, joita kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava, ja tämä edellä 85–88 kohdassa tarkoitettujen uhkien lieventämiseksi.

91 Olennainen osa näitä sääntöjä ja tätä menettelyä on kriisinratkaisurahasto, joka mahdollistaa – kuten asetuksen N:o 806/2014 67 ja 76 artiklasta ja kyseisen asetuksen johdanto-osan 107 perustelukappaleesta ilmenee – kriisinratkaisuvaltuuksien tehokkaan käyttämisen varmistamisen ja kriisinratkaisuvälineiden rahoituksen edistämisen varmistamalla niiden tehokkaan soveltamisen.

92 Jotta kriisinratkaisurahastolle voidaan taata riittävät varat, se rahoitetaan edellä 85–88 kohdassa esitettyjen näkökohtien perusteella muun muassa laitosten maksamilla ennakollisilla vakausmaksuilla, joiden määrä riippuu asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti vahvistetusta lopullisesta tavoitetasosta.

93 Näin ollen näiden vakausmaksujen maksaminen asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti määritellyllä tavalla varmistaa laitoksia koskevien yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen kriisinratkaisumenettelyn tehokkaan soveltamisen. Kuten kyseisen asetuksen johdanto-osan 12 ja 19 perustelukappaleesta ilmenee, säännöillä, joilla kyseiset vakausmaksut vahvistetaan, voidaan puolestaan välttää se, että toisistaan poikkeavat kansalliset käytännöt luovat esteitä perusvapauksien käytölle tai vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla.

94 Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan sellaisen argumentin perusteella, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta eroaa yhdenmukaistamistavoitteesta, koska kyseisessä säännöksessä säädetty lopullinen tavoitetaso määritetään alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella.

95 Ennakollisten vakausmaksujen laskemisella suhteessa lopulliseen tavoitetasoon on toisaalta tarkoitus antaa kriisinratkaisurahastolle rahoitusta yhdenmukaisen viitekehyksen perusteella, jotta kriisinratkaisutoimenpiteitä voidaan soveltaa tehokkaasti yhdenmukaisessa menettelyssä. Tällainen laskelma on siten omiaan katkaisemaan yhteyden laitoksen ja sen jäsenvaltion välillä, jossa sillä on kotipaikka, samalla kun se edistää sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa SEUT 114 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Kun toisaalta otetaan huomioon edellä 66 ja 67 kohdassa esitetyt perustelut, sitä, että lopullinen tavoitetaso määritetään alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella, ei voida pitää yhdenmukaistamistavoitteesta erillisenä.

96 Edellä esitetyn perusteella on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 ja erityisesti sen 69 artiklan 1 kohdan tavoitteena on parantaa sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskevia edellytyksiä.

97 Toiseksi on todettava, että EUT-sopimuksen laatijat ovat halunneet SEUT 114 artiklassa käytetyllä ilmaisulla ”toimenpiteet – – lähentämiseksi” antaa unionin lainsäätäjälle yhdenmukaistettavan alan yleisen kontekstin ja erityisten olosuhteiden mukaan harkintavaltaa sen suhteen, mikä on tarkoituksenmukaisin lähentämistekniikka halutun tavoitteen saavuttamiseksi erityisesti niillä aloilla, joihin liittyy monitahoisia teknisiä erityispiirteitä (ks. tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 102 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

98 Kun otetaan huomioon se harkintavalta, joka unionin lainsäätäjällä on SEUT 114 artiklassa tarkoitettujen toimenpiteiden osalta, se voi näin ollen lähentämistekniikkaa valitessaan siirtää unionin elimelle tai laitokselle toimivaltaa, jolla pyritään halutun yhdenmukaistamisen toimeenpanoon. Näin on muun muassa silloin, kun toimenpiteitä toteutettaessa on tukeuduttava erityiseen ammatilliseen ja tekniseen asiantuntemukseen ja kyseisen yksikön reaktiokykyyn (tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 105 kohta).

99 Tässä yhteydessä on todettava, että – kuten edellä 85–88 kohdasta ilmenee – toteutettaessa toimenpiteitä kriisinratkaisun alalla on tukeuduttava erityiseen ammatilliseen ja tekniseen asiantuntemukseen. Unionin lainsäätäjä saattoi tässä tilanteessa antaa kriisinratkaisuneuvostolle valtuudet vahvistaa kyseisen asetuksen 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti ennakollisten vakausmaksujen määrän ja hallinnoida yhteisen kriisinratkaisurahaston varoja mainitun asetuksen 67 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisesti.

100 Lisäksi on todettava, että kuten edellä 92 ja 93 kohdasta ilmenee, asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta on sellainen keskeinen osa laitosten kriisinratkaisua koskevia sääntöjä ja menettelyä, joka edistää sen välttämistä, että toisistaan poikkeavat kansalliset käytännöt luovat esteitä perusvapauksien käytölle tai vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla.

101 Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa voidaan tässä tilanteessa pitää säännöksenä, jolla lähennetään jäsenvaltioiden säännöksiä pankkiunionissa toteutettavan kriisinratkaisun alalla.

102 Edellä esitetyistä näkökohdista seuraa, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta täyttää SEUT 114 artiklan 1 kohdassa mainitut edellytykset.

103 Kolmanneksi on tutkittava kantajan väite, jonka mukaan on niin, että koska lopullinen tavoitetaso on vahvistettu suojattujen talletusten määrän perusteella, ennakollinen vakausmaksu on olennaisilta osin vero, eikä se näin ollen kuulu SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun unionin lainsäätäjän yhdenmukaistamistoimivaltaan.

104 SEUT 114 artiklan 2 kohdassa määrätään, ettei kyseisen artiklan 1 kohtaa sovelleta muun muassa ”veroja koskeviin säännöksiin tai määräyksiin”.

105 Ilmaisusta ”veroja koskevat säännökset” on todettava, ettei EUT‑sopimuksessa määritellä kyseistä ilmaisua (ks. vastaavasti tuomio 29.4.2004, komissio v. neuvosto, C‑338/01, EU:C:2004:253, 63 kohta).

106 Näin ollen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että maksu, jonka tietyn alan talouden toimijat suorittavat, ei ole luonteeltaan vero tilanteessa, jossa erityisesti kyseisellä maksulla rahoitetaan suoraan mainitun alan menoja ja jossa kyseiset menot ovat tarpeen alan toiminnan kannalta muun muassa sen vakauttamiseksi (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 11.7.1989, Schräder HS Kraftfutter, 265/87, EU:C:1989:303, 9 ja 10 kohta).

107 Tämä päättely soveltuu myös ennakollisiin vakausmaksuihin, jotka suoritetaan vakuutustoiminnallisen logiikan mukaisesti ja jotka tietyn alan talouden toimijat suorittavat rahoittaakseen yksinomaan kyseisen alan menoja.

108 Ennakollisten vakausmaksujen luonteesta edellä 85 kohdassa on jo todettu, että asetus N:o 806/2014 oli annettu sellaisen talous‑ ja rahoituskriisin asiayhteydessä, joka on unionin osalta osoittanut sellaisten välineiden puuttumisen, joilla voidaan tehokkaasti vastata rahoitusvaikeuksissa olevien laitosten aiheuttamaan riskiin, mikä on pakottanut jäsenvaltiot käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseksi. Yhteisen kriisinratkaisumekanismin tarkoituksena on välttää vahingot, joita voi tällaisten kriisien aikana aiheutua laitosten kykenemättömyydestä jatkaa toimintaansa, koska laitosten toimintakyvyttömyys yhdessä jäsenvaltiossa voi vaikuttaa sisämarkkinoilla koko unionin rahoitusmarkkinoiden vakauteen, kuten kyseisen asetuksen johdanto-osan 8 ja 12 perustelukappaleesta ilmenee.

109 Tässä yhteydessä unionin lainsäätäjä katsoi, että rahoitustoimialan olisi kokonaisuudessaan rahoitettava rahoitusjärjestelmän vakautus, kuten muun muassa asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 100 perustelukappaleesta ilmenee.

110 Tästä näkökulmasta ennakollisten vakausmaksujen erityisluonne muodostuu siitä, että niillä pyritään – kuten direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleen ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleessa vahvistetaan – takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja kriisinratkaisuneuvosto, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

111 Kuten asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 2 ja 4 kohdassa säädetään ja kyseisen asetuksen 61 perustelukappaleessa todetaan, ennakolliset vakausmaksut kerätään rahoitusalan talouden toimijoilta varojen hankkimiseksi yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, jota voidaan käyttää yksinomaan kriisinratkaisuvälineiden tehokkaan soveltamisen ja kriisinratkaisuvaltuuksien tehokkaan käyttämisen varmistamiseen silloin, kun tällaiset toimenpiteet osoittautuvat tarpeellisiksi kyseisen alan rahoitusvakautta koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

112 Tältä osin on todettava, että – kuten asetuksen N:o 806/2014 1 artiklasta ilmenee – edellä 111 kohdassa mainittuja toimenpiteitä sovelletaan ainoastaan sellaisten laitosten hyväksi, jotka ovat velvollisia suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja.

113 Asetuksella N:o 806/2014 ei toki luoda minkäänlaista automaattista yhteyttä ennakollisen vakausmaksun suorittamisen ja asianomaisen laitoksen kriisinratkaisun välille. Tästä syystä ennakollisia vakausmaksuja ei tulisi pitää vakuutusmaksuina, joiden kuukausikohtainen jaksottaminen ja palauttaminen olisivat mahdollisia (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 70 ja 73 kohta).

114 Laitokset saavat kuitenkin kaksinkertaisen hyödyn kriisinratkaisurahastosta, joka rahoitetaan nimenomaan niiden ennakollisilla vakausmaksuilla.

115 Yhtäältä tilanteessa, jossa laitokset ovat kykenemättömiä tai todennäköisesti kykenemättömiä jatkamaan toimintaansa, niiden tilanne voidaan korjata kriisinratkaisumenettelyssä, joka niiden hyväksi voidaan aloittaa, jos myös muut asetuksen N:o 806/2014 18 artiklassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Tällainen menettely mahdollistaa näin ollen yhteisen kriisinratkaisurahaston varojen käyttämisen tällaisten laitosten hyväksi, koska kyseiset varat on kerätty mainittujen laitosten suorittamilla maksuilla.

116 Toisaalta kaikki laitokset hyötyvät ennakollisista vakausmaksuistaan sitä kautta, että rahoitusjärjestelmä säilyy vakaana, mikä varmistetaan yhteisellä kriisinratkaisurahastolla.

117 Yhteisellä kriisinratkaisurahastolla nimittäin katetaan riski, joka koko rahoitusalasta aiheutuu rahoitusjärjestelmän vakaudelle ja sitä kautta valtioiden talouksille (tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 72 kohta).

118 Tästä seuraa, että kriisinratkaisurahastolla pyritään – ei verotuksellisessa vaan vakuutustoiminnallisessa mielessä – takaamaan rahoitusalan vakaus kokonaisuudessaan, koska sen tavoitteena on kaikkien laitosten hyväksi varmistaa suoja kyseisen alan omia kriiseiltä.

119 Tämä vakuutustoiminnallinen tarkoitus heijastuu myös ennakollisten vakausmaksujen laskemiseen, koska kyseiset maksut eivät perustu siihen, että tiettyyn laskentaperusteeseen sovellettaisiin tiettyä kantaa, vaan direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklan ja asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan mukaisesti siihen, että ensiksi määritetään lopullinen tavoitetaso ja sitten vuotuinen tavoitetaso, joka sitten jaetaan laitosten kesken (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden‑Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta). Tämä vuotuisen tavoitetason jakaminen perustuu – kuten myös asetuksen N:o 806/2014 109 perustelukappaleesta ilmenee – riskiin, jota kukin laitos rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta edustaa, mikä kannustaa laitoksia toimimaan pienemmällä riskillä.

120 Edellä esitetystä seuraa, että laitokset suorittavat ennakollisia vakausmaksuja vakuutustoiminnallisen logiikan mukaisesti, koska kyseiset maksut käytetään suoraan yksinomaan rahoitusalan, johon kyseiset laitokset kuuluvat, menojen rahoittamiseen ja koska nämä menot ovat tarpeellisia kyseisen alan toiminnan kannalta muun muassa alan vakauttamiseksi tilanteessa, jossa jotkut laitokset tulevat kykenemättömiksi jatkamaan toimintaansa, ja häiriöiden leviämisen rajoittamiseksi.

121 Näin ollen on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 säännökset, joilla laitokset velvoitetaan suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja ja täsmennetään kyseisten maksujen laskennassa sovellettavat yksityiskohtaiset menetelmät, erityisesti kyseisen asetuksen 69 artiklan 1 kohta, eivät ole SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ”veroja koskevia säännöksiä”.

122 Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan sellaisen argumentin perusteella, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta eroaa yhdenmukaistamistavoitteesta, koska kyseisessä säännöksessä säädetty lopullinen tavoitetaso määritetään alkuvaiheen päättymishetken mukaisten suojattujen talletusten määrän perusteella, minkä seurauksena ennakollinen vakausmaksu muuttuisi veroksi.

123 Yhtäältä nimittäin edellä 95 kohdassa esitetyistä syistä tällaista lopullisen tavoitetason laskentatapaa ei voida pitää yhdenmukaistamistavoitteesta erillisenä. Toisaalta tämän määrän laskentatapa ei vaikuta siihen, että ennakollisten vakausmaksujen tuotto osoitetaan nimenomaisesti ja suoraan ainoastaan rahoitusalan menojen rahoittamiseen ja että näitä maksuja voidaan pitää tarpeellisina mainitun alan toiminnan kannalta sen vakauttamiseksi.

124 Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että SEUT 114 artikla oli asianmukainen oikeusperusta asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan antamiselle.

125 Edellä esitetyn perusteella neljännen kanneperusteen kolmas osa on hylättävä.

c) Neljännen kanneperusteen toista ja kolmatta osaa koskeva päätelmä

126 Edellä esitetystä seuraa, että neljäs kanneperuste on hylättävä siltä osin kuin se perustuu asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa koskevaan lainvastaisuusväitteeseen.

[– –]

B Riidanalaisen päätöksen laillisuutta koskevat kanneperusteet

1. Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee perustelujen puutteellisuutta

[– –]

d) Kanneperusteen toinen osa, joka koskee vuotuisen tavoitetason perustelemista

338 Kantajan mukaan vuotuisen tavoitetason määrittämistä ei ole perusteltu asianmukaisesti riidanalaisessa päätöksessä. Kriisinratkaisuneuvoston olisi etenkin pitänyt selittää, missä määrin se otti huomioon myötäsyklisten rahoitusosuuksien mahdollisen vaikutuksen asianomaisten laitosten rahoitusasemaan. Kantajan mukaan kriisinratkaisuneuvosto ei ollut ilmoittanut ennustettua lopullista tavoitetasoa eikä tulkintaansa asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa mainitusta ylärajasta. Kuten päätös, joka koski ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista vakausmaksukaudelle 2022, osoittaa, kriisinratkaisuneuvosto katsoi, että sillä on valtuudet korottaa vapaasti vuotuista tavoitetasoa soveltamalla kerrointa, josta ei ole säädetty sovellettavassa lainsäädännössä, ja aiheuttaa siten laitoksille kohtuuton rasite.

339 Kriisinratkaisuneuvosto vastaa, että riidanalaisen päätöksen 35–48 perustelukappaleesta ilmenee, että se on noudattanut perusteluvelvollisuuttaan vuotuisen tavoitetason määrittämisessä vakausmaksukaudelle 2021.

340 Kriisinratkaisuneuvoston mukaan erityisesti riidanalaisen päätöksen 43–48 perustelukappaleesta käy ilmi, että se otti covid-19-pandemian huomioon analysoidessaan suhdannevaiheen ja rahoitusosuuksien mahdollisia myötäsyklisiä vaikutuksia rahoitusosuuksia suorittavien laitosten taloudelliseen asemaan. Kriisinratkaisuneuvosto toteaa selittäneensä tässä yhteydessä, että se odotti talouden elpyvän vuoden 2021 aikana, vaikka elpymistä oli vielä vaikea ennakoida.

341 Kriisinratkaisuneuvosto huomauttaa lisäksi, että se julkaisi ennustetun lopullisen tavoitetason verkkosivustollaan, mikä oli kantajan tiedossa. Väite, jonka mukaan kriisinratkaisuneuvoston tulkintaa asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa mainitusta 12,5 prosentin ylärajasta ei annettu tiedoksi, ei kriisinratkaisuneuvoston mukaan vaikuta riidanalaisen päätöksen perustelujen laillisuuteen.

342 Aluksi on muistutettava, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaan yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on alkuvaiheen päättyessä saavutettava lopullinen tavoitetaso, joka on vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä.

343 Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdan mukaan ennakolliset vakausmaksut on jaksotettava alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes edellä 342 kohdassa mainittu lopullinen tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollisen vaikutuksen laitosten rahoitusasemaan.

344 Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että kunakin vuonna kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät saa ylittää 12,5:tä prosenttia lopullisesta tavoitetasosta.

345 Delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa säädetään ennakollisten vakausmaksujen laskentatavasta, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava niiden määrä vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon lopullisen tavoitetason ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.

346 Kuten riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleesta ilmenee, käsiteltävässä asiassa kriisinratkaisuneuvosto vahvisti vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason määräksi 11 287 677 212,56 euroa.

347 Riidanalaisen päätöksen 36 ja 37 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto selitti lähinnä, että vuotuinen tavoitetaso on vahvistettava käyttäen perustana analyysia, joka koskee suojattujen talletusten kehitystä edellisinä vuosina ja kaikkea taloudellisen tilanteen merkityksellistä kehitystä, sekä analyysia, jossa tarkastellaan suhdannevaihetta ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden vaikutuksia laitosten rahoitustilanteeseen. Kriisinratkaisuneuvosto katsoi siksi asianmukaiseksi vahvistaa kertoimen, joka perustui tähän analyysiin ja yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrään (jäljempänä kerroin). Kriisinratkaisuneuvosto määritti vuotuisen tavoitetason soveltamalla tätä kerrointa kahdeksasosaan suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020.

348 Kriisinratkaisuneuvosto esitti kertoimen vahvistamismenettelyn riidanalaisen päätöksen 38–47 perustelukappaleessa.

349 Kriisinratkaisuneuvosto totesi riidanalaisen päätöksen 38 perustelukappaleessa, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten suojatut talletukset lisääntyvät jatkuvasti. Näiden talletusten neljännesvuosittain laskettu keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020.

350 Riidanalaisen päätöksen 40 ja 41 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto esitti suojattujen talletusten ennustetun kehityksen alkuvaiheen kolmena jäljellä olevana vuonna eli vuosina 2021–2023. Se arvioi, että suojattujen talletusten määrä lisääntyy vuosittain 4–7 prosenttia alkuvaiheen loppuun mennessä.

351 Riidanalaisen päätöksen 42–45 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto esitti arvioinnin suhdannevaiheesta ja ennakollisten vakausmaksujen mahdollisesta myötäsyklisestä vaikutuksesta laitosten rahoitustilanteeseen. Se totesi ottaneensa siinä huomioon useita indikaattoreita, kuten bruttokansantuotteen kasvua koskevan komission ennusteen ja tätä koskevat EKP:n ennusteet tai yksityisen sektorin luottovirrat suhteessa bruttokansantuotteeseen.

352 Kriisinratkaisuneuvosto päätteli riidanalaisen päätöksen 46 perustelukappaleessa, että suojattujen talletusten kasvun odotetaan jatkuvan pankkiunionissa, mutta kasvuvauhti on hitaampaa kuin vuonna 2020. Kriisinratkaisuneuvosto totesi riidanalaisen päätöksen 47 perustelukappaleessa omaksuneensa varovaisen lähestymistavan arvioidessaan suojattujen talletusten kasvuvauhtia tulevina vuosina vuoteen 2023 saakka.

353 Näiden toteamusten perusteella kriisinratkaisuneuvosto vahvisti riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa kertoimeksi 1,35 prosenttia. Se laski seuraavaksi vuotuisen tavoitetason määrän kertomalla suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020 tällä kertoimella ja jakamalla tämän laskelman tuloksen kahdeksalla kyseisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetyn seuraavan matemaattisen kaavan mukaisesti:

”Tavoite0 [vuotuisen tavoitetason määrä] = Suojattujen talletusten kokonaismäärä2020 * 0,0135 * ⅛ = 11 287 677 212,56 €”.

354 Kriisinratkaisuneuvosto ilmoitti kuitenkin istunnossa määrittäneensä vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason seuraavasti.

355 Ensinnäkin kriisinratkaisuneuvosto vahvisti ennusteen perusteella, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrä on alkuvaiheen päättymisajankohtana noin 7,5 biljoonaa euroa. Tämän määrän selvittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto otti huomioon, että suojattujen talletusten keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020, että suojatut talletukset lisääntyivät vuosittain 4 prosenttia ja että alkuvaiheen aikana oli jäljellä kolme vakausmaksukautta.

356 Toiseksi kriisinratkaisuneuvosto laski asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti 1 prosentin näistä 7,5 biljoonasta eurosta ja sai näin lopullisen tavoitetason arvioiduksi määräksi, joka on saavutettava 31.12.2023, noin 75 miljardia euroa.

357 Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvosto vähensi tästä määrästä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa vuonna 2021 jo käytettävissä olleet rahoitusvarat eli noin 42 miljardia euroa ja sai näin määrän, joka oli kerättävä alkuvaiheen aikana vielä jäljellä olevina vakausmaksukausina eli vuosina 2021–2023. Tämä määrä oli noin 33 miljardia euroa.

358 Neljänneksi kriisinratkaisuneuvosto jakoi viimeksi mainitun määrän kolmella ja jakoi sen tasaisesti jäljellä olevien kolmen vakausmaksukauden kesken. Vakausmaksukauden 2021 vuotuiseksi tavoitetasoksi vahvistettiin siten edellä 346 kohdassa mainittu määrä eli noin 11,287 miljardia euroa.

359 Kriisinratkaisuneuvosto väitti istunnossa lisäksi julkaisseensa tietoja, joihin edellä 355–358 kohdassa kuvailtu menetelmä oli perustunut ja joiden avulla kantaja pystyi ymmärtämään menetelmän, jolla vuotuinen tavoitetaso oli määritetty. Se täsmensi erityisesti julkaisseensa toukokuussa 2021 eli riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen mutta ennen käsiteltävänä olevan kanteen nostamista verkkosivustollaan Fact Sheet 2021 ‑nimisen tiedotteen (jäljempänä tiedote), jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason arvioitu määrä. Kriisinratkaisuneuvoston mukaan myös yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrä oli saatavilla sen verkkosivustolla ja muiden virallisten lähteiden kautta ja vieläpä hyvissä ajoin ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä.

360 Jotta voidaan tutkia, onko kriisinratkaisuneuvosto noudattanut perusteluvelvollisuuttaan vuotuisen tavoitetason määrittämisessä, aluksi on huomautettava, että perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä on pidettävä sellaisena oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon omasta aloitteesta (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi ottaa tai sen pitää ottaa huomioon myös muita perustelujen puuttumisia kuin ne, joihin kantaja vetoaa, etenkin, jos niitä tulee ilmi oikeudenkäynnin aikana.

361 Tätä tarkoitusta varten asianosaisia kuultiin asian käsittelyn suullisessa vaiheessa kaikista riidanalaisen päätöksen mahdollisista vuotuisen tavoitetason määrittämistä koskevien perustelujen puutteista. Kun kriisinratkaisuneuvostolta oli nimenomaisesti pyydetty tätä useaan otteeseen, se kuvaili vaihe vaiheelta edellä 355–358 kohdassa esitetyn menetelmän, jota noudattamalla se oli tosiasiallisesti määrittänyt vuotuisen tavoitetason vakausmaksukaudelle 2021.

362 Seuraavaksi oikeuskäytännöstä ilmenee perusteluvelvollisuuden sisällöstä, ettei unionin toimielimen tai elimen tekemän päätöksen perusteluihin saa muun muassa sisältyä ristiriitoja, jotta ne, joita päätös koskee, voivat saada tietää päätöksen todelliset perustelut voidakseen puolustaa oikeuksiaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja jotta tämä tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 20 ja 45–47 kohta ja tuomio 16.12.2015, Kreikka v. komissio, T‑241/13, EU:T:2015:982, 56 kohta).

363 Lisäksi silloin, kun riidanalaisen päätöksen tekijä antaa päätöksen perusteluja koskevia tiettyjä selityksiä unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn aikana, näiden selitysten on oltava sopusoinnussa kyseisessä päätöksessä esitettyjen toteamusten kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 45–47 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T‑95/15, EU:T:2016:722, 54 ja 55 kohta).

364 Jos riidanalaisessa päätöksessä esitetyt toteamukset eivät ole sopusoinnussa tällaisten tuomioistuinmenettelyssä annettujen selitysten kanssa, kyseisen päätöksen perustelut eivät nimittäin täytä edellä 299 ja 300 kohdassa mainittuja tehtäviä. Erityisesti tällainen epäjohdonmukaisuus estää yhtäältä niitä, joita päätös koskee, saamasta ennen kanteen nostamista tietoonsa päätöksen todellisia perusteluja ja valmistelemasta niiden osalta puolustustaan sekä toisaalta unionin tuomioistuimia yksilöimästä kyseisen päätöksen tosiasiallisena oikeudellisena perustana olleita perusteluja ja tutkimasta, ovatko ne sovellettavien oikeussääntöjen mukaisia.

365 Lopuksi on muistutettava, että kun kriisinratkaisuneuvosto tekee ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen, sen on ilmoitettava asianomaisille laitoksille näiden maksujen laskentamenetelmä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

366 Saman on pädettävä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmään, koska sen määrällä on olennainen merkitys tällaisen päätöksen systematiikassa. Kuten edellä 15 kohdasta ilmenee, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmässä kyseinen määrä nimittäin jaetaan kaikkien asianomaisten laitosten välillä, joten jos tätä määrää suurennetaan tai pienennetään, kunkin laitoksen ennakollinen vakausmaksu vastaavasti suurenee tai pienenee.

367 Edellä esitetyn perusteella kriisinratkaisuneuvosto on velvollinen antamaan laitoksille riidanalaisessa päätöksessä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmää koskevia selityksiä, mutta niiden on oltava sopusoinnussa kriisinratkaisuneuvoston tuomioistuinmenettelyn aikana antamien tosiasiallisesti sovellettua menetelmää koskevien selitysten kanssa.

368 Näin ei kuitenkaan ole käsiteltävässä asiassa.

369 Aluksi on nimittäin todettava, että riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetään matemaattinen kaava, jolla vuotuinen tavoitetaso on määritetty. Käy kuitenkin ilmi, ettei tämä kaava sisällä istunnossa selvitetyn, kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltaman menetelmän osatekijöitä. Kuten edellä 355–358 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto selvitti nimittäin tällä menetelmällä vuotuisen tavoitetason määrän vähentämällä lopullisesta tavoitetasosta yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat voidakseen laskea määrän, joka alkuvaiheen loppuun mennessä oli vielä kerättävä, ja jakamalla tämän määrän kolmella. Näitä kahta laskuvaihetta ei kuitenkaan esiinny kyseisessä matemaattisessa kaavassa.

370 Käsiteltävää kanneperustetta koskevista kantajan lausumista ilmenee, että se tiesi tiedotteesta ja siten siinä ilmoitetusta mahdollisten lopullisen tavoitetason määrien vaihteluvälistä. Vaikka kantaja olisi tiennyt myös yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrän, se ei olisi pystynyt kuitenkaan pelkästään näiden olosuhteiden perusteella ymmärtämään, että kriisinratkaisuneuvosto oli tosiasiallisesti suorittanut edellä 369 kohdassa mainitut kaksi laskutoimitusta, kun niitä ei edes mainittu riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa ilmoitetussa matemaattisessa kaavassa.

371 Samanlaisia epäjohdonmukaisuuksia on myös 1,35 prosentin kertoimen vahvistamistavassa, vaikka sillä on keskeinen merkitys edellä 370 kohdassa mainitussa matemaattisessa kaavassa. Tämä kerroin voitiin nimittäin ymmärtää siten, että se perustuu muiden parametrien ohella suojattujen talletusten ennustettuun kasvuun jäljellä olevina alkuvaiheen vuosina. Kuten kriisinratkaisuneuvosto myönsi istunnossa, tämä kerroin vahvistettiin kuitenkin siten, että vuotuisen tavoitetason määrän laskutulos voitiin perustella, eli sen jälkeen, kun kriisinratkaisuneuvosto oli laskenut tämän määrän soveltamalla edellä 355–358 kohdassa esitettyjä neljää vaihetta erityisesti jakamalla kolmella määrän, joka oli saatu vähentämällä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat lopullisesta tavoitetasosta. Tämä menettelytapa ei kuitenkaan käy millään tavoin ilmi riidanalaisesta päätöksestä.

372 Lisäksi on muistutettava, että arvioitu lopullisen tavoitetason määrä oli tiedotteen mukaan 70–75 miljardia euroa. Tämä vaihteluväli on kuitenkin ristiriidassa riidanalaisen päätöksen 41 perustelukappaleessa mainitun suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluvälin (4–7 prosenttia) kanssa. Kriisinratkaisuneuvosto nimittäin totesi istunnossa, että se otti vuotuisen tavoitetason määrittämisessä huomioon suojattujen talletusten 4 prosentin kasvuvauhdin eli jälkimmäisen vaihteluvälin pienimmän luvun ja sai näin arvioiduksi lopulliseksi tavoitetasoksi 75 miljardia euroa, joka oli ensin mainitun vaihteluvälin suurin arvo. Näin kahden vaihteluvälin välillä näyttää siten olevan ristiriita. Yhtäältä suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväli kattaa nimittäin myös neljää prosenttia suuremmat arvot, mutta niitä soveltamalla lopullisen tavoitetason arvioitu määrä olisi ollut suurempi kuin tätä tavoitetasoa koskevaan vaihteluväliin sisältyvät määrät. Toisaalta kantaja ei pysty ymmärtämään, miksi kriisinratkaisuneuvosto sisällytti tämän tavoitetason vaihteluväliin alle 75 miljardin euron määriä. Niihin päätymiseksi olisi nimittäin täytynyt soveltaa alle 4 prosentin määrää, joka ei kuitenkaan sisälly suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväliin. Tässä tilanteessa kantaja ei pystynyt määrittämään, millä tavoin kriisinratkaisuneuvosto oli käyttänyt suojattujen lainojen kasvuvauhtia koskevaa vaihteluväliä arvioidun lopullisen tavoitetason laskennassa.

373 Vuotuisen tavoitetason määrittämisestä on todettava, ettei istunnossa selvitetty kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltama menetelmä siis vastaa riidanalaisessa päätöksessä kuvailtua menetelmää, joten tämän tavoitetason vahvistamisen todelliset syyt eivät selvinneet riidanalaisen päätöksen perusteella laitoksille eivätkä unionin yleiselle tuomioistuimelle.

374 Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta.

375 Ensimmäisen kanneperusteen toinen osa on näin ollen hyväksyttävä. Kun otetaan huomioon nyt käsiteltävään asiaan liittyvät oikeudelliset ja taloudelliset intressit, on kuitenkin hyvän oikeudenkäytön mukaista jatkaa muiden kanneperusteiden tutkimista.

[– –]

3. Neljännen kanneperusteen ensimmäinen osa, joka koskee täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan kanssa, rikkomista

487 Kantaja väittää neljännen kanneperusteen tueksi esitetyn ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä, että kriisinratkaisuneuvosto rikkoi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklaa, luettuna yhdessä asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan kanssa, koska se otti lopullista tavoitetasoa määrittäessään huomioon laitosten suojattujen talletusten odotettavissa olevan määrän alkuvaiheen päättyessä. Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan valossa kriisinratkaisuneuvoston olisi kuitenkin pitänyt määrittää tämä tavoitetaso ”staattisesti” ottaen huomioon laitosten suojattujen talletusten määrä viimeksi mainitun asetuksen voimaantulohetkellä.

488 Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

489 Tältä osin edellä 35–40 kohdasta ilmenee, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että lopullinen tavoitetaso on määritettävä suhteessa suojattujen talletusten määrään alkuvaiheen päättyessä. Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto oli oikeutetusti ottanut riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 38–41 perustelukappaleessa huomioon suojattujen talletusten kehityksen alkuvaiheen loppuun mennessä lopullisen tavoitetason määrittämiseksi ja sen jälkeen vuotuisen tavoitetason päättelemiseksi.

490 Myös neljännen kanneperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asiat seuraavasti:

1) Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudelta 2021 suoritettavista ennakollisista vakausmaksuista 14.4.2021 tehty yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) päätös SRB/ES/2021/22 kumotaan Deutsche Bank AG:tä koskevilta osin.

2) Päätöksen SRB/ES/2021/82 vaikutukset pysytetään voimassa Deutsche Bank AG:tä koskevilta osin, kunnes kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kuutta kuukautta tämän tuomion julistamispäivästä, on tullut voimaan kriisinratkaisuneuvoston uusi päätös kyseisen laitoksen yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudelta 2021 suoritettavan ennakollisen vakausmaksun vahvistamisesta.

3) Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Deutsche Bank AG:n oikeudenkäyntikulut.

4) Euroopan parlamentti, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Kornezov

De Baere

Petrlík

Kecsmár

Kingston

Julistettiin Luxemburgissa 17 päivänä heinäkuuta 2024.

Allekirjoitukset

* Oikeudenkäyntikieli: saksa.

1 Tästä tuomiosta on otettu tähän vain kohdat, joiden julkaisemista unionin yleinen tuomioistuin pitää aiheellisena.