—

siinä säädetty yhteistyövelvoite velvoittaa määrittävän viranomaisen hankkimaan yhtäältä täsmällisiä ja ajantasaisia tietoja kaikista merkityksellisistä tosiseikoista, jotka koskevat turvapaikkaa ja kansainvälistä suojelua hakevan henkilön alkuperämaassa vallitsevaa yleistä tilannetta, sekä toisaalta hakijan mielenterveyden tilaa koskevan lääketieteellis-oikeudellisen asiantuntijalausunnon, jos asiassa on olemassa viitteitä mielenterveysongelmista, jotka voivat johtua alkuperämaassa sattuneesta traumatisoivasta tapahtumasta, ja jos tällaisen asiantuntijalausunnon hankkimista on pidettävä tarpeellisena tai merkityksellisenä hakijan todellisen kansainvälisen suojelun tarpeen arvioimiseksi, edellyttäen, että tällaisen lausunnon käyttämiseen liittyvät menettelytavat ovat muun muassa Euroopan unionin perusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien mukaisia.

—

kansallisessa oikeudessa säädetyn toisen asteen tuomioistuinvalvonnan yhteydessä jo pelkästään sen toteamisesta, että kyseisessä säännöksessä säädettyä yhteistyövelvoitetta ei ole noudatettu, ei tarvitse seurata kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen hylkäämisestä tehdystä päätöksestä nostetun kanteen hylkäämisestä annetun ratkaisun kumoamista, koska kansainvälisen suojelun hakijaa voidaan vaatia osoittamaan, että ratkaisu, jolla kanne hylätään, olisi voinut olla erilainen ilman tällaista laiminlyöntiä.

—

pitkää aikaa yhtäältä turvapaikkahakemuksen jättämisen ja toisaalta sen, että määrittämisestä vastaava viranomainen ja toimivaltainen ensimmäisen asteen tuomioistuin antavat ratkaisunsa, välillä ei voida oikeuttaa jäsenvaltiossa kyseisenä aikana tapahtuneilla lainsäädäntömuutoksilla, ja

—

pelkästään sillä, että toinen näistä käsittelyajoista on kohtuuttoman pitkä, ei voida – ellei asiassa ole mitään viitteitä siitä, että hallintomenettelyn tai tuomioistuinmenettelyn kohtuuton kesto on vaikuttanut oikeusriidan ratkaisun sisältöön – oikeuttaa toimivaltaisen ensimmäisen asteen tuomioistuimen päätöksen kumoamista.