UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)

22 päivänä joulukuuta 2022 ( *1 )

Ennakkoratkaisupyyntö – Julkiset hankinnat – Direktiivi 2014/24/EU – Hankintasopimuksen sopimuspuolen valinta ilman tarjouspyyntömenettelyä – Yksiköiden väliset hankintasopimukset julkisella sektorilla – 12 artiklan 3 kohta – Julkiset hankinnat, jotka tehdään in house ‑hankintana – Samanlaisen määräysvallan käsite – Edellytykset – Kaikkien osallistuvien hankintaviranomaisten edustus – 12 artiklan 4 kohta – Sellaisten hankintaviranomaisten välinen sopimus, joilla on yhteiset yleisen edun mukaiset tavoitteet – Yhteistyön käsite – Edellytykset – Direktiiviä ei ole saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä määräajassa – Välitön oikeusvaikutus

Yhdistetyissä asioissa C‑383/21 ja C‑384/21,

joissa on kyse kahdesta SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jotka Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Belgia) on esittänyt 15.6.2021 tekemillään päätöksillä, jotka ovat saapuneet unionin tuomioistuimeen 24.6.2021, saadakseen ennakkoratkaisun asioissa

Sambre & Biesme SCRL (C‑383/21) ja

Commune de Farciennes (C‑384/21)

vastaan

Sociéte wallonne du logement (SWL),

UNIONIN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja E. Regan (esittelevä tuomari) sekä tuomarit D. Gratsias, M. Ilešič, I. Jarukaitis ja Z. Csehi,

julkisasiamies: M. Campos Sánchez-Bordona,

kirjaaja: hallintovirkamies M. Siekierzyńska,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 30.3.2022 pidetyssä istunnossa esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

–	Sambre & Biesme SCRL, edustajinaan J. Laurent ja C. Servais, avocats,

–	Commune de Farciennes, edustajinaan J. Bourtembourg ja N. Fortemps, avocats,

–	Belgian hallitus, asiamiehinään J.-C. Halleux, C. Pochet ja L. Van den Broeck, avustajanaan M. Vastmans, avocate,

–	Euroopan komissio, asiamiehinään P. Ondrůšek ja G. Wils,

kuultuaan julkisasiamiehen 9.6.2022 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

1	Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat julkisista hankinnoista ja direktiivin 2004/18/EY kumoamisesta 26.2.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/24/EU (EUVL 2014, L 94, s. 65) 12 artiklan 3 ja 4 kohdan tulkintaa.

Nämä pyynnöt on esitetty asioissa, joissa kantajina ovat yhtäältä Sambre & Biesme SCR, société de logement de service public (SLSP) (jäljempänä SLSP Sambre & Biesme) (asia C‑383/21) ja toisaalta Farciennesin kunta (asia C‑384/21) ja vastaajana Société wallonne du logement (SWL) ja joissa on kyse siitä, että viimeksi mainittu on kumonnut SLSP Sambre & Biesmen hallituksen päätökset, joilla tämä on yhtäältä hyväksynyt Farciennesin kunnan kanssa tehdyn yhteisiä hankintoja koskevan puitesopimuksen ja toisaalta päättänyt olla kilpailuttamatta asbestinkartoituspalvelua koskevaa hankintaa, koska SLSP Sambre & Biesmen ja Intercommunale pour la gestion et la réalisation d’études techniques et économiquesin (Igretec) (kuntienvälinen osuuskunta teknisten ja taloudellisten tutkimusten hallinnointia ja toteuttamista varten) välillä oli in house ‑suhde.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Unionin oikeus

Direktiivin 2014/24 johdanto-osan 5, 31 ja 33 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(5)

Olisi muistettava, että tässä direktiivissä ei millään tavalla velvoiteta jäsenvaltioita turvautumaan alihankintaan tai ulkoistamiseen sellaisten palvelujen suorittamisessa, jotka ne haluavat suorittaa itse tai järjestää muulla tavalla kuin tässä direktiivissä tarkoitetuilla hankintasopimuksilla. Lakiin, asetukseen tai työsopimuksiin perustuvien palvelujen suorittamisen ei olisi kuuluttava tämän direktiivin soveltamisalaan. Joissakin jäsenvaltioissa tällaisia voivat olla esimerkiksi eräät hallinnolliset ja valtion palvelut, kuten täytäntöönpano- ja lainsäädäntöpalvelut, tai eräät yhteiskunnalle tuotettavat palvelut, kuten ulkoasiainhallinnon palvelut, oikeuspalvelut tai pakolliset sosiaaliturvapalvelut.

– –

(31)

Siitä, kuinka pitkälle julkisella sektorilla tehtyjä yksiköiden välisiä sopimuksia olisi säänneltävä julkisia hankintoja koskevilla säännöillä, vallitsee huomattava oikeudellinen epävarmuus. Asiaa koskevaa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä on tulkittu eri tavoin eri jäsenvaltioissa ja jopa eri hankintaviranomaisten keskuudessa. Sen vuoksi olisi selvennettävä, milloin julkisella sektorilla tehtyihin hankintasopimuksiin ei sovelleta julkisia hankintoja koskevia sääntöjä.

Tällaisen selventämisen olisi perustuttava asiaa koskevassa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä esitettyihin periaatteisiin. Pelkästään se, että molemmat sopimuspuolet ovat itse viranomaisia, ei sinänsä sulje pois hankintasääntöjen soveltamista. Hankintasääntöjen soveltaminen ei saisi kuitenkaan vaikuttaa viranomaisten vapauteen suorittaa niille annetut julkiseen palveluun liittyvät tehtävät käyttäen omia voimavarojaan, mihin kuuluu mahdollisuus tehdä yhteistyötä muiden viranomaisten kanssa.

Olisi varmistettava, että soveltamisalan ulkopuolelle jätetty julkisen sektorin sisäinen yhteistyö ei aiheuta kilpailun vääristymistä yksityisiin talouden toimijoihin nähden, jos yksityinen palvelujentarjoaja on kilpailijoitaan edullisemmassa asemassa.

– –

(33)

Hankintaviranomaisten olisi voitava päättää suorittaa julkisia palvelujaan yhteisesti tekemällä yhteistyötä ilman, että niiltä vaadittaisiin mitään tiettyä oikeudellista muotoa. Tällainen yhteistyö saattaa kattaa kaikentyyppiset toiminnot, jotka liittyvät osallistuville viranomaisille osoitettujen tai niiden suoritettavakseen ottamien palvelujen suorittamiseen ja velvollisuuksien hoitamiseen, kuten paikallis- tai alueviranomaisten pakolliset tai vapaaehtoiset tehtävät taikka palvelut, jotka on annettu julkisoikeudellisesti tietyille yksiköille. Osallistuvien eri viranomaisten suorittamien palvelujen ei tarvitse välttämättä olla samanlaisia, vaan ne voivat olla myös toisiaan täydentäviä.

Julkisten palvelujen yhteistä suorittamista koskeviin sopimuksiin ei olisi sovellettava tässä direktiivissä esitettyjä sääntöjä, edellyttäen, että sopimukset on tehty yksinomaan hankintaviranomaisten välillä, tällaisen yhteistoiminnan täytäntöönpanoa hallitsevat ainoastaan yleiseen etuun liittyvät näkökohdat ja mikään yksityinen palvelujentarjoaja ei ole kilpailijoitaan edullisemmassa asemassa.

Näiden edellytysten täyttämiseksi yhteistyön olisi perustuttava yhteistoiminnan käsitteeseen. Tällainen yhteistyö ei edellytä, että kaikki osallistuvat viranomaiset vastaavat pääasiallisten sopimusvelvoitteiden suorittamisesta, kunhan ne ovat sitoutuneet tekemään osansa kyseisen julkisen palvelun suorittamisesta yhteistoiminnassa. Lisäksi ainoastaan yleiseen etuun liittyvien näkökohtien olisi hallittava yhteistoiminnan täytäntöönpanoa, osallistuvien hankintaviranomaisten väliset varojen siirrot mukaan lukien.”

4	Kyseisen direktiivin I osastoon, jonka otsikko on ”Soveltamisala, määritelmä ja yleiset periaatteet”, sisältyy I luku, jonka otsikko on ”Soveltamisala ja määritelmät” ja jonka 3 jakso, jonka otsikko puolestaan on ”Poikkeukset”, sisältää 7–12 artiklan.

Mainitun direktiivin 12 artiklassa, jonka otsikko on ”Yksiköiden väliset hankintasopimukset julkisella sektorilla”, säädetään seuraavaa:

”1. Hankintasopimus, jonka hankintaviranomainen tekee yksityisoikeudellisen tai julkisoikeudellisen oikeushenkilön kanssa, jää tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, jos kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät:

a)	hankintaviranomainen käyttää kyseisessä oikeushenkilössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään;

b)	yli 80 prosenttia kyseisen määräysvallassa olevan oikeushenkilön toiminnoista suoritetaan niiden tehtävien täyttämiseksi, jotka se on vastaanottanut määräysvaltaa käyttävältä hankintaviranomaiselta tai muilta kyseisen hankintaviranomaisen määräysvallan alaisilta oikeushenkilöiltä; ja

määräysvallan alaisessa oikeushenkilössä ei ole suoria yksityisiä pääomaosuuksia lukuun ottamatta perussopimuksen mukaisia kansallisissa säännöksissä vaadittuja yksityisen pääomaosuuden muotoja ilman määräysvaltaa ja ilman suojaamista, jotka eivät vaikuta ratkaisevasti määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksiin.

Hankintaviranomaisen katsotaan käyttävän oikeushenkilössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla, jos se käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa määräysvallan alaisen oikeushenkilön strategisiin tavoitteisiin ja tärkeisiin päätöksiin. Tällaista määräysvaltaa voi käyttää myös toinen oikeushenkilö, joka on samalla tavoin hankintaviranomaisen määräysvallassa.

2. Edellä olevaa 1 kohtaa sovelletaan myös silloin, kun määräysvallan alainen oikeushenkilö, joka on hankintaviranomainen, tekee sopimuksen tätä määräysvaltaa käyttävän hankintaviranomaisen kanssa tai saman hankintaviranomaisen määräysvallan alaisen toisen oikeushenkilön kanssa edellyttäen, että oikeushenkilössä, jonka kanssa hankintasopimus tehdään, ei ole suoria yksityisiä pääomaosuuksia lukuun ottamatta perussopimusten mukaisia kansallisissa säännöksissä vaadittuja yksityisen pääomaosuuden muotoja ilman määräysvaltaa ja ilman suojaamista, jotka eivät vaikuta ratkaisevasti määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksiin.

3. Hankintaviranomainen, joka ei käytä yksityisoikeudellisessa tai julkisoikeudellisessa oikeushenkilössä 1 kohdassa tarkoitettua määräysvaltaa, voi kuitenkin tehdä hankintasopimuksen kyseisen oikeushenkilön kanssa tätä direktiiviä soveltamatta, jos kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät:

a)	hankintaviranomainen käyttää yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa kyseisessä oikeushenkilössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään;

b)	yli 80 prosenttia kyseisen oikeushenkilön toiminnoista suoritetaan niiden tehtävien täyttämiseksi, jotka se on vastaanottanut määräysvaltaa käyttäviltä hankintaviranomaisilta tai muilta samojen hankintaviranomaisten määräysvallan alaisilta oikeushenkilöiltä; ja

Sovellettaessa ensimmäisen alakohdan a alakohtaa hankintaviranomaisten katsotaan käyttävän yhteistä määräysvaltaa oikeushenkilössä, jos kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät:

i)	määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelimet koostuvat kaikkien määräysvallan käyttöön osallistuvien hankintaviranomaisten edustajista. Yksittäiset edustajat voivat edustaa useita tai kaikkia osallistuvia hankintaviranomaisia;

ii)	kyseiset hankintaviranomaiset voivat yhdessä käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa määräysvallan alaisen oikeushenkilön strategisiin tavoitteisiin ja tärkeisiin päätöksiin; ja

iii)	määräysvallan alainen oikeushenkilö ei aja sellaisia etuja, jotka poikkeaisivat määräysvaltaa käyttävien hankintaviranomaisten eduista.

4. Yksinomaan kahden tai useamman hankintaviranomaisen välillä tehty sopimus jää tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, jos kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät:

a)	sopimuksella käynnistetään tai toteutetaan siihen osallistuvien hankintaviranomaisten välinen yhteistyö tavoitteena varmistaa, että julkiset palvelut, jotka niiden on suoritettava, tarjotaan niiden yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi;

b)	kyseisen yhteistyön toteuttamista ohjaavat ainoastaan yleiseen etuun liittyvät näkökohdat; ja

c)	osallistuvat hankintaviranomaiset harjoittavat avoimilla markkinoilla alle 20:tä prosenttia yhteistyön piiriin kuuluvista toiminnoistaan.

– –”

Tämän direktiivin 90 artiklan, jonka otsikko on ”Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä ja siirtymäsäännökset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 18 päivänä huhtikuuta 2016. Niiden on viipymättä toimitettava nämä säännökset kirjallisina komissiolle.”

Belgian oikeus

Direktiivi 2014/24 on saatettu osaksi Belgian oikeutta julkisista hankinnoista 17.6.2016 annetulla lailla (loi relative aux marchés publics; Moniteur belge 14.7.2016, s. 44219), joka tuli voimaan 30.6.2017 sen jälkeen, kun kyseisen direktiivin 90 artiklassa säädetty määräaika direktiivin täytäntöönpanolle oli päättynyt.

Pääasiat ja ennakkoratkaisukysymykset

8	SLSP Sambre & Biesme on rajavastuuosuuskunta, jonka pääosakkaita ovat Farciennesin ja Aiseau-Preslesin kunnat (Belgia). Se on julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiö, jota valvoo SWL, joka toimii Vallonian hallituksen lukuun.

9	Vuonna 2015 SLSP Sambre & Biesme ja Farciennesin kunta päättivät yhdistää resurssinsa ja rakentaa Farciennesiin ekokorttelin, johon kuului noin 150 asuntoa. Tätä varten osapuolet päättivät turvautua Igretecin palveluihin hankkeensa toteutumisen valvomiseksi.

10	Igretec on rajavastuuosuuskunta, joka hoitaa julkisen palvelun tehtäviä ja joka on tässä tarkoituksessa julkisoikeudellinen oikeushenkilö. Se toimii useilla aloilla. Kuten sen säännöissä on todettu, sen toimialaan kuuluu muun muassa tutkimus- ja hallinto-osaston toiminta.

Igretecin organisaatiota ja toimintaa säännellään paikallisdemokratiaa ja hajauttamista koskevassa koodeksissa sekä osuuskunnan säännöissä. Sen kokoonpanoon kuuluu yksinomaan julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä. Pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan Igretecin jäseninä oli yli 70 kuntaa, joista yksi oli Farciennesin kunta, ja yli 50 muuta viranomaista. Erityisesti Igretecin osuuksista, jotka jakautuvat viiteen sarjaan, on todettava, että kuntien omistamien A-sarjan osuuksien määrä oli 5054351 ja ”muille julkisen vallan käyttäjille” tarkoitettuja C-sarjan osuuksia oli 17126.

Igretecin toiminnassa kunnilla on aina äänten enemmistö ja niillä on puheenjohtajuus hallinnosta ja valvonnasta vastaavissa eri elimissä, ja Igretecin elinten päätökset katsotaan tehdyksi vain, jos saavutetaan sekä läsnä tai edustettuina olevien hallituksen jäsenten äänienemmistön lisäksi enemmistö kuntajäsenten hallitusten jäsenten äänistä.

13	SLSP Sambre & Biesme päätti 29.10.2015 ostaa yhden Igretecin C-sarjan osuuden voidakseen käyttää tämän palveluja jäsenenä.

Farciennesin kunta teki 23.3.2016 Igretecin kanssa rakennuttamisen tukea ja oikeudellista neuvontaa koskevan sopimuksen sekä arkkitehtuurin, vakauden, erityistekniikan, tieverkon, ympäristön ja kaupunkisuunnittelun toteuttamiskelpoisuutta koskevan sopimuksen. Näiden tehtävien yhteydessä Igretec ehdotti kolmea erilaista mukautusta, jotka sisälsivät SLSP Sambre & Biesmen hankkeen, ja ehdotti SLSP Sambre & Biesmen ja Farciennesin kunnan välistä yhteistä hankintaa koskevan sopimuksen tekemistä.

SLSP Sambre & Biesmen hallitus ilmoitti 19.1.2017 hyväksyvänsä yhtäältä puitesopimusluonnoksen, joka koski Farciennesin kunnan kanssa tehtäviä yhteisiä hankintoja, ja toisaalta erityiset tarjouspyyntöasiakirjat, jotka koskivat asiantuntijatoimiston nimeämistä asbestiongelman kartoittamiseksi ja sitä koskevan hallinnointiohjelman laatimiseksi. Näitä Igretecin laatimia asiakirjoja kuvattiin ensimmäiseksi vaiheeksi, joka koski ekokorttelihankkeen toteuttamista Farciennesissa.

16	Farciennesin kunnan kunnanvaltuusto päätti 26.1.2017 hyväksyä tämän puitesopimuksen tekemisen SLSP Sambre & Biesmen kanssa.

Kyseisen puitesopimuksen 1 kohdassa, jonka otsikko on ”Kohde”, määrätään, että Farciennesin kunta ja SLSP Sambre & Biesme sopivat tällä puitesopimuksella oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan Farciennesiin rakennettavan ekokorttelin suunnittelussa ja rakennusurakoiden toteutuksessa ja että ne päättävät toteuttaa yhteisesti palveluja, urakoita ja urakoiden markkinointia koskevat julkiset hankinnat.

Tältä osin ne nimeävät Farciennesin kunnan hankintaviranomaiseksi, joka toimii yhteisesti niiden nimissä ja tekee yksin kaikki hankintasopimuksen tekemiseen ja sopimuspuolten valintaan liittyvät päätökset edellyttäen, että osapuolet neuvottelevat keskenään ennen puitesopimuksen täytäntöönpanemiseksi tehtäviä päätöksiä ja sen 2 artiklan mukaisesti ohjaustoimikunnassa, joka koostuu kummankin sopimuspuolen edustajista.

Kyseisen puitesopimuksen 5 kohdassa, jonka otsikko on ”Rakennuttamisen tuen valinta palvelu-, urakka- ja urakoiden markkinointihankintojen suorittamista ja kaupunkialueiden elvyttämistehtävän toteuttamista varten”, määrätään, että ”osapuolet sopivat, että Farciennesin kunta tekee Igretecin kanssa rakennuttamisen tukea, oikeudellista neuvontaa ja ympäristöpalveluja koskevan sopimuksen, joka tehdään in house ‑suhteessa, joka yhdistää kummankin sopimuspuolen [ja Igretecin]”.

SLSP Sambre & Biesmen hallitus päätti 9.2.2017 yhtäältä ”hyväksyä yhteisiä hankintoja koskevan puitesopimuksen tekemisen Farciennesin kunnan kanssa” ja toisaalta ”olla kilpailuttamatta asbestikartoituspalveluja koskevaa julkista hankintaa,” jonka erityiset tarjouspyyntöasiakirjat se oli aiemmin hyväksynyt, ”SLSP Sambre & Biesmen ja Igretecin in house ‑suhteen vuoksi”.

21	Valvontaviranomaisena toimiva SWL kumosi 25.2.2017 tekemällään päätöksellä nämä kaksi SLSP Sambre & Biesmen hallituksen päätöstä sillä perusteella, että in house ‑poikkeuksen edellytykset eivät täyttyneet SLSP Sambre & Biesmen ja Igretecin välillä.

SLSP Sambre & Biesme (asia C‑383/21) nosti 28.4.2017 ja Farciennesin kunta (asia C‑384/21) 2.5.2017 kumoamiskanteen SWL:n päätöksestä Conseil d’État’ssa (ylin hallintotuomioistuin, Belgia). Ne väittävät, että tällaiseen poikkeukseen liittyvät edellytykset, joista säädetään direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdassa, täyttyivät mainituissa olosuhteissa, joten kyseessä olevien julkisten hankintojen toteuttaminen suorahankintana oli sallittua. Farciennesin kunta (asia C‑384/21) väittää lisäksi, että sopimuspuolen valinta ilman kilpailutusta on perusteltua myös tämän direktiivin 12 artiklan 4 kohdan perusteella, koska hankintaviranomaisten välillä on viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettu yhteistyötilanne.

Koska laki, jolla kyseinen direktiivi saatettiin osaksi kansallista oikeusjärjestystä, ei ollut vielä tullut voimaan pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, vaikka direktiivin 2014/24 90 artiklassa tällaisen täytäntöönpanon osalta säädetty määräaika oli jo päättynyt, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii ensinnäkin sitä, onko sen käsiteltävänä olevat oikeusriidat 3.10.2019 annetun tuomion Irgita (C‑285/18, EU:C:2019:829) valossa ratkaistava tämän direktiivin 12 artiklan 3 ja 4 kohdan perusteella, kun pääasian asianosaiset ovat erimielisiä erityisesti siitä, onko näiden säännösten tarkoituksena vain antaa jäsenvaltioille mahdollisuus jättää tiettyjen julkisen sektorin yksiköiden välisten hankintasopimusten sopimuspuolen valinta tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Niiden edellytysten osalta, joiden on täytyttävä, jotta hankintaviranomainen, joka käyttää yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa määräysvaltaa kyseisessä oikeushenkilössä, voi tehdä in house ‑hankinnan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, millä tavoin tämän hankintaviranomaisen on osallistuttava määräysvallassa olevan yksikön elimiin ja tosiasiallisesti osallistuttava määräysvallan käyttämiseen tässä yksikössä erityisesti direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdassa tarkoitetun vaatimuksen nojalla. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että C-sarjan osuuksia omistavat jäsenet, joihin SLSP Sambre & Biesme kuuluu, omistivat hyvin vähäisen osuuden, minkä vuoksi ne eivät voineet tosiasiallisesti osallistua Igreteciin kohdistuvan määräysvallan käyttämiseen.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että kunnilla on A-sarjan osuuksien omistavina jäseninä ensisijainen asema päätöksentekoelimissä, ja täsmentää, että kun otetaan huomioon C-sarjan osuuksia omistavien jäsenien erittäin vähäinen omistus, niillä ei ollut tosiasiallisesti mahdollisuutta hallituksen jäseneen, joka olisi edustanut niitä Igretecin hallituksessa, kun taas Igretecin säännöissä, sellaisina kuin niitä sovelletaan pääasian oikeusriidoissa, ei millään tavoin taattu näiden jäsenten nimeämän hallituksen jäsenen läsnäoloa niiden edustamista varten. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ettei kyseisillä jäsenillä ollut tosiasiallisesti yhtäkään edustajaa hallituksessa tai ”tutkimus- ja hallinto-osaston pysyvässä komiteassa”, ja päätteli tästä, etteivät C-sarjan osuuksia omistavat jäsenet osallistuneet millään tavalla yhteisen määräysvallan käyttämiseen Igretecissä.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin, että pääasioiden kantajat väittävät, että Igretecin hallituksessa istui Farciennesin kunnan kunnanvaltuuston jäsen, joka oli samanaikaisesti SLSP Sambre & Biesmen hallituksen jäsen, koska Farciennesin kunta oli osakas sekä Igretecissä että SLSP Sambre & Biesmessä.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää kuitenkin, ettei ole osoitettu, että tällaisesta tilanteesta olisi määrätty oikeudellisesti ja että se olisi taattu oikeudellisesti. Lisäksi kyseinen henkilö kuului Igretecin hallitukseen Farciennesin kunnan kunnanvaltuuston jäsenen ominaisuudessa, eikä voida katsoa, että hän olisi tällä perusteella edustanut myös SLSP Sambre & Biesmen intressejä.

Kun otetaan huomioon pääasian kantajien ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vaatima konkreettinen arviointi sen määrittämiseksi, käyttääkö hankintaviranomainen sopimuspuoleksi valitussa yksikössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, voidaanko tämän tuomion 26 ja 27 kohdassa kuvatun kaltaisen tilanteen perusteella päätellä, kuten pääasian kantajat väittävät, että SLSP Sambre & Biesme osallistui Igretecin päätöksentekoelimiin ja käytti siten määräysvaltaa siihen yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa Farciennesin kunnan välityksellä.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää yhtäältä, että vaikka pääasian kantajat väittävät, että Farciennesin kunta on osakas sekä SLSP Sambre & Biesmessä että Igretecissä ja että se käyttää näissä kahdessa yksikössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään, kantajat eivät aio vedota mahdollisuuteen valita saman hankintaviranomaisen määräysvallassa olevien kahden yksikön välillä tehdyn hankintasopimuksen sopimuspuoli suoraan. Toisaalta ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella on epäilyksiä siitä, täyttyvätkö joka tapauksessa edellytykset, jotka koskevat tällaisten sopimusten jättämistä julkisia hankintoja koskevien unionin oikeuden sääntöjen soveltamisalan ulkopuolelle, sillä Farciennesin kunta käyttää määräysvaltaansa yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii lopuksi myös mahdollisuutta tehdä hankintasopimus ilman tarjouspyyntömenettelyä direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohdan nojalla, koska Farciennesin kunta vetoaa toissijaisesti tässä säännöksessä tarkoitettuun hankintaviranomaisten välisen yhteistyön tilanteeseen.

Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, voiko mainitussa säännöksessä tarkoitettu yhteistyön käsite kattaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset olosuhteet pelkästään sillä perusteella, että Igretecille annetut rakennuttamisen tuen, oikeudellisen neuvonnan ja ympäristöpalvelujen tuottamista koskevat tehtävät liittyvät SLSP Sambre & Biesmen ja Farciennesin kunnan väliseen yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on toteuttaa yhteinen hanke ekokorttelin perustamiseksi Farciennesiin, että in house ‑suhde yhdistää joka tapauksessa tämän kunnan ja Igretecin ja että mainittu kunta ja SLSP Sambre & Biesme ovat Igretecin jäseniä viimeksi mainitun toimialalla, jota tehtävät, jotka ne haluavat antaa Igretecin hoidettavaksi, nimenomaan koskevat.

Näissä olosuhteissa Conseil d’État on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

Asiassa C‑383/21:

”1)	Onko direktiivin [2014/24] 12 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sillä on välitön oikeusvaikutus?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko direktiivin [2014/24] 12 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että edellytys siitä, että hankintaviranomaisen – tässä tapauksessa julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiön – on oltava edustettuna määräysvallan alaisen oikeushenkilön – tässä tapauksessa kuntienvälisen osuuskunnan – päätöksentekoelimissä, täyttyy pelkästään sillä perusteella, että henkilö, joka on mainitun kuntienvälisen osuuskunnan hallituksen jäsen toisen osallistuvan hankintaviranomaisen – tässä tapauksessa kunnan – kunnanvaltuuston jäsenenä, on pelkästään tosiseikkoihin liittyvien olosuhteiden perusteella ja ilman oikeudellisia takeita edustamisesta myös julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiön hallituksen jäsen, kun kunta on osakkaana (yhdessä muiden kanssa) sekä määräysvallan alaisessa yksikössä (kuntienvälinen osuuskunta) että julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiössä?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, onko katsottava, että hankintaviranomainen – tässä tapauksessa julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiö – ’osallistuu’ määräysvallan alaisen oikeushenkilön – tässä tapauksessa kuntienvälisen osuuskunnan – päätöksentekoelimiin pelkästään sillä perusteella, että henkilö, joka on mainitun kuntienvälisen osuuskunnan hallituksen jäsen toisen osallistuvan hankintaviranomaisen – tässä tapauksessa kunnan – kunnanvaltuuston jäsenenä, on pelkästään tosiseikkoihin liittyvien olosuhteiden perusteella ja ilman oikeudellisia takeita edustamisesta myös julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiön hallituksen jäsen, kun kunta on osakkaana (yhdessä muiden kanssa) sekä määräysvallan alaisessa yksikössä (kuntienvälinen osuuskunta) että julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiössä?”

Asiassa C‑384/21:

”1)	Onko direktiivin [2014/24] 12 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sillä on välitön oikeusvaikutus?

4)	Onko direktiivin [2014/24] 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että sillä on välitön oikeusvaikutus?

Jos [neljänteen] kysymykseen vastataan myöntävästi, onko direktiivin [2014/24] 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että sen perusteella on sallittua antaa ilman ensin järjestettyä kilpailutusta rakennuttamisen tuen, oikeudellisen neuvonnan ja ympäristöpalvelujen tuottamista koskevia tehtäviä hankintaviranomaiselle – tässä tapauksessa kuntienväliselle osuuskunnalle –, kun kyseiset tehtävät liittyvät kahden muun hankintaviranomaisen väliseen yhteistyöhön – tässä tapauksessa kunnan ja julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiön yhteistyöhön –, kun on riidatonta, että kunta käyttää kuntienväliseen osuuskuntaan in house - määräysvaltaa yhdessä muiden kanssa ja kun kunta ja julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiö ovat kyseisen kuntienvälisen osuuskunnan jäseniä ’tutkimus- ja hallinto-osaston ja hankintakeskuksen’ toimialalla, jolla hoidetaan nimenomaan niitä tehtäviä, jotka kunta ja julkisen palvelutehtävän asuntotuotantoyhtiö haluavat osuuskunnalle antaa ja jotka ovat toimintoja, joita hankkeiden suunnitteluun, rakentamiseen ja toteuttamiseen erikoistuneet tutkimus- ja hallintoyritykset harjoittavat markkinoilla?”

33	Unionin tuomioistuimen presidentin 27.8.2021 tekemällä päätöksellä asiat C‑383/21 ja C‑384/21 yhdistettiin asian käsittelyn kirjallista ja suullista vaihetta sekä tuomion antamista varten.

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

Asiassa C‑383/21 esitetty ensimmäinen kysymys ja asiassa C‑384/21 esitetyt ensimmäinen ja neljäs kysymys

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy asiassa C‑383/21 esittämällään ensimmäisellä kysymyksellä sekä asiassa C‑384/21 esittämillään ensimmäisellä ja neljännellä kysymyksellä, onko direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 ja 4 kohtaa tulkittava siten, että niillä on välittömiä oikeusvaikutuksia julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden välisissä oikeusriidoissa, jotka koskevat hankintasopimusten tekemistä suorahankintana, kun kyseessä oleva jäsenvaltio ei ole saattanut tätä direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä säädetyssä määräajassa.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että aina, kun direktiivin säännökset ovat sisältönsä osalta ehdottomia ja riittävän täsmällisiä, niihin on mahdollista vedota kansallisissa tuomioistuimissa asianomaista jäsenvaltiota vastaan, jos jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä määräajassa tai jos direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä virheellisesti (tuomio 14.1.2021, RTS infra ja Aannemingsbedrijf Norré-Behaegel, C‑387/19, EU:C:2021:13, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

SEUT 288 artiklan kolmannen kohdan mukaan direktiivin sitovuus, jonka perusteella siihen on mahdollista vedota, koskee vain ”jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu”. Tästä seuraa vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, että direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota tällaista henkilöä vastaan kansallisessa tuomioistuimessa (tuomio 12.12.2013, Portgás, C‑425/12, EU:C:2013:829, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

On kuitenkin huomautettava, että silloin, kun yksityiset voivat vedota direktiiviin – eivät yksityistä vaan – jäsenvaltiota vastaan, he voivat tehdä tämän riippumatta siitä, missä ominaisuudessa jäsenvaltio toimii. On nimittäin tarpeen välttää tilanne, jossa jäsenvaltio voisi hyötyä siitä, ettei se ole noudattanut unionin oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 7.7.2016, Ambisig, C‑46/15, EU:C:2016:530, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Näin ollen yksityiset voivat vedota direktiivin ehdottomiin ja riittävän täsmällisiin säännöksiin paitsi jäsenvaltion ja sen hallinnon kaikkia elimiä vastaan myös sellaisia yksityisoikeudellisiakin elimiä tai yksiköitä vastaan, jotka kuuluvat viranomaisen alaisuuteen tai sen määräysvaltaan tai joiden hoidettavaksi jäsenvaltio on antanut yleisen edun mukaisen tehtävän ja joille on tätä varten annettu erityisen laajaa valtaa, joka poikkeaa vallasta, joka johtuu yksityisten välisiin suhteisiin sovellettavista oikeussäännöistä (tuomio 30.4.2020, Blue Air – Airline Management Solutions, C‑584/18, EU:C:2020:324, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tästä seuraa, että koska jäsenvaltiolle on SEUT 288 artiklan kolmannessa kohdassa ja direktiivissä itsessään asetettu pakottava velvollisuus ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin kyseisessä direktiivissä säädetyn tavoitteen saavuttamiseksi ja koska kaikkien edellisessä kohdassa tarkoitettujen yksiköiden on noudatettava sitä, näiden yksiköiden väliset oikeusriidat ovat oikeusriitoja, joiden osapuolten on sovellettava kyseistä direktiiviä ja joihin nähden voidaan tämän johdosta vedota kyseisen direktiivin ehdottomiin ja riittävän täsmällisiin säännöksiin. Näin ollen näihin direktiivin säännöksiin voidaan vedota tällaisissa oikeusriidoissa, olipa kyse näiden yksiköiden osalta näistä säännöksistä johtuvien velvollisuuksien noudattamisen varmistamisesta tai näissä säännöksissä niille annettuihin oikeuksiin vetoamisesta (ks. vastaavasti tuomio 12.12.2013, Portgás, C‑425/12, EU:C:2013:829, 34, 35 ja 38 kohta).

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöistä käy ilmi, että pääasian oikeusriidan asianosaiset ovat julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä, joiden on noudatettava direktiiviä 2014/24. Tästä seuraa, että kun mainittua direktiiviä ei ole saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä säädetyssä määräajassa, SLSP Sambre & Biesmen ja Farciennesin kunnan kaltaiset hankintaviranomaiset voivat näiden oikeusriitojen yhteydessä vedota tämän direktiivin säännöksiin, kunhan nämä säännökset ovat ehdottomia ja riittävän täsmällisiä.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt tältä osin, että unionin oikeuden säännös on yhtäältä ehdoton, mikäli siinä säädetään velvollisuus, johon ei ole liitetty mitään ehtoja ja jonka täytäntöönpano tai vaikutukset eivät riipu sen enempää Euroopan unionin toimielinten kuin jäsenvaltioidenkaan toimista, ja toisaalta riittävän täsmällinen, jotta yksityinen voi vedota siihen ja tuomioistuin sitä soveltaa, jos siinä säädetään sanamuodoltaan yksiselitteisestä velvoitteesta (tuomio 14.1.2021, RTS infra ja Aannemingsbedrijf Norré-Behaegel, C‑387/19, EU:C:2021:13, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Asia on näin direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 ja 4 kohdan osalta.

Ensinnäkin näiden säännösten ehdottomuudesta on nimittäin huomautettava aluksi, että – kuten tämän tuomion 23 kohdassa on todettu – ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii 3.10.2019 annetun tuomion Irgita (C‑285/18, EU:C:2019:829) valossa näiden säännösten soveltamisalaa, kun pääasian asianosaiset ovat erimielisiä muun muassa siitä, onko näiden säännösten tarkoituksena vain antaa jäsenvaltioille mahdollisuus jättää tiettyjen julkisen sektorin yksiköiden välisten hankintasopimusten sopimuspuolen valinta tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Hankintaviranomaiset eivät nimittäin mahdollisesti voisi vedota tällaisiin ulkopuolelle jättämisiin silloin, kun kyseisen direktiivin täytäntöönpanon laiminlyönnin vuoksi asianomainen jäsenvaltio ei voi käyttää tällaista mahdollisuutta.

Tästä on todettava, että direktiivin 2014/24 12 artiklassa säädetään sen jakson, johon se kuuluu, otsikon mukaisesti, että julkisen sektorin yksiköiden väliset hankintasopimukset, jotka täyttävät siinä mainitut edellytykset, eivät kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan, ja näitä edellytyksiä hankintaviranomaisen on siis noudatettava, kun se haluaa toteuttaa tällaisen hankintasopimuksen suorahankintana. Erityisesti kyseisen 12 artiklan 3 ja 4 kohta koskevat yhtäältä hankintasopimuksia, joiden sopimuspuoleksi hankintaviranomainen on valinnut oikeushenkilön, jossa se käyttää muiden hankintaviranomaisten kanssa samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään, ja toisaalta hankintasopimuksia, jotka on tehty yksinomaan hankintaviranomaisten välillä sitä varten, että käynnistetään tai toteutetaan niiden välinen yhteistyö tavoitteena varmistaa, että julkiset palvelut, jotka niiden on suoritettava, tarjotaan niiden yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Niinpä direktiivin 2014/24 12 artiklassa on kodifioitu suorahankintaa koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja täsmennetty sitä ja tämä osoittaa selvästi unionin lainsäätäjän tarkoituksena olleen, että nämä suorahankintaa koskevat säännöt kytkeytyvät mainittuun direktiiviin (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2019, Rhenus Veniro, C‑253/18, EU:C:2019:386, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Kuten unionin tuomioistuin on katsonut, kyseisen direktiivin 12 artiklalla ei näin ollen viedä jäsenvaltioilta vapautta suosia tiettyä palvelujen tarjoamistapaa, rakennusurakan toteuttamistapaa tai tavaroiden hankkimistapaa muiden tapojen kustannuksella. Tämä vapaus merkitsee nimittäin valintaa, joka tehdään hankintasopimuksen tekemistä edeltävässä vaiheessa ja joka ei näin ollen kuulu direktiivin 2014/24 soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio 3.10.2019, Irgita, C‑285/18, EU:C:2019:829, 44 kohta; määräys 6.2.2020, Pia Opera Croce Verde Padova, C‑11/19, EU:C:2020:88, 41 ja 47 kohta ja määräys 6.2.2020, Rieco, C‑89/19–C‑91/19, EU:C:2020:87, 33, 39 ja 40 kohta).

Lisäksi direktiivin 2014/24 johdanto-osan viides perustelukappale ja 31 perustelukappaleen toinen kohta kuvastavat unionin lainsäätäjän halua tunnustaa jäsenvaltioiden vapaus valita palvelujen tarjoamistapa, jolla hankintaviranomaiset voivat täyttää omat tarpeensa (ks. vastaavasti tuomio 3.10.2019, Irgita, C‑285/18, EU:C:2019:829, 45 kohta; määräys 6.2.2020, Pia Opera Croce Verde Padova, C‑11/19, EU:C:2020:88, 42 ja 47 kohta ja määräys 6.2.2020, Rieco, C‑89/19–C‑91/19, EU:C:2020:87, 34, 39 ja 40 kohta).

Yhtäältä nimittäin kyseisen direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa todetaan, että kyseisessä direktiivissä ei millään tavalla velvoiteta jäsenvaltioita turvautumaan alihankintaan tai ulkoistamiseen sellaisten palvelujen suorittamisessa, jotka ne haluavat suorittaa itse tai järjestää muulla tavalla kuin tässä direktiivissä tarkoitetuilla hankintasopimuksilla. Toisaalta direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleen toisessa kohdassa todetaan, että vaikka pelkästään se, että molemmat sopimuspuolet ovat itse viranomaisia, ei sinänsä sulje pois hankintasääntöjen soveltamista, näiden sääntöjen soveltaminen ei saisi kuitenkaan vaikuttaa viranomaisten vapauteen suorittaa niille annetut julkiseen palveluun liittyvät tehtävät käyttäen omia voimavarojaan, mihin kuuluu mahdollisuus tehdä yhteistyötä muiden viranomaisten kanssa.

Niinpä unionin tuomioistuin on tämän perusteella katsonut, että aivan kuten direktiivissä 2014/24 ei velvoiteta jäsenvaltioita vaatimaan, että hankintaviranomaiset turvautuvat julkiseen hankintamenettelyyn, siinä ei myöskään voida velvoittaa niitä käyttämään tämän direktiivin 12 artiklassa tarkoitettuja liiketoimia, jos tässä artiklassa säädetyt edellytykset täyttyvät (ks. vastaavasti tuomio 3.10.2019, Irgita, C‑285/18, EU:C:2019:829, 46 kohta; määräys 6.2.2020, Pia Opera Croce Verde Padova, C‑11/19, EU:C:2020:88, 43 ja 47 kohta ja määräys 6.2.2020, Rieco, C‑89/19–C‑91/19, EU:C:2020:87, 35, 39 ja 40 kohta).

Edellä esitetystä seuraa tosin, että jäsenvaltioilla säilyy vapaus vahvistaa kansallisessa lainsäädännössään edellytykset sille, että julkisen sektorin yksiköt turvautuvat direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 ja 4 kohdassa tarkoitettuihin hankintasopimuksiin. On kuitenkin niin, että kun hankintaviranomaiset voivat kansallisen oikeuden nojalla vedota johonkin niistä tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jättämisistä, joista näissä säännöksissä säädetään, sellaiset hankintasopimukset, jotka täyttävät näissä säännöksissä olevat edellytykset, voidaan toteuttaa suorahankintana ilman, että tämä edellyttäisi kyseessä olevan jäsenvaltion tätä varten säätämää mahdollisuutta. Näin ollen siltä osin kuin kyseisen artiklan säännöksissä asetetaan näihin hankintaviranomaisiin nähden vaatimuksia, jotka koskevat mainitussa direktiivissä vahvistettujen sääntöjen soveltamatta jättämistä ja joiden täytäntöönpano tai oikeusvaikutusten syntyminen ei edellytä mitään toimenpiteitä, ne ovat tämän tuomion 41 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla ehdottomia.

Toiseksi mainittujen säännösten riittävästä täsmällisyydestä on riittävää todeta, että – kuten tämän tuomion 44 kohdassa on huomautettu – direktiivin 2014/24 12 artiklassa kodifioidaan unionin tuomioistuimen suorahankinnan alalla kehittämä oikeuskäytäntö ja täsmennetään sitä siten, että siinä esitetään yksiselitteisin termein erityisesti sen 3 ja 4 kohdassa ne vaatimukset, jotka hankintaviranomaisten toteuttamassa tämän suorahankintajärjestelmän täytäntöönpanossa on täytettävä, jotta voidaan lopettaa kyseiseen oikeuskäytäntöön liittyneet erilaiset tulkinnat, kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleesta ilmenee.

51	On siis katsottava, että mainitun direktiivin 12 artiklan 3 ja 4 kohta ovat ehdottomia ja riittävän täsmällisiä, jotta niillä voi olla välittömiä oikeusvaikutuksia pääasiassa kyseessä olevien kaltaisten julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden välisissä oikeusriidoissa.

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen asiassa C‑383/21 sekä ensimmäiseen ja neljänteen kysymykseen asiassa C‑384/21 on vastattava, että direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 ja 4 kohtaa on tulkittava siten, että niillä on välittömiä oikeusvaikutuksia julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden välisissä oikeusriidoissa, jotka koskevat hankintasopimusten tekemistä suorahankintana, kun kyseessä oleva jäsenvaltio ei ole saattanut tätä direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä säädetyssä määräajassa.

Asioissa C‑383/21 ja C‑384/21 esitetty toinen kysymys

Asioissa C‑383/21 ja C‑384/21 esittämällään toisella kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohtaa tulkittava siten, että sen toteamiseksi, että hankintaviranomainen käyttää sopimuspuoleksi valitussa oikeushenkilössä yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa samanlaista määräysvaltaa kuin ne käyttävät omissa yksiköissään, tässä säännöksessä tarkoitettu vaatimus siitä, että hankintaviranomaisen on oltava edustettuna määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelimissä, täyttyy pelkästään sillä perusteella, että tämän oikeushenkilön hallituksen jäsenenä toimii toisen hankintaviranomaisen edustaja, joka on myös ensimmäisen hankintaviranomaisen hallituksen jäsen.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös sen asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös on. Unionin oikeussäännön syntyhistoriasta voi myös ilmetä sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja (tuomio 9.6.2022, IMPERIAL TOBACCO BULGARIA, C‑55/21, EU:C:2022:459, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Ensinnäkin direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdan sanamuodosta on huomautettava, että kyseinen säännös koskee yhtä niistä edellytyksistä, joiden on täytyttävä, jotta kyseisen direktiivin 12 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan nojalla voidaan osoittaa, että hankintaviranomainen käyttää yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa kyseisessä oikeushenkilössä samanlaista määräysvaltaa kuin ne käyttävät omissa yksiköissään.

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että mainitun direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdassa säädetään, että määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelinten on koostuttava kaikkien määräysvallan käyttöön osallistuvien hankintaviranomaisten edustajista, ja yksittäinen edustaja voi edustaa useita tai kaikkia osallistuvia hankintaviranomaisia.

Tämän säännöksen sanamuodosta seuraa näin ollen, että siinä edellytetään, että oikeushenkilössä yhteistä määräysvaltaa käyttävällä hankintaviranomaisella on jäsen, joka edustaa kyseistä hankintaviranomaista tämän oikeushenkilön päätöksentekoelimissä, ja tämä jäsen voi tarvittaessa edustaa myös muita hankintaviranomaisia.

58	Tätä tulkintaa tukee toiseksi asiayhteys, johon kyseinen säännös kuuluu.

Ensinnäkin on nimittäin huomattava, että direktiivin 2014/24 12 artiklan 1 kohdan, joka koskee tilannetta, jossa yksi ainoa hankintaviranomainen käyttää oikeushenkilössä, joka on valittu hankintasopimuksen sopimuspuoleksi, samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään, toisessa alakohdassa säädetään, että tällaista määräysvaltaa voi käyttää myös toinen oikeushenkilö, joka on samalla tavoin hankintaviranomaisen määräysvallassa.

Lisäksi kyseisen 12 artiklan 2 kohdassa säädetään, että artiklan 1 kohtaa voidaan soveltaa myös silloin, kun määräysvallan alainen oikeushenkilö, joka itse on hankintaviranomainen, tekee sopimuksen tätä määräysvaltaa käyttävän hankintaviranomaisen kanssa tai saman hankintaviranomaisen määräysvallan alaisen toisen oikeushenkilön kanssa.

Kyseisen direktiivin 12 artiklan 3 kohdassa sitä vastoin säädetään, että hankintaviranomainen, joka ei käytä kyseisen 12 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua määräysvaltaa oikeushenkilössä, voi kuitenkin tehdä hankintasopimuksen kyseisen oikeushenkilön kanssa tätä direktiiviä soveltamatta, jos tämä hankintaviranomainen käyttää yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa määräysvaltaa kyseisessä oikeushenkilössä. On kuitenkin korostettava, että toisin kuin kyseisen artiklan 1 ja 2 kohdassa, tässä säännöksessä ei säädetä, että edellytykset, jotka koskevat hankintaviranomaisen määräysvaltaa sopimuspuoleksi valitussa oikeushenkilössä, voisivat täyttyä välillisesti.

On erityisesti todettava, että direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdassa säädetty edustamista koskeva vaatimus edellyttää, että yhteistä määräysvaltaa muiden hankintaviranomaisten kanssa oikeushenkilössä käyttävän hankintaviranomaisen osallistuminen tämän oikeushenkilön päätöksentekoelimeen tapahtuu juuri tätä hankintaviranomaista edustavan henkilön välityksellä. Tätä vaatimusta ei siis voida täyttää näiden elinten sellaisen jäsenen välityksellä, joka toimii niissä ainoastaan toisen hankintaviranomaisen edustajana.

Toiseksi tämän direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan ii alakohdassa säädetään edellytyksistä, joiden on täytyttävä, jotta voidaan osoittaa, että hankintaviranomaisilla on mainitun direktiivin 12 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tarkoitettu yhteinen määräysvalta oikeushenkilössä, että näiden hankintaviranomaisten on voitava yhdessä käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa määräysvallan alaisen oikeushenkilön strategisiin tavoitteisiin ja tärkeisiin päätöksiin, jotka se saattaa tehdä.

Kun otetaan huomioon direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan ii alakohdassa mainitun edellytyksen, joka liittyy näiden tavoitteiden ja päätösten sisällön määrittämiseen, ulottuvuus, kyseisen direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdassa oleva edellytys on siis ymmärrettävä siten, että sillä pyritään asettamaan erillinen vaatimus, joka koskee muodollisia edellytyksiä näiden hankintaviranomaisten osallistumiselle kyseessä olevan oikeushenkilön päätöksentekoelimiin.

65	Mainitun direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan syntyhistoria tukee näitä toteamuksia.

Kuten tämän direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleesta ilmenee, vaikka unionin lainsäätäjä on korostanut sitä, että siitä, kuinka pitkälle julkisella sektorilla tehtyjä yksiköiden välisiä sopimuksia olisi säänneltävä julkisia hankintoja koskevilla säännöillä, vallitsee huomattava oikeudellinen epävarmuus, ja näin ollen tarvetta selventää tätä seikkaa, se on katsonut, että tällaisen selventämisen olisi perustuttava asiaa koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä esitettyihin periaatteisiin, ja se ei näin ollen ole pyrkinyt kyseenalaistamaan tätä oikeuskäytäntöä (ks. vastaavasti tuomio 28.5.2020, Informatikgesellschaft für Software-Entwicklung, C‑796/18, EU:C:2020:395, 66 kohta).

Tältä osin mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kysymystä siitä, käyttääkö hankintaviranomainen kyseisessä oikeushenkilössä samanlaista määräysvaltaa kuin omissa yksiköissään, on arvioitava ottamalla huomioon kaikki asian kannalta merkitykselliset säännökset ja olosuhteet. Niinpä huomioon otettavat tekijät eivät koske ainoastaan tosiasioihin liittyviä olosuhteita, vaan myös sovellettavaa lainsäädäntöä ja erityisesti kyseisen oikeushenkilön säännöissä määrättyjä määräysvaltamekanismeja (ks. vastaavasti tuomio 10.9.2009, Sea, C‑573/07, EU:C:2009:532, 65 ja 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Selventäessään unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä niiden edellytysten osalta, joiden täyttyessä julkisen sektorin yksiköiden väliset hankintasopimukset eivät kuulu hankintasopimusten tekemistä koskevien sääntöjen soveltamisalaan, unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut vahvistaa tätä edustamisedellytystä koskevaa vaatimusta.

On nimittäin todettava, että ennen direktiivin 2014/24 antamista se seikka, että kyseessä olevan oikeushenkilön päätöksentekoelimet koostuvat sellaisten hankintaviranomaisten edustajista, jotka käyttävät tässä oikeushenkilössä yhteistä määräysvaltaa, oli yksi huomioonotettavista seikoista arvioitaessa kyseisen hankintaviranomaisen mahdollisuutta vaikuttaa ratkaisevasti sekä tämän oikeushenkilön strategisiin tavoitteisiin että sen tärkeisiin päätöksiin (ks. mm. tuomio 13.11.2008, Coditel Brabant, C‑324/07, EU:C:2008:621, 28, 29, 33 ja 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 10.9.2009, Sea, C‑573/07, EU:C:2009:532, 65, 66 ja 86 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut tehdä hankintaviranomaisten, jotka käyttävät yhteistä määräysvaltaa sopimuspuoleksi valitussa oikeushenkilössä, edustusta koskevista edellytyksistä itsenäinen vaatimus siihen vaatimukseen nähden, joka koskee mahdollisuutta käyttää tällaista ratkaisevaa vaikutusvaltaa, kun se on säätänyt näistä edellytyksistä erillisissä säännöksissä eli tämän direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i ja ii alakohdassa.

Kolmanneksi kyseisen direktiivin 12 artiklan 3 kohdan säännösten tavoite tukee tulkintaa, jonka mukaan kyseisessä säännöksessä edellytetään, että tällaista yhteistä määräysvaltaa käyttävän hankintaviranomaisen osallistuminen määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelimiin tapahtuu sellaisen jäsenen välityksellä, joka edustaa juuri tätä hankintaviranomaista ja joka voi tarvittaessa edustaa myös muita hankintaviranomaisia.

Kuten tämän tuomion 46 ja 48 kohdassa on nimittäin huomautettu, erityisesti direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut edellytykset täyttävien hankintasopimusten jättäminen tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle johtuu siitä, että – kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ja 31 perustelukappaleen toisesta kohdasta ilmenee – jäsenvaltiot voivat vapaasti säätää, että viranomaiset voivat tarjota tiettyjä palveluja itse ja hoitaa niille annettuja julkisen palvelun tehtäviä käyttäen omia voimavarojaan.

Ei voida kuitenkaan katsoa, että hankintaviranomainen käyttää omia voimavarojaan ja toimii itse silloin, kun se ei voi osallistua sen oikeushenkilön päätöksentekoelimiin, joka on valittu hankintasopimuksen sopimuspuoleksi, sellaisen edustajan välityksellä, joka toimii juuri tämän hankintaviranomaisen nimissä ja tarvittaessa muiden hankintaviranomaisten nimissä, ja kun näin ollen hankintaviranomaisen etujen ilmaiseminen näissä päätöksentekoelimissä edellyttää sitä, että nämä edut ovat yhteisiä niiden etujen kanssa, joihin muut hankintaviranomaiset vetoavat omien edustajiensa välityksellä näissä elimissä.

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamasta tarkistuksesta muuta johdu, unionin tuomioistuimelle toimitetuista tiedoista ilmenee, että mainitun direktiivin 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohdassa tarkoitettu vaatimus, joka koskee sitä, että yhteistä määräysvaltaa oikeushenkilössä käyttävän hankintaviranomaisen osallistuminen tämän oikeushenkilön päätöksentekoelimiin tapahtuu sellaisen jäsenen välityksellä, joka toimii juuri kyseisen hankintaviranomaisen edustajana ja voi tarvittaessa edustaa myös muita hankintaviranomaisia, ei näytä täyttyvän pääsian olosuhteissa. C-sarjan osuuksia omistavilla jäsenillä, joihin SLSP Sambre & Biesme kuuluu, ei nimittäin yhtäältä varsinkaan ollut yhtään edustajaa Igretecin hallituksessa, ja toisaalta, vaikka Farciennesin kunnan kunnanvaltuuston jäsen oli myös SLSP Sambre & Biesmen hallituksen jäsen, hän kuului Igretecin hallitukseen vain A-sarjan osuuden omistajana olevan Farciennesin kunnan edustajana.

Edellä esitetyn perusteella asioissa C‑383/21 ja C‑384/21 esitettyyn toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohtaa on tulkittava siten, että sen toteamiseksi, että hankintaviranomainen käyttää sopimuspuoleksi valitussa oikeushenkilössä yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa samanlaista määräysvaltaa kuin ne käyttävät omissa yksiköissään, tässä säännöksessä tarkoitettu vaatimus siitä, että hankintaviranomaisen on oltava edustettuna määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelimissä, ei täyty pelkästään sillä perusteella, että tämän oikeushenkilön hallituksen jäsenenä toimii toisen hankintaviranomaisen edustaja, joka on myös ensimmäisen hankintaviranomaisen hallituksen jäsen.

Asioissa C‑383/21 ja C‑384/21 esitetty kolmas kysymys

76	Kun otetaan huomioon asioissa C‑383/21 ja C‑384/21 esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, näissä asioissa esitettyyn kolmanteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

Asiassa C‑384/21 esitetty viides ennakkoratkaisukysymys

Asiassa C‑384/21 esittämällään viidennellä kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät hankintasopimukset, joilla hankintaviranomaiselle annetaan julkisen palvelun tehtäviä, jotka liittyvät muiden hankintaviranomaisten väliseen yhteistyösuhteeseen.

78	Aluksi on huomautettava, että mainitun direktiivin 12 artiklan 1–4 kohta koskevat erillisiä tilanteita, joissa jätetään soveltamatta julkisia hankintoja koskevia sääntöjä, ja kuhunkin näistä tilanteista sovelletaan eri edellytyksiä.

Tämän 12 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan yksinomaan kahden tai useamman hankintaviranomaisen välillä tehty hankintasopimus ei kuulu direktiivin 2014/24 soveltamisalaan, jos sillä käynnistetään tai toteutetaan siihen osallistuvien hankintaviranomaisten välinen yhteistyö tavoitteena varmistaa, että julkiset palvelut, jotka niiden on suoritettava, tarjotaan niiden yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi kyseisen kohdan b ja c alakohdan mukaan edellytetään, että kyseisen yhteistyön toteuttamista ohjaavat ainoastaan yleiseen etuun liittyvät näkökohdat ja että osallistuvat hankintaviranomaiset harjoittavat avoimilla markkinoilla alle 20:tä prosenttia yhteistyön piiriin kuuluvista toiminnoistaan.

Tästä seuraa, että sen kaltaisia seikkoja, että tiettyjen hankintaviranomaisten välillä on in house ‑suhde tai että hankintaviranomaiset, jotka tekevät asianomaisen hankintasopimuksen, ovat jäseninä hankintaviranomaisessa, jolle tiettyjen tehtävien suorittaminen on annettu kyseessä olevalla hankintasopimuksella, ei voida sellaisenaan ottaa huomioon sen arvioimiseksi, kattaako direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohta tilanteen, jossa hankintaviranomaisen tehtävien suorittaminen liittyy muiden hankintaviranomaisten väliseen yhteistyöhön.

Sitä vastoin on todettava, että kyseisen säännöksen sanamuoto antaa yhteistyön käsitteelle ratkaisevan merkityksen siinä säädetyssä ulkopuolelle jättämistä koskevassa järjestelyssä. Tältä osin tosiasiallista yhteistyötä koskeva vaatimus ilmenee myös kyseisen direktiivin johdanto-osan 33 perustelukappaleen kolmannessa kohdassa esitetystä täsmennyksestä, jonka mukaan yhteistyön on perustuttava yhteistoiminnan käsitteeseen. Tällaista tautologiselta vaikuttavaa muotoilua on tulkittava siten, että sillä viitataan vaatimukseen, jonka mukaan tällä tavoin käynnistetyn tai toteutetun yhteistyön on oltava todellista (ks. vastaavasti tuomio 4.6.2020, Remondis, C‑429/19, EU:C:2020:436, 26 ja 28 kohta).

Näin ollen kyseisen hankintasopimuksen on oltava sopimuksen osapuolina olevien hankintaviranomaisten välistä yhteistyötä koskevan aloitteen tulos. Julkisen sektorin yksiköiden välisen yhteistyön valmistelemiseen sisältyy näet olennaisesti yhteistoimintaa koskeva ulottuvuus, joka puuttuu sellaisesta julkisesta hankintamenettelystä, johon sovelletaan mainitussa direktiivissä säädettyjä sääntöjä (ks. vastaavasti tuomio 4.6.2020, Remondis, C‑429/19, EU:C:2020:436, 32 kohta).

83	Kuten julkisasiamies on korostanut ratkaisuehdotuksensa 60 kohdassa, tällainen yhteistoimintaa koskeva ulottuvuus edellyttää, että kuuluakseen direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan kyseessä olevalla yhteistyöllä on saavutettava kaikille hankintaviranomaisille yhteiset tavoitteet.

Tällaista kaikille hankintaviranomaisille yhteistä tavoitetta ei kuitenkaan ole silloin, kun jokin hankintaviranomaisista ei pyri kyseiseen hankintasopimukseen liittyviä tehtäviään suorittaessaan saavuttamaan tavoitteita, jotka se jakaisi muiden hankintaviranomaisten kanssa, vaan se ainoastaan myötävaikuttaa sellaisten tavoitteiden toteuttamiseen, jotka ovat yhteiset vain näille muille hankintaviranomaisille.

85	Tällaisissa olosuhteissa kyseisen hankintasopimuksen tarkoituksena on ainoastaan palvelun hankkiminen korvausta vastaan, joten tämän direktiivin 12 artiklan 4 kohdassa säädetty ulkopuolelle jättäminen ei koske sitä (ks. vastaavasti tuomio 4.6.2020, Remondis, C‑429/19, EU:C:2020:436, 36–38 kohta).

Jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamasta tarkistuksesta muuta johdu, unionin tuomioistuimelle toimitetuista tiedoista ilmenee, että pääasian olosuhteissa Igretecin osallistuminen hankintasopimukseen, jonka tarkoituksena on ekokorttelia koskevan hankkeen toteuttaminen Farciennesissa, ei voi kuulua tämän soveltamisalan ulkopuolelle jättämisen piiriin. Kuten julkisasiamies on näet todennut ratkaisuehdotuksensa 69 ja 71 kohdassa, on niin, että vaikka se, että Igretec hoitaa tehtäviään, liittyy SLSP Sambre & Biesmen ja Farciennesin kunnan väliseen yhteistyöhön niiden avustamiseksi niiden yhteisen hankkeen toteuttamisessa ekokorttelin perustamiseksi Farciennesiin, tällainen hankkeen toteuttaminen ei kuitenkaan ole itsessään Igretecin tavoittelema päämäärä.

Edellä esitetyn perusteella viidenteen kysymykseen asiassa C‑384/21 on vastattava, että direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle ei jää hankintasopimus, jolla hankintaviranomaiselle annetaan julkisen palvelun tehtäviä, jotka liittyvät muiden hankintaviranomaisten väliseen yhteistyösuhteeseen, kun hankintaviranomainen, jolle tällaiset tehtävät on annettu, ei niitä suorittaessaan pyri saavuttamaan tavoitteita, jotka se jakaisi muiden hankintaviranomaisten kanssa, vaan se ainoastaan myötävaikuttaa sellaisten tavoitteiden toteuttamiseen, jotka ovat yhteisiä vain näille muille hankintaviranomaisille.

Oikeudenkäyntikulut

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti:

Julkisista hankinnoista ja direktiivin 2004/18/EY kumoamisesta 26.2.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/24/EU 12 artiklan 3 ja 4 kohtaa

on tulkittava siten, että

niillä on välittömiä oikeusvaikutuksia julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden välisissä oikeusriidoissa, jotka koskevat hankintasopimusten tekemistä suorahankintana, kun kyseessä oleva jäsenvaltio ei ole saattanut tätä direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä säädetyssä määräajassa.

Direktiivin 2014/24 12 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan i alakohtaa

on tulkittava siten, että

sen toteamiseksi, että hankintaviranomainen käyttää sopimuspuoleksi valitussa oikeushenkilössä yhdessä muiden hankintaviranomaisten kanssa samanlaista määräysvaltaa kuin ne käyttävät omissa yksiköissään, tässä säännöksessä tarkoitettu vaatimus siitä, että hankintaviranomaisen on oltava edustettuna määräysvallan alaisen oikeushenkilön päätöksentekoelimissä, ei täyty pelkästään sillä perusteella, että tämän oikeushenkilön hallituksen jäsenenä toimii toisen hankintaviranomaisen edustaja, joka on myös ensimmäisen hankintaviranomaisen hallituksen jäsen.

Direktiivin 2014/24 12 artiklan 4 kohtaa

on tulkittava siten, että

tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle ei jää hankintasopimus, jolla hankintaviranomaiselle annetaan julkisen palvelun tehtäviä, jotka liittyvät muiden hankintaviranomaisten väliseen yhteistyösuhteeseen, kun hankintaviranomainen, jolle tällaiset tehtävät on annettu, ei niitä suorittaessaan pyri saavuttamaan tavoitteita, jotka se jakaisi muiden hankintaviranomaisten kanssa, vaan se ainoastaan myötävaikuttaa sellaisten tavoitteiden toteuttamiseen, jotka ovat yhteisiä vain näille muille hankintaviranomaisille.

Allekirjoitukset

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: ranska.