–

WD, edustajinaan G. Storch ja R. Storch, Rechtsanwälte,

–

job-medium GmbH, selvitystilassa, edustajanaan F. Marhold, Rechtsanwalt,

–

Itävallan hallitus, asiamiehinään A. Posch, J. Schmoll ja C. Leeb,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään B.-R. Killmann ja C. Valero,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 7 artiklan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty riita-asiassa, jonka osapuolina ovat WD ja hänen entinen työnantajansa job-medium GmbH ‑niminen, selvitystilassa oleva yhtiö ja jossa on kyse siitä, että työnantaja on kieltäytynyt maksamasta WD:lle korvausta ennen työsuhteen päättymistä pitämättä jääneestä vuosilomasta.

3

Direktiivin 2003/88 johdanto-osan neljännessä ja viidennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

4

Direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tarkoitus ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.”

5

Direktiivin 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuosiloma”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

2.   Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”

6

Direktiivin 23 artiklassa, jonka otsikko on ”Suojelun taso”, säädetään seuraavaa:

”Rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta kehittää tilanteen kehityksen perusteella erilaisia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä työaikaa koskevalla alalla, siltä osin kuin tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisvaatimuksia noudatetaan, tämän direktiivin täytäntöönpano ei ole pätevä peruste alentaa työntekijöiden suojelun yleistä tasoa.”

7

Vuosilomasta 7.7.1976 annetun lain (Urlaubsgesetz; BGBl. I, 3/2013; jäljempänä UrlG) 10 §:ssä säädetään seuraa:

”1.   Työsuhteen päättyessä työntekijällä on oikeus saada siltä lomanmääräytymisvuodelta, jona työsuhde päättyy, korvaus hyvityksenä lomasta, joka vastaa työskentelyaikaa lomanmääräytymisvuonna suhteessa koko lomanmääräytymisvuoteen. Jo pidetty vuosiloma vähennetään vuosilomasta soveltaen pro rata temporis ‑periaatetta. – –

2.   Lomakorvaukseen ei ole oikeutta, jos työntekijä päättää työsuhteen ennenaikaisesti ilman painavaa syytä.

3.   Kun kyse on aikaisempien lomanmääräytymisvuosien osalta pitämättä jääneestä lomasta, työntekijällä on vielä maksamatta olevan lomakorvauksen sijasta oikeus korvaukseen, joka vastaa vielä jäljellä olevaa lomakorvausta kokonaisuudessaan siltä osin kuin oikeus lomaan ei ole vanhentunut. – –”

8

WD työskenteli job-mediumin palveluksessa 15.6.2018 alkaen aina 9.10.2018 saakka, eli päivään, jona hän päätti työsuhteen irtisanoutumalla ennenaikaisesti ja perusteita esittämättä. WD:lle oli työskentelyjaksolta kertynyt oikeus 7,33 päivän mittaiseen palkalliseen vuosilomaan, josta oli pidetty työskentelyjakson aikana 4 päivää. Työsuhteen päättymishetkellä WD:llä oli vielä oikeus 3,33 lomapäivään. Job-medium vetosi UrlG:n 10 §:n 2 momenttiin ja kieltäytyi suorittamasta hänelle näistä pitämättä jääneistä päivistä yhteensä 322,06 euron suuruista lomakorvausta.

9

WD piti tätä säännöstä unionin oikeuden vastaisena ja nosti kanteen saadakseen kyseisen korvauksen.

10

Hänen kanteensa hylättiin UrlG:n 10 §:n 2 momentin perusteella sekä ali- että ylioikeudessa.

11

Oberster Gerichtshof (ylin tuomioistuin, Itävalta), joka käsittelee ylioikeuden asiassa antamasta ratkaisusta tehtyä Revision-valitusta, toteaa, että UrlG:n 10 §:n 2 momentissa tarkoitettu oikeus pitämättä jääneestä vuosilomasta maksettavaan korvaukseen menetetään vain tilanteessa, jossa työntekijä irtisanoutuu työsuhteen aikana ilman painavaa syytä. Tässä yhteydessä ”painavaksi syyksi” katsotaan kaikki sellaiset olosuhteet, joissa työntekijän ei voida kohtuudella odottaa jatkavan työsuhteessa.

12

Kyseinen tuomioistuin toteaa, että kyseisen säännöksen tavoitteena on ensinnäkin kannustaa työntekijää luopumaan työsuhteen päättämisestä ennenaikaisesti ilman syytä, minkä lisäksi säännöksellä on taloudellinen päämäärä, koska sillä pyritään helpottamaan taloudellisesti työnantajaa tilanteessa, jossa se menettää odottamatta yhden työntekijöistään.

13

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuitenkaan ole varma siitä, voidaanko UrlG:n 10 §:n 2 momenttia pitää direktiivin 2003/88 7 artiklan, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä oikeuskäytännössään tulkinnut, ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaisena.

14

Oberster Gerichtshof on näistä syistä päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

15

Job-medium esittää, että ennakkoratkaisukysymykset on jätettävä tutkimatta siitä syystä, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ollut velvollinen saattamaan asiaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, koska pääasian ratkaisu on unionin oikeuden ja olemassa olevan oikeuskäytännön valossa ilmeinen.

16

Aluksi on todettava, että unionin tuomioistuimen työjärjestyksen kannalta tarkasteltuna se, ettei kansallinen tuomioistuin ole velvollinen saattamaan asiaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi tai että ennakkoratkaisupyyntöön annettavan vastauksen väitetään olevan unionin oikeuden valossa ilmeinen, ei vaikuta millään tavoin tällaisen pyynnön tutkittavaksi ottamiseen.

17

Lisäksi unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos siis esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata niihin (tuomio 24.11.2020, Openbaar Ministerie (Asiakirjaväärennökset), C-510/19, EU:C:2020:953, 25 kohta).

18

Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 24.11.2020, Openbaar Ministerie (Asiakirjaväärennökset), C-510/19, EU:C:2020:953, 26 kohta).

19

Ennakkoratkaisupyynnöstä käy kuitenkin ilmi, että WD:lle kieltäydyttiin maksamasta korvausta pitämättä jääneestä lomasta job-mediumin kanssa solmitun työsuhteen päättyessä UrlG:n 10 §:n 2 momentin perusteella, koska WD oli päättänyt työsuhteen ennenaikaisesti ilman painavaa syytä.

20

Näiden seikkojen vuoksi kansallinen tuomioistuin ei ole varma siitä, voidaanko kyseistä säännöstä pitää direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaisena.

21

Näin ollen on ilmeistä, että esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa ja että vastaukset näihin kysymyksiin ovat hyödyllisiä ja merkityksellisiä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemisen kannalta.

22

Ennakkoratkaisukysymykset voidaan siis ottaa tutkittaviksi.

23

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymys koskee asiallisesti sitä, onko direktiivin 2003/88 7 artiklaa tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa siten, että se on esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jonka mukaan minkäänlaista korvausta ei ole maksettava viimeiseltä kuluvalta työskentelyvuodelta pitämättä jääneestä vuosilomasta, kun työntekijä päättää työsuhteen ilman painavaa syytä ennenaikaisesti ja yksipuolisesti.

24

Todettakoon aluksi, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jokaisen työntekijän oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä erityisen merkityksellisenä unionin työ- ja sosiaalioikeuden periaatteena, josta ei voida poiketa ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan direktiivissä 2003/88 nimenomaisesti ilmaistuissa rajoissa (ks. vastaavasti tuomio 12.6.2014, Bollacke, C-118/13, EU:C:2014:1755, 15 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa ilmaistaan ja konkretisoidaan näin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu perusoikeus palkalliseen vuosilomaan (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2020, komissio ja neuvosto v. Carreras Sequeros ym., C‑119/19 P ja C‑126/19 P, EU:C:2020:676, 115 kohta).

26

Tämä merkitsee sitä, ettei oikeutta palkalliseen vuosilomaan voida tulkita suppeasti (tuomio 8.11.2012, Heimann ja Toltschin, C-229/11 ja C-230/11, EU:C:2012:693, 23 kohta ja tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca SpA, C-762/18 ja C-37/19, EU:C:2020:504, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Direktiivin 2003/88 säännöksistä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy lisäksi ilmi, että vaikka jäsenvaltioiden tehtävänä on määrittää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja toteuttamiseen liittyvät edellytykset, ne eivät saa asettaa minkäänlaisia edellytyksiä mainitun, suoraan kyseisestä direktiivistä johtuvan oikeuden muodostumiselle (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca SpA, C-762/18 ja C-37/19, EU:C:2020:504, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Tässä yhteydessä on muistettava, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa jokaiselle työntekijälle annetun palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoituksena on yhtäältä sen mahdollistaminen, että työntekijä voi levätä työsopimuksen mukaisten tehtäviensä suorittamisesta, ja toisaalta sen mahdollistaminen, että hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaan. Tämä tarkoitus, joka erottaa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden muista vapaista, joilla on eri tarkoitus, perustuu olettamaan siitä, että työntekijä on tosiasiallisesti työskennellyt viitekautena (tuomio 4.10.2018, Dicu, C-12/17, EU:C:2018:799, 27 ja 28 kohta ja tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca SpA, C-762/18 ja C-37/19, EU:C:2020:504, 57 ja 58 kohta).

29

Lisäksi on todettava, että oikeus vuosilomaan on ainoastaan toinen puoli oikeudesta palkalliseen vuosilomaan unionin työ- ja sosiaalioikeuden keskeisenä periaatteena. Mainittu perusoikeus sisältää siten myös oikeuden saada loma-ajan palkkaa ja kyseiseen palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen välittömästi liittyvän oikeuden rahalliseen korvaukseen työsuhteen päättyessä pitämättä jääneestä vuosilomasta (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca SpA, C-762/18 ja C-37/19, EU:C:2020:504, 83 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Palkallisen vuosiloman pitäminen ei todellisuudessa enää ole mahdollista sen jälkeen, kun työsuhde on päättynyt. Sen estämiseksi, että työntekijä ei voisi edes rahallisessa muodossa käyttää tätä oikeutta kyseisen mahdottomuuden vuoksi, direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, että työntekijällä on oikeus lomakorvaukseen (tuomio 20.1.2009, Schultz-Hoff ym., C-350/06 ja C-520/06, EU:C:2009:18, 56 kohta).

31

Unionin tuomioistuin on vakiintuneesti todennut myös, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa ei aseteta minkäänlaista muuta edellytystä rahallisen korvauksen saamista koskevan oikeuden syntymiselle kuin yhtäältä se, että työsuhde on päättynyt, ja toisaalta se, ettei työntekijä ole pitänyt kaikkea vuosilomaansa, johon hänellä oli oikeus työsuhteen päättymisajankohtana (tuomio 6.11.2018, Bauer ja Willmeroth, C-569/16 ja C-570/16, EU:C:2018:871, 44 kohta ja tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca SpA, C-762/18 ja C-37/19, EU:C:2020:504, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Sillä, mistä syystä työsuhde on päättynyt, ei siten ole merkitystä direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa säädetyn rahallista korvausta koskevan oikeuden kannalta (ks. vastaavasti tuomio 20.7.2016, Maschek, C-341/15, EU:C:2016:576, 28 kohta).

33

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan työntekijä on tässä tapauksessa tosiasiallisesti työskennellyt viitejakson aikana. Hänelle on siis syntynyt oikeus palkalliseen vuosilomaan, josta osaa ei ollut vielä käytetty työsuhteen päättyessä. Häneltä evättiin pitämättä jääneisiin lomapäiviin perustuva rahallinen korvaus pelkästään siitä syystä, että hän oli päättänyt työsuhteen ennenaikaisesti ja ilman painavaa syytä.

34

Kuten edellä 32 kohdassa on todettu, se, että työntekijä päättää työsuhteensa omasta aloitteestaan, ei millään tavoin vaikuta hänen oikeuteensa saada mahdollisesti rahallista korvausta vuosilomaa koskevista oikeuksista, joita hän ei ole voinut käyttää ennen työsuhteensa päättymistä.

35

Ensimmäiseen kysymykseen on edellä tarkasteltujen näkökohtien perusteella vastattava, että direktiivin 2003/88 7 artiklaa on tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa siten, että se on esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jonka mukaan minkäänlaista korvausta ei ole maksettava viimeiseltä kuluvalta työskentelyvuodelta pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta, kun työntekijä päättää työsuhteen ilman painavaa syytä ennenaikaisesti ja yksipuolisesti.

36

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toinen kysymys, sellaisena kuin se on muotoiltuna edellä 14 kohdassa, koskee asiallisesti sitä, onko kansallisen tuomioistuimen selvitettävä, oliko työntekijän ollut mahdotonta pitää vuosilomansa, ja mitä arviointiperusteita tätä selvitettäessä on noudatettava.

37

Koska edellä 30–32, 34 ja 35 kohdassa on todettu, että työntekijällä on joka tapauksessa oikeus korvaukseen pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta riippumatta siitä, minkä vuoksi hän ei ole voinut pitää sitä, kansallisen tuomioistuimen ei tarvitse selvittää, oliko hänen ollut mahdotonta pitää kyseiset vuosilomapäivät.

38

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisissa tuomioistuimissa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

39

Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (seitsemäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: