–

OL, PM ja RO, edustajanaan Gy. Lupkovics, ügyvéd,

–

Rapidsped Fuvarozási és Szállítmányozási Zrt., edustajanaan D. Kaszás, ügyvéd,

–

Unkarin hallitus, asiamiehinään M. Z. Fehér, G. Koós ja M. M. Tátrai,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään A.-L. Desjonquières ja C. Mosser,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. Bulterman ja P. Huurnink,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään aluksi W. Mölls, B.-R. Killmann ja L. Havas, sittemmin B.-R. Killmann ja L. Havas,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (EYVL 1997, L 18, s. 1) 1 artiklan 1 kohdan, 3 artiklan ja 5 artiklan sekä tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta ja neuvoston asetusten (ETY) N:o 3821/85 ja (EY) N:o 2135/98 muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 kumoamisesta 15.3.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 561/2006 (EUVL 2006, L 102, s. 1) 10 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat OL, PM ja RO sekä Rapidsped Fuvarozási és Szállítmányozási Zrt. (jäljempänä Rapidsped) ja joka koskee ensin mainittujen kansainvälisessä liikenteessä toimivien kuljettajien ominaisuudessa esittämää vaatimusta saada työnantajaltaan Rapidspediltä Ranskassa suoritetusta työajasta palkkaa, jossa otetaan huomioon Ranskassa sovellettava vähimmäispalkka.

3

Direktiivin 96/71 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan jäsenvaltioon sijoittautuneisiin yrityksiin, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät 3 kohdan mukaisesti työntekijöitä työhön toisen jäsenvaltion alueelle.

2.   Tätä direktiiviä ei sovelleta kauppamerenkulkua harjoittaviin yrityksiin aluksilla työskentelevän henkilökunnan osalta.

3.   Tätä direktiiviä sovelletaan, kun 1 kohdassa tarkoitetut yritykset toteuttavat jotain seuraavista valtioiden välisistä toimenpiteistä:

– –”

4

Tämän direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Määritelmä”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Tässä direktiivissä lähetetyllä työntekijällä tarkoitetaan työntekijää, joka rajoitetun ajan tekee työtään muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jonka alueella hän tavallisesti työskentelee.

2.   Tässä direktiivissä työntekijän käsite on sama kuin se, jota sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädännössä, jonka alueelle työntekijä on lähetetty työhön.”

5

Kyseisen direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Työehdot ja ‑olot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut yritykset takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle jäljempänä tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan:

ja/tai

Tässä direktiivissä ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettujen vähimmäispalkkojen käsite määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännössä ja/tai kansallisen käytännön mukaan, jonne työntekijä on lähetetty työhön.

– –

7.   Mitä 1[–]6 kohdassa säädetään, ei estä työntekijöille suotuisampien työehtojen soveltamista.

Lähetettynä olosta maksettavat lisät katsotaan osaksi vähimmäispalkkaa siltä osin kuin niitä ei makseta korvauksena lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista, kuten matka-, majoitus- tai ruokailukustannuksista.

– –”

6

Kyseisen direktiivin 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimenpiteet”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava aiheelliset toimenpiteet tapauksissa, joissa tätä direktiiviä ei noudateta.

Jäsenvaltioiden on valvottava erityisesti, että työntekijöillä ja/tai heidän edustajillaan on käytettävissään asianmukaiset menettelyt tässä direktiivissä säädettyjen velvoitteiden täyttämiseksi.”

7

Direktiivin 96/71 6 artiklan, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen toimivalta”, sanamuoto on seuraava:

”Edellä 3 artiklassa taattujen työehtoja ja ‑oloja koskevien oikeuksien toteuttamiseksi voidaan nostaa kanne siinä jäsenvaltiossa, jonka alueelle työntekijä on tai oli lähetetty työhön, sanotun kuitenkaan rajoittamatta oikeutta tarvittaessa nostaa jossain toisessa valtiossa kanne voimassa olevien tuomioistuimen toimivaltaa koskevien kansainvälisten yleissopimusten mukaisesti.”

8

Maanteiden tavara- ja henkilöliikenteeseen tarkoitettujen tiettyjen ajoneuvojen kuljettajien perustason ammattipätevyydestä ja jatkokoulutuksesta, neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 ja neuvoston direktiivin 91/439/ETY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 76/914/ETY kumoamisesta 15.7.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/59/EY (EUVL 2003, L 226, s. 4) johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan, että ennakoivan ajotavan kehittäminen rinta rinnan polttoaineen kulutuksen vähentämisen kanssa vaikuttaa myönteisesti niin yhteiskuntaan kuin itse maantiekuljetusalaan.

9

Tämän direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, sanamuoto on seuraava:

”Tätä direktiiviä sovelletaan kuljetustoimintaan, jota suorittavat:

jäljempänä ’kuljettajat’, jotka suorittavat maantiekuljetuksia yhteisössä seuraavanlaisilla ajoneuvoilla:

– –”

10

Kyseisen direktiivin liitteen I otsikko on ”Ammattipätevyyttä ja koulutusta koskevat vähimmäisvaatimukset”. Kyseisen liitteen 1 jakson 1.3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on perustason ammattipätevyyden ja jatkokoulutuksen arvioinnissa otettava ajokorttien C, C + E, C1 ja C1 + E osalta huomioon muun muassa polttoaineen käytön optimointi.

11

Direktiivi 91/439 on kumottu ja korvattu 19.1.2013 alkaen ajokorteista 20.12.2006 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2006/126/EY (uudelleenlaadittu teksti) (EUVL 2006, L 403, s. 18). Direktiivin 2006/126 4 artiklasta, luettuna yhdessä direktiivin 2003/59 liitteessä III olevan vastaavuustaulukon kanssa, ilmenee, että jälkimmäisessä direktiivissä tarkoitetut C‑, C + E‑, C1- ja C1 + E-luvat koskevat ajoneuvoja, joita käytetään muun muassa tavaroiden maantiekuljetuksiin ja joiden suurin sallittu massa on yli 3,5 tonnia.

12

Direktiivin 2006/126 17 artiklan kolmannen kohdan mukaan viittauksia kumottuun direktiiviin 91/439 pidetään viittauksina direktiiviin 2006/126.

13

Asetuksen N:o 561/2006 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan kyseistä asetusta sovelletaan maanteiden tavaraliikenteeseen, jossa ajoneuvon suurin sallittu massa, mahdollinen perävaunu tai puoliperävaunu mukaan luettuna, on yli 3,5 tonnia.

14

Tämän asetuksen 10 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kuljetusyritys ei saa maksaa palveluksessaan tai käytössään oleville kuljettajille ajomatkan ja/tai kuljetettujen tavaroiden määrän perusteella palkkioita edes lisäpalkkioiden tai palkanlisien muodossa, jos tällaiset palkkiot saattavat vaarantaa liikenneturvallisuutta ja/tai saattavat kannustaa rikkomaan tämän asetuksen säännöksiä.”

15

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (EYVL 2001, L 12, s. 1) 68 artiklan 1 kohdassa säädettiin, että kyseisellä asetuksella korvattiin jäsenvaltioiden välillä tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 27.9.1968 tehty yleissopimus (EYVL 1972, L 299, s. 32), sellaisena kuin se oli muutettuna myöhemmillä jäsenvaltioiden liittymistä koskevilla yleissopimuksilla (jäljempänä Brysselin yleissopimus), lukuun ottamatta tiettyjä jäsenvaltioiden alueita, ja sen 2 kohdan mukaan siltä osin kuin kyseinen asetus korvasi jäsenvaltioiden välillä Brysselin yleissopimuksen määräykset, viittauksia yleissopimukseen pidettiin viittauksina tähän asetukseen.

16

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 1215/2012 (EUVL 2012, L 351, s. 1) johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Neuvosto antoi 22 päivänä joulukuuta 2000 asetuksen [N:o 44/2001], jolla korvataan [Brysselin yleissopimus] Tanskaa lukuun ottamatta kaikkien jäsenvaltioiden Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen soveltamisalaan kuuluvien alueiden osalta. Yhteisö teki [tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla Euroopan yhteisön ja Tanskan kuningaskunnan välisen sopimuksen tekemisestä 27.4.2006 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2006/325/EY (EUVL 2006, L 120, s. 22)] Tanskan kanssa sopimuksen, jolla varmistettiin asetuksen [N:o 44/2001] säännösten soveltaminen Tanskassa. – –”

17

Tämän asetuksen 21 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan sellaista työnantajaa vastaan, jolla on kotipaikka jäsenvaltiossa, voidaan nostaa kanne sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa tällä on kotipaikka.

18

Kyseisen asetuksen 62 artiklan 1 kohdan mukaan tuomioistuimen on sovellettava kansallista lakiaan ratkaistessaan, onko asianosaisella kotipaikka jäsenvaltiossa, jonka tuomioistuimessa asia on vireillä.

19

Asetuksen N:o 1215/2012 80 artiklan mukaan kyseisellä asetuksella kumotaan asetus N:o 44/2001. Viittauksia kumottuun asetukseen pidetään viittauksina asetukseen N:o 1215/2012.

20

Työkoodeksista annetun vuoden 2012 lain nro I (a Munka Törvénykönyvéről szóló 2012. évi I. törvény; jäljempänä työkoodeksi) 3 §:n 2 momentissa säädetään, että jollei toisin säädetä, tätä koodeksia sovelletaan, kun työntekijä työskentelee tavanomaisesti Unkarissa.

21

Työkoodeksin 285 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Työntekijät ja työnantajat voivat saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi työsuhteesta tai tästä laista johtuvat riita-asiat; ammattijärjestöt ja yritysneuvostot sitä vastoin voivat saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi tästä laista, työehtosopimuksesta tai yrityksen sopimuksesta johtuvat riita-asiat.

– –

4.   Työntekijät voivat 295 §:n perusteella nostaa unkarilaisissa tuomioistuimissa myös sellaisiin ajanjaksoihin liittyviä kanteita, joiden aikana he ovat työskennelleet Unkarissa.”

22

Kyseisen koodeksin 295 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos kolmannen henkilön kanssa tehdyn sopimuksen perusteella ulkomainen työnantaja ottaa palvelukseen työntekijän Unkarin alueelle ja luotu työsuhde on sellainen, ettei siihen tämän lain 3 §:n 2 momentin perustella sovelleta tätä lakia, työsuhteeseen on sovellettava, ellei 4 §:stä muuta johdu, Unkarin lainsäädäntöä sekä kyseiseen työsopimukseen sovellettavan työehtosopimuksen määräyksiä seuraavien seikkojen osalta:

23

Kyseisen koodeksin 299 §:n mukaan koodeksin tavoitteena on saattaa muun muassa direktiivi 96/71 osaksi kansallista lainsäädäntöä.

24

OL teki 12.6.2015, PM 7.7.2016 ja RO 26.8.2016 (jäljempänä pääasiassa kyseessä olevat kuljettajat) kuorma-auton kuljettajan työtä koskevan työsopimuksen Rapidspedin kanssa, joka on yhtiö, jonka kotipaikka on Unkarissa.

25

Näissä yhdenmukaisesti laadituissa sopimuksissa määrätään, että vaikka työntekijän tehtäviin kuuluu kansainvälisten tavarankuljetusten ohella kotimaisista tavarankuljetuksista huolehtiminen, hänen on yleensä tehtävä työnsä paikoissa, jotka sijaitsevat usein ja pääasiallisesti ulkomailla, mutta ulkomailla tehty työ ei kuitenkaan ole luonteeltaan pysyvää.

26

Unkarin lainsäädännön mukaan työntekijällä on oikeus saada päivärahaa ulkomailla tehdystä työstä. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ja erityisesti Rapidspedin työntekijöilleen laatimasta tiedotteesta ilmenee, että näiden korvausten määrä kasvoi ulkomaille työhön lähetettynä olon keston perusteella, joka sopimuksen mukaan saattoi lähtökohtaisesti vaihdella työntekijän valinnan mukaan kolmesta viiteen viikkoon. Samassa asiakirjassa täsmennettiin, että kyseisillä korvauksilla oli tarkoitus kattaa ulkomailla olosta aiheutuneet kulut.

27

Pääasiassa kyseessä olevien kuljettajien työsopimuksissa määrättiin lisäksi työnantajan oman harkintansa mukaan polttoaineen säästöstä maksamasta lisästä, joka perustui kulutetun polttoaineen ja ajomatkan välistä suhdetta koskevaan kaavaan.

28

Pääasiassa kyseessä olevat kuljettajat tekivät työnsä siten, että he kulkivat pienoisbussilla Ranskaan. Rapidspedin jakeluyksiköt vahvistivat koko työhön lähetettynä olon aikana suoritettavat kuljetustehtävät eli sen, milloin, millä ajoneuvolla ja mitä reittiä tavarat oli määrä kuljettaa. Kyseiset kuljettajat ylittivät kabotaasisääntöjen perusteella rajan useita kertoja.

29

Rapidsped antoi pääasiassa kyseessä oleville kuljettajille kunkin ulkomaille työhön lähettämisen alkaessa Unkarissa toimivan notaarin virallisesti vahvistaman ilmoituksen sekä Ranskan työministeriön laatiman lähetettynä oloa koskevan todistuksen, jossa heidän palkkansa todettiin olevan 10,40 euroa tunnissa eli korkeampi kuin Ranskassa maantiekuljetusalalla maksettava vähimmäistuntipalkka, joka oli vahvistettu 9,76 euroksi tunnissa.

30

Pääasiassa kyseessä olevat kuljettajat nostivat Rapidspediä vastaan kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa Gyulai Közigazgatási és Munkaügyi Bíróságissa (Gyulan hallinto- ja työtuomioistuin, Unkari) sillä perusteella, ettei palkka, joka vastasi aikaa, jonka he olivat työskennelleet Ranskassa, ollut yhtä suuri kuin Ranskassa käytössä oleva vähimmäispalkka.

31

Pääasiassa kyseessä olevat kuljettajat saivat vuonna 2018 työsopimuksensa perusteella tosiasiassa 545 euron suuruista bruttokuukausipalkkaa eli noin 3,24 euroa tunnilta. Rapidsped väittää ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että Ranskassa käytössä olevan vähimmäispalkan ja kyseisten kuljettajien saaman tuntipalkan välinen ero, joka on 6,52 euroa tunnilta, katetaan heille maksettavilla päivärahoilla ja polttoainesäästölisällä, jotka ovat osa heidän palkkaansa, minkä kyseiset kuljettajat kiistävät.

32

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on niin, että jos direktiiviä 96/71 sovellettaisiin kansainvälisiin tavarankuljetuksiin, pääasian kohteena oleva tilanne kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan, koska työnantaja, joka on rekisteröity Unkarissa, eli Rapidsped, lähettää työhön unkarilaisia työntekijöitä eli pääasiassa kyseessä olevat kuljettajat, jotka työskentelevät Unkarin työlainsäädännön mukaisesti Rapidspedin lukuun ja johdon alaisena muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa tarjotakseen tavaroiden kuljetuspalveluja sillä paikkakunnalla, jonne heidät on lähetetty työhön, oleville asiakkaille. Työntekijät ovat olleet koko tämän ajanjakson ajan työsuhteessa Rapidspediin, joka vastaa työhön lähettämisestä.

33

Tässä tilanteessa Gyulai Közigazgatási és Munkaügyi Bíróság päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

34

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee neljännellä kysymyksellään, jota on syytä tarkastella ensin, lähinnä, onko direktiiviä 96/71 tulkittava siten, että sitä sovelletaan valtioiden väliseen palvelujen tarjoamiseen maantieliikenteen alalla.

35

On muistutettava, että unionin tuomioistuin totesi 1.12.2020 antamansa tuomion Federatie Nederlandse Vakbeweging (C‑815/18, EU:C:2020:976) 41 kohdassa, että asia on näin.

36

Neljänteen kysymykseen on siten vastattava, että direktiiviä 96/71 on tulkittava siten, että sitä sovelletaan valtioiden väliseen palvelujen tarjoamiseen maantieliikenteen alalla.

37

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 96/71 1 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 3 ja 5 artiklan kanssa, tulkittava siten, että jäsenvaltiosta työhön lähetetyt työntekijät voivat vedota siihen, että kyseiseen jäsenvaltioon sijoittautunut työnantaja ei ole noudattanut toisen jäsenvaltion vähimmäispalkkaa koskevia säännöksiä, tätä työnantajaa vastaan ensimmäiseksi mainitun jäsenvaltion tuomioistuimessa.

38

Tältä osin on muistutettava, että vähimmäissuojaa koskevien pakottavien ydinsääntöjen noudattamisen varmistamiseksi direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta jäsenvaltioon sijoittautuneet yritykset takaavat valtioiden välisiä palveluja tarjottaessa toisen jäsenvaltion alueelle työhön lähetetyille työntekijöille työehdot ja ‑olot, joita sovelletaan kyseisen toisen jäsenvaltion alueella kyseisessä säännöksessä lueteltujen seikkojen ja muun muassa vähimmäispalkkojen osalta (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2015, Sähköalojen ammattiliitto, C‑396/13, EU:C:2015:86, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Direktiivin 96/71 5 artiklan toisen kohdan mukaan jäsenvaltioiden on valvottava erityisesti, että työhön lähetetyillä työntekijöillä on käytettävissään asianmukaiset menettelyt kyseisessä direktiivissä säädettyjen velvoitteiden täyttämiseksi. Kyseisten työntekijöiden on siten voitava vedota tuomioistuimessa mainitun direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen työehtojen ja ‑olojen – kuten vähimmäispalkkaa koskevan ehdon – noudattamiseen.

40

Direktiivin 96/71 6 artiklassa säädetään, että sen lisäksi, että lähetetyt työntekijät voivat nostaa jäsenvaltiossa, jonka tuomioistuimet ovat toimivaltaisia tuomioistuinten toimivaltaa koskevien olemassa olevien kansainvälisten yleissopimusten mukaisesti, kanteen vedotakseen tämän direktiivin 3 artiklassa taattuja työehtoja ja ‑oloja koskevaan oikeuteen, kyseiset työntekijät voivat nostaa tällaisen kanteen myös sen jäsenvaltion toimivaltaisissa tuomioistuimissa, jonka alueelle heidät on tai oli lähetetty työhön.

41

Tästä seuraa, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohtaa sekä 5 ja 6 artiklaa on tulkittava siten, että työhön lähetetylle työntekijälle taataan niillä oikeus vedota jommassakummassa edellisessä kohdassa mainituista toimivaltaisista tuomioistuimista vastaanottavan jäsenvaltion työehtoja ja ‑oloja koskeviin säännöksiin, joissa on kyse ensin mainitussa säännöksessä luetelluista seikoista ja erityisesti vähimmäispalkoista, ja oikeus siihen, että sääntöjä sovelletaan, riippumatta siitä, mitä lainsäädäntöä työsuhteeseen sovelletaan.

42

Lopuksi on todettava, että asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 kohdan a alakohdan, johon direktiivin 96/71 6 artiklassa epäsuorasti viitataan, kun siinä viitataan ”voimassa oleviin tuomioistuinten toimivaltaa koskeviin kansainvälisiin yleissopimuksiin”, mukaan on niin, että sellaista työnantajaa vastaan, jolla on kotipaikka jäsenvaltiossa, voidaan nostaa kanne sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa työnantajalla on kotipaikka.

43

Lisäksi asetuksen N:o 1215/2012 62 artiklan 1 kohdan mukaan tuomioistuimen on sovellettava kansallista lakiaan ratkaistessaan, onko asianosaisella kotipaikka jäsenvaltiossa, jonka tuomioistuimessa asia on vireillä.

44

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siten sen selvittämiseksi, onko sillä toimivalta asetuksen N:o 1215/2012 nojalla, tarkistettava, onko pääasiassa kyseessä olevien kuljettajien työnantajan kotipaikan katsottava tämän jäsenvaltion lainsäädännön perusteella olevan Unkarissa.

45

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohtaa ja 6 artiklaa, luettuina yhdessä kyseisen direktiivin 5 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että niissä edellytetään, että jäsenvaltiosta työhön lähetetyt työntekijät voivat vedota siihen, että kyseiseen jäsenvaltioon sijoittautunut työnantaja ei ole noudattanut toisen jäsenvaltion vähimmäispalkkaa koskevia säännöksiä, tätä työnantajaa vastaan ensiksi mainitun jäsenvaltion tuomioistuimessa, jos kyseinen tuomioistuin on toimivaltainen.

46

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toista alakohtaa tulkittava siten, että työntekijälle ulkomaille lähetettynä olon aikana aiheutuneiden kustannusten kattamiseen tarkoitettuja päivärahoja on pidettävä osana palkkaa.

47

Tässä yhteydessä on todettava yhtäältä, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa viitataan nimenomaisesti sen jäsenvaltion lainsäädäntöön tai kansalliseen käytäntöön, jonka alueelle työntekijä on lähetetty työhön, kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetun vähimmäispalkan määrittelemiseksi (tuomio 12.2.2015, Sähköalojen ammattiliitto, C‑396/13, EU:C:2015:86, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48

Toisaalta kyseisen direktiivin 3 artiklan 7 kohdan toisessa alakohdassa täsmennetään lähetettynä olosta maksettavien lisien osalta, missä määrin nämä palkanosat katsotaan osaksi vähimmäispalkkaa saman direktiivin 3 artiklassa vahvistettujen työehtojen ja ‑olojen yhteydessä (tuomio 12.2.2015, Sähköalojen ammattiliitto, C‑396/13, EU:C:2015:86, 33 kohta).

49

Sen kysymyksen osalta, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltainen päiväraha katsottava osaksi direktiivin 96/71 3 artiklassa tarkoitettua vähimmäispalkkaa, on muistutettava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toisen alakohdan mukaan korvausta on pidettävä vähimmäispalkkaan kuuluvana ”lähetettynä olosta maksettavana lisänä”, jos sitä ei makseta työntekijöille korvauksena lähetettynä olosta tosiasiallisesti aiheutuneista kustannuksista.

50

Nyt käsiteltävässä tapauksessa on niin, että vaikka Rapidspedin henkilöstölleen laatimassa tiedotteessa päivärahaa, josta pääasiassa on kyse, kuvataan siten, että se on tarkoitettu kattamaan työhön lähetetyille työntekijöille ulkomailla aiheutuneet kustannukset, on kuitenkin niin, että tämän korvauksen määrä vaihtelee sen mukaan, kestääkö tämä lähetettynä olo kolme, neljä vai viisi viikkoa vai jopa pitempään. Tämä jälkimmäinen seikka – erityisesti mainitun korvauksen kiinteämääräisyys ja progressiivisuus – näyttäisi kuitenkin viittaavan siihen, ettei korvauksen tarkoituksena ole niinkään työntekijöille ulkomailla aiheutuneiden kustannusten kattaminen vaan pikemminkin 12.2.2015 annettuun tuomioon Sähköalojen ammattiliitto (C‑396/13, EU:C:2015:86, 48 kohta) johtaneessa asiassa kyseessä olleen korvauksen tavoin niiden haittojen korvaaminen, joita lähetettynä olosta aiheutuu ja jotka muodostuvat siitä, että asianomaiset henkilöt ovat etäällä tavanomaisesta ympäristöstään.

51

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ei myöskään ilmene, että kyseinen korvaus maksettaisiin korvauksena tosiasiallisesti aiheutuneista kustannuksista, kuten matka-, majoitus- tai ruokailukustannuksista.

52

On kuitenkin muistutettava, että sellaisia korotuksia ja lisiä, joita ei ole määritelty vähimmäispalkan osiksi sen jäsenvaltion lainsäädännössä tai kansallisen käytännön mukaan, jonne työntekijä on lähetetty työhön, ja jotka muuttavat yhtäältä työntekijän suorituksen ja toisaalta hänen saamansa vastikkeen välistä suhdetta, ei direktiivin 96/71 säännösten perusteella voida pitää tällaisina osina. On näet täysin normaalia, että jos työnantaja edellyttää työntekijän tekevän ylimääräistä työtä tai ylityötunteja erityisissä olosuhteissa, tämä lisäsuoritus korvataan tälle työntekijälle, eikä kyseistä korvausta oteta huomioon vähimmäispalkkaa laskettaessa (tuomio 14.4.2005, komissio v. Saksa, C‑341/02, EU:C:2005:220, 39 ja 40 kohta).

53

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että koska unionin tuomioistuimella ei ole käytettävissään kaikkia asian kannalta merkityksellisiä tietoja, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on suoritettava tarvittavat tarkistukset tältä osin.

54

Kaiken edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toista alakohtaa on tulkittava siten, että päiväraha, jonka määrä vaihtelee työntekijän lähetettynä olon keston mukaan, on vähimmäispalkkaan kuuluva lähetettynä olosta maksettava lisä, paitsi jos se maksetaan korvauksena lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista, kuten matka-, majoitus- tai ruokailukustannuksista, tai jos se vastaa korotusta, jolla muutetaan yhtäältä työntekijän suorituksen ja toisaalta hänen saamansa vastikkeen välistä suhdetta.

55

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään lähinnä, onko asetuksen N:o 561/2006 10 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että maantiekuljetusyritys myöntää kuljettajille lisän, joka lasketaan niiden säästöjen perusteella, jotka saadaan vähentämällä polttoaineen kulutusta ajomatkalla.

56

Asetuksen N:o 561/2006 10 artiklan 1 kohdan mukaan kuljetusyritys ei saa maksaa palveluksessaan tai käytössään oleville kuljettajille ajomatkan ja/tai kuljetettujen tavaroiden määrän perusteella palkkioita edes lisäpalkkioiden tai palkanlisien muodossa, jos kyseiset palkkiot saattavat vaarantaa liikenneturvallisuutta ja/tai kannustaa rikkomaan kyseisen asetuksen säännöksiä.

57

Kyseisen säännöksen sovellettavuus edellyttää näin ollen kahden edellytyksen täyttymistä. Kuljettajille maksettava palkkio on yhtäältä laskettava ajomatkan ja/tai kuljetettujen tavaroiden määrän perusteella, vaikka se maksettaisiinkin lisäpalkkioiden tai palkanlisien muodossa. Tällaisen palkkion on toisaalta oltava sellainen, että se saattaa vaarantaa liikenneturvallisuutta ja/tai kannustaa rikkomaan asetuksen N:o 561/2006 säännöksiä.

58

Lisäksi voidaan panna merkille, että direktiivistä 2003/59 – ja erityisesti sen johdanto-osan kymmenennestä perustelukappaleesta ja liitteestä I –, luettuna yhdessä direktiivin 2006/126 kanssa, ilmenee, että vaatimus, jonka mukaan maanteiden tavaraliikenteeseen käytettävien ajoneuvojen, joiden massa on yli 3,5 tonnia ja jotka kuuluvat asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan, kuljettajat on koulutettava polttoaineen käytön optimointiin, on omiaan vaikuttamaan myönteisesti niin yhteiskuntaan kuin itse maantiekuljetusalaan.

59

Siten asetuksen N:o 561/2006 10 artiklan 1 kohdan ei voida katsoa lähtökohtaisesti estävän kuljetusyrityksiä edistämästä tällaista ajotapaa lisän muodossa maksettavalla rahallisella kannustimella, koska unionin oikeudessa edellytetään, että kyseisten ajoneuvojen kuljettajien on kyettävä ajamaan järkevästi ja taloudellisesti.

60

Tällainen lisä ei kuitenkaan olisi mainitun säännöksen mukainen, jos – sen sijaan, että lisä liittyisi yksinomaan polttoainesäästöihin – sillä palkittaisiin tällaisesta säästöstä ajomatkan pituuden ja/tai kuljetettavien tavaroiden määrän perusteella siten, että kuljettajaa kannustettaisiin toimimaan tavalla, joka saattaisi vaarantaa liikenneturvallisuutta, ja/tai rikkomaan asetuksen N:o 561/2006 säännöksiä.

61

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siten ratkaistava näiden asetuksen N:o 561/2006 10 artiklan 1 kohdan ulottuvuuteen liittyvien näkökohtien perusteella, mitkä pääasiassa kyseessä olevan lisän ominaispiirteet ja vaikutukset ovat.

62

Kaiken varalta on todettava, että polttoainesäästöt riippuvat useista eri tekijöistä, joten pelkästään sen perusteella, että tiettyjä kuljettajia voitaisiin polttoainesäästölisällä kannustaa ajamaan vapaalla alamäissä, ei yksinään voida päätellä, että tällainen lisä olisi ristiriidassa asetuksen N:o 561/2006 10 artiklan 1 kohdassa säädetyn kiellon kanssa.

63

Kaiken edellä esitetyn perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että asetuksen N:o 561/2006 10 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei se lähtökohtaisesti ole esteenä sille, että maantiekuljetusyritys myöntää kuljettajille lisän, joka lasketaan niiden säästöjen perusteella, jotka saadaan vähentämällä polttoaineen kulutusta ajomatkalla. Tällainen lisä olisi kuitenkin ristiriidassa kyseisessä säännöksessä vahvistetun kiellon kanssa, jos – sen sijaan, että lisä liittyisi yksinomaan polttoainesäästöihin – sillä palkittaisiin tällaisesta säästöstä ajomatkan ja/tai kuljetettujen tavaroiden määrän perusteella siten, että kuljettajaa kannustettaisiin toimimaan tavalla, joka saattaisi vaarantaa liikenneturvallisuutta, ja/tai rikkomaan asetuksen N:o 561/2006 säännöksiä.

64

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee viidennellä kysymyksellään lähinnä, voiko direktiivi, jota ei ole saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, luoda yksityiselle velvoitteen, johon toinen yksityinen voi vedota häntä vastaan tuomioistuimessa.

65

Tältä osin on todettava, että vaikka vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että silloin kun kansallisen oikeuden säännöstä ei ole mahdollista tulkita unionin oikeuden mukaisesti, edes sellaista direktiivin säännöstä, joka on selkeä, täsmällinen ja ehdoton ja jolla pyritään myöntämään yksityisille oikeuksia tai asettamaan heille velvollisuuksia, ei voida soveltaa sellaisenaan pelkästään yksityisten välisessä oikeudenkäynnissä (ks. vastaavasti tuomio 7.8.2018, Smith, C‑122/17, EU:C:2018:631, 41 ja 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), on syytä todeta – kuten myös julkisasiamies ratkaisuehdotuksensa 74 kohdassa totesi –, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ole nyt käsiteltävässä asiassa selostanut niitä syitä, joiden vuoksi se on esittänyt tämän kysymyksen, tai sitä, millainen yhteys direktiivin 96/721 asian kannalta merkityksellisten säännösten, joita kyseinen tuomioistuin ei myöskään ole yksilöinyt, ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä on.

66

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdan mukaan ennakkoratkaisupyyntöön on sisällytettävä muun muassa ”selostus niistä syistä, joiden vuoksi ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta tai pätevyydestä, sekä ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen toteama yhteys kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä”.

67

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on lisäksi niin, että jotta unionin tuomioistuin voisi täyttää tehtävänsä perussopimusten mukaisesti ennakkoratkaisupyynnön yhteydessä, on välttämätöntä, että kansalliset tuomioistuimet selittävät ne täsmälliset syyt, joiden vuoksi ne katsovat, että vastaus niiden esittämiin kysymyksiin on tarpeen pääasian ratkaisemiseksi (määräys 14.4.2019, Casa di Cura Città di Parma, C‑573/20, ei julkaistu, EU:C:2021:307, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Tästä seuraa, että viides kysymys on jätettävä tutkimatta.

69

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: