2

Kantaja on Saksaan sijoittautunut luottolaitos, jonka toimintaa ajetaan alas. Sillä on edelleen tiettyjä toimilupia, joiden perusteella se voi suorittaa pankkitoimia ja tarjota rahoituspalveluja, esimerkiksi suorittaa talletus- ja luototustoimia ja tarjota maksupalveluja. Sillä on kyseiset toimiluvat kuitenkin vain sitä varten, että sen toiminta voidaan päättää hallitusti.

3

Kantajan toiminnan päättämistarkoituksessa suoritetuista toimista merkitystä on tässä asiassa erityisesti toimilla, joihin on osallistunut Erste Abwicklungsanstalt (jäljempänä EAA).

4

EAA on perustettu rahoitusmarkkinoiden vakausrahastosta 17.10.2008 annetulla lailla (Finanzmarktstabilisierungsfondsgesetz; BGBl. 2008 I, s. 1982) kantajan toiminnan alas ajamista varten ja osan kantajan pankkitoiminnasta suojaamista varten.

5

Kantaja on siirtänyt suuren osan varoistaan ja veloistaan EAA:lle toimintansa päättämistarkoituksessa. Osa kyseisistä varoista ja veloista siirrettiin tosiasiallisesti EAA:lle jakautumisjärjestelyn kautta. Tämä osa kantajan varoista ja veloista ei enää sisälly kantajan taseeseen.

6

Osaa kantajan varoista ja veloista ei siirretty jakautumalla vaan ne siirrettiin ainoastaan ns. taloudellisena siirtona eli EAA antoi niistä takuun. Tätä varten kantaja teki EAA:n kanssa sopimuksia, joiden tarkoituksena on siirtää riskit EAA:lle, vaikka kantajalla säilyi tosiasiallinen omistusoikeus kyseiseen osuuteen varoistaan ja veloistaan.

7

Ainoastaan taloudellisesti EAA:lle siirrettyihin kantajan varoihin ja velkoihin kuuluu erityisesti myös kantajan OTC-johdannaissalkku (jäljempänä EAA-OTC-johdannaissalkku). EAA-OTC-johdannaissalkku muodostuu lähinnä yhtäältä kantajan tiettyihin johdannaissopimuksiin perustuvista tai niihin liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista ja toisaalta vakuuksista, joilla taataan kyseisiin johdannaissopimuksiin perustuvat saatavat.

8

Kantaja on lainsäädännön ja sääntelyn perusteella vastuussa sellaisten EAA:n salkkuun sisältyvien varojen hallinnoinnista, joita ei ole tosiasiallisesti siirretty EAA:lle jakautumisjärjestelyllä. Koska EAA ei voi itse hallinnoida kyseisiä varoja, kantaja hallinnoi niitä EAA:n kanssa tehtyjen sopimusten perusteella EAA:n valtuuttamana varainhoitajana. Kantaja toimii varainhoitajana omissa nimissään mutta EAA:n ohjeiden mukaan ja sen lukuun.

9

EAA-OTC-johdannaissalkkuun kuuluvia eriä koskevien liiketoimien toteuttamiseen asti, tai kunnes kyseiset erät siirretään EAA:lle, kyseiset erät esitetään kantajan taseessa varainhoitotoimintaan liittyvinä varoina tai velkoina.

10

Riidanalaisella päätöksellään kriisinratkaisuneuvosto vahvisti yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 806/2014 (EUVL 2014, L 225, s. 1) 70 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (jäljempänä kriisinratkaisurahasto) vuodelta 2021 (jäljempänä vakausmaksukausi 2021) suoritettavat ennakolliset vakausmaksut (jäljempänä ennakolliset vakausmaksut), jotka kyseisen asetuksen 2 artiklan ja 67 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan kuuluvien laitosten (jäljempänä laitokset), kantaja mukaan luettuna, on maksettava.

11

Bundesanstalt für Finanzdienstleistungsaufsicht (liittovaltion rahoituspalvelujen valvontavirasto, jäljempänä BaFin, Saksa) velvoitti asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa tarkoitettuna kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena 21.4.2021 päivätyllä maksuunpanopäätöksellä kantajan suorittamaan kriisinratkaisuneuvoston vakausmaksukaudelle 2021 vahvistaman ennakollisen vakausmaksunsa.

12

Yhtäältä kantaja ja toisaalta kriisinratkaisuneuvosto ja BaFin ovat eri mieltä siitä, mitkä erät on otettava huomioon kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä. Kantaja katsoo erityisesti, että EAA-OTC-johdannaissalkkuun kuuluvia velkoja ei pidä ottaa huomioon tässä yhteydessä ja että se ei kuulu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2015/63 (EUVL 2015, L 11, s. 44) 6 artiklan 8 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun konserniin, jossa on käynnistetty rakenneuudistus sen jälkeen, kun se on saanut valtion varoja tai vastaavia varoja. Kriisinratkaisuneuvosto ja BaFin katsovat sen sijaan, että kantajan ennakollinen vakausmaksu on laskettava sen taseen loppusumman perusteella ja että kantaja on laitos, jossa on käynnistetty rakenneuudistus.

[– –]

34

Ensimmäisessä kanneperusteessaan kantaja väittää ensinnäkin, että asetus N:o 806/2014 ja direktiivi 2014/59 ovat lainvastaisia, toiseksi, että riidanalainen päätös ei ole lainmukainen, ja kolmanneksi, että delegoitu asetus 2015/63 on lainvastainen kolmella perusteella.

35

Aluksi on syytä tutkia asetusten ja direktiivien lainvastaisuutta koskevat väitteet. Riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta koskevia väitteitä arvioidaan jäljempänä 337–351 kohdassa.

36

Kantaja esittää asetuksen N:o 806/2014 ja direktiivin 2014/59 lainvastaisuutta koskevat väitteet, joiden mukaan unionin lainsäätäjä on virheellisesti päättänyt käyttää kyseisten säädösten oikeusperustana SEUT 114 artiklan 1 kohdassa määrättyä.

37

Yhtäältä kantajan mukaan mainituilla säädöksillä ei ole mitään yhteyttä sisämarkkinoihin, koska vaikka ennakollisista vakausmaksuista säädetään jäsenvaltioiden tasolla, ne eivät muodosta estettä palvelujen vapaalle liikkuvuudelle eivätkä ne myöskään huomattavasti vääristä kilpailua.

38

Toisaalta kantaja väittää, että unionin lainsäätäjä ei ole voinut tukeutua ennakollisten vakausmaksujen järjestelmän osalta SEUT 114 artiklan 1 kohtaan, koska ennakollisia vakausmaksuja koskevia säännöksiä on pidettävä SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina veroja koskevina säännöksinä tai määräyksinä. Erityisesti SEUT 114 artiklan 2 kohdan englannin- ja ranskankielisistä versioista ilmenee, että kyseisen määräyksen soveltamisala on laajempi kuin verojen käsitteen soveltamisala. Unionin lainsäätäjän olisi näin ollen tullut ottaa käyttöön velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja SEUT 113 tai SEUT 115 artiklan perusteella.

39

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät nämä perustelut.

40

Aluksi on muistutettava, että unionin toimen oikeudellisen perustan valinnan on perustuttava sellaisiin objektiivisiin seikkoihin, jotka voivat olla tuomioistuimen suorittaman valvonnan kohteena ja joihin kuuluvat toimen tarkoitus ja sisältö (ks. lausunto 1/15 (EU–Kanada PNR-sopimus), 26.7.2017, EU:C:2017:592, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 4.9.2018, komissio v. neuvosto (Kazakstanin kanssa tehty sopimus), C‑244/17, EU:C:2018:662, 36 kohta).

41

SEUT 114 artiklan 1 kohdan perusteella toteutetun lainsäädäntötoimen on yhtäältä sisällettävä jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseen liittyviä toimia ja toisaalta sen tavoitteena on oltava sisämarkkinoiden toteuttaminen ja toiminta (tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 100 kohta).

42

Ensinnäkin on muistutettava, että SEUT 114 artikla tulee kyseeseen oikeusperustana ainoastaan, jos säädöksestä ilmenee objektiivisesti ja tosiasiallisesti, että sen tarkoituksena on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskevien edellytysten parantaminen (ks. tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 113 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että muun muassa asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan ensimmäisestä ja kolmannesta perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, että kyseiset säädökset on annettu rahoitus- ja talouskriisissä, jossa oli ilmennyt, että unionissa oli pula välineistä, joilla reagoidaan tehokkaasti rahoitusvaikeuksissa oleviin laitoksiin liittyviin riskeihin, mistä syystä jäsenvaltiot olivat joutuneet käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseen.

44

Asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan kolmannessa perustelukappaleessa todetaan myös, että rahoitus- ja talouskriisi oli osoittanut, että pankkipalvelujen sisämarkkinoiden toiminta oli vaarassa ja rahoitusalan pirstoutuminen oli yhä suurempana uhkana. Tämä oli todellinen huolenaihe sisämarkkinoilla, joilla pankkien olisi tullut voida harjoittaa huomattavaa rajatylittävää toimintaa, jonka oli todettu olevan vähenemässä häiriöiden leviämisen pelosta.

45

Unionin lainsäätäjä on lisäksi korostanut asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan toisessa, kolmannessa, neljännessä ja 12 perustelukappaleessa ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan neljännessä ja viidennessä perustelukappaleessa, että jäsenvaltioiden pankkijärjestelmien luottamuspulaa suhteessa muiden jäsenvaltioiden – mukaan lukien niiden, jotka eivät osallistu yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin – kansallisiin pankkijärjestelmiin ja markkinoiden epävakautta lisäsi osaltaan se, että eri jäsenvaltioiden kansalliset kriisinratkaisusäännöt ja vastaavat hallintokäytännöt poikkesivat toisistaan eikä pankkiunionissa ollut yhtenäistettyä päätöksentekomenettelyä kriisinratkaisua varten, minkä vuoksi mahdollinen lopputulos pankin kykenemättömyydestä jatkaa toimintaansa ei ollut ennustettavissa. Kyseiset poikkeavuudet saattoivat myös johtaa siihen, että tiettyjen pankkien ja asiakkaiden lainakustannukset olivat suuremmat ainoastaan niiden sijoittautumispaikan vuoksi riippumatta niiden todellisesta luottokelpoisuudesta.

46

Lisäksi unionin lainsäätäjä on korostanut asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan yhdeksännessä ja 19 perustelukappaleessa sitä, että niin kauan kuin kriisinratkaisusäännöt ja ‑käytännöt ja taakanjakomenettelyt ovat kansallisia ja kriisinratkaisurahoitukseen tarvittavat rahoitusvarat kerätään ja käytetään kansallisella tasolla, jäsenvaltioiden ja pankkialan välinen kytkös ei katkea kokonaan ja sisämarkkinoiden pirstoutuminen jatkuu. Tämä tilanne rajoittaa pankkien rajatylittävää toimintaa, luo esteitä perusvapauksien käytölle ja vääristää kilpailua sisämarkkinoilla.

47

Vielä on todettava, että direktiivin 2014/59 johdanto-osan yhdeksännestä ja kymmenennestä perustelukappaleesta ilmenee, että kyseisen direktiivin tarkoituksena on estää tilanne, jossa kansallisilla viranomaisilla ei ole samanasteista mahdollisuutta valvoa tai samaa kykyä purkaa laitoksia, mikä voi vaikuttaa eri tavoin laitosryhmien varainhankintakustannuksiin eri jäsenvaltioissa, mikä rajoittaa laitosten mahdollisuuksia hyödyntää sisämarkkinoiden niille tarjoamaa sijoittautumisvapautta.

48

Näistä syistä asetuksella N:o 806/2014 pyritään heikentämään kytköstä yksittäisten jäsenvaltioiden julkisen talouden rahoitusaseman ja kyseisissä jäsenvaltioissa toimivien pankkien ja yritysten rahoituskustannusten välillä ja vyöryttämään vastuu rahoitusjärjestelmän vakauttamisen rahoittamisesta rahoitustoimialalle kokonaisuudessaan.

49

Asetuksen N:o 806/2014 1 artiklasta ilmenee, että kyseisessä asetuksessa vahvistetaan erityisesti yhdenmukaiset säännöt ja yhdenmukainen menettely, joita kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava, laitosten kriisinratkaisua varten, ja tämän tarkoituksena on edellä 43–46 kohdassa tarkoitettujen uhkakuvien torjuminen.

50

Vastaavasti direktiivillä 2014/59 yhdenmukaistetaan erityisesti laitosten kriisinratkaisua koskevat säännöt ja menettely, jotta vastattaisiin edellä 43–45 ja 47 kohdassa kuvattuihin unionin lainsäätäjän huoliin.

51

Yhteinen kriisinratkaisurahasto ja kriisinratkaisun kansalliset rahoitusjärjestelyt ovat kyseisten sääntöjen ja menettelyn olennaisia osia, jotka mahdollistavat kriisinratkaisuvaltuuksien tehokkaan käyttämisen ja joilla rahoitetaan kriisinratkaisuvälineitä ja varmistetaan niiden tehokas soveltaminen, kuten asetuksen N:o 806/2014 67 ja 76 artiklasta ja asetuksen johdanto-osan 107 perustelukappaleesta sekä direktiivin 2014/59 100 ja 101 artiklasta ja direktiivin johdanto-osan 103, 104 ja 108 perustelukappaleesta ilmenee.

52

Jotta yhteisessä kriisinratkaisurahastossa ja kriisinratkaisun kansallisissa rahoitusjärjestelyissä olisi riittävästi varoja, niitä rahoitetaan edellä 43–46 ja 48 kohdassa todetun mukaisesti erityisesti laitosten suorittamilla ennakollisilla vakausmaksuilla.

53

Tästä seuraa, että ennakollisilla vakausmaksuilla varmistetaan laitosten kriisinratkaisua koskevien, yhdenmukaisten tai yhdenmukaistettujen sääntöjen ja yhdenmukaisen tai yhdenmukaistetun menettelyn tehokas soveltaminen. Kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 ja 19 perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan yhdeksännestä ja kymmenennestä perustelukappaleesta ilmenee, kyseisten maksujen vahvistamista koskevilla säännöillä voidaan puolestaan välttää se, että toisistaan poikkeavilla kansallisilla käytännöillä rajoitetaan perusvapauksien käyttämistä tai vääristetään kilpailua sisämarkkinoilla.

54

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 ja direktiivin 2014/59 tarkoituksena on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskevien edellytysten parantaminen.

55

Lisäksi SEUT 114 artiklan 1 kohdasta ilmenevästä edellytyksestä, jonka mukaan asianomaisen unionin toimen on sisällettävä jäsenvaltioiden säännösten ja määräysten lähentämiseen liittyviä toimia, on todettava, että erityisesti asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan toisesta perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee yhtäältä, että unionissa ei ollut yhtenäistettyä päätöksentekomenettelyä laitosten kriisinratkaisua varten, ja toisaalta, että laitosten maksukyvyttömyyttä sääntelevissä laeissa, asetuksissa ja hallinnollisissa määräyksissä oli huomattavia sisällöllisiä ja menettelyllisiä eroja jäsenvaltioiden kesken.

56

Tämä on asiayhteys, jossa unionin lainsäätäjä on ottanut käyttöön laitosten kriisinratkaisua varten yhdenmukaiset säännöt ja menettelyn pankkiunionin tasolla ja yhdenmukaistetut säännöt ja menettelyn jäsenvaltioiden tasolla sekä yhtenäisen menettelyn ennakollisten vakausmaksujen keräämisen osalta varmistaakseen, että kyseisiä sääntöjä ja menettelyjä sovelletaan tehokkaasti, kuten edellä 49–53 kohdassa esitetään.

57

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että asetus N:o 806/2014 ja direktiivi 2014/59 täyttävät SEUT 114 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset.

58

Toiseksi on tutkittava kantajan argumentti, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 ja direktiivin 2014/59 niitä säännöksiä, joissa laitoksille asetetaan velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja, on pidettävä veroja koskevina säännöksinä, minkä vuoksi ne eivät kuulu unionin lainsäätäjällä SEUT 114 artiklan 2 kohdan nojalla olevan yhdenmukaistamistoimivallan alaan.

59

SEUT 114 artiklan 2 kohdassa määrätään, että kyseisen artiklan 1 kohdassa määrättyä ei sovelleta muun muassa ”veroja – – koskeviin säännöksiin tai määräyksiin”.

60

Ilmaisun ”veroja koskevat säännökset tai määräykset” tulkinnasta on todettava, ettei EUT-sopimuksessa ole kyseisen ilmaisun määritelmää (ks. vastaavasti tuomio 29.4.2004, komissio v. neuvosto, C‑338/01, EU:C:2004:253, 63 kohta).

61

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että tietyn alan talouden toimijoiden suorittama maksu ei ole veronluonteinen erityisesti tilanteessa, jossa se osoitetaan suoraan vain ja ainoastaan kyseisen alan menojen rahoittamiseen ja jossa nämä menot ovat välttämättömiä toimialan toiminnalle ja erityisesti kyseisen alan vakauttamiseksi (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 11.7.1989, Schräder HS Kraftfutter, 265/87, EU:C:1989:303, 9 ja 10 kohta).

62

Tätä päättelyä voidaan soveltaa myös ennakollisiin vakausmaksuihin, jotka toimivat vakuuttamisen logiikan mukaisesti ja joita tietyn alan talouden toimijat suorittavat yksinomaan kyseisen alan menojen rahoittamiseksi.

63

Ennakollisten vakausmaksujen luonteesta on todettava, että edellä 43 kohdassa on jo todettu, että asetus N:o 806/2014 ja direktiivi 2014/59 annettiin rahoitus- ja talouskriisissä, jossa oli ilmennyt, että unionissa oli pula välineistä, joilla reagoidaan tehokkaasti rahoitusvaikeuksissa oleviin laitoksiin liittyviin riskeihin, mistä syystä jäsenvaltiot olivat joutuneet käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseen. Yhteisellä kriisinratkaisumekanismilla pyritään välttämään haitalliset seuraukset, joita aiheutuu pankkien kaatumisista tällaisten kriisien aikana, sillä pankkien kykenemättömyys jatkaa toimintaansa yhdessä jäsenvaltiossa voi vaikuttaa koko unionin rahoitusmarkkinoiden vakauteen, kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan kahdeksannesta ja 12 perustelukappaleesta ilmenee. Tämä ilmenee myös direktiivin 2014/59 johdanto-osan kolmannesta ja viidennestä perustelukappaleesta.

64

Unionin lainsäätäjä on katsonut tässä yhteydessä, että rahoitusjärjestelmän vakauttamisen rahoittaminen on syytä antaa koko rahoitusalan tehtäväksi, kuten ilmenee erityisesti asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 100 perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto-osan 103 perustelukappaleesta.

65

Tätä taustaa vasten ennakolliset vakausmaksut ovat erityisluonteeltaan maksuja, joilla pyritään direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleen ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleen mukaan takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

66

Näin ollen asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 2 ja 4 kohdan ja johdanto-osan 61 perustelukappaleen sekä direktiivin 2014/59 101 ja 103 artiklan sekä johdanto-osan 49 perustelukappaleen mukaan rahoitusalalla toimivilta talouden toimijoilta kerätään ennakolliset vakausmaksut varojen hankkimiseksi yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, jota voidaan käyttää ainoastaan kriisinratkaisuvälineiden tehokkaan soveltamisen ja kriisinratkaisuvaltuuksien tehokkaan käyttämisen varmistamiseksi, kun tällaiset toimenpiteet osoittautuvat tarpeellisiksi rahoitusalan rahoitusvakautta koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

67

Tässä yhteydessä on huomattava, että asetuksen N:o 806/2014 1 artiklasta ja direktiivin 2014/59 1 artiklasta ilmenee, että edellä 66 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä voidaan toteuttaa vain sellaisten laitosten hyväksi, joihin sovelletaan velvollisuutta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja.

68

On toki niin, että asetuksessa N:o 806/2014 ja direktiivissä 2014/59 ei luoda minkäänlaista automaattista yhteyttä ennakollisen vakausmaksun maksamisen ja asianomaisen laitoksen kriisinratkaisun välille. Tästä syystä ennakollisia vakausmaksuja ei voida pitää vakuutusmaksuina, joiden kuukausikohtainen jaksottaminen ja palauttaminen olisivat mahdollisia (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 70 ja 73 kohta).

69

Laitokset hyötyvät kuitenkin kahdella tapaa kriisinratkaisurahastosta ja kriisinratkaisun kansallisista rahoitusjärjestelyistä, jotka rahoitetaan nimenomaan niiden ennakollisilla vakausmaksuilla.

70

Yhtäältä silloin, kun laitokset ovat kykenemättömiä tai todennäköisesti kykenemättömiä jatkamaan toimintaansa, niiden taloudellinen tilanne voidaan palauttaa asianmukaiseksi kriisinratkaisumenettelyssä, joka voidaan käynnistää laitoksen hyväksi, jos myös muut asetuksen N:o 806/2014 18 artiklassa tai direktiivin 2014/59 32 artiklassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Tällaisessa menettelyssä kriisinratkaisurahastossa tai kriisinratkaisun kansallisissa rahoitusjärjestelyissä olevia rahoitusvaroja, jotka on kerätty tällaisten laitosten suorittamilla ennakollisilla vakausmaksuilla, voidaan siis käyttää tällaisten laitosten hyväksi.

71

Toisaalta kaikki laitokset hyötyvät ennakollisista vakausmaksuistaan, koska niille on hyötyä rahoitusjärjestelmän vakaudesta, joka taataan yhteisellä kriisinratkaisurahastolla ja kriisinratkaisun kansallisilla rahoitusjärjestelyillä.

72

Yhteisellä kriisinratkaisurahastolla ja kriisinratkaisun kansallisilla rahoitusjärjestelyillä katetaan nimittäin riski, joka aiheutuu koko rahoitusalasta rahoitusjärjestelmän vakaudelle (tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 72 kohta).

73

Tästä seuraa, että yhteisellä kriisinratkaisurahastolla ja kriisinratkaisun kansallisilla rahoitusjärjestelyillä pyritään takaamaan – ei verotuksen vaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti – koko rahoitusalan vakaus, ja tässä yhteydessä niiden on tarkoitus suojata kaikkia rahoitusalan laitoksia kyseisen alan kriisiltä.

74

Tämä ennakollisten vakausmaksujen vakuuttamisen logiikan mukainen tavoite ilmenee lisäksi myös siitä, miten kyseiset maksut lasketaan, sillä vakausmaksujen laskenta ei perustu verokannan soveltamiseen laskentaperustaan vaan direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklan ja asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan mukaisesti määritettävään lopulliseen tavoitetasoon ja sen jälkeen määritettävään vuotuiseen tavoitetasoon, joka jaetaan tämän jälkeen laitosten välillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta). Kuten myös kyseisen direktiivin johdanto-osan 107 perustelukappaleesta ja kyseisen asetuksen johdanto-osan 109 perustelukappaleesta ilmenee, tämä vuotuisen tavoitetason jakaminen perustuu erityisesti kunkin laitoksen rahoitusjärjestelmän vakaudelle aiheuttamaan riskiin, mikä kannustaa laitoksia ryhtymään toimimaan pienemmällä riskillä.

75

Edellä esitetystä seuraa, että laitokset suorittavat ennakollisia vakausmaksuja vakuuttamisen logiikan mukaisesti, sillä kyseiset maksut osoitetaan suoraan vain ja ainoastaan rahoitusalan, jonka alan laitoksista on kyse, menojen rahoittamiseen, ja kyseiset menot ovat välttämättömiä kyseisen toimialan toiminnalle – erityisesti kyseisen alan vakauttamiseksi siinä tapauksessa, että tietyt laitokset eivät kykene jatkamaan toimintaansa, ja häiriöiden leviämisen rajoittamiseksi.

76

Näin ollen asetuksen N:o 806/2014 ja direktiivin 2014/59 säännöksiä, joilla laitokset velvoitetaan suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja ja joissa määritetään niiden laskentasäännöt, ei voida pitää SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina veroja koskevina säännöksinä.

77

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan väitteellä, jonka mukaan SEUT 114 artiklan 2 kohdan tiettyjen kieliversioiden perusteella veroja koskevien säännösten tai määräysten käsitteen ulottuvuuden pitäisi olla kattavampi.

78

Kaikille unionin toimien kieliversioille on nimittäin lähtökohtaisesti annettava sama arvo. Unionin oikeuden tulkinnan yhtenäisyyden säilyttämiseksi on näin ollen tärkeää, että erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa toimenpidettä tulkitaan sen säännöstön systematiikan ja tarkoituksen mukaan, jonka osa toimenpide on (ks. tuomio 20.2.2018, Belgia v. komissio, C‑16/16 P, EU:C:2018:79, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

79

Jossakin kielitoisinnossa käytettyä toimen sanamuotoa ei näin ollen voida käyttää tämän toimen ainoana tulkintaperusteena, eikä sille voida antaa tältä osin etusijaa muihin kielitoisintoihin nähden. Tällainen lähestymistapa ei nimittäin vastaisi unionin oikeuden yhtenäisen soveltamisen vaatimusta (ks. tuomio 20.2.2018, Belgia v. komissio, C‑16/16 P, EU:C:2018:79, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

80

Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen kanneperuste on hylättävä siltä osin kuin siinä väitetään, että asetus N:o 806/2014 ja direktiivi 2014/59 ovat lainvastaisia.

81

Kantaja väittää, että delegoitu asetus 2015/63 on lainvastainen kolmella eri perusteella.

82

Aluksi on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklassa säädetään, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava kunkin laitoksen maksettavaksi tulevat ennakolliset vakausmaksut suhteessa laitoksen riskiprofiiliin niiden tietojen perusteella, jotka laitos toimittaa, ja soveltamalla kyseisen delegoidun asetuksen 4–13 artiklassa säädettyjä menetelmiä.

83

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuotuisen perusrahoitusosuuden riskikorjaus”, mainitaan muun muassa velat, jotka on jätettävä pois rahoitusosuuksien laskennassa. Kyseisen delegoidun asetuksen 6 artiklassa luetellaan riskipilarit ja ‑indikaattorit, jotka kriisinratkaisuneuvoston on otettava huomioon arvioidessaan laitosten riskiprofiilia, ja 7 artiklassa täsmennetään kunkin riskipilarin ja ‑indikaattorin suhteellinen paino, jota kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava arvioidessaan kunkin laitoksen riskiprofiilia.

84

Delegoidun asetuksen 2015/63 8 artikla koskee riski-indikaattoreiden soveltamista erityistapauksissa.

85

Lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Riskikorjauksen soveltaminen vuotuiseen perusrahoitusosuuteen”, säädetään, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava riskikorjauksen kerroin kyseisen delegoidun asetuksen 6 artiklassa mainittujen riski-indikaattoreiden perusteella kyseisen delegoidun asetuksen liitteessä I vahvistettujen menettelyjen ja kaavan mukaisesti ja että sen on vahvistettava jokaisen laitoksen vuotuinen rahoitusosuus kullekin vakausmaksukaudelle kertomalla vuotuinen perusrahoitusosuus tällä riskikorjauksen kertoimella liitteessä I vahvistettujen menettelyjen ja kaavan mukaisesti.

86

Delegoidun asetuksen 2015/63 liitteessä I vahvistetaan laitosten vuotuisten rahoitusosuuksien monivaiheinen laskentamenettely.

87

Kantajan mukaan delegoidulla asetuksella 2015/63, jota koskeva delegoitu toimivalta annetaan direktiivissä 2014/59, ylitetään mainitussa direktiivissä määritellyt rajat. Koska kyseisen direktiivin puitteet määräytyvät SEUT 114 artiklan 1 kohdan mukaan, delegoidulla toimella ei kantajan mukaan saa poiketa mainitulla määräyksellä asetetuista puitteista eikä tällaista tointa saa soveltaa laitoksiin, joilla ei ole yhteyttä sisämarkkinoihin. Näin on kantajan osalta, joka on ajamassa toimintonsa alas.

88

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

89

On todettava, että nyt käsiteltävä lainvastaisuusväite perustuu virheelliseen olettamaan, jonka mukaan kantajalla ”ei ole yhteyttä sisämarkkinoihin”.

90

Vaikka kantaja on päättämässä toimintaansa, kantajan oman ilmoituksen mukaan on nimittäin kuitenkin niin, että se toteuttaa edelleenkin pankkitoimia ja tarjoaa rahoituspalveluja. Näin ollen kantaja osallistuu tällä tavalla kaupankäyntiin sisämarkkinoilla.

91

Jos oletetaan, että kantajan väite on ymmärrettävä siten, että komissio oli velvollinen jättämään delegoidun asetuksen 2015/63 soveltamisalan ulkopuolelle laitokset, joiden toiminta sisämarkkinoilla on vähäistä, on todettava seuraavaa.

92

Kansallisella perusteella lasketut ennakolliset vakausmaksut maksuunpannaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan mukaan.

93

Kyseisestä säännöksestä ilmenee, että velvollisuus suorittaa tällaisia maksuja on direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 23 alakohdassa tarkoitetuilla laitoksilla.

94

Direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 23 alakohdasta, luettuna yhdessä direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan kanssa, ilmenee, että kyseisiin laitoksiin kuuluvat erityisesti luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1) 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa tarkoitetut luottolaitokset, jotka eivät ole oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU (EUVL 2013, L 176, s. 338) 2 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuja yhteisöjä.

95

Asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan mukaan luottolaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka liiketoimintanaan vastaanottaa yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntää luottoja omaan lukuunsa, eikä tässä yhteydessä ole merkitystä toiminnan laajuudella.

96

Vastaavasti on niin, että vaikka direktiivin 2013/36 2 artiklan 5 kohdassa jätetään tietyt yhteisöt kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, siinä ei suljeta direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle laitoksia, joiden toiminta sisämarkkinoilla on vähäistä, kuten laitoksia, joiden toimintaa ajetaan alas.

97

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdassa säädetään kaikkien siinä tarkoitettujen laitosten velvollisuudesta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja riippumatta siitä, kuinka laajasti kyseiset laitokset harjoittavat toimintaa sisämarkkinoilla.

98

Direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa, joka on delegoidun asetuksen 2015/63 oikeusperusta, ei myöskään velvoiteta komissiota vapauttamaan tiettyjä laitoksia velvollisuudesta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja sillä perusteella, että niiden sisämarkkinoilla harjoittama toiminta on vähäistä, koska niiden toimintaa ajetaan alas.

99

Näin ollen kantajan väite, jonka mukaan asetuksella 2015/63 rikotaan direktiiviä 2014/59, koska delegoidun asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle ei ole rajattu tällaisia laitoksia, on hylättävä.

100

Tätä päätelmää ei horjuta kantajan perustelu, jonka mukaan direktiivin 2014/59 ja delegoidun asetuksen 2015/63 systematiikasta ja tarkoituksesta sekä siitä, miten kyseisiä säädöksiä on tulkittava SEUT 114 artiklan perusteella, ilmenee, että kyseisissä säädöksissä laitoksille, joiden toimintaa ajetaan alas ja jotka eivät kilpaile muiden sisämarkkinoilla toimivien laitosten kanssa, ei aseteta velvollisuutta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja.

101

Tästä on todettava yhtäältä, että edellä 93, 94 ja 98 kohdassa mainittujen säännösten sanamuoto on selkeä ja täsmällinen kyseisen velvollisuuden henkilöllisen soveltamisalan ja sen osalta, ettei komissiolla ole velvollisuutta rajata tietynlaisia laitoksia velvollisuuden soveltamisalan ulkopuolelle. Toisaalta edellä 90 kohdasta ilmenee, että kantaja harjoittaa edelleen toimintaa sisämarkkinoilla.

102

Edellä esitetyn perusteella nyt esillä oleva lainvastaisuusväite on hylättävä.

103

Kantaja väittää lähinnä, ettei delegoidussa asetuksessa 2015/63 ole otettu riittävällä tavalla huomioon asianomaisten laitosten riskiprofiilia, kun siinä on vahvistettu ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa. Kantajan mukaan delegoidun asetuksen 6 artikla on siksi ristiriidassa direktiivin 2014/59 keskeisen säännöksen eli sen 103 artiklan 7 kohdan kanssa.

104

Kantajan mukaan tämä ristiriita johtuu erityisesti siitä, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa ei säädetä kantajan kaltaisten laitosten osalta – joiden riskialttius, kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys tai merkitys rahoitusmarkkinoiden vakaudelle ovat hyvin vähäisiä tai olemattomia – ennakollisten vakausmaksujen määrän alentamisesta tai siitä, että laitos olisi vapautettava velvollisuudesta suorittaa ennakollinen vakausmaksu.

105

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

106

Aluksi on muistutettava, että SEUT 290 artiklassa tarkoitetun siirretyn toimivallan yhteydessä komissiolla on sen käyttäessä sille myönnettyä toimivaltaa laaja harkintavalta erityisesti silloin, kun sen on suoritettava monitahoisia arviointeja (ks. vastaavasti tuomio 11.5.2017, Dyson v. komissio, C‑44/16 P, EU:C:2017:357, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

107

Tämä koskee tilannetta, jossa komissio direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla vahvistaa kriteerit ennakollisten vakausmaksujen mukauttamiselle laitosten riskiprofiiliin.

108

Tässä yhteydessä on muistutettava, että ennakolliset vakausmaksut ovat erityisluonteeltaan maksuja, joilla pyritään direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleen ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleen mukaan takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja samalla tarjoamaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

109

Kuten direktiivin 2014/59 johdanto-osan 114 perustelukappaleesta ilmenee, unionin lainsäätäjä on tässä yhteydessä antanut komission tehtäväksi määrittää delegoidulla säädöksellä, miten laitosten rahoitusosuuksia kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyistä on mukautettava suhteessa niiden riskiprofiiliin.

110

Myös kyseisen direktiivin johdanto-osan 107 perustelukappaleessa todetaan, että jotta voidaan varmistaa kansallisiin rahoitusjärjestelyihin maksettavien ennakollisten vakausmaksujen oikeudenmukainen laskeminen ja tarjota kannustimia toimia pienemmällä riskillä, ennakollisissa vakausmaksuissa on otettava huomioon laitoksille aiheutuvan luotto-, maksuvalmius- ja markkinariskin suuruus.

111

Edellä esitetystä seuraa, että komission oli laadittava säännöt, joiden mukaisesti ennakollisia vakautusmaksuja mukautetaan laitosten riskiprofiilin mukaan, ja sen oli pyrittävä tässä yhteydessä kahteen toisiinsa liittyvään tavoitteeseen, nimittäin yhtäältä tavoitteeseen varmistaa, että laitosten pankki- tai laajemmin rahoitusalan toiminnasta aiheutuvat erilaiset riskit otetaan huomioon, ja toisaalta tavoitteeseen kannustaa kyseisiä laitoksia toimimaan pienemmällä riskillä.

112

Kuten delegoidun asetuksen 2015/63 antamiseen liittyvistä asiakirjoista – erityisesti asiakirjasta ”JRC technical work supporting Commission second level legislation on risk based contributions to the (single) resolution fund” (JRC:n tekninen tutkimus (yhteiseen) kriisinratkaisurahastoon suoritettavia riskiin perustuvia maksuja koskevien komission johdetun oikeuden säädösten tukemiseksi, jäljempänä JRC:n tekninen tutkimus) ja asiakirjasta ”Commission Staff Working Document: estimates of the application of the proposed methodology for the calculation of contributions to resolution financing arrangements” (Komission yksiköiden valmisteluasiakirja: kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyyn suoritettavien rahoitusosuuksien laskentaan ehdotetun menetelmän soveltamista koskevat arvioinnit) – ilmenee, tällaisten sääntöjen laatiminen edellytti komissiolta monitahoisia arviointeja, sillä komission oli arvioitava eri näkökohtia, joiden perusteella erilaiset pankki- ja rahoitusalan riskit otetaan huomioon.

113

Edellä esitetyn perusteella komissiolla oli laaja harkintavalta antaa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla säännöt, joissa määritetään käsite ”ennakollisten vakausmaksujen mukauttaminen laitosten riskiprofiiliin”.

114

Kun siis on kyse menetelmästä, jonka mukaisesti vuotuisia perusrahoitusosuuksia mukautetaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla, unionin tuomioistuinten tehtävänä on valvoa ainoastaan, ettei komissio ole sille annettua harkintavaltaa käyttäessään tehnyt ilmeistä virhettä, ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin tai ettei komissio ole selvästi ylittänyt harkintavaltansa rajoja (ks. vastaavasti tuomio 21.7.2011, Etimine, C‑15/10, EU:C:2011:504, 60 kohta).

115

Näin ollen kantajan on osoitettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan osalta on tehty tällaisia virheitä.

116

Tästä on todettava aluksi, että edellä 92–97 kohdasta ilmenee, että direktiivissä 2014/59 ei säädetä, että laitokset, joiden riskialttius, kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys tai merkitys rahoitusmarkkinoiden vakaudelle ovat vähäisiä, olisi vapautettava velvollisuudesta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja. Myöskään asetuksessa N:o 806/2014 ei säädetä tämänkaltaisesta vapautuksesta.

117

Omia varoja ja suojattuja talletuksia lukuun ottamatta direktiivissä 2014/59 tai asetuksessa N:o 806/2014 ei myöskään säädetä vapautuksesta, jonka nojalla tiettyjä laitosten velkoja, kuten esimerkiksi varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja, ei otettaisi huomioon ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä.

118

Näin ollen direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan ja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaan lähtökohtaisesti kaikilla laitoksilla on velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja ja ennakollisten vakausmaksujen laskennassa on lähtökohtaisesti otettava huomioon kaikki asianomaisten laitosten velat omia varoja ja suojattuja talletuksia lukuun ottamatta.

119

Tällainen lähestymistapa vastaa ennakollisia vakausmaksuja koskevan järjestelmän vakuuttamisen logiikkaa, jonka mukaan koko rahoitusalan on tuotettava riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta). Tämän logiikan mukaisesti nimittäin kaikki laitokset – myös ne, joiden kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys on väitetysti pienempi niiden velkojen laadun vuoksi – hyötyvät ennakollisista vakausmaksuistaan, koska rahoitusjärjestelmän vakaus varmistetaan yhteisellä kriisinratkaisurahastolla.

120

Kantaja ei siis voi väittää, että komissiolla olisi ollut velvollisuus jättää ennakollisia vakausmaksuja koskevan järjestelmän ulkopuolelle laitokset, joilla on hallussaan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja, tai että komissiolla olisi ollut velvollisuus rajata tällaiset velat kyseisen järjestelmän ulkopuolelle, pelkästään sillä perusteella, että varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin liittyy pienempi riski tai että laitos, jolla on tällaisia velkoja, joutuu vähemmän todennäköisesti kriisinratkaisuun tai että sillä on vähemmän merkitystä rahoitusmarkkinoiden vakauden kannalta.

121

Tämän jälkeen on todettava, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan ja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaan ennakolliset vakausmaksut mukautetaan laitosten riskiprofiiliin. Direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla komissiolla on siis valta antaa delegoitu säädös, jossa vahvistetaan yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaisesti ennakolliset vakausmaksut mukautetaan kyseisten laitosten riskiprofiiliin.

122

Tässä tarkoituksessa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädetään kahdeksasta seikasta, jotka komission on otettava huomioon kyseisen mukauttamisen yhteydessä. Vaikka ”laitoksen riskialttius”, ”todennäköisyys, että laitos asetetaan kriisinratkaisuun” ja ”laitoksen merkitys yhden tai useamman jäsenvaltion tai unionin rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai taloudelle” kuuluvat näihin seikkoihin, eli komission on otettava ne huomioon, kun se antaa delegoidun asetuksen 2015/63 kaltaisen delegoidun säädöksen, kyseiset seikat ovat vain kolme kahdeksasta seikasta, jotka komission on otettava huomioon, kun se laatii tällaisen säädöksen.

123

Mikään direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa ei myöskään viittaa siihen, että komission olisi annettava erityistä merkitystä yhdelle tai useammalle kyseisistä seikoista.

124

Lopuksi on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa säädetyissä eri riskipilareissa ja ‑indikaattoreissa on joka tapauksessa otettu hyvin huomioon kantajan esittämät kolme seikkaa, joilla se on kuvannut laitoksia, joiden tilanne on rinnastettavissa sen tilanteeseen – eli laitosten riskialttius, kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys tai merkitys rahoitusmarkkinoiden vakaudelle – joten tällaisten laitosten erityistilanne otetaan huomioon ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä.

125

Näin ollen kantaja ei ole osoittanut, että säätäessään delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan komissio olisi tehnyt ilmeisen virheen, käyttänyt harkintavaltaansa väärin tai selvästi ylittänyt harkintavaltansa rajat sen vuoksi, että kyseisessä säädöksessä ei säädetä kantajan kaltaisten laitosten osalta – joiden riskialttius, kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys tai merkitys rahoitusmarkkinoiden vakaudelle ovat väitetysti hyvin vähäisiä tai olemattomia – ennakollisten vakausmaksujen määrän alentamisesta tai siitä, että laitos on vapautettava velvollisuudesta suorittaa ennakollinen vakausmaksu.

126

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan perustelulla, jonka mukaan delegoidussa asetuksessa 2015/63 ei säädetä mekanismista, jolla otettaisiin huomioon erityisen matalan riskin liiketoimintamalli, mitä kantajan mukaan havainnollistaa se, että kyseisen delegoidun asetuksen 6 artiklan 6 kohdan a alakohdan mukaan kriisinratkaisuneuvosto voi ottaa huomioon laitoksen yleisen liiketoimintamallin ainoastaan perusteena korottaa asianomaisen laitoksen ennakollista vakausmaksua.

127

Kun komissio nimittäin antaa delegoituja säädöksiä direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan täytäntöön panemiseksi, kyseisen säännöksen nojalla komission on otettava huomioon säännöksen a–h alakohdassa säädetyt seikat, kun se määrittelee käsitteen ”ennakollisten vakausmaksujen mukauttaminen laitosten riskiprofiiliin”. Mainitun direktiivin 103 artiklan 7 kohdassa ei kuitenkaan suinkaan aseteta komissiolle velvollisuutta säätää riskipilarista tai ‑indikaattorista, jonka yhteydessä laitoksen liiketoimintamalli sinänsä voisi johtaa laitoksen ennakollisen vakausmaksun alentamiseen.

128

Lisäksi on joka tapauksessa niin, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa säädettyjen eri riskipilarien ja ‑indikaattorien perusteella voidaan ottaa kohdennetusti huomioon matalan riskin liiketoimintamallin eri piirteitä, joten laitokselle, jonka liiketoimintamalli on vähäriskinen, vahvistetaan pienempi ennakollinen vakausmaksu.

129

Edellä esitetyn perusteella nyt esillä oleva lainvastaisuusväite on hylättävä.

130

Kantaja väittää, että delegoidulla asetuksella 2015/63 rikotaan SEUT 290 artiklan 1 kohtaa, koska delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 1 kohdan d alakohdassa kriisinratkaisuneuvostolle annetaan toimivalta vahvistaa muita riski-indikaattoreita. Kantajan mukaan SEUT 290 artiklan 1 kohdasta ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan d alakohdasta seuraa, että komission on määritettävä yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaisesti laitosten ennakollisia vakausmaksuja mukautetaan sen mukaan, kuinka todennäköistä niiden joutuminen kriisinratkaisuun on, eikä komissio voi siirtää tätä toimivaltaansa edelleen.

131

Kantajan mukaan tätä delegoidun asetuksen 2015/63 lainvastaisuutta ei poista se, että delegoidun asetuksen 6 artiklan 5–8 kohdassa säädetään yksityiskohtaisesti erilaisten alariski-indikaattorien määrittämisestä, eikä se, että kyseisen delegoidun asetuksen 7 artiklan 4 kohdassa säädetään alariski-indikaattorien painottamisjärjestelmästä.

132

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

133

Aluksi on hylättävä komission väite, jonka mukaan nyt käsiteltävä väite on tehoton, koska delegoitua asetusta 2015/63 – erikseen tarkasteltuna – ei ole osoitettu kriisinratkaisuneuvostolle vaan ainoastaan kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille ja koska delegoidun asetuksen 2015/63 säännökset sitovat kriisinratkaisuneuvostoa ainoastaan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohdassa säädetyn säännön nojalla.

134

On totta, että delegoitu asetus 2015/63 on annettu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla ja että kyseisen delegoidun asetuksen 6 artiklan 1 kohdan d alakohta on näin ollen osoitettu ensisijaisesti vain kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille. Kyseinen säännös on ulotettu koskemaan kriisinratkaisuneuvostoa vasta asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohdan ja 5 artiklan 1 kohdan nojalla, joiden mukaan mainitun 103 artiklan 7 kohdan nojalla hyväksyttyjä delegoituja säädöksiä sovelletaan myös asetuksessa N:o 806/2014 tarkoitettujen ennakollisten vakausmaksujen määrittämisen yhteydessä ja joiden mukaan kriisinratkaisuneuvostoa pidetään asetusta N:o 806/2014 ja direktiiviä 2014/59 sovellettaessa asianomaisena kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena, jos se suorittaa tehtäviä ja käyttää valtuuksia, jotka kuuluvat mainitun direktiivin nojalla kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen tehtäviin tai valtuuksiin.

135

Näin ollen komission väite voidaan ymmärtää niin, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetut valtuudet on annettu kriisinratkaisuneuvostolle unionin lainsäätäjän päätöksellä, joka ilmenee asetuksesta N:o 806/2014, eikä komission päätöksellä, joka ilmenisi delegoidusta asetuksesta 2015/63. Komission mukaan se ei siis ole siirtänyt delegoitua toimivaltaansa edelleen kriisinratkaisuneuvostolle vaan unionin lainsäätäjä on antanut lainsäätämisjärjestyksessä säädöksen, jolla se on suoraan siirtänyt toimivaltaa kriisinratkaisuneuvostolle.

136

Tällainen johtopäätös ei kuitenkaan sovi yhteen kyseisten tointen antamisjärjestyksen kanssa, kun otetaan erityisesti huomioon se, että asetus N:o 806/2014 on annettu ennen delegoitua asetusta 2015/63. Vaikka asetus N:o 806/2014 on annettu 15.7.2014 eli kaksi kuukautta direktiivin 2014/59 antamisen jälkeen, delegoitu asetus 2015/63 on nimittäin annettu vasta 21.10.2014 eli yli kolme kuukautta myöhemmin.

137

Tästä seuraa ensinnäkin, ettei unionin lainsäätäjä ole voinut antamalla asetuksen N:o 806/2014 vahvistaa sitä, että kriisinratkaisuneuvostolle mahdollisesti myönnetään delegoidulla asetuksella 2015/63 osa komissiolle direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa siirretystä toimivallasta. Toiseksi delegoidun asetuksen 2015/63 antamishetkellä komissio on välttämättä ollut tietoinen siitä, että kun se – kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdan d alakohdan nojalla – antaa tiettyjä valtuuksia ”kriisinratkaisuviranomaisille”, se antaa kyseiset valtuudet kriisinratkaisuneuvostolle niiden jäsenvaltioiden osalta, joille asetus N:o 806/2014 on osoitettu.

138

Se, että komissio on ollut tietoinen tästä seikasta, ilmenee lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan seitsemännen perustelukappaleen sanamuodosta, jonka mukaan ”myös kriisinratkaisuneuvoston olisi sisällyttävä tämän [delegoidun] asetuksen käsitteeseen ’kriisinratkaisuviranomainen’”.

139

Valtuuksien luonteesta riippumatta on siis niin, että kun komissio on antanut delegoidun asetuksen 2015/63, se on päättänyt antaa tiettyjä valtuuksia kriisinratkaisuneuvostolle riskipilarin ”kriisinratkaisuviranomaisen vahvistamat muut riski-indikaattorit” (jäljempänä neljäs riskipilari) osalta.

140

Seuraavaksi on tutkittava, millaisia valtuuksia komissio on antanut kriisinratkaisuneuvostolle, jotta voidaan arvioida, onko komissio siirtänyt kriisinratkaisuneuvostolle SEUT 290 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja valtuuksia.

141

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan neljäs riskipilari koostuu kriisinratkaisuviranomaisen vahvistamista muista riski-indikaattoreista.

142

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan neljäs riskipilari koostuu kolmesta riski-indikaattorista, jotka ovat ensinnäkin ”kaupankäynti, taseen ulkopuoliset vastuut, johdannaiset, monitahoisuus ja purkamismahdollisuudet”, toiseksi ”jäsenyys laitosten suojajärjestelmässä” ja kolmanneksi ”aiemman poikkeuksellisen julkisen rahoitustuen suuruus”.

143

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan toisen alakohdan mukaan kriisinratkaisuneuvoston on näitä riski-indikaattoreita vahvistaessaan otettava huomioon, ”miten todennäköisesti laitos joutuu kriisinratkaisuun ja miten todennäköisesti sen jälkeen käytetään kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyä, jos laitoksen kriisinratkaisu toteutetaan”.

144

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan toisen alakohdan sanamuodosta ilmenee, että kyseisessä säännöksessä myönnetään kriisinratkaisuneuvostolle harkintavalta sen osalta, millä tavoin sen on näitä riski-indikaattoreita vahvistaessaan ”otettava huomioon”, ”miten todennäköisesti laitos joutuu kriisinratkaisuun ja miten todennäköisesti sen jälkeen käytetään kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyä, jos laitoksen kriisinratkaisu toteutetaan”, sillä kriisinratkaisuneuvoston on täsmennettävä kyseisessä päätöksessä mainittuja kriteerejä, jotta niitä voidaan soveltaa yksittäistapaukseen.

145

Neljänteen riskipilariin kuuluvasta ensimmäisestä riski-indikaattorista, joka koskee kaupankäyntiä, taseen ulkopuolisia vastuita, johdannaisia, monitahoisuutta ja purkamismahdollisuuksia, on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 6 kohdassa säädetään useista seikoista, jotka kriisinratkaisuneuvoston on otettava huomioon tätä indikaattoria vahvistaessaan ja joista jotkin voivat johtaa asianomaisen laitoksen riskiprofiilin nousuun ja toiset sen madaltumiseen.

146

Neljä seikkaa, jotka voivat johtaa tämän riskiprofiilin nousuun, ovat ensinnäkin ”kaupankäynnin merkitys suhteessa taseen suuruuteen, omien varojen tasoon, vastuiden riskialttiuteen ja yleiseen liiketoimintamalliin”, toiseksi ”taseen ulkopuolisten vastuiden merkitys suhteessa taseen suuruuteen, omien varojen tasoon ja vastuiden riskialttiuteen”, kolmanneksi ”johdannaisten määrän merkitys suhteessa taseen suuruuteen, omien varojen tasoon, vastuiden riskialttiuteen ja yleiseen liiketoimintamalliin” ja neljänneksi ”se, missä määrin laitoksen liiketoimintamalli ja organisaatiorakenne katsotaan – – monitahoisiksi”.

147

Seikkoja, jotka voivat johtaa laitoksen riskiprofiilin madaltumiseen, on kaksi, nimittäin ”niiden johdannaisten absoluuttinen ja suhteellinen määrä, jotka määritetään keskusvastapuolen välityksellä”, ja ”se, missä määrin laitoksen kriisinratkaisu voidaan – – toteuttaa nopeasti ja ilman oikeudellisia esteitä”.

148

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 6 kohdan sanamuodosta ilmenee, että kyseisessä säännöksessä myönnetään kriisinratkaisuneuvostolle harkintavalta sen osalta, millainen ”merkitys” kriisinratkaisuneuvoston on annettava kaupankäynni[lle], ”taseen ulkopuolis[ille] vastui[lle]” ja ”johdannaisten määrä[lle]”, sekä kyseisessä säännöksessä mainittujen eri seikkojen välisen suhteen osalta.

149

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 6 kohdasta ilmenee, että ensimmäisen kyseisessä säännöksessä mainitun alariski-indikaattorin mukaan ”kaupankäynnin” merkitystä on vertailtava suhteessa taseen suuruuteen, omien varojen tasoon, vastuiden riskialttiuteen ja yleiseen liiketoimintamalliin, mutta kyseiseen säännökseen ei sisälly tarkempia tietoja tämän vertailun konkreettisesta toteuttamisesta.

150

Sama pätee delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 6 kohdan a alakohdan ii ja iii alakohdassa säädettyihin toiseen ja kolmanteen alariski-indikaattoriin.

151

Lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 7 kohdasta ilmenee jäsenyyttä laitosten suojajärjestelmässä koskevan riski-indikaattorin vahvistamisesta, että kriisinratkaisuneuvoston on otettava huomioon, onko viipymättä käytettävissä olevien varojen määrä riittävä verrattuna niiden varojen määrään, jotka tarvitaan sen varmistamiseen, ”että [asianomainen laitos] saa uskottavaa ja vaikuttavaa tukea”, ja missä määrin on oikeudellista tai sopimusperusteista varmuutta siitä, että nämä varat ”käytetään kokonaan ennen poikkeuksellisen julkisen tuen pyytämistä”.

152

Kyseisen säännöksen sanamuodosta ilmenee, että kriisinratkaisuneuvostolla on harkintavaltaa niiden tässä säännöksessä säädettyjen edellytysten täyttymisessä, jotka liittyvät asianomaisen laitosten suojajärjestelmän käytettävissä olevien varojen riittävyyteen suhteessa kyseisen laitoksen rahoitukseen tarvittaviin varoihin sekä siihen, missä määrin näistä varoista on oikeudellista tai sopimusperusteista varmuutta.

153

Sama pätee delegoidun asetuksen 2015/63 7 artiklan 4 kohdassa säädettyyn eri riski-indikaattoreiden painoon neljännessä riskipilarissa.

154

Vaikka delegoidun asetuksen 2015/63 7 artiklan 4 kohdassa mainitaan selvästi edellä 142 kohdassa mainittujen neljännen riskipilarin muodostavien kolmen riski-indikaattorin suhteelliset painot, kyseisestä säännöksestä ei nimittäin ilmene, miten eri alariski-indikaattoreita on painotettava kahdessa ensimmäisessä riski-indikaattorissa. Kyseisessä säännöksessä ei etenkään täsmennetä, onko tämä paino jaettava näiden alariski-indikaattoreiden välillä suhteellisesti. Kriisinratkaisuneuvostolle myönnetään delegoidun asetuksen 2015/63 7 artiklan 4 kohdassa harkintavalta vahvistettaessa paino nämä riski-indikaattorit muodostaville eri alariski-indikaattoreille, jotka on otettava huomioon delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5–7 kohdan mukaisesti.

155

Edellä esitetystä seuraa, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5–7 kohdassa ja 7 artiklan 4 kohdassa, joissa säädetään neljännestä riskipilarista, kriisinratkaisuneuvostolle myönnetään harkintavaltaa.

156

Tällaisen harkintavallan myöntäminen ei kuitenkaan merkitse komission toimivallan siirtämistä kriisinratkaisuneuvostolle SEUT 290 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

157

Tässä yhteydessä on erotettava toisistaan SEUT 290 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valta eli valta antaa muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä, soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia, ja valta soveltaa soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä – olivat ne sitten lainsäätämisjärjestyksessä annettuja tai ei – tällaisten säädösten soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin tai tilanteisiin.

158

Yhtäältä delegoidussa asetuksessa 2015/63 ei ole säännöstä, jolla komissio olisi delegoinut kriisinratkaisuneuvostolle toimivallan antaa soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan direktiivin 2014/59, asetuksen N:o 806/2014 tai kyseisen delegoidun asetuksen osia. Sen sijaan useissa kyseisen delegoidun asetuksen säännöksissä, esimerkiksi sen 4 ja 6–9 artiklassa, vahvistetaan direktiivissä 2014/59 ja asetuksessa N:o 806/2014 kriisinratkaisuneuvostolle myönnetty valta soveltaa kyseisiä soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä laskemalla kyseisten säädösten soveltamisalaan kuuluvien laitosten ennakolliset vakausmaksut.

159

Toisaalta komissio on siitä huolimatta, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn neljännen riskipilarin nimi on ”kriisinratkaisuviranomaisen vahvistamat muut riski-indikaattorit”, säätänyt itse kyseisen pilarin soveltamisen keskeisistä lähtökohdista kyseiesn delegoidun asetuksen 6 artiklan 5–8 kohdassa. Vastaavasti komissio on vahvistanut säännöt, joiden mukaisesti kyseisiä riski-indikaattoreita painotetaan kyseisessä pilarissa, mainitun delegoidun asetuksen 7 artiklan 4 kohdassa.

160

Näin ollen delegoidussa asetuksessa 2015/63 ei ole myönnetty kriisinratkaisuneuvostolle valtaa antaa SEUT 290 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä.

161

Edellä esitetyn perusteella on hylättävä nyt esillä oleva lainvastaisuusväite ja näin ollen myös ensimmäinen kanneperuste siltä osin kuin se perustuu säädösten lainvastaisuutta koskeviin väitteisiin.

162

Toisessa kanneperusteessaan kantaja väittää, ettei kriisinratkaisuneuvosto voi perustella päätöksiään riittävällä tavalla delegoidun asetuksen 2015/63 perusteella ja että näin ollen asetus N:o 806/2014, direktiivi 2014/59 ja kyseinen delegoitu asetus ovat lainvastaisia, koska niillä rikotaan perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan c alakohtaa ja loukataan perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan tuomioistuimessa.

[– –]

170

Toisessa kanneperusteessa on kaksi osaa.

171

Kantaja väittää, ettei kriisinratkaisuneuvosto voi perustella päätöksiään riittävällä tavalla delegoidun asetuksen 2015/63 perusteella ja että näin ollen kyseinen delegoitu asetus on lainvastainen, koska sillä rikotaan perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan c alakohtaa. Kantaja esittää erityisesti, että delegoidulla asetuksella käyttöön otettu ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa edellyttää, että eri laitoksia, joilla on velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja, vertaillaan toisiinsa, joten kantaja ei voi varmistua siitä, että sen ennakollinen vakausmaksu on laskettu oikein, tutustumatta muiden laitosten tietoihin, mihin kantajalla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta.

172

Kantaja väittää lisäksi, että muiden laitosten liikesalaisuuksien suojaan vetoamisesta seuraa, että kantajan oikeus perusteltuun päätökseen menettää olennaisen sisältönsä. Kun kriisinratkaisuneuvosto on toimittanut sille koosteena tietoja, se ei ole huolehtinut asianmukaisesta tasapainosta kantajan perusoikeuksien ja muiden laitosten liikesalaisuuksien suojan välillä.

173

Kantaja väittää vielä, että jos unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että direktiivissä 2014/59 ja asetuksessa N:o 806/2014 säädetyn perusteella on välttämättä vahvistettava delegoidussa asetuksessa 2015/63 määritelty laskentatapa, myös kyseisellä direktiivillä ja kyseisellä asetuksella rikotaan tältä osin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan c alakohdassa määrättyä.

174

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat nämä väitteet.

175

Aluksi on muistutettava, että kuten edellä 82–86 kohdasta ilmenee, delegoidun asetuksen 2015/63 4–9 artiklassa esitetään säännöt, joita kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava vuotuisen perusrahoitusosuuden määrittämisessä ja sen mukauttamisessa laitosten riskiprofiilin perusteella. Nämä säännöt pannaan konkreettisemmin täytäntöön kyseisen delegoidun asetuksen liitteessä I.

176

Delegoidun asetuksen 2015/63 63 liitteessä I olevan vaiheen 2 mukaan kriisinratkaisuneuvoston on ensimmäiseksi laskettava nippujen lukumäärä, jotta se voi vertailla laitoksia eri riski-indikaattoreiden ja alariski-indikaattoreiden perusteella. Toiseksi kriisinratkaisuneuvoston on lähtökohtaisesti sijoitettava jokaiseen nippuun yhtä monta laitosta siten, että ensimmäiseen nippuun sijoitetaan laitokset, joilla on pienimmät alustavan indikaattorin arvot. Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvoston on annettava kaikille tiettyyn nippuun kuuluville laitoksille sama ”diskretoiduksi indikaattoriksi” kutsuttava arvo, joka sen on otettava huomioon niiden riskikorjauksen kertoimen muussa laskennassa.

177

SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa määrätään, että säädökset on perusteltava. Myös perusoikeuskirjan 41 artiklassa vahvistettuun hyvää hallintoa koskevaan oikeuteen sisältyy unionin toimielinten, elinten ja laitosten velvollisuus perustella päätöksensä.

178

Unionin toimielimen, elimen tai laitoksen päätöksen perusteluilla on erityisen suuri merkitys, koska niiden avulla asianomainen voi päättää kaikista asiaan vaikuttavista seikoista tietoisena, onko tästä päätöksestä syytä nostaa kanne, ja toimivaltainen tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa, ja perustelujen esittäminen on siten yksi perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun tuomioistuinvalvonnan tehokkuuden edellytyksistä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 103 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

179

Perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen toimen luonteen ja sen asiayhteyden mukaan, jossa se on annettu. Perusteluissa ei tältä osin tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, koska tutkittaessa sitä, ovatko perustelut riittäviä, on otettava huomioon niiden sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt sekä erityisesti se tarve, joka niillä, joita toimi koskee, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Asianomaiselle vastainen toimi on näin ollen riittävästi perusteltu silloin, kun se on tehty asianomaiselle tutussa asiayhteydessä, jonka vuoksi hän pystyy ymmärtämään itseensä kohdistuvan toimenpiteen ulottuvuuden (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

180

Tutkittaessa sitä, ovatko ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen perustelut riittäviä, on ensinnäkin muistutettava, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä voida päätellä, että unionin toimielimen, elimen tai laitoksen jokaisen päätöksen, jossa yksityinen toimija velvoitetaan suorittamaan tietty rahasumma, on välttämättä sisällettävä kaikki seikat, joiden perusteella se, jolle päätös on osoitettu, voi tarkistaa tätä rahasummaa koskevan laskelman oikeellisuuden (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 105 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

181

Toiseksi unionin toimielimillä, elimillä ja laitoksilla on lähtökohtaisesti unionin yleisen oikeusperiaatteen muodostavan liikesalaisuuksien suojaa koskevan periaatteen nojalla, joka on konkreettisesti vahvistettu muun muassa SEUT 339 artiklassa, velvollisuus olla ilmaisematta yksityisen toimijan kilpailijoille tämän toimittamia luottamuksellisia tietoja (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 109 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

182

Kolmanneksi, jos katsottaisiin, että laitosten on välttämättä voitava kriisinratkaisuneuvoston tekemän ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen perustelujen perusteella tarkistaa ennakollisen vakausmaksunsa laskelman oikeellisuus, tämä merkitsisi välttämättä sitä, että unionin lainsäätäjää kiellettäisiin vahvistamasta tälle maksulle sellaisia tietoja käsittävää laskentatapaa, joiden luottamuksellisuutta unionin oikeudessa suojataan, ja sitä, että laajaa harkintavaltaa, joka unionin lainsäätäjällä on tässä tarkoituksessa oltava, rajoitettaisiin liiallisesti, kun sitä muun muassa estettäisiin valitsemasta menetelmää, jolla varmistetaan yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoituksen mukauttaminen dynaamisesti rahoitusalan kehitykseen ottamalla erityisesti huomioon kunkin yhteiseen kriisinratkaisurahastoon osallistuvan jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneen laitoksen rahoitustilanne muihin laitoksiin verrattuna (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 118 kohta).

183

Neljänneksi, vaikka edellä esitetystä seuraa, että kriisinratkaisuneuvostolle asetettua perusteluvelvollisuutta on yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoitusjärjestelmän ja unionin lainsäätäjän vahvistaman laskentatavan logiikan vuoksi punnittava yhdessä asianomaisten laitosten liikesalaisuuksien kunnioittamista koskevan kriisinratkaisuneuvoston velvollisuuden kanssa, tätä viimeksi mainittua velvollisuutta ei kuitenkaan voida tulkita niin laajasti, että sillä poistettaisiin perusteluvelvollisuuden olennainen sisältö (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 120 kohta).

184

Punnittaessa perusteluvelvollisuutta yhdessä liikesalaisuuksien suojaa koskevan periaatteen kanssa ei kuitenkaan voida katsoa, että se, että päätös, jolla yksityinen toimija velvoitetaan maksamaan rahasumma, perustellaan ilmoittamatta tälle kaikkia seikkoja, joiden perusteella tätä rahasummaa koskeva laskelma voidaan tarkistaa täsmällisesti, merkitsisi kaikissa tapauksissa välttämättä perusteluvelvollisuuden olennaiseen sisältöön puuttumista (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 121 kohta).

185

On katsottava, että kriisinratkaisuneuvoston tekemässä ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevassa päätöksessä on noudatettu perusteluvelvollisuutta, kun niillä, joita tämä päätös koskee, on – vaikka niille ei toimiteta liikesalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja – käytettävissään kriisinratkaisuneuvoston käyttämä laskentamenetelmä ja riittävät tiedot voidakseen ymmärtää, miten niiden yksilöllinen tilanne on otettu huomioon niiden ennakollisen vakausmaksun laskennassa suhteessa kaikkien muiden asianomaisten laitosten tilanteeseen (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

186

Tällaisessa tapauksessa nämä henkilöt voivat nimittäin tarkistaa, onko niiden ennakollinen vakausmaksu vahvistettu mielivaltaisesti ottamatta huomioon niiden todellista taloudellista tilannetta tai käyttämällä muuta rahoitusalaa koskevia tietoja, jotka eivät ole luotettavia. Kyseiset henkilöt voivat näin ollen ymmärtää ennakollisten vakausmaksujensa vahvistamista koskevan päätöksen syyt ja arvioida, onko tästä päätöksestä tarkoituksenmukaista nostaa kanne, minkä vuoksi olisi ylimitoitettua vaatia kriisinratkaisuneuvostoa ilmoittamaan jokainen luku, johon kunkin asianomaisen laitoksen vakausmaksun laskelma perustuu (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 123 kohta).

187

Edellä esitetyn perusteella kriisinratkaisuneuvosto ei ole etenkään velvollinen toimittamaan laitokselle tietoja, joiden perusteella tämä voisi tarkistaa täysin riskikorjauksen kertoimen arvon oikeellisuuden, sillä tämä tarkistus edellyttäisi kunkin asianomaisen laitoksen taloudellisesta tilanteesta tietoja, jotka kuuluvat liikesalaisuuden piiriin (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 135 kohta).

188

Tässä yhteydessä on todettava, ettei delegoitu asetus 2015/63 ole mitenkään esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto ilmaisee koosteena ja anonymisoidusti riittäviä tietoja, jotta laitos voi ymmärtää, miten sen yksilöllinen tilanne on otettu huomioon sen yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavaa ennakollista vakausmaksua laskettaessa kaikkien muiden kyseessä olevien laitosten tilanteeseen nähden (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 139 kohta).

189

On erityisesti niin, että kriisinratkaisuneuvosto voi delegoidun asetuksen 2015/63 mukaisesti, laiminlyömättä velvollisuuttaan kunnioittaa liikesalaisuuksia, ilmaista kunkin nipun raja-arvot ja niihin liittyvät riski-indikaattorit, jotta asianomainen laitos voi varmistua muun muassa siitä, että sille osoitettu luokitus indikaattoreiden diskretoinnissa, sellaisena kuin se määritellään tämän delegoidun asetuksen liitteessä I, tosiasiallisesti vastaa sen taloudellista tilannetta, että tämä diskretointi on suoritettu tässä delegoidussa asetuksessa määritellyn menetelmän mukaisesti luotettavien tietojen perusteella ja että kaikki asetuksen N:o 806/2014 ja kyseisen delegoidun asetuksen mukaan huomioon otettavat riskitekijät on todella otettu huomioon (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 137 kohta).

190

Edellä esitetystä ilmenee, että delegoitu asetus 2015/63 ei estä kriisinratkaisuneuvostoa noudattamasta perusteluvelvollisuuttaan, kun se voi tämän delegoidun asetuksen perusteella toimittaa asianomaisille laitoksille riittävät tiedot, jotta ne voivat ymmärtää ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevien päätösten syyt (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 141 kohta).

191

Sama pätee direktiiviin 2014/59 ja asetukseen N:o 806/2014, joissa vahvistetaan ennakollisten vakausmaksujen laskentaperiaatteet. Mainitussa direktiivissä säädetyt periaatteet on pantu sittemmin täytäntöön delegoidulla asetuksella 2015/63, joka on annettu direktiivin 103 artiklan 7 kohdan nojalla. Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohdassa on lisäksi säädetty, että delegoidussa asetuksessa säädettyjä sääntöjä sovelletaan kyseisen asetuksen perusteella kerättävien ennakollisten vakausmaksujen laskennassa.

192

Kantajan väitteet eivät horjuta edellä esitettyjä päätelmiä.

193

Ensinnäkin kantajan väitteestä, jonka mukaan komissio olisi voinut vahvistaa laskentatavan, jossa kunkin laitoksen ennakollinen vakausmaksu ei riipu kaikkien muiden laitosten maksuista, on todettava, että tämä ennakollisten vakausmaksujen keskinäinen riippuvuus perustuu lainsäätäjän valintaan, joka ilmaistaan direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklassa ja asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklassa.

194

Kun unionin lainsäätäjä on pätevästi valinnut tällaisen menetelmän (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 116 kohta), komissio ei ole voinut muuttaa sitä delegoidulla säädöksellä.

195

Toiseksi on todettava, että kantaja ei voi riitauttaa delegoidun asetuksen 2015/63 lainmukaisuutta muiden rahoitusalan viranomaisten käytännön perusteella, eikä etenkään Euroopan pankkiviranomaisen (EPV) käytännön perusteella, josta kantajan mukaan ilmenee, että ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevat päätökset voidaan perustella eri tavalla.

196

Kuten nimittäin edellä 107–113 kohdassa todetaan, komissiolla on laaja harkintavalta, kun se vahvistaa delegoidulla asetuksella 2015/63 säännöt, joiden mukaisesti ennakollisia vakautusmaksuja mukautetaan laitosten riskiprofiiliin, joten unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ei ole arvioida, onko komission omaksuma lähestymistapa ainoa tai paras mahdollinen vaan onko se ilmeisen soveltumaton (ks. analogisesti tuomio 12.7.2001, Jippes ym., C‑189/01, EU:C:2001:420, 83 kohta). Näin ollen pelkästään se, että on olemassa vaihtoehtoisia lähestymistapoja, ei merkitse, että kyseinen delegoitu asetus olisi lainvastainen.

197

Kolmanneksi on hylättävä kantajan väite, jonka mukaan laitosten liikesalaisuuksia tulisi suojata vähemmän ajan kulumisen perusteella.

198

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kylläkin, että tietoja, jotka ovat voineet tiettynä aikana olla liikesalaisuuksia mutta jotka ovat vähintään viisi vuotta vanhoja, on ajan kulumisen vuoksi pidettävä lähtökohtaisesti historiallisina tietoina, jotka eivät tästä syystä enää ole luottamuksellisia, ellei tietojen salaisuuteen vetoava osapuoli poikkeuksellisesti osoita, että tiedot ovat vanhuudestaan huolimatta vielä sen tai kolmansien liiketaloudellista asemaa koskevia olennaisia seikkoja (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 19.6.2018, Baumeister, C‑15/16, EU:C:2018:464, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

199

Tiedot, joita käytetään tietyn vakausmaksukauden ennakollisten vakausmaksujen laskemisessa, ovat kuitenkin alle viisi vuotta vanhoja. Delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 1 kohdan ja 14 artiklan 1–4 kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvoston on nimittäin otettava huomioon laitosten tiedot, jotka ovat saatavissa ennen vakausmaksukautta edeltävän vuoden joulukuun 31 päivää.

200

Edellä esitetyn perusteella toisen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

[– –]

219

Kuudennessa kanneperusteessaan kantaja esittää lähinnä neljä väitettä. Kaksi ensimmäistä väitettä ovat asetusta 2015/63 koskevia lainvastaisuusväitteitä. Kahdella muulla väitteellään kantaja riitauttaa varsinaisen riidanalaisen päätöksen lainmukaisuuden.

220

Aluksi on syytä tutkia asetusta 2015/63 koskevat lainvastaisuusväitteet. Riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta koskevia väitteitä arvioidaan jäljempänä 403–420 kohdassa.

221

Kantaja väittää lähinnä, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa komissiolle asetetaan velvollisuus, kun tämä antaa delegoituja toimia kyseisen säännöksen täytäntöönpanemiseksi, säätää, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen kaltaiset riskittömät velat sivuutetaan ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä. Koska delegoidussa asetuksessa 2015/63 ei säädetä tällaisesta velkojen sivuuttamisesta, asetuksella rikotaan kantajan mukaan mainitun direktiivin 103 artiklan 7 kohtaa.

222

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

223

Kuten edellä 116–118 kohdassa todetaan, direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan ja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaan ennakollisten vakausmaksujen laskennassa on lähtökohtaisesti otettava huomioon kaikki laitosten velat omia varoja ja suojattuja talletuksia lukuun ottamatta.

224

Direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa ei myöskään suinkaan velvoiteta komissiota säätämään, että tietyt, väitetysti riskittömät velat on jätettävä huomiotta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä. Yhtäältä direktiivin 103 artiklan 7 kohdan a alakohdassa tarkoitettu laitoksen riskialttius on vain yksi seikka, joka komission on otettava huomioon, kun se antaa delegoituja säädöksiä mainitun säännöksen täytäntöön panemiseksi, kuten edellä 122 ja 123 kohdassa on todettu. Toisaalta mainitusta säännöksestä ei ilmene, että komission olisi annettava erityistä merkitystä yhdelle tai useammalle kyseisistä seikoista.

225

Näin ollen kantaja ei ole osoittanut, että delegoitu asetus 2015/63 olisi direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan vastainen.

226

Nyt esillä oleva väite on siis hylättävä.

227

Kantaja väittää, että delegoidulla asetuksella 2015/63 rikotaan SEUT 114 artiklaa, koska siinä ei säädetä, että varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, on sivuutettava, kun määritetään velat, joiden perusteella ennakollisen vakausmaksun määrä lasketaan, koska delegoidussa asetuksessa ei oteta huomioon kansallisia eroja siinä, miten pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä 8.12.1986 annetun neuvoston direktiivin 86/635/ETY (EYVL 1986, L 372, s. 1) 10 artiklan 1 kohdan kolmas virke on pantu täytäntöön.

228

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

229

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdan ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvosto laskee kullekin laitokselle vuotuisen perusrahoitusosuuden. Kyseinen rahoitusosuus perustuu laitoksen nettovelkojen määrään suhteessa osallistuvien jäsenvaltioiden alueella kaikkien toimiluvan saaneiden laitosten nettovelkojen kokonaismäärään – siltä osin kuin on kyse pankkiunionin perusteella lasketusta rahoitusosuudesta – ja suhteessa kaikkien sen jäsenvaltion, jossa asianomaisen laitoksen kotipaikka sijaitsee, alueella toimiluvan saaneiden laitosten nettovelkojen kokonaismäärään – siltä osin kuin on kyse kansallisella perusteella lasketusta rahoitusosuudesta.

230

Laskelmassa huomioon otettavien velkojen määrittämisen osalta on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan velkojen kokonaismäärällä tarkoitetaan ”direktiivin [86/635] – – 3 jaksossa tarkoitettua tai [kansainvälisten tilinpäätösstandardien soveltamisesta 19.7.2002 annetussa] Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1606/2002 [(EYVL 2002, L 243, s. 1)] tarkoitettujen kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti määriteltyä velkojen kokonaismäärää”.

231

Lisäksi direktiivin 86/635 3 jaksoon kuuluvan 10 artiklan 1 kohdan mukaan varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, on pääsääntöisesti esitettävä taseessa, jos luottolaitos on kyseisten varojen oikeudenhaltija.

232

Direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannen virkkeen mukaan jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia asianomaisten laitosten esittävän tällaiset varat taseen ulkopuolella edellyttäen, että erityisten säännösten perusteella tällaiset varat voidaan ottaa erilleen jaettavista varoista luottolaitoksen lakkauttamisen yhteydessä.

233

Asianosaiset ovat todenneet tästä, että niiden säännösten nojalla, jotka Saksan liittotasavalta on antanut tarkoituksessa noudattaa direktiivin 86/635 10 artiklassa säädettyä, kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat on esitettävä sen taseessa.

234

Asianosaiset ovat niin ikään todenneet, että esimerkiksi Itävallan tasavalta on käyttänyt direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä säädettyä mahdollisuutta sallia laitosten esittää varat, joita ne hallitsevat omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, taseen ulkopuolella.

235

Kantajan mukaan tästä seuraa, että jos laitoksen kotipaikka sijaitsee Itävallan tasavallan kaltaisessa jäsenvaltiossa eikä Saksan liittotasavallassa, laitos voi esittää tällaiseen varainhoitotoimintaan liittyvät velkansa taseen ulkopuolella, mistä seuraa, ettei kyseisiä velkoja oteta huomioon, kun lasketaan laitoksen vuotuinen perusrahoitusosuus.

236

Kantaja väittää tässä yhteydessä, että koska komissio ei ole ottanut delegoidussa asetuksessa 2015/63 huomioon tätä eri jäsenvaltioiden kirjanpitosääntöjen välistä eroa, joka koskee varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja, se on aiheuttanut SEUT 114 artiklan vastaisia kilpailun vääristymiä.

237

Koska kantajan lainvastaisuusväite perustuu SEUT 114 artiklaan, on todettava, että kyseisessä määräyksessä määrätään oikeusperustasta, jonka nojalla parlamentti ja neuvosto voivat antaa lainsäätämisjärjestyksessä toimia, joiden tarkoituksena on jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten välisistä eroista johtuvien kaupan esteiden poistaminen (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2021, Brunswick Bowling Products v. komissio, T‑152/19, EU:T:2021:539, 37 kohta (ei julkaistu)).

238

Komissiolla ei sen sijaan ole SEUT 114 artiklan nojalla toimivaltaa ylittää unionin lainsäätäjän sille SEUT 290 artiklan nojalla antaman delegoidun toimivallan rajoja, kun se antaa delegoituja säädöksiä mainitun perussopimusmääräyksen nojalla. Näin ollen komission tehtävänä ei ole korjata sitä, että unionin oikeus on pantu eri tavalla täytäntöön kansallisissa oikeusjärjestyksissä, ellei sille anneta tällaista toimivaltaa lainsäätämisjärjestyksessä annetulla toimella.

239

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että direktiivissä 2014/59 tai asetuksessa N:o 806/2014 ei ole annettu komissiolle toimivaltaa yhdenmukaistaa kansallisia kirjanpitosääntöjä, jotka koskevat varoja, joita laitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun.

240

Näin ollen kantaja ei voi väittää, että komissio olisi rikkonut SEUT 114 artiklaa, kun se on väitetysti aiheuttanut mainitun määräyksen vastaisia kilpailun vääristymiä antamalla delegoidun asetuksen 2015/63.

241

Nyt esillä oleva väite on tämän vuoksi hylättävä.

242

Aluksi on muistutettava, että perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä on pidettävä oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon omasta aloitteesta (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

243

Unionin yleinen tuomioistuin on omasta aloitteestaan kuullut asianosaisia ja osapuolia prosessinjohtotoimella ja istunnossa puutteellisuuksista, jotka saattavat rasittaa riidanalaisessa päätöksessä esitettyjä vuotuisen tavoitetason määrittämistä koskevia perusteluja.

244

Kun tutkitaan, onko riidanalainen päätös tällä tavalla virheellinen, on palautettava mieleen, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaan yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on saavutettava 1.1.2016 alkaen lasketun kahdeksan vuoden alkuvaiheen (jäljempänä alkuvaihe) päättyessä lopullinen tavoitetaso, joka vastaa vähintään 1 prosenttia kaikissa yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä.

245

Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdan mukaan ennakolliset vakausmaksut on jaksotettava alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes edellä 244 kohdassa mainittu lopullinen tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollisen vaikutuksen laitosten rahoitusasemaan.

246

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että kunakin vuonna kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät saa ylittää 12,5:tä prosenttia lopullisesta tavoitetasosta.

247

Delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa säädetään ennakollisten vakausmaksujen laskentatavasta, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava niiden määrä vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon lopullisen tavoitetason ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.

248

Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaan kriisinratkaisuneuvoston on laskettava kullekin laitokselle ennakollinen vakausmaksu vuotuisen tavoitetason perusteella, ja vuotuinen tavoitetaso on vahvistettava lopullisen tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädetyn menetelmän mukaisesti.

249

Kuten riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleesta ilmenee, käsiteltävässä asiassa kriisinratkaisuneuvosto vahvisti vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason määräksi 11287677212,56 euroa.

250

Riidanalaisen päätöksensä 36 ja 37 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on todennut lähinnä, että vuotuinen tavoitetaso on määritettävä suojattujen talletusten määrän kehitystä edeltävinä vuosina koskevan analyysin, taloudellisen tilanteen merkityksellisten muutosten ja suhdannevaiheeseen liittyviä indikaattoreita ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollista vaikutusta laitosten taloudelliseen tilanteeseen koskevan analyysin perusteella. Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto on pitänyt asianmukaisena vahvistaa tähän analyysiin ja yhteisen kriisirahaston käytettävissä olevien varojen määrään perustuvan kertoimen (jäljempänä kerroin). Vuotuisen tavoitetason määrittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto on soveltanut kyseistä kerrointa kahdeksasosaan suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020.

251

Kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt kertoimen vahvistamismenettelyn riidanalaisen päätöksensä 38–47 perustelukappaleessa.

252

Kriisinratkaisuneuvosto on todennut riidanalaisen päätöksensä 38 perustelukappaleessa, että trendinä on, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten suojatut talletukset lisääntyvät jatkuvasti. Se on erityisesti todennut, että kyseisten talletusten neljännesvuosittain laskettu keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020.

253

Riidanalaisen päätöksensä 40 ja 41 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt suojattujen talletusten ennustetun kehityksen alkuvaiheen kolmena jäljellä olevana vuonna eli vuosina 2021–2023. Se on arvioinut, että suojattujen talletusten määrä lisääntyy vuosittain 4–7 prosenttia alkuvaiheen loppuun mennessä.

254

Riidanalaisen päätöksensä 42–45 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt arvioinnin suhdannevaiheesta ja ennakollisten vakausmaksujen mahdollisesta myötäsyklisestä vaikutuksesta laitosten rahoitustilanteeseen. Se on todennut ottaneensa siinä huomioon useita indikaattoreita, kuten bruttokansantuotteen kasvua koskevan komission ennusteen ja tätä koskevat Euroopan keskuspankin ennusteet ja yksityisen sektorin luottovirrat suhteessa bruttokansantuotteeseen.

255

Kriisinratkaisuneuvosto on katsonut riidanalaisen päätöksensä 46 perustelukappaleessa, että suojattujen talletusten kasvun on syytä odottaa jatkuvan pankkiunionissa, mutta kasvuvauhti lienee hitaampi kuin vuonna 2020. Kriisinratkaisuneuvosto on todennut tältä osin riidanalaisen päätöksensä 47 perustelukappaleessa, että se on omaksunut varovaisen lähestymistavan, kun se on arvioinut suojattujen talletusten kasvuvauhtia tulevina vuosina vuoteen 2023 saakka.

256

Näiden toteamusten perusteella kriisinratkaisuneuvosto on vahvistanut riidanalaisen päätöksensä 48 perustelukappaleessa kertoimeksi 1,35 prosenttia. Se on tämän jälkeen laskenut vuotuisen tavoitetason määrän kertomalla suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020 kyseisellä kertoimella ja jakamalla tämän laskelman tuloksen kahdeksalla päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetyn seuraavan matemaattisen kaavan mukaisesti:

”Tavoite0 [vuotuisen tavoitetason määrä] = suojattujen talletusten kokonaismäärä2020 * 0,0135 * ⅛ = EUR 11287677212,56”.

257

Kriisinratkaisuneuvoston istunnossa esittämistä selityksistä ilmenee lähinnä, että se on määrittänyt vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason seuraavasti.

258

Ensinnäkin kriisinratkaisuneuvosto on katsonut ennusteen perusteella, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten määrä on alkuvaiheen päättymisajankohtana noin 7,5 biljoonaa euroa. Tämän määrän selvittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto on ottanut huomioon, että suojattujen talletusten keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020, että suojatut talletukset lisääntyivät vuosittain 4 prosenttia ja että alkuvaiheen aikana oli jäljellä kolme vakausmaksukautta.

259

Toiseksi kriisinratkaisuneuvosto on laskenut asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti 1 prosentin kyseisestä 7,5 biljoonasta eurosta ja saanut näin lopullisen tavoitetason arvioiduksi määräksi, joka on saavutettava 31.12.2023, noin 75 miljardia euroa.

260

Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvosto on vähentänyt tästä määrästä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa vuonna 2021 jo käytettävissä olleet rahoitusvarat eli noin 42 miljardia euroa ja saanut näin määrän, joka oli kerättävä alkuvaiheen aikana vielä jäljellä olevina vakausmaksukausina eli vuosina 2021–2023. Tämä määrä oli noin 33 miljardia euroa.

261

Neljänneksi kriisinratkaisuneuvosto on jakanut viimeksi mainitun määrän kolmella ja jakanut sen tasaisesti jäljellä olevien kolmen vakausmaksukauden kesken. Vakausmaksukauden 2021 vuotuiseksi tavoitetasoksi on näin ollen vahvistettu edellä 249 kohdassa mainittu määrä eli noin 11,287 miljardia euroa.

262

Kriisinratkaisuneuvosto väitti istunnossa lisäksi julkaisseensa tietoja, joihin edellä 258–261 kohdassa kuvailtu menetelmä on perustunut ja joiden avulla kantaja on voinut ymmärtää menetelmän, jonka mukaisesti vuotuinen tavoitetaso oli määritetty. Se on erityisesti todennut julkaisseensa toukokuussa 2021 eli riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen mutta ennen käsiteltävänä olevan kanteen nostamista verkkosivustollaan Fact Sheet 2021 ‑nimisen tiedotteen (jäljempänä tiedote), jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason arvioitu määrä. Kriisinratkaisuneuvosto totesi myös, että yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrä oli saatavilla sen verkkosivustolla ja muiden virallisten lähteiden kautta ja vieläpä hyvissä ajoin ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä.

263

Kun arvioidaan, onko kriisinratkaisuneuvosto noudattanut perusteluvelvollisuuttaan vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta, on aluksi muistutettava, että perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä on pidettävä oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon omasta aloitteesta (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi tai sen jopa täytyy ottaa huomioon myös muita perustelujen puutteellisuuksia kuin ne, joihin kantaja on vedonnut, erityisesti silloin, kun ne ilmenevät oikeudenkäynnin aikana.

264

Perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen toimen luonteen ja sen asiayhteyden mukaan, jossa se on annettu. Perusteluissa ei tältä osin tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, koska tutkittaessa sitä, ovatko perustelut riittäviä, on otettava huomioon niiden sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt sekä erityisesti se tarve, joka niillä, joita toimi koskee, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Asianomaiselle vastainen toimi on näin ollen riittävästi perusteltu silloin, kun se on tehty asianomaiselle tutussa asiayhteydessä, jonka vuoksi hän pystyy ymmärtämään itseensä kohdistuvan toimenpiteen ulottuvuuden (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

265

Tällaisen toimen perusteluihin ei myöskään saa muun muassa sisältyä ristiriitoja, jotta ne, joita päätös koskee, voivat saada tietää päätöksen todelliset perustelut voidakseen puolustaa oikeuksiaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja jotta tämä tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 20 ja 45–47 kohta ja tuomio 16.12.2015, Kreikka v. komissio, T‑241/13, EU:T:2015:982, 56 kohta).

266

Lisäksi silloin, kun riidanalaisen päätöksen tekijä antaa päätöksen perusteluja koskevia tiettyjä selityksiä unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn aikana, näiden selitysten on oltava sopusoinnussa kyseisessä päätöksessä esitettyjen toteamusten kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 45–47 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T‑95/15, EU:T:2016:722, 54 ja 55 kohta).

267

Jos riidanalaisessa päätöksessä esitetyt toteamukset eivät ole sopusoinnussa tällaisten tuomioistuinmenettelyssä annettujen selitysten kanssa, kyseisen päätöksen perustelut eivät nimittäin täytä edellä 178 ja 179 kohdassa mainittuja tehtäviä. Erityisesti tällainen epäjohdonmukaisuus estää yhtäältä niitä, joita päätös koskee, saamasta ennen kanteen nostamista tietoonsa päätöksen todellisia perusteluja ja valmistelemasta niiden osalta puolustustaan sekä toisaalta unionin tuomioistuimia yksilöimästä kyseisen päätöksen tosiasiallisena oikeudellisena perustana olleita perusteluja ja tutkimasta, ovatko ne sovellettavien oikeussääntöjen mukaisia.

268

Lopuksi on muistutettava, että kun kriisinratkaisuneuvosto tekee ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen, sen on ilmoitettava asianomaisille laitoksille näiden maksujen laskentamenetelmä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

269

Saman on pädettävä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmään, koska sen määrällä on olennainen merkitys tällaisen päätöksen systematiikassa. Kuten täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklasta ilmenee, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmässä kyseinen määrä nimittäin jaetaan kaikkien asianomaisten laitosten välillä, joten jos tätä määrää suurennetaan tai pienennetään, kunkin laitoksen ennakollinen vakausmaksu vastaavasti suurenee tai pienenee.

270

Edellä esitetyn perusteella kriisinratkaisuneuvosto on velvollinen antamaan laitoksille riidanalaisessa päätöksessään vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmää koskevia selityksiä, mutta niiden on oltava sopusoinnussa kriisinratkaisuneuvoston tuomioistuinmenettelyn aikana antamien tosiasiallisesti sovellettua menetelmää koskevien selitysten kanssa.

271

Näin ei kuitenkaan ole käsiteltävässä asiassa.

272

Aluksi on nimittäin todettava, että riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetään matemaattinen kaava, jonka mukaisesti vuotuinen tavoitetaso on riidanalaisen päätöksen mukaan määritetty. Käy kuitenkin ilmi, ettei tämä kaava sisällä istunnossa selvitetyn, kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltaman menetelmän osatekijöitä. Kuten edellä 258–261 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto on nimittäin selvittänyt tällä menetelmällä vuotuisen tavoitetason määrän vähentämällä lopullisesta tavoitetasosta yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat voidakseen laskea määrän, joka alkuvaiheen loppuun mennessä oli vielä kerättävä, ja jakamalla tämän määrän kolmella. Näitä kahta laskuvaihetta ei kuitenkaan esitetä kyseisessä matemaattisessa kaavassa.

273

Tätä toteamusta ei myöskään voida kyseenalaistaa kriisinratkaisuneuvoston väitteellä, jonka mukaan se julkaisi toukokuussa 2021 tiedotteen, jossa esitettiin vaihteluväli, josta ilmenivät lopullisen tavoitetason mahdolliset määrät, ja verkkosivuillaan myös kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrän. Riippumatta siitä, oliko kantaja tosiasiallisesti tietoinen kyseisistä määristä, se ei nimittäin voinut ymmärtää pelkästään niiden perusteella, että kriisinratkaisuneuvosto oli tosiasiallisesti suorittanut edellä 272 kohdassa mainitut kaksi laskutoimitusta, kun niitä ei edes mainittu riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa ilmoitetussa matemaattisessa kaavassa.

274

Samanlaisia epäjohdonmukaisuuksia on myös 1,35 prosentin kertoimen vahvistamistavassa, vaikka sillä on keskeinen merkitys edellä 256 kohdassa mainitussa matemaattisessa kaavassa. Tämä kerroin voitiin nimittäin ymmärtää siten, että se perustuu muiden parametrien ohella suojattujen talletusten ennustettuun kasvuun jäljellä olevina alkuvaiheen vuosina. Tämä on kuitenkin ristiriidassa kriisinratkaisuneuvoston istunnossa esittämien selitysten kanssa, joiden mukaan tämä kerroin on vahvistettu siten, että vuotuisen tavoitetason määrän laskutulos voitiin perustella, eli sen jälkeen, kun kriisinratkaisuneuvosto oli laskenut tämän määrän soveltamalla edellä 258–261 kohdassa esitettyjä neljää vaihetta erityisesti jakamalla kolmella määrän, joka oli saatu vähentämällä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat lopullisesta tavoitetasosta. Tämä menettelytapa ei kuitenkaan käy millään tavoin ilmi riidanalaisesta päätöksestä.

275

Lisäksi on muistutettava, että arvioitu lopullisen tavoitetason määrä oli tiedotteen mukaan 70–75 miljardia euroa. Tämä vaihteluväli on kuitenkin ristiriidassa riidanalaisen päätöksen 41 perustelukappaleessa mainitun suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluvälin (4–7 prosenttia) kanssa. Kriisinratkaisuneuvosto nimittäin totesi istunnossa, että se otti vuotuisen tavoitetason määrittämisessä huomioon suojattujen talletusten 4 prosentin kasvuvauhdin eli jälkimmäisen vaihteluvälin pienimmän luvun ja sai näin arvioiduksi lopulliseksi tavoitetasoksi 75 miljardia euroa, joka oli ensin mainitun vaihteluvälin suurin arvo. Näin kahden vaihteluvälin välillä näyttää siten olevan ristiriita. Yhtäältä suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväli kattaa nimittäin myös neljää prosenttia suuremmat arvot, mutta niitä soveltamalla lopullisen tavoitetason arvioitu määrä olisi ollut suurempi kuin tätä tavoitetasoa koskevaan vaihteluväliin sisältyvät määrät. Toisaalta kantaja ei pysty ymmärtämään, miksi kriisinratkaisuneuvosto sisällytti tämän tavoitetason vaihteluväliin alle 75 miljardin euron määriä. Niihin päätymiseksi olisi nimittäin täytynyt soveltaa alle 4 prosentin määrää, joka ei kuitenkaan sisälly suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväliin. Tässä tilanteessa kantaja ei pystynyt määrittämään, millä tavoin kriisinratkaisuneuvosto oli käyttänyt suojattujen lainojen kasvuvauhtia koskevaa vaihteluväliä arvioidun lopullisen tavoitetason laskennassa.

276

Vuotuisen tavoitetason määrittämisestä on todettava, ettei istunnossa selvitetty kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltama menetelmä siis vastaa riidanalaisessa päätöksessä kuvailtua menetelmää, joten tämän tavoitetason vahvistamisen todelliset syyt eivät selvinneet riidanalaisen päätöksen perusteella laitoksille eivätkä unionin yleiselle tuomioistuimelle.

277

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta.

278

Kun otetaan huomioon käsiteltävän asian oikeudellinen ja taloudellinen merkitys, hyvän oikeudenkäytön varmistamiseksi on kuitenkin tutkittava myös muut kanneperusteet.

279

Neljännessä kanneperusteessa on neljä osaa, joista kussakin esitetään lukuisia väitteitä.

280

Kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto on rikkonut täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 5 artiklan 1 kohtaa, jossa edellytetään, että kriisinratkaisuneuvosto ”antaa asiaankuuluville kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille tiedoksi päätöksensä, joissa lasketaan – – vuotuiset vakausmaksut”. Kantajan mukaan kriisinratkaisuneuvosto ei ole noudattanut tätä vaatimusta, koska se on lähettänyt BaFinille ainoastaan luonnoksen tällaisesta päätöksestä eikä lopullista päätöstä. Tämä ilmenee siitä, että BaFin on toimittanut riidanalaisen päätöksen kantajalle tiedoksi ainoastaan allekirjoittamattomana versiona eli ilman fyysistä allekirjoitusta tai mainintaa sähköisestä allekirjoituksesta, eikä kyseisessä riidanalaisen päätöksen versiossa ole numeroa ”Advanced Records System” ‑asiakirjahallintojärjestelmästä (jäljempänä ARES-järjestelmä).

281

Kriisinratkaisuneuvosto kiistää tämän väitteen.

282

Aluksi on täsmennettävä, että kantaja vetoaa nyt käsiteltävässä väitteessään vain ja ainoastaan täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 5 artiklan 1 kohdan rikkomiseen.

283

Kyseisessä säännöksessä todetaan kuitenkin ainoastaan, että kriisinratkaisuneuvoston on annettava osallistuvien jäsenvaltioiden asiaankuuluville kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille tiedoksi ennakollisten vakausmaksujen laskemista koskevat päätöksensä. Siinä ei edellytetä, että kriisinratkaisuneuvosto toimittaa kyseisille kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille kyseisestä päätöksestään version, joka on allekirjoitettu ja jossa on asiakirjahallintojärjestelmään viittaava numero, kuten esimerkiksi numero ARES-järjestelmästä. Kyseisessä säännöksessä ei myöskään velvoiteta kriisinratkaisuneuvostoa varmistumaan siitä, että kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset välittävät tällaisen version laitoksille.

284

Kantaja ei siis voi väittää, että kriisinratkaisuneuvosto on rikkonut täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä, kun se on antanut BaFinille tiedoksi sellaisen version riidanalaisesta päätöksestään, jota ei ollut allekirjoitettu ja jossa ei ollut numeroa ARES-järjestelmästä.

285

Muutenkin on joka tapauksessa t, että unionin yleisen tuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjoissa on kaksi versiota riidanalaisesta päätöksestä. Ensimmäinen niistä on riidanalaisen päätöksen allekirjoittamaton versio, jonka kriisinratkaisuneuvosto on kantajan ilmoituksen mukaan antanut BaFinille tiedoksi ja jonka BaFin on sittemmin antanut tiedoksi kantajalle. Päätöksen toisessa versiossa, jonka kantaja on saanut suoraan kriisinratkaisuneuvostolta esitettyään pyynnön saada tutustua asiakirja-aineistoon, esitetään sen ensimmäisellä sivulla kriisinratkaisuneuvoston puheenjohtajan sähköinen allekirjoitus, numero ARES-järjestelmästä, päivämäärä ja tarkka kellonaika.

286

Kantaja ei kuitenkaan ole viitannut yhteenkään eroavaisuuteen näiden kahden version aineellisessa sisällössä, joten se ei voi väittää, että BaFinille tiedoksi annettu versio ei ollut riidanalaisen päätöksen lopullinen versio.

287

Neljännen kanneperusteen ensimmäisen osan ensimmäinen väite on näin ollen hylättävä.

288

Kantaja väittää, että riidanalaista päätöstä ei ole saatettu asianmukaisesti todistusvoimaiseksi, minkä kriisinratkaisuneuvosto kiistää.

289

Kantaja esittää lähinnä kaksi argumenttia.

290

Kantaja väittää ensinnäkin, että vaikka asiakirjoissa, jotka kantaja on saanut esitettyään pyynnön saada tutustua asiakirja-aineistoon, on sähköinen allekirjoitus ja numero ARES-järjestelmästä, näillä tiedoilla ei voida saattaa riidanalaista päätöstä todistusvoimaiseksi.

291

Tässä yhteydessä on muistutettava, että toimen todistusvoimaiseksi saattaminen on olennainen menettelymääräys, jolla pyritään takaamaan oikeusvarmuus vahvistamalla toimen laatijan hyväksymä teksti ja näin mahdollistamaan se, että kiistatilanteissa voidaan varmistaa, että julkaistut tai tiedoksi annetut tekstit vastaavat täysin kyseistä tekstiä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 152 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

292

Kriisinratkaisuneuvosto totesi vastinekirjelmässään, että riidanalainen päätös on saatettu todistusvoimaiseksi käyttämällä tietoteknistä EU Sign ‑työkalua. Kriisinratkaisuneuvoston puheenjohtaja on käyttänyt tätä työkalua, kun hän on lisännyt kyseisen päätöksen sisältävään asiakirjaan sähköisen allekirjoituksensa, päivämäärän, tarkan kellonajan ja numeron ARES-järjestelmästä.

293

Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että tällaisen järjestelmän käyttöön perustuva todistusvoimaiseksi saattamisen tapa täyttää edellä 291 kohdassa mainitut todistusvoimaiseksi saattamisen edellytykset (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 157–161 kohta).

294

Näin ollen kantajan ensimmäinen argumentti on hylättävä.

295

Kantaja väittää toiseksi, että sillä olevista asiakirjoista ilmenee, että kriisinratkaisuneuvoston puheenjohtajan allekirjoitus koskee ainoastaan riidanalaisen päätöksen leipätekstiosaa. Näin ollen kantajalla ei edelleenkään ole käytettävissään allekirjoitettua versiota riidanalaisen päätöksen liitteestä I.

296

Riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklassa, sellaisena kuin se on kyseisen päätöksen saksankielisen version leipätekstiosan sivulla 51, todetaan, että ”hyväksytään liitteessä I esitetty laskelma yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudelta 2021 maksettavista vuotuisista ennakollisista vakausmaksuista”. Tästä seuraa, että kyseinen liite I on erottamaton osa kyseistä päätöstä. Näin ollen kriisinratkaisuneuvostolla ei ole velvollisuutta saattaa tällaista liitettä todistusvoimaiseksi erillään mainitun päätöksen leipätekstiosasta.

297

Tämän vuoksi on hylättävä kantajan toinen argumentti ja näin ollen kantajan toinen väite kokonaisuudessaan.

298

Kantaja väittää, että on epäselvää, onko kriisinratkaisuneuvosto ottanut kantaa ennakollisia vakausmaksuja koskevien laskelmien tuloksiin. Riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa todetaan, että kriisinratkaisuneuvosto hyväksyy päätöksen liitteessä I esitetyt laskelmat. Kantajan mukaan päätös, jossa viitataan liitteeseen, ei ole riittävä, koska se ei ole päätös, joka koskee ennakollisten vakausmaksujen tosiasiallista laskemista. Riidanalaisen päätöksen liitteessä I esitetään nimittäin vain pyöristetyt välitulokset eikä täydellisiä arvoja, ja kyseinen liite on vain väline, jonka tarkoituksena on tuoda julkisuutta laitosten vakausmaksujen laskemiselle. Kriisinratkaisuneuvoston päätöksentekomenettelyssä on kuitenkin tehtävä ”aineellinen päätös, jonka sisältö toistetaan välineissä, joilla päätös julkistetaan”. Päätöksen tekeminen ainoastaan siitä, miten päätös on annettava tiedoksi, on riittämätön, jos varsinaista aineellista päätöstä ei ole tehty.

299

Kriisinratkaisuneuvosto riitauttaa tämän väitteen.

300

Tästä on todettava, että riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklasta ilmenee, että kriisinratkaisuneuvoston johdon istunnon – joka on kriisinratkaisuneuvoston päätöksentekoelin ennakollisten vakausmaksujen vahvistamisen osalta – jäsenet ovat ottaneet kantaa kyseisen päätöksen liitteessä I esitettyihin kunkin laitoksen ennakollisiin vakausmaksuihin vakausmaksukaudelta 2021.

301

Lisäksi on todettava, että riidanalaisen päätöksen liitteen I otteessa, jossa on kantajaa koskevat tiedot ja jonka BaFin on toimittanut kantajalle, on yksityiskohtaisia tietoja kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisesta ja tiedot, joihin kyseinen laskelma perustuu, kuten kannekirjelmän liitteestä A.20 ilmenee.

302

Sen osalta, ovatko nämä tiedot olleet riittäviä tietojen antamiseksi kriisinratkaisuneuvoston johdon istunnon jäsenille, jotka ovat tehneet riidanalaisen päätöksen, kantaja arvostelee kriisinratkaisuneuvostoa ainoastaan siitä, että kyseisen päätöksen liitteessä I olevat luvut ovat pyöristettyjä.

303

Kaikki kyseisessä liitteessä esitetyt luvut, jotka sisältävät desimaaleja, on pyöristetty neljään desimaaliin, lukuun ottamatta riskikorjauksen kertoimia, jotka on pyöristetty 12 desimaaliin.

304

Nämä tiedot olivat riittävän yksityiskohtaisia, jotta kriisinratkaisuneuvoston johdon istunnon jäsenet ovat voineet tehdä riidanalaisen päätöksen tietoisina kaikista asiaan vaikuttavista seikoista.

305

Tämän vuoksi on hylättävä neljännen kanneperusteen ensimmäisen osan kolmas väite ja näin ollen kyseinen ensimmäinen osa kokonaisuudessaan.

306

Kantaja väittää, että riidanalainen päätös ei täytä päätöksen perustelemista koskevia vaatimuksia, koska kantajan maksettavaksi tulevia ennakollisia vakausmaksuja ei ole mahdollista laskea täysin uudelleen.

307

Kriisinratkaisuneuvosto riitauttaa tämän väitteen.

308

Unionin tuomioistuin on jo todennut tästä, että jos katsottaisiin, että laitosten on välttämättä voitava kriisinratkaisuneuvoston tekemän ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen perustelujen perusteella tarkistaa ennakollisen vakausmaksunsa laskelman oikeellisuus, tämä merkitsisi välttämättä sitä, että unionin lainsäätäjää kiellettäisiin vahvistamasta tälle maksulle sellaisia tietoja käsittävää laskentatapaa, joiden luottamuksellisuutta unionin oikeudessa suojataan, ja sitä, että laajaa harkintavaltaa, joka unionin lainsäätäjällä on tässä tarkoituksessa oltava, rajoitettaisiin liiallisesti, kun sitä muun muassa estettäisiin valitsemasta menetelmää, jolla varmistetaan yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoituksen mukauttaminen dynaamisesti rahoitusalan kehitykseen ottamalla erityisesti huomioon kunkin yhteiseen kriisinratkaisurahastoon osallistuvan jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneen laitoksen rahoitustilanne muihin laitoksiin verrattuna (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 118 kohta).

309

Tästä seuraa, ettei kantaja voi väittää, että kriisinratkaisuneuvosto olisi laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa sillä perusteella, ettei kantajan maksettavaksi tulevia ennakollisia vakausmaksuja ole mahdollista laskea täysin uudelleen.

310

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan perustelulla, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä ei selitetä, miksi sen riskikorjauksen kertoimia on korotettu, vaikka sen taseen loppusumma oli pienempi ja sillä oli vähemmän johdannaissopimuksia vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennan kannalta ratkaisevana viitepäivänä kuin edellisen vakausmaksukauden kannalta ratkaisevana viitepäivänä.

311

Riidanalaisen päätöksen perustelujen riittävyyttä ei nimittäin voida arvioida eri vakausmaksukautta koskevan kriisinratkaisuneuvoston päätöksen perustelujen perusteella.

312

Kuten kriisinratkaisuneuvosto on todennut ja kuten edellä 308 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, on joka tapauksessa niin, että ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa on rakenteeltaan sellainen, että laitoksen riskien vuotuisen arvioinnin tulos riippuu siitä, kuinka suurella riskillä laitos toimii verrattuna muihin laitoksiin. Kyseisten laitosten toimintaan liittyvät riskit voivat kuitenkin pienentyä vuodesta toiseen. Näin ollen siitä, että laitoksen taseen loppusumma pienenee ja laitoksella on vähemmän johdannaissopimuksia, ei automaattisesti seuraa, että laitoksen riskikorjauksen kerroin paranee.

313

Näin ollen neljännen kanneperusteen toinen osa on hylättävä.

[– –]

337

Kantaja väittää, että kun kriisinratkaisuneuvosto on edellyttänyt, että kantajan on suoritettava vakausmaksu kriisinratkaisurahastoon, kriisinratkaisuneuvosto on rikkonut asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa, täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan f alakohtaa ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohtaa.

338

Kantaja toteaa kylläkin, että asetuksen N:o 806/2014 sanamuodon mukaan kaikki laitokset, joilla on pankkitoimilupa, mukaan lukien kantaja, ovat lähtökohtaisesti velvollisia suorittamaan maksuja yhteiseen kriisinratkaisurahastoon. Oikeusnormin sanamuodon perusteella sinänsä ei kuitenkaan voida määrittää sen todellista sisältöä. Yhtäältä johdetun oikeuden tulkinnassa on ehdottomasti otettava huomioon primaarioikeuden normeja ohjaavat periaatteet. Toisaalta oikeusnormin todellinen sisältö voidaan määrittää ainoastaan sen merkityksen ja tarkoituksen sekä sen perusteella, mikä on oikeusnormin systemaattinen asiayhteys suhteessa muihin normeihin.

339

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

340

Edellä 93–97 kohdassa esitetystä ilmenee tältä osin, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan mukaan kaikkien direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 23 alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan ja asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan kanssa, tarkoitettujen laitosten on suoritettava kansallisella perusteella laskettuja ennakollisia vakausmaksuja.

341

Sama pätee ennakollisiin vakausmaksuihin, joiden määrä lasketaan pankkiunionin perusteella. On nimittäin niin, että kaikkien asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 13 alakohdassa, luettuna yhdessä asetuksen 3 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan kanssa, tarkoitettujen laitosten on suoritettava tällaisia vakausmaksuja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

342

Kantaja ei kiistä sitä, että se on kyseisissä säännöksissä tarkoitettu laitos.

343

Kantaja kuuluu näin ollen direktiivin 2014/59 ja asetuksen N:o 806/2014 henkilölliseen soveltamisalaan laitoksena, joka on velvollinen suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja.

344

Kantajan väitteet eivät horjuta tätä päätelmää.

345

Ensinnäkin on todettava, että kun otetaan huomioon edellä 101 kohdassa esitetyt seikat, kantaja ei voi väittää, että sekä asetuksen N:o 806/2014 että direktiivin 2014/59 oikeusperustana olevasta SEUT 114 artiklasta seuraa, ettei laitoksia, joiden toimintaa ajetaan alas, lähtökohtaisesti voida velvoittaa suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja.

346

Toiseksi on todettava, että kantaja esittää, että asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä virkkeessä, luettuna yhdessä kyseisen asetuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdan kanssa, rajataan käsitteen ”laitos, jolla on velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja” määritelmää, koska ainuttakaan kyseisessä 14 artiklassa säädetyistä kriisinratkaisutavoitteista ei voida enää saavuttaa, kun on kyse kantajan kaltaisesta laitoksesta, jonka toimintaa ajetaan alas. Tämä pätee kantajan mukaan erityisesti asetuksen 14 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun kriisinratkaisutavoitteiseen, jona on varmistaa kriittisten toimintojen jatkuvuus, ja asetuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun kriisinratkaisutavoitteeseen, jona on välttää merkittävien haitallisten vaikutusten aiheutuminen rahoitusvakaudelle, erityisesti estämällä häiriöiden leviäminen.

347

Tästä on todettava, että säännöksissä, joihin kantaja vetoaa, säädetään kriisinratkaisun tavoitteista eikä asetuksen N:o 806/2014 tavoitteista sinänsä. Asetuksen N:o 806/2014 16 artiklan 1 kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvosto voi päättää kriisinratkaisutoimesta ainoastaan tilanteessa, jossa kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa säädetyt kolme edellytystä täyttyvät. Tästä seuraa, että niiden laitosten joukko, jotka voivat joutua kriisinratkaisuun, voi olla pienempi kuin niiden laitosten joukko, joilla on velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja. Kriisinratkaisutavoitteilla ei siis ole ratkaisevaa merkitystä asetuksen N:o 806/2014 henkilöllisen soveltamisalan laajuuden kannalta siltä osin kuin on kyse ennakollisten vakausmaksujen suorittamisvelvollisuudesta.

348

Kolmanneksi on todettava, että myöskään direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan a, d ja g alakohdassa säädetyistä seikoista ei voida päätellä, että kantaja jäisi yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoittamista koskevan velvollisuuden henkilöllisen soveltamisalan ulkopuolelle, toisin kuin kantaja väittää.

349

Direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan ja 103 artiklan 2 kohdan sanamuodoista ilmenee nimittäin, että direktiivin 103 artiklan 7 kohdan tarkoituksena ei ole määritellä ennakollisten vakausmaksujen suorittamisvelvollisuuden henkilöllistä soveltamisalaa. Mainitussa säännöksessä ainoastaan luetellaan seikat, jotka komission on otettava huomioon, kun se antaa delegoituja säädöksiä, joissa se säätää direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun käsitteen ”rahoitusosuuksien mukauttaminen laitosten riskiprofiiliin” sisällöstä.

350

Lopuksi on todettava, ettei kantaja esitä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan f alakohdan osalta itsenäisiä ja kohdennettuja perusteluja, joissa mentäisiin edellä tarkasteltuja perusteluja pidemmälle. Näin ollen kyseisen säännöksen rikkomiseen perustuva väite on hylättävä.

351

Edellä esitetyn perusteella on hylättävä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan, täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan f alakohdan ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan rikkomista koskeva väite ja näin ollen ensimmäinen kanneperuste kokonaisuudessaan.

352

Kolmannessa kanneperusteessa on kaksi osaa.

353

Kantaja väittää, että riidanalaisella päätöksellä loukataan perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatetta, koska kantajaa kohdellaan samalla tavalla kuin laitoksia, joiden toimintaa ei ajeta alas. Se korostaa tässä yhteydessä yhtäältä, että se käyttää pankkitoimilupiaan yksinomaan toimintansa päättämiseen, ja toisaalta, että sen riskialttius, kriisinratkaisuun joutumisen todennäköisyys ja merkitys rahoitusmarkkinoiden vakaudelle ovat hyvin vähäisiä tai jopa olemattomia.

354

Kantajan mukaan sillä perusteella, että ennakollisten vakausmaksujen laskentatavasta seuraa, että eri laitokset maksavat erisuuruisia ennakollisia vakausmaksuja, ei voida katsoa, että kyse ei ole epäyhdenvertaisesta kohtelusta. Jos nimittäin kantajan erityistilanne otettaisiin asianmukaisesti huomioon, sen vakausmaksun määrä alennettaisiin nollaan, mikä ei ole mahdollista delegoidun asetuksen 2015/63 9 artiklan 3 kohdan vuoksi, jossa säädetään, että riskikorjauksen kertoimen on oltava 0,8:n ja 1,5:n välillä.

355

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavan tämän väitteen.

356

Perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistetaan yhdenvertaisen kohtelun periaate, joka on unionin oikeuden yleinen oikeusperiaate, joka edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti oikeuttaa (tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 95 kohta).

357

Tässä yhteydessä on ensinnäkin tutkittava, onko kantajan kaltainen laitos, jonka toimintaa ajetaan alas, sellaisten muiden laitosten tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa, joiden on suoritettava ennakollisia vakausmaksuja.

358

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tilanteiden rinnastettavuutta on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta. Nämä seikat on muun muassa määritettävä ja niitä on arvioitava unionin sen toimen kohteen ja päämäärän valossa, jolla kyseinen erottelu otetaan käyttöön. On myös otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu (ks. tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

359

Päämäärästä, johon pyritään säännöstöllä, johon riidanalainen päätös kuuluu, on muistutettava, että kyseinen säännöstö liittyy yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin, jonka käyttöönoton tarkoituksena on asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 perustelukappaleen mukaan varmistaa, että toimintansa jatkamiseen kykenemättömiä laitoksia käsitellään neutraalisti, lisätä osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten vakautta ja estää kriisien leviäminen mekanismiin osallistumattomiin jäsenvaltioihin ja helpottaa siten sisämarkkinoiden toimintaa kokonaisuudessaan.

360

Yhteisen kriisinratkaisumekanismin toiminnan rahoittamiseksi direktiivillä 2014/59, asetuksella N:o 806/2014 ja delegoidulla asetuksella 2015/63 on otettu käyttöön ennakolliset vakausmaksut, jotka ovat erityisluonteeltaan maksuja, joilla pyritään direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleen ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleen mukaan takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja samalla tarjoamaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

361

Kun otetaan huomioon nämä lähtökohdat ja tavoitteet, kantaja on väärässä, kun se väittää, että laitokset, joiden toimintaa ajetaan alas, ovat meneillään olevan toimintansa päättämisen vuoksi erilaisessa tilanteessa kuin muut laitokset, jotka ovat velvollisia maksamaan ennakollisia vakausmaksuja.

362

Ensinnäkin on korostettava, että ennakolliset vakausmaksut kerätään laitoksilta ennen kriisinratkaisutoimia ja niistä riippumatta, kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 102 perustelukappaleesta ilmenee.

363

Toiseksi on niin, että asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 4 kohdan ja 70 artiklan sekä direktiivin 2014/59 103 artiklan mukaan velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja on kaikilla laitoksilla, joilla on pankkitoimilupa mainitun asetuksen 2 artiklassa ja 3 artiklan 1 kohdan 13 alakohdassa sekä direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa tarkoitettuina laitoksina.

364

Nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei kiistä, että – sen toiminnan alas ajamisesta riippumatta – se oli tarkasteltavana olevalla vakausmaksukaudella edellä 363 kohdassa viitatuissa säännöksissä tarkoitettu pankkitoimiluvan saanut laitos.

365

Näin ollen kantaja on voinut harjoittaa pankkitoimintaa, jonka harjoittamisen vuoksi kantajasta on voinut aiheutua tietty riski rahoitusjärjestelmälle.

366

Kolmanneksi on todettava, että delegoidulla asetuksella 2015/63 käyttöön otettu ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa on sellainen, että se voi heijastella laitosten, joiden toimintaa ajetaan alas, riskiprofiilin erityispiirteitä vastaavalla tavalla kuin muidenkin laitosten riskiprofiilin erityispiirteitä.

367

Ennakollisten vakausmaksujen laskentatavassa otetaan nimittäin huomioon laitoksen koko, kun lasketaan sen vuotuinen perusrahoitusosuus, joka perustuu asianomaisen laitoksen nettovelkojen määrään suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella kaikkien toimiluvan saaneiden laitosten nettovelkojen kokonaismäärään. Jos laitoksen nettovelkojen määrä laskee osana sen toiminnan alas ajamista, laitoksen vuotuinen perusrahoitusosuus siis pienenee verrattuna muiden laitosten vuotuisiin perusrahoitusosuuksiin ja ilmentää siten sen erityistilannetta. Lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa säädetyillä eri riskipilareilla ja ‑indikaattoreilla voidaan ottaa kohdennetusti huomioon laitosten – mukaan lukien laitosten, joiden toimintaa ajetaan alas – erilaisia erityispiirteitä, joten tällaiselta laitokselta kerätään pienempi ennakollinen vakausmaksu, jos sen riskiprofiili pienenee, koska sen toimintaa ajetaan alas.

368

Neljänneksi on todettava, ettei ole niin, että yhteiseen kriisinratkaisurahastoon liittyvät hyödyt eivät koituisi sellaisten laitosten eduksi, joiden toimintaa ajetaan alas, toisin kuin kantaja väittää.

369

Kuten edellä 71 kohdassa on todettu, jo pelkästään se seikka, että yhteinen kriisinratkaisurahasto on olemassa, edistää nimittäin rahoitusalan vakautta, josta on hyötyä kaikille asianomaisille laitoksille, mukaan lukien laitoksille, joiden toimintaa ajetaan alas.

370

Tässä yhteydessä on korostettava, että yhteisen kriisinratkaisurahaston perustamistarkoituksen mukaista on paitsi se, että laitoksen, joka on lähellä kaatumista tai todennäköisesti kaatuu, kriisinratkaisu voidaan aloittaa, myös se, että kyseistä kriisinratkaisua voidaan helpottaa. Rahoitusalan vakaus helpottaa osaltaan tällaista kriisinratkaisua, koska se lisää kriisinratkaisun ennustettavuutta ja tehokkuutta.

371

Näin ollen kantaja ei ole osoittanut olevansa erilaisessa tilanteessa kuin laitokset, joiden toimintaa ei ajeta alas, kun otetaan huomioon edellä 359 ja 360 kohdassa esitetyt lähtökohdat ja tavoitteet.

372

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan väitteellä, jonka mukaan ennakollista vakausmaksua on pidettävä pankkiverona, joka on ristiriidassa ”perusoikeuskirjan 20 artiklassa määrätyn verotukseen sovellettavan yhdenvertaisen kohtelun” kanssa.

373

Tältä osin on todettava yhtäältä, että kantaja ei selvennä, mikä tai millainen on ”perusoikeuskirjan 20 artiklassa määrätyn verotukseen sovellettavan yhdenvertaisen kohtelun” sisältö tai ulottuvuus. Toisaalta kantajan päättelyn lähtökohta, jonka mukaan ennakollisia vakausmaksuja on pidettävä veroina tai veroja koskevina säännöksinä, on virheellinen edellä 59–76 kohdassa esitetyistä syistä.

374

Edellä esitetyn perusteella kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

375

Kantaja väittää, että riidanalaisella päätöksellä loukataan sen perusoikeuskirjan 16 artiklan mukaista elinkeinovapautta, koska päätöksellä aiheutetaan sille haittoja, jotka eivät ole oikeassa suhteessa päätöksen tavoitteisiin nähden. Kantaja esittää nimittäin erityisesti, että ennakollisia vakausmaksuja ei voida koskaan käyttää kantajan tai sen tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa olevien laitosten hyväksi, sillä kriisinratkaisuvälineiden käyttöedellytykset eivät täyty sen tapauksessa.

376

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

377

Perusoikeuskirjan 16 artiklalla annettu suoja käsittää vapauden harjoittaa taloudellista tai kaupallista toimintaa, sopimusvapauden ja vapaan kilpailun (ks. tuomio 21.12.2021, Bank Melli Iran, C‑124/20, EU:C:2021:1035, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

378

Elinkeinovapaus ei kuitenkaan ole ehdoton. Elinkeinovapauteen voidaan puuttua moninaisilla julkisen vallan toimilla, joilla voidaan yleisen edun nimissä rajoittaa taloudellisen toiminnan harjoittamista (ks. vastaavasti tuomio 22.1.2013, Sky Österreich, C‑283/11, EU:C:2013:28, 45 ja 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 21.12.2021, Bank Melli Iran, C‑124/20, EU:C:2021:1035, 80 ja 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

379

Tämä ilmenee muun muassa tavasta, jolla unionin toimia on arvioitava perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan valossa (ks. vastaavasti tuomio 22.1.2013, Sky Österreich, C‑283/11, EU:C:2013:28, 47 kohta ja tuomio 21.12.2021, Bank Melli Iran, C‑124/20, EU:C:2021:1035, 82 kohta).

380

Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla ja niiden keskeistä sisältöä kunnioittaen, ja rajoitusten on suhteellisuusperiaatteen mukaisesti oltava välttämättömiä ja vastattava tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia (tuomio 22.1.2013, Sky Österreich, C‑283/11, EU:C:2013:28, 48 kohta ja tuomio 21.12.2021, Bank Melli Iran, C‑124/20, EU:C:2021:1035, 83 kohta).

381

Jos oletetaan, että kantajalle asetetulla velvollisuudella suorittaa ennakollisia vakausmaksuja puututaan sen elinkeinovapauteen, nyt käsiteltävässä asiassa on aluksi korostettava, että kyseinen velvollisuus seuraa erityisesti asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklasta ja direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklasta, joten siitä säädetään lailla.

382

Tämän jälkeen on todettava, että velvollisuudella suorittaa ennakollisia vakausmaksuja on yleisen edun mukainen tavoite. Kuten nimittäin delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan, kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyillä on oltava riittävät rahoituslähteet, jotta kriisinratkaisumekanismi voi toimia tehokkaasti. Näin ollen kriisinratkaisuneuvostolla on oikeus kerätä asianomaisilta laitoksilta ennakollisia vakausmaksuja, joilla rahoitetaan mainittu mekanismi, jolla pyritään vahvistamaan kyseisten laitosten vakautta osallistuvissa jäsenvaltioissa ja estämään mahdollisten kriisien leviäminen osallistumattomiin jäsenvaltioihin, kuten edellä 43–53 kohdassa on todettu.

383

Kantaja ei myöskään ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle sellaista seikkaa, jonka perusteella voitaisiin todeta, että kun otetaan huomioon tämä tavoite, velvollisuus suorittaa maksuja yhteiseen kriisinratkaisurahastoon merkitsisi sellaista suhteetonta tai sietämätöntä puuttumista kantajan elinkeinovapauteen, että sillä loukattaisiin kyseisen vapauden keskeistä sisältöä.

384

Suhteellisuusperiaatteesta on vielä todettava, ettei kantaja etenkään osoita, että on olemassa ennakollisten vakausmaksujen suorittamista vähemmän rajoittavia keinoja, joilla voidaan saavuttaa yhtä tehokkaasti asetukselle N:o 806/2014 ja direktiiville 2014/59 asetetut tavoitteet, kuten erityisesti tavoite varmistua siitä, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, samalla kun tarjotaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

385

Näin ollen kantaja ei voi väittää, että riidanalaisella päätöksellä rikottaisiin perusoikeuskirjan 16 artiklaa.

386

Kolmannen kanneperusteen toinen osa on siis hylättävä.

387

Samoin on hylättävä kolmannen kanneperusteen yhteydessä esitetty väite, jonka mukaan sitä, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan perusoikeuskirjan 16 ja 20 artiklaa, ei poista se seikka, että kriisinratkaisuneuvosto on tehnyt päätöksensä delegoidun asetuksen 2015/63 perusteella eikä kyseisessä asetuksessa säädetä kantajan kaltaisiin laitoksiin sovellettavasta vapautuksesta, joka koskisi velvollisuutta suorittaa ennakollisia vakausmaksuja, sillä kantajan mukaan myös kyseisellä delegoidulla asetuksella rikotaan kyseisiä määräyksiä, koska sen nojalla kantajalla on velvollisuus suorittaa ennakollisia vakausmaksuja.

388

Koska tällainen viittaus delegoituun asetukseen 2015/63 on ymmärrettävä siten, että kantaja väittää kyseistä delegoitua asetusta lainvastaiseksi perusoikeuskirjan 20 ja 16 artiklan rikkomisen perusteella, tällainen lainvastaisuusväite on nimittäin hylättävä edellä 357–363 ja 378–384 kohdassa esitetyillä perusteilla.

389

Kolmas kanneperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

[– –]

403

Kuudennessa kanneperusteessa esitetään kaksi väitettä, jotka koskevat riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta.

404

Kantaja väittää, että kun kriisinratkaisuneuvosto on kieltäytynyt sivuuttamasta EAA-OTC-johdannaissalkkua ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä, se on rikkonut direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohtaa, jossa vahvistetaan kriteerit vuotuisten perusrahoitusosuuksien mukauttamiselle laitosten riskiprofiiliin. Kantajan mukaan kyseisen salkun – joka on kantajan hallussa mutta jota se hoitaa EAA:n varainhoitajana EAA:n lukuun – hallinnoinnin kaltaisiin varainhoitotoimintaan liittyviin liiketoimiin ei liity kantajaan kohdistuvaa riskiä. Se, ettei kantajaan kohdistu riskiä tällä perusteella, on otettava huomioon ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan a alakohdan nojalla. Kyseistä säännöstä sovelletaan ennakollisten vakausmaksujen laskemiseen asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla.

405

Kriisinratkaisuneuvosto riitauttaa tämän väitteen.

406

On totta, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että yksittäisten laitosten ennakollisen vakausmaksun laskenta perustuu asianomaisen laitoksen riskiprofiiliin mukautettuun vakausmaksuun, joka perustuu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädettyihin kriteereihin.

407

Tästä säännöksestä ei kuitenkaan ilmene, että kriisinratkaisuneuvoston olisi mukautettava ennakollista vakausmaksua suoraan kyseisten kriteerien perusteella.

408

Sitä vastoin jo direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan, johon viitataan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa ja jossa säädetään delegoidun säädöksen antamisesta kyseisessä 103 artiklan 7 kohdassa säädettyjen kriteerien täytäntöönpanemiseksi, sanamuodosta ilmenee, ettei unionin lainsäätäjän tarkoituksena ole ollut, että viimeksi mainittuja kriteerejä sovellettaisiin suoraan kriisinratkaisuneuvoston kaltaisiin kansallisiin kriisinratkaisuviranomaisiin.

409

Näin on varsinkin, kun asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohdassa säädetään, että ennakollisten vakausmaksujen laskemiseen kyseisen asetuksen perusteella sovelletaan komission direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla hyväksymiä delegoituja säädöksiä, joissa täsmennetään käsitettä ”vakausmaksujen mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin”.

410

Edellä esitetystä seuraa, ettei kriisinratkaisuneuvoston ollut mukautettava kantajan ennakollista vakausmaksua suoraan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädettyjen kriteerien perusteella vaan sen oli mukautettava maksuja delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädettyjen tarkempien kriteerien perusteella, joilla ensin mainitut kriteerit pannaan täytäntöön.

411

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklassa luetellaan tyhjentävästi velat, jotka kriisinratkaisuneuvoston on sivuutettava, kun se laskee laitosten vuotuiset perusrahoitusosuudet, eikä kyseisessä säännöksessä mainita varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja.

412

Näin ollen kantaja ei voi väittää, että kriisinratkaisuneuvoston tulisi direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan a alakohdan perusteella – ja delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklassa tarkoitetuista tilanteista riippumatta – kantajan vuotuista perusrahoitusosuutta laskiessaan sivuuttaa kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat sillä perusteella, ettei näihin velkoihin liity riskiä.

413

Kuudennen kanneperusteen yhteydessä esitetty nyt esillä oleva väite on siis hylättävä.

414

Kantaja väittää toissijaisesti, että kriisinratkaisuneuvoston olisi pitänyt soveltaa delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan f alakohtaa analogisesti EAA-OTC-johdannaissalkkuun, jota se hallinnoi EAA:n varainhoitajana. Valtakirjan nojalla toimiva varainhoitaja toimii nimittäin varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen maksamisen yhteydessä ainoastaan alkuperäisen johdannaissopimuksen osapuolen ja varainhoitoasiakkaan välissä vastaavalla tavalla kuin välittäjälaitos edistämislainojen osalta.

415

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio riitauttavat tämän väitteen.

416

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan f alakohdan nojalla ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä ei oteta huomioon tiettyjä edistämislainaoperaatioita suorittavien laitosten velkoja.

417

Edistämislainan käsite määritellään asetuksen 2015/63 3 artiklan 28 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan edistämispankin myöntämää tai välittäjälaitoksen välityksellä myönnettyä lainaa, jonka myöntäminen ei perustu kilpailuun eikä voiton tavoitteluun ja jolla edistetään jäsenvaltion keskus- tai aluehallinnon asettamia yleistä etua koskevia tavoitteita.

418

Yhtäältä on niin, että kantajan kirjelmistä ilmenee, ettei se hallinnoi tällaisia lainoja, joten se ei ole delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan f alakohdassa tarkoitettu laitos.

419

Toisaalta on niin, että kriisinratkaisuneuvosto ei voi soveltaa delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan f alakohtaa analogisesti varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin. Mainitussa säännöksessä ei nimittäin anneta kriisinratkaisuneuvostolle valtaa harkintansa mukaan sivuuttaa tiettyjä velkoja vuotuisten perusrahoitusosuuksien mukauttamiseksi laitosten riskiprofiiliin vaan päinvastoin luetellaan yksityiskohtaisesti ja tyhjentävästi edellytykset, joiden vallitessa velka on sivuutettava (ks. tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 93 kohta).

420

Näin ollen on hylättävä kuudennen kanneperusteen yhteydessä esitetty toinen väite ja näin ollen kuudes kanneperuste kokonaisuudessaan.

421

Ennen seitsemännen kanneperusteen tutkimista on palautettava mieleen delegoidun asetuksen 2015/63 asiaa koskevien säännösten sisältö.

422

Delegoidun asetuksen 2015/63 2 jaksoon kuuluvan 5 artiklan 1 kohdassa luetellaan kuusi tilannetta, joissa velat jätetään huomiotta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä.

423

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan kyseistä jaksoa sovellettaessa asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen, johdannaissopimuksista syntyvien velkojen neljännesvuosittain laskettava vuotuinen keskimäärä on arvostettava asetuksen N:o 575/2013 429, 429 a ja 429 b artiklan mukaisesti.

424

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että johdannaissopimuksista syntyville veloille määritetty arvo ei saa kuitenkaan olla vähemmän kuin 75 prosenttia samojen velkojen arvosta, joka saadaan soveltamalla kyseiseen laitokseen sovellettavia kirjanpitosäännöksiä taloudellisen raportoinnin yhteydessä (jäljempänä kirjanpitoarvo).

425

Lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että kyseisen asetuksen 2 jaksoa sovellettaessa asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun velkojen kokonaismäärään ei saa sisältyä johdannaissopimuksista syntyvien velkojen kirjapitoarvoa, mutta siihen on sisällyttävä vastaava kyseisen asetuksen 5 artiklan 3 kohdan mukaisesti määritetty arvo.

426

Kantaja väittää, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 ja 4 kohtaa, luettuna yhdessä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohdan kanssa, koska kriisinratkaisuneuvosto on laskenut kantajan ennakollisen vakausmaksun sen johdannaissopimusten sellaisen arvon perusteella, jota kantaja kutsuu ”bruttoarvoksi”, eikä kyseisten sopimusten sellaisen arvon perusteella, jota kantaja kutsuu ”nettoarvoksi”.

427

Kantajan kirjelmistä ilmenee, että kantaja viittaa nettoarvon käsitteellä velkojensa arvoon, kun huomioon ei oteta riskittömiä velkoja, kun taas kantajan tarkoittama bruttoarvo sisältää tällaisia velkoja. Kantajan mukaan erityisesti EAA-OTC-johdannaissalkkuun liittyvät velat ovat riskittömiä, koska kantajaa suojataan täysimääräisesti ja tehokkaasti näistä veloista aiheutuvilta riskeiltä.

428

Tämä suoja perustuu kantajan ja EAA:n väliseen kuittausjärjestelyyn, jolla EAA ottaa EAA-OTC-johdannaissalkkuun liittyvät riskit vastatakseen.

429

Tässä yhteydessä ei kantajan mukaan ole merkitystä sillä, miten asetuksen N:o 575/2013 säännöksissä käsitellään EAA-OTC-johdannaissalkkuun liittyviä eri velkoja. Kyseisellä asetuksella on eri tarkoitus kuin direktiivillä 2014/59 ja asetuksella N:o 806/2014. Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 kohdassa säädetään kylläkin, että kun tietyn tyyppisiä velkoja jätetään huomiotta laitoksen velkoina kyseisen delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan nojalla, johdannaissopimuksista syntyvien velkojen määrä on arvostettava asetuksen N:o 575/2013 429, 429 a ja 429 b artiklan mukaisesti. Viimeksi mainituissa säännöksissä säädetään kuitenkin niin sanotun vähimmäisomavaraisuusasteen laskennasta, joka on vakavaraisuusvalvontaa koskevassa lainsäädännössä käytetty parametri, jolla ei ole yhteyttä riskiin, kuten asetuksen N:o 575/2013 johdanto-osan 91–94 perustelukappaleesta ilmenee.

430

Sen sijaan laitosten riskiprofiiliin mukautettujen ennakollisten vakausmaksujen laskennassa on kantajan mukaan suhteellisuusperiaatteen mukaisesti otettava huomioon erityisesti transaktioiden riskialttius. Tästä seuraa, että kun määritetään velat, joiden perusteella ennakolliset vakausmaksut lasketaan, huomioon ei voida ottaa velkoja, joita kantajan ja EAA:n välinen kuittausjärjestely koskee. Näin ollen delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 kohdassa tehty viittaus asetuksen N:o 575/2013 säännöksiin ei voi kattaa kaikkia johdannaissopimuksiin perustuvia velkoja vaan ainoastaan velat, joihin liittyy ainakin jonkinlainen riski.

431

Kriisinratkaisuneuvosto riitauttaa nämä väitteet.

432

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 4 kohdan mukaan kyseisen delegoidun asetuksen 2 jaksoa, johon sisältyy kyseinen 5 artikla, sovellettaessa asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun ”velkojen kokonaismäärään” ei saa sisältyä johdannaissopimuksista syntyvien velkojen kirjapitoarvoa, mutta siihen on sisällyttävä vastaava asetuksen 5 artiklan 3 kohdan mukaisesti määritetty arvo.

433

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan kyseisen 5 artiklan ”1 kohdassa tarkoitettujen”, johdannaissopimuksista syntyvien ”velkojen” neljännesvuosittain laskettava vuotuinen keskimäärä on arvostettava asetuksen N:o 575/2013 429, 429 a ja 429 b artiklan mukaisesti.

434

Jo delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 ja 4 kohdan sanamuodosta ilmenee siis, että kyseisiä säännöksiä sovelletaan ainoastaan kyseisen artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin velkoihin.

435

Edellä 419 kohdasta ilmenee, että EAA-OTC-johdannaissalkkuun liittyvät velat eivät kuulu delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan f alakohdan soveltamisalaan.

436

Kantaja ei myöskään esitä, mitä muuta delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä tilannetta voitaisiin soveltaa EAA-OTC-johdannaissalkkuun liittyviin velkoihin.

437

Tästä seuraa, että väitteet, jotka kantaja esittää seitsemännen kanneperusteensa yhteydessä, joka perustuu delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 3 ja 4 kohdan väitettyyn rikkomiseen, ovat tehottomia ja seitsemäs kanneperuste on näin ollen hylättävä.

438

Kantaja väittää, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 6 kohtaa ja delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohtaa, koska kantaja luokitellaan siinä viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitetuksi laitokseksi, jossa on käynnistetty rakenneuudistus, millä perusteella sen riskikorjauksen kerrointa on korotettu.

439

Kantajan mukaan on niin, että kun delegoitu asetus 2015/63 on annettu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 ja 8 kohdan nojalla ja kun direktiivillä 2014/59 on otettu käyttöön ensimmäinen unionin tasolla yhtenäistetty pankkien elvytys- ja kriisinratkaisusäännöstö, delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohdassa tarkoitetuilla valtion varoilla tai vastaavilla varoilla viitataan ainoastaan direktiivin 2014/59 puitteissa tai sen voimaantulon jälkeen myönnettyihin tukiin. Tätä tulkintaa tukee kyseisen direktiivin johdanto-osan 41 ja 55 perustelukappaleen, 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdan ja 31 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuoto.

440

EAA:n kantajalle maksamat tuet on myönnetty aikanaan valtion varoista kansallisen lainsäädännön nojalla ja ennen direktiivin 2014/59 voimaantuloa, eikä niitä ole myönnetty yhteisestä kriisinratkaisurahastosta kyseisen direktiivin tai asetuksen N:o 806/2014 nojalla. Näin ollen kriisinratkaisuneuvoston ei olisi tullut soveltaa kantajaan riski-indikaattorin ”aiemman poikkeuksellisen julkisen rahoitustuen suuruus” osalta sen enimmäisarvoa.

441

Kriisinratkaisuneuvosto riitauttaa nämä väitteet.

442

Delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan c alakohdassa säädetään, että neljäs riskipilari koostuu muun muassa riski-indikaattorista ”aiemman poikkeuksellisen julkisen rahoitustuen suuruus”.

443

Direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdasta, luettuna yhdessä delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa, ilmenee, että poikkeuksellisella julkisella rahoitustuella tarkoitetaan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua laitoksen elinkelpoisuuden, likviditeetin tai vakavaraisuuden säilyttämiseksi tai palauttamiseksi ennalleen myönnettävää valtiontukea tai mitä tahansa muuta julkista ylikansallista rahoitustukea, joka kansallisella tasolla myönnettynä katsottaisiin valtiontueksi.

444

Nyt käsiteltävässä asiassa on yhtäältä riidatonta, että kantajassa on käynnistetty rakenneuudistus sen jälkeen, kun sille myönnettiin tällaista SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea.

445

Toisaalta se, että tuki myönnettiin ennen direktiivin 2014/59 voimaantuloa, ei vaikuta siihen, että tuki kuuluu delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan c alakohdan, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdan kanssa, soveltamisalaan, toisin kuin kantaja väittää.

446

Direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdan tai delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohdan sanamuodossa ei nimittäin rajoiteta viimeksi mainitun säännöksen ajallista soveltamista kantajan esittämällä tavalla.

447

Tätä päätelmää tukee delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohdan tarkoitus. Kuten kriisinratkaisuneuvosto on lähinnä esittänyt, riski siitä, että laitos, jossa on käynnistetty rakenneuudistus sen jälkeen, kun se on saanut poikkeuksellista julkista rahoitustukea, ajautuu jälleen rahoitusvaikeuksiin, ei nimittäin pienene pelkästään sen vuoksi, että kyseinen tuki on myönnetty ennen direktiivin 2014/59 voimaantuloa.

448

Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto on katsonut perustellusti, että kantaja kuuluu delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohdan soveltamisalaan, ja soveltanut kantajaan kyseisen säännöksen nojalla riski-indikaattorin ”aiemman poikkeuksellisen julkisen rahoitustuen suuruus” osalta sen enimmäisarvoa.

449

Tätä toteamusta ei horjuta kantajan näkemys, jonka mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohtaa on tulkittava direktiivin 2014/59 johdanto-osan 55 perustelukappaleen ja 31 artiklan 2 kohdan c alakohdan perusteella siten, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohta koskee ainoastaan direktiivin 2014/59 voimaan tulemisen jälkeistä aikaa.

450

Direktiivin 2014/59 johdanto-osan 55 perustelukappaleessa todetaan, että ”kriisinratkaisuvälineet olisi otettava käyttöön ennen mahdollista laitokselle julkiselta sektorilta tulevaa pääomanlisäystä tai vastaavaa poikkeuksellista julkista rahoitustukea”. Direktiivin 31 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan yksi kriisinratkaisutavoitteista on ”suojata julkisia varoja huolehtimalla siitä, että turvautuminen poikkeukselliseen julkiseen tukeen on mahdollisimman vähäistä”.

451

On riittävää todeta, että direktiivin 2014/59 johdanto-osan 55 perustelukappale ja 31 artiklan 2 kohdan c alakohta koskevat direktiivissä 2014/59 säädettyjen kriisinratkaisuvälineiden mahdollista soveltamista eivätkä ennakollisten vakausmaksujen laskemista. Niiden perusteella ei siis voida tehdä päätelmiä, jotka koskisivat delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan c alakohdan tulkintaa.

452

Samaan on päädyttävä niiden kantajan väitteiden osalta, jotka perustuvat direktiivin 2014/59 johdanto-osan 41 perustelukappaleen otteeseen, jossa todetaan, että ”[l]aitoksen ei pitäisi katsoa olevan lähellä kaatumista tai todennäköisesti kaatuvan yksinomaan sillä perusteella, että sille on myönnetty poikkeuksellista julkista rahoitustukea ennen tämän direktiivin voimaantuloa”.

453

Kantaja ottaa tältä osin huomioon vain osan kyseisen perustelukappaleen sisällöstä. Kyseisen perustelukappaleen ensimmäisestä virkkeestä (”[k]riisinratkaisukehyksessä olisi huolehdittava siitä, että kriisinratkaisuun asettaminen tapahtuu ajoissa ennen kuin rahoituslaitoksen tase osoittaa sen olevan maksukyvytön ja ennen kuin kaikki oma pääoma on kokonaisuudessaan huvennut”) nimittäin ilmenee, että kyseinen perustelukappale koskee sitä, miten kriisinratkaisumenettely käynnistetään. Kyseisestä perustelukappaleesta ei näin ollen voida tehdä mitään päätelmiä siitä, miten on tulkittava delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 5 kohdan c alakohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdan kanssa, joka koskee ennakollisten vakausmaksujen laskemista.

454

Kantaja ei voi myöskään tukeutua siihen, että osa direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 28 alakohdan sanamuodosta (”elinkelpoisuuden, likviditeetin tai vakavaraisuuden säilyttämiseksi tai palauttamiseksi ennalleen myönnettävää”) on saksaksi indikatiivin preesensissä.

455

Kuten unionin tuomioistuin on nimittäin jo todennut, (ks. vastaavasti tuomio 3.3.2020, X (Eurooppalainen pidätysmääräys – kaksoisrangaistavuus), C‑717/18, EU:C:2020:142, 20 kohta), indikatiivin preesensiä käytetään unionin sääntelytoiminnassa yleisesti säännöksen sitovuuden osoittamiseksi. Näin ollen indikatiivin preesensin käytöstä ei voida päätellä mitään sääntelyn ajallisista vaikutuksista.

456

Vielä on hylättävä kantajan väite, jonka mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 8 kohdan a alakohdan soveltaminen ennen direktiivin 2014/59 voimaantuloa toteutettuihin tukitoimenpiteisiin vaarantaisi rakenneuudistukset kyseisen direktiivin tehokkaan vaikutuksen vastaisesti.

457

Tästä on yhtäältä todettava, että kyseisen direktiivin 103 artiklan 7 kohdan e alakohdassa säädetään, että ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä on otettava huomioon se, missä määrin laitos on jo saanut poikkeuksellista julkista rahoitustukea, eikä siinä säädetä tarkemmin, että tuki olisi pitänyt myöntää sen voimaantulon jälkeen.

458

Toisaalta – kuten edellä 71 ja 370 kohdassa muistutetaan – yksi direktiivin 2014/59 tavoitteista on rahoitusmarkkinoiden vakauden vahvistaminen, mikä auttaa kantajan kaltaisia laitoksia toimintansa alas ajamisessa riippumatta siitä, onko kyseinen prosessi aloitettu ennen kyseisen direktiivin voimaantuloa vai sen jälkeen.

459

Edellä esitetyn perusteella kahdeksas kanneperuste on hylättävä.

460

Unionin yleisen tuomioistuimen omasta aloitteestaan suorittaman tutkinnan perusteella on todettava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta. Koska riidanalainen päätös on kumottava jo yksistään näiden puutteiden perusteella, se on kumottava kantajaa koskevilta osin.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: