1

Kantajana oleva SU vaatii SEUT 270 artiklaan perustuvalla kanteellaan yhtäältä kumoamaan 15.7.2020 tehdyn Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen (EIOPA) päätöksen, jolla tämä jätti kantajan sopimuksen uusimatta, ja tarpeellisilta osin 11.2.2021 tehdyn päätöksen, jolla tämä hylkäsi hänen valituksensa, ja toisaalta korvaamaan aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen, joita kantajalle on väitetysti aiheutunut näistä päätöksistä.

2

Kantaja otettiin 15.1.2015 EIOPAn palvelukseen palkkaluokan AD 8 väliaikaiseksi toimihenkilöksi kolmen vuoden sopimuksella työskentelemään sisäisten mallien vanhempana asiantuntijana EIOPAn valvontatoiminnasta vastaavalla osastolla.

3

Kantaja siirrettiin 1.11.2016 valvonta- ja tarkastuskäytäntöjen lähentämisestä vastaavan osaston sisäisten mallien yksikköön edelleen sisäisten mallien vanhemmaksi asiantuntijaksi.

4

Kantaja oli äitiyslomalla 31.10.2017–19.3.2018 ja sen jälkeen vanhempainlomalla 19.10.2018 asti.

5

Kantajan työsopimusta jatkettiin 15.1.2018 tehdyllä sopimusmuutoksella kolmella vuodella 15.1.2021 asti.

6

Kantaja työskenteli 1.11.2018–31.10.2019 osa-aikatyöjärjestelmässä (80 prosenttia) ja teki rakenteellista etätyötä yhtenä päivänä viikossa. Näitä työjärjestelyjä sovellettiin uudelleen 1.2.2020–15.7.2020. Kantaja sai tapauskohtaisesti tehdä myös satunnaista etätyötä.

7

Vuoden 2019 arviointikierroksella kantaja teki itsearvioinnin 9.12.2019 ja kävi kehityskeskustelun arvioijan kanssa 15.1.2020.

8

Arvioija esitti 16.1.2020 kantajasta laatimansa arviointikertomuksen. Sen kohdassa ”Kokonaisarviointi ja kehityspotentiaali”, joka sisälsi ”tarkastelujakson kokonaisarvioinnin ja tarvittaessa huomioita toimenhaltijan kehityspotentiaalista”, arvioija arvioi kantajan työsuorituksen ”tyydyttäväksi” ja huomautti, että kantajalla ”o[li] tosin potentiaalia nousta avaintyöntekijäksi EIOPAn [sisäisten mallien] valvontatyössä mutta että tämän potentiaalin [pitäisi] ilmetä konkreettisempina [työsuorituksina] ja työn laadun paranemisena[;] vuosi 2019 ei [ollut] riittävä, ja tulosten [pitäisi] parantua vuonna 2020, jotta ne pysyisivät kokonaisuudessaan tyydyttävinä”.

9

Kantaja kieltäytyi hyväksymästä arviointikertomusta ja esitti siitä huomautuksia 21.1.2020.

10

EIOPAn pääjohtaja, joka toimi myös arvioinnin tarkastajana, joka on toimivaltainen lausumaan toimihenkilön perustellusta kieltäytymisestä arviointikertomuksensa hyväksymisestä, ei reagoinut tähän kieltäytymiseen ja kantajan esittämiin huomautuksiin eikä siten ottanut kantaa näihin huomautuksiin kyseisessä kertomuksessa.

11

EIOPAn pääjohtaja ja kantaja kävivät 27.2.2020 keskustelun kantajan pyynnöstä.

12

Kantaja sai 2.7.2020 sopimuksensa uusimisesta laaditun kertomuksen, jossa yksikönpäällikkö ei suositellut kantajan sopimuksen uusimista toisen kerran.

13

Kantaja esitti huomautuksensa 8.7.2020, ja hänellä oli 14.7.2020 EIOPAn pääjohtajan kanssa tapaaminen, jossa keskusteltiin suosituksesta jättää hänen sopimuksensa uusimatta.

14

EIOPAn pääjohtaja päätti 15.7.2020 jättää kantajan sopimuksen uusimatta (jäljempänä sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös).

15

Kantaja teki 13.10.2020 sopimuksen uusimatta jättämistä koskevasta päätöksestä ja tarvittavilta osin vuoden 2019 arviointikertomuksesta Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 90 artiklan 2 kohdan, jota sovelletaan analogisesti väliaikaisiin toimihenkilöihin Euroopan unionin muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen (jäljempänä muuta henkilöstöä koskevat palvelussuhteen ehdot) 46 artiklan nojalla, mukaisen valituksen.

16

Pääjohtaja ilmoitti 15.1.2021 kantajalle aikovansa hylätä hänen valituksensa ja pyysi kantajaa esittämään huomautuksensa, jotka esitettiin 22.1.2021.

17

Pääjohtaja lähetti 1.2.2021 kantajalle ajantasaistetun luonnoksen päätökseksi hänen valituksensa hylkäämisestä ja pyysi häntä esittämään huomautuksensa, jotka esitettiin 8.2.2021.

18

Pääjohtaja hylkäsi kantajan valituksen 11.2.2021 tekemällään päätöksellä (jäljempänä valituksen hylkäämisestä tehty päätös).

19

Kantaja on istunnossa luopunut vuoden 2019 arviointikertomuksen kumoamista koskevasta vaatimuksestaan, mikä kirjattiin istuntopöytäkirjaan, ja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

20

EIOPA vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

21

On muistutettava, että henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdasta ja 91 artiklan 1 ja 2 kohdasta, joita sovelletaan analogisesti väliaikaisiin toimihenkilöihin muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen 46 artiklan nojalla, yhdessä luettuina ilmenee, että jokainen näissä henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö voi tehdä sopimuksia tekemään valtuutetulle viranomaiselle valituksen hänelle vastaisesta toimenpiteestä, joko kyseisen viranomaisen tekemästä päätöksestä tai siitä, että tämä on jättänyt toteuttamatta näissä henkilöstösäännöissä säädetyn toimenpiteen. Hallinnollinen valitus ja sen nimenomainen tai implisiittinen hylkääminen kuuluvat siten olennaisena osana monitahoiseen menettelyyn ja ovat vain edellytys sille, että asia voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi (ks. vastaavasti tuomio 25.10.2006, Staboli v. komissio, T‑281/04, EU:T:2006:334, 25 ja 26 kohta).

22

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kumoamisvaatimuksista, jotka kohdistuvat muodollisesti valituksen hylkäämisestä tehtyyn päätökseen, seuraa, että valituksen kohteena ollut toimi saatetaan unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos tällaisella vaatimuksella ei sellaisenaan ole itsenäistä sisältöä (ks. tuomio 20.11.2007, Ianniello v. komissio, T‑205/04, EU:T:2007:346, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 75 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 17.1.1989, Vainker v. parlamentti, 293/87, EU:C:1989:8, 8 kohta).

23

Kun valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen ulottuvuus poikkeaa kyseisen valituksen kohteena olleen toimen ulottuvuudesta, erityisesti silloin, kun valituksen hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä muutetaan alkuperäistä päätöstä tai tutkitaan kantajan tilanne uudelleen sellaisten uusien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, jotka, jos ne olisivat tapahtuneet tai olleet toimivaltaisen viranomaisen tiedossa ennen alkuperäisen päätöksen tekemistä, olisi otettu huomioon, unionin yleistä tuomioistuinta voidaan kuitenkin pyytää lausumaan erityisesti vaatimuksista, jotka koskevat muodollisesti valituksen hylkäämisestä tehtyä päätöstä (ks. vastaavasti tuomio 21.9.2011, Adjemian ym. v. komissio,T‑325/09 P, EU:T:2011:506, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Käsiteltävässä asiassa kantaja vaatii sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen kumoamisen ohella valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamista tarvittavilta osin.

25

Viimeksi mainitulla päätöksellä ei pelkästään vahvistettu sopimuksen uusimatta jättämistä koskevaa päätöstä, koska EIOPAn pääjohtaja otti siinä kantaa uusiin seikkoihin. Täsmällisemmin sanottuna EIOPAn pääjohtaja viittasi siinä uusiin tosiseikkoihin eli siihen, ettei hänelle arvioinnin tarkastajana ollut koskaan ilmoitettu, että kantaja oli kieltäytynyt hyväksymästä vuoden 2019 arviointikertomusta, ja siihen, että menettelylliseltä kannalta kyseistä kertomusta ei ollut viimeistelty.

26

Tässä tilanteessa on ratkaistava sekä sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen että valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamisvaatimukset (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä lisäksi täsmennetään sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen perustelujen tiettyjä osia. Näin ollen, kun otetaan huomioon, että oikeudenkäyntiä edeltävä menettely on luonteeltaan kehittyvä, myös tämän päätöksen perustelut on otettava huomioon tutkittaessa sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen lainmukaisuutta, koska näiden perustelujen oletetaan vastaavan viimeksi mainitun päätöksen perusteluja (tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 80 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 9.12.2009, komissio v. Birkhoff, T‑377/08 P, EU:T:2009:485, 58 ja 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Kumoamisvaatimustensa tueksi kantaja esittää kuusi kanneperustetta, joilla pyritään osoittamaan sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen lainvastaisuus ja joista

29

Unionin tuomioistuimet voivat prosessiekonomiaan liittyvistä syistä ja hyvän oikeudenhoidon periaatteen mukaisesti lausua kanteesta ilman, että niiden on välttämättä lausuttava kaikista asianosaisten esittämistä perusteista ja perusteluista (ks. tuomio 5.2.2018, Ranocchia v. ERCEA, T‑208/16, EU:T:2018:68, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Käsiteltävässä asiassa on ensimmäiseksi tutkittava ensimmäinen kanneperuste, eikä muita kantajan esittämiä kanneperusteita ole tarpeen tutkia.

30

Ensimmäisessä kanneperusteessaan kantaja väittää, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös on lainvastainen, koska se pohjautuu viimeistelemättömään vuoden 2019 arviointikertomukseen.

31

Kantaja korostaa, että vuoden 2019 arviointikertomus on olennainen osa sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen perusteluja. Sitä ei kuitenkaan ole viimeistelty, koska kantajalle ei ole annettu mahdollisuutta esittää tehokkaasti näkemystään kyseisestä kertomuksesta. Sitä ei siten voitu käyttää sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen perustana. Kyseessä on menettelyvirhe, joka vaikuttaa sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen lainmukaisuuteen, ja tältä päätökseltä puuttuu näin sekä oikeudellinen että tosiasiallinen perusta etenkin, kun siinä viitataan nimenomaisesti kantajasta vuoden 2019 arviointikertomuksessa esitettyyn arviointiin.

32

Ei myöskään voida sulkea pois sitä, että jos kantajan esittämät huomautukset, joissa hän kiistää hänestä vuoden 2019 arviointikertomuksessa esitetyt arviot, olisi otettu asianmukaisesti huomioon, työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen olisi tehnyt toisenlaisen päätöksen kantajan sopimuksen uusimisesta. Mikään ei nimittäin osoita, että kantajan vuoden 2019 arviointikertomuksesta esittämät huomautukset otettiin huomioon, eikä arvioijan kantajasta esittämien kielteisten huomautusten vahvistamista valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä ole perusteltu. EIOPA ei siten voi vahvistaa arvioijan vuoden 2019 arviointikertomuksessa esittämää arviointia.

33

EIOPA vastaa, että kantajan vuoden 2019 arviointikierros eteni asianmukaisesti valitusvaiheeseen saakka ja että arvioijan huomautukset annettiin tiedoksi ja pätivät edelleen arvioitaessa kantajan työsuorituksen kehitystä vuonna 2020 ja tehtäessä päätöstä kantajan sopimuksen uusimisesta.

34

EIOPA myös myöntää, että kantajan vuoden 2019 arviointikierroksella on tapahtunut menettelyvirhe, mutta katsoo, että kantajan valitus on implisiittisesti hylätty. Työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen nimittäin totesi, että jos kantaja olisi tehnyt sille valituksen arviointikertomuksesta, se olisi vahvistanut kyseisen kertomuksen, eikä sopimuksen uusimatta jättämistä koskevaa päätöstä olisi voitu kyseenalaistaa huomautuksilla, jotka kantaja esitti siinä yhteydessä, kun hän kieltäytyi hyväksymästä vuoden 2019 arviointikertomusta. Työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen toteaa myös ilmoittaneensa kantajalle 27.2.2020 käydyssä keskustelussa, että se oli samaa mieltä arvioijan esittämästä arvioinnista.

35

Jotta voitaisiin ottaa kantaa näihin vuoden 2019 arviointikertomuksen viimeistelemättömyyttä koskeviin väitteisiin, on ensin tutkittava kyseisen kertomuksen oikeudellinen arvo.

36

Henkilöstösääntöjen 43 artiklan ensimmäisestä kohdasta ja muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen 15 artiklan 2 kohdasta yhdessä luettuina ilmenee, että hallintoelimen on huolehdittava siitä, että sen virkamiesten ja toimihenkilöiden pätevyydestä, tehokkuudesta ja käytöksestä viranhoidossa laaditaan määräajoin kertomuksia sekä hyvään hallintoon liittyvistä syistä että heidän intressiensä suojaamiseksi. Arviointikertomus on nimittäin kirjallinen ja virallinen todistus kyseisen virkamiehen tarkastelun kohteena olleen ajanjakson aikana suorittaman työn laadusta (tuomio 13.12.2018, Wahlström v. Frontex, T‑591/16, ei julkaistu, EU:T:2018:938, 55 ja 56 kohta ja tuomio 12.2.2020, WD v. EFSA, T‑320/18, ei julkaistu, EU:T:2020:45, 60 kohta).

37

Henkilöstösääntöjen 43 artiklan ja 44 artiklan ensimmäisen kohdan täytäntöönpanoa koskevista yleisistä säännöksistä 16.12.2013 annetun komission päätöksen C(2013)8985 (jäljempänä 16.12.2013 annettu komission päätös, jota sovelletaan analogisesti EIOPAan (EIOPA-MB-14/018)) 7 artiklan 1 kohdassa säädetään, että viranhaltijan perusteltu kertomuksen hyväksymättä jättäminen merkitsee automaattisesti asian saattamista arvioinnin tarkastajan käsiteltäväksi. Saman artiklan 3 kohdassa säädetään, että arvioinnin tarkastajan on vahvistettava kertomus tai muutettava sitä perustellulla päätöksellä 20 arkipäivän kuluessa kertomuksen perustellun hyväksymättä jättämisen päivämäärästä, ja sen 4 kohdassa säädetään, että arvioinnin tarkastajan tekemän päätöksen jälkeen kertomuksesta tulee lopullinen.

38

16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklan 4 kohdassa säädetään nimenomaisesti, että arvioinnin tarkastajan päätöksen jälkeen kertomuksesta tulee lopullinen ja että ”viranhaltijalle ilmoitetaan sähköpostitse tai muulla tavoin, että kertomuksen lopulliseksi tulemisesta on tehty päätös – – [ja] silloin myös viranhaltija saa arvioinnin tarkastajan päätöksen tutustuttavakseen[; t]ämä ilmoitus vastaa päätöksen tiedoksi antamista henkilöstösääntöjen 25 artiklassa tarkoitetulla tavalla[; h]enkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kolmen kuukauden määräaika alkaa kulua päivästä, jona kyseinen ilmoitus on annettu”.

39

Tältä osin on täsmennettävä, että asianmukaisesti julkaistun ja täytäntöön pannun komission muodollisen päätöksen säännöksenä 16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklalla otetaan käyttöön oikeudellisesti sitova yleisesti sovellettava sisäinen sääntö, jolla rajoitetaan kyseisen toimielimen ja EIOPAn, joka on päättänyt soveltaa analogisesti kyseistä päätöstä, harkintavallan käyttöä sen rakenteiden organisoinnin ja henkilöstöhallinnon osalta ja johon tähän henkilöstöön kuuluvat voivat vedota unionin tuomioistuimissa, jotka varmistavat sen noudattamisen (ks. analogisesti tuomio 27.4.2012, De Nicola v. EKP, T‑37/10 P, EU:T:2012:205, 40 kohta ja tuomio 7.7.2009, Bernard v. Europol, F‑54/08, EU:F:2009:86, 47 kohta).

40

Näistä säännöksistä ilmenee selvästi, että jos viranhaltija kieltäytyy hyväksymästä arviointikertomusta, siitä tulee lopullinen vasta sen jälkeen, kun arvioinnin tarkastaja on tehnyt päätöksensä. Oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että silloin, kun arvioinnin tarkastajalla on täysi valvontavalta arviointikertomukseen sisältyvien arviointien asianmukaisuuden osalta niin, että hän voi vahvistaa nämä arvioinnit tai muuttaa niitä, ja kun hän lainvastaisesti jättää käyttämättä tätä valvontavaltaansa, arviointikertomuksesta, jota viranhaltija on kieltäytynyt hyväksymästä, ei tule lopullista (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 27.4.2012, De Nicola v. EKP, T‑37/10 P, EU:T:2012:205, 38, 41 ja 60 kohta).

41

Lisäksi, kuten kantaja perustellusti väittää, mikään 16.12.2013 annetussa komission päätöksessä ei viittaa siihen, että kun määräaika arvioinnin tarkastajan päätöksen tekemiselle on päättynyt, arviointikertomuksen perustellun hyväksymättä jättämisen katsotaan tulleen implisiittisesti hylätyksi.

42

Toisin kuin EIOPA väittää, 16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklan 4 kohdassa henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohtaan tehdyn viittauksen tarkoituksena tai vaikutuksena ei ole sen henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa käyttöön otetun säännön soveltaminen, jonka mukaan silloin, kun henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön pyyntöön siitä, että nimittävä viranomainen tekisi häneen liittyvän päätöksen, ei ole vastattu neljän kuukauden kuluessa, asian katsotaan tulleen implisiittisesti hylätyksi. 16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklan 4 kohdassa otetaan käyttöön käsiteltävässä asiassa sovellettavaa arviointimenettelyä koskeva sääntö, jota ei voida jättää soveltamatta henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa käyttöön otetun säännön soveltamiseksi. 16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklan 4 kohdan sisältöä ei voida myöskään muuttaa tulkitsemalla sitä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa käyttöön otetun säännön valossa, koska sillä otetaan käyttöön eri menettely ja määräaika.

43

Käsiteltävässä asiassa EIOPAn pääjohtaja, joka on myös arvioinnin tarkastaja, totesi valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä – ja tämä vahvistettiin myös istunnossa –, ettei hän ollut saanut tietoa kantajan perustellusta vuoden 2019 arviointikertomuksen hyväksymättä jättämisestä, ja myönsi, ettei kertomusta koskaan viimeistelty. EIOPA selittää vastineessaan, ettei arvioinnin tarkastaja ollut teknisen ongelman vuoksi saanut koskaan ilmoitusta siitä, että kantaja oli kieltäytynyt hyväksymästä vuoden 2019 arviointikertomusta, muttei esitä tästä tarkempia tietoja kuin sen, että asiantuntevaa palveluntarjoajaa oli pyydetty marraskuussa 2021 perustamaan ilmoitusjärjestelmä tilanteisiin, joissa viranhaltija kieltäytyy hyväksymästä arviointikertomustaan.

44

Hallintoelin ei kuitenkaan voi sisäiseen hallinnolliseen organisaatioonsa vetoamalla perustella sitä, ettei se ole noudattanut ehdotonta velvollisuuttaan varmistaa, että arviointikertomukset laaditaan säännöllisesti henkilöstösäännöissä vahvistettuina ajankohtina ja kyseisten sääntöjen mukaisesti (tuomio 18.12.1980, Gratreau v. komissio, 156/79 ja 51/80, ei julkaistu, EU:C:1980:304, 15 kohta).

45

Edellä esitetystä seuraa, että sitä, että arvioinnin tarkastaja organisaation sisäisen virheen vuoksi jätti toimimatta sen johdosta, että kantaja kieltäytyi hyväksymästä vuoden 2019 arviointikertomusta, ei voida pitää kyseisen kertomuksen implisiittisenä vahvistamisena, jonka seurauksena kertomuksesta tulee lopullinen ja josta lähtien kertomusta koskevan valituksen tekemiselle asetettu määräaika alkaa kulua. Oikeusvarmuuden periaatteesta, johon EIOPA vetoaa, ei seuraa, että hallintoelimelle kuuluva huolellisuusvelvoite siirtyy kantajalle, eikä EIOPA voi pätevästi väittää, että kantaja on menettänyt oikeutensa vedota arviointimenettelyn lainvastaisuuteen, koska hän ei ole tehnyt valitusta tästä väitetystä implisiittisestä hylkäyksestä. Tällaisen implisiittisen hylkäyksen olemassaoloa ei myöskään voida todeta, koska pääjohtaja, joka ei ollut tietoinen kantajan arviointikertomuksesta tekemästä valituksesta, ei voinut ottaa mitään kantaa tähän valitukseen.

46

Vaikka sitä paitsi kantaja peruutti kyseiseen kertomukseen kohdistuvat vaatimuksensa istunnossa (ks. edellä 19 kohta), hän teki sen riippumatta arvostelusta, jota hän on kirjelmissään esittänyt kyseisen kertomuksen viimeistelemättömyydestä.

47

Tästä seuraa, että ensinnäkin kantajan vuoden 2019 arviointikertomus on viimeistelemätön asiakirja, jota ei voitu ottaa huomioon kantajan työsuorituksen arvioimisessa, ja että toiseksi kantajalla on oikeus vedota liitännäisesti lainvastaisuuteen, joka johtuu kyseiseltä vuodelta laaditun arviointikertomuksen viimeistelemättömyydestä (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2020, WD v. EFSA, T‑320/18, ei julkaistu, EU:T:2020:45, 62 kohta).

48

Aluksi on muistutettava, että väliaikaisella toimihenkilöllä, jolla on määräaikainen työsopimus, ei ole pääsääntöisesti mitään oikeutta sopimuksensa uusimiseen, vaan tämä on pelkkä mahdollisuus, joka edellyttää sitä, että kyseinen uusiminen on yksikön edun mukaista (tuomio 6.2.2003, Pyres v. komissio, T‑7/01, EU:T:2003:27, 64 kohta ja tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 103 kohta).

49

Toisin kuin virkamiehet, joiden työsuhteen vakaus taataan henkilöstösäännöillä, väliaikaiset toimihenkilöt kuuluvat sellaisen toisenlaisen järjestelmän piiriin, jonka perustana on asianomaisen toimielimen kanssa tehty työsopimus. Toimielimen ja määräajaksi palkatun väliaikaisen toimihenkilön välisen työsuhteen kestoa säännellään nimenomaan osapuolten välillä tehdyssä sopimuksessa vahvistetuilla ehdoilla. Lisäksi oikeuskäytännössä katsotaan vakiintuneesti, että hallintoelimillä on laaja harkintavalta sopimuksen uusimisessa (ks. tuomio 13.12.2018, Wahlström v. Frontex, T‑591/16, ei julkaistu, EU:T:2018:938, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 106 kohta).

50

Vaikka hallintoelimillä on laaja harkintavalta, unionin yleinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu harkintavallan käytön yhteydessä annettua toimea vastaan nostettu kumoamiskanne, toteuttaa yhtä lailla laillisuusvalvontaa, joka ilmenee monessa suhteessa. Väliaikaisen toimihenkilön työsopimuksen uusimatta jättämistä koskevan toimihenkilölle vastaisen päätöksen kumoamista koskevassa vaateessa unionin tuomioistuinten harjoittaman valvonnan on rajoituttava sen selvittämiseen, ettei ole tehty oikeudellista virhettä tai ilmeistä arviointivirhettä yksikön edun arvioinnissa, jolla kyseinen päätös on voitu perustella, ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin tai ettei ole laiminlyöty huolenpitovelvollisuutta, johon hallintoelin on velvoitettu, kun sitä pyydetään lausumaan toimihenkilönsä kanssa tehdyn sopimuksen jatkamisesta. Unionin yleinen tuomioistuin valvoo myös sitä, onko hallintoelin syyllistynyt tosiseikaston paikkansapitämättömyyteen (ks. vastaavasti tuomio 13.12.2018, Wahlström v. Frontex, T‑591/16, ei julkaistu, EU:T:2018:938, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

51

Kuitenkin siitä lähtien, kun hallintoelin on sisäisellä ohjeella ottanut käyttöön erityisen järjestelmän, jonka tarkoituksena on varmistaa työsopimusten uusimista koskevan menettelyn avoimuus, tämän järjestelmän hyväksyminen merkitsee sitä, että toimielin rajoittaa oman harkintavaltansa käyttämistä, kuten edellä 39 kohdassa todettiin, ja että sopimussuhteisten toimihenkilöiden alkuperäistä järjestelmää, jolle on ominaista määräaikaisten työsopimusten epävarmuus, muutetaan järjestelmäksi, jossa periaatteena on työsopimusten uusiminen tietyin edellytyksin. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että toimielimen päätös, joka annetaan tiedoksi koko henkilöstölle ja jossa täsmennetään työsopimusten uusimiseen tai uusimatta jättämiseen sovellettavat edellytykset ja menettely, on sisäinen ohje, jota on pidettävä hallintoelimen itse itselleen asettamana käytännesääntönä, josta se ei voi poiketa täsmentämättä siihen johtaneita syitä, sillä muutoin se loukkaisi yhdenvertaisen kohtelun periaatetta (ks. tuomio 7.7.2009, Bernard v. Europol, F‑54/08, EU:F:2009:86, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. vastaavasti myös tuomio 27.4.2012, De Nicola v. EKP, T‑37/10 P, EU:T:2012:205, 40 kohta).

52

Käsiteltävässä asiassa EIOPAn sopimuksen uusimista koskevaa menettelyä, jossa määritetään kyseisen viraston sopimusten uusimista koskeva yleinen käytäntö, voidaan pitää edellä mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettuna sisäisenä ohjeena.

53

Sopimuksen uusimista koskevan menettelyn 4 kohdassa säädetään, että ”pääjohtaja (työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen) päättää työsopimusten uusimisesta yksikön tarpeiden mukaan ja ottaen huomioon muun muassa seuraavat seikat: a) toimen jatkuvuus – – b) toimenhaltijan työsuoritus – – c) toimihenkilön pätevyys – – d) viranomaisen tarpeet”.

54

Tarkemmin sanottuna sopimuksen uusimista koskevan menettelyn 4 kohdan b alakohdassa säädetään, että kun työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen tekee päätöksen sopimuksen uusimisesta toimenhaltijan työsuorituksen perusteella, tätä kriteeriä tarkastellaan ”toimenhaltijan hoitaman toimen kuvauksen ja hänen työsuorituksestaan laadittujen vuosittaisten arviointikertomusten perusteella ja, jos arviointikertomuksia ei ole vielä laadittu, koeajalta laaditun kertomuksen ja muiden asiaankuuluvien asiakirjojen perusteella”. Sopimuksen uusimista koskevan menettelyn 6.5 kohdassa täsmennetään, että yksikönpäällikön suositus sopimuksen uusimisesta esitetään 6.4 kohdassa tarkoitetun keskustelun jälkeen, ja siinä on otettava huomioon ”toimenhaltijan aikaisemmat arviointikertomukset ja se, vastaako hänen pätevyytensä toimen vaatimuksia, sellaisina kuin niiden voidaan odottaa kehittyvän tulevina vuosina; [h]enkilöstöresurssien yksikkö varmistaa, että kaikki toimenhaltijan arviointikertomukset ovat yksikönpäällikön saatavilla”. Sopimusten uusimista koskevan menettelyn 6.9 kohdan mukaan lopullisen päätöksen tekee pääjohtaja, joka ottaa huomioon yhtäältä yksikönpäällikön suosituksen ja toimenhaltijan esittämät huomautukset ja toisaalta kyseisen päätöksen 4 kohdassa mainitut kriteerit.

55

Näistä säännöksistä seuraa, että silloin, kun päätös sopimuksen uusimisesta tehdään toimenhaltijan työsuoritusta koskevan kriteerin perusteella, asianomaisen henkilön arviointikertomukset on otettava huomioon sekä siinä vaiheessa, kun yksikönpäällikkö esittää suosituksensa, että päätöksentekovaiheessa.

56

Käsiteltävässä asiassa kantajan yksikönpäällikön 2.7.2020 antaman suosituksen alussa oli lainaus kantajasta laaditun vuoden 2019 arviointikertomuksen päätelmistä. Tämän jälkeen suosituksessa tarkasteltiin lähinnä kantajan työsuorituksia vuoden 2020 ensimmäisellä tarkastelujaksolla. Siinä ei viitattu aikaisempiin arviointikertomuksiin.

57

Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevasta päätöksestä ilmenee, että arvioidessaan kantajan työsuorituksia työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen tukeutui nimenomaisesti työsuorituksiin vuodesta 2019 lähtien. Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä nimittäin hylättiin ”merkityksettöminä” moitteettomat työsuoritukset, jotka kantaja oli tehnyt ensimmäisinä vuosinaan EIOPAn palveluksessa. Lisäksi työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen korostaa, että kantaja ”oli ollut jo vuodesta 2019 alkaen kykenemätön työskentelemään tasolla, jota palkkaluokan AD 8 vanhemmalta asiantuntijalta edellytetään”. Se lisää, että kantajalle oli ”huomautettu tästä selkeästi” jo vuoden 2019 arviointikierroksella ja että siitä huolimatta hänen työsuorituksensa eivät olleet parantuneet. Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä ei mainita muita arviointikertomuksia kuin vuoden 2019 arviointikertomus.

58

Valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä selitetään, että kantajan moitteettomat työsuoritukset vuosina 2015–2017 olivat oikeuttaneet hänen sopimuksensa uusimisen ensimmäisen kerran mutta että tilanteessa, jossa on kyse sopimuksen uusimisesta toisen kerran ja vielä toistaiseksi voimassa olevaksi sopimukseksi, arvioinnissa on keskityttävä sopimuksen ensimmäisen uusimisen jälkeiseen ajanjaksoon. Valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä korostetaan, että työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen katsoo tämän ajanjakson kattavan lähinnä vuoden 2019 sekä vuoden 2020 ensimmäisen neljänneksen, sillä äitiys- ja vanhempainlomansa takia kantaja oli ollut poissa työstä vuoden 2018 lokakuuhun asti.

59

Edellä esitetystä käy ilmi, että ainoa arviointikertomus, jonka työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen tosiasiallisesti otti huomioon, oli se, joka koski kantajan työsuorituksia vuonna 2019. Tästä arviointikertomuksesta ei kuitenkaan koskaan tullut lopullista, eikä sitä näin ollen voitu ottaa huomioon kantajan työsuoritusten arvioimiseksi (ks. edellä 47 kohta).

60

Tästä seuraa, että kantajan työsuorituksen arviointi perustui puutteelliseen asiakirja-aineistoon, koska tähän aineistoon ei sisältynyt hänestä vuodelta 2019 laadittua lopullista arviointikertomusta (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2020, WD v. EFSA, T‑320/18, ei julkaistu, EU:T:2020:45, 61 kohta).

61

Tämä tarkoittaa, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä jätettiin noudattamatta niitä sopimuksen uusimista koskevan menettelyn säännöksiä, joissa velvoitetaan ottamaan huomioon toimenhaltijan aikaisemmat arviointikertomukset (ks. edellä 53 kohta).

62

Oikeuskäytännön mukaan tällainen menettelyvirhe voi johtaa riidanalaisen päätöksen kumoamiseen vain, jos on osoitettu, että se on vaikuttanut päätöksen sisältöön (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2013, Wahlström v. Frontex, F‑87/11, EU:F:2013:10, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen kumoamiseksi ei siis riitä pelkästään se, että kantajan henkilöstökansio on ollut työsuoritusta arvioitaessa puutteellinen erityisesti arviointikertomuksen puuttumisen vuoksi, paitsi jos osoitetaan, että tällä seikalla on voinut olla ratkaiseva merkitys uusimismenettelyssä (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2020, WD v. EFSA, T‑320/18, ei julkaistu, EU:T:2020:45, 63 kohta).

63

Käsiteltävässä asiassa tilanne on tällainen.

64

Ensinnäkään ei nimittäin voida, toisin kuin EIOPA väittää, sulkea pois sitä, että jos arvioinnin tarkastaja olisi saanut asianmukaisesti tiedon siitä, että kantaja oli kieltäytynyt hyväksymästä vuoden 2019 arviointikertomusta, johon sisältyivät arvioijan antama arvosana ”tyydyttävä” sekä kantajan huomautukset, hän olisi voinut ottaa huomioon nämä huomautukset ja muuttaa kertomusta tai sen perusteluja. Tältä osin oikeuskäytännössä korostetaan, että hallintoelimellä on velvollisuus perustella kaikki arviointikertomukset riittävästi ja yksityiskohtaisesti ja antaa asianomaiselle henkilölle mahdollisuus esittää huomautuksia näistä perusteluista, ja näiden vaatimusten noudattaminen on sitäkin tärkeämpää silloin, kun arviointi on aiempaa arviointia alempi, kuten käsiteltävässä asiassa (ks. vastaavasti tuomio 11.12.2014, DE v. EMA, F‑103/13, EU:F:2014:265, 38 kohta). Näin ollen EIOPAn väite, jonka mukaan työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen olisi vahvistanut vuoden 2019 arviointikertomuksen, vaikka se olisikin saanut kantajalta valituksen ja ottanut kantaa tähän valitukseen, ja jonka mukaan kyseinen kertomus oli näin ollen otettava huomioon sopimuksen uusimista koskevassa menettelyssä, on hylättävä, koska muuten arviointikierros ja 16.12.2013 annetun komission päätöksen 7 artiklan mukainen menettely menettäisivät merkityksensä.

65

Lisäksi on otettava huomioon, kuten kantaja korostaa, ratkaiseva merkitys, joka yksikönpäällikön suosituksessa ja sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä annettiin kantajan työsuorituksista vuodelta 2019 esitetylle arvioinnille.

66

Ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että yksikönpäällikkö, jota oli pätevästi pyydetty ottamaan kantaa kantajan työsuoritukseen sopimuksen uusimista koskevan menettelyn 6.5 kohdan mukaisesti, olisi voinut esittää erilaisia tai toisin perusteltuja ehdotuksia ja että työsopimusten tekemiseen toimivaltainen viranomainen olisi voinut tehdä toisenlaisen päätöksen kantajan työsopimuksen uusimisesta (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2013, Wahlström v. Frontex, F‑87/11, EU:F:2013:10, 58 kohta).

67

Näin ollen se, ettei kantajan vuoden 2019 arviointikertomuksesta esittämiä huomautuksia otettu huomioon, ja se, ettei kyseisestä kertomuksesta tullut lopullista, ovat voineet vaikuttaa ratkaisevasti sopimuksen uusimista koskevaan menettelyyn.

68

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että kantajan ensimmäinen kanneperuste on hyväksyttävä.

69

Näin ollen sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ja valituksen hylkäämisestä tehty päätös on kumottava, eikä kantajan esittämiä muita kanneperusteita ole tarpeen tutkia.

70

Kantaja katsoo osoittaneensa, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ja valituksen hylkäämisestä tehty päätös, joista hänelle on aiheutunut EIOPAn korvattavaksi kuuluvaa aineellista vahinkoa ja henkistä kärsimystä, ovat lainvastaisia.

71

EIOPA kiistää kantajan väitteet.

72

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan virkamiehen tai muun toimihenkilön esittämän vahingonkorvausvaatimuksen yhteydessä unionin vastuun syntyminen edellyttää sitä, että kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiassa syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys (ks. tuomio 16.12.2010, komissio v. Petrilli, T‑143/09 P, EU:T:2010:531, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan mukaisissa henkilöstöasioissa, myös niissä, joissa haetaan korvausta virkamiehelle tai toimihenkilölle aiheutuneesta vahingosta, noudatetaan erityisiä sääntöjä, jotka eroavat SEUT 268 artiklan ja SEUT 340 artiklan toisen kohdan mukaista sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevista yleisperiaatteista johtuvista säännöistä. Henkilöstösäännöistä nimittäin ilmenee muun muassa, että unionin virkamies tai toimihenkilö on, päinvastoin kuin muut yksityishenkilöt, sidoksissa toimielimeen, jonka palveluksessa hän on, sellaisen työsuhteen kautta, jolle on ominaista erityisten vastavuoroisten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino, jota toimielimen huolenpitovelvollisuus asianomaista henkilöä kohtaan kuvastaa. Tämän tasapainon pääasiallisena tarkoituksena on säilyttää luottamussuhde, jonka on oltava olemassa toimielinten ja virkamiesten välillä, jotta kansalaisille voidaan taata, että toimielimille kuuluvat yleistä etua koskevat tehtävät suoritetaan asianmukaisesti. Tästä johtuu, että kun unioni toimii työnantajana, sillä on laajempi vastuu, joka ilmenee velvollisuutena korvata henkilöstölleen vahingot, jotka ovat aiheutuneet unionin työnantajan ominaisuudessa toteuttamista lainvastaisista menettelyistä (ks. tuomio 16.12.2010, komissio v. Petrilli, T‑143/09 P, EU:T:2010:531, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

74

Koska ensimmäinen kanneperuste hyväksyttiin, sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ja valituksen hylkäämisestä tehty päätös ovat lainvastaisia. EIOPAn vastuun syntymisen ensimmäinen edellytys eli moititun toiminnan lainvastaisuus siis täyttyy.

75

Kahden muun edellytyksen eli vahingon tosiasiallisen syntymisen ja syy-yhteyden osalta on tehtävä ero aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen välillä.

76

Aineellisesta vahingosta kantaja väittää, että siihen sisältyvät palkka ja etuudet, joihin hänellä on oikeus siitä ajankohdasta lähtien, jona hänen sopimuksensa olisi pitänyt uusia, eli 16.1.2021 lähtien siihen asti, kunnes unionin yleisen tuomioistuimen tuomio pannaan täytäntöön, lisättyinä viivästyskoroilla ja hänen saamansa työttömyyskorvaus huomioon ottaen. Kantaja vaatii lisäksi eläkemaksujen takautuvaa suorittamista eläkejärjestelmään. Kantaja väittää, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamisen on johdettava hänen sopimuksensa uusimiseen siten, että sillä on takautuva vaikutus, ja että uusimispäätöksen vaikutuksena on oltava tämän aineellisen vahingon korvaaminen.

77

Kantaja lisää, että mikäli unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että hän on menettänyt mahdollisuuden saada sopimuksensa uusituksi, tätä mahdollisuutta on pidettävä vakavasti otettavana ja suurena. Kantaja arvioi, että menetetty mahdollisuus olisi toteutunut 90 prosentin todennäköisyydellä ja että kyseistä prosenttiosuutta on sovellettava palkkatuloon, jonka hän olisi saanut, jos hän olisi ollut edelleen työssä, ja kohtuullisen ajanjakson ajan.

78

EIOPA väittää, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin kumoaisi sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen, tuomion täytäntöönpano ei johtaisi sopimuksen uusimiseen ipso jure ja että kantaja väittää virheellisesti, että hänellä on subjektiivinen oikeus sopimuksensa uusimiseen. Se väittää myös, että mitään virhettä tai lainvastaisuutta ei ole tapahtunut, eikä kantaja voinut väittää, että hänellä oli perusteltu luottamus työsopimuksensa uusimiseen.

79

Aluksi on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa unionin tuomioistuimille annettu täysi harkintavalta merkitsee sitä, että niiden tehtäväksi annetaan kokonaisvaltaisen ratkaisun antaminen niiden käsiteltäväksi saatettuihin oikeusriitoihin. Tällä toimivallalla on erityisesti tarkoitus antaa unionin tuomioistuimille mahdollisuus varmistaa niiden henkilöstöasioissa antamien kumoamistuomioiden tehokas vaikutus siten, että jos nimittävän viranomaisen päätöksen, jota rasittaa oikeudellinen virhe, kumoaminen ei riitä varmistamaan asianomaisen virkamiehen oikeuksien toteutumista tai hänen etujensa tehokasta suojaamista, unionin tuomioistuimet voivat viran puolesta myöntää hänelle vahingonkorvauksen (ks. vastaavasti tuomio 20.5.2010, Gogos v. komissio, C‑583/08 P, EU:C:2010:287, 49 ja 50 kohta). Unionin tuomioistuimet voivat käyttää tätä samaa toimivaltaa myös silloin, kun kumoamisesta johtuvien velvollisuuksien täytäntöönpanosta ei voi olla kantajalle hyötyä (ks. vastaavasti tuomio 16.9.2015, EMA v. Drakeford, T‑231/14 P, EU:T:2015:639, 47 kohta).

80

On todettava, että väitetty aineellinen vahinko muodostuu kahdesta erillisestä vahingon perusteesta. Ensimmäinen peruste, johon vedotaan ensisijaisesti, on sen palkkatulon menettäminen, johon kantajalla olisi ollut oikeus, jos hänen sopimuksensa olisi uusittu. Kantaja katsoo, että tämä vahinko on korvattava tekemällä päätös sopimuksen uusimisesta takautuvasti ja että EIOPA tässä tapauksessa maksaa kantajalle määrät, jotka häneltä on lainvastaisesti evätty, kantajan muualta saama työttömyyskorvaus huomioon ottaen. Toinen aineellisen vahingon peruste, johon vedotaan toissijaisesti siinä tapauksessa, että kantajalla ei katsota olevan oikeutta saada sopimustaan uusituksi, on mahdollisuuden menettäminen tämän uusimisen saamiseen. Kantaja katsoo, että tämä vahinko voidaan korjata velvoittamalla EIOPA maksamaan hänelle korvaus, joka lasketaan soveltamalla ensimmäisessä vahingon perusteessa mainittuihin määriin 90 prosentin suhdelukua, joka ilmaisee, millä todennäköisyydellä hän olisi saanut sopimuksensa uusituksi.

81

Ensimmäisestä aineellisen vahingon perusteesta, joka on palkkatulon menettäminen, on aluksi todettava, ettei kantaja voi pätevästi tukea vahingonkorvausvaatimuksiaan, jotka hän esittää yhtä aikaa sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamisvaatimusten kanssa, väittämällä, että kyseisten toimien kumoamisen on johdettava hänen sopimuksensa uusimiseen takautuvasti, minkä seurauksena EIOPAn on maksettava hänelle määrät, jotka häneltä on lainvastaisesti evätty hänen aikaisemman sopimuksensa päättymisestä lähtien. Jos tämä väite hyväksyttäisiin, palkkatulon menettämistä koskeva vahingonkorvausvaatimus jäisi vaille kohdetta tämän kumoamistuomion julistamishetkellä. Tätä väitettä ei voida hyväksyä. Kuten edellä 79 kohdassa muistutettiin, unionin tuomioistuimet tosin voivat käyttää täyttä harkintavaltaa, joka niille on myönnetty luonteeltaan taloudellisissa riita-asioissa, myös kumoamiskanteiden yhteydessä, jos toimivaltaisen viranomaisen päätöksen, jota rasittaa oikeudellinen virhe, kumoaminen ei riitä varmistamaan asianomaisen virkamiehen oikeuksien toteutumista tai hänen etujensa tehokasta suojaamista, ja kantaja, joka on ilmoittanut, ettei tästä kumoamisesta johtuvien velvollisuuksien täytäntöönpanosta voi olla hänelle hyötyä, voi tapauksen mukaan pyytää unionin tuomioistuimia käyttämään tätä toimivaltaa. Käsiteltävässä asiassa EIOPAa ei kuitenkaan voida velvoittaa noudattamaan kantajan vaatimusta eli ottamaan häntä takautuvasti takaisin palvelukseensa, sillä edellä 67 kohdassa todettu lainvastaisuus ei merkitse sitä, että kantaja on otettava automaattisesti takaisin palvelukseen, vaan se merkitsee ainoastaan sitä, että vuoden 2019 arviointikertomus on viimeisteltävä ja että sopimuksen uusimista koskeva vaatimus on tutkittava uudelleen. Näin ollen kantajan pääasiallinen väite, jonka hän esittää palkkatulon menettämisestä aiheutuneen aineelliseen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksensa tueksi, ei voi menestyä.

82

Väitettyä aineellista vahinkoa koskevasta ensimmäisestä perusteesta on todettava, että määräaikaisen sopimuksen päättymiseen kuuluu luontaisesti palkkatulon menetys, kun jälleen täsmennetään, että tällaisen sopimuksen uusiminen ei ole mikään oikeus vaan pelkkä mahdollisuus (ks. edellä 48 ja 49 kohta). Koska siis EIOPA ei antanut täsmällisiä ja konkreettisia vakuutteluja siitä, että kantajan sopimus uusitaan, kantaja ei voinut odottaa, että palkansaanti jatkuisi hänen määräaikaisen sopimuksensa päättymisen jälkeen (ks. vastaavasti tuomio 12.9.2019, Manéa v. CdT, T‑225/18, ei julkaistu, EU:T:2019:595, 130 kohta). Tästä syystä ei voida myöskään väittää, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamisesta on SEUT 266 artiklan nojalla oltava seurauksena se, että tehdään uusi päätös, jolla EIOPA uusii kantajan sopimuksen siten, että sillä on takautuva vaikutus. Näin ollen palkkatulon menetyksestä muodostuvan vahingon korvaamista koskeva vaatimus on hylättävä.

83

Siltä osin kuin on kyse väitettyä aineellista vahinkoa koskevasta toisesta perusteesta, joka on mahdollisuuden menetys, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämän menetyksen on, jotta se voitaisiin todeta ja korvata, oltava todellinen ja varma (ks. vastaavasti tuomio 21.2.2008, komissio v. Girardot, C‑348/06 P, EU:C:2008:107, 54 ja 55 kohta; tuomio 5.10.2004, Eagle ym. v. komissio, T‑144/02, EU:T:2004:290, 165 kohta ja tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 110 kohta).

84

Ensimmäiseksi on tutkittava mahdollisuuden menetyksen todellisuutta koskeva edellytys.

85

Aluksi on muistutettava, että sen arvioimiseksi, onko mahdollisuuden menetys todellinen, on otettava huomioon ajankohta, jona sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös on tehty (ks. vastaavasti tuomio 12.4.2016, CP v. parlamentti, F‑98/15, EU:F:2016:76, 82 kohta).

86

Oikeuskäytännön mukaan sen määrittämiseksi, onko mahdollisuuden menetys todellinen, on tutkittava, onko osoitettu oikeudellisesti riittävällä tavalla, että kantaja on menettänyt – ei välttämättä sopimuksensa uusimista, jonka toteutumista hän ei koskaan pystyisi näyttämään toteen, vaan – vakavasti otettavan mahdollisuuden saada sopimuksensa uusituksi, minkä johdosta hänelle on aiheutunut tulojen menetyksestä muodostuva aineellinen vahinko (ks. vastaavasti tuomio 5.10.2004, Eagle ym. v. komissio, T‑144/02, EU:T:2004:290, 165 kohta ja tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 111 kohta).

87

Vakavasti otettavan mahdollisuuden olemassaolo ei riipu siitä, miten todennäköisesti tämä mahdollisuus voi toteutua, vaikkakin viimeksi mainittu seikka otetaan huomioon aineellisen vahingon laajuuden ja siitä määrättävän korvauksen määrittämisessä, jos todetaan kyseisen mahdollisuuden olevan olemassa (ks. vastaavasti tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T‑10/02, EU:T:2006:148, 119 kohta ja tuomio 13.3.2013, AK v. komissio, F‑91/10, EU:F:2013:34, 74 kohta). Oikeuskäytännössä on jo todettu tilanteessa, jossa menetetyn mahdollisuuden arvioitiin olleen 50 prosenttia (tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T‑10/02, EU:T:2006:148, 119 kohta) tai 25 prosenttia (tuomio 12.4.2016, CP v. parlamentti, F‑98/15, EU:F:2016:76, 83 kohta) taikka ”erityisen pieni” (tuomio 13.3.2013, AK v. komissio, F‑91/10, EU:F:2013:34, 74 kohta), että kyseisten asioiden olosuhteissa se oli silti riittävän vakavasti otettava, jotta sitä voitiin pitää todellisena.

88

Käsiteltävän asian asiakirja-aineistosta ilmenee, ettei voida sulkea pois sitä, että jos sopimuksen uusimatta jättämistä koskevaa päätöstä rasittavaa lainvastaisuutta ei olisi tapahtunut, kantajan sopimus olisi saatettu uusia, ja kaiken lisäksi toistaiseksi voimassa olevaksi sopimukseksi. Kun nimittäin sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös tehtiin, kantaja oli työskennellyt EIOPAn palveluksessa yli viisi vuotta, ja kaikista hänen arviointikertomuksistaan ilmenee, että hän oli hoitanut tehtävänsä tyydyttävästi. Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä ei liioin mainita, että päätöksen tekoajankohtana yksikön etu tai EIOPAn tarpeet olisivat estäneet uusimasta kantajan sopimusta. Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevasta päätöksestä ilmenee, että se perustui pääasiallisesti kantajan työsuoritukseen vuonna 2019 ja vuoden 2019 arviointikertomukseen ja ettei siinä otettu huomioon kantajan huomautuksia kyseisestä kertomuksesta, joka ei ollut tullut lopulliseksi, ja nimenomaan näiden seikkojen vuoksi unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut kyseisen päätöksen. Nämä seikat muodostavat joukon riittävän täsmällisiä ja uskottavia seikkoja, jotka osoittavat, että kantajalla oli vuonna 2020 sopimuksen uusimista koskevan menettelyn yhteydessä konkreettinen ja riittävän vakavasti otettava – toisin sanoen todellinen – mahdollisuus saada sopimuksensa uusituksi toistaiseksi voimassa olevaksi sopimukseksi, kun otetaan huomion myös sopimuksen uusimista koskevan menettelyn säännökset, palvelussopimusten uusimista koskevasta laajasta harkintavallasta huolimatta (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 196 kohta). Tämä nimenomainen mahdollisuus menetettiin vuonna 2020 edellä 67 kohdassa todetun, sellaisen arviointikertomuksen käyttämisestä, joka ei ollut tullut lopulliseksi, johtuvan lainvastaisuuden vuoksi.

89

Toiseksi on tutkittava, onko väitetty mahdollisuuden menetys varma.

90

Aluksi on muistutettava, että mahdollisuuden menetyksen varmuutta arvioidaan ajankohtana, jona unionin tuomioistuimet antavat ratkaisunsa, ottaen huomioon kaikki asiaan liittyvät seikat, vahinkoa aiheuttaneen lainvastaisen toimen jälkeen tapahtuneet seikat mukaan luettuina (ks. vastaavasti tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T‑10/02, EU:T:2006:148, 50 kohta, jossa otettiin huomioon se, että toimet, joihin kantaja haki, oli sittemmin täytetty, ja tuomio 14.7.2021, Carbajo Ferrero v. parlamentti, T‑670/19, ei julkaistu, valitus vireillä, EU:T:2021:435, 164 kohta, jossa otettiin huomioon tapahtumia, jotka unionin yleisen tuomioistuimen tuomion julistamishetkellä eivät olleet vielä toteutuneet, kuten kantajan lähestyvä eläkkeelle jääminen).

91

Käsiteltävässä asiassa tämän varmuuden arvioimiseksi on tutkittava, onko kantaja tämän tuomion julistamispäivänä ja ottaen huomioon toimenpiteet, jotka EIOPAn on toteutettava tämän tuomion täytäntöön panemiseksi, menettänyt varmasti mahdollisuutensa saada sopimuksensa uusituksi kyseisen sopimuksen päättymispäivästä eli 16.1.2021 lähtien (tuomio 14.7.2021, Carbajo Ferrero v. parlamentti, T‑670/19, ei julkaistu, valitus vireillä, EU:T:2021:435, 164 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 27.10.1994, C v. komissio, T‑47/93, EU:T:1994:262, 52 kohta).

92

Tästä on muistutettava, että SEUT 266 artiklan mukaan toimielimen, elimen tai laitoksen, jonka säädös on kumottu, on toteutettava kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet. Vastaajana olevan toimielimen on näin ollen kyseisen määräyksen mukaisesti toteutettava todettujen lainvastaisuuksien vaikutusten poistamiseksi tarvittavat toimenpiteet (ks. vastaavasti tuomio 23.4.2002, Campolargo v. komissio, T‑372/00, EU:T:2002:103, 109 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kun kumottu toimenpide on jo pantu täytäntöön, sen vaikutusten häviäminen edellyttää lähtökohtaisesti sitä, että oikeudellinen tilanne, jossa kantaja oli ennen toimenpiteen toteuttamista, palautetaan (ks. vastaavasti tuomio 31.3.2004, Girardot v. komissio, T‑10/02, EU:T:2004:94, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

93

Hallintoelimen velvollisuus toteuttaa kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi vaadittavat toimenpiteet ei kuitenkaan välttämättä sulje pois sitä, että kantajalle, joka on saanut häntä koskevan tuomion kumotuksi, aiheutunut mahdollisuuden menetys on varma. Jos nimittäin kumoamistuomion täytäntöönpanoa koskevilla toimenpiteillä, jotka hallintoelimen on toteutettava noudattaakseen kyseistä tuomiota, ei ole edellä 79 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettua tehokasta vaikutusta, koska ne eivät palauta kantajalle samaa mahdollisuutta kuin se, joka hänellä olisi ollut, jos todettua lainvastaisuutta ei olisi tapahtunut, tuomioistuin voi todeta väitetyn mahdollisuuden menetyksen varmaksi ja velvoittaa hallintoelimen korvaamaan sen.

94

Asiassa, jossa annettiin 14.7.2021 tuomio Carbajo Ferrero v. parlamentti (T‑670/19, ei julkaistu, valitus vireillä, EU:T:2021:435, 164 kohta), unionin yleinen tuomioistuin velvoitti hallintoelimen, vaikka tämä ei ollut vielä toteuttanut toimenpiteitä kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi, maksamaan kantajalle vahingonkorvauksen siitä, että hän oli menettänyt mahdollisuuden tulla nimitetyksi johtajan virkaan ”aikaisemmin” eli päivänä, jona päätös kantajan hakemuksen hylkäämisestä ja toisen hakijan nimittämisestä oli annettu hänelle tiedoksi. Myös virkamiestuomioistuin on määrännyt maksamaan vahingonkorvauksen siitä, että kantaja menetti mahdollisuuden siihen, että hänet vahvistetaan toimimaan yksikönpäällikkönä aikaisemmin, koska se katsoi, että kantajan myöhempi nimittäminen yksikönpäällikön virkaan ei ollut riittävä korvaus kumotun vahvistamatta jättämispäätöksen takautuvista vaikutuksista (tuomio 12.4.2016, CP v. parlamentti, F‑98/15, EU:F:2016:76, 76 kohta).

95

Hakemuksen hylkäyspäätöstä koskevissa asioissa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että palvelukseen ottamista koskevan mahdollisuuden menettämisen varmuus johtui niiden kolmansien, joiden hakemukset kyseisiin virkoihin oli hyväksytty, oikeuksien suojaamisesta (ks. vastaavasti tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T‑10/02, EU:T:2006:148, 49 kohta ja tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 91 kohta) eikä siitä, että hallintoelimen oli mahdoton enää korjata tapahtunutta lainvastaisuutta.

96

Sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa asiassa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että väliaikaiselle toimihenkilölle oli korvattava vahinko, joka hänelle oli aiheutunut sopimuksen jatkamismahdollisuuden menettämisestä, vaikka hallintoelimellä ei ollut vielä ollut tilaisuutta toteuttaa toimenpiteitä kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi (tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 197 kohta).

97

Tästä oikeuskäytännön tarkastelusta ilmenee, että mahdollisuuden menetyksen varmuus ei edellytä sitä, että hallintoelimen on mahdoton oikeudellisesti korjata toimiensa lainvastaisuutta. Tämä varmuus voidaan todeta, kun näillä toimenpiteillä ei, kun otetaan huomioon kaikki asian olosuhteet – ja vaikka hallintoelimen on yhä mahdollista toteuttaa toimenpiteitä tapahtuneen lainvastaisuuden korjaamiseksi – ole tehokasta vaikutusta kantajan kannalta, koska ne eivät palauta hänelle samaa mahdollisuutta kuin se, jonka hän on menettänyt kyseisen lainvastaisuuden seurauksena.

98

Käsiteltävässä asiassa tilanne on tällainen. Yhtäältä sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ei nimittäin sellaisenaan edellytä kantajan ottamista oikeudellisesti takaisin EIOPAn palvelukseen kyseisen päätöksen voimaantulopäivänä. Toisin kuin toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella työskentelevän virkamiehen tai toimihenkilön irtisanomispäätöksellä, sopimuksen uusimatta jättämistä koskevalla päätöksellä ei päätetä työsuhdetta, joka olisi jatkunut edelleen, ellei kyseistä päätöstä olisi tehty. Hallintoelimellä on siten vapaus katsoa, että uusi päätös, joka sen on tehtävä tämän tuomion johdosta, koskee ainoastaan tulevaa. Toisaalta, vaikka oletettaisiin, että EIOPA sen jälkeen, kun unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen, tekee uuden päätöksen, jolla se uusii kantajan sopimuksen hänen edellisen sopimuksensa päättymisestä lähtien, tällä päätöksellä ei olisi kantajan kannalta tehokasta vaikutusta hänen aikaisemman sopimuksensa päättymisen ja uuden sopimuksen tekemisen välisen ajanjakson osalta. Kantaja ei nimittäin voisi perustellusti vaatia, että hänelle maksetaan palkkaa kyseiseltä ajanjaksolta, eikä hän voisi alkaa hoitaa tehtäviään EIOPAssa ennen kuin hänet olisi otettu takaisin tämän viraston palvelukseen.

99

Kaikki käsiteltävän asian olosuhteet huomioon ottaen kantaja voi siten perustellusti väittää menettäneensä varmasti mahdollisuuden, joka hänellä olisi ollut, jos tässä tuomiossa todettua lainvastaisuutta ei olisi tapahtunut, saada sopimuksensa uusituksi sen päättymispäivästä lähtien.

100

Näiden seikkojen perusteella on siten katsottava, että lainvastaisuudet, joihin EIOPA on syyllistynyt, ovat varmasti vieneet kantajalta todellisen mahdollisuuden siihen, että hänen työsuhteensa EIOPAn kanssa jatkuisi keskeytyksettä 16.1.2021 lähtien sen jälkeen, kun hänen sopimuksensa olisi päättynyt (ks. vastaavasti tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 117 kohta). EIOPAn vastuun syntymisen toinen edellytys siis täyttyy.

101

Tämä vahinko on aiheutunut EIOPAn menettelyn lainvastaisuudesta, joka on varmasti vienyt kantajalta vakavasti otettavan mahdollisuuden saada sopimuksensa uusituksi (ks. vastaavasti tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 111 kohta). EIOPAn vastuun syntymisen kolmas edellytys, joka koskee lainvastaisuuden ja väitetyn vahingon välistä syy-yhteyttä, täyttyy siten myös, joten seuraavaksi on määritettävä tästä mahdollisuuden menetyksestä maksettavan vahingonkorvauksen määrä.

102

Oikeuskäytännön mukaan mahdollisuuden menettämisestä maksettavan vahingonkorvauksen määrän määrittämiseksi on sen jälkeen, kun on yksilöity sen mahdollisuuden luonne, joka virkamieheltä on evätty, määritettävä ajankohta, josta lähtien virkamies olisi voinut hyötyä tästä mahdollisuudesta, ilmaistava mahdollisuus lukuarvona ja lopuksi täsmennettävä, mitä taloudellisia seurauksia virkamiehelle on aiheutunut menetetystä mahdollisuudesta (ks. tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 118 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

103

Oikeuskäytännössä on lisäksi katsottu, että kun se on mahdollista, virkamieheltä tai muulta toimihenkilöltä evätty mahdollisuus on määritettävä objektiivisesti matemaattisena kertoimena, joka perustuu tarkkaan arvioon. Kun mahdollisuuden arvoa ei voida tällä tavalla ilmaista lukuarvona, on kuitenkin sallittua, että vahinko voidaan arvioida kohtuuden mukaan (ks. vastaavasti tuomio 24.10.2018, Fernández González v. komissio, T‑162/17 RENV, ei julkaistu, EU:T:2018:711, 119–121 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 199 kohta).

104

Kantaja on esittänyt laskelmiin perustuvan arvion määrästä, jota hänen mukaansa olisi pidettävä mahdollisuuden menetykseen liittyvän vahingonkorvauksen laskentaperusteena. Tätä arviota ei voida kuitenkaan hyväksyä. Kyseistä mahdollisuutta ei nimittäin voida asianmukaisesti määrittää lukuarvona, eikä mahdollisuuden menetyksestä aiheutuneita taloudellisia seurauksia voida täsmentää, koska kantajalle aiheutuneen aineellisen vahingon oikea laskenta riippuu useista eri oletuksista, erityisesti siltä osin kuin on kyse EIOPAn tämän tuomion johdosta tekemän uuden päätöksen sisällöstä, kantajan EIOPAssa tekemän työuran kokonaiskestosta ja hänen saamistaan ylennyksistä. Aiheutunut vahinko on siten arvioitava kohtuuden mukaan kaikki käsiteltävän asian olosuhteet huomioon ottaen (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 200 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

105

Käsiteltävän asian olosuhteissa aineellista vahinkoa, joka kantajalle aiheutui siitä, että hän menetti mahdollisuuden jatkaa keskeytyksettä työsuhdettaan EIOPAn kanssa eli mahdollisuuden saada sopimuksensa uusituksi 16.1.2021 lähtien sen jälkeen, kun hänen aikaisempi sopimuksensa oli päättynyt, arvioidaan kokonaisuudessaan oikeudenmukaisesti siten, että EIOPA velvoitetaan maksamaan kantajalle kohtuulliseksi arvioitu 10000 euron kiinteämääräinen korvaus. Tämän kiinteämääräisen korvauksen arvioinnissa on otettu huomioon erityisesti kantajan palkkaluokka, hänen sopimuksensa päättymisen ja EIOPAn tämän tuomion johdosta tekemän uuden päätöksen välinen aika, se, että kantaja oli palveluksessa kuusi vuotta, se, että hänestä laaditut arviointikertomukset olivat tyydyttäviä, sekä hänen saamansa työttömyyskorvaus.

106

Kantaja väittää, että hänelle on aiheutunut henkistä kärsimystä yhtäältä siitä, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ja valituksen hylkäämisestä tehty päätös aiheuttivat hänelle masennusta ja terveysongelmia, toiseksi siitä, että vuoden 2019 arviointikertomuksessa ja sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä hänen työsuorituksistaan annetut kielteiset arviot loukkasivat hänen ihmisarvoaan, mainettaan ja omanarvontuntoaan, ja kolmanneksi epävarmuudesta, joka seurasi siitä, että hän menetti mahdollisuuden saada täytettyä vanhuuseläkkeen saamiseen vaadittavat kymmenen palvelusvuotta. Kantajalle aiheutuneen henkisen kärsimyksen kohtuulliseksi määräksi on arvioitava 10000 euroa.

107

EIOPA väittää, että kantajan työsuorituksesta annettuja kielteisiä arvioita ja hänen sopimuksensa uusimatta jättämisestä tehtyjä päätöksiä ei voida pitää henkisen kärsimyksen perusteina. Mahdollisuuden menettäminen vanhuuseläkkeen saamiseen on sitä paitsi pelkkä olettamus, sillä vaikka kantajan sopimus olisikin uusittu, hänellä ei silti olisi ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että hän saisi täytettyä vaadittavat kymmenen palvelusvuotta.

108

Ensinnäkin henkisestä kärsimyksestä, joka kantajan mukaan aiheutui siitä, että sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös ja valituksen hylkäämisestä tehty päätös aiheuttivat hänelle masennusta ja terveysongelmia, on korostettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että kun vahingonkorvausvaatimus perustuu kumotun toimen lainvastaisuuteen, kuten käsiteltävässä asiassa, unionin yleisen tuomioistuimen toteama kumoaminen on itsessään asianmukainen ja lähtökohtaisesti riittävä korvaus henkisestä kärsimyksestä, joka kantajalle on voinut aiheutua (ks. tuomio 18.9.2015, Wahlström v. Frontex, T‑653/13 P, EU:T:2015:652,82 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), jollei kantaja osoita, että hänelle on aiheutunut henkistä kärsimystä, jota ei ole mahdollista kokonaan hyvittää tällä kumoamisella (ks. vastaavasti tuomio 12.12.2013, CH v. parlamentti, F‑129/12, EU:F:2013:203, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

109

On siten todettu, että toimen kumoaminen ei voi itsessään merkitä asianmukaista ja riittävää korvausta kaikesta kumotulla toimella aiheutetusta henkisestä kärsimyksestä, jos kumoamisella ei ole minkäänlaista tehokasta vaikutusta (tuomio 15.1.2019, HJ v. EMA, T‑881/16, ei julkaistu, EU:T:2019:5, 60 kohta ja tuomio 9.3.2010, N v. parlamentti, F‑26/09, EU:F:2010:17, 107 kohta).

110

Käsiteltävässä asiassa sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen kumoaminen ei sen tehokkaan vaikutuksen rajallisuuden vuoksi, johon viitattiin edellä 98 kohdassa, voi itsessään olla riittävä korvaus, eivätkä sopimuksen uusimatta jättämisestä aiheutuneet muut kuin aineelliset seuraukset ja etenkään kantajalle aiheutuneet terveydelliset seuraukset ole helposti korjattavissa (ks. tuomio 16.12.2020, VP v. Cedefop, T‑187/18, ei julkaistu, EU:T:2020:613, 205 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

111

Tältä osin kantaja on osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että hänelle on aiheutunut henkistä kärsimystä ja että tämä kärsimys on aiheutunut sopimuksen uusimatta jättämistä koskevasta päätöksestä ja valituksen hylkäämisestä tehdystä päätöksestä sekä olosuhteista, jossa kyseiset päätökset tehtiin ja joista EIOPAn katsotaan olevan vastuussa. Kantaja oli nimittäin sairauslomalla 16.7.2020 eli sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätöksen tekemistä seuraavasta päivästä lähtien sopimuksensa päättymiseen saakka, ja on toimittanut unionin yleiselle tuomioistuimelle lääkärintodistuksen, josta ilmenee, että hän kärsi ahdistuksesta ja masennuksesta ja sai niihin lääkehoitoa. EIOPA ei kiistä stressiä ja ahdistusta, jota kantaja on kokenut, eikä ota myöskään kantaa niistä toimitettuun lääkärintodistukseen, vaan se ainoastaan toteaa, että kantajan sopimuksen uusimatta jättämiseen oli riittävästi perusteita.

112

Näin ollen EIOPAn on katsottava aiheuttaneen kantajalle henkistä kärsimystä, jota ei voida kokonaan korvata pelkällä sopimuksen uusimatta jättämistä koskevan päätöksen ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamisella.

113

Toiseksi kantaja ei voi väittää, että vuodelta 2019 laaditussa arviointikertomuksessa ja sopimuksen uusimatta jättämistä koskevassa päätöksessä hänen työsuorituksestaan esitetty kielteinen arvio on niin ikään aiheuttanut hänelle henkistä kärsimystä. Yhtäältä tässä tuomiossa ei nimittäin todeta, että vuoden 2019 arviointikertomus on lainvastainen, vaan siinä ainoastaan todetaan, että kyseinen kertomus on viimeistelemätön, ja toisaalta kantaja ei osoita, miten kyseinen kertomus ja sopimuksen uusimatta jättämistä koskeva päätös, joissa hänen työtaidoistaan annetaan nimenomaisen kielteinen arvio, ovat voineet loukata häntä ja vahingoittaa hänen ihmisarvoaan, mainettaan ja omanarvontuntoaan tavalla, joka menee pidemmälle kuin esimiehen väliaikaisesta toimihenkilöstä tekemä objektiivinen arviointi (ks. vastaavasti tuomio 9.12.2010, komissio v. Strack, T‑526/08 P, EU:T:2010:506, 108 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 9.3.2010, N v. parlamentti, F‑26/09, EU:F:2010:17, 103 ja 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

114

Kolmanneksi kantaja ei voi myöskään vaatia vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä, joka hänelle aiheutui epävarmuudesta, joka seurasi siitä, että hän menetti mahdollisuuden saada täytetyksi vanhuuseläkkeen saamiseen vaadittavat kymmenen palvelusvuotta. Koska nimittäin EIOPAn on tämän tuomion täytäntöönpanon yhteydessä tehtävä päätös kantajan sopimuksen uusimisesta, mikä voi tarjota kantajalle mahdollisuuden jatkaa eläkeoikeuksiensa kerryttämistä, kantajan tältä osin esittämä vaatimus on ennenaikainen.

115

Näin ollen käsiteltävän asian erityisolosuhteita, jotka esitettiin edellä 110–111 kohdassa, arvioidaan oikeudenmukaisesti siten, että kantajalle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä maksettavan korvauksen kohtuulliseksi määräksi vahvistetaan 5000 euroa.

116

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

117

Koska EIOPA on olennaisilta osin hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut kantajan vaatimusten mukaisesti.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: