1.

Basel III on kansainvälisesti hyväksytty toimenpidekokonaisuus, jonka Baselin pankkivalvontakomitea on kehittänyt vuosien 2007–2009 finanssikriisin seurauksena ja jonka tarkoituksena on vahvistaa pankkien sääntelyä, valvontaa ja riskienhallintaa. Yksi Basel III ‑järjestelmän ja sen täytäntöönpanon tärkeimmistä osatekijöistä Euroopan unionissa on ”vähimmäisomavaraisuusasteen” käyttöönotto, joka lasketaan jakamalla pankin pääoman määrä pankin vastuiden kokonaismäärällä prosentteina ilmaistuna. Vähimmäisomavaraisuusasteen avulla voidaan arvioida pankkien altistumista ylivelkaantumisen riskille, joka voi pakottaa pankit sisällyttämään liiketoimintasuunnitelmaansa ennakoimattomia oikaisutoimenpiteitä, mukaan luettuina omaisuuden kiireellinen myynti, joka voi johtaa merkittäviin tappioihin.

2.

Euroopan keskuspankki (EKP) riitauttaa valituksellaan unionin yleisen tuomioistuimen 14.4.2021 antaman tuomion Crédit lyonnais v. EKP, ( 2 ) jolla kumottiin sen päätös, jolla se kieltäytyi myöntämästä Crédit Lyonnais’lle täysimääräistä vapautusta vähimmäisomavaraisuusastetta koskevista vaatimuksista sen tiettyihin säänneltyihin talletuksiin liittyvien vastuiden osalta.

3.

Nyt käsiteltävässä valituksessa tuodaan esiin systeeminen ja perustuslaillinen kysymys, joka koskee unionin tuomioistuinten harjoittaman valvonnan tasoa arvioitaessa muiden toimielinten tekemien hallinnollisten päätösten lainmukaisuutta, kun näillä toimielimillä on harkintavaltaa.

4.

On sanottu, että tämä aihe ei ole – ainakaan unionin oikeuteen erikoistuneiden juristien osalta – ”heikkohermoisille”, ( 3 ) koska se aiheuttaa paljon kiistaa sekä oikeusalalla toimivien että akateemisten piirien keskuudessa. ( 4 ) Näin ollen tämä tapaus tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden selventää tätä kysymystä. Vaikka tästä asiasta on olemassa runsaasti (ja mielestäni yleisesti ottaen vankkaa) oikeuskäytäntöä, katson, että tiettyjä keskeisiä käsitteitä ja periaatteita, jotka koskevat tätä valvonnan tasoa, olisi hyvä selventää edelleen.

5.

Crédit Lyonnais, on Ranskan oikeuden mukaan perustettu julkinen osakeyhtiö, jolla on lupa toimia luottolaitoksena. Se on Crédit Agricole SA:n tytäryhtiö, jonka toiminnan vakautta EKP valvoo näin ollen suoraan.

6.

Crédit Agricole pyysi 5.5.2015 omasta puolestaan ja Crédit Agricole ‑ryhmittymään kuuluvien laitosten puolesta, Crédit Lyonnais mukaan lukien, EKP:ltä lupaa jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle sellaisista säänneltyihin rahoitustuotteisiin ( 5 ) liittyvistä talletuksista johtuvat vastuut, jotka sillä oli velvollisuus siirtää Caisse des dépôts et consignationsille (jäljempänä CDC), joka on julkinen talletuslaitos Ranskassa. Tämä pyyntö esitettiin luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013, ( 6 ) sellaisena kuin sitä sovellettiin pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, 429 artiklan 14 kohdan nojalla. ( 7 )

7.

Asetuksen N:o 575/2013, sellaisena kuin se oli tuolloin voimassa, 429 artiklan 14 kohdan mukaan ”toimivaltaiset viranomaiset voivat antaa laitokselle luvan jättää vastuiden määrän ulkopuolelle vastuut, jotka täyttävät kaikki seuraavat edellytykset: a) ne ovat vastuita julkisyhteisölle tai julkisoikeudelliselle laitokselle, b) niitä käsitellään 116 artiklan 4 kohdan mukaisesti, c) ne johtuvat talletuksista, jotka laitoksella on lakisääteinen velvollisuus siirtää a alakohdassa tarkoitetulle julkisyhteisölle tai julkisoikeudelliselle laitokselle yleisen edun mukaisten investointien rahoittamista varten”.

8.

EKP antoi 24.8.2016 luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevien erityistehtävien antamisesta Euroopan keskuspankille 15.10.2013 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 1024/2013 ( 8 ) 4 artiklan 1 kohdan d alakohdan ja 10 artiklan sekä asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla päätöksen ECB/SSM/2016-969500TJ5KRTCJQWXH05/165, jolla se epäsi Crédit Agricolelta luvan jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle CDC:lle olevat vastuut, jotka johtuivat siitä säänneltyihin talletuksiin talletettujen summien osuudesta, joka sillä on velvollisuus siirtää kyseiselle laitokselle.

9.

Crédit Agricole riitautti vuoden 2016 päätöksen unionin yleisessä tuomioistuimessa, joka 13.7.2018 antamallaan tuomiolla ( 9 ) kumosi kyseisen päätöksen. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että EKP oli Crédit Agricolen hakemusta tutkiessaan tehnyt i) oikeudellisen virheen soveltaessaan asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohtaa ja ii) ilmeisen arviointivirheen.

10.

Crédit Agricole haki 26.7.2018 omasta puolestaan sekä Crédit Agricole ‑ryhmittymään kuuluvien eri laitosten puolesta, mukaan lukien Crédit Lyonnais, uudelleen lupaa jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle summat, jotka ne olivat velvollisia siirtämään CDC:lle.

11.

EKP antoi 3.5.2019 asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan d alakohdan ja 10 artiklan sekä asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla päätöksen ECB-SSM-2019-FRCAG-39 (jäljempänä riidanalainen päätös). Riidanalaisella päätöksellä EKP antoi luvan jättää Crédit Agricolen ja ryhmittymään kuuluvien laitosten vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle säänneltyihin talletuksiin talletettujen summien osuuden, joka niillä oli velvollisuus siirtää CDC:lle, lukuun ottamatta Crédit Lyonnais’ta, jolle tämä poikkeuslupa myönnettiin vain määrälle, joka vastaa 66 prosenttia tällaisista pakollisista siirroista.

12.

Riidanalaisen päätöksen 2.1 kohdassa EKP totesi, että asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan a–c alakohdassa säädetyt edellytykset täyttyivät. Tämän jälkeen EKP muistutti riidanalaisen päätöksen 2.2 kohdassa, että sillä oli harkintavaltaa kyseisen poikkeusluvan myöntämisessä, ja selvitti poikkeuslupahakemuksen arvioinnissa käytettyä menettelyä. Tässä menettelyssä otettiin huomioon kolme osatekijää: keskushallinnon luottokelpoisuus, kiireellisten myyntien riski ja vastuiden keskittyminen. Kullekin näistä osatekijöistä myönnettiin poikkeusluvan prosenttiosuus niin, että näiden kolmen yhdistelmästä saatiin myönnettävä poikkeusluvan kokonaisprosenttiosuus.

13.

Ranskan valtion luottokelpoisuuden osalta EKP totesi riidanalaisen päätöksen 2.2.1 kohdassa, ettei erityisiä vakavaraisuuteen liittyviä ongelmia ollut. Se huomautti kuitenkin, että ulkoisten luottoluokituslaitosten Ranskan tasavallalle antama luokitus ei ollut korkein mahdollinen ja että Ranskan tasavallan neuvottelemien viisivuotisten luottoriskinvaihtosopimusten luokitukseen liittyvä maksukyvyttömyyden todennäköisyys ei ollut nolla.

14.

Kiireellisten myyntien riskin osalta EKP totesi riidanalaisen päätöksen 2.2.2 kohdassa, että CDC:n kanssa tehtyjen positioiden arvonoikaisujen välisen viiveen seurauksena luottolaitos saattaisi suorittaa kyseisen kaltaisia myyntejä talletusten takaisin maksamiseksi odottaessaan CDC:n suorittamaa varojen siirtoa. EKP totesi, että vaikka alle viiden päivän viive tarkoitti käytännössä välitöntä siirtoa, johon liittyi vain vähäinen kiireellisten myyntien riski, CDC:n kanssa tehty positioiden arvonoikaisujärjestelmä tarkoitti jopa kymmenen päivän viivettä. EKP huomautti tältä osin, että viimeisimpien pankkikriisien aikana 10–30 prosenttia luottolaitosten talletuksista oli nostettu alle viidessä päivässä ja että säännellyt talletukset olivat luonteeltaan säästötilejä likvidimpiä.

15.

EKP korosti riidanalaisen päätöksen 2.2.3 kohdassa CDC:lle olevien vastuiden keskittymisen arvioinnin osalta Credit Agricole ‑ryhmittymässä käytössä olevaa yhteisvastuumekanismia, jolla siihen sidoksissa olevat yhteisöt velvoitetaan lakisääteisesti antamaan toisilleen tukea pääomien ja käteisvarojen muodossa, millä voidaan perustella sitä, että keskittymäriskiä arvioidaan sidoksissa olevien yhteisöjen osalta ryhmittymätasolla. EKP huomautti kuitenkin, ettei Crédit Lyonnais kuulunut yhteisvastuumekanismin piiriin ja että näin ollen keskittymäriskiä oli sen osalta tarkasteltava alakonsolidointiryhmän tasolla. Koska CDC:lle olevien vastuiden aste Crédit Lyonnais’n ensisijaiseen pääomaan nähden oli 134 prosenttia vuonna 2015 ja 231 prosenttia vuonna 2018, EKP totesi, että oli olemassa riski CDC:lle olevien vastuiden keskittymisestä.

16.

EKP päätteli, että talletusten nostoryntäyksen pääomavaikutusten lieventämiseksi Crédit Lyonnais’n vähimmäisomavaraisuusasteen laskennassa oli järkevää ottaa huomioon tietty prosenttiosuus Crédit Lyonnais’n CDC:lle olevia vastuita, ja vahvisti täksi osuudeksi 34 prosenttia.

17.

Unionin yleiseen tuomioistuimeen 12.7.2019 toimittamallaan kannekirjelmällä Crédit Lyonnais nosti kanteen, jossa se vaati riidanalaisen päätöksen kumoamista. Crédit Lyonnais esitti kanteensa tueksi kolme kanneperustetta, jotka koskevat ensinnäkin SEUT 266 artiklan rikkomista, joka johtuu vuoden 2018 tuomion virheellisestä täytäntöönpanosta, ( 10 ) toiseksi asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan ja 400 artiklan 1 kohdan a alakohdan rikkomista ja kolmanneksi EKP:n ilmeistä arviointivirhettä sen hakemuksen arvioinnissa.

18.

Unionin yleinen tuomioistuin tutki valituksenalaisessa tuomiossa ensinnäkin ensimmäisen kanneperusteen, jonka se jakoi kolmeen osaan. Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi perusteettomana sekä tämän kanneperusteen ensimmäisen osan (joka koskee Ranskan valtion luottokelpoisuutta) että toisen osan (joka koskee vastuiden keskittymisen tasoa). Tämän kanneperusteen kolmannen osan osalta (joka koskee kiireellisten myyntien riskiä) unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi tietyt väitteet ja katsoi, että muita väitteitä olisi parasta arvioida yhdessä kolmannen kanneperusteen yhteydessä esitettyjen väitteiden kanssa. ( 11 ) Seuraavaksi unionin yleinen tuomioistuin arvioi ja hylkäsi perusteettomana toisen kanneperusteen. ( 12 )

19.

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin tutki Crédit Lyonnais’n (ensimmäisen ja kolmannen kanneperusteen yhteydessä esittämät) väitteet, joissa arvosteltiin EKP:n arviointia omaisuuden kiireellisen myynnin riskistä. Unionin yleinen tuomioistuin aloitti arviointinsa toteamalla, että EKP tukeutui tältä osin lähinnä kahteen perusteeseen todetessaan, että varat, jotka Crédit Lyonnais’n oli siirrettävä CDC:lle, aiheuttivat tällaisen riskin, eli säänneltyjen talletusten likvidiyteen ja viimeaikaisista pankkikriiseistä saatuihin kokemuksiin. Ensimmäisen näkökohdan osalta unionin yleinen tuomioistuin totesi, että vuoden 2018 tuomiossa esitettyjen toteamusten mukaisesti EKP:n oli analysoitava säänneltyjen talletusten erityispiirteitä. ( 13 )

20.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoo kuitenkin, ettei EKP ole tehnyt näin kolmesta syystä. Ensinnäkin EKP ei ottanut huomioon säänneltyjen talletusten luonnetta ”hätävarana”. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi todistetuksi, että pankkikriisin aikana säänneltyihin talletuksiin sijoitetut summat yleensä kasvavat. Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin totesi, että säännellyt talletukset eivät todennäköisesti johda ylivelkaantumiseen, koska ne on siirrettävä CDC:lle eikä niitä voida investoida riskialttiisiin tai epälikvideihin omaisuuseriin. Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin korosti, että säännellyillä talletuksilla on kaksinkertainen valtiontakaus samanaikaisesti sekä tallettajien että luottolaitosten osalta. ( 14 )

21.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että pelkästään sillä perusteella, että säännellyt talletukset ovat likvidejä, ei voida perustella EKP:n päätelmiä mahdollisuudesta, että pankki voi pitää tarpeellisena turvautua omaisuuserien kiireelliseen myyntiin odottaessaan varojen siirtoa CDC:ltä. Tältä osin EKP oli tukeutunut päätelmiensä tueksi yhteen esimerkkiin, joka unionin yleisen tuomioistuimen mukaan ei ollut merkityksellinen, koska se koski tuotteita, jotka eivät olleet samankaltaisia kuin nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat tuotteet. ( 15 )

22.

Tällä perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei EKP ollut omaisuuserien kiireellisten myyntien riskiä arvioidessaan ottanut huomioon säänneltyjen talletusten erityispiirteitä (kuten vuoden 2018 tuomiossa edellytetään) eikä yleisemmin ottanut huomioon kaikkia käsiteltävänä olevan tapauksen kannalta merkityksellisiä seikkoja, mikä loukkasi hyvän hallinnon periaatetta. Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi näin ollen kolmannen kanneperusteen ensimmäisen osan ja ensimmäisen kanneperusteen kolmannen osan ja kumosi riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä evättiin Crédit Lyonnais’lta lupa jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle 34 prosenttia sen vastuista CDC:lle, ja velvoitti EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

23.

EKP vaatii unionin tuomioistuimelle 24.6.2021 tekemässään valituksessa, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion ja velvoittaa Crédit Lyonnais’n korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Crédit Lyonnais vaatii 7.9.2021 toimittamassaan vastineessa unionin tuomioistuinta hylkäämään valituksen perusteettomana ja velvoittamaan EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

24.

EKP toimitti 23.11.2021 vastauksensa, ja Crédit Lyonnais toimitti 17.1.2022 oman vastauksensa. EKP ja Crédit Lyonnais esittivät näkemyksensä myös unionin tuomioistuimen istunnossa, joka pidettiin 15.6.2022.

25.

EKP vetoaa neljään valitusperusteeseen. Nämä valitusperusteet ovat seuraavat: unionin yleisen tuomioistuimen soveltaman tuomioistunvalvonnan taso riidanalaisen päätöksen laillisuuden arvioinnissa (A), valituksenalaisen tuomion perustelujen riittävyys (B), unionin yleisen tuomioistuimen väitetty riidanalaisen päätöksen ja sille esitettyjen todisteiden huomioon ottaminen vääristyneellä tavalla (C) sekä asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 94 alakohdan ja 429 artiklan 14 kohdan tulkinta (D).

26.

Tässä ratkaisuehdotuksessa keskitytään lähinnä ensimmäiseen valitusperusteeseen, koska se ei ainoastaan nosta esiin kysymystä, jota tarkastellaan ensisijaisesti tässä muutoksenhakumenettelyssä, vaan sillä on, kuten johdannossa jo mainittiin, myös systeemistä perustuslaillista merkitystä. Sen sijaan toinen, kolmas ja neljäs valitusperuste vaikuttavat pikemminkin ”toissijaisilta” ensimmäiseen valitusperusteeseen nähden, koska niissä arvostellaan lähinnä tapaa ja intensiteettiä, jolla unionin yleinen tuomioistuin harjoitti riidanalaiseen päätökseen kohdistuvaa valvontaa. Nämä kolme valitusperustetta ovat siten suurelta osin päällekkäisiä ensimmäisen valitusperusteen kanssa. Koska ensimmäinen valitusperuste on mielestäni perusteltu, näitä kolmea valitusperustetta käsitellään näin ollen suppeammin.

27.

Ensimmäisessä valitusperusteessaan EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ylitti tuomioistuinvalvonnan rajat vakiintuneessa oikeuskäytännössä vahvistetun valvonnan tason vastaisesti. EKP:n mukaan unionin yleinen tuomioistuin arvioi tilanteen uudelleen ja jätti huomiotta harkintavallan, jonka lainsäätäjä on antanut EKP:lle vakavaraisuuskysymyksissä.

28.

EKP väittää erityisesti, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi säänneltyjen talletusten erityispiirteitä itsenäisesti, ja tämä arvio poikkesi EKP:n arvioinnista. Tämä arviointi perustui lisäksi sekä riidanalaisen päätöksen että sen taustalla olevan tosiasiallisen tilanteen virheelliseen arviointiin. EKP toteaa tältä osin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan monitahoisissa taloudellisissa arvioinneissa asianomaisella unionin toimielimellä on oltava jonkin verran liikkumavaraa, minkä seurauksena sen hyväksymiin toimiin kohdistuva tuomioistuinvalvonta on rajattua. Unionin tuomioistuimet eivät voi korvata toimivaltaisen toimielimen tekemää arviointia monimutkaisista tosiseikoista omalla arvioinnillaan.

29.

Lisäksi EKP huomauttaa, että asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdassa sille on nimenomaisesti annettu harkintavalta, joka koskee mahdollisuutta jättää tietyt vastuut vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle. Tällaisen harkintavallan olemassaolo edellyttää EKP:n mukaan myös sitä, että unionin yleinen tuomioistuin noudattaa tiettyä pidättyvyyttä. EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on riidanalaisen päätöksen osalta ottanut siltä suurelta osin pois tämän harkintavallan, koska se on kohdistanut siihen erityisen ankaraa tuomioistuinvalvontaa.

30.

Crédit Lyonnais puolestaan väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole valituksenalaisessa tuomiossa tehnyt oikeudellista virhettä, koska se on pysynyt sallitun tuomioistuinvalvonnan rajoissa. Crédit Lyonnais’n mukaan unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että EKP ei ollut ottanut huomioon tiettyjä analyysin kannalta merkityksellisiä seikkoja ja että riidanalaisessa päätöksessä tehtyjä päätelmiä ei perusteltu sen käytettävissä olleilla todisteilla.

31.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi erityisesti – Crédit Lyonnais’n mukaan perustellusti –, että EKP:n olisi pitänyt ottaa huomioon se, että stressi- tai kriisikausina säänneltyjä talletuksia pidetään yleisesti ”hätävarana” kaksinkertaisen valtiontakauksen ansiosta. EKP ei kiistänyt unionin yleisessä tuomioistuimessa tätä säänneltyjen talletusten erityispiirrettä. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi – Crédit Lyonnais’n mukaan jälleen perustellusti – että nostoryntäyksen yhteydessä syntyviä riskejä koskeva esimerkki ei voinut tukea EKP:n tekemiä päätelmiä, koska kyseinen esimerkki koski erityyppistä tiliä.

32.

Jotta tässä valitusperusteessa esitettyjä kysymyksiä voitaisiin käsitellä parhaiten, on mielestäni hyödyllistä kuvata ensin asiaa koskevaa oikeudellista taustaa. Palautan näin ollen aluksi lyhyesti mieleen eräitä unionin toimielinjärjestelmää koskevia keskeisiä periaatteita, jotka vaikuttavat merkityksellisiltä nyt käsiteltävässä asiassa (a), ja selvitän sen jälkeen EKP:n roolia ja valtuuksia vakavaraisuusvalvonnan alalla (b). Seuraavaksi selvitän keskeiset periaatteet ja käsitteet, jotka koskevat niin sanotun ”rajoitetun valvonnan” piiriin kuuluviin aloihin sovellettavaa tuomioistuinvalvonnan tasoa (c). Arvioin lopuksi osapuolten esittämiä väitteitä näiden periaatteiden pohjalta (d).

33.

Huomautan aluksi, että SEU 13 artiklan 2 kohdan mukaan unionin toimielimet ”toimi[vat][niille] perussopimuksissa annetun toimivallan rajoissa sekä niissä määrättyjen menettelyjen, edellytysten ja tavoitteiden mukaisesti”. ( 16 ) Kuten unionin tuomioistuin on todennut, kyseinen määräys ”ilmentää toimielinten välisen tasapainon periaatetta, joka on yksi unionin toimielinrakenteen ominaispiirteistä ja joka edellyttää sitä, että kukin toimielin käyttää toimivaltaansa muiden toimielinten toimivaltaa kunnioittaen”. ( 17 )

34.

EKP kuuluu kansallisten keskuspankkien kanssa Euroopan keskuspankkijärjestelmään (EKPJ), jonka ensisijaisena tavoitteena on hintavakauden ylläpitäminen. Rajoittamatta tätä tavoitetta EKPJ:n tehtävänä on myös tukea Euroopan unionin yleistä talouspolitiikkaa Euroopan unionin tavoitteiden saavuttamisen edistämiseksi. ( 18 ) Tätä varten SEUT 132 artiklassa ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännön 34 artiklassa EKP:lle annetaan valtuudet muun muassa ”te[hdä] päätökset, jotka ovat tarpeen EKPJ:lle perussopimuksilla sekä EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä uskottujen tehtävien suorittamiseksi”.

35.

EKP päätöksiä, kuten unionin toimielinten toimia, koskee pääsääntöisesti lainmukaisuusolettama, ja niillä on näin ollen oikeusvaikutuksia niin kauan kuin niitä ei ole peruutettu, kumottu kumoamiskanteen johdosta tai todettu pätemättömiksi ennakkoratkaisupyynnön tai lainvastaisuusväitteen seurauksena. ( 19 ) Euroopan unionin tuomioistuimen tehtävänä on SEU 19 artiklan 1 kohdan sekä EKPJ:n ja EKP:n perussäännön 35 artiklan nojalla ”tutkia” näiden päätösten ”laillisuus”.

36.

Yksi EKPJ:lle annetuista perustehtävistä on ”toiminnan vakauden valvonta”, ( 20 ) johon kuuluu – laajasti ottaen – koko rahoitusjärjestelmän valvonta sen vakauteen kohdistuvien riskien ehkäisemiseksi tai lieventämiseksi sekä yksittäisten rahoituslaitosten valvonta niiden rahoitusvakauden ja sijoittajien ja tallettajien korkeatasoisen suojan varmistamiseksi. Tässä yhteydessä EKP:lle on asetuksella N:o 1024/2013 annettu joitakin erityistehtäviä, muun muassa valtuudet varmistaa, että noudatetaan säädöksiä, joilla luottolaitoksille asetetaan vakavaraisuusvaatimuksia muun muassa velkaantuneisuuden alalla. ( 21 )

37.

Toinen perustavanlaatuinen lainsäädäntöväline tältä osin on asetus N:o 575/2013, jolla pyritään vahvistamaan rahoituslaitosten vakavaraisuusvaatimuksia Euroopan unionissa. Tämä tapahtuu muun muassa siten, että niitä vaaditaan pitämään riittävästi pääomaa, tappioita kattavia velkoja ja likvidejä varoja, jotta niiden taloudellinen vakaus voidaan varmistaa. Perimmäisenä tavoitteena on tehdä kyseisistä laitoksista vankempia ja joustavampia taloudellisten stressitilanteiden aikana. ( 22 )

38.

Tarkemmin sanottuna asetuksella (EU) N:o 575/2013 pyritään välttämään tilanteita, joissa rahoituslaitosten vastuut kasvavat liikaa suhteessa niiden omiin varoihin (velkaantuminen). ( 23 ) Ylivelkaantuminen voi itse asiassa lisätä laitosten haavoittuvuutta, koska siihen liittyy riski siitä, että kyseisiä laitoksia saatetaan vaatia sisällyttämään ennakoimattomia oikaisutoimenpiteitä liiketoimintasuunnitelmaansa, mukaan lukien omaisuuden kiireellinen myynti, joka voi johtaa tappioihin tai laitoksen jäljellä olevien omaisuuserien arvonoikaisuihin. ( 24 )

39.

Asetuksessa N:o 575/2013 säädetään tätä varten sitovasta vähimmäisomavaraisuusasteesta, jolla estetään pankkeja rahoittamasta liian suurta osaa toiminnastaan velalla. Kyseisen asetuksen, sellaisena kuin sitä sovellettiin tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, 429 artiklan 14 kohdan mukaan laitos saattoi kuitenkin pyytää viranomaisilta lupaa jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskemisen kannalta merkityksellisten vastuiden ulkopuolelle tietyt kyseisessä säännöksessä asetetut edellytykset täyttävät vastuut. ( 25 )

40.

Tämän menettelyn osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että EKP:llä oli tällaisten pyyntöjen osalta harkintavaltaa. Tuolloin sovelletun asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdassa säädettiin, että ”toimivaltaiset viranomaiset voivat antaa laitokselle luvan jättää – – ulkopuolelle – –”. ( 26 ) Tästä syystä keskityn valittajan esittämien argumenttien valossa seuraavaksi unionin tuomioistuimen harjoittaman tuomioistuinvalvonnan laajuuteen, kun sellaisen unionin toimen laillisuus riitautetaan, jonka hyväksymisen osalta asianomaisella unionin toimielimellä on harkintavaltaa.

41.

SEUT 263 artiklassa määrätään unionin tuomioistuimen harjoittaman tuomioistuinvalvonnan laajuudesta, kun unionin toimen laillisuus riitautetaan: kumoamiskanteen perusteena voi olla ”toimivallan puuttuminen, olennaisen menettelymääräyksen rikkominen, perussopimusten tai niiden soveltamista koskevan oikeussäännön rikkominen taikka harkintavallan väärinkäyttö”.

42.

Perussopimuksissa ei kuitenkaan määritellä, minkä tasoista tuomioistuinvalvontaa unionin tuomioistuinten on harjoitettava. Käsitteellä ”valvonnan taso” viitataan yleisesti siihen, miten intensiivistä valvontaa tuomioistuimet voivat harjoittaa, kun ne tutkivat riidanalaisten toimien laillisuutta. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna valvonnan taso vastaa sitä, miten paljon liikkumavaraa tuomioistuimet antavat riidanalaisia toimia antaneille toimielimille. On selvää, että mitä korkeampi on valvonnan intensiteetti, sitä vähemmän liikkumavaraa kyseiselle elimelle annetaan ja päinvastoin.

43.

Tältä osin näyttää kiistattomalta, että unionin järjestelmässä tuomioistuinvalvonnan intensiteetti on korkein ( 27 ) ensinnäkin ”yksinkertaisten” (tai ”ensisijaisten”) tosiseikkojen toteamisen osalta. Tosiseikka joko pitää paikkansa tai ei pidä, ja mahdollinen virhe tässä suhteessa kuuluu unionin tuomioistuinten täysimääräisen valvonnan piiriin. ( 28 ) Toiseksi muilla unionin toimielimillä kuin unionin tuomioistuimella voi olla jonkin verran liikkumavaraa unionin sääntöjen soveltamisessa, mutta ei niiden tulkinnassa. Unionin tuomioistuimen tehtävänä – unionin lainsäädännön ylimpänä tulkitsijana – on todellakin ”puhua lakia”. ( 29 )

44.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin toimielimille annetaan kuitenkin jonkin verran liikkumavaraa silloin, kun niillä on tiettyä harkintavaltaa asianomaisten säännösten soveltamisessa. Tässä yhteydessä määrittelisin harkintavallan unionin toimielimille (nimenomaisesti tai epäsuorasti) unionin primaari- tai sekundaarilainsäädännössä annetuksi liikkumavaraksi, jonka avulla ne voivat valita eri laillisten toimintatapojen välillä soveltaessaan tiettyä sääntöä tietyn tavoitteen saavuttamiseksi.

45.

Tietääkseni kaikissa oikeusjärjestelmissä oikeuslaitos harjoittaa rajoitettua valvontaa (judicial restraint) hallintoon nähden tapauksissa, joissa hallinnolla on harkintavaltaa. ( 30 ) Tuskin voin kuvitella oikeusjärjestelmää, joka voisi toimia asianmukaisesti – ainakin jos sitä tarkastellaan nykyisten länsimaisten demokratioiden, jotka perustuvat vallanjaon ja institutionaalisen tasapainon kaltaisiin periaatteisiin, näkökulmasta – jos oikeuslaitoksella olisi valtuudet kumota ja korvata jokainen hallinnon tekemä päätös millä tahansa perusteella.

46.

Palatakseni unionin järjestelmään, minusta näyttää siltä, että yleisesti ottaen voidaan tunnistaa kaksi laajaa harkintavallan ryhmää.

47.

Ensinnäkin joissakin unionin säännöksissä annetaan nimenomaisesti asianomaisille unionin toimielimille jonkin verran liikkumavaraa sen suhteen, toimivatko ne ja/tai miten ne toimivat tietyissä olosuhteissa tiettyjen poliittisten näkökohtien pohjalta. Annan kaksi esimerkkiä tästä. SEUT 107 artiklan 3 kohdan mukaan komissio voi tiettyjen edellytysten täyttyessä julistaa tietyt valtiontuen muodot sisämarkkinoille soveltuviksi. SEUT 215 artiklan 2 kohdan mukaan, jos Euroopan unionista tehdyn sopimuksen V osaston 2 luvun mukaisesti tehdyssä päätöksessä niin säädetään, neuvosto voi toteuttaa luonnollisiin tai oikeushenkilöihin, ryhmiin tai muihin kuin valtiollisiin yhteisöihin kohdistuvia rajoittavia toimenpiteitä. Molempien säännösten mukaan toimivaltaiselle toimielimelle annetaan mahdollisuus päättää asianmukaisimmasta toimintatavasta poliittisin perustein. Näitä tapauksia voidaan kutsua ”poliittisen” harkintavallan tilanteiksi. ( 31 )

48.

Toiseksi on tilanteita, joita voidaan kutsua ”teknisen harkintavallan” tilanteiksi ( 32 ) ja joissa asianomaisten unionin toimielinten liikkumavara on seurausta siitä, että asiaa koskevat unionin säännökset edellyttävät monitahoista teknistä (esimerkiksi taloudellista tai tieteellistä) arviointia sen varmistamiseksi, että tietty tilanne kuuluu tietyn (ja suhteellisen määrittelemättömän) oikeudellisen käsitteen alaan. Esimerkiksi, soveltuuko tietty tuki sisämarkkinoille siksi, että se on ”tarpeen liikenteen yhteensovittamiseksi” SEUT 93 artiklassa tarkoitetulla tavalla? Aiheuttavatko tietyt olosuhteet SEUT 126 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun ”liiallisen alijäämän vaaran” jäsenvaltiossa?

49.

Jälkimmäisen harkintavallan ryhmän osalta haluaisin käyttää tilaisuutta hyväkseni selventääkseni yhtä käsitettä. Mielestäni arviointi ei ole ”monitahoinen” pelkästään sen vuoksi, että merkityksellisten tosiseikkojen selvittäminen ei ole suoraviivaista, vaan se on vaikea, aikaa vievä ja erityistietoon perustuva prosessi. Olisi todellakin outoa ajatella, että tuomarit voisivat pidättäytyä antamasta yksityishenkilöille tehokasta oikeussuojaa aina, kun tapaus ei ole tosiseikkojen kannalta selvä. ( 33 ) Tosiseikkojen monitahoisuus ei ole peruste tuomareiden passiivisuudelle tai pinnallisuudelle.

50.

”Monitahoinen” arviointi on mielestäni sellainen, jossa asiaankuuluvia tosiseikkoja ei voida selvittää objektiivisesti tai täydellä varmuudella, ( 34 )koska järkevät ja hyvin perillä olevat henkilöt voivat ainakin jossain määrin olla eri mieltä tosiseikkojen selvittämisen tuloksesta tai tosiseikkojen oikeudellisesta arvioinnista. ( 35 ) Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun kyseisen toimielimen on käytettävä joitakin malleja tai oletuksia johtaakseen yksinkertaisista tosiseikoista tiettyjä monitahoisia tosiseikkoja ( 36 ) tai tehtävä arvoarvostelmia tosiseikkojen arvioimiseksi ja/tai niistä johtuvien oikeudellisten seurausten määrittämiseksi. ( 37 )

51.

Niiden tilanteiden määrittäminen, joissa kyseisille toimielimille annetaan jonkin verran liikkumavaraa, voidaan jäljittää unionin tuomioistuimen toiminnan alkuvaiheisiin. ( 38 ) Erityisesti uraauurtavassa Meroni-tuomiossa yhteisön tuomioistuin tosiasiallisesti erotti kaksi harkintavallan ryhmää. ( 39 )

52.

Myönnän kuitenkin, että tätä eroa ei ole aina helppo tehdä. Voidaankin väittää, että se, että lainsäätäjä käyttää erityisen epämääräisiä ja laajasti määriteltyjä käsitteitä, merkitsee käytännössä sitä, että kyseisille toimielimille annetaan implisiittisesti valtuudet tehdä tiettyjä poliittisia valintoja. Edellä esitetyistä syistä katson kuitenkin, että näiden kahden ryhmän välillä on käsitteellinen ero. Nyrkkisääntönä sanoisin, että tekninen harkintavalta koskee pääasiassa päätöksentekijän kognitiivista prosessia, kun taas poliittinen harkintavalta koskee ensisijaisesti päätöksentekijän tahdonalaista toimintaa. ( 40 )

53.

Nyt käsiteltävän asian kannalta on kuitenkin tärkeää, että unionin tuomioistuimet ovat omaksuneet suhteellisen samankaltaisen lähestymistavan, kun on kyse tuomioistuinvalvonnan tasosta molemmissa tilanteissa. Tämä taso johtaa siihen, mitä usein kutsutaan ”rajoitetuksi valvonnaksi”. Kaksi oikeuskäytäntölinjaa on tältä osin erityisen merkityksellisiä.

54.

Ensinnäkin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin toimielimillä on suhteellisen laaja harkintavalta aloilla, joilla niiltä edellytetään poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisia valintojen tekemistä ja joilla niiden on tasapainotettava poliittisia näkökohtia. Näissä tilanteissa toteutettuihin toimenpiteisiin voidaan vaikuttaa ainoastaan, jos kyseinen toimenpide on ilmeisen soveltumaton toimivaltaisen toimielimen tavoittelemien päämäärien saavuttamiseen. ( 41 )

55.

Toiseksi monitahoisten teknisten arviointien osalta unionin tuomioistuin on toistuvasti katsonut, että tuomioistuimen harjoittama valvonta ”rajoittuu väistämättä siitä varmistumiseen, että menettelyä ja perusteluvelvollisuutta koskevia sääntöjä on noudatettu, että tosiseikat pitävät asiallisesti paikkansa, että näitä tosiseikkoja ei ole arvioitu ilmeisen virheellisesti eikä harkintavaltaa ole käytetty väärin”. ( 42 ) Unionin tuomioistuin on tältä osin todennut myös, että se, että toimielimellä on harkintavalta teknisissä asioissa ei tarkoita sitä, että unionin tuomioistuinten on pidättäydyttävä valvomasta sitä, miten toimielin on arvioinut teknisiä seikkoja. Kyseisten tuomioistuinten on paitsi muun muassa tutkittava esitettyjen todisteiden aineellinen paikkansapitävyys, luotettavuus ja johdonmukaisuus myös tarkastettava, muodostavatko nämä todisteet merkityksellisten seikkojen kokonaisuuden, joka on otettava huomioon monitahoisen tilanteen arvioinnissa, ja voivatko kyseiset todisteet tukea päätelmiä, jotka niistä on tehty. ( 43 )

56.

Näillä kahdella oikeuskäytäntölinjalla on terminologisista eroista huolimatta – joiden merkitykseen palaan myöhemmin ( 44 ) – yksi tärkeä yhteinen tekijä. Riidanalaisen toimen perusteltavuuden osalta unionin oikeuslaitos voi arvostella kyseistä toimielintä vain silloin, kun kyseessä on ilmeinen virhe.

57.

Tämän sanottuani haluaisin lisätä, että pidän hieman valitettavana termin ”ilmeinen” käyttöä tässä yhteydessä. Kyseisestä ilmaisusta saattaa nimittäin saada sen käsityksen, että unionin tuomioistuimet eivät tuomitse virheitä, jotka eivät ole riittävän ilmeisiä. ( 45 ) Se olisi mielestäni virheellinen käsitys termistä. Tällainen lähestymistapa tuomioistuinvalvontaan tuskin olisi yhteensopiva ennen kaikkea Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklan kanssa, jossa oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ei rajoiteta tapauksiin, joissa yksilön oikeuksia ja vapauksia loukataan selvästi.

58.

Mielestäni termi ”ilmeinen” on sen sijaan ymmärrettävä siten, että kantajan on osoitettava vaaditulla tavalla, ( 46 ) että kyseisen toimielimen tekemä arviointi oli kohtuuton tai sen tekemät johtopäätökset epäuskottavia. ( 47 ) Kuten edellä 43 kohdassa on todettu, ainakin teoriassa tilanne on mustavalkoinen (eli oikea tai väärä) silloin, kun toimielin tekee virheen yksinkertaisten tosiseikkojen toteamisessa tai lain tulkinnassa. Sitä vastoin, kun toimivaltaisella toimielimellä on jonkin verran harkintavaltaa sen suhteen, miten sääntöä olisi sovellettava, on olemassa (olosuhteista riippuen enemmän tai vähemmän) eri vaihtoehtoja, joista tämä toimielin voi oikeutetusti valita. Arviointivirhe on siis olemassa vain silloin, kun toimielin valitsee toimintatavan, joka ei kuulu lain sallittujen soveltamismahdollisuuksien piiriin.

59.

Nämä seikat johtavat seuraavaan kohtaan, jota haluan tarkastella.

60.

SEUT 263, 267 ja 277 artiklan mukaan EU:n tuomioistuimet ”tutkivat” unionin säädösten ”laillisuuden”, mikä tarkoittaa niiden laillisuuden, ei niiden tarkoituksenmukaisuuden valvontaa. Unioni tuomioistuimet tutkivat ainoastaan sitä, onko riidanalainen toimi annettu asian kannalta merkityksellisten menettelysääntöjen ja aineellisten sääntöjen mukaisesti, kun otetaan huomioon kyseisen toimen laillisuuden riitauttavan osapuolen esittämät perusteet ja todisteet. ( 48 )

61.

Tuomarit eivät tutki koko asiaa uudelleen selvittääkseen, mikä olisi heidän mielestään ollut asianomaisen toimielimen kannalta paras menettelytapa kyseisissä olosuhteissa. Sen lisäksi, että tuomioistuinmenettelyt soveltuvat huonosti minkäänlaiseen uudelleentutkintaan ( 49 ), on olemassa perustuslaillinen syy, joka estää hallinnon tekemien harkinnanvaraisten valintojen täysimääräisen tuomioistuinvalvonnan. Näissä tapauksissa toimivalta tehdä tällaisia valintoja on nimenomaisesti annettu muulle toimielimelle kuin Euroopan unionin tuomioistuimelle. ( 50 ) Liian ankara tuomioistuinvalvonta loukkaa toimielinten harkintavaltaa, joka niille on annettu, jotta ne voivat käyttää toimivaltaansa tehokkaasti, mikä on ristiriidassa toimielimelle annetun toimivallan periaatteen kanssa ja horjuttaa toimielinten välisen tasapainon periaatetta. ( 51 )

62.

Näin ollen, kuten julkisasiamies Kokott osuvasti totesi, sen toteamiseksi, että on tapahtunut ilmeinen arviointivirhe, ei kuitenkaan riitä, että tuomarit ovat toista mieltä kuin toimielin, joka on vastuussa tutkinnan kohteena olevasta toimesta. Jos tosiseikkoja ja todisteita koskevat eri arvioinnit vaikuttavat uskottavilta, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei voi moittia sitä, että kyseinen toimielin on päätynyt niistä yhteen, vaikka se ei olisikaan sama kuin unionin tuomioistuimen etusijalle asettama. Ilmeinen arviointivirhe on kysymyksessä vasta, jos kyseisen toimielimen tekemät päätelmät eivät ole enää puolustettavissa tosiseikkojen ja todisteiden valossa. Toisin sanoen silloin, kun toimielimen harkintavallasta huolimatta sen päätökselle ei ole havaittavissa järkevää perustetta. ( 52 )

63.

On kuitenkin myönnettävä, että toimielimen sallitun harkintavallan – ja näin ollen myös tuomioistuinvalvonnan intensiteetin – täsmällisten rajojen määrittäminen kussakin tapauksessa voi toisinaan olla vaikea tehtävä. Toimielimen liikkumavara tietyn päätöksen tekemisessä vaihtelee luonnollisesti tapauskohtaisesti ja riippuu useista muuttujista. Tärkeimmät näistä muuttujista ovat mielestäni seuraavat.

64.

Ensinnäkin edellä 54 ja 55 kohdassa mainitut kaksi oikeuskäytäntölinjaa osoittavat, että toimielimille annetaan enemmän liikkumavaraa silloin, kun ne toimivat lainsäätäjinä, kuin silloin, kun ne hoitavat hallinnollisia tehtäviään. ( 53 ) Kuten julkisasiamies Léger on perustellusti todennut asiassa Rica Foods, kun toimielimet hyväksyvät yleisesti sovellettavia toimia, ”toimielimet joutuvat yleensä toimimaan erilaisten etujen sovittelijoina ja näin ollen tekemään valintoja omiin vastuualueisiinsa kuuluvien poliittisten vaihtoehtojen välillä. ’Poliittinen’ harkintavalta vastaa näin ollen niitä poliittisia tehtäviä, joita [unionin] säännöksessä annetaan toimielimelle”. ( 54 )

65.

SEU 10 artiklan 1 kohdan mukaan ”unionin toiminta perustuu edustukselliseen demokratiaan”. ( 55 ) Unionin tuomioistuinten tehtävänä ei siis voi olla arvostella unionin toimielinten tekemiä poliittisia valintoja, sillä toimielimillä on demokraattisen legitimiteettinsä vuoksi toimivalta antaa säädöksiä. Sitä vastoin, kun toimi on luonteeltaan lähinnä toimeenpaneva ja sen vaikutukset on tarkoitettu kohdistumaan vain yhteen tai useampaan tiettyyn henkilöön, unionin tuomioistuimilla on suurempi tarve suojella näiden henkilöiden oikeuksia mahdollisilta lainvastaisilta hallinnollisilta toimilta.

66.

Toiseksi kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että poliittisen harkintavallan pitäisi yleensä merkitä kyseiselle toimielimelle suurempaa liikkumavaraa. ( 56 ) Tämäkin on mielestäni kohtuullista. Poliittisen harkintavallan osalta asianomaiselle toimielimelle annetaan nimenomaisesti valtuudet valita eri toimintatapojen välillä, jotka kaikki ovat perusteltuja, toimielimen tekemän merkityksellisten olosuhteiden arvioinnin perusteella. Sitä vastoin tekninen harkintavalta on yleensä suppeampi, koska se on vain (tahallinen tai tahaton) seuraus siitä, että toimielimen on lain soveltamiseksi arvioitava monitahoisia tilanteita, joissa jotkin merkitykselliset tekijät ovat luonnostaan epävarmoja, spekulatiivisia tai subjektiivisia. ( 57 ) Lisäksi totean, että useimmissa tapauksissa poliittisen harkintavallan käyttäminen merkitsee myös jossain määrin teknisen harkintavallan käyttämistä, ( 58 ) mutta näin ei (välttämättä) ole päinvastaisessa tilanteessa. ( 59 )

67.

Kolmanneksi, ja mikä tärkeämpää, unionin toimielimille myönnetty harkintavalta riippuu erityisesti asiaa koskevien säännösten sanamuodosta ja tavoitteesta. Unionin (perustuslain tai tavallisen lain) lainsäätäjä todellakin siirtää toimielimille tiettyjä toimivaltuuksia antamalla asiaa koskevia säännöksiä ja määrittelee rajat, joiden puitteissa ne voivat käyttää näitä toimivaltuuksia. ( 60 )

68.

Unionin eri säännösten pintapuolinen tarkastelu osoittaa, että unionin lainsäätäjä on tehnyt tältä osin hyvin erilaisia valintoja. Poliittisen harkintavallan osalta säännöksissä jätetään toisinaan toimivaltaiselle toimielimelle rajaton harkintavalta, ( 61 ) kun taas toisissa olosuhteissa harkintavaltaa rajoitetaan eriasteisesti vahvistamalla tekijät, jotka toimielimen on otettava huomioon. ( 62 )Teknisen harkintavallan osalta toimielimelle annettava liikkumavara riippuu erityisesti yhtäältä määritettävän tai arvioitavan tilanteen monitahoisuudesta ja toisaalta sen oikeudellisen käsitteen abstraktisuuden asteesta tai avoimuudesta, jonka piiriin kyseinen tilanne on sisällytettävä. Nämä kaksi näkökohtaa voivat jälleen kerran vaihdella suuresti. Unionin tuomioistuin on esimerkiksi todennut, ( 63 ) että ennusteet ( 64 ) ovat luonteeltaan erilaisia kuin menneiden tai nykyisten tapahtumien arvioinnit. ( 65 ) Lisäksi tosiseikkojen oikeudellinen luonnehdinta voi edellyttää enimmäkseen empiiristä arviointia ( 66 ) tai myös tiettyjä arvoarvostelmia. ( 67 )

69.

Neljänneksi harkintavallan käytön valvonnan intensiteetin on perustuttava myös kantajan vetoaman oikeuden luonteeseen ja oikeuteen puuttumisen asteeseen. Kuten unionin tuomioistuin katsoi, että ”koska on kyse perusoikeuksiin puuttumisesta – – [asianomaisen unionin toimielimen] harkintavallan laajuus voi osoittautua rajoitetuksi tiettyjen seikkojen vuoksi, joita ovat muun muassa – – perusoikeuskirjassa taatun oikeuden luonne, puuttumisen luonne ja vakavuus sekä sen päämäärä”. Vakava puuttuminen perusoikeuksiin keskeisiin näkökohtiin merkitsee sitä, että ”[toimielimen] harkintavalta on – – pieni, joten valvonnan on oltava tarkkaa”. ( 68 )

70.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä asiana katson, että oikeudellinen ja tosiasiallinen asiayhteys, jossa toimi hyväksytään, voi myös vaikuttaa kyseisen toimielimen harkintavaltaan ja näin ollen siihen, miten unionin tuomioistuimet valvovat harkintavallan tosiasiallista käyttöä.

71.

Ensimmäisen näkökohdan osalta ajattelen erityisesti ennalta varautumisen periaatetta kansanterveyden tai ympäristönsuojelun alalla ( 69 ) tai syyttömyysolettaman periaatetta kilpailulainsäädännön alalla. ( 70 ) Mielestäni näiden periaatteiden soveltaminen voisi tietyissä tapauksissa kallistaa tasapainoa toiminnan tai toimimatta jättämisen suuntaan tai antaa asianomaiselle toimielimelle enemmän liikkumavaraa tietyntyyppisen toimenpiteen osalta verrattuna johonkin toiseen toimenpiteeseen.

72.

Toisen näkökohdan osalta on selvää, että toimien antamishetkellä vallitsevat olosuhteet vaikuttavat tapaan, jolla toimielimet käyttävät harkintavaltaansa. Esimerkiksi EU:n energiapolitiikan alalla tehtävien valintojen kannalta merkityksellinen toimintaympäristö on saattanut muuttua äkillisesti ja merkittävästi 24.2.2022 jälkeen, jolloin Venäjän federaatio hyökkäsi Ukrainaan.

73.

Edellä esitettyjen näkökohtien perusteella katson, ettei ole olemassa yhtä ainoaa ja erityistä tuomioistuinvalvonnan intensiteettiä, joka olisi pätevä kaikissa olosuhteissa, joissa unionin toimielimillä on jonkinasteista (poliittista tai teknistä) harkintavaltaa sen suhteen, miten tiettyä sääntöä olisi sovellettava. ( 71 ) En myöskään usko, että tältä osin voitaisiin laatia helppoa kriteeriä tai kaavaa. ( 72 ) Unionin tuomioistuinten yleisesti mainitsema ”rajoitettu” valvonta voi olla enemmän rajoitettu tai vähemmän rajoitettu kunkin tapauksen erityisolosuhteiden mukaan. Unionin tuomioistuinten tehtävänä on siis määrittää tapauskohtaisesti ja kaikki merkitykselliset olosuhteet huomioon ottaen, millaista erityistä valvonnan intensiteettiä on harjoitettava, kun ne valvovat toimielimen harkintavallan käyttöä. ( 73 )

74.

Jotkut saattavat luonnollisesti katsoa, että selkeän kriteerin puuttuminen aiheuttaa oikeudellista epävarmuutta. Kuten tässä ratkaisuehdotuksessa aiemmin todettiin, valvonnan asianmukainen intensiteetti voidaan kuitenkin määrittää tarkastelemalla kyseisen toimielimen harkintavaltaa, ja tältä osin voidaan saada joitakin ohjeita unionin toimielimiä koskevan oikeuden yleisistä säännöistä ja periaatteista.

75.

Arvioin nyt näiden sääntöjen ja periaatteiden pohjalta asianosaisten esittämiä väitteitä EKP:n ensimmäisen valitusperusteen yhteydessä.

76.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisessa tuomiossa, että EKP teki ilmeisen arviointivirheen, kun se hylkäsi Crédit Lyonnais’n pyynnön jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle sen kaikki vastuut CDC:lle.

77.

EKP:n ensimmäisen valitusperusteen käsittelemiseksi on näin ollen tutkittava, onko unionin yleinen tuomioistuin harjoittanut tähän lopputulokseen päätyessään asianmukaista valvonnan tasoa. Onko unionin yleinen tuomioistuin – kuten EKP väittää – arvioinut kysymyksessä olevan tilanteen uudelleen ja jättänyt ottamatta huomioon harkintavallan, jonka unionin lainsäätäjä on antanut tälle toimielimelle vakavaraisuutta koskevissa kysymyksissä? Vai onko unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan todennut – kuten Crédit Lyonnais väittää –, että EKP ei ollut tehnyt riidanalaista päätöstä aineellisesti paikkansapitävien, luotettavien ja johdonmukaisten tietojen perusteella?

78.

Suhtaudun jossain määrin myönteisesti Crédit Lyonnais’n esittämiin väitteisiin. Ensisilmäyksellä valituksenalaisen tuomion tekstiä voidaan todellakin lukea siten, että unionin yleinen tuomioistuin on suorittanut riidanalaisen päätöksen laillisuuden valvontaa koskevan tehtävänsä tämän ratkaisuehdotuksen 55 kohdassa mainitun vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti, josta on asianmukaisesti muistutettu valituksenalaisen tuomion 98 ja 99 kohdassa. Unionin yleinen tuomioistuin totesi pohjimmiltaan seuraavaa: i) EKP jätti analyysissään huomiotta tai jätti asianmukaisesti arvioimatta tietyt tilanteen kannalta merkitykselliset seikat (säänneltyjen talletusten luonne ”hätävarana”, varojen pakollinen siirtäminen CDC:lle, kaksinkertaisen valtiontakauksen olemassaolo) ja ii) riidanalaisessa päätöksessä mainitut tärkeimmät seikat (säänneltyjen talletusten likviditeetti ja viimeaikaisia pankkikriisejä koskeva esimerkki) eivät tukeneet EKP:n päätelmää.

79.

Valituksenalaisen tuomion tarkempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että, kuten EKP väittää, unionin yleinen tuomioistuin meni pidemmälle kuin pelkästään riidanalaisen päätöksen laillisuuden valvonta, sillä se tosiasiallisesti tutki itsenäisesti kyseessä olevan tilanteen ja korvasi lopulta EKP:n näkemyksen omalla näkemyksellään.

80.

Seuraavissa jaksoissa selitän ensin, miksi EKP:n päätöksen asiasisältöön kohdistuva erityisen ankara tuomioistuinvalvonta ei mielestäni ollut asianmukaista pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan valituksenalaisen tuomion tiettyjä kohtia, jotka mielestäni osoittavat, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut tässä asiassa virheellistä valvonnan tasoa.

81.

Olen vakuuttunut siitä, että unionin lainsäätäjä on tarkoittanut, että EKP:llä on laaja harkintavalta asetuksen N:o 575/2013 (sellaisena kuin sitä sovellettiin tosiseikkojen tapahtuma-aikaan) 429 artiklan 14 kohdan nojalla.

82.

Ensinnäkin on kiistatonta, että kyseinen säännös antaa EKP:lle sekä poliittista että teknistä harkintavaltaa sen päättäessä, onko poikkeuslupa myönnettävä tietyssä tilanteessa, ja jos on, niin missä määrin.

83.

Toiseksi kyseisten säännösten sanamuoto viittaa laajaan liikkumavaraan molempien osalta. EKP:lle on yhtäältä annettu harkintavalta myöntää poikkeuslupa (”voi”) ilman, että tätä toimivaltaa olisi rajoitettu erityisillä tekijöillä tai parametreilla, jotka toimielimen on otettava huomioon arviointia tehdessään. Näin ollen EKP:n tehtävänä on määritellä kyseessä olevien etujen suojelun asianmukainen taso (erityisesti hyväksyttävänä pidettävän riskin taso) ja laatia tähän tarkoitukseen sopivimmaksi katsomansa arviointikehys.

84.

Toisaalta teknisen harkintavallan osalta EKP:n on tehtävä paitsi prospektiivista analyysia myös sellaista, joka perustuu useisiin arvoarvostelmiin ja ennusteisiin, jotka ovat hyvin spekulatiivisia ja epävarmoja. Minkä suuruisia talletuksia voitaisiin nostoryntäyksen yhteydessä odottaa nostettavan ja missä ajassa? Pystyisikö kyseinen pankki toteuttamaan nämä nostot ilman, että sen olisi turvauduttava kiireellisiin korjaaviin toimenpiteisiin? Mikä on omien varojen määrä kyseisellä pankilla, jota voidaan kohtuudella vaatia kattamaan odottamattomat tappiot näissä tilanteissa? ( 74 )

85.

Kolmanneksi kyseisellä lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä (varmistaa ensisijaisesti luottolaitosten vakaus ja suojella sijoittajia ja tallettajia sekä laajemmin koko rahoitusjärjestelmän vakautta) ( 75 ) on yleisesti erittäin merkittävä. Sen sijaan asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla tapahtuvasta luvan epäämisestä johtuva puuttuminen asianomaisten pankkien taloudellisiin vapauksiin on suhteellisen vähäistä, koska kyseiset pankit voisivat vapaasti toteuttaa erilaisia liiketaloudellisia toimenpiteitä ylivelkaantumisen vähentämiseksi.

86.

Neljänneksi edellä esitetystä seuraa, että EKP:n tekemät tyypin I virheet (eli väärät positiiviset tulokset, jotka johtavat liialliseen ankaruuteen) olisivat paljon vähämerkityksisempiä kuin tyypin II virheet (eli väärät negatiiviset tulokset, jotka johtavat liialliseen sallivuuteen). Näin ollen on ymmärrettävää, että erityisen epävarmoissa tilanteissa tai ”täpärältä” vaikuttavissa tilanteissa, EKP:lle annetaan enemmän liikkumavaraa, kun se päättää pelata varman päälle ja soveltaa näin ollen asiaa koskevia säännöksiä tiukasti. Tämä on johdonmukaista sen kanssa, että kyseinen lainsäädäntö on osa vuosien 2007–2009 rahoituskriisin johdosta annettua toimenpidepakettia, jonka tarkoituksena on nimenomaan estää mahdollisuuksien mukaan vastaavien tilanteiden syntyminen tulevaisuudessa. ( 76 )

87.

Edellä esitettyjen näkökohtien perusteella katson, että EKP:llä oli asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan mukaista päätöstä tehdessään varsin laaja harkintavalta sekä arvioitaessa merkityksellisiä olosuhteita että määritettäessä poikkeuksen myöntämistä ja sen määrää (an and quantum). ( 77 ) Jos tämä pitää paikkansa, tästä seuraa, että tuomioistuinvalvonta ei voi olla liian ankara riidanalaisen päätöksen aineellisten seikkojen osalta (asianmukaisen suojan taso ylivelkaantumisen riskeiltä, tällaisen riskin toteamiseksi huomioon otettujen seikkojen yksilöinti ja painoarvo, rajatilanteissa tehdyt valinnat jne.) sillä uhalla, että se loukkaa tätä harkintavaltaa.

88.

Seuraavaksi käsiteltävistä valituksenalaisen tuomion kohdista käy ilmi, miksi unionin yleinen tuomioistuin on mielestäni tehnyt oikeudellisen virheen tältä osin.

89.

Sekä tässä muutoksenhakumenettelyssä että ensimmäisessä oikeusasteessa Crédit Lyonnais korosti merkittävästi säänneltyjen talletusten luonnetta ”hätävarana”, minkä EKP väitetysti jätti huomiotta. Unionin yleinen tuomioistuin oli tältä osin samaa mieltä Crédit Lyonnais’n kanssa. Unionin yleinen tuomioistuin arvosteli valituksenalaisen tuomion 107–110 kohdassa EKP:tä siitä, että se ei maininnut tätä säänneltyjen talletusten erityispiirrettä riidanalaisessa päätöksessä. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että Crédit Lyonnais oli osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että pankkikriisien aikana säänneltyihin talletuksiin Ranskassa sijoitetut määrät eivät vähentyneet tallettajien nostojen vuoksi vaan yleensä kasvoivat, koska tallettajat pitävät niitä hätävarana. ( 78 )

90.

Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa esitetyt perustelut ja sen tutkiman päätöksen logiikka ovat kuitenkin jossain määrin ristiriidassa keskenään.

91.

Riidanalaisessa päätöksessä EKP ei arvioinut säänneltyjen talletusten aiheuttamia vakavaraisuusriskejä abstraktisti. EKP tutki konkreettisesti Crédit Lyonnais’n erityistilanteen. Vaikuttaa todellakin siltä, että asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdassa edellytetään tapauskohtaista arviointia. ( 79 )

92.

Kuten EKP totesi riidanalaisen päätöksen 2.2 kohdassa, ”EKP myöntää poikkeusluvan ottaen huomioon yleiset vakavaraisuusriskit, jotka liittyvät vakavaraisuusvalvonnan kohteena olevien laitosten erityistilanteeseen, sekä säänneltyjen talletusten erityispiirteet”. ( 80 ) EKP otti nimittäin huomioon muun muassa Crédit Lyonnais’n CDC:lle olevien vastuiden suuruuden ja kasvun jatkumisen sekä sen, että Crédit Agricole ‑ryhmittymän yhteisvastuumekanismi ei koskenut tätä pankkia.

93.

Säänneltyjen talletusten luonne ”hätävarana” – jota EKP ei kiistänyt unionin yleisessä tuomioistuimessa ( 81 ) eikä unionin tuomioistuimessa – voi hyvinkin johtaa talletusten yleiseen kasvuun talous- ja/tai rahoituskriisien aikana, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi. Tämä ei kuitenkaan sinänsä sulje pois sitä mahdollisuutta, että nostoryntäyksiä saattaa tapahtua tietyssä pankissa, esimerkiksi pankissa, jonka tilanne huononee siinä määrin, että sen tallettajat alkavat pelätä, että se voi pian tulla maksukyvyttömäksi.

94.

EKP viittasi tähän näkökohtaan todetessaan, että mikään ei estä tietyn pankin moitteettomasta toiminnasta huolestuneita tallettajia nostamasta säänneltyihin talletuksiin sijoitettuja varojaan kyseisestä pankista ja tekemästä uutta talletusta, edelleen säänneltyihin talletuksiin, toiseen pankkiin, jonka katsotaan olevan ”terveempi”. Unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan ottanut tällaista väitettä huomioon.

95.

Yleisemmin unionin yleinen tuomioistuin ei ole tutkinut perusteellisesti sitä, miten tallettajien käsitys säänneltyjen talletusten turvallisesta luonteesta on voinut tosiasiassa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä Crédit Lyonnais’n kannalta erityisen stressaavana aikana. Ei ole itsestään selvää, että unionin yleisen tuomioistuimen toteamukset säänneltyjen talletusten luonteesta hätävarana tekisivät välttämättä epäuskottaviksi tai kohtuuttomiksi EKP:n Crédit Lyonnais’n riskejä koskevat huomiot sen erityistilanteen valossa. Myöskään valituksenalaisessa tuomiossa mainitut tätä asiaa koskevat todisteet ( 82 ) eivät näytä tarjoavan tältä osin mitään lisätietoa.

96.

Seuraavaksi unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 111–113 kohdassa, että säännellyt talletukset eivät todennäköisesti johda ylivelkaantumiseen. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tämä johtuu siitä, että näitä talletuksia ei jätetä luottolaitokselle (vapaasti) käytettäviksi, sillä se voisi sijoittaa ne haluamallaan tavalla, myös epälikvideihin tai riskialttiisiin varoihin, vaan ne on välttämättä siirrettävä CDC:lle.

97.

Jälleen kerran en kuitenkaan ymmärrä, miten tällainen toteamus mitätöisi EKP:n perustelut. Se, että Crédit Lyonnais’n kyseessä olevat vastuut johtuvat talletuksista, jotka on siirrettävä julkisyhteisölle tai julkisoikeudelliselle laitokselle, on yksi niistä edellytyksistä, joiden on täytyttävä, jotta asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohtaa voidaan ylipäätään soveltaa. Kuten jo mainitsin, kyseistä säännöstä ei sovelleta automaattisesti: EKP:n ei ole pakko myöntää poikkeuslupaa aina, kun nämä edellytykset täyttyvät, vaan sillä on tässä suhteessa harkintavaltaa.

98.

Joka tapauksessa sillä, että CDC:lle siirrettyjä varoja ei voida vapaasti sijoittaa epälikvideihin tai riskialttiisiin varoihin – mitä unionin yleinen tuomioistuin on korostanut – on tässä yhteydessä suhteellinen merkitys. Vähimmäisomavaraisuusastetta laskettaessa vastuita ei nimittäin erikseen riskipainoteta, vaan ne sisällytetään kaikki vastuiden kokonaismäärään. ( 83 ) Oletusarvona on, että kaikki riskit olisi otettava huomioon niiden riskiprofiilista riippumatta. Jotkin vastuut voidaan vain poikkeuksellisesti jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle, ( 84 ) jos näillä vastuilla katsotaan olevan erityisen alhainen riski, ( 85 ) tapauksen erityisissä olosuhteissa. ( 86 ) Säännöksen erilainen tulkinta olisi vastoin vähimmäisomavaraisuusasteen luontaista logiikkaa ja tarkoitusta ja jättäisi huomiotta sen, että asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska se on poikkeus yleissäännöstä.

99.

Kuten edellä on todettu, valituksenalaisessa tuomiossa ei kuitenkaan ole mitään viitteitä siitä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi arvioinut, voidaanko säänneltyjen talletusten katsoa Crédit Lyonnais’n erityistilanteessa olevan erityisen vähäriskisiä.

100.

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin näyttää tämän seikan (se, että talletukset on pakko siirtää CDC:lle) merkityksen osalta tehneen oman arvionsa selittämättä, miten sen tätä koskevat toteamukset sopivat riidanalaisen päätöksen systematiikkaan. Tämä on hämmentävää erityisesti siksi, että unionin yleinen tuomioistuin näyttää hyväksyneen sen yleisen menetelmän oikeellisuuden, jota EKP on soveltanut Crédit Agricolen poikkeuslupahakemuksen tutkinnassa. ( 87 )

101.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 114 kohdassa, että toisin kuin tavanomaisilla talletuksilla, säännellyillä talletuksilla on kaksinkertainen valtiontakaus.

102.

Tämä on kiistatonta, ja se on itse asiassa nimenomaisesti mainittu riidanalaisessa päätöksessä. ( 88 ) Unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan taaskaan selittänyt, miten tämä seikka oli ristiriidassa EKP:n analyysin kanssa. Jos ymmärrän valituksenalaisen tuomion 114 kohdan oikein, unionin yleinen tuomioistuin halusi vain tuoda esiin toisen seikan, joka sen mielestä teki nostoryntäyksen mahdollisuuden epätodennäköiseksi säänneltyjen talletusten osalta: valtion kaksoistakauksen vuoksi ei ollut mitään syytä nostaa varoja edes Crédit Lyonnais’n kriisitilanteessa. ( 89 )

103.

Jos näin on, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt todennäköisesti selittää ne syyt, joiden perusteella voidaan katsoa, että useimpien säänneltyihin talletuksiin sijoittaneiden tallettajien voidaan olettaa toimivan järkevästi tilanteessa, joka ainakin tavallisten tallettajien osalta olisi voinut johtaa nostoryntäykseen. Vaistoni sanoo, että viimeaikaiset kokemukset sekä Euroopassa että muualla ovat osoittaneet, että tällainen järkevä toiminta on kaikkea muuta kuin varmaa. ( 90 ) Tilanteissa, joissa tallettajien paniikki kasvaa ja tiedotusvälineet näyttävät kuvia pitkistä jonoista, joissa ihmiset odottavat nostaakseen talletuksiaan, näyttää olevan jonkinlainen hallitsemattoman lumipalloefektin vaara. Henkilökohtaisesta vaistostani huolimatta – jota luultavasti muokkaavat omakohtaiset kokemukseni Kyproksen vuosien 2012–2013 finanssikriisistä – siltä osin kuin EKP ei ollut ottanut tätä seikkaa huomioon, unionin yleisen tuomioistuimen velvollisuutena oli kuitenkin käsitellä sitä nimenomaisesti ja tuettava päätelmiään tarvittavilla todisteilla.

104.

Lisäksi katson, että olisi pitänyt esittää selvitys siitä, miten unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 114 kohdassa esittämä kuiva toteamus voidaan sovittaa yhteen sen aikaisempien toteamusten kanssa, jotka koskevat sitä, että EKP oli riidanalaisessa päätöksessä ottanut asianmukaisesti huomioon keskushallinnon maksukyvyttömyysriskin ja todennut, että Ranskan luottoluokitus ei ollut korkein mahdollinen ja että sen maksukyvyttömyysriskiä pidettiin luottoriskinvaihtosopimusten yhteydessä pienenä mutta ei olemattomana. ( 91 )

105.

Unionin yleinen tuomioistuin olisi tosin voinut katsoa, että EKP oli arvioinut tämän maksukyvyttömyysriskin virheellisesti. Huolimatta siitä, että Crédit Lyonnais oli tältä osin esittänyt joitakin väitteitä, unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan ottanut tähän kantaa. ( 92 )

106.

Unionin yleinen tuomioistuin näyttää siis tämänkin seikan osalta arvioineen säänneltyjen talletusten erityispiirteitä ja niiden merkitystä asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan kannalta itsenäisesti eli jossain määrin irrallaan riidanalaisen päätöksen tekstistä ja logiikasta.

107.

Unionin yleinen tuomioistuin toteaa valituksenalaisen tuomion 115 ja 116 kohdassa, että säänneltyjen talletusten erityispiirteitä koskevat toteamukset huomioon ottaen pelkästään sillä, että säännellyt talletukset ovat luonteeltaan likvidejä ei voida yksinään riittävästi perustella EKP:n päätelmää, joka koski omaisuuden kiireellisen myynnin riskiä. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että samalla kun tallettajille annetaan mahdollisuus nostaa talletuksiaan, likvidiys vaikuttaa myös osaltaan siihen, että tallettajat pitävät säänneltyjä talletuksia hätävarana.

108.

Tältä osin olen unionin yleisen tuomioistuimen kanssa samaa mieltä siitä, että se, että tallettajat voivat vapaasti ja välittömästi nostaa varansa pankista, ei sinänsä ole ratkaiseva tekijä, jonka perusteella voidaan todeta, että on olemassa kiireellisen myynnin riski. Kuten edellä on selostettu, en kuitenkaan ole vakuuttunut unionin yleisen tuomioistuimen kritiikistä, joka koskee muita seikkoja, joita EKP oli ottanut tai ei ollut ottanut huomioon.

109.

Vielä tärkeämpää on, että tapa, jolla unionin yleinen tuomioistuin luonnehti ja tiivisti EKP:n riidanalaisessa päätöksessä esittämiä perusteluja, on varsin hämmentävä. Kun lukee valituksenalaista tuomiota, voi saada sen vaikutelman, että säänneltyjen talletusten likvidiys oli ollut EKP:lle keskeinen tekijä, jolla se perusteli päätelmäänsä.

110.

Tämä olisi kuitenkin melko epätarkka tulkinta riidanalaisesta päätöksestä. EKP:n kyseisessä päätöksessä käyttämä perustelu on olennaisilta osin se, että jos tallettajat nostaisivat talletuksia laajamittaisesti, kuten nostoryntäyksessä, Crédit Lyonnais’lla voisi olla vaikeuksia maksaa nostoja ilman, että sen olisi ryhdyttävä kiireellisiin toimenpiteisiin, koska merkittävä osa sen talletuksista siirretään CDC:lle, jolla on 10 päivän sopeutumisaika, jonka aikana pankki on edelleen vastuussa nostoista.

111.

Tässä yhteydessä se, että säännellyt talletukset ovat erityisen likvidejä ja että tallettajat voivat siten nostaa ne helposti ja välittömästi, on varmasti merkityksellinen näkökohta analyysin kannalta. On selvää, että kiireellisten myyntien riski olisi paljon pienempi, jos tallettajien välittömälle varojen nostamiselle olisi oikeudellisia tai käytännön esteitä. Tämä ei kuitenkaan ole keskeinen tekijä analyysissa. Yksinkertaistaen sanoisin, että likvidiys ei ole yksi riskin lähteistä vaan riskin mahdollistaja. Riidanalaisen päätöksen 2.2.2 kohdassa oleva (suhteellisen ohimennen tehty) viittaus likvidiyteen on tältä osin varsin kuvaava.

112.

Unionin yleinen tuomioistuin voi lisäksi olla oikeassa siinä, että säänneltyjen talletusten likvidiys on yksi niistä syistä, jotka tekevät niistä houkuttelevia säästäjille taloudellisesti epävarmoina aikoina. ( 93 ) Myös tältä osin unionin yleisen tuomioistuimen perusteluista näyttää kuitenkin puuttuvan yksi seikka: riittäisikö tallettajien yleinen tunne säänneltyjen talletusten ”turvallisuudesta” estämään tallettajien nostoryntäykset, kun esimerkiksi Crédit Lyonnais’n rahoitusvakautta koskevat erityiset ongelmat ilmenisivät?

113.

Loogisesti ajatellen unionin yleisen tuomioistuimen tätä kysymystä koskeva tarkastelu vaikuttaa olevan perinteinen ”kaksiteräinen miekka”. Jos säänneltyjen talletusten likvidiys vaikuttaa osaltaan siihen, että tallettajat tuntevat olonsa turvalliseksi, koska he voivat vapaasti nostaa varansa milloin tahansa, eikö tämä merkitse sitä, että nämä tallettajat haluaisivat tosiasiassa nostaa nämä varat, kun heidän pankkinsa tilanne muuttuu huolestuttavaksi?

114.

Unionin yleisen tuomioistuimen arvio tästä asiasta vaikuttaa näin ollen puutteelliselta. Tämä osoittaa jälleen kerran, että sen sijaan, että unionin yleinen tuomioistuin olisi tutkinut riidanalaisen päätöksen perusteluja, se teki oman tilannearvionsa.

115.

Unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 117–122 kohdassa ottanut kantaa EKP:n lausumaan, jonka mukaan viimeaikaisista pankkikriiseistä saadut kokemukset osoittavat, että nostoryntäykset voivat tapahtua viiden päivän aikana. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että EKP tukeutui tältä osin vain yhteen esimerkkiin (jäljempänä esimerkki), ja tämä esimerkki koski tavanomaisia talletuksia, jotka siis poikkesivat säännellyistä talletuksista monilta osin. Tämän perusteella unionin yleinen tuomioistuin päätteli, että sitä, että Crédit Lyonnais voisi joutua väitetyn nostoryntäysriskin vuoksi myymään omaisuuttaan kiireellisesti, ei ollut riittävästi näytetty toteen.

116.

Olen unionin yleisen tuomioistuimen kanssa samaa mieltä siitä, että riidanalainen päätös ei todellakaan ole tältä osin selkeyden ja täsmällisyyden malliesimerkki. Unionin yleisen tuomioistuimen tältä osin esittämä kritiikki näyttää kuitenkin johtuvan kyseisen päätöksen virheellisestä tulkinnasta.

117.

EKP:n tarkoituksena ei ollut verrata esimerkkiä Crédit Lyonnais’n tilanteeseen. Viittauksella viimeaikaisiin kokemuksiin pyrittiin vain havainnollistamaan, miten nopeasti nostoryntäykset voivat tapahtua, kun pankin vakautta koskevat vakavat epäilyt heräävät, ja näin ollen miksi kymmenen päivän mahdollinen viive tallettajien tekemien nostojen ja CDC:n suorittamien varojen palautusten välillä voi tietyissä olosuhteissa olla ongelmallinen.

118.

Itse asiassa EKP myönsi riidanalaisessa päätöksessä, ettei vastaaviin talletusmuotoihin liittyvää nostoryntäystä ollut äskettäin tapahtunut. Tästä huolimatta EKP korosti, ettei sen tarvitse rajoittaa vakavaraisuutta koskevia huolenaiheitaan sellaisiin riskityyppeihin, jotka olivat jo toteutuneet aiemmin. ( 94 )

119.

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi hyvinkin olla oikeassa siinä, että nämä kaksi tilannetta ovat vain rajoitetusti vertailukelpoisia. Tämä ei kuitenkaan riitä mitätöimään EKP:n asiaa koskevia huomioita. Unionin yleinen tuomioistuin ei itse asiassa (i) kiistänyt EKP:n toimittamien tietojen oikeellisuutta, (ii) selittänyt, miksi Crédit Lyonnais’n tapauksessa ei sen mielestä voitu soveltaa viiden päivän aikaväliä, eikä (iii) kyseenalaistanut EKP:n tässä yhteydessä käyttämää taulukkoa, jossa poikkeusluvan prosenttiosuus määräytyi sen mukaan, kuinka kauan kesti, että asianomainen julkisyhteisö tai julkisoikeudellinen laitos oli suorittanut palautuksen (alle viisi päivää, viidestä kymmeneen päivään, kymmenestä päivästä yhteen kuukauteen ja yli kuukausi). ( 95 )

120.

Valituksenalaisessa tuomiossa ei myöskään selitetä, miksi EKP:n varovainen lähestymistapa ja lisääntynyt valppaus eivät olisi perusteltuja. Itse asiassa minusta vaikuttaa siltä, että kun otetaan huomioon kyseisen unionin lainsäädännön yleistavoite (uusien rahoituskriisien ehkäiseminen) sekä kyseisten erityissäännösten tavoite (rahoituslaitosten kestävyyden ja vakauden varmistaminen rajoittamalla niiden velkaantuneisuutta), lainsäädäntöä on järkevää soveltaa siten, että vakavaraisuuden arviointia ei rajoiteta vain aiemmin toteutuneisiin riskeihin.

121.

Lopuksi katson, että EKP arvosteli perustellusti valituksenalaisen tuomion 126 kohtaa, jossa unionin yleinen tuomioistuin totesi ensinnäkin, että ”kun otetaan huomioon EKP:n noudattamat menetelmät”, syillä, ”joista edellinen koskee valtion luottokelpoisuutta ja jälkimmäinen CDC:lle olevien vastuiden keskittymistä, edellyttäen, etteivät ne ole lainvastaisia, ei voitu perustella luvan epäämistä kantajalta”. Yleinen tuomioistuin totesi tämän jälkeen, että ”mainittujen menetelmien perusteella pelkästään kyseisten syiden huomioon ottaminen ei olisi johtanut siihen, että kantajalta evätään kokonaan asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdassa tarkoitettu poikkeuslupa”. ( 96 )

122.

Nämä määrätietoiset ja suoraviivaiset lausunnot ovat hämmentäviä. Unionin yleinen tuomioistuin ei ensinnäkään missään vaiheessa esitä niiden eri seikkojen yksilöllisen arvioinnin kokonaisvaikutuksia, jotka EKP oli sen mukaan jättänyt huomiotta tai arvioimatta asianmukaisesti Crédit Lyonnais’n omaisuuden kiireellisen myynnin (vähäisen, erityisen vähäisen, vähäpätöisen, tosiasiallisesti olemattoman?) riskin tason osalta. Toiseksi, vaikka oletettaisiinkin, että unionin yleinen tuomioistuin olisi näin tehnyt, valituksenalaisesta tuomiosta puuttuu konkreettinen selvitys siitä, miten sen toteamukset omaisuuden kiireellisen myynnin riskistä olisi pitänyt ottaa huomioon EKP:n menetelmissä. Se, että valituksenalaisessa tuomiossa vaietaan tältä osin, on merkillepantavaa, koska sen 126 kohdassa esitetyt toteamukset muodostavat riidanalaisen päätöksen kumoamisen perustan. ( 97 ) Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin näyttää ottavan kantaa siihen, mitä EKP olisi tehnyt – eikä siihen, mitä EKP:n olisi pitänyt tai ei olisi pitänyt tehdä – jos nämä seikat olisi arvioitu oikein. Ero ei ole terminologinen kysymys. Unionin yleinen tuomioistuin ei yksilöi EKP:n hallinnollisen toiminnan rajoja, vaan se näyttää ”astuvan EKP:n saappaisiin” ja jättää huomiotta kyseiselle toimielimelle asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla annetun laajan harkintavallan aineellisten arviointien osalta.

123.

Yleensä oletetaan, että EU:n perussopimuksissa vahvistetussa ”laillisuusvalvontaa” koskevassa järjestelmässä nyt käsiteltävän kaltaista tapausta käsittelevän tuomioistuimen suorittaman arvioinnin lähtökohtana on itse riidanalaisen säädöksen teksti. Tällaisessa arvioinnissa otetaan yleensä huomioon kyseisen säädöksen logiikka ja rakenne ja sen jälkeen tarkastellaan kyseisen toimielimen esittämiä perusteluja, jotka tukevat lopulta tehtyä päätelmää. Keskeinen kysymys olisi oltava se, onko riidanalaisen päätöksen tehnyt toimielin soveltanut asianomaista säännöstä kohtuullisesti, kun otetaan huomioon sen harkintavalta.

124.

Edellä mainituista syistä minun on vaikea löytää nyt käsiteltävässä asiassa tällaisen lähestymistavan piirteitä.

125.

EKP:n analyysia koskeva arvostelu on ilmaistu enimmäkseen valituksenalaisen tuomion muutamassa lyhyessä kohdassa, joissa on toisinaan jätetty huomiotta käsiteltävien kysymysten monitahoisuus. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin korvaa tämän analyysin omalla analyysillään, joka perustuu tiettyjen tosiseikkojen vaihtoehtoiseen arviointiin ja jossa se nojautuu usein väitteisiin, joiden tueksi ei ole esitetty näyttöä, tai todisteisiin, joiden todistusvoima ei ole lainkaan ilmeinen. Tärkeää on, että unionin yleinen tuomioistuin näyttää arvioineen näitä seikkoja erillään toisistaan ilman, että se olisi todella yhdistänyt niitä toisiinsa: se ei arvioinut näiden tekijöiden välistä vuorovaikutusta eikä, mikä vieläkin tärkeämpää, selittänyt, miten sen arvio näistä tekijöistä vaikuttaisi lopputulokseen, kun se sisällytettäisiin EKP:n käyttämään menetelmään, jota – on ehkä syytä korostaa vielä kerran – unionin yleinen tuomioistuin ei kritisoinut.

126.

Erityisesti, kuten EKP perustellusti toteaa, unionin yleinen tuomioistuin keskittyi yksinomaan arvioimaan todennäköisyyttä, että lyhyessä ajassa tapahtuisi nostoryntäyksiä, ottamatta huomioon seurauksia, joita tämän riskin toteutumisella voisi olla Crédit Lyonnais’n taloudelliseen tilanteeseen, kun otetaan huomioon sen CDC:lle olevien vastuiden määrä. Tältä osin voidaan sanoa, että unionin yleinen tuomioistuin teki parhaimmillaan ”puolet työstä” tarkastelemalla säänneltyjen talletusten erityispiirteitä yleisesti, mutta – toisin kuin EKP riidanalaisessa päätöksessä ( 98 ) – se jätti toisen ”puolen työstä” tekemättä eikä siis tarkastellut Crédit Lyonnais’n erityistilannetta.

127.

Edellä esitetyn perusteella katson, että unionin yleinen tuomioistuin on kohdistanut tiettyihin EKP:n tekemän analyysin osatekijöihin (hyväksyttävän riskin taso, riskin arvioinnissa huomioon otettujen tekijöiden erityispiirteet ja luonne jne.) erityisen ankaraa valvontaa ilman, että sen tältä osin tekemiä päätelmiä olisi perusteltu riittävästi esittämällä asianmukaista näyttöä.

128.

Sen sijaan, että unionin yleinen tuomioistuin olisi osoittanut, että EKP oli riidanalaisessa päätöksessä soveltanut asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohtaa kohtuuttomasti, se arvioi Crédit Agricolen lupahakemuksen uudelleen ja korvasi EKP:n näkemyksen omalla näkemyksellään ja loukkasi siten harkintavaltaa, jonka unionin lainsäätäjä oli myöntänyt EKP:lle tässä asiassa.

129.

Koska unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut riidanalaisen päätöksen osalta virheellistä valvonnan tasoa, ensimmäinen valitusperuste on katsottava perustelluksi ja valituksenalainen tuomio on kumottava.

130.

Toisessa valitusperusteessaan EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa. Se katsoo, että valituksenalaisessa tuomiossa ei ole riittävästi selvitetty, millä tavoin se on tehnyt virheen arvioidessaan säänneltyjen talletusten kaksinkertaisen valtiontakauksen vaikutusta.

131.

Crédit Lyonnais katsoo, että unionin yleisen tuomioistuimen perustelut tältä osin on esitetty selvästi valituksenalaisessa tuomiossa. Crédit Lyonnais viittaa erityisesti kyseisen tuomion 59 ja 114–122 kohtaan. Lyhyesti sanottuna unionin yleinen tuomioistuin totesi perusteettomaksi EKP:n näkemyksen, jonka mukaan säänneltyjen talletusten kaksinkertainen valtiontakuu ei estänyt riskiä siitä, että nostoryntäyksiä tapahtuu lyhyessä ajassa.

132.

Katson, että tämä valitusperuste on perusteeton.

133.

Valituksenalaiseen tuomioon sisältyvät perustelut, jotka koskevat kaksinkertaisen valtiontakauksen merkitystä Crédit Lyonnais’n omaisuuserien kiireellisten myyntien riskin osalta, ovat todellakin lyhyet ja jossain määrin epäselvät. Kuten edellä 102 kohdassa todettiin, unionin yleisen tuomioistuimen tätä koskevan väitteen tarkoitus tulee kuitenkin selvemmäksi, kun valituksenalaisen tuomion asianomaisia kohtia luetaan niiden laajemmassa yhteydessä. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi lähinnä, että säänneltyjen talletusten kaksinkertainen valtiontakaus teki nostoryntäykset näiden talletusten osalta epätodennäköisiksi.

134.

Unionin yleisen tuomioistuimen perustelut ovat siten riittävän selvät. Se, tuetaanko tätä näkemystä tarvittavilla todisteilla, koskee unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin asiasisältöä, ei sen riittävyyttä.

135.

Kolmannessa valitusperusteessaan EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin otti sille oikeudenkäynnin aikana esitetyt todisteet huomioon vääristyneellä tavalla. Sen mielestä unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi ilmeisen virheellisesti riidanalaisen päätöksen tiettyjä kohtia ja otti Crédit Agricolen poikkeuslupahakemuksen arvioinnissa sovelletun menetelmän huomioon vääristyneellä tavalla.

136.

EKP väittää erityisesti, että se otti huomioon säänneltyjen talletusten luonteen ”hätävarana” ja kaksinkertaisen valtiontakauksen olemassaolon. Riidanalaisessa päätöksessä käytetyn menetelmän huomioon ottamisesta vääristyneellä tavalla EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei ottanut huomioon seurauksia, joita tämän riskin toteutumisella voisi olla Crédit Lyonnais’n taloudelliseen tilanteeseen, kun otetaan huomioon vastuiden korkea keskittymisen taso. Yksinkertaisesti sanottuna riski voi sinänsä olla melko pieni, mutta jos riski toteutuu, seuraukset voivat olla pankille hyvin vakavat.

137.

Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin otti EKP:n mukaan riidanalaisessa päätöksessä käytetyn esimerkin huomioon vääristyneellä tavalla, koska se asetti sen edellytykseksi arvioitaessa lyhyessä ajassa tapahtuvan nostoryntäyksen riskiä, vaikka esimerkin ainoana tarkoituksena oli havainnollistaa tällaisen riskin toteutumisen mahdollisia seurauksia. Lopuksi EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tutki yksittäin ja virheellisesti perusteita, jotka se otti huomioon menetelmissään, vaikka näitä perusteita olisi pitänyt tulkita siten, että ne ovat toisistaan riippuvaisia.

138.

Crédit Lyonnais katsoo, että EKP:n kolmannen valitusperusteen tueksi esittämät väitteet on hylättävä perusteettomina. Crédit Lyonnais korostaa, että riidanalaisessa päätöksessä ei mainita säänneltyjen talletusten luonnetta ”hätävarana”. Sen kritiikin osalta, jota on esitetty unionin yleisen tuomioistuimen EKP:n käyttämää menetelmää koskevista toteamuksista, Crédit Lyonnais katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut asianmukaisesti vuoden 2018 tuomiossa asetettua edellytystä, jossa EKP:tä vaadittiin harkitsemaan nostoryntäyksen mahdollisuutta säänneltyjen talletusten erityispiirteet huomioon ottaen.

139.

Crédit Lyonnais väittää myös, että kyseisen esimerkin väitetty havainnollistava luonne ei vapauta EKP:tä velvollisuudesta ottaa huomioon tekijöitä, joihin sovelletaan tuomioistuinvalvontaa. Lisäksi valituksenalaisen tuomion 126 kohta osoittaa – Crédit Lyonnais’n mukaan – että unionin yleinen tuomioistuin ei ole jättänyt ottamatta huomioon EKP:n menetelmissään käyttämien perusteiden keskinäistä riippuvuutta.

140.

En ole vakuuttunut tästä valitusperusteesta.

141.

Yhdyn osittain EKP:n kritiikkiin, joka kohdistuu unionin yleisen tuomioistuimen riidanalaisen päätöksen tulkintaan ja tapaan, jolla unionin yleinen tuomioistuin tutki asianosaisten ensimmäisen oikeusasteen oikeudenkäynnin yhteydessä esittämiä todisteita. En kuitenkaan havaitse, että todisteita olisi otettu huomioon vääristyneellä tavalla.

142.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällainen vääristyneellä tavalla huomioon ottaminen tarkoittaa asiakirjan tulkitsemista sen sisällön vastaisesti. Tällaisen vääristyneellä tavalla huomioon ottamisen on ilmettävä asiakirja-aineistosta selvästi ilman, että tosiseikastoa ja selvitystä on tarpeen ryhtyä arvioimaan uudelleen. Tältä osin ei riitä sen osoittaminen, että asiakirjaa voitaisiin tulkita eri tavalla kuin unionin yleinen tuomioistuin sitä tulkitsi: jälkimmäisen on täytynyt selvästi ylittää selvitysaineiston kohtuullisen arvioinnin rajat. ( 99 )

143.

Näin ei ole nyt käsiteltävässä asiassa. Valituksenalaisen tuomion ongelma ei nähdäkseni ole unionin yleisen tuomioistuimen harjoittaman valvonnan lopputulos. Asiakirja-aineistoon sisältyvien tietojen ja asiakirjojen perusteella ei ole mitään ilmeisen virheellistä asiasisältöä koskevaa päätelmää.

144.

Unionin yleisen tuomioistuimen tekemät virheet johtuvat tavasta, jolla unionin yleinen tuomioistuin harjoitti tällaista valvontaa. Kuten edellä on selostettu, unionin yleinen tuomioistuin arvioi uudelleen analyysin eri osatekijöitä ja niiden seurauksia EKP:n käsiteltävänä olevan asian osalta. Se teki näin kiinnittämällä vain vähän huomiota EKP:n tekemiin arviointeihin ja käyttämiin menetelmiin ja yleisemmin riidanalaisen päätöksen taustalla olevaan logiikkaan.

145.

Lopuksi EKP väittää neljännessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut virheellisesti asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 94 alakohtaa ja 429 artiklan 14 kohtaa.

146.

Ensin mainitun säännöksen osalta EKP väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt virheen, kun se on lisännyt ylivelkaantumisriskin määritelmään eräitä kriteerejä, joita ei ole mainittu asiaa koskevissa säännöksissä (nimittäin vapaus käyttää mitä tahansa talletuksia tai mahdollisuus sijoittaa epälikvideihin tai riskialttiisiin omaisuuseriin). Jälkimmäisen säännöksen osalta EKP väittää, että unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta johtaa siihen, että EKP:ltä viedään lainsäätäjän sille myöntämä liikkumavara sen arvioinnissa, voidaanko tietyt vastuut jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle.

147.

Crédit Lyonnais kiistää EKP:n esittämät väitteet. Asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 94 alakohdan osalta Crédit Lyonnais hylkää väitteen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi lisännyt kriteereitä, joita ei ole vahvistettu kyseisessä säännöksessä: kyseinen tuomioistuin on ainoastaan todennut, että EKP oli jättänyt huomiotta tietyt säänneltyjen talletusten erityispiirteet, jotka osoittavat, että näiden talletusten riskitaso on erityisen alhainen.

148.

Asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohtaa koskevasta EKP:n väitteestä Crédit Lyonnais toteaa, että unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta tästä säännöksestä ei missään tapauksessa poista EKP:ltä sen harkintavaltaa. Crédit Lyonnais’n mukaan EKP:llä olisi ollut oikeus evätä poikkeuslupahakemus (kokonaan tai osittain), jos esimerkiksi säännellyillä talletuksilla ei olisi ollut valtion takuita tai jos se olisi osoittanut, että valtion maksukyvyttömyys olisi ollut todennäköistä.

149.

Tämän valitusperusteen osalta olen jälleen samaa mieltä Crédit Lyonnais’n kanssa.

150.

Asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 94 alakohdan mukaan ylivelkaantumisriskillä tarkoitetaan ”riskiä, joka aiheutuu velkaantuneisuusasteen tai ehdollisen velkaantuneisuusasteen aiheuttamasta laitoksen haavoittuvuudesta ja joka voi edellyttää ennakoimattomien oikaisutoimenpiteiden sisällyttämistä laitoksen liiketoimintasuunnitelmaan, mukaan luettuina omaisuuden kiireellinen myynti, joka voi johtaa tappioihin tai laitoksen jäljellä olevien omaisuuserien arvonoikaisuihin”.

151.

En näe, miten unionin yleinen tuomioistuin olisi soveltanut käsitettä ”ylivelkaantumisriski” väärin nyt käsiteltävässä asiassa. Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisessa tuomiossa ainoastaan, että sen mukaan EKP oli virheellisesti tutkinut poikkeusluvan myöntämisen kannalta merkityksellisiä olosuhteita jättämällä huomiotta tai arvioimatta asianmukaisesti tiettyjä säänneltyjen talletusten erityispiirteitä.

152.

Unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdasta ei myöskään vie EKP:ltä liikkumavaraa. Unionin yleisen tuomioistuimen toteamukset koskivat nimittäin yhtä tiettyä talletustyyppiä, joka ei unionin yleisen tuomioistuimen mukaan todennäköisesti aiheuta nostoryntäyksiä, koska sillä on useita erityispiirteitä, jotka saavat tallettajat pitämään näitä talletuksia erityisen turvallisina. Mikään valituksenalaisessa tuomiossa ei viittaa siihen, että EKP:llä ei olisi liikkumavaraa, kun se tekee päätöksiä muuntyyppisistä talletuksista.

153.

Ensimmäinen valitusperuste on mielestäni perusteltu. Valituksenalainen tuomio on näin ollen kumottava.

154.

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että jos unionin yleisen tuomioistuimen päätös kumotaan, unionin tuomioistuin voi joko palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi tai itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.

155.

Nyt käsiteltävässä asiassa katson, että unionin tuomioistuin voi ratkaista asian lopullisesti.

156.

Valituksenalaisella tuomiolla hylättiin perusteettomina ensimmäisen kanneperusteen ensimmäinen ja toinen osa sekä toinen kanneperuste. Crédit Lyonnais ei ole valittanut tästä tuomiosta, minkä vuoksi unionin yleisen tuomioistuimen näitä seikkoja koskevat päätelmät ovat saaneet lainvoiman.

157.

Unionin tuomioistuimen tehtäväksi jää tutkia yhtäältä ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa ja kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa soveltamalla asianmukaista tuomioistuinvalvonnan tasoa (A). Toisaalta unionin tuomioistuimen tehtävänä on tutkia myös kolmannen kanneperusteen toinen ja kolmas osa, joista unionin yleinen tuomioistuin ei lausunut (B).

158.

En pidä Crédit Lyonnais’n ensimmäisen kanneperusteen kolmannen osan ja kolmannen kanneperusteen ensimmäisen osan yhteydessä esittämiä väitteitä vakuuttavina.

159.

Ensinnäkin minusta on selvää, että arvioidessaan Crédit Agricolen poikkeuslupahakemusta EKP otti huomioon säänneltyjen talletusten erityispiirteet. Tätä tarkoitusta varten omaksuttu yleinen menetelmä ja tässä yhteydessä huomioon otettujen erityisten tekijöiden arviointi osoittavat, että EKP:n arvioinnissa otettiin huomioon, miten säänneltyjen talletusten erityispiirteet voivat vaikuttaa toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin.

160.

EKP otti riidanalaisessa päätöksessä huomioon erityisesti kaksinkertaisen valtiontakauksen olemassaolon, Ranskan valtion maksukyvyttömyysriskin ja sen, olisivatko nostoryntäykset ”niin laajamittaisia ja äkillisiä”, että väitetyt riskit olisivat perusteltuja.

161.

Näin ollen olen sitä mieltä, että Crédit Lyonnais ei esittänyt mitään vakuuttavaa väitettä siitä, että EKP ei olisi tehnyt tarvittavia johtopäätöksiä vuoden 2018 tuomiosta ja erityisesti sen 81 kohdasta. Edellä esitetyistä syistä en myöskään havaitse mitään ilmeistä virhettä EKP:n arvioinnissa niiden olosuhteiden osalta, jotka ovat merkityksellisiä sen päätökselle myöntää vain osittainen poikkeuslupa asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla. Crédit Lyonnais ei osoittanut, että tältä osin tehty päätelmä ei kuuluisi sen harkintavallan piiriin, joka EKP:llä pitäisi olla tässä asiassa. EKP:n päätös ei vaikuta käsiteltävän asian olosuhteet ja kyseessä olevilla säännöksillä tavoiteltu päämäärä huomioon ottaen kohtuuttomalta tai epäuskottavalta.

162.

Näin ollen katson, että ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa ja kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

163.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa Crédit Lyonnais väittää, että EKP oli tehnyt ilmeisen arviointivirheen valtion luottokelpoisuuden (riidanalaisen päätöksen 2.2.1 kohta) ja CDC:lle olevien vastuidensa keskittymisen tason (riidanalaisen päätöksen 2.2.3 kohta) osalta.

164.

Näitä kanneperusteita ei mielestäni ole syytä tutkia perusteellisesti.

165.

Kyseisen kanneperusteen toisen osan osalta Crédit Lyonnais on unionin yleiselle tuomioistuimelle toimittamassaan kanteessa lyhyesti arvostellut EKP:tä siitä, ettei se ole esittänyt mitään seikkaa, joka osoittaisi, että on olemassa mahdollinen riski Ranskan valtion maksukyvyttömyydestä. Myöhemmin Crédit Lyonnais muotoilee vastauksessaan väitteensä uudelleen toteamalla, että se ei kiistä Ranskan valtion maksukyvyttömyyden minimaalisen riskin olemassaoloa, mutta väittää, että tällainen riski ei voi oikeuttaa luvan epäämisen asetuksen N:o 575/2013 429 artiklan 14 kohdan nojalla.

166.

Riippumatta väitteen täsmällisestä muotoilusta se vaikuttaa joka tapauksessa ilmeisen perusteettomalta.

167.

Ensinnäkin, kuten jo mainittiin, EKP huomautti riidanalaisessa päätöksessä, että ulkoisten luottoluokituslaitosten Ranskan tasavallalle antama luokitus ei ollut korkein mahdollinen ja että Ranskan tasavallan neuvottelemien viisivuotisten luottoriskinvaihtosopimusten luokitukseen liittyvä maksukyvyttömyyden todennäköisyys ei ollut nolla. Toiseksi Ranskan valtion maksukyvyttömyyden todennäköisyys ei tietenkään ole syy (tai yksi syy), joka oikeuttaa Crédit Lyonnais’n poikkeusluvan osittaisen epäämisen. Muut Crédit Agricole ‑ryhmittymään kuuluvat luottolaitokset saivatkin täysimääräisen poikkeusluvan säänneltyjen talletusten osalta. Kolmanneksi siltä osin kuin yksi Crédit Lyonnais’n pääargumenteista oli säänneltyjen talletusten luonne hätävarana kaksinkertaisen valtiontakauksen vuoksi, se, että Ranskan valtion maksukyvyttömyysriskiä ei pidetty nollana, näyttää olevan jossain määrin merkityksellinen seikka.

168.

Tämän kanneperusteen kolmannen osan osalta en näe Crédit Lyonnais’n ensimmäisessä oikeusasteessa tai tämän muutoksenhaun yhteydessä esittämissä lausumissa mitään sellaista lisäperustetta, joka poikkeaisi niistä, joita unionin yleinen tuomioistuin tutki ja hylkäsi valituksenalaisen tuomion 73–88 kohdassa.

169.

Edellä esitetyn perusteella katson, että Crédit Lyonnais’n nostama kumoamiskanne on hylättävä.

170.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

171.

Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

172.

Nyt käsiteltävässä asiassa EKP on vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvaamista. Koska valitus on hyväksyttävä ja kanne on hylättävä, Crédit Lyonnais on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut sekä ensimmäisessä oikeusasteessa että muutoksenhakumenettelyssä.

173.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin