1.

Unionin kilpailusääntöjen täytäntöönpanossa yksityisten aloitteesta (private enforcement) todisteluvaatimuksiin liittyvillä kysymyksillä on keskeinen asema. Kilpailuoikeuden rikkomisen perusteella nostettujen siviilikanteiden tutkiminen edellyttää nimittäin yleensä tosiseikkojen ja taloudellisten seikkojen monitahoista analysointia, ja tällaisille kanteille on ominaista erittäin merkittävä tietojen epäsymmetria. Nämä tekijät voivat heikentää tällaisten siviilikanteiden kantajien mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan tehokkaasti.

2.

Tässä yhteydessä siitä, mikä on kansallisen kilpailuviranomaisen päätösten todistusarvo kansallisissa siviilituomioistuimissa, joiden toimivaltaan kuuluu ratkaista kilpailuoikeuden rikkomisen perusteella nostetut vahingonkorvauskanteet, säädetään nykyään direktiivin 2014/104/EU, ( 2 ) jossa säädetään kilpailuoikeudellisten säännösten rikkomisen perusteella nostetuista vahingonkorvauskanteista, 9 artiklan 1 kohdassa. Useampi kysymys odottaa kuitenkin edelleen vastaustaan.

3.

Siten mainitun säännöksen tulkintaa koskevien kysymysten lisäksi on kysyttävä, mikä sitten on tällaisten päätösten todistusarvo, kun käsiteltävänä on SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla nostettu mitättömyyskanne? Ja miten direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa säädettyä on luonnehdittava sen ajallisen soveltamisalan määrittämiseksi? Jos mainittua säännöstä ei voida soveltaa, mikä on mainittujen päätösten todistusarvo unionin kilpailuoikeuden rikkomisen perusteella nostettujen vahingonkorvauskanteiden yhteydessä?

4.

Tässä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, Juzgado de lo Mercantil de Madridin (Madridin kauppatuomioistuin, Espanja), esittämää ennakkoratkaisupyyntöä koskevassa asiassa unionin tuomioistuin voi ottaa kantaa kaikkiin edellä mainittuihin kysymyksiin.

5.

[SEUT 101 ja SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 ( 3 ) 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Todistustaakka”, säädetään seuraavaa:

”Kaikissa [SEUT 101 ja 102] artiklan soveltamismenettelyissä kansallisella ja yhteisön tasolla [SEUT 101] artiklan 1 kohdan tai [SEUT 102] artiklan määräysten rikkomista koskeva todistustaakka kuuluu osapuolelle tai viranomaiselle, joka väittää määräyksiä rikottavan. – –”

6.

Direktiivin 2014/104 johdanto-osan 34 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Sen varmistaminen, että komissio ja kansalliset kilpailuviranomaiset voivat soveltaa SEUT 101 ja [SEUT] 102 artiklaa tehokkaasti ja johdonmukaisesti, edellyttää kaikkialla unionissa yhteistä lähestymistapaa niiden vaikutusten osalta, joita kansallisten kilpailuviranomaisten lopullisilla rikkomista koskevilla päätöksillä on myöhempiin vahingonkorvauskanteisiin. – – Jotta voitaisiin lisätä oikeusvarmuutta, varmistaa SEUT 101 ja [SEUT] 102 artiklan johdonmukainen soveltaminen, tehostaa vahingonkorvauskanteiden vaikutusta ja niihin liittyvää oikeudenkäyntimenettelyä sekä edistää sisämarkkinoiden toimintaa yritysten ja kuluttajien kannalta, kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lopullisella ratkaisulla tekemää päätöstä, jonka mukaan SEUT 101 tai [SEUT] 102 artiklaa on rikottu, ei saisi riitauttaa uudelleen myöhemmissä vahingonkorvauskanteissa. Sen vuoksi tällaisen rikkomisen toteamisen olisi katsottava olevan peruuttamattomasti vahvistettu sellaisten kyseiseen rikkomiseen liittyvien vahingonkorvauskanteiden osalta, jotka on nostettu kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen jäsenvaltiossa. Rikkomisen toteamisen vaikutuksen olisi kuitenkin katettava vain rikkomisen luonne ja sen aineellinen, henkilöllinen, ajallinen ja alueellinen soveltamisala, sellaisena kuin kilpailuviranomainen tai muutoksenhakutuomioistuin ne määritti toimivaltaansa käyttäessään.”

7.

Direktiivin 2014/104 9 artiklan, jonka otsikko on ”Kansallisten päätösten vaikutus”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kilpailuoikeuden rikkominen, joka on todettu kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lopullisella päätöksellä, katsotaan peruuttamattomasti vahvistetuksi niiden kansallisissa tuomioistuimissa SEUT 101 tai [SEUT] 102 artiklan taikka kansallisen kilpailuoikeuden nojalla nostettua vahingonkorvauskannetta varten.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos 1 kohdassa tarkoitettu lopullinen päätös tehdään toisessa jäsenvaltiossa, kyseinen lopullinen päätös voidaan esittää kansallisissa tuomioistuimissa kansallisen lainsäädännön mukaisesti ainakin alustavana näyttönä siitä, että kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut, ja että tarvittaessa sitä voidaan arvioida osapuolten toimittamien muiden todisteiden ohella.”

8.

Direktiivin 2014/104 22 artiklassa, jonka otsikko on ”Ajallinen soveltaminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansallisia säädöksiä, jotka on 21 artiklan nojalla annettu tämän direktiivin aineellisten säännösten noudattamiseksi, ei sovelleta taannehtivasti.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 21 artiklan nojalla annettuja muita kuin 1 kohdassa tarkoitettuja kansallisia säädöksiä ei sovelleta vahingonkorvauskanteisiin, jotka on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa ennen 26 päivää joulukuuta 2014.”

9.

Direktiivi 2014/104 saatettiin osaksi Espanjan lainsäädäntöä 26.5.2017 annetulla kuninkaan asetuksella 9/2017, ( 4 ) jolla muutettiin kilpailun suojaamisesta 3.7.2007 annettua lakia 15/2007 (Ley 15/2007 de Defensa de la Competencia; jäljempänä kilpailulaki). ( 5 )

10.

KN:n perilliset omistavat KN:n rakentaman huoltoaseman Espanjassa. Repsol SA on Espanjan suurin raakaöljystä jalostettavien energiatuotteiden tuotannon alalla toimintaa harjoittava yhtiö. Vuosina 1987–2009 KN tai hänen perillisensä ja Repsol tekivät viisi sopimusta, jotka koskivat moottoripolttoaineen toimittamista huoltoasematoimintaa varten.

11.

Ensimmäinen sopimus tehtiin vuonna 1987 ja toinen vuonna 1996. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että vaikka sopimusten mukaan ne olivat polttoaineiden yksinostosopimuksia, niitä voitiin todellisuudessa pitää jälleenmyyntisopimuksina. ( 6 ) Näissä kahdessa sopimuksessa määrättiin, että huoltamoasemayrittäjän palkkio maksettiin provisiona, jonka tämä peri moottoripolttoaineiden vähittäismyyntihinnasta, ja Repsol ilmoitti suositellun vähittäismyyntihinnan.

12.

Tribunal de Defensa de la Competencia (kilpailutuomioistuin, jäljempänä TDC) teki 11.7.2001 päätöksen (jäljempänä vuonna 2001 tehty päätös), jolla se totesi Repsolin rikkoneen kansallisia kilpailusääntöjä ja päätti seuraavaa:

”1. Toteaa, että REPSOL SA on syyllistynyt kilpailun suojaamisesta annetun lain 1 §:n 1 momentissa kiellettyyn menettelytapaan vahvistamalla moottoripolttoaineiden vähittäismyyntihinnan jakelijoille, jotka väitetysti sovelsivat sen kanssa komissio- tai kauppaedustajajärjestelmää, – – asiakirjoissa mainittujen sopimusten – – mukaisesti.

2. Määrää REPSOL SA:n lopettamaan hintojen vahvistamisen suhteissaan niiden huoltoasemien kanssa, joiden kanssa se oli tehnyt vastaavanlaisia sopimuksia.”

13.

Audiencia Nacional (valtakunnallinen ylioikeus, Espanja) ( 7 ) ja tämän jälkeen Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) ( 8 ) vahvistivat tämän päätöksen, joka sai siten lainvoiman.

14.

KN tai hänen perillisensä ja Repsol tekivät 22.2.2001, 22.2.2006 ja 17.7.2009 kolme myöhempää sopimusta, joita kutsuttiin ”yksinomaisiksi komissiosopimuksiksi”. Kyseisissä kolmessa sopimuksessa sovittiin Repsolin yksinomaisesta toimitusvelvoitteesta viideksi, kolmeksi ja viideksi vuodeksi. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että sopimuksissa sovittiin taloudellisesta järjestelystä, joka merkitsi ”väitettyä” komissiokauppaa, jonka varjolla todellisuudessa tehtiin jälleenmyyntisopimus, sillä komissionsaaja kantoi tuoteriskin ja sen piti maksaa tilattujen tuotteiden hinta (REPSOLin vahvistama vähittäismyyntihinta vähennettynä provisiolla) tarpeeksi aikaisin, jotta Repsol saattoi todeta maksun ennen toimitusta.

15.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että näissä kolmessa sopimuksessa tunnustettiin muodollisesti komissionsaajan mahdollisuus antaa asiakkaille alennuksia vähentämällä alennuksen määrän omasta provisiostaan. Tämä mahdollisuus oli kuitenkin käytännössä täysin teoreettinen.

16.

Sen jälkeen, kun suoritettiin tutkimus, jossa todettiin, että Repsol edelleenkin rikkoi kilpailusääntöjä, koska sen huoltoasemaverkoston yrittäjille annettu mahdollisuus antaa alennuksia vähentämällä ne provisioistaan ei ollut todellinen, Comisión Nacional de la Competencia (Espanjan kansallinen kilpailuviranomainen, jäljempänä CNC) ( 9 ) teki 30.7.2009 päätöksen (jäljempänä vuonna 2009 tehty päätös), jolla se määräsi muun muassa Repsolille sakon mainituista kilpailusääntöjen rikkomisista. Vuonna 2009 tehdyn päätöksen päätösosa kuului seuraavasti:

”ENSIKSI. – Toteaa, että Repsol – – [on] rikkonut kilpailulain 1 §:ää ja SEUT 101 artiklan 1 kohtaa, kun [se on] vahvistanut epäsuorasti itsenäisten yrittäjien, jotka toimivat sen yritystunnusten alla, perimän vähittäismyyntihinnan ja siten rajoittanut verkostonsa huoltoasemien välistä kilpailua sekä kilpailua muiden huoltoasemien kanssa.

TOISEKSI. – Toteaa, että kaikkia sopimuksia, joiden sopimusehdoista seuraa, että komissionantaja siirtää toiselle sopimuspuolelle merkittäviä kaupallisia tai taloudellisia riskejä, pidetään kilpailuoikeuden soveltamisalalla jälleenmyyntisopimuksina.

KOLMANNEKSI. – Toteaa, että kaikki muutkin Repsolin moottoripolttoainetoimitussopimuksiin sisältyvät sopimusehdot, joissa määrätään, että polttoaineen hankintahinta vahvistetaan joko kyseisen huoltoaseman tai alueen kilpailijoiden perimän enimmäishinnan tai suositellun hinnan perusteella, ovat ristiriidassa kilpailulain 1 §:n ja [SEUT 101 artiklan 1 kohdan] kanssa – –.

NELJÄNNEKSI. – Toteaa, että kaikki muutkin Repsolin moottoripolttoainetoimitussopimuksiin sisältyvät sopimusehdot, – – joissa määrätään, että perityt provisiot/marginaalit vahvistetaan tasolle, joka vastaa sopimuksen kohteena oleva huoltoaseman sijaintialueen provisioiden/marginaalien tasoa, ovat ristiriidassa kilpailulain 1 §:n ja [SEUT 101 artiklan 1 kohdan] kanssa – –.

VIIDENNEKSI. – Määrää Repsolin – – toteuttamaan tämän päätöksen tiedoksi antamisesta lukien tarvittavat toimenpiteet kaikkien sellaisten käytäntöjen lopettamiseksi, jotka ovat osa sitä, että Repsol vahvistaa epäsuorasti Repsolin verkostoon jäsenyyssopimuksen perusteella kuuluvilla huoltoasemilla, – – joiden pitäjät ovat itsenäisiä yrittäjiä kilpailusääntöjen soveltamisen kannalta, myytyjen polttoaineiden hinnan – –.”

17.

Espanjan tuomioistuimet ( 10 ) vahvistivat CNC:n 30.7.2009 tekemän päätöksen, joka sai siten lainvoiman.

18.

Valvontamenettelyn yhteydessä CNMC teki kolme päätöstä, ( 11 ) joissa se totesi Repsolin jatkaneen lainvastaista menettelyään vuoteen 2019 saakka.

19.

Tässä tilanteessa KN:n perilliset nostivat ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa kanteen, jossa he vaativat asianosaisten välisten sopimusten mitättömäksi julistamista SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla, koska sopimusten mukaisesti Repsol vahvisti lämmitys- ja moottoripolttoaineiden vähittäismyyntihinnan SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaisesti, ja jossa he vaativat myös SEUT 101 artiklan rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista. Todisteena lainvastaisesta menettelytavasta KN:n perilliset ovat esittäneet Espanjan kilpailuviranomaisten kaksi lainvoimaista päätöstä (eli TDC:n 11.7.2001 tekemän päätöksen ja CNC:n 30.7.2009 tekemän päätöksen).

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että asetuksen N:o 1/2003 2 artiklan mukaan SEUT 101 artiklan rikkomista koskeva todistustaakka kuuluu osapuolelle, joka väittää määräyksiä rikotun. Se viittaa myös tehokkuusperiaatteeseen ja katsoo, että KN:n perillisten nostamaa kannetta on pidettävä asianosaisten välisten sopimusten mitättömäksi julistamista koskevana kanteena, jonka yhteydessä vaaditaan myös aiheutuneiden vahinkojen korvaamista (stand alone -kanne).

21.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa tämän jälkeen, että kansallisessa oikeuskäytännössä ( 12 ) ei anneta minkäänlaista todistusarvoa kilpailuviranomaisen päätöksille, kun on kyse KN:n perillisten nostaman kaltaisesta mitättömyyskanteesta. Tästä oikeuskäytännöstä ilmenee, että Espanjan kilpailuviranomaisten toteuttamien toimenpiteiden, mukaan lukien silloin, kun toimenpiteet on vahvistettu toimivaltaisissa tuomioistuimissa, ei pitäisi johtaa siihen, että kaikki öljy-yhtiöiden tekemät huoltoasemia koskevat jäsenyyssopimukset ovat mitättömiä. Tällaisia kilpailuviranomaisten päätöksiä ei oikeuskäytännön mukaan pidetä siviilituomioistuimissa edes indisioina lainvastaisesta menettelytavasta. Näin ollen se, että tuomioistuin toteaa tällaiset sopimukset mitättömiksi, edellyttää, että kantaja esittää kyseisessä tuomioistuimessa todisteet, jotka on esitetty hallinnollisessa menettelyssä.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että kantaja voi niin kutsutun follow on -kanteen yhteydessä nyttemmin direktiivin 2014/104 9 artiklan mukaisesti täyttää lainvastaiseen menettelyyn liittyvän todistustaakan osoittamalla ainoastaan, että kilpailuviranomaisen lainvoimaiset päätökset koskevat kyseistä sopimussuhdetta. Nyt käsiteltävässä asiassa KN:n perilliset eivät kuitenkaan ole nostaneet pelkkää vahingonkorvauskannetta vaan vetoavat myös kyseessä olevien sopimusten mitättömyyteen SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan se, että vuonna 2001 tehdyllä päätöksellä ja vuonna 2009 tehdyllä päätöksellä ei olisi minkäänlaista todistusarvoa, johtaisi kuitenkin SEUT 101 artiklassa kiellettyjen sopimusten pysyttämiseen ja siihen, että kyseessä oleville henkilöille kielletystä menettelystä aiheutunutta vahinkoa ei korvattaisi. Tällaista seurausta ei voida hyväksyä, koska Repsolin ja KN:n perillisten väliset sopimukset koskevat Repsolin menettelyä, josta sille on määrätty sakko, ja kyseiset sopimukset vastaavat sopimuksia, joita kilpailuviranomaiset ovat arvioineet mainituissa päätöksissään ja jotka erityisesti on tehty samana ajanjaksona ja samoilla maantieteellisillä markkinoilla kuin riidanalaiset sopimuksetkin.

23.

Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

24.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen nyt käsiteltävässä asiassa esittämillä kahdella ennakkoratkaisukysymyksellä pyritään selvittämään unionin oikeuden perusteella todistusarvo, joka tuomioistuimen on siviilikannetta käsitellessään annettava kahdelle Espanjan kilpailuviranomaisten tekemälle päätökselle, jotka ovat lainvoimaisia ja joissa on todettu sekä kansallisen että unionin kilpailuoikeuden rikkomisia.

25.

Esitän muutaman alustavan huomautuksen ennen kuin arvioin ennakkoratkaisukysymyksiä yksityiskohtaisesti.

26.

Yhtäältä on mielestäni syytä selventää tiettyjä seikkoja, jotka koskevat KN:n perillisten ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa pääasiassa nostamaa kannetta.

27.

Toisaalta siitä, mikä on kansallisen kilpailuviranomaisen lainvoimaisen päätöksen vaikutus, kun käsitellään kyseisen jäsenvaltion kansallisessa tuomioistuimessa nostettua vahingonkorvauskannetta, säädetään nykyään direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa, joka on saatettu osaksi Espanjan lainsäädäntöä kilpailulain, sellaisena kuin se on muutettuna kuninkaan asetuksella 9/2017, 75 §:ssä. Näin ollen on ensin selvitettävä, voidaanko tätä säännöstä soveltaa pääasiassa.

28.

Nyt käsiteltävässä asiassa Espanjan kilpailuviranomaiset ovat vuonna 2001 ja vuonna 2009 tehdyissä päätöksissään todenneet, että Repsol oli useiden vuosien ajan rikkonut kilpailua rajoittavien kartellien kieltoa, josta säädetään kansallisessa kilpailuoikeudessa ja määrätään unionin kilpailuoikeudessa, vahvistamalla epäsuorasti moottoripolttoaineiden vähittäismyyntihinnan sopimussuhteissaan verkostonsa huoltoasemien kanssa. Espanjan kilpailuviranomaiset ovat todenneet, että moottoripolttoaineen tuottajan/toimittajan, eli Repsolin, ja sen jakelijoiden, eli huoltoasemien, välisissä sopimussuhteissa sovellettiin vertikaalisia kilpailunrajoituksia.

29.

Ajanjaksona, joita mainitut kaksi päätöstä koskevat, KN ja hänen perillisensä, jotka ovat ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa kantajina, tekivät Repsolin kanssa useita yksinostosopimuksia, jotka koskivat moottoripolttoaineiden toimittamista jälleenmyyntiin heidän huoltoasemallaan. Koska KN:n perilliset katsovat, että Repsolin kilpailunvastaiset menettelytavat ovat vaikuttaneet heihin, he ovat nostaneet siviilikanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa.

30.

Tässä kanteessaan KN:n perilliset vaativat, että SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisen erillisinä seurauksina ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yhtäältä toteaa, että kyseiset sopimukset ovat mitättömiä SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla, ja toisaalta velvoittaa Repsolin korvamaan vahingot, joita heille on aiheutunut kyseisestä rikkomisesta. ( 13 )

31.

Ennakkoratkaisupyynnössään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin luonnehtii tätä kannetta nimenomaan stand alone -kanteeksi. Kyseinen tuomioistuin näyttää luokittelevan kanteen näin sen seikan perusteella, että KN:n perillisten nostama vahingonkorvauskanne on esitetty heidän sopimustensa mitättömäksi julistamista SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla koskevan kanteensa yhteydessä. Tästä luokittelusta, jota on käsitelty sekä unionin tuomioistuimelle esitetyissä kirjallisissa huomautuksissa että istunnossa, on syytä esittää muutama selvennys.

32.

Kilpailuoikeudessa ja erityisesti kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa (private enforcement) siviilikanteet, joissa vaaditaan vahingonkorvausta kilpailuoikeuden säännösten rikkomisesta, luokitellaan tyypillisesti joko niin sanotuiksi itsenäisiksi kanteiksi (stand alone -kanteet) tai seurauskanteiksi (follow on -kanteet).

33.

Vaikka kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa tähän erotteluun viitataan usein käytännössä, ( 14 ) unionin oikeuteen ei sisälly näiden kahden kannetyypin lakisääteistä määritelmää. Siten direktiivissä 2014/104 ei viitata nimenomaisesti tähän erotteluun eikä kahteen eri kannetyyppiin. Erotteluun stand alone ja follow on -kanteiden välillä viitataan ainoastaan komission kyseisen direktiivin valmisteluasiakirjoissa. ( 15 )

34.

Näistä asiakirjoista ja siitä, miten mainittuja käsitteitä käytetään käytännössä, ilmenee, että itsenäiset kanteet (tai stand alone -kanteet) ovat siviilikanteita, erityisesti vahingonkorvauskanteita, ( 16 ) jotka nostetaan tuomioistuimessa ilman kilpailuviranomaisen aiemmin tekemää päätöstä. Seurauskanteet (eli follow on -kanteet) ovat puolestaan siviilikanteita, jotka nostetaan sen jälkeen ja sen vuoksi, että kilpailuviranomainen on todennut, että kilpailuoikeutta on rikottu.

35.

Näin ollen follow on ja stand alone -kanteiden välinen kahtiajako merkitsee sellaisten siviilikanteiden erottelua toisistaan, joissa vaaditaan siviilituomioistuinta vahvistamaan kilpailusääntöjen rikkomisesta yksityisten välisessä suhteessa seuraavat oikeudelliset seuraukset – ja erityisesti velvoittamaan rikkomukseen syyllistynyt osapuoli korvaamaan vahinko, joka rikkomuksesta on aiheutunut –, sen mukaan, onko kilpailuviranomainen aiemmin tehnyt päätöksen, jossa rikkomus todetaan. Kyse ei siis ole erottelusta yhtäältä mitättömyyskanteiden ja toisaalta vahingonkorvauskanteiden välillä, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ilmeisesti tulkitsee ja kuten on tulkittu ainakin osassa Espanjan oikeuskäytäntöä. ( 17 )

36.

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että riippumatta siitä, miten Espanjan kilpailuviranomaisten tekemät kaksi päätöstä vaikuttavat konkreettisesti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa käsiteltävänä olevan siviilikanteen arviointiin, asiakirja-aineistosta ilmenee selvästi, että KN:n perillisten nostama siviilikanne perustuu Espanjan kilpailuviranomaisten vuosina 2001 ja 2009 tekemissä kahdessa päätöksessä esittämiin toteamuksiin, joista ilmenee, että Repsol on rikkonut kilpailua rajoittavien kartellien kieltoa.

37.

KN:n perilliset itse asiassa jopa nojautuvat näihin toteamuksiin kanteensa tueksi. Myös ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät ennakkoratkaisukysymykset, jotka koskevat sitä, mikä on mainitun kahden päätöksen todistusarvo kyseisen siviilikanteen yhteydessä, ovat osoitus siitä, että kanne on nostettu näiden kahden päätöksen tekemisen jälkeen ja perusteella. Näin ollen suhtaudun epäilevästi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tulkintaan, jonka mukaan tässä asiassa kyseessä oleva vahingonkorvauskanne on itsenäinen eli stand alone -kanne.

38.

Tältä osin merkitystä ei ole sillä, että vahingonkorvauskanne on yhdistetty kanteeseen, joka koskee asianosaisten välisten sopimusten mitättömäksi julistamista SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla.

39.

Vaikka nimittäin molemmat kanteet liittyvät epäilemättä toisiinsa – kun molemmat niistä koskevat samaa kilpailusääntöjen rikkomista – kyse on eri kanteista, koska ne koskevat kyseisen rikkomisen eri oikeudellisia seurauksia ja koska niillä on eri oikeusperusta. Mitättömyyskanteessa vaaditaan, että tuomioistuin julistaa kilpailusääntöjen vastaisesti tehdyt sopimukset mitättömiksi SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla. Vahingonkorvauskanteella vaaditaan sen sijaan korvausta mainitusta rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta, ja se perustuu unionin oikeudessa vahvistettuun oikeuteen, ( 18 ) joka on pantu täytäntöön kansallisilla vahingonkorvaussäännöillä, riippumatta siitä, onko kyse sopimusperusteisesta vai sopimuksenulkoisesta vahingonkorvausvastuusta.

40.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ei tältä osin ilmene selvästi, vetoavatko KN:n perilliset vahingonkorvauskanteessaan Repsolin sopimusperusteiseen vai sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen. ( 19 ) Se, luokitellaanko vahingonkorvausvaatimus kansallisessa oikeudessa sopimusperusteiseksi vai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevaksi vaatimukseksi, ei kuitenkaan vaikuta mitenkään oikeuteen saada korvaus kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta. Oikeuskäytännössä, jossa on vahvistettu oikeus vaatia vahingonkorvausta kilpailusääntöjen rikkomisesta, ( 20 ) tai direktiivissä 2014/104 ( 21 ) ei nimittäin aseteta tämän oikeuden käyttämisen edellytykseksi sitä, että kyse on nimenomaan tietyn tyyppisestä vahingonkorvausvastuusta.

41.

Vaikka siis oletettaisiinkin, kuten Repsolin edustajat väittivät istunnossa, että tässä tapauksessa vahingonkorvauskanteen edellytyksenä olisi sopimusten mitättömäksi julistaminen – mikä ei mielestäni todellisuudessa vastaa sitä, mitä KN:n perillisten ennakkoratkaisupyynnön esittäneelle tuomioistuimelle jättämässä kannekirjelmässä esitetään ( 22 ) – tämä ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että kanteessa vaaditaan korvausta suoraan (unionin) kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta ja että vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen merkitsee unionin tasolla vahvistetun sellaisen itsenäisen oikeuden käyttämistä, jonka olemassaolo ei riipu siitä, julistetaanko kyseisiä sopimuksia mahdollisesti mitättömiksi.

42.

Kuten jo totesin, nykyään siitä, millainen vaikutus jäsenvaltion kansallisen kilpailuviranomaisen lainvoimaisella päätöksellä on kyseisen jäsenvaltion tuomioistuimessa käsiteltävässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä, joka koskee kilpailulainsäädännön rikkomista, säädetään direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa.

43.

Koska yhtäältä KN:n perilliset ovat nostaneet kanteensa ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa 12.2.2018 eli sen jälkeen, kun direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohta oli pantu täytäntöön Espanjan lainsäädännössä, ( 23 ) ja koska toisaalta kyseinen kannekirjelmä koskee myös tällaista vahingonkorvauskannetta, aluksi on tutkittava, voidaanko mainittua säännöstä soveltaa aineellisesti ja ajallisesti tässä asiassa.

44.

Siitä, voidaanko direktiiviä 2014/104 ja erityisesti sen 9 artiklan 1 kohtaa soveltaa aineellisesti käsiteltävässä asiassa, eräät unionin tuomioistuimessa huomautuksia esittäneet osapuolet ovat väittäneet, ettei kyseistä direktiiviä voida soveltaa käsiteltävässä asiassa, koska sitä sovelletaan yksinomaan follow on -vahingonkorvauskanteisiin. Viittaan edellä 32–41 esittämiini huomautuksiin sekä erottelusta stand alone ja follow on -kanteiden välillä että käsiteltävänä olevasta kanteesta ja totean, että direktiivin 2014/104 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, 2 kohdassa todetaan, että tässä direktiivissä vahvistetaan muun muassa säännöt ”kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltäviin vahingonkorvauskanteisiin” perustuvan kilpailusääntöjen täytäntöönpanon osalta, ( 24 ) eikä tässä viitata mitenkään erotteluun stand alone ja follow on -kanteiden välillä. Kuten jo totesin, kyseisessä direktiivissä ei edes mainita tällaista erottelua. Tästä seuraa, että direktiiviä 2014/104 sovelletaan kaikenlaisiin kilpailulainsäädännön rikkomista koskeviin vahingonkorvauskanteisiin riippumatta siitä, luokitellaanko kanne follow on vai stand alone -kanteeksi.

45.

On selvää, että koska direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa säädetään siitä, miten kansallisten kilpailuviranomaisten päätökset vaikuttavat vahingonkorvausoikeudenkäynteihin, tätä säännöstä ei voida soveltaa, jos tällaista päätöstä ei ole tehty. Tämä ei kuitenkaan yhtäältä merkitse sitä, että direktiiviä ei sovellettaisi aineellisesti stand alone -kanteisiin. Toisaalta käsiteltävässä asiassa on olemassa kaksi kansallisen kilpailuviranomaisen päätöstä, ja ennakkoratkaisukysymyksillä pyritään nimenomaan selvittämään, millainen kyseisten päätösten vaikutus ja todistusarvo on, kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin arvioi siinä nostettuja kanteita, mukaan lukien kantajien esittämän vahingonkorvauskanteen.

46.

Lopuksi on vielä korostettava, että kuten direktiivin 2014/104 1 artiklasta ilmenee, direktiiviä sovelletaan yksinomaan vahingonkorvauskanteisiin eikä sitä sen sijaan sovelleta siviilikanteisiin, joissa vaaditaan julistamaan SEUT 101 artiklan 2 kohdan vastaiset sopimukset mitättömiksi. Tällaisista mitättömyyskanteista ei siis säädetä unionin johdetussa oikeudessa.

47.

Seuraavaksi totean säännöksen ajallisesta soveltamisesta, että tuoreessa 22.6.2022 annetussa tuomiossaan Volvo ja DAF Trucks (C-267/20, EU:C:2022:494, jäljempänä tuomio Volvo) unionin tuomioistuin selvensi edellytyksiä, joiden mukaisesti direktiivin 2014/104 eri säännösten ajallinen soveltamisala määräytyy. Asiassa oli vieläpä kyse Espanjan tuomioistuimen esittämästä ennakkoratkaisupyynnöstä. ( 25 )

48.

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin muistutti aluksi, että direktiiviin 2014/104 sisältyy erityissäännös – sen 22 artikla –, jossa nimenomaisesti määritellään direktiivin aineellisten ja muiden kuin aineellisten säännösten ajallisen soveltamisen edellytykset. ( 26 )

49.

Erityisesti unionin tuomioistuin totesi, että yhtäältä direktiivin 2014/104 22 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden oli varmistettava, että kansallisia säännöksiä, jotka on kyseisen direktiivin 21 artiklan nojalla annettu tämän direktiivin aineellisten säännösten noudattamiseksi, ei sovelleta taannehtivasti. ( 27 )

50.

Toisaalta direktiivin 2014/104 22 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden oli varmistettava, että tämän direktiivin muiden kuin aineellisten säännösten noudattamiseksi annettuja kansallisia säädöksiä ei sovelleta vahingonkorvauskanteisiin, jotka on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa ennen 26.12.2014. ( 28 )

51.

Tästä seuraa, että direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdan ajallisen sovellettavuuden määrittämiseksi on selvitettävä ensinnäkin, onko asianomainen säännös aineellinen säännös. ( 29 )

52.

Unionin tuomioistuin katsoi lisäksi, että kun on määritetty, onko asianomainen säännös aineellinen, on tarkistettava toiseksi, onko kyseessä oleva tilanne – siltä osin kuin sitä ei voida luonnehtia uudeksi – pääasiassa kyseessä olevien kaltaisissa olosuhteissa, joissa direktiivi 2014/104 on pantu täytäntöön myöhässä, täysin toteutunut ennen mainitun direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä vai ovatko sen vaikutukset jatkuneet tämän määräajan päättymisen jälkeen. ( 30 )

53.

Direktiivien osalta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että direktiivin ajalliseen soveltamisalaan voidaan lähtökohtaisesti katsoa kuuluvan ainoastaan yhtäältä direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymisen jälkeen täysin toteutuneiden oikeudellisten tilanteiden ja toisaalta sellaisten oikeudellisten tilanteiden, jotka ovat syntyneet aikaisemman säännön soveltamisaikana ja joiden vaikutukset jatkuvat sellaisten kansallisten toimien voimaantulon jälkeen, jotka on annettu direktiivin täytäntöönpanoa varten kyseisen direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymisen jälkeen. ( 31 )

54.

Vaikka direktiivin 2014/104 22 artiklasta seuraa, että direktiivin säännösten ajallinen soveltamisala on erilainen sen mukaan, ovatko kyseiset säännökset menettelyllisiä vai aineellisia, direktiivissä ei määritellä, mitä sen säännöksiä on pidettävä aineellisina ja mitä menettelyllisinä.

55.

Yleisesti voidaan katsoa, että aineellisissa säännöissä määritellään kilpailulainsäädännön rikkomiseen syyllistyneiden henkilöiden vastuun olemassaolo ja laajuus, kun taas menettelysäännöissä määritetään menettelyn kulku. ( 32 )

56.

Koska direktiivissä 2014/104 ei kuitenkaan ole määritetty näitä säännöksiä, unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään arvioinut täsmällisesti kunkin kyseisen direktiivin sellaisen säännöksen sisältöä ja tarkoitusta, jonka ajallinen soveltamisala on kyseenalaistettu, määrittääkseen, onko kyseinen säännös aineellinen vai menettelyllinen.

57.

Direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdasta on muistutettava, että sen sanamuodon mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kilpailuoikeuden rikkominen, joka on todettu kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lopullisella päätöksellä, katsotaan peruuttamattomasti vahvistetuksi niiden kansallisissa tuomioistuimissa SEUT 101 tai SEUT 102 artiklan taikka kansallisen kilpailuoikeuden nojalla nostettua vahingonkorvauskannetta varten.

58.

Kuten direktiivin 2014/104 johdanto-osan 34 perustelukappaleesta ilmenee, kyseisen säännöksen tarkoituksena on lisätä oikeusvarmuutta, varmistaa SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan johdonmukainen soveltaminen, tehostaa vahingonkorvauskanteiden vaikutusta ja niihin liittyvää oikeudenkäyntimenettelyä sekä edistää sisämarkkinoiden toimintaa yritysten ja kuluttajien kannalta.

59.

Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi mainitussa säännöksessä säädetään lähinnä, että kun kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lainvoimaisessa päätöksessä todetaan, että kilpailuoikeutta on rikottu, tällä toteamuksella on todistusarvo, jota ei voida kumota, vahingonkorvauskannetta arvioitaessa. Näin ollen voidaan katsoa, että säännöksessä säädetään erityisen todistuskeinon eli kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksen todistusarvosta. Siinä tapauksessa, että kansallisen viranomaisen päätöksessä todettu rikkominen on sama ( 33 ) kuin rikkominen, josta väitetysti on aiheutunut vahinko, jonka korvaamista siviilikanteessa vaaditaan, mainittu päätös on edellä mainitun kanteen yhteydessä todiste, jota ei voida kumota, kilpailusääntöjen rikkomisesta.

60.

Vaikka edellisestä kohdasta ilmenee, että direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa säädetään (erityisen) todistuskeinon eli kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksen arvioinnista, kyseisen säännöksen tarkoituksen ei mielestäni voida katsoa liittyvän ainoastaan todisteluun. ( 34 )

61.

Se, että on tapahtunut kilpailusääntöjen rikkominen, josta on väitetysti aiheutunut vahinko, jonka korvaamista vahingonkorvauskanteessa vaaditaan, on yksi niistä seikoista, joista vahingonkärsijällä on välttämättä oltava tieto, jotta hän voi nostaa vahingonkorvauskanteen. ( 35 )

62.

Koska direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kun kilpailuoikeuden rikkominen on todettu kilpailuviranomaisen lainvoimaisella päätöksellä, sitä on pidettävä peruuttamattomasti vahvistettuna siten, että vahingonkärsijän, joka on nostanut kanteen, ei ole tarpeen näyttää rikkomista tapahtuneeksi, mielestäni on katsottava, että kyseinen säännös koskee yhtä kilpailulainsäädännön rikkomista koskevan vahingonkorvausvastuun perustana olevaa seikkaa. ( 36 )

63.

Tässä säännöksessä vahvistetaan lähinnä olettama, jota ei voida kumota, ( 37 ) yhden tällaisen seikan – eli rikkomisen – täyttymisestä arvioitaessa vahingonkorvauskannetta tilanteessa, jossa sama rikkominen on todettu sen jäsenvaltion, jossa kanne on nostettu, kansallisen kilpailuviranomaisen tai kyseisen jäsenvaltion muutoksenhakutuomioistuimen lainvoimaisella päätöksellä. Koska kyse on vahingonkorvausvastuun perustana olevaa seikkaa koskevasta olettamasta, jota ei voida kumota, kyseinen olettama vaikuttaa suoraan sen yrityksen oikeudelliseen tilanteeseen, jota vastaan vahingonkorvauskanne on nostettu. ( 38 )

64.

Näin ollen katson, että direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohta on sääntö, joka liittyy läheisesti kilpailusääntöjä rikkoneiden yritysten vahingonkorvausvastuun syntymiseen, siihen vetoamiseen ja sen laajuuteen, ja että sääntöä voidaan näin ollen pitää aineellisena. ( 39 ) Tästä seuraa, että säännös on direktiivin 2014/104 22 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aineellinen.

65.

Kuten edellä 53 kohdasta ilmenee, sen ratkaisemiseksi, voidaanko direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohtaa soveltaa ajallisesti, on myös tarkistettava, onko tässä tapauksessa pääasiassa kyseessä oleva tilanne täysin toteutunut ennen kyseisen direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä vai ovatko sen vaikutukset jatkuneet kyseisen määräajan päättymisen jälkeen. ( 40 )

66.

Käsiteltävässä asiassa pääasiassa kyseessä olevaa oikeudellista tilannetta, jonka osalta on ratkaistava, onko se täysin toteutunut ennen kyseisen määräajan päättymistä, on mielestäni arvioitava siten, että otetaan huomioon se, milloin seikat, joiden perusteella KN:n perillisillä on oikeus korvaukseen vahingosta, joka heille on aiheutunut Repsolin kilpailusääntöjen rikkomisesta, ovat tapahtuneet. ( 41 )

67.

Nyt käsiteltävässä asiassa KN:n perilliset vaativat korvausta vahingosta, joka heille on aiheutunut kilpailunrajoituksista, jotka sisältyvät edellä 11 ja 14 kohdassa mainittuihin viiteen sopimukseen, jotka he ovat tehneet Repsolin kanssa.

68.

Tältä osin on yhtäältä todettava, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että viimeinen KN:n perillisten tekemä sopimus, jonka perusteella he vetoavat Repsolin vahingonkorvausvastuuseen, tehtiin 17.7.2009 viideksi vuodeksi. Näin ollen on ilmeistä, että tämä sopimus päättyi viimeistään vuonna 2014 eli ennen direktiivin 2014/104 täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä 27.12.2016. ( 42 ) Tästä seuraa, että kyseisenä ajankohtana sopimusehdot, joissa määrättiin vertikaalisista kilpailunrajoituksista, joiden mukaisesti Repsol rikkoi kilpailusääntöjä, eivät enää olleet voimassa ja että rikkominen oli päättynyt ainakin nimenomaan KN:n perillisten osalta ( 43 ) ennen kyseisen direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä. ( 44 )

69.

Toisaalta kirjelmästä, jolla KN:n perilliset ovat panneet asian vireille ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, ilmenee nimenomaisesti, että he vaativat korvausta vahingosta, joka heille on väitetysti aiheutunut 14.1.1993–17.4.2013, sillä 17.4.2013 on viimeisen Repsolin KN:n perillisille suorittaman toimituksen päivä. ( 45 ) On siis todettava, että kantajat vaativat korvausta vahingosta, joka heille on aiheutunut ajanjaksolla, joka päättyi ennen direktiivin 2014/104 täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä.

70.

Näissä olosuhteissa on mielestäni katsottava, että pääasiassa kyseessä oleva oikeudellinen tilanne oli täysin toteutunut direktiivin 2014/104 täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymispäivänä.

71.

Kun otetaan huomioon direktiivin 2014/104 22 artiklan 1 kohta, on näin ollen katsottava, ettei kyseisen direktiivin 9 artiklan 1 kohtaa voida soveltaa ajallisesti vahingonkorvauskanteeseen, joka tosin on nostettu sen jälkeen, kun kansalliset säännökset, joilla kyseinen direktiivi on pantu kansallisesti täytäntöön myöhässä, ovat tulleet voimaan mutta joka yhtäältä koskee kilpailusääntöjen rikkomista, joka perustuu kilpailunrajoituksiin, joista on määrätty sopimuksissa, joiden vaikutukset ovat päättyneet ennen direktiivin 2014/104 täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymistä, ja joka toisaalta sisältää sellaisen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen, joka on aiheutunut ajanjaksolla, joka oli päättynyt ennen mainitun määräajan päättymistä.

72.

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohtaa ei mielestäni voida soveltaa pääasiassa.

73.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävässä asiassa esittämiä kahta ennakkoratkaisukysymystä on tarkasteltava edellä esitettyjen seikkojen valossa.

74.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, mikä todistusarvo sen on annettava Espanjan kilpailuviranomaisten vuosina 2001 ja 2009 tekemille päätöksille, kun se arvioi siinä nostettua siviilikannetta. Kyseinen tuomioistuin tiedustelee erityisesti, onko katsottava, että asetuksen N:o 1/2003 2 artiklassa säädetyt todistustaakkaa koskevat edellytykset täyttyvät, kun kantaja on osoittanut näillä päätöksillä, että kantajan polttoaineiden yksinosto- ja jäsenyyssopimus kuuluu kansallisen kilpailuviranomaisen tutkiman rikkomisen alueelliseen ja ajalliseen soveltamisalaan.

75.

Toisella ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lähinnä kysyy siltä varalta, että asetuksen N:o 1/2003 2 artiklassa säädettyjen todistustaakkaa koskevien edellytysten on katsottava täyttyvän mainittujen kahden päätöksen nojalla, seuraako tästä väistämättä, että kyseiset sopimukset on julistettava SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla mitättömiksi.

76.

Koska nämä kaksi ennakkoratkaisukysymystä liittyvät toisiinsa, niihin on mielestäni syytä vastata yhdessä.

77.

Tältä osin on aluksi muistutettava, että asetuksen N:o 1/2003 2 artiklan mukaan todistustaakka SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisesta kuuluu asianosaiselle, joka väittää siinä määrättyä rikotun.

78.

Pääasiassa nimenomaan KN:n perillisten on siis näytettävä toteen sekä mitättömyyskanteensa että vahingonkorvauskanteensa osalta, että Repsol on rikkonut kilpailua rajoittavien kartellien kieltoa. Tässä tarkoituksessa KN:n perilliset ovat esittäneet ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vuonna 2001 ja 2009 tehdyt päätökset.

79.

Kuten edellä on todettu, ( 46 ) KN:n perillisten nostamat kaksi kannetta (mitättömyys- ja vahingonkorvauskanne) liittyvät toisiinsa mutta ovat oikeudellisesti erillisiä. Koska direktiivissä 2014/104 säädettyjä vahingonkorvauskanteita koskevia yhdenmukaistettuja sääntöjä ei voida soveltaa pääasiassa ajallisesti, ( 47 ) kumpaankaan kanteeseen ei sovelleta erityistä unionin johdettua oikeutta, jossa säädettäisiin kansallisten kilpailuviranomaisten päätösten todistusarvosta. Näin ollen molempien kanteiden yhteydessä unionin oikeutta on arvioitava lähtökohtaisesti primaarioikeuden määräysten ja unionin yleisten oikeusperiaatteiden perusteella, sellaisina kuin unionin tuomioistuin on niitä oikeuskäytännössään tulkinnut.

80.

Tältä osin on aluksi muistutettava, että SEUT 101 artiklan 1 kohta tuottaa välittömiä oikeusvaikutuksia yksityisten välisissä suhteissa ja sillä perustetaan yksityisten hyväksi oikeuksia, joita kansallisten tuomioistuinten on suojeltava. ( 48 )

81.

Jokaisella on näet oikeus vedota tuomioistuimessa SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomiseen ja näin ollen siihen, että kyseissä määräyksessä kielletty kartelli tai menettelytapa on SEUT 101 artiklan 2 kohdan mukaan mitätön, ja vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista, jos kyseisen vahingon ja kyseisen kartellin tai menettelytavan välillä on syy-yhteys. ( 49 )

82.

Unionin tuomioistuin on tältä osin vahvistanut, että SEUT 101 artiklan täysi tehokkuus ja erityisesti tämän määräyksen 1 kohdassa esitetyn kiellon tehokas vaikutus vaarantuisi, jos kaikki henkilöt eivät voisi vaatia sellaisen vahingon korvaamista, joka heille on aiheutunut sopimuksesta tai käyttäytymisestä, joka voi rajoittaa tai vääristää kilpailua. ( 50 ) Samoin on katsottava siitä, jos kaikki mainitussa määräyksessä kielletyn sopimuksen sopimuspuolet eivät voisi vedota sopimuksen mitättömyyteen, koska jos sopimuspuoli ei voisi saada sopimusta julistettua mitättömäksi tuomioistuimessa, olisi edelleenkin oikeudellisesti epävarmaa, millaisia vaikutuksia kyseisellä sopimuksella on, sillä kyseisellä sopimuksella voitaisiin ajatella olevan vaikutuksia, vaikka se on SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaisena mitätön suoraan lain nojalla.

83.

Kansallisilla tuomioistuimilla on siten toimivalta soveltaa SEUT 101 artiklaa muun muassa yksityisoikeudellisissa riita-asioissa, koska tämä toimivalta perustuu kyseisen artiklan välittömään oikeusvaikutukseen. ( 51 )

84.

Kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, kansallisten tuomioistuinten, joiden tehtävänä on toimivaltansa rajoissa soveltaa unionin oikeussääntöjä, on näet varmistettava, että nämä oikeussäännöt saavat täysimääräisesti aikaan vaikutuksensa, ja suojeltava niitä oikeuksia, joita niissä annetaan yksityisille. Unionin oikeuden säännösten ja määräysten välittömään oikeusvaikutukseen perustuvan yksityisten oikeussuojan varmistaminen kuuluu kansallisille tuomioistuimille. ( 52 )

85.

Jos unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä – eli tässä asiassa mitättömyyskanteen osalta ja vahingonkorvauskanteen osalta siksi, että sääntely ei ole ajallisesti sovellettavissa – kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä on annettava tarkemmat säännöt, joiden mukaisesti käytetään oikeutta vedota mitättömyyteen tai vaatia korvausta SEUT 101 artiklassa kielletystä kartellista tai menettelytavasta aiheutuneesta vahingosta, mukaan lukien säännöt, jotka koskevat kilpailuviranomaisen päätösten todistusarvoa siviilituomioistuimessa, edellyttäen kuitenkin, että vastaavuusperiaatetta ja tehokkuusperiaatetta noudatetaan. ( 53 )

86.

Säännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuden välittömään oikeusvaikutukseen perustuvat yksityisten oikeudet, eivät siis saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia luonteeltaan jäsenvaltion sisäisiä oikeussuojakeinoja (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate). ( 54 )

87.

Tässä yhteydessä ja erityisesti kilpailuoikeuden alalla nämä säännöt eivät saa haitata unionin kilpailuoikeuden alan oikeussääntöjen ja erityisesti SEUT 101 artiklan tehokasta soveltamista. ( 55 )

88.

Lisäksi on vielä täsmennettävä, että oikeuskäytännössä on katsottu, että edellä 84 kohdassa mainitun kansallisille tuomioistuimille annetun SEUT 101 artiklan soveltamista yksityisoikeudellisissa riita-asioissa koskevan toimivallan käyttöä voi rajoittaa muun muassa oikeusvarmuuden periaate ja erityisesti tarve välttää se, että kyseiset tuomioistuimet ja yksiköt, joiden tehtävänä on unionin kilpailusääntöjen hallinnollinen täytäntöönpano, tekevät keskenään ristiriitaisia päätöksiä. ( 56 )

89.

Edellisissä kohdissa mainituista oikeuskäytännössä vahvistetuista periaatteista ilmenee ensinnäkin, että jos unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, jäsenvaltioiden tehtävänä on menettelyllisen itsemääräämisoikeutensa mukaisesti säätää kilpailuviranomaisen päätösten todistusarvosta yksityisoikeudellisissa riita-asioissa, joissa henkilö vetoaa tuomioistuimessa SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomiseen, kun hän vaatii tuomioistuinta julistamaan SEUT 101 artiklassa kielletyn kartellin tai menettelytavan mitättömäksi SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla ja kun hän vaatii korvausta kärsimästään vahingosta, joka on syy-yhteydessä mainittuun kiellettyyn kartelliin tai menettelytapaan.

90.

Mainituista oikeuskäytännössä vahvistetuista periaatteista ilmenee kuitenkin, että jäsenvaltioiden menettelyllistä itsemääräämisoikeutta rajoittavat tältä osin yhtäältä vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet ja toisaalta oikeusvarmuuden periaate.

91.

Mitä tulee ensinnäkin tehokkuusperiaatteeseen, johon ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin on viitannut ennakkoratkaisupyynnössään, ( 57 ) yhdyn näkemykseen, jonka mukaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomiseen perustuvien vahingonkorvausvaatimusten esittäminen olisi suhteettoman vaikeaa, jos kilpailuviranomaisten toteuttamilla valmistelevilla toimilla ei katsottaisi olevan siviilioikeudellisessa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä minkäänlaista vaikutusta. ( 58 ) Tästä seuraa, että koska monet kilpailuoikeuden rikkomukset ovat erityisen monimutkaisia ja vahinkoa kärsineiden on käytännössä vaikeaa esittää todisteita tällaisesta rikkomuksesta, tehokkuusperiaate edellyttää, että kansallisen kilpailuviranomaisen lainvoimaisella päätöksellä, jonka mukaan kilpailusääntöjä on rikottu, olisi oltava ainakin indisiovaikutus tai alustavan näytön arvo vahingonkorvausoikeudenkäynnissä siitä, että rikkominen on tapahtunut. ( 59 )

92.

Sama pätee mielestäni kanteisiin, joissa vedotaan SEUT 101 artiklan 1 kohdassa kielletyn kartellin tai menettelytavan mitättömyyteen SEUT 101 artiklan 2 kohdan nojalla. Koska sillä, että kansallinen kilpailuviranomainen on lainvoimaisesti todennut kilpailusääntöjen rikkomisen, on merkitystä, kun ratkaistaan, onko tällaisesta mitättömyydestä kyse, tehokkuusperiaate edellyttää, että tällaisella toteamisella katsotaan olevan ainakin indisiovaikutus tai alustavan näytön arvo, kun käsitellään mitättömyyskannetta, jotta voidaan taata SEUT 101 artiklan täysi tehokkuus ja erityisesti sen 1 kohdassa esitetyn kiellon tehokas vaikutus.

93.

Lähestymistapa, jonka mukaan siviilituomioistuin ei voi sivuuttaa sitä, että kansalliset kilpailuviranomaiset ovat todenneet, että kyse on unionin kilpailuoikeuden rikkomisista, vastaa muutenkin sitä, että unionin oikeudessa kilpailusääntöjen julkinen täytäntöönpano (public enforcement) ja yksityisoikeudellinen täytäntöönpano (private enforcement) välttämättä täydentävät funktionaalisesti toisiaan. Kuten nimittäin olen jo aiemmassa ratkaisuehdotuksessani todennut ( 60 ) ja kuten unionin tuomioistuin on todennut, kilpailuoikeuden yksityisoikeudellinen ja julkisoikeudellinen täytäntöönpano ovat molemmat välttämättömiä välineitä kilpailuoikeuden rikkomista koskevan seuraamuspolitiikan tehokkuuden vahvistamiseksi. Tästä näkökulmasta ensin mainitulla ei tavoitella ainoastaan yksityisten etujen toteuttamiseen tähtäävää korvaamisen päämäärää, vaan sillä on myös ennaltaehkäisevä vaikutus, joka myötävaikuttaa kilpailun suojaamisen taustalla olevien yleisen edun päämäärien saavuttamiseen. Siten mitä enemmän poistetaan käytännön esteitä – esimerkiksi vaatimusta rikkomista koskevasta näytöstä, vaikka kilpailuviranomainen on jo todennut saman rikkomisen tai ainakin osittain saman rikkomisen – tai vähennetään niiden vaikutuksia sen tieltä, että kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi vahinkoa kärsineet tahot voivat nostaa vahingonkorvauskanteen, sitä vahvempi mainittu ennaltaehkäisevä vaikutus on.

94.

On toki niin, että tehokkuusperiaatetta ja SEUT 101 artiklan täyden tehokkuuden takaamista koskevaa vaatimusta ei voida tulkita niin laajasti, että jäsenvaltioilla olisi niiden nojalla velvollisuus vahvistaa olettama, jota ei voida kumota ja joka vastaisi nykyään direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohdassa vahingonkorvauskanteiden osalta säädettyä. ( 61 ) Katson kuitenkin, että sen harkintavallan rajoissa, joka siviilituomioistuimella on – jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden soveltamisalaan kuuluvien – sellaisten kansallisten menettelysääntöjen nojalla, jotka koskevat todisteiden arviointia, sen todistusarvon, jonka tämän tuomioistuimen on tehokkuusperiaatteen nojalla annettava sille, että kansallisen kilpailuviranomaisen lainvoimaisessa päätöksessä on todettu kilpailuoikeuden rikkominen, on vaihdeltava sen mukaan, missä määrin kyseisessä päätöksessä todettua rikkomista ja väitettyä rikkomista, jonka perusteella siviilikanne on nostettu, on pidettävä samana.

95.

Siten silloin, kun kansallisen kilpailuviranomaisen toteama SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen vastaa väitettyä rikkomista, jonka perusteella kansallisessa tuomioistuimessa on nostettu siviilikanne, luonteeltaan ja aineelliselta, henkilölliseltä, ajalliselta ja alueelliselta soveltamisalaltaan, ( 62 ) katson, että tehokkuusperiaate ja SEUT 101 artiklan täyden tehokkuuden takaamista koskeva vaatimus edellyttävät, että siviilituomioistuin ei anna tälle toteamiselle vain indisiovaikutusta tai alustavan näytön arvoa vaan että sen on pidettävä sitä ainakin prima facie -näyttönä siitä, että kyseinen rikkominen on tapahtunut. ( 63 ) Tällaisessa tapauksessa kilpailuviranomaisen toteama rikkominen ja rikkominen, johon on vedottu siviilikanteen yhteydessä, vastaavat nimittäin kaikilta osin toisiaan, joten kun otetaan huomioon edellä mainitut periaatteet, mielestäni ei olisi perusteltua, että sille, että kansallinen kilpailuviranomainen on todennut rikkomisen, annettaisiin vain indisiovaikutus tai heikon näytön arvo.

96.

Tässä yhteydessä viittaus ”rikkomisen luonteeseen” merkitsee sitä, että kyse on oltava samanlaisesta rikkomisesta eli rikkomisesta, joka perustuu samanlaiseen tosiseikkojen luokitteluun kuin on esitetty kilpailuviranomaisen päätöksessäkin. Viittaus rikkomisen ”aineelliseen soveltamisalaan” merkitsee sitä, että väitetyn rikkomisen on perustuttava menettelytapoihin, jotka on nimenomaisesti kuvattu kilpailuviranomaisen päätöksessä. ( 64 ) Viittaus rikkomisen ”henkilölliseen soveltamisalaan” merkitsee sitä, että lainvoimaisella päätöksellä on prima facie -näytön arvo rikkomisesta vain sellaisten yritysten osalta, joiden on kyseisessä päätöksessä katsottu syyllistyneen kilpailusääntöjen rikkomiseen. ( 65 ) Viittaus rikkomisen ”ajalliseen soveltamisalaan” merkitsee sitä, että sillä, mitä lainvoimaisessa päätöksessä on todettu rikkomisesta, on prima facie -näytön arvo siviilituomioistuimessa vain lainvoimaisessa päätöksessä määritellyn rikkomisen keston ajalta. Samoin viittaus rikkomisen ”alueelliseen soveltamisalaan” merkitsee sitä, että kyseisen päätöksen prima facie -näytön arvo siviilituomioistuimessa kattaa ainoastaan alueen, jota rikkomisen on kyseisessä päätöksessä todettu koskeneen.

97.

Sitä vastoin silloin, kun kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksessä todettu SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen ja rikkominen, johon vedotaan kansallisessa tuomioistuimessa nostetussa siviilikanteessa, eivät vastaa toisiaan täysin vaan vain osittain, esimerkiksi, koska rikkominen, johon vedotaan, koskee kilpailunvastaisia menettelytapoja, jotka – vaikka ne olisivat samankaltaisia ja vaikka sama yritys olisi toteuttanut ne – eivät täysin vastaa kilpailuviranomaisen päätöksessä todettuja menettelytapoja, kansallinen tuomioistuin ei voi täysin jättää huomiotta kyseistä päätöstä vaan tehokkuusperiaatteen ja SEUT 101 artiklan täyden tehokkuuden takaamista koskevan vaatimuksen nojalla sen on annettava päätökselle indisiovaikutus tai alustavan näytön arvo.

98.

Tällaisesta tilanteesta voisi olla esimerkiksi kyse käsiteltävän asian taustalla olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa jakelija nostaa siviilikanteen SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisen perusteella ja väittää, että tietyt määräykset sitä sitovissa sopimuksissa sisältävät vertikaalisia kilpailunrajoituksia, jotka ovat samankaltaisia kuin vertikaaliset kilpailunrajoitukset, jotka on nimenomaisesti luokiteltu kilpailusääntöjen rikkomiseksi kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksessä. Tällaisessa tapauksessa päätöksessä todetun rikkomisen ja sen rikkomisen, johon siviilikanteen yhteydessä vedotaan, aineelliset soveltamisalat eivät vastaa toisiaan, mutta kaikki muut seikat (eli rikkomisen luonne ja sen henkilöllinen, ajallinen ja alueellinen soveltamisala) vastaavat toisiaan. Tällaisessa tapauksessa siviilituomioistuin ei voi jättää huomiotta kansallisen kilpailuviranomaisen päätöstä, jossa todetaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen, vaan sen on annettava sille jäljempänä 107 kohdassa tarkoitettu indisiovaikutus tai alustavan näytön arvo, kun se arvioi, onko rikkominen tapahtunut.

99.

Toiseksi oikeusvarmuuden periaatteesta on aluksi muistutettava, että asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan mukaan jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisilla on toimivalta soveltaa SEUT 101 ja SEUT 102 artiklaa yksittäisissä asioissa. Kyseisessä asetuksessa – ja erityisesti sen 16 artiklassa – säädetään yksinomaan komission päätösten sitovasta vaikutuksesta kansallisten tuomioistuinten menettelyissä, eikä tätä vaikutusta voida ulottaa koskemaan kansallisten kilpailuviranomaisten päätöksiä, paitsi jos unionin lainsäätäjä nimenomaisesti näin vahvistaa. ( 66 )

100.

Tämä ei kuitenkaan vaikuta siihen, että – kuten edellä 88 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee – oikeusvarmuuden periaate edellyttää, että kansalliset tuomioistuimet välttävät mahdollisuuksien mukaan antamasta ratkaisuja, jotka ovat ristiriidassa niiden yksiköiden päätöksen kanssa, joiden tehtävänä on unionin kilpailusääntöjen hallinnollinen täytäntöönpano, ja tällaisia yksiköitä ovat siis komission lisäksi kansalliset kilpailuviranomaiset.

101.

Tästä seuraa, että myös oikeusvarmuuden periaate edellyttää, että kansalliset tuomioistuimet antavat sille, että kansallinen kilpailuviranomainen on lainvoimaisesti todennut SEUT 101 artiklan rikkomisen, ainakin indisiovaikutuksen tai alustavan näytön arvon, kun ne arvioivat unionin kilpailuoikeuden rikkomisen perusteella nostettuja siviilikanteita, ja rikkomista koskevan prima facie -näytön arvon silloin, kun kansallisen kilpailuviranomaisen toteama rikkominen vastaa rikkomista, jonka perusteella siviilikanne on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa, luonteeltaan ja aineelliselta, henkilölliseltä, ajalliselta ja alueelliselta soveltamisalaltaan.

102.

Haluan vielä esittää neljä lisähuomautusta.

103.

Ensinnäkin totean, että kaikesta edellä esitetystä seuraa, että jäsenvaltioiden menettelyllisestä itsemääräämisoikeudesta huolimatta siviilituomioistuimet eivät voi jättää kokonaan huomiotta kilpailuviranomaisen päätöstä, jolla todetaan unionin kilpailuoikeuden rikkominen. Tästä seuraa, että kansallinen säännöstö ( 67 ) tai ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen viittaaman kaltainen oikeuskäytäntö, jonka mukaan tällaisella kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksellä ei ole mitään todistusarvoa, ei edes indisiovaikutusta, on ristiriidassa unionin oikeuden ja erityisesti SEUT 101 artiklan täyden tehokkuuden takaamista koskevan vaatimuksen sekä tehokkuusperiaatteesta ja oikeusvarmuuden periaatteesta johtuvien vaatimusten kanssa.

104.

Toiseksi haluan täsmentää, että edellä 90–102 kohdassa esitetyt tulkinnat soveltuvat yksinomaan siviilikanteisiin, jotka on nostettu kansallisen kilpailuviranomaisen sellaisen päätöksen perusteella, jossa on todettu unionin kilpailusääntöjen rikkominen. Mainittuja periaatteita ei siis sovelleta siviilikanteisiin, jotka koskevat yksinomaan kansallisen kilpailuoikeuden rikkomista. Tehokkuusperiaatteen mukaiset vaatimukset ja täyden tehokkuuden takaamista koskeva vaatimus koskevat nimittäin yksinomaan unionin oikeutta ja käsiteltävässä asiassa erityisesti SEUT 101 artiklaa. Nämä vaatimukset eivät välttämättä ulotu koskemaan kansallista lainsäädäntöä. Tilanne on tietenkin toinen silloin, kun arvioidaan vahingonkorvauskannetta, johon sovelletaan direktiivin 2014/104 9 artiklan 1 kohtaa. ( 68 )

105.

Kolmanneksi haluan ohjata ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen arviointia ja selventää hieman tarkemmin, mitä tarkoitan ”indisiovaikutuksella tai alustavan näytön arvolla” ja ”prima facie -näytöllä”. Ensinnäkin on selvää, että kansallisen tuomioistuimen on tulkittava näitä käsitteitä todisteiden arviointia koskevien menettelysääntöjensä mukaisesti, jotka – kuten edellä on mainittu – kuuluvat jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden piiriin.

106.

”Indisiolla” (ranskaksi ”indice”) tai ”alustavalla näytöllä” (ranskaksi ”commencement de preuve ”) viitataan kuitenkin mielestäni seikkaan, joka puoltaa sitä, että siviilituomioistuin toteaa rikkomisen tapahtuneen, mutta jota on arvioitava muiden todisteiden valossa ja tuettava muilla todisteilla, joiden on oltava samansuuntaisia, jotta voidaan katsoa, että rikkominen todella on tapahtunut.

107.

Prima facie -näytöllä ( 69 ) viitataan sen sijaan yleensä todisteeseen, joka voi osoittaa väitetyn tosiseikan todennäköiseksi kokemussääntöjen perusteella, joiden perusteella tosiseikka on todennäköisesti totta. Tästä näkökulmasta siitä, että tuomioistuimelle esitetään kansallinen päätös, jossa rikkominen todetaan, seuraa, että tuomioistuin voi arvioidessaan todisteita kansallisen lainsäädännön mukaisen harkintavaltansa puitteissa olettaa, että rikkominen on tapahtunut, sen kokemussäännön perusteella, jonka mukaan kilpailuviranomaisten päätöksissä todetut rikkomiset ovat yleensä tapahtuneet. Vastaajalla on kuitenkin edelleen mahdollisuus esittää todisteita, jotka vakuuttavat tuomioistuimen siitä, ettei rikkomista ole tapahtunut. ( 70 )

108.

Neljänneksi totean pääasiasta, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida kaikkien edellä esitettyjen seikkojen ja kansallisen lainsäädäntönsä perusteella vuonna 2001 ja vuonna 2009 tehtyjen päätösten todistusarvoa siinä vireillä olevan siviilikanteen yhteydessä. Ohjatakseen ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta tässä arvioinnissa unionin tuomioistuin voi kuitenkin esittää sille kaikki unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joista voisi olla sille hyötyä. ( 71 )

109.

Tältä osin vaikuttaa siltä, että vuonna 2001 tehdyssä päätöksessä todetaan yksinomaan kansallisen kilpailuoikeuden rikkominen eikä siinä lisäksi sovelleta SEUT 101 artiklan 1 kohtaa. Jos näin on, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava, kyseisen päätöksen todistusarvo ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevassa siviilioikeudenkäynnissä määräytyy yksinomaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti, kuten edellä 105 kohdasta ilmenee.

110.

Sitä vastoin vuonna 2009 tehdyssä päätöksessä sovelletaan rinnakkain sekä kansallista kilpailuoikeutta että SEUT 101 artiklan 1 kohtaa.

111.

Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, vastaako todettu rikkominen rikkomista, johon siinä nostetut siviilikanteet (mitättömyys- ja vahingonkorvauskanne) perustuvat, luonteeltaan ja aineelliselta, henkilölliseltä, ajalliselta ja alueelliselta soveltamisalaltaan, sellaisina kuin näitä seikkoja tulkitaan edellä 96 kohdassa todetun perusteella.

112.

Jos näin on, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on pidettävä sitä, että vuonna 2009 tehdyssä päätöksessä on todettu kyseinen rikkominen, prima facie -näyttönä rikkomisesta, kun se arvioi vahingonkorvauskannetta. Jos rikkomiset sen sijaan vastaavat toisiaan vain osittain, kyseisellä päätöksellä on indisiovaikutus sen osalta, että rikkominen on tapahtunut, kun arvioidaan mitättömyys- ja vahingonkorvauskanteita.

113.

Erityisesti rikkomisen ajallisen ja alueellisen soveltamisalan osalta ennakkoratkaisukysymyksistä näyttää ilmenevän, että KN:n perilliset ovat näyttäneet ne toteen. Asiakirjoista käy nimittäin ilmi, että KN:n perillisten ja Repsolin välillä tehdyt sopimukset kuuluvat ajallisesti ja alueellisesti vuonna 2009 tehdyssä päätöksessä todetun rikkomisen soveltamisalaan.

114.

Vaikuttaa myös siltä, että rikkomisten henkilöllinen soveltamisala on sama, koska Repsol on syyllistynyt todettuun rikkomiseen ja väitetysti myös rikkomiseen, johon vedotaan siviilikanteessa.

115.

Näin ollen on enää selvitettävä, vastaako todettu rikkominen rikkomista, johon siviilikanteessa vedotaan, luonteensa ja aineellisen soveltamisalansa osalta.

116.

Tältä osin totean kuitenkin, että kun otetaan huomioon edellä 16 kohdassa esitetty vuonna 2009 tehdyn päätöksen päätösosa, on ilmeistä, että kyseisessä päätöksessä todetun rikkomisen aineellinen soveltamisala on hyvin laaja. Se koskee nimittäin kaikkia itsenäisiä yrittäjiä, jotka toimivat Repsolin yritystunnusten alla, ja kaikkia sopimuksia, joissa on rikkomiseen johtaneet sopimusehdot, ja kaikkia siinä kuvailtuja ehtoja. Loppujen lopuksi on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä tarkistaa, voidaanko KN:n tai hänen perillistensä ja Repsolin välisten sopimusten ehtojen, jotka kuuluvat vuonna 2009 tehdyn päätöksen ajalliseen soveltamisalaan, katsoa kuuluvan kyseisessä päätöksessä todetun rikkomisen aineelliseen soveltamisalaan siten, että voidaan katsoa, että todettu rikkominen ja rikkominen, johon siviilikanteessa vedotaan, vastaavat täysin toisiaan.

117.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Juzgado de lo Mercantil de Madridin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: