1.

Jotta voidaan taata tehokkaat sisämarkkinat, joilla maakaasua on mahdollista myydä tasapuolisin toimintaedellytyksin ilman syrjintää ja joilla kolmansille osapuolille taataan taloudellisesti järkevä ja tehokas pääsy maakaasuverkkoon, onko välttämätöntä, että jäsenvaltioiden on annettava lainsäädäntöä, joka sallii minkä tahansa loppukäyttäjän valita, kumpaan verkkoon – siirto- vai jakeluverkkoon – se haluaa liittyä? Onko maakaasun siirtoverkkoon liittyminen sallittua ainoastaan sellaiselle loppukäyttäjälle, joka on muu kuin kotitalousasiakas? Onko direktiivi 2009/73 ( 2 ) esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa loppukäyttäjien sallitaan liittyä siirtoverkkoon?

2.

Nämä ovat pääpiirteissään ne kysymykset, jotka Satversmes tiesa (perustuslakituomioistuin, Latvia) on nyt tarkasteltavassa ennakkoratkaisupyynnössään esittänyt ja jotka tarjoavat unionin tuomioistuimelle tilaisuuden selventää direktiivin 2009/73 yhteydessä maakaasun siirto- ja jakeluverkkoja koskevaa aihetta erityisesti siitä näkökulmasta, onko loppukäyttäjien mahdollista liittyä suoraan maakaasun siirtoverkkoon.

3.

Tässä ratkaisuehdotuksessa esitän perusteet, joiden nojalla katson, että direktiivissä 2009/73 jäsenvaltioille säädetään velvollisuuksia ainoastaan siltä osin kuin kyse on kolmansien osapuolten pääsystä maakaasun siirto- ja jakeluverkkoihin; jäsenvaltioille sen sijaan jätetään mahdollisuus ohjata käyttäjiä valitsemaan jompikumpi verkko tavalla, joka noudattaa syrjintäkiellon periaatetta ja joka perustuu puolueettomiin näkökohtiin, kuten verkon turvallisuuteen ja teknisiin ominaisuuksiin.

4.

SEUT 2 artiklan 2 kohta:

”2.   Kun perussopimuksissa annetaan unionille jäsenvaltioiden kanssa jaettu toimivalta tietyllä alalla, unioni ja jäsenvaltiot voivat toimia lainsäätäjänä ja antaa oikeudellisesti velvoittavia säädöksiä kyseisellä alalla. Jäsenvaltiot käyttävät toimivaltaansa siltä osin kuin unioni ei ole käyttänyt omaansa. Jäsenvaltiot käyttävät jälleen toimivaltaansa siltä osin kuin unioni on päättänyt lakata käyttämästä omaansa.”

5.

SEUT 4 artiklan 2 kohdan a ja i alakohta:

”2.   Unionin ja jäsenvaltioiden kesken jaettua toimivaltaa sovelletaan seuraavilla pääaloilla:

– –

– –”.

6.

Direktiivin 2009/73/EY johdanto-osan 1, 3, 6, 8 ja 48 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

– –

7.

Direktiivin 2009/73 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –

– –

– –”.

8.

Direktiivin 2009/73 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Siirtoverkkojen ja siirtoverkonhaltijoiden eriyttäminen”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 3 päivästä maaliskuuta 2012 alkaen:

– –

8.   Jos siirtoverkko kuuluu 3 päivänä syyskuuta 2009 vertikaalisesti integroituneeseen yritykseen, jäsenvaltiot voivat päättää olla soveltamatta 1 kohtaa. Tällöin kyseisen jäsenvaltion on joko

9.

Kyseisen direktiivin 23 artiklan, jonka otsikko on ”Varastojen, nesteytetyn maakaasun jälleenhöyrystämislaitteistojen ja teollisuusasiakkaiden liittämistä siirtoverkkoon koskevat päätöksentekovaltuudet”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Siirtoverkonhaltijan on laadittava ja julkaistava avoimet ja tehokkaat menettelyt ja tariffit varastojen, nesteytetyn maakaasun jälleenhöyrystämislaitteistojen ja teollisuusasiakkaiden liittämiseksi verkkoon syrjimättömällä tavalla. Menettelyt edellyttävät sääntelyviranomaisen hyväksyntää.

2.   Siirtoverkonhaltija ei saa kieltäytyä hyväksymästä uusien varastojen, nesteytetyn maakaasun jälleenhöyrystämislaitteistojen tai teollisuusasiakkaiden liittämistä siirtoverkkoon vetoamalla käytettävissä olevassa verkkokapasiteetissa myöhemmin mahdollisesti ilmeneviin rajoituksiin tai verkkokapasiteetin välttämättömään lisäämiseen liittyviin lisäkustannuksiin. Siirtoverkonhaltijan on varmistettava uudelle liitännälle riittävä syöttö- ja ottokapasiteetti.”

10.

Saman direktiivin 32 artiklan, jonka otsikko on ”Kolmannen osapuolen pääsy verkkoon”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten siirto- ja jakeluverkkoihin ja nesteytetyn maakaasun käsittelylaitoksiin pääsyä varten luodaan julkaistuihin tariffeihin perustuva järjestelmä, jota voidaan soveltaa kaikkiin vaatimukset täyttäviin asiakkaisiin, maakaasun toimittajat mukaan lukien, ja jota sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 39 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu sääntelyviranomainen hyväksyy nämä tariffit tai niiden laskentamenetelmät 41 artiklan mukaisesti ennen niiden voimaantuloa ja että tariffit ja, jos ainoastaan menetelmät hyväksytään, menetelmät julkaistaan ennen niiden voimaantuloa.”

11.

Latvian 3.9.1998 annettu energialaki 273/275 (Enerģētikas likums, 1998, no 273/275), 841 §:n 1 momentti.

12.

AS Latvijas Gāze (jäljempänä pääasian kantaja) on vertikaalisesti integroitunut maakaasualan yritys, joka harjoittaa maakaasun siirtoa, jakelua, myyntiä, ostoa ja varastointia Latviassa.

13.

Ennen kuin Latvian maakaasumarkkinat vapautettiin, toisin sanoen 3.4.2017 saakka, pääasian kantaja oli ainoa Latvian markkinoilla toiminut maakaasualan yritys.

14.

Mainitun ajankohdan jälkeen luotiin Conexus Baltic Grid ‑niminen osakeyhtiö, joka eriytettiin pääasian kantajasta, ja sille siirrettiin maakaasun kansallinen siirtoverkkoinfrastruktuuri ja maakaasun ainoa siirtoverkko. Pääasian kantaja ei ole kyseisen yhtiön osakkeenomistaja.

15.

Pääasian kantajasta erilliseksi tytäryhtiöksi perustettiin Gaso-niminen osakeyhtiö, joka tarjoaa toimiluvan nojalla maakaasun jakelupalvelua Latvian alueella. Pääasian kantaja on Gason ainoa osakkeenomistaja, ja mainitun toimiluvan perusteella yhtiö on Latvian ainoa maakaasun jakeluverkonhaltija, joka takaa maakaasun toimituksen siirtoverkosta loppukäyttäjille.

16.

Latvian energialain 841 §:n 1 momentti lisättiin kyseiseen lakiin vuonna 2016 tehdyillä muutoksilla, jotka olivat tarpeen muun muassa maakaasun sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2003/55/EY kumoamisesta annetun direktiivin 2009/73 säännösten saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä.

17.

Mainitussa Latvian lainsäädännön säännöksessä säädetään, että julkisten palveluiden sääntelykomitea (jäljempänä Latvian sääntelyviranomainen), eli direktiivissä 2009/73 tarkoitettu Latvian sääntelyviranomainen, hyväksyy maakaasun siirto- ja jakeluverkkoon liittymistä koskevat, kyseisten maakaasun siirtoverkon ja jakeluverkon haltijoiden määrittämät säännöt.

18.

Latvian sääntelyviranomainen teki 18.4.2019 päätöksen nro 1/7 ( 3 ), jossa todetaan muun muassa, että kaikki maakaasun käyttäjät voivat liittyä maakaasun siirtoverkkoon käyttämättä jakeluverkonhaltijaa välittäjänä.

19.

Pääasian kantajan mukaan Latvian sääntelyviranomaisella ei ole oikeutta tehdä tällaista päätöstä, jolla minkä tahansa maakaasun loppukäyttäjän sallitaan irtautua maakaasun jakeluverkosta ja liittyä suoraan maakaasun siirtoverkkoon. Pääasian kantaja väittää, että loppukäyttäjän on liityttävä maakaasuverkkoon jakeluverkonhaltijan ylläpitämän maakaasun jakeluverkon välityksellä.

20.

Latvian sääntelyviranomainen puolestaan katsoo, että jäsenvaltioiden on taattava se, että asiakkaiden laitteistot liitetään maakaasun siirtoverkkoon syrjimättömällä tavalla. Latvian sääntelyviranomaisen mukaan kansallisissa säädöksissä tai direktiivissä 2009/73 ei kummassakaan säädetä mahdollisuudesta rajoittaa maakaasuasiakkaiden oikeutta liittyä suoraan maakaasun siirtoverkkoon.

21.

Mahdollisten taloudellisten tappioiden ja toimilupaan perustuvien oikeuksien väitetyn loukkauksen vuoksi pääasian kantaja nosti Satversmes tiesassa perustuslainvastaisuutta koskevan kanteen, jossa se väitti yhtäältä, että päätös nro 1/7 on Latvian tasavallan perustuslain ja energialain vastainen, ja toisaalta, että energialain 841 §:n 1 momentti puolestaan on perustuslain vastainen. Samassa kanteessa pääasian kantaja esitti myös, että unionin oikeuden energia-alaa koskevia säännöksiä on rikottu.

22.

Tässä tilanteessa Satversmes tiesa päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23.

Sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä annettu direktiivi 2009/72 ja maakaasun sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä annettu direktiivi 2009/73 kuuluvat niin sanottuun kolmanteen energiapakettiin. Niiden yhteisenä tavoitteena on taata tehokkaiden sisämarkkinoiden syntyminen niin, että sähköä ja maakaasua olisi mahdollista myydä Euroopan unionissa yhdenvertaisin ehdoin ilman syrjintää tai rajoituksia, ja niin, että sähkö- ja maakaasuverkkoon taattaisiin taloudellisesti järkevä ja tehokas pääsy.

24.

Maakaasun sisämarkkinat on järjestetty samalla tavalla kuin sähkön sisämarkkinat, ja niinpä molempien edellä mainittujen direktiivien keskeiset säännökset vastaavat sisällöltään toisiaan. Näin ollen unionin tuomioistuimen sähköalan direktiivin 2009/72 tulkintaa koskeva oikeuskäytäntö on, siltä osin kuin siinä tulkitaan näitä sisällöltään toisiaan vastaavia säännöksiä, mielestäni sovellettavissa direktiivin 2009/73 säännösten tulkintaan eli maakaasumarkkinoihin.

25.

Direktiivin 2009/73 johdanto-osan 1, 3, 6 ja 8 perustelukappaleesta käy ilmi, että Euroopan unionissa maakaasun sisämarkkinoilla pyritään luomaan todellisia valinnanmahdollisuuksia kaikille kuluttajille, niin kansalaisille kuin yrityksillekin.

26.

Tästä näkökulmasta pidän välttämättömänä selventää alustavasti unionin kuluttajien ”valinnanmahdollisuuksia” koskevan ilmaisun ulottuvuutta: tämä on tarpeen myöhempää tarkastelua varten. Yhtäältä direktiivissä säädetään yleisestä oikeudesta, joka koskee ”pääsyä” maakaasuverkkoon. Sillä tarkoitetaan oikeutta maakaasun toimittamiseen, ja se kattaa palvelun laadun, säännöllisyyden ja hinnan. Toisaalta direktiivissä taataan ”liittäminen”, joka ymmärretään teknisessä merkityksessä, ja se liittyy fyysiseen verkkoon liittämiseen. ( 4 )

27.

Tässä ympäristössä kuluttajat – olivatpa ne sitten kansalaisia tai yrityksiä – käyttävät maakaasuverkkoon pääsyä koskevaa oikeuttaan toimittajan välityksellä, ja tämä toimittaja kyseisten kuluttajien on voitava valita vapaasti. Tätä varten toimittajilla on oltava vapaa pääsy maakaasuverkkoon. ( 5 )

28.

Käsittelen tätä vielä tarkemmin jäljempänä ennakkoratkaisukysymysten tarkastelun yhteydessä, mutta totean jo nyt, että edellä esitetystä seuraa, etteivät pääsyä koskeva oikeus ja liittymistä koskeva oikeus ole täysin yhteneviä: pääsyä koskevaa oikeutta ei saa rajoittaa (direktiivissä itsessään säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta), ja se koskee täysimääräisesti ja yksinomaisesti jokaista Euroopan unionin kuluttajaa; liittymistä koskeva oikeus puolestaan koskee sitä teknistä menettelyä, jolla verkkoon liitytään, ja siksi se on tarkasti unionin oikeuden ja jäsenvaltioiden kansallisten oikeusjärjestysten sääntelemä tavalla, joka saattaa vaihdella kunkin jäsenvaltion teknisistä olosuhteista ja energiapolitiikasta johtuvista syistä, toki unionin oikeuden yleisten periaatteiden rajoissa.

29.

Ennen direktiivin 2009/73 voimaantuloa jäsenvaltioissa ei ollut sääntelyä, jolla olisi taattu syrjimätön pääsy verkkoon tai tietty kansallisten sääntelyviranomaisten valvonnan taso.

30.

Direktiivin 2009/73 voimaantulon jälkeen unionin oikeudessa on edellytetty, että siirto- ja jakeluverkot eriytetään tuotanto- ja toimitustoiminnoista; kuten jäljempänä nähdään, jäsenvaltioille on tosin jätetty vapaus valita tältä osin erilaisista malleista. Ellei siirto- ja jakeluverkkoja eriytetä tehokkaasti tuotanto- ja toimitustoiminnoista, on nimittäin olemassa vaara, että verkon toiminnassa esiintyy syrjintää.

31.

Syrjintää voi ilmetä esimerkiksi silloin, kun vertikaalisesti integroitunut talouden toimija samanaikaisesti sekä harjoittaa maakaasun tuotanto- tai toimitustoimintaa että toimii maakaasun siirto- ja jakeluverkon haltijana. Tällaisessa tapauksessa vertikaalisesti integroituneella talouden toimijalla ei välttämättä olisi intressiä taata maakaasun tuotanto- ja toimitusmarkkinoilla toimiville mahdollisille kilpailijoilleen pääsyä maakaasun siirto- ja jakeluverkkoihin, joiden haltijana se toimii.

32.

Tämä estäisi perussopimusten takaamien vapauksien käyttämisen, koska tällöin kaikilla kuluttajilla ei olisi mahdollisuutta valita vapaasti omaa toimittajaansa eikä kaikilla toimittajilla mahdollisuutta toimittaa vapaasti maakaasua omille asiakkailleen.

33.

Tätä taustaa vasten direktiivin 2009/73 päämääränä on taata maakaasun käyttäjille oikeus saada pääsy maakaasuverkkoon niin, että jäsenvaltioille jätetään mahdollisuus ratkaista, kumman tyyppiseen verkkoon liittyminen käytännössä tapahtuu.

34.

Maakaasudirektiivin uusilla säännöksillä otettiin käyttöön maakaasun siirtotoimintojen (transmission) ja sen tuotannon ja toimituksen (supply) rakenteellinen eriyttäminen. Kyseisten säännösten päämääränä on, kuten edellä mainittiin, eturistiriitojen poistaminen ja sen varmistaminen, että maakaasun siirtoverkonhaltija (transmission system operator, TSO) tekee omat päätöksensä itsenäisesti eikä kohtele verkon käyttäjiä syrjivästi. ( 6 )

35.

Direktiivin 2009/73 9 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat valita kolmesta mallista, jolla siirtoverkot ja siirtoverkonhaltijat eriytetään (tuotanto- ja toimitusrakenteisiin nähden):

36.

Nyt tarkasteltavassa tapauksessa ennakkoratkaisupyynnössä ei nimenomaisesti täsmennetä, minkä mallin Latvia on valinnut.

37.

Käytettävissäni olevien tietojen ( 10 ) perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että Latvia on valinnut ensimmäisen mallin eli omistuksen eriyttämisen. Jo Euroopan komission 25.7.2018 antamassa lausunnossa Latvia – Certifications of JSC Conexus Baltic Grid ( 11 ) mainittiin, että Conexus oli jättänyt hakemuksen saadakseen omistuksen eriyttämisen mallia koskevan sertifioinnin. ( 12 )

38.

Kun omaksutaan tämä malli, jokainen siirtoverkon omistava yritys toimii siirtoverkonhaltijana. Näin ollen se ei voi samaan aikaan käyttää määräysvaltaa tuotanto- ja toimitustoiminnoissa eikä käyttää niissä minkäänlaista äänivaltaa. Yksi ja sama yritys ei luonnollisesti voi käyttää määräysvaltaa tuotanto- tai toimitustoiminnoissa ja samanaikaisesti käyttää määräysvaltaa tai minkäänlaista äänivaltaa siirtoverkonhaltijassa. ( 13 )

39.

Ilmoittaessaan, mihin toimiin kyseisen lausunnon perusteella oli ryhdytty, Latvian hallitus ja Euroopan komissio vakuuttivat, että Latvian sääntelyviranomainen oli tehnyt päätöksen, jossa todetaan, että Conexus Baltic Gridin sertifioinnin edellytykset olivat omistuksen eriyttämisen osalta täyttyneet. ( 14 )

40.

Ennakkoratkaisukysymykset voidaan tiivistää seuraavasti: Ensinnäkin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2009/73 23 artiklaa ja 32 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne edellyttävät päätöksen nro 1/7 kaltaista kansallista sääntelyä, joka yhtäältä antaa mille tahansa loppukäyttäjälle oikeuden valita, kumman tyyppiseen verkkoon – siirto- vai jakeluverkkoon – se haluaa liittyä, ja toisaalta velvoittaa verkonhaltijan liittämään minkä tahansa asiakkaan kyseiseen verkkoon (ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys). Toiseksi se tiedustelee, onko direktiivin 2009/73 23 artiklaa tulkittava siten, että kansallisen sääntelyn on sallittava maakaasun siirtoverkkoon liittyminen vain tietyille asiakasryhmille (toinen ja kolmas ennakkoratkaisukysymys). Kolmanneksi, siinä tapauksessa, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko mainitun direktiivin 2 artiklan 3 alakohtaa ja 23 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä tällaiselle kansalliselle sääntelylle (neljäs ennakkoratkaisukysymys).

41.

Tiivistetysti voidaan todeta, että direktiivin 2009/73 2 artiklan 3 alakohdan mukaan siirrolla tarkoitetaan maakaasun siirtämistä putkistoissa, jotka sisältävät pääasiassa korkeapaineputkia eivätkä pääasiassa maakaasun paikalliseen jakeluun käytettäviä putkistojen osia, asiakkaille toimitettavaksi, mutta ei maakaasun toimitusta.

42.

Direktiivin 2009/73 23 artiklassa sen sijaan säädetään teollisuusasiakkaiden liittämisestä siirtoverkkoon; siinä säädetään, että siirtoverkonhaltija ei saa kieltäytyä hyväksymästä uuden teollisuusasiakkaan liittämistä siirtoverkkoon vetoamalla käytettävissä olevassa verkkokapasiteetissa myöhemmin mahdollisesti ilmeneviin rajoituksiin tai verkkokapasiteetin välttämättömään lisäämiseen liittyviin lisäkustannuksiin.

43.

Direktiivin 2009/73 32 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten siirto- ja jakeluverkkoihin pääsyä varten luodaan julkaistuihin tariffeihin perustuva järjestelmä, jota voidaan soveltaa kaikkiin vaatimukset täyttäviin asiakkaisiin, maakaasun toimittajat mukaan lukien, ja jota sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä.

44.

Alustavasti on todettava, että – kuten pääasian kantaja, Latvian sääntelyviranomainen, komissio sekä Suomen ja Puolan hallitukset ovat maininneet ( 15 ) – se, että direktiivin 2009/73 IV luvun otsikko on ”Riippumaton siirtoverkonhaltija”, riittää vahvistamaan, että kyseiseen lukuun sisältyvän 23 artiklan säännöksiä sovelletaan ainoastaan siinä tapauksessa, että jokin jäsenvaltio on valinnut kolmannen eriyttämismallin eli riippumattoman siirtoverkonhaltijan mallin.

45.

Tämän tulkinnan tuntuu vahvistavan myös direktiivin 2009/73 johdanto-osan 16 perustelukappale, jonka mukaan riippumattomaan järjestelmävastaavaan (toinen malli) tai riippumattomaan siirtoverkonhaltijaan (kolmas malli) perustuvien ratkaisujen täysimääräinen vaikuttavuus olisi varmistettava ”asiaa koskevilla lisäsäännöillä”. Nämä lisäsäännöt esitetään direktiivin 2009/73 9 artiklan 8 kohdan b alakohdassa, jossa viitataan nimenomaisesti IV luvun säännöksiin. Tämä rakenne kuvastaa ensimmäisen eriyttämismallin luonnetta, johon kuuluu siirtotoimintojen rakenteellinen eriyttäminen tuotanto- tai toimitustoiminnoista mutta joka edellyttää siksi vähemmän valvontaa kuin toiset kaksi eriyttämismallia ja vähemmän velvoitteita sekä siirtoverkonhaltijalle että kansallisille sääntelyviranomaisille.

46.

Lisättäköön tähän, että unionin tuomioistuin on jo lausunut, ettei ”asiaa koskevia lisäsääntöjä” sovelleta silloin, kun jäsenvaltio valitsee ensimmäisen eriyttämismallin. ( 16 )

47.

Kuten komissio on tulkintaohjeessaan ( 17 ) todennut, on lisäksi niin, että sen jälkeen, kun jäsenvaltio on valinnut tietyn eriyttämismallin, kaikki valitun mallin vaatimukset on täytettävä. Ei ole sallittua valita ristiin eri mallien vaatimuksia ja luoda siten uutta eriyttämismallia, jollaisesta direktiivissä ei säädetä. Ainoasta poikkeuksesta säädetään 9 artiklan 9 kohdassa, jonka mukaan jäsenvaltio voi päättää olla soveltamatta 9 artiklan 1 kohtaa (ensimmäinen eriyttämismalli) ainoastaan siinä tapauksessa, että siirtoverkko kuuluu vertikaalisesti integroituneeseen yritykseen ja on tehty järjestelyjä, jotka takaavat siirtoverkonhaltijalle tehokkaamman riippumattomuuden kuin IV luvun (17–23 artiklan) säännökset, joita sovelletaan kolmanteen eriyttämismalliin.

48.

Kaikkien edellä esitettyjen näkökohtien perusteella pidän oikeana tulkintavaihtoehtoa, jonka useimmat ennakkoratkaisumenettelyn osapuolista (pääasian kantaja, Latvian sääntelyviranomainen, komissio, Suomen hallitus ja Puolan hallitus) ovat huomautuksissaan esittäneet ja jonka mukaan 23 artiklaa ei sovelleta pääasiassa kyseessä olevaan tilanteeseen, koska Latvia vaikuttaa valinneen ensimmäisen eriyttämismallin eli omistuksen eriyttämisen, johon sovelletaan yksinomaan direktiivin 2009/73 9 artiklan 1 kohdan säännöksiä.

49.

Joka tapauksessa nyt tarkasteltavista säännöksistä, 23 artikla mukaan luettuna, on mielestäni aiheellista esittää tulkinta, koska asianosaisilla havaitaan olevan niistä eriäviä näkemyksiä.

50.

Yhtäältä pääasian kantaja katsoo, että unionin lainsäätäjä on tarkoittanut, että maakaasuasiakkaalla on oikeus verkkoon pääsyyn mutta että se ei missään tapauksessa ole tarkoittanut, että loppukäyttäjä itse voisi valita, miten se liitetään maakaasuverkkoon, ja sivuuttaa siten maakaasun jakeluverkon ja jakeluverkonhaltijan. Jos jakeluverkonhaltija ei kuitenkaan teknisistä tai muista syistä tai mistä tahansa muusta objektiivisesta syystä kykene toimittamaan maakaasun jakelupalveluita, jäsenvaltion kansallisissa säännöksissä voidaan myös säätää mahdollisuudesta, että asiakkaat liittyvät suoraan siirtoverkkoon.

51.

Direktiivin 2009/73 23 artiklaa sovelletaan pääasian kantajan mukaan näin ollen vain yhteen tiettyyn maakaasuasiakkaiden ryhmään, nimittäin ”uusiin teollisuusasiakkaisiin”, toisin sanoen niihin teollisuusasiakkaisiin, jotka eivät aiemmin ole olleet liittyneinä koko maakaasun toimitusverkkoon, eivät siirtoverkkoon eivätkä jakeluverkkoon.

52.

Puolan hallitus ja komissio katsovat, ettei jäsenvaltioilla ole velvollisuutta taata liitäntää millekään käyttäjälle. Niiden mukaan jäsenvaltioilta ei kuitenkaan lähtökohtaisesti kielletä mahdollisuutta säätää kansallisia säännöksiä, jotka mahdollistaisivat sen, että loppukäyttäjät voivat liittyä siirto- tai jakeluverkkoon jollakin objektiivisella perusteella, kuten liittymäkapasiteetin perusteella. Se, että tiettyjen kuluttajaryhmien mahdollisuutta liittyä siirtoverkkoon rajoitettaisiin, ei niiden mukaan olisi syrjintäkiellon vastaista, koska tällainen poikkeus voitaisiin perustella objektiivisilla teknisillä turvallisuusnormeilla.

53.

Tältä osin Latvian sääntelyviranomainen muistuttaa, että liittymiskustannukset, joista loppukäyttäjä itse vastaa, voivat olla siirtoverkkoon liityttäessä huomattavasti jakeluverkkoon liittymisestä aiheutuvia kustannuksia korkeammat. Loppukäyttäjien, kuten kotitalouksien, liittymiselle siirtoverkkoon ei siksi ole syytä säätää rajoituksia, koska liittymiskustannukset ovat suhteettoman suuret verrattuina tällaisen loppukäyttäjän saamiin hyötyihin. Toisin sanoen loppukäyttäjällä ei välttämättä ole perusteita liittyä siirtoverkkoon, jos jakeluverkko pystyy toimittamaan sille riittävän määrän maakaasua riittävällä paineella ja lisäksi huomattavasti edullisemmin.

54.

Latvian sääntelyviranomainen on yhtä mieltä komission kanssa siitä, että putkistojen tekniset ominaisuudet ja siirto- ja jakeluverkkojen varma toiminta ovat puolueettomia perusteita, jotka on otettava huomioon, kun asiakkaita ohjataan valitsemaan jompikumpi verkko.

55.

Toisaalta Latvian hallitus katsoo, että direktiivin 2009/73 23 artiklassa säädetään, että maakaasuasiakkailla on oikeus saada maakaasua paitsi maakaasun jakeluverkosta myös sen siirtoverkosta. Maakaasuasiakkaiden erotteleminen ryhmiin olisi siten direktiivissä ilmaistun syrjintäkiellon periaatteen vastaista.

56.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2009/73 23 artiklaa ja 32 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltioiden on annettava lainsäädäntöä, jossa säädetään yhtäältä, että jokainen loppukäyttäjä voi itse päättää, kumman tyyppiseen verkkoon – siirto- vai jakeluverkkoon – se liittyy, ja toisaalta, että verkonhaltija on velvollinen antamaan loppukäyttäjän liittyä valittuun verkkoon.

57.

Jotta ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen voidaan vastata, on palattava käsitteiden pääsy ja liittäminen väliseen erotteluun, johon edellä direktiivin 2009/73 päämääriä koskevassa kappaleessa jo viittasin. Kyseinen erottelu auttaa nimittäin ymmärtämään yhtäältä direktiivin 2009/73 32 artiklan 1 kohdassa säädetyn, kolmannen osapuolen pääsyä verkkoon koskevan periaatteen ulottuvuutta ja toisaalta sen 23 artiklassa säädettyä teollisuusasiakkaiden liittämistä siirtoverkkoon.

58.

Kuten edellä mainittiin, termillä ”pääsy” tarkoitetaan oikeutta käyttää maakaasuverkkoa. Sen sijaan termi ”liittäminen” kuvaa fyysistä liittämistä verkkoon.

59.

Tämä tulkinta on vahvistettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, jossa tuomiossa Sabatauskas ( 18 ) on otettu kantaa kolmannen osapuolen verkkoon pääsyn periaatteeseen sähkön sisämarkkinoilla.

60.

Unionin tuomioistuin vahvisti, että direktiivin 2003/54 20 artiklaa ( 19 ) oli tulkittava siten, että siinä määriteltiin jäsenvaltioiden velvollisuudet ainoastaan sikäli kuin kyse oli kolmansien osapuolten pääsystä sähkön siirto- ja jakeluverkkoon muttei niiden liittämisestä näihin verkkoihin ja ettei siinä säädetä, että verkkoon pääsyä koskevan järjestelmän, joka jäsenvaltioiden on toteutettava, on mahdollistettava vaatimukset täyttävien asiakkaiden voivan vapaasti valita, kumman tyyppiseen verkkoon ne haluavat tulla liitetyiksi. Vaikka unionin tuomioistuin siis tunnusti jäsenvaltioiden harkintavallan, kun ne ohjaavat verkon käyttäjiä valitsemaan jommankumman verkon, se samalla korosti, että tämä on tehtävä syrjimättömin perustein ja puolueettomien näkökohtien mukaisesti.

61.

Koska maakaasun sisämarkkinat on järjestetty samoin kun sähkön sisämarkkinat ja direktiivin 2009/73 32 artiklan 1 kohta on sanamuodoltaan käytännössä sama kuin direktiivin 2003/54 20 artiklan 1 kohta, voitaneen tulla siihen johtopäätökseen, että direktiivin 2009/73 32 artiklan 1 kohdassa määritellään jäsenvaltioiden velvollisuudet ainoastaan sikäli kuin kyse on kolmansien osapuolten pääsystä maakaasun siirto- ja jakeluverkkoon muttei niiden liittämisestä näihin verkkoihin ja ettei siinä säädetä, että verkkoon pääsyä koskevan järjestelmän, joka jäsenvaltioiden on toteutettava, on mahdollistettava vaatimukset täyttävien asiakkaiden voivan vapaasti valita, minkä tyyppiseen verkkoon ne haluavat tulla liitetyiksi. Olennaista on, että ohjatessaan verkon käyttäjiä valitsemaan jommankumman verkon jäsenvaltiot käyttävät harkintavaltaansa syrjimättömin perustein ja puolueettomien näkökohtien mukaisesti.

62.

Direktiivin 2009/73 35 ja 36 artiklan sisältö vahvistaa niin ikään sen, että unionin lainsäätäjä on halunnut määritellä jäsenvaltioiden velvollisuudet ainoastaan sikäli kuin kyse on kolmansien osapuolten pääsystä muttei niiden liittämisestä verkkoihin. Kyseisissä artikloissa säädetään näet tyhjentävästi niistä tilanteista, joissa maakaasualan yritykset voivat evätä verkkoon pääsyn kolmansilta osapuolilta.

63.

Direktiivillä pyritäänkin tasapainottamaan kaksi intressiä eli vapaan verkkoon pääsyn myöntäminen ja tehokkaan energiapolitiikan saavuttaminen. Yhtäältä on siis tarve panna syrjintäkiellon periaate kolmansien osapuolten pääsyn osalta täysimääräisesti täytäntöön, toisaalta taas tarve säätää poikkeuksia tähän periaatteeseen tietyissä tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun rakennetaan uutta infrastruktuuria.

64.

Periaatteen, joka koskee kolmannen osapuolen pääsyä verkkoon maakaasualalla, taustalla olevan tarkoituksen mukaan mahdollisilla kilpailijoilla on oltava mahdollisuus saada pääsy pääasiallisiin verkkoihin, ellei kohtuullisia vaihtoehtoja ole. Tätä periaatetta sovelletaan paitsi olemassa oleviin infrastruktuureihin myös uusiin infrastruktuureihin. Periaatteen tiukka soveltaminen voisi kuitenkin johtaa vääristymiin: uuden infrastruktuurin rakentamiseen liittyy etenkin maakaasualalla huomattavia kustannuksia, ja sijoittajat edellyttävät takeita siitä, että ne saavat sijoittamansa varat takaisin. Siksi ne tekevät mieluummin sopimuksia, joissa määrätään pitkäaikaisesta yksinoikeudesta, mikä takaa niille huomattavia tuloja. Tällaisten yksinoikeussopimusten kielteisenä vaikutuksena on se, että mahdollisilta kilpailijoilta evätään pääsy markkinoille, mikä saattaa vääristää tavanomaista kilpailua. Jos kolmannen osapuolen pääsyä verkkoon koskevaa periaatetta sovellettaisiin liian ehdottomasti myös uusien infrastruktuurien rakentamisen yhteydessä, se voisi kuitenkin vähentää sijoittajien halukkuutta rahoittaa tällaisia hankkeita: siitä puolestaan seuraisi, ettei maakaasuverkon kapasiteettia parannettaisi ja että koko ala saattaisi pitkällä aikavälillä kärsiä. ( 20 )

65.

Edellä esitetyn perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että kolmannen osapuolen pääsyä siirto- ja jakeluverkkoihin koskevan järjestelmän täytäntöönpanoon liittyvä syrjintäkiellon periaate ei ole absoluuttinen periaate. Vastaavasti oikeudella liittyä rajoituksetta siirtoverkkoon voi olla energiamarkkinoille kielteisiä vaikutuksia, ja se voi viime kädessä vahingoittaa kuluttajia.

66.

Kuten ratkaisuehdotuksessa Sabatauskas ( 21 ) on todettu, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että jokin asiakas liittyy suoraan siirtoverkkoon. Tätä mahdollisuutta on kuitenkin rajoitettava objektiivisilla kriteereillä, kuten käytön määrällä tai luonteella.

67.

Tällaisen rajoituksen käyttöä puoltavat yleisen edun mukaiset syyt: se, että pienten kuluttajien liittyminen siirtoverkkoon evätään, voi olla perusteltavissa tarpeella optimoida siirto- ja jakeluverkon toiminta. Jos huomattava määrä pieniä asiakkaita liittyisi siirtoverkkoon niin, että ottopisteiden määrä moninkertaistuisi, sillä voisi olla kielteinen vaikutus verkon toiminnan varmuuteen ja luotettavuuteen. Tällainen rajoitus sen sijaan vähentäisi siirtoverkon ottopisteiden määrää ja lisäisi olemassa olevien jakeluinfrastruktuurien käyttöä.

68.

Toisaalta jakeluverkoilla ei välttämättä ole riittävää teknistä kapasiteettia, jotta ne pystyisivät vastaamaan suurten asiakkaiden määrältään huomattavaan maakaasun kysyntään; tällaisilla asiakkailla olisi siten tarve saada liittyä suoraan siirtoverkkoon.

69.

Pääasian kantajan huoli siitä, että kansallinen lainsäädäntö sallii minkä tahansa asiakkaan liittyä suoraan maakaasun siirtoverkkoon, eivät kuitenkaan vaikuta täysin perustelluilta. Kuten komissio on korostanut, ( 22 ) siirtoverkkoon liittyminen on tosiasiassa toteuttamiskelpoinen mahdollisuus vain tietylle rajalliselle loppukäyttäjien ryhmälle, jos päätöksessä nro 1/7 asetetut tekniset vaatimukset otetaan huomioon.

70.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on joka tapauksessa selvitettävä, onko oikeutta liittyä suoraan siirtoverkkoon syytä rajoittaa energiapolitiikkaan tai turvallisuuteen liittyvistä syistä (verkon käytön optimoimiseksi), teknisistä syistä (kun otetaan huomioon erityisesti kaasun paineeseen liittyvät rajoitteet) ja verkon tehokkuuteen liittyvistä syistä. ( 23 )

71.

Tällaiset liittymistä koskevat säännöt edistävät kilpailua maakaasun toimitusmarkkinoilla, koska ne antavat asiakkaille mahdollisuuden valita haluamansa liittymätyypin kapasiteettinsa, tarpeidensa ja rajoitteidensa mukaan. Näin verkonhaltijoiden on parannettava tehokkuuttaan ja lisättävä omien laitteistojensa suorituskykyä tehdäkseen omista palveluistaan asiakkaille houkuttelevampia.

72.

Ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on näin ollen vastattava, että direktiivin 2009/73 23 artiklaa ja 32 artiklan 1 kohtaa ei ole tulkittava siten, että jäsenvaltioiden olisi annettava lainsäädäntöä, jonka mukaan mikä tahansa loppukäyttäjä voi valita, kumman tyyppiseen verkkoon – siirto- vai jakeluverkkoon – se liittyy.

73.

Direktiivin 2009/73 32 artiklan 1 kohdassa nimittäin jäsenvaltioille asetetaan velvollisuuksia, jotka koskevat kolmannen osapuolen pääsyä – eivät liittymistä – maakaasun toimitusverkkoon, ja jäsenvaltioilla on harkintavaltaa niiden ohjatessa verkon käyttäjiä valitsemaan jompikumpi verkkotyyppi; direktiivin 23 artiklassa jäsenvaltioille asetetut velvollisuudet, jotka koskevat teollisuusasiakkaiden liittymistä maakaasun siirtoverkkoon, puolestaan liittyvät ainoastaan tapauksiin, joissa tietyntyyppinen loppukäyttäjä on kansallisella lainsäädännöllä ohjattu valitsemaan maakaasun siirtoverkko.

74.

Toisella ja kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2009/73 23 artiklaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot ovat velvollisia antamaan lainsäädäntöä, jonka mukaan maakaasun siirtoverkkoon voivat liittyä ainoastaan loppukäyttäjät, jotka ovat muita kuin kotitalousasiakkaita. Toisessa kysymyksessä kansallinen tuomioistuin olettaa, että loppukäyttäjän, joka on muu kuin kotitalousasiakas, käsite on yhtenevä teollisuusasiakkaan määritelmän kanssa. Kolmannessa kysymyksessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pitää loppukäyttäjänä, joka on muu kuin kotitalousasiakas, ”uutta teollisuusasiakasta” eli teollisuusasiakasta, joka ei ole ollut aiemmin liitettynä siirtoverkkoon.

75.

Toiseen ja kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen vastaamiseksi on välttämätöntä tarkastella lyhyesti sitä, mitä direktiivissä säädetään erilaisista maakaasun käyttäjistä.

76.

Direktiivissä 2009/73 teollisuusasiakkaan käsitettä ei täsmennetä, joten on ongelmallista erottaa selvästi niiden asiakkaiden ryhmää, joilla on oikeus liittyä siirtoverkkoon. Direktiivin 2009/73 2 artiklan 24 alakohdassa mainituista asiakasryhmistä ( 24 ) teollisuusasiakkaan käsitteen voisi sijoittaa loppukäyttäjien ryhmään, koska kuten Puolan hallitus on todennut, ( 25 ) teollisuusasiakkaan käsite voi viitata maakaasua kuluttaviin henkilöihin.

77.

Kuten Satversmes tiesa on korostanut, siitä, että direktiivin 2009/73 2 artiklan 27 alakohdassa tarkoitettu loppukäyttäjä ( 26 ) voi olla joko kotitalousasiakas tai muu kuin kotitalousasiakas, seuraa kuitenkin, että teollisuusasiakas voi olla ainoastaan direktiivin 2 artiklan 26 alakohdassa tarkoitettu muu kuin kotitalousasiakas, toisin sanoen asiakas, joka ostaa maakaasua muuhun kuin oman kotitaloutensa käyttöön. Uudella teollisuusasiakkaalla on ymmärrettävä teollisuusasiakasta, joka ei ole koskaan ollut liitettynä siirtoverkkoon ja joka pyrkii liittymään siihen.

78.

Direktiivin 2009/73 23 artikla koskee nyt tarkasteltavan asian kannalta merkityksellisin osin teollisuusasiakkaiden liittymistä siirtoverkkoon. Mainitun 23 artiklan 1 kohdassa viitataan syrjintäkiellon periaatteeseen, joka koskee teollisuusasiakkaita, jotka haluavat liittyä siirtoverkkoon. Sen 2 kohdassa puolestaan säädetään niistä kahdesta ainoasta tilanteesta, joissa uuden teollisuusasiakkaan liittämistä ei saa kieltäytyä hyväksymästä: näistä ensimmäinen on käytettävissä olevassa verkkokapasiteetissa myöhemmin mahdollisesti ilmeneviin rajoituksiin vetoaminen ja toinen verkkokapasiteetin välttämättömään lisäämiseen liittyviin lisäkustannuksiin vetoaminen. Viimeksi mainitusta säännöksestä seuraa, että kaikissa muissa tilanteissa siirtoverkonhaltija voi kieltäytyä hyväksymästä uuden teollisuusasiakkaan liittämistä maakaasun siirtoverkkoon.

79.

Näin ollen voitaisiin ajatella, että direktiivin 2009/73 23 artiklasta jäsenvaltioille seuraa velvollisuus antaa lainsäädäntöä, jossa ainakin muiden kuin kotitalousasiakkaiden (teollisuusasiakkaiden) sallittaisiin liittyä suoraan maakaasun siirtoverkkoon.

80.

Uusien teollisuusasiakkaiden liittyminen siirtoverkkoon on sitä paitsi lähtökohtaisesti mahdollista: muussa tapauksessa, jos tällainen mahdollisuus olisi yksinkertaisesti suljettu pois, 23 artiklan 2 kohdassa säädetyllä suojalla ei olisi mitään merkitystä.

81.

Tältä osin jäsenvaltioita ei voida direktiivillä velvoittaa antamaan lainsäädäntöä, jonka mukaan siirtoverkkoon voisi liittyä ainoastaan loppukäyttäjä, joka on muu kuin kotitalousasiakas (millä tarkoitettaisiin uutta teollisuusasiakasta), koska tällainen lainsäädäntö olisi direktiivissä mainitun syrjintäkiellon periaatteen vastaista. Tästä näkökulmasta uuden teollisuusasiakkaan liittymiselle siirtoverkkoon ei olisi olemassa rajoituksia, kun taas sellaisen teollisuusasiakkaan tapauksessa, joka on jo aiemmin liittynyt jakeluverkkoon mutta haluaisi liittyä siirtoverkkoon, rajoituksia sen sijaan olisi.

82.

Kuten edellä on esitetty, oikeutta liittyä siirtoverkkoon voitaisiin lisäksi rajoittaa sekä teollisuusasiakkaiden että uusien teollisuusasiakkaiden osalta teknisistä ja turvallisuuteen liittyvistä syistä, joten jäsenvaltiot voivat nämä puolueettomat perusteet huomioon ottaen joko sallia tai olla sallimatta tällaiset liitynnät.

83.

Lisäksi on mainittava Puolan hallituksen esittämä tulkinta, jonka mukaan direktiivin 23 artiklan tarkoituksena ei tosiasiassa ole määrittää mitään rajattua joukkoa, jolla on oikeus liittyä siirtoverkkoon.

84.

Näiden näkökohtien perusteella ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toiseen ja kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että direktiivin 2009/73 23 artiklaa on tulkittava siten, että jäsenvaltiot eivät ole velvollisia antamaan lainsäädäntöä, jonka perusteella ainoastaan loppukäyttäjä – joka voidaan ymmärtää joko uutena teollisuusasiakkaana tai minä tahansa teollisuusasiakkaana – voi liittyä maakaasun siirtoverkkoon. Direktiivissä 2009/73 nimittäin ei yhtäältä säädetä kriteereistä, joiden mukaan teollisuusasiakkaiden tai uusien teollisuusasiakkaiden ryhmä olisi määriteltävä, ja kuten yleisessä tarkastelussa todettiin ja jäljempänä neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen annettavassa vastauksessa todetaan, se ei toisaalta lähtökohtaisesti ja tietyin edellytyksin ole esteenä sellaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan maakaasun siirtoon sisältyy maakaasun siirto suoraan minkä tahansa loppukäyttäjäryhmän kaasuntoimitusverkkoon (ei siis ainoastaan ”teollisuusasiakkaan” tai ”uuden teollisuusasiakkaan” siinä merkityksessä, minkä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on näille käsitteille antanut).

85.

Neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, onko direktiivin 2009/73 2 artiklan 3 alakohtaa ja 23 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan maakaasun siirtoon sisältyy maakaasun siirto suoraan loppukäyttäjän kaasuntoimitusverkkoon.

86.

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen neljänteen kysymykseen voidaan vastata, on tarpeen erottaa toisistaan maakaasua koskevat käsitteet siirto, jakelu ja toimitus.

87.

Direktiivin 2009/73 2 artiklan 3 alakohdan mukaan siirrolla tarkoitetaan maakaasun siirtämistä putkistoissa, jotka sisältävät pääasiassa korkeapaineputkia, mutta ei tuotantovaiheen aikaisia putkistoja eikä pääasiassa maakaasun paikalliseen jakeluun käytettäviä korkeapaineputkistojen osia, asiakkaille toimitettavaksi, mutta ei maakaasun toimitusta; saman artiklan 5 alakohdan mukaan jakelulla tarkoitetaan maakaasun siirtämistä paikallisten tai alueellisten putkistojen kautta asiakkaille toimitettavaksi, mutta ei maakaasun toimitusta, ja edelleen saman artiklan 7 alakohdan mukaan toimituksella tarkoitetaan maakaasun, nesteytetty maakaasu mukaan lukien, myyntiä asiakkaille, mukaan lukien jälleenmyynti.

88.

Näiden säännösten perusteella pelkästään siirron määritelmän sanamuodosta ei voida päätellä, että mahdollisuus liittää loppukäyttäjä siirtoverkkoon on suljettu pois, koska määritelmään sisältyvät sanat ”maakaasun siirtäminen asiakkaille toimitettavaksi”. Direktiivin 2009/73 2 artiklan 24 alakohdan mukaan asiakkaalla tarkoitetaan myös loppukäyttäjää. Kuten edellä on selvitetty, loppukäyttäjän määritelmään puolestaan kuuluvat teollisuusasiakkaat, joilla on direktiivin 2009/73 23 artiklan mukaan oikeus tulla liitetyiksi siirtoverkkoon syrjimättömällä tavalla.

89.

Tämän tulkinnan oikeellisuus on vahvistettu sähköalaa koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. ( 27 ) Direktiivissä 2003/54 oli nimittäin sähkön siirtoa koskeva määritelmä, joka oli analoginen maakaasun siirron käsitteen kanssa. Kyseinen määritelmä siirrettiin muuttamattomana direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 alakohtaan, jonka mukaan siirrolla tarkoitetaan ”sähkön siirtämistä yhteenliitetyssä siirtojännite- ja suurjänniteverkossa toimitettavaksi loppukäyttäjille tai jakelijoille, mutta ei toimitusta”. Kun otetaan huomioon, että unionin tuomioistuin tuomiossa Sabatauskas hyväksyi mahdollisuuden, että loppukäyttäjät liitetään sähkön siirtoverkkoon, sama mahdollisuus on siten hyväksyttävä myös maakaasun siirron yhteydessä.

90.

On muistettava, että asiassa Sabatauskas kansallinen lainsäädäntö velvoitti asiakkaan tiettyjen edellytysten täyttyessä liittymään siirtoverkkoon. Nyt tarkasteltavassa asiassa sen sijaan kansallinen lainsäädäntö lähtökohtaisesti sallii sen, että mikä tahansa asiakas voi liittyä siirtoverkkoon. Näin ollen olisi hyvä, että myös Latvian lainsäädännössä säädettäisiin yksityiskohtaisesti puolueettomista ja syrjimättömistä perusteista, joiden nojalla liittyminen siirtoverkkoon olisi sallittua. Jäsenvaltiot voisivat sitä paitsi tehdä sellaisen energiapoliittisen valinnan, että ne nimenomaan edellyttäisivät objektiivisten edellytysten täyttymistä salliakseen minkä tahansa loppukäyttäjän liittyä siirtoverkkoon.

91.

Lisäksi olen jo aiemmin ratkaisuehdotuksessa Elektrorazpredelenie Yug maininnut – ja unionin tuomioistuin on tuomiossaan vahvistanut tämän näkemyksen –, että yksi siirtotoimintojen ja jakelutoimintojen erotteluperusteista on niiden asiakkaiden luokka, joille sähköä siirretään. ( 28 ) Direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 alakohtaan sisältyvän siirron käsitteen analogisen määritelmän nojalla ei siis ole epäilystäkään siitä, että siirron käsite sisältää myös maakaasun siirron loppukäyttäjälle asti.

92.

Tulkintaa, jonka mukaan maakaasun siirron käsite kattaa maakaasun siirron suoraan loppukäyttäjän maakaasun toimitusverkkoon, vahvistaa lisäksi se seikka, että direktiivissä 2009/73 säädetään siirtoverkonhaltijoiden velvollisuuksista asiakkaita kohtaan, loppukäyttäjät mukaan lukien. Muussa tapauksessa nämä velvollisuudet koskisivat ainoastaan jakeluverkonhaltijoita.

93.

Kuten Puolan hallitus on korostanut, ( 29 ) asetuksessa N:o 715/2009, sellaisena kuin se on muutettuna päätöksellä 2010/685, ( 30 ) jossa määritellään maakaasun siirtoverkkoon pääsyä koskevat edellytykset, säädetään, että yksittäiseen loppukäyttäjään yhdistettyjä ottokohtia ei pidetä olennaisina verkon kohtina, joiden osalta siirtoverkonhaltijan on noudatettava avoimuusvaatimuksia (kyseisen asetuksen liitteessä I olevan 3.2 kohdan 1 alakohdan a alakohta). Siirtoverkonhaltijan on kuitenkin julkaistava siirtoverkkoon liittyneitä yksittäisiä loppukäyttäjiä koskevat tiedot (kyseisen asetuksen liitteessä I olevan 3.2 kohdan 2 alakohta).

94.

Nämä vaatimukset vahvistavat nähdäkseni tulkinnan, jonka mukaan siirron määritelmä ei sulje pois mahdollisuutta, että loppukäyttäjä voidaan liittää siirtoverkkoon.

95.

Kaikista edellä esitetyistä syistä ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on vastattava, että direktiivin 2009/73 2 artiklan 3 alakohta ja 23 artikla eivät kumpikaan ole esteenä sellaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan maakaasun siirtoon sisältyy maakaasun siirto suoraan loppukäyttäjän kaasuntoimitusverkkoon.

96.

Edellä esitettyjen näkökohtien perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Satversmes tiesan esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti: