1.

Käsiteltävä asia koskee unionin kansalaisen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen ja joka on käyttänyt oikeuttaan liikkua vapaasti muuttamalla jäsenvaltioon perheen yhdistämistä varten, oikeutta tulla liitetyksi tämän jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin ja saada sen rahoittamia terveydenhuoltoetuuksia.

2.

Asiassa on jälleen kerran kyse direktiivin 2004/38/EY ( 2 ) ja asetuksen (EY) N:o 883/2004 ( 3 ) vuorovaikutuksesta, mutta uudenlaisessa yhteydessä. Kolmessa aiemmassa asiassa ( 4 ) kyseiset unionin kansalaiset eivät täyttäneet direktiivissä 2004/38 vahvistettuja edellytyksiä, jotta heillä olisi ollut laillinen oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, sillä heillä ei ollut riittäviä varoja eikä kattavaa sairausvakuutusturvaa. Näiden varojen puuttumisen lisäksi yhdellä heistä oli vastaanottavaan jäsenvaltioon saapumisen tarkoituksena ”sosiaaliturismi” eli pelkästään sosiaalietuuksien saaminen. Unionin tuomioistuin totesi, että näiltä unionin kansalaisilta voitiin evätä sosiaalietuudet, joihin vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisilla on oikeus, sillä perusteella, etteivät he olleet oleskelleet kyseisessä maassa viittä vuotta ja saaneet pysyvää oleskeluoikeutta.

3.

Käsiteltävässä asiassa unionin kansalainen sen sijaan täyttää molemmat vaaditut edellytykset, ja siinä kysytäänkin, seuraako tästä, että hänellä on oikeus tulla kohdelluksi vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa yhdenvertaisesti valtion rahoittamaan terveydenhuoltoon pääsyn osalta.

4.

Voiko vastaanottava jäsenvaltio sosiaaliturvajärjestelmänsä rahoituksellisen tasapainon säilyttämiseksi kuitenkin kieltäytyä liittämästä häntä sosiaaliturvan ja tällaisen terveydenhuollon piiriin yhdenvertaisesti omien kansalaistensa kanssa kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan edellytyksen perusteella?

5.

Tämä on Augstākā tiesan (Senāts) (ylin tuomioistuin, Latvia) esittämä ensisijainen kysymys riita-asiassa, jossa ovat vastakkain Italian kansalainen ja Latvijas Republikas Veselības ministrija (Latvian tasavallan terveysministeriö, jäljempänä Latvian terveysministeriö). Kysymys on erittäin merkittävä sekä jäsenvaltioiden että unionin kansalaisten kannalta.

6.

Analysoituani direktiiviä 2004/38 ja asetusta N:o 883/2004 unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa ehdotan, että unionin tuomioistuin toteaa, ettei unionin kansalaiselta, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen mutta kuitenkin täyttää direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset, joka on siirtänyt kaikkien etujensa keskuksen vastaanottavaan jäsenvaltioon ja jolla on kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys tähän valtioon, voida järjestelmällisesti evätä liittämistä kyseisen jäsenvaltion sosiaaliturvan ja sen rahoittamien terveydenhuoltoetuuksien piiriin samoin edellytyksin kuin niiden piiriin liitetään valtion omat kansalaiset, kun tällainen epääminen perustuu siihen, ettei hän tee työtä tai toimi itsenäisenä ammatinharjoittajana kyseisessä valtiossa.

7.

Asetuksen N:o 883/2004 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan sellaisiin jossakin jäsenvaltiossa asuviin jäsenvaltion kansalaisiin, kansalaisuudettomiin henkilöihin ja pakolaisiin, jotka ovat tai ovat olleet yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön alaisia, sekä heidän perheenjäseniinsä ja heidän jälkeensä eläviin.”

8.

Asetuksen 3 artiklan, jonka otsikko on ”Asiallinen soveltamisala”, 1 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovelletaan kaikkeen seuraavia sosiaaliturvan aloja koskevaan lainsäädäntöön:

– –

5.   Tätä asetusta ei sovelleta

– –”

9.

Asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhdenvertainen kohtelu”, säädetään seuraavaa:

”Henkilöillä, joihin tätä asetusta sovelletaan, on samat jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset etuudet ja velvollisuudet kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisilla, jollei tässä asetuksessa toisin säädetä.”

10.

Saman asetuksen 11 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Henkilöt, joihin tätä asetusta sovelletaan, ovat vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Kyseinen lainsäädäntö määritetään tämän osaston mukaisesti.

– –

3.   Jollei 12–16 artiklasta muuta johdu,

– –

– –”

11.

Direktiivillä 2004/38 kumottiin muun muassa eläkeläisten, opiskelijoiden ja muiden työelämän ulkopuolella olevien oleskeluoikeuksia koskevat direktiivit 90/365/ETY ( 5 ), 93/96/ETY ( 6 ) ja 90/364/ETY ( 7 ).

12.

Kyseisen direktiivin johdanto-osan yhdeksännessä ja kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

13.

Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan

14.

Saman direktiivin 14 artiklan 1, 2 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on 6 artiklassa säädetty oleskeluoikeus sikäli kuin he eivät muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

2.   Unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on 7, 12 ja 13 artiklassa säädetty oleskeluoikeus sikäli kuin he täyttävät näissä artikloissa säädetyt edellytykset.

– –

4.   Poiketen siitä, mitä 1 ja 2 kohdassa säädetään, unionin kansalaista tai hänen perheenjäseniään koskevaa karkottamistoimenpidettä ei saa missään tapauksessa toteuttaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta VI luvun säännösten soveltamista, jos:

– –

15.

Direktiivin 2004/38 24 artiklassa, jonka otsikko on ”Tasavertainen kohtelu”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jollei perustamissopimuksessa ja johdetussa oikeudessa annetuista nimenomaisista erityismääräyksistä muuta johdu, kaikkia vastaanottavan jäsenvaltion alueella tämän direktiivin nojalla asuvia unionin kansalaisia on kohdeltava jäsenvaltion kansalaisten kanssa tasavertaisesti perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Tämä oikeus on ulotettava koskemaan perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, mutta joilla on oleskeluoikeus tai oikeus pysyvään oleskeluun.

2.   Poiketen siitä, mitä 1 kohdassa säädetään, vastaanottavan jäsenvaltion ei tarvitse myöntää oikeutta sosiaaliavustukseen oleskelun ensimmäisten kolmen kuukauden aikana tai soveltuvassa tapauksessa 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetyn pidemmän ajanjakson aikana muille kuin työntekijöille tai itsenäisille ammatinharjoittajille taikka henkilöille, joilla säilyy tällainen asema, ja heidän perheensä jäsenille eikä sen tarvitse myöntää heille ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista toimeentulotukea opintoja varten, ammattiin johtava koulutus mukaan luettuna, opintorahan tai ‑lainan muodossa.”

16.

Sairaanhoidosta annetun lain (Ārstniecības likums), sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, 17 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”1.   Sairaanhoitoa, joka rahoitetaan valtion yleisestä talousarviosta ja hoitoon oikeutettujen varoista ministerineuvostossa määritettävien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti, annetaan seuraaville henkilöille:

– –

3.   Henkilöillä, jotka ovat Latvian kansalaisten ja muiden kuin Latvian kansalaisten puolisoita ja joilla on määräaikainen oleskelulupa Latviassa, on ministerineuvostossa määritettävien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti oikeus saada maksutta obstetrista hoitoa, joka rahoitetaan valtion yleisestä talousarviosta ja hoitoon oikeutettujen varoista.

– –

5.   Henkilöt, joita ei mainita tämän pykälän 1, 3 ja 4 momentissa, saavat sairaanhoitoa maksua vastaan.”

17.

Sairaanhoidon rahoittamisesta annetun lain (Veselības aprūpes finansēšanas likums), sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, 7 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”Jokaisella on oikeus saada kiireellistä sairaanhoitoa. Ministerineuvosto vahvistaa tätä hoitoa koskevat yksityiskohtaiset säännöt.”

18.

A, joka on Italian kansalainen, lähti vuoden 2015 lopussa Italiasta asettuakseen Latviaan puolisonsa, joka on Latvian kansalainen, ja heidän kahden alaikäisen lapsensa, jotka ovat Latvian ja Italian kansalaisia, luokse.

19.

Ennen lähtöään A kirjattiin sellaisten Italian kansalaisten rekisteriin, jotka muuttavat Italian ulkopuolelle vähintään 12 kuukauden ajaksi. Tähän rekisteriin kirjatuilla henkilöillä ei ole mahdollisuutta saada Italiassa tämän valtion rahoittamaa sairaanhoitoa.

20.

A pyysi 22.1.2016 Latvian kansallista terveydenhuoltoviranomaista rekisteröimään hänet julkisen sairausvakuutuksen piiriin kuuluvaksi, jolloin hän saisi oikeuden Latvian tasavallan rahoittamaan terveydenhuoltoon, eli liittämään hänet Latvian sosiaaliturvajärjestelmän piiriin ja myöntämään hänelle eurooppalaisen sairaanhoitokortin ( 8 ).

21.

Kansallinen terveydenhuoltoviranomainen hylkäsi nämä pyynnöt 17.2.2016 antamallaan päätöksellä.

22.

Latvian terveysministeriö pysytti päätöksen 8.7.2016 antamallaan päätöksellä sillä perusteella, ettei A ollut Latviassa palkattuna työntekijänä eikä itsenäisenä ammatinharjoittajana vaan oleskeli maassa unionin kansalaisen rekisteröintitodistuksen perusteella. Unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa on vahvistettu, että valittaja löysi ensimmäisen työpaikan Latviassa vasta 4.1.2018. Tästä syystä Latvian terveysministeriö katsoi, ettei A kuulunut mihinkään sairaanhoitolain 17 §:n 1, 3 tai 4 momentissa mainituista niistä henkilöryhmistä, jotka voivat kuulua julkisen sairausvakuutuksen piiriin ja olla siten oikeutettuja valtion rahoittamaan terveydenhuoltoon. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että A:n kaltaiset unionin kansalaiset eivät voi saada muuta valtion rahoittamaa hoitoa kuin obstetrinen hoito ja kiireellinen sairaanhoito. He voivat saada myös muuta julkiseen terveydenhuoltoon kuuluvaa hoitoa, mutta heidän on kustannettava se itse.

23.

Valittaja haki muutosta tähän päätökseen administratīvā rajona tiesalta (alueellinen hallintotuomioistuin, Latvia). Kyseinen tuomioistuin hylkäsi kanteen ja totesi pääasiallisesti, että vaikka A on oleskellut Latviassa laillisesti direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädettyjen vaatimusten mukaisesti ja voi näin ollen vedota kyseisen direktiivin 24 artiklan 1 kohdassa ilmaistuun syrjimättömyysperiaatteeseen, erilaista kohtelua voidaan perustella sillä, että se perustuu objektiivisiin seikkoihin ja sen hyväksyttävänä tavoitteena on julkisen talouden suojelu. Erilainen kohtelu on tuomioistuimen mukaan myös oikeasuhteista, koska A:lla on oikeus kiireelliseen sairaanhoitoon, koska yksityisen sairausvakuutuksen maksut eivät ole korkeita ja koska jo viiden vuoden kuluttua A voi saada pysyvän oleskeluoikeuden, joka oikeuttaa hänet valtion rahoittamaan terveydenhuoltoon.

24.

Administratīvā apgabaltiesa (maakunnallinen hallintotuomioistuin, Latvia) hylkäsi tästä tuomiosta tehdyn valituksen 5.1.2018 antamallaan tuomiolla.

25.

Augstākā tiesa (Senāts), johon 5.1.2018 annetusta tuomiosta on valitettu, katsoo, että pääasian ratkaiseminen edellyttää unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisua.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että sairaanhoitolailla on saatettu direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohta osaksi kansallista oikeutta. Kyseinen tuomioistuin pitää selvänä, että tätä direktiiviä on sovellettava, mutta ei ole varma asetuksen N:o 883/2004 sovellettavuudesta. Se nimittäin pitää tarpeellisena sen ratkaisemista, kuuluuko Latviassa käytössä olevan kaltainen valtion tarjoama terveydenhuolto asetuksen N:o 883/2004 soveltamisalaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on tätä kysymystä pohtiessaan ottanut huomioon ensinnäkin Latvian sosiaaliturvajärjestelmän rahoituksen, joka vuonna 2016 perustui ensisijaisesti veroihin, ja toiseksi sen, että ”lääkinnällinen ja sosiaalihuolto” on suljettu asetuksen N:o 883/2004 soveltamisalan ulkopuolelle kyseisen asetuksen 3 artiklan 5 kohdan nojalla. Kyseinen tuomioistuin täsmentää, että pääsy valtion rahoittamaan terveydenhuoltoon myönnetään objektiivisin perustein ja että Latvian järjestelmää voidaan pitää pakollisena julkisena sairausvakuutusjärjestelmänä.

27.

Siinä tapauksessa, että asetusta N:o 883/2004 sovelletaan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko kyseisen asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohta, jonka mukaan sovellettava lainsäädäntö on kyseisen henkilön asuinjäsenvaltion lainsäädäntö, esteenä sille, että valittajalta evätään liittäminen valtion rahoittaman terveydenhuoltojärjestelmän piiriin sekä Italiassa että Latviassa ja hän jää näin ollen täysin vaille tällaista suojaa.

28.

Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ilmaisee pelkonsa siitä, ettei SEUT 18 artiklassa vahvistettua sekä direktiivin 2004/38 24 artiklassa ja asetuksen N:o 883/2004 4 artiklassa täsmennettyä syrjimättömyysperiaatetta ole noudatettu. Sen mielestä Latvian säännöstössä rajoitetaan suhteettomasti unionin kansalaisten, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, pääsyä pakollisen julkisen sairausvakuutusjärjestelmän piiriin.

29.

Kyseisen tuomioistuimen mielestä on otettava huomioon valittajan konkreettinen tilanne. Se korostaa erityisesti, että A muutti Latviaan perheensä luokse, hänellä oli työpaikka Italiassa, hän on etsinyt työtä Latviassa ja hänellä on Latviassa kaksi alaikäistä lasta, joilla on sekä Latvian että Italian kansalaisuus. Kansallisen tuomioistuimen mukaan nämä seikat puoltavat sitä, että valittajalla on Latvian tasavaltaan läheiset henkilökohtaiset siteet, joiden vuoksi häneltä ei voida automaattisesti evätä liittämistä Latvian terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

30.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin myöntää, että unionin kansalainen voi vaatia, että häntä kohdellaan yhdenvertaisesti vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa direktiivin 24 artiklan 1 kohdan mukaisesti, vain, jos hänen oleskelunsa tämän vastaanottavan jäsenvaltion alueella täyttää direktiivissä asetetut vaatimukset. Kyseinen tuomioistuin toteaa tältä osin, että A täyttää kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt oleskeluedellytykset, koska hänellä on riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva Latviassa, mutta korostaa, että häneltä on evätty pääsy julkisen sairausvakuutuksen piiriin, jonka myötä hänellä olisi oikeus valtion rahoittamaan terveydenhuoltoon. Kansallinen tuomioistuin pohtiikin, voidaanko sillä, että unionin kansalaisella on kattava sairausvakuutusturva, joka on toinen direktiivissä 2004/38 säädetyistä laillisen oleskelun edellytyksistä, oikeuttaa julkisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin liittämisen epääminen.

31.

Augstākā tiesa (Senāts) päätti tässä tilanteessa lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

32.

Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 9.7.2019, saapui unionin tuomioistuimeen 12.7.2019.

33.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Latvian ja Espanjan hallitukset, Latvian terveysministeriö sekä Euroopan komissio. Samat asianosaiset ja osapuolet sekä A olivat edustettuina niiden kuulemiseksi järjestetyssä istunnossa, joka pidettiin 28.9.2020.

34.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään, kuuluuko sairaanhoitolain 17 §:n mukaisesti tarjottu julkinen terveydenhuolto asetuksen 883/2004 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”sairausetuudet” piiriin.

35.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa olevansa asiasta epävarma asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 5 kohdan sanamuodon vuoksi, sillä kyseisessä säännöksessä ”lääkinnällinen ja sosiaalihuolto” suljetaan asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

36.

Kaikkien ensimmäisestä kysymyksestä näkemyksensä esittäneiden asianosaisten ja osapuolten tavoin katson, että kysymykseen on vastattava myöntävästi.

37.

Asetuksen N:o 883/2004 kattamien sosiaaliturvaetuuksien ja sen soveltamisalan ulkopuolelle jäävän lääkinnällisen ja sosiaalihuollon välisen eron aiheuttama ongelma tuli esiin hyvin varhain, jo asetuksessa (ETY) N:o 1408/71 ( 9 ), joka edelsi asetusta N:o 883/2004 ja sisälsi tämän eron. ( 10 )

38.

Muistutan ensinnäkin, että ero perustuu ennen kaikkea kunkin etuuden tunnusomaisiin osatekijöihin ja erityisesti etuuden tavoitteisiin ja myöntämisedellytyksiin eikä siihen, pidetäänkö etuutta kansallisessa lainsäädännössä sosiaaliturvaetuutena. ( 11 )

39.

Korostan myös, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan etuuden on täytettävä kaksi kumulatiivista edellytystä, jotta sitä voitaisiin pitää asetuksen N:o 883/2004 soveltamisalaan kuuluvana sosiaaliturvaetuutena eikä kyseisen asetuksen 3 artiklan 5 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna lääkinnällisenä ja sosiaalihuoltona. Ensinnäkin sen myöntämisen etuudensaajille on perustuttava tiettyyn laissa määriteltyyn asemaan kaikesta yksilöllisestä tarveharkinnasta riippumatta ja toisaalta etuuden on liityttävä johonkin asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdassa nimenomaisesti mainituista vakuutustapahtumista. ( 12 )

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ensimmäisestä edellytyksestä, että sairaanhoito on taattu kaikille Latviassa asuville, jotka kuuluvat johonkin sellaisten henkilöiden muodostamaan ryhmään, jotka voidaan sairaanhoitolaissa olevan objektiivisen määritelmän mukaisesti rekisteröidä terveydenhuoltoon oikeutetuiksi ottamatta huomioon muita, henkilökohtaisia tekijöitä.

41.

Näiden ominaisuuksien perusteella ensimmäisen edellytyksen voidaan mielestäni katsoa täyttyvän.

42.

Lisään, että terveydenhuoltoetuuksien rahoitustapa ( 13 ) ei vaikuta siihen, katsotaanko tietty etuus asetuksessa tarkoitetuksi sosiaaliturvaetuudeksi vai ei. ( 14 )

43.

Toisen edellytyksen mukaan on tarkistettava, liittyykö sairaanhoitolaissa säädetyn kaltainen terveydenhuolto johonkin asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdassa mainituista vakuutustapahtumista, eli tässä tapauksessa kyseisen säännöksen a alakohdassa tarkoitettuihin ”sairausetuuksiin”.

44.

”Sairausetuuksia” ei ole määritelty asetuksessa N:o 883/2004, mutta unionin tuomioistuin on lausunut asiasta erityisesti, että käsitteen piiriin kuuluvat etuudet, joiden ensisijainen tavoite on sairaan parantaminen. ( 15 )

45.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ja pääasiassa kyseessä olevan Latvian lain otsikostakin ilmenee selvästi, että pääasiassa kyseessä oleva terveydenhuolto on sairaanhoitoa ja näin ollen hoitoa, jonka tavoitteena on sairauksien parantaminen.

46.

Katson näin ollen, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen julkinen terveydenhuolto liittyy asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa mainittuun sairautta koskevaan vakuutustapahtumaan ja että myös jälkimmäinen edellytys täyttyy.

47.

Näin ollen ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen kysymykseen, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset julkisen terveydenhuollon etuudet, jotka myönnetään etuudensaajille kaikesta yksilöllisestä tarveharkinnasta riippumatta tietyn laissa määritellyn aseman perusteella, eivät kuulu asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 5 kohdan a alakohdassa tarkoitetun lääkinnällisen ja sosiaalihuollon käsitteen piiriin vaan kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun sairausetuuksien käsitteen piiriin.

48.

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen ehdotettava vastaus, katson, ettei ole tarpeen vastata kolmanteen kysymykseen, joka on esitetty vain siltä varalta, etteivät pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset etuudet kuulu asetuksen N:o 883/2004 soveltamisalaan.

49.

Aion tarkastella toista kysymystä viidennen ja kuudennen kysymyksen yhteydessä tarkasteltuani ensin neljättä kysymystä.

50.

Neljännellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jolla oikeus saada valtion rahoittamia terveydenhuoltoetuuksia evätään A:n kaltaiselta unionin kansalaiselta, joka käyttää oikeuttaan liikkumisvapauteen lähtemällä kotijäsenvaltiostaan ja asettumalla toiseen jäsenvaltioon, sillä perusteella, ettei hän tee työtä tai toimi itsenäisenä ammatinharjoittajana tämän viimeksi mainitun valtion alueella.

51.

Tältä osin korostan aluksi, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa ilmaistaan ainoastaan”lainvalintasääntö”, jolla pyritään määrittämään, minkä jäsenvaltion lainsäädäntöä sovelletaan oikeuteen saada kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa lueteltuja sosiaaliturvaetuuksia, tässä tapauksessa sairausetuuksia. ( 16 ) A:n kaltaisiin henkilöihin, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia eivätkä kuulu mihinkään tämän 11 artiklan 3 kohdan a–d alakohdassa tarkoitetuista ryhmistä, sovelletaan kyseisen säännöksen e alakohtaa; he muodostavat jäljelle jäävän henkilöluokan, johon sovelletaan asuinjäsenvaltion lainsäädäntöä. Pääasian kaltaisessa asiassa on selvää, että A:han, joka asuu Latviassa, sovelletaan Latvian lainsäädäntöä.

52.

Kyseisellä 11 artiklan 3 kohdan e alakohdalla, kuten asetuksella N:o 883/2004 kokonaisuudessaan, pyritään estämään useampien kansallisten lainsäädäntöjen samanaikainen soveltaminen ja välttämään se, että kyseisen asetuksen soveltamisalaan kuuluvat henkilöt jäisivät ilman sosiaaliturvan tarjoamaa suojaa siitä syystä, ettei heihin voida soveltaa minkään jäsenvaltion lainsäädäntöä. ( 17 )

53.

Kyseisellä säännöksellä ei kuitenkaan yhdenmukaisteta terveydenhuoltoetuuksien kaltaisten sosiaaliturvaetuuksien myöntämisedellytyksiä. Niistä ovat vastuussa jäsenvaltiot, joilla on SEUT 168 artiklan 7 kohdan mukaisesti toimivalta määritellä oma terveyspolitiikkansa, säätää sosiaaliturvajärjestelmistään ja määritellä kansallisessa lainsäädännössään sosiaaliturvaetuuksien myöntämis- ja näin ollen myös niiden epäämisperusteet. ( 18 )

54.

Jäsenvaltioiden on nämä perusteet määritellessään kuitenkin noudatettava unionin oikeutta, erityisesti primaarioikeutta ja muun muassa asetuksen N:o 883/2004 4 artiklaan ja direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohtaan kirjattua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, mutta perusteiden sisällöstä ei ole säädetty kyseisen asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa. Sitä, ovatko pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa säännöstössä säädetyn kaltaiset perusteet EUT-sopimuksen ja johdetun oikeuden mukaisia, käsitellään toisessa, viidennessä ja kuudennessa kysymyksessä, joita tarkastelen jäljempänä olevissa jaksoissa.

55.

Ehdotan, että neljänteen kysymykseen vastataan, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että sen mukaisesti voidaan ainoastaan määritellä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisiin sairausetuuksiin sovellettava lainsäädäntö, eikä se koske aineellisia edellytyksiä, joiden on täytyttävä oikeuden syntymiseksi tällaisiin etuuksiin. Pelkästään tämän säännöksen perusteella ei voida arvioida, onko sellainen kansallinen säännöstö unionin oikeuden mukainen, jolla oikeus saada valtion rahoittamia terveydenhuoltoetuuksia evätään unionin kansalaiselta, joka käyttää oikeuttaan liikkumisvapauteen lähtemällä kotijäsenvaltiostaan ja asettumalla toiseen jäsenvaltioon, sillä perusteella, ettei hän tee työtä tai toimi itsenäisenä ammatinharjoittajana tämän viimeksi mainitun valtion alueella.

56.

Korostan aluksi, että ennakkoratkaisupyynnön mukaan A ei enää ollut työssä kotijäsenvaltiossaan eikä tämän sosiaaliturvajärjestelmän piirissä lähtiessään tästä valtiosta rajoittamattomaksi ajaksi. Hän haki työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa mutta ei saapunut sinne ensisijaisesti tässä tarkoituksessa vaan muuttaakseen puolisonsa ja lastensa luokse. Hänen oleskeluoikeutensa vastaanottavassa jäsenvaltiossa ei siis perustunut työntekijän asemaan. Vaikka häneen olisi lisäksi voitu soveltaa direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa, joka koskee unionin kansalaisia, jotka oleskelevat vastaanottavassa jäsenvaltiossa yli kolme kuukautta kyseiseen valtion saapumisensa jälkeen etsiäkseen siellä työtä, ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että hakiessaan liittämistään vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin hän oleskeli siellä henkilönä, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, ja että hänen oleskeluoikeutensa perustui kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaan ja 14 artiklan 2 kohtaan. ( 19 )

57.

Katson näin ollen, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella, viidennellä ja kuudennella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 883/2004 4 artiklaa ja direktiivin 2004/38 24 artiklaa, luettuina yhdessä saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 14 artiklan 2 kohdan kanssa, tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat vastaanottavina jäsenvaltioina niiden nojalla – välttääkseen kohtuuttoman rasitteen sosiaaliturvajärjestelmänsä tasapainolle – evätä liittämisen sosiaaliturvajärjestelmänsä ja rahoittamiensa terveydenhuoltoetuuksien piiriin sellaisilta unionin kansalaisilta, jotka eivät tällaista liittämistä hakiessaan ole taloudellisesti aktiivisia mutta jotka täyttävät mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset, vaikka niiden omilla samassa tilanteessa olevilla kansalaisilla on niihin oikeus.

58.

Tähän kysymykseen vastaamiseksi aion tarkastella unionin tuomioistuimen tuoretta oikeuskäytäntöä, joka koskee direktiivin 2004/38 ja asetuksen N:o 883/2004 välistä vuorovaikutusta suhteessa riittävien varojen edellytykseen, ennen kuin sovellan tästä oikeuskäytännöstä tehtäviä päätelmiä edellytykseen, joka koskee kattavaa sairausvakuutusturvaa. Jälkimmäisen edellytyksen tarkastelun yhteydessä osoitan, että yksi analyysin olennaisista osatekijöistä liittyy siihen, rasittaako vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin liittäminen kohtuuttomasti tämän valtion sosiaaliturvan rahoituksellista tasapainoa.

59.

Kuten asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan, jonka otsikko on ”Yhdenvertainen kohtelu”, sanamuodosta ilmenee, siinä säädetään, että henkilöillä, joihin kyseistä asetusta sovelletaan, on lähtökohtaisesti samat jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset etuudet ja velvollisuudet kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisilla. Näihin etuuksiin kuuluvat erityisesti kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetut sairausetuudet.

60.

Direktiivin 2004/38 24 artiklan, jonka otsikko on ”Tasavertainen kohtelu”, 1 kohdassa puolestaan säädetään, että kaikkia vastaanottavassa jäsenvaltiossa asuvia unionin kansalaisia, jotka ovat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, on kohdeltava jäsenvaltion kansalaisten kanssa yhdenvertaisesti perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Tätä oikeutta sovelletaan, ellei perustamissopimuksen erityisistä määräyksistä tai johdetun oikeuden erityisistä säännöksistä nimenomaisesti muuta johdu.

61.

Näissä kahdessa säännöksessä ilmaistaan SEUT 18 artiklassa yleisesti vahvistettu syrjintäkiellon periaate sosiaaliturvaetuuksien ja kansalaisuuden erityisaloilla. ( 20 )

62.

Direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdan osalta unionin tuomioistuin on katsonut, että unionin kansalainen voi sosiaalietuuksien, kuten vähimmäistoimeentulon, joka on asetuksen N:o 883/2004 70 artiklassa tarkoitettu maksuihin perustumaton sosiaalietuus, saamisen kannalta vaatia yhdenvertaista kohtelua vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa vain, jos hänen oleskelunsa vastaanottavan jäsenvaltion alueella täyttää direktiivin 2004/38 edellytykset. ( 21 ) Sellaisen unionin kansalaisen osalta, joka on oleskellut vastaanottavassa jäsenvaltiossa yli kolme kuukautta mutta alle viisi vuotta eikä ole taloudellisesti aktiivinen, nämä edellytykset täsmennetään kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa, jonka mukaan tällaisella unionin kansalaisella on oltava riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva. ( 22 ) Kyseisen direktiivin 14 artiklan 2 kohdan mukaan oleskeluoikeus säilyy vain, jos unionin kansalainen täyttää edelleen nämä edellytykset. ( 23 ) Näillä edellytyksillä pyritään estämään se, että tästä unionin kansalaisesta aiheutuu kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. ( 24 )

63.

Unionin tuomioistuin on siis täsmentänyt, että direktiivin 2004/38 24 artiklan mukaisen yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden, jonka ehtona voi olla kyseisen direktiivin 7 ja 14 artiklan noudattaminen, ja asetuksen N:o 883/2004 mukaisen sosiaalietuuksia koskevan oikeuden välillä on yhteys. Yhdenvertainen oikeus näihin etuuksiin vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa voi näin ollen edellyttää kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädettyjen edellytysten mukaista laillista oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa sekä näiden edellytysten noudattamista koko oleskelun ajan saman direktiivin 14 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

64.

Unionin tuomioistuin on päätellyt tästä, ettei direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohta, luettuna yhdessä saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan kanssa, ole esteenä säännöstölle, jolla tietyt asetuksessa N:o 883/2004 tarkoitetut etuudet evätään muiden jäsenvaltioiden kansalaisilta, joilla ei ole vastaanottavassa jäsenvaltiossa laillista oleskeluoikeutta mainitun direktiivin nojalla. ( 25 ) Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että sama päätelmä on tehtävä asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan tulkinnasta. ( 26 )

65.

Nämä toteamukset, jotka on alun perin esitetty tuomiossa Brey ( 27 ), on vahvistettu myöhemmissä tuomiossa Alimanovic ( 28 ), García-Nieto ym. ( 29 ) ja komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta ( 30 ).

66.

Tuomiossa García-Nieto unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että sitä ratkaistaessa, voidaanko unionin kansalaiselta evätä sosiaaliavustukset, on ensin selvitettävä, voidaanko direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdassa säädettyä yhdenvertaisen kohtelun periaatetta soveltaa ja onko oleskelu vastaanottavan jäsenvaltion alueella näin ollen kyseisen direktiivin mukaisesti laillista, ( 31 ) ja tämän jälkeen, voidaanko kyseisen henkilön tilanteeseen tästä huolimatta soveltaa kyseisen 24 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta. ( 32 ) Tämän poikkeuksen mukaisesti oikeus yhdenvertaiseen kohteluun valtion omien kansalaisten kanssa voidaan nimittäin evätä kolmessa tapauksessa: oleskelun ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, pidemmän kuin kolmen kuukauden ajanjakson aikana, jos kyseisen unionin kansalainen on tullut työnhakuun direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti, tai jos kyseessä ovat tietyt opiskelijat, jotka hakevat toimeentulotukea opintoja varten ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista kyseisessä jäsenvaltiossa.

67.

Näiden tuomioiden jälkeen saattoi vielä olla epäselvää, koskivatko unionin tuomioistuimen toteamukset direktiivin 2004/38 24 artiklan ja asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan välisestä yhteydestä vain vähimmäistoimeentulon kaltaisia maksuihin perustumattomia sosiaalietuuksia vai myös kyseisessä asetuksessa tarkoitettuja sosiaaliturvaetuuksia. Tuomiossa komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta täsmennetään, että toteamukset koskevat yhtä lailla sosiaaliturvaetuuksia. ( 33 )

68.

Päättelen tästä oikeuskäytännöstä, että direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa täsmennettyjä edellytyksiä sovelletaan myös kaikkiin sosiaaliturvaetuuksiin ja erityisesti sosiaaliturvan ensimmäiseen alaan kuuluviin sosiaaliturvaetuuksiin, jotka mainitaan asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, eli sairausetuuksiin.

69.

Käsiteltävässä asiassa on siis ratkaistava, kohdellaanko unionin kansalaista, joka täyttää nämä edellytykset, yhdenvertaisesti vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa valtion rahoittamia terveydenhuoltoetuuksia koskevan oikeuden osalta.

70.

Korostan, että A täyttää molemmat direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee ( 34 ) ja asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että A:lla oli riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva, kun hän haki liittämistään Latvian sosiaaliturvan piiriin saadakseen oikeuden näihin etuuksiin. Kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan edellytyksen osalta unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa on täsmennetty, että A oli ottanut kattavan sairausvakuutuksen yksityisestä vakuutusyhtiöstä. On myös riidatonta, että hän täytti nämä molemmat edellytykset keskeytyksettä sen jälkeen, kun hän oli hakenut liittämistään vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin. Tällaista unionin kansalaista pitäisi näin ollen lähtökohtaisesti kohdella yhdenvertaisesti valtion omien kansalaisten kanssa direktiivin 24 artiklan 1 kohdan mukaisesti, koska hän ei kuulu mihinkään kyseisen säännöksen 2 kohdassa luetelluista kolmesta ryhmästä, ja hänet olisi siis voitava liittää vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin samoin edellytyksin kuin kyseisen valtion omat kansalaiset. ( 35 ) Tämä tarkoittaisi, että hänellä olisi oikeus paitsi julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään kuuluviin terveydenhuoltoetuuksiin, myös siihen, että valtio rahoittaa nämä etuudet samoin edellytyksin, joita sovelletaan valtion omiin kansalaisiin. ( 36 )

71.

Edellä olevassa kohdassa esitetty päätelmä ei kuitenkaan ole itsestään selvä, minkä osoittavat Latvian ja Espanjan hallitusten sekä komission huomautukset.

72.

Latvian hallitus korostaa, ettei kattavan sairausvakuutusturvan edellytyksestä ole säädetty sattumalta, vaan tietyssä tarkoituksessa. Aivan kuten riittävien varojen vaatimuksen tarkoituksena on, että henkilö kykenee itse huolehtimaan tarpeistaan oleskellessaan toisessa jäsenvaltiossa yli kolme kuukautta eikä tämän jäsenvaltion tarvitse myöntää hänelle sosiaaliavustuksia vähimmäistoimeentulon muodossa, myös kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan vaatimuksen tarkoituksena on, että henkilö, joka ei tee työtä tai toimi itsenäisenä ammatinharjoittajana, kattaa itse omat terveydenhoitokulunsa eikä kyseisen jäsenvaltion tarvitse vastata niistä. Tämän hallituksen mielestä ei voida hyväksyä sitä, että henkilö vetoaa direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdassa säädettyyn yhdenvertaiseen kohteluun saadakseen valtion rahoittamia terveydenhuoltoetuuksia, kun hänellä on kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti oltava kattava sairausvakuutusturva saadakseen oikeuden oleskella laillisesti vastaanottavassa jäsenvaltiossa yli kolme kuukautta.

73.

Komissio viittaa tuomioon Dano ( 37 ) ja katsoo vastaavasti, että vastaanottavan jäsenvaltion kieltäytyminen ottamasta A:n kaltaista unionin kansalaista sosiaaliturvajärjestelmänsä piiriin yhdenvertaisesti alueellaan asuvien omien kansalaistensa kanssa, on vain direktiivin 2004/38 ja käsiteltävässä asiassa sen 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan vaatimuksen väistämätön seuraus.

74.

Espanjan hallitus tukee Latvian hallituksen ja komission kantaa.

75.

Tiivistettynä näiden näkemys on, että koska henkilön on täytettävä riittäviä varoja ja kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevat edellytykset voidakseen vaatia oikeutta direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 7 ja 14 artiklan kanssa, mukaiseen yhdenvertaiseen kohteluun, tähän oikeuteen voidaan vedota vain sellaisten etuuksien myöntämisen osalta, jotka eivät mahdollista näiden edellytysten täyttymistä, jotteivät nämä edellytykset menettäisi merkitystään.

76.

Toisin sanoen yhdenvertaista kohtelua koskeva oikeus ei näiden hallitusten ja komission mukaan voi koskea vähimmäistoimeentulon myöntämistä tai vastaanottavan jäsenvaltion julkisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin liittämistä, joiden ansiosta juuri direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset voivat täyttyä.

77.

Ymmärrän tämän päättelyn. Katson ja aion osoittaa, että direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan edellytyksen tarkoituksena on nimittäin estää unionin kansalaisen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, muodostuminen kohtuuttomaksi rasitteeksi vastaanottavalle jäsenvaltiolle ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista viiden ensimmäisen oleskeluvuoden jälkeen kyseisen direktiivin 16 artiklan mukaisesti. Katson nimittäin, että tänä aikana vastaanottavalla jäsenvaltiolla on lähtökohtaisesti oikeus vaatia, että kyseinen unionin kansalainen ottaa omalla kustannuksellaan sairausvakuutuksen, joka kattaa hänen terveydenhoitokulunsa vastaanottavassa jäsenvaltiossa. ( 38 ) Valtaosassa tapauksista tällä jäsenvaltiolla on näin ollen mielestäni oikeus evätä kyseiseltä kansalaiselta liittäminen sosiaaliturvajärjestelmänsä piiriin.

78.

Unionin tuomioistuimen on käsiteltävässä asiassa kuitenkin ratkaistava, voiko jäsenvaltio ”automaattisesti ja kaikissa olosuhteissa” ( 39 ) kieltäytyä liittämästä unionin kansalaista, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, sosiaaliturvajärjestelmänsä piiriin samoin edellytyksin kuin se liittää siihen omat kansalaisensa. Korostan, ettei valtion rahoittama julkinen terveydenhuolto ole yleensä valtion omille kansalaisillekaan ”ilmaista”. He osallistuvat kustannuksiin joko maksujen tai verotuksen kautta sen mukaan, miten sosiaaliturva kussakin jäsenvaltiossa rahoitetaan.

79.

Kysymys on erityisen ongelmallinen, kun kyseinen unionin kansalainen täyttää direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset ja on lähtenyt pysyvästi kotijäsenvaltiostaan, jonka sosiaaliturvan piiriin hän ei enää kuulu, asettuakseen perheensä luokse toiseen jäsenvaltioon, johon hän on siirtänyt kaikkien, niin perheeseen liittyvien kuin henkilökohtaisten ja ammatillistenkin etujensa keskuksen.

80.

Katsonkin, että on esitettävä monivivahteisempi tulkinta kuin se, jota Latvian ja Espanjan hallitukset sekä komissio ehdottavat ja johon tuomiossa Jobcenter Krefeld, joka liittyy riittäviä varoja koskevaan edellytykseen, viitataan. Tämä lähestymistapa on mielestäni vielä välttämättömämpi, kun kyseessä on kattavan sairausvakuutusturvan edellytys. Osoitan, ettei direktiivin 2004/38 7, 14 ja 24 artiklan sanamuoto tue sitä, että toisten jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, evätään järjestelmällisesti oikeus saada julkisen terveydenhuollon etuuksia samoin edellytyksin kuin vastaanottavan jäsenvaltion omat kansalaiset niitä saavat ennen kuin ensin mainitut saavat pysyvän oleskeluoikeuden oleskeltuaan viisi vuotta vastaanottavan jäsenvaltion alueella, ja että tämä on vastoin unionin kansalaisen vapaan liikkuvuuden tavoitetta ja jopa unionin kansalaisuuden käsitettä.

81.

Kattavan sairausvakuutusturvan edellytys on esitetty direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdassa.

82.

Totean ensin, ettei direktiivissä 2004/38, etenkään sen 7, 14 tai 24 artiklassa, nimenomaisesti ilmaista, että jäsenvaltio voi evätä unionin kansalaiselta liittämisen sosiaaliturvajärjestelmäänsä ja siten julkisen sairausvakuutuksensa piiriin sillä perusteella, ettei tämä ole taloudellisesti aktiivinen oleskeluaikana, joka alkaa kolme kuukautta ja päättyy viisi vuotta kyseiseen jäsenvaltioon saapumisen jälkeen.

83.

Erityisesti direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan mukaisen poikkeuksen yhteydessä ei säädetä tällaisesta yhdenvertaisen kohtelun rajoituksesta. Muistutan, että koska säännös koskee poikkeusta perusvapaudesta, sitä on unionin tuomioistuimen mukaan tulkittava suppeasti. Unionin tuomioistuin on lisäksi tuoreessa tuomiossaan Jobcenter Krefeld ( 40 ) täsmentänyt poikkeuksen ulottuvuutta korostamalla ensinnäkin, että sitä sovelletaan vain asetuksen N:o 883/2004 24 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa ja näin ollen vain unionin kansalaisiin, joiden oleskeluoikeus perustuu direktiiviin itseensä. ( 41 ) Poikkeuksen soveltamisesta työnhakijoihin unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että poikkeus koskee henkilöitä, joiden oleskeluoikeus perustuu pelkästään direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan. ( 42 )

84.

Tästä seuraa, ettei A:n kaltainen unionin kansalainen, jolla on direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaan ja 14 artiklan 2 kohtaan eikä pelkästään kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan perustuva oleskeluoikeus, kuulu kyseisen direktiivin 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamisalaan. ( 43 )

85.

Totean seuraavaksi, että vaikka unionin lainsäätäjä on direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa asettanut edellytyksen, jonka mukaan unionin kansalaisilla on oltava riittävät varat ”niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle,” ( 44 ) se ei ole vahvistanut samanlaista yhteyttä kattavaa sairausvakuutusturvaa koskevan edellytyksen ja tällaisen rasitteen olemassaolon välille. Lainsäätäjä on katsonut, että riittävien varojen puuttuminen voi muodostua rasitteeksi, joka voi oikeuttaa kieltäytymisen myöntämästä sosiaalietuuksia yhdenvertaisesti valtion omien kansalaisten kanssa. ( 45 ) Kattavan sairausvakuutusturvan vaatimuksella lainsäätäjä on sen sijaan halunnut välttää vastaanottavassa jäsenvaltiossa oleskelevan unionin kansalaisen muodostumisen ei pelkästään rasitteeksi vaan kohtuuttomaksi rasitteeksi. ( 46 )

86.

Tarkastelen kohtuuttoman rasitteen käsitettä yksityiskohtaisesti tämän ratkaisuehdotuksen 92 kohdasta alkaen. Korostan tässä vaiheessa vain, että kohtuuton-määre tekee erosta huomattavan.

87.

Vielä korostan, ettei kattavan sairausvakuutusturvan käsitteen laajuutta määritellä direktiivissä 2004/38.

88.

Yleiskielessä vakuutus-sanalla tarkoitetaan ”sopimusta, jonka perusteella vakuutuksenantaja takaa, että vakuutuksensaajalle korvataan tämän suorittaman maksun vastineeksi sovittu määrä tietyn riskin toteutuessa”. ( 47 ) Käsiteltävässä asiassa sairausvakuutuksen tarkoituksena on kattaa terveydenhuoltoriskit. Kattava-sana määrittää niiden riskien laajuuden, jotka vakuutuksen on katettava vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

89.

Direktiivissä 2004/38 ei kuitenkaan täsmennetä näiden ilmaisujen ulottuvuutta. Siinä ei etenkään kerrota, onko sairausvakuutuksen oltava yksityinen vai julkinen. Käsiteltävässä asiassa huomautuksia esittäneet hallitukset ja komissio lähtevät siitä, että kyse on yksityisestä vakuutuksesta. Tämä ei kuitenkaan ilmene säännöksen sanamuodosta. Siitä ei myöskään ilmene, onko vakuutus otettava vastaanottavan jäsenvaltion organisaatiolta tai yhtiöltä vai voiko sen ottaa toisessa jäsenvaltiossa, esimerkiksi kyseisen unionin kansalaisen kotijäsenvaltiossa.

90.

Tuomio Baumbast ja R ( 48 ) sekä direktiivin 2004/38 soveltamista koskevat komission suuntaviivat ( 49 ) selkiyttävät asiaa jonkin verran. Tuomiosta Baumbast ilmenee, että kyseisellä unionin kansalaisella, joka vaati oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tässä tapauksessa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa hän oli käyttänyt liikkumisvapauttaan, oli kotijäsenvaltiossaan Saksassa kattava sairausvakuutusturva, joka oli myönnetty Saksan sosiaaliturvajärjestelmästä. ( 50 )

91.

Vakuutuksen ottamistavalla ei siis vaikuta olevan merkitystä. Olennaista on, että henkilöllä on sairausvakuutusturva. ( 51 )

92.

Lisäselvyyttä tarjoaa myös direktiivin 2004/38 konteksti. Totean, että kyseisen direktiivin johdanto-osan kymmenennen perustelukappaleen mukaan sen 7 artiklassa säädettyjen ehtojen tarkoituksena on erityisesti estää se, että kyseisistä unionin kansalaisista aiheutuu ”kohtuutonta rasitusta” vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. ( 52 )

93.

Kyseisen säännöksen syntyhistoriassa ja direktiivin 2004/38 soveltamista koskevissa suuntaviivoissa korostuu myös se, että jäsenvaltioiden mielestä oli tärkeää estää tällaisen rasituksen aiheutuminen unionin kansalaisesta, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen.

94.

Tämä talouteen liittyvä huoli näkyi nimittäin jo vuoden 1990 kolmessa direktiivissä, jotka edelsivät direktiiviä 2004/38, ( 53 ) erityisesti direktiivissä 90/364, ja se oli jatkoa vuonna 1985 julkaistulle kertomukselle, jonka oli laatinut Kansalaisten Eurooppa ‑niminen tilapäinen komitea (nk. Adonninon kertomus). ( 54 ) Tässä kertomuksessa ehdotettiin, että riittävien varojen lisäksi säädettäisiin ”riittävää vakuutusta sairausriskien varalta” koskevasta edellytyksestä, jotta ehdotus direktiiviksi 90/364, jossa säädetään sellaisten unionin kansalaisten oleskeluoikeudesta, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, olisi helpompi hyväksyä. ( 55 )

95.

Direktiivin 2004/38 soveltamista koskevien suuntaviivojen mukaan ”periaatteessa mikä tahansa vastaanottavassa jäsenvaltiossa tai muualla myönnetty yksityinen tai julkinen vakuutusturva riittää, kunhan se tarjoaa [kattavan suojan] eikä aiheuta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle”. ( 56 )

96.

Totean lisäksi, että asetuksen N:o 883/2004 muuttamista koskevassa ehdotuksessaan, jonka tarkoituksena on ottaa huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, komissio on suunnitellut, että jos unionin kansalainen asuu vastaanottavassa jäsenvaltiossa vakinaisesti, hän voisi päästä sosiaaliturvajärjestelmän piiriin suorittamalla oikeasuhteisia maksuja sairausvakuutusjärjestelmään. ( 57 )

97.

Edellä esitetyistä seikoista seuraa, että kattava sairausvakuutusturva voi olla yksityinen tai julkinen ja johtua kuulumisesta jonkin jäsenvaltion, erityisesti kyseisen unionin kansalaisen kotijäsenvaltion, sosiaaliturvajärjestelmään, kuten tuomioon Baumbast johtaneessa asiassa, mutta myös vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään. ( 58 ) Koska direktiivissä 2004/38 ei täsmennetä kattavan sairausvakuutusturvan käsitettä, katson, että kattavaa sairausvakuutusturvaa koskeva edellytys on ymmärrettävä siten, että kyseisellä henkilöllä on oltava terveydenhuoltomenot täysimääräisesti kattava vakuutus, jonka alkuperällä tai jonka ottamisen tavalla ei ole merkitystä. Se, että kattava sairausvakuutusturva mainitaan unionin kansalaisen laillisen oleskelun edellytyksenä direktiivin 2004/38 mukaisesti, ei mielestäni yksinään voi olla esteenä unionin kansalaisen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, oikeudelle tulla liitetyksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. Tämän liittämisen on lisäksi aiheutettava ”kohtuutonta rasitusta” vastaanottavan jäsenvaltion rahoitukselliselle tasapainolle.

98.

Tämä seuraus ei kuitenkaan ole automaattinen, kuten osoitan jäljempänä.

99.

Tuomiossa Baumbast unionin tuomioistuin on korostanut, että oikeus liikkua ja oleskella vapaasti on laajennettu EUT-sopimuksella koskemaan jokaista unionin kansalaista riippumatta siitä, harjoittaako hän taloudellista toimintaa, mutta muistuttanut kuitenkin, että oikeutta rajoittavat perussopimuksissa määrätyt tai niiden soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädetyt rajoitukset ja ehdot. ( 59 ) Unionin tuomioistuin on selittänyt, että näissä rajoituksissa lähdetään ajatuksesta, jonka mukaan jäsenvaltioiden ”perustellut intressit”, muun muassa se, ettei oleskeluoikeuden saaneista ”tule aiheutua kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle”, voivat vaikuttaa unionin kansalaisten oleskeluoikeuden käyttämiseen. ( 60 )

100.

Unionin tuomioistuin on lisännyt, että näitä rajoituksia ja ehtoja on sovellettava unionin oikeudessa asetettuja rajoja noudattaen ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. ( 61 )

101.

Tältä osin totean, että direktiivin 2004/38 14 artiklan 3 kohdan mukaan siitä, että unionin kansalainen turvautuu sosiaalihuoltojärjestelmään, ei saa automaattisesti olla seurauksena karkottamistoimenpide. Tässä säännöksessä kuvastuu tuomiossa Grzelczyk ( 62 ) esitetty unionin tuomioistuimen näkemys, jonka mukaan pelkästään se, että opiskelija on hakenut vähimmäismääräistä toimeentulotukea vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ei voi automaattisesti johtaa oleskeluoikeuden menettämiseen ja haetun sosiaalietuuden epäämiseen. ( 63 ) Päättelen tästä, ettei tällaisen sosiaalietuuden myöntämistä aina pidetä kohtuuttomana rasitteena.

102.

Milloin rasitteesta tulee kohtuuton?

103.

Kohtuuttoman rasitteen käsitettä on sovellettu muun muassa tuomioissa García-Nieto, Alimanovic ja Dano ja täsmennetty tuomiossa Jobcenter Krefeld (a jakso). Sitä on tarkasteltu myös asioissa, joissa unionin kansalaisella on kotoutumiseen perustuva yhteys vastaanottavaan jäsenvaltioon (b jakso). Vaikka asioissa, joihin a jaksossa mainitut tuomiot perustuvat, ei ollut aiheellista tarkastella yksilöllisesti kyseisten kansalaisten tilannetta, se on tarpeen pääasian kaltaisessa asiassa (c jakso).

104.

Tuomiossa Jobcenter Krefeld unionin tuomioistuin täsmensi, ettei tähän tuomioon johtaneessa asiassa kantajana olleen kaltainen henkilö muodostanut kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle eikä hänen tilanteensa ollut sama kuin Jovanna García-Nieton, Nazifa Alimanovicin ja Elisabeta Danon, eli unionin kansalaisten, joista on kyse samannimisissä tuomioissa.

105.

Toisin kuin Garcìa-Nieto, tuomioon Jobcenter Krefeld johtaneessa asiassa kyseessä ollut unionin kansalainen, joka oli vastaanottavassa jäsenvaltiossa aiemmin työskennellyt perheenisä, ei vaatinut sosiaalietuutta kyseisen jäsenvaltion alueella oleskelunsa kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.

106.

Toisin kuin Alimanovic, kyseinen unionin kansalainen ei myöskään vaatinut oleskeluoikeuteen perustuvaa sosiaalietuutta ensimmäisten kolmen kuukauden ylittävältä ajanjaksolta pelkästään sillä perusteella, että hän haki töitä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, koska hänellä oli asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustunut itsenäinen oleskeluoikeus.

107.

Tämä unionin kansalainen ei myöskään, toisin kuin Dano, ollut saapunut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle ilman työpaikkaa tai riittäviä varoja pelkästään saadakseen siellä sosiaaliavustuksia, joita kyseinen valtio myöntää omille kansalaisilleen.

108.

Näin ollen ei ollut syytä katsoa kyseisen unionin kansalaisen muodostaneen kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, vaikka hän haki toimeentuloetuutta. ( 64 )

109.

Näillä seikoilla on merkitystä A:n kaltaisen unionin kansalaisen kannalta, koska myös hänen tilanteensa poikkeaa selvästi Garcìa-Nieton, Alimanovicin ja Danon tilanteista.

110.

Hänen hakemuksensa ei nimittäin koske kolmea ensimmäistä kuukautta vastaanottavaan jäsenvaltioon saapumisen jälkeen vaan niiden jälkeistä aikaa. Hänen oleskeluoikeutensa ei perustu yksinomaan direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun työnhakuun vastaanottavassa jäsenvaltiossa, koska on selvää, että hän asuu laillisesti vastaanottavassa jäsenvaltiossa saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla. Toisin kuin Dano, A ei myöskään saapunut vastaanottavaan jäsenvaltioon saadakseen kyseisessä jäsenvaltiossa sosiaaliavustuksia tai maksutonta terveydenhuoltoa. Dano ei ollut koskaan ollut työssä eikä yrittänyt löytää työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, mutta A oli ollut työssä Italiassa ja haki työtä Latviasta. ( 65 )

111.

Mielestäni tällaiset seikat estävät riskin A:n kaltaisen unionin kansalaisen muodostumisesta kohtuuttomaksi rasitteeksi, jollaisesta on kyse kolmessa unionin tuomioistuimen aiemmin tarkastelemassa tapauksessa.

112.

A ei myöskään missään tapauksessa harjoittanut ”sosiaaliturismia” – ilmaus, jota käytetään Danon toiminnasta – vaan on luonut vastaanottavaan jäsenvaltioon erityisiä siteitä, joilla on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti seurauksia kohtuuttoman rasitteen käsitteen kannalta. Tarkastelen näitä seurauksia seuraavassa jaksossa.

113.

Unionin tuomioistuin on aiemmin tarkastellut vaikutusta, joka unionin kansalaisen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, kotoutumiseen perustuvalla yhteydellä vastaanottavaan jäsenvaltioon voi olla kyseisen kansalaisen oikeuteen saada sosiaaliavustuksia samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on kehittynyt erityisesti sellaisten asioiden yhteydessä, jotka koskevat vastaanottavassa jäsenvaltiossa opiskelevia opiskelijoita, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia. ( 66 )

114.

Tuomiossa Bidar ( 67 ) unionin tuomioistuin on tarkastellut sitä, voiko opiskelijoille apurahan muodossa päivittäisiin kuluihin myönnettävistä toimeentulotuista muodostua sellainen kohtuuton rasite, jolla saattaisi olla vaikutuksia niiden tukien kokonaismäärään, joita kyseinen jäsenvaltio voi myöntää.

115.

Unionin tuomioistuin katsoi tässä tuomiossa, että tällaisen vaikutuksen estämiseksi jäsenvaltiolla on oikeus myöntää kyseisen kaltaista tukea ainoastaan opiskelijoille, jotka ovat osoittaneet kotoutuneensa kyseisen jäsenvaltion yhteiskuntaan jossain määrin. ( 68 ) Se piti merkityksellisenä sitä, että kyseinen unionin kansalainen oli luonut todellisen yhteyden kyseisen valtion yhteiskuntaan oleskeltuaan siellä laillisesti ja suoritettuaan siellä merkittävän osan toisen asteen opintojaan. Unionin tuomioistuin katsoi, ettei kansallinen lainsäädäntö, jolla estetään tällaista kansalaista jatkamasta opintojaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset taloudellisten tukien osalta ottamatta huomioon, miten kotoutunut kyseinen kansalainen tosiasiassa on kyseisen valtion yhteiskuntaan, ole oikeutettu sen hyväksyttävän tavoitteen perusteella, jonka toteutuminen kyseisellä lainsäädännöllä pyritään varmistamaan. ( 69 )

116.

Tuomion Bidar jälkeen antamassaan tuomiossa Förster ( 70 ) unionin tuomioistuin on kuitenkin todennut direktiivin 2004/38 säännösten perusteella, että jäsenvaltio voi pitää hyväksyttävänä olla myöntämättä tällaista toimeentulotukea muista jäsenvaltioista peräisin oleville opiskelijoille, jotka oleskelevat sen alueella suorittaakseen siellä opintoja, jollei heidän oleskelunsa ole kestänyt viittä vuotta. Korostan kuitenkin, että direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohta sisältää tätä tarkoittavan nimenomaisen säännöksen.

117.

Näin ollen katson, että koska mahdollisuudesta poiketa oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun, kun henkilö on hakenut liittämistä vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin, ei ole nimenomaisesti säädetty, unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee kotoutumiseen perustuvaa tosiasiallista yhteyttä vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan ja kohtuuttoman rasitteen käsitettä, on merkityksellinen nyt käsiteltävässä asiassa. ( 71 )

118.

Tämä kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys vastaanottavaan jäsenvaltioon, joka on osoitettava, voi nojautua sellaisten indisioiden kokonaisuuteen, joita ovat perhetilanne ja perheen juurtuminen kyseiseen jäsenvaltioon, ( 72 ) sosiaaliset tai taloudelliset siteet ( 73 ) tai henkilökohtaiset siteet, kuten avioliitto kyseisen jäsenvaltion kansalaisen kanssa ja vakinainen oleskelu tämän jäsenvaltion alueella, ( 74 ) tai niiden perheenjäsenten työskentely kyseisessä jäsenvaltiossa, joiden huollettavana unionin kansalainen on. ( 75 )

119.

Muistutan, ettei tosiasiallista yhteyttä pidä määrittää yhtenäisesti kaikkien etuuksien osalta, vaan on tehtävä ero etuuden osatekijöiden, erityisesti sen luonteen ja tarkoituksen mukaan. ( 76 ) Sosiaaliturvan piiriin pääsyn osalta jäsenvaltiot voivat mielestäni katsoa, että kotoutumiseen perustuvan yhteyden, jolle on ominaista erityisesti kyseisen henkilön vakinainen oleskelu vastaanottavassa jäsenvaltiossa, osoittaa vasta kohtuullisen pitkäaikainen oleskelu kyseisessä jäsenvaltiossa, kunhan oleskelun kesto ei ylitä sitä, mikä on tarpeen sen varmistamiseksi, että kyseinen henkilö on siirtänyt etujensa keskuksen sinne. ( 77 )

120.

Muistutan kuitenkin, että A:n kaltaisen unionin kansalaisen tapauksessa on selvää, että hän on lähtenyt kotijäsenvaltiostaan Italiasta asettuakseen toistaiseksi puolisonsa ja heidän alaikäisten lastensa luokse Latviaan ja että hän on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen omien sanojen mukaan siirtänyt ”etujensa keskuksen” ja luonut ”läheiset henkilökohtaiset siteet” tähän jäsenvaltioon. Näin ollen vaikuttaa siltä, että A:lla on kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys tämän jäsenvaltion yhteiskuntaan, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on vielä tarkistettava.

121.

Tällaisen kotoutumiseen perustuvan yhteyden olemassaolon seurauksia on kuitenkin vielä arvioitava siten, että otetaan huomioon kansanterveysalan erityispiirteet, jotka tunnustetaan EUT-sopimuksessa ja jotka kuvastuvat unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään todennut, että kansanterveyden suojelu kuuluu niihin yleisen edun mukaisiin pakottaviin syihin, joilla SEUT 52 artiklan nojalla voidaan perustella sijoittautumisvapauden ( 78 ) ja palvelujen tarjoamisen vapauden ( 79 ) rajoituksia. Sama koskee unionin kansalaisen vapaata liikkuvuutta ja oleskelua direktiivin 2004/38 27 artiklan nojalla. Erityisesti kaksi tavoitetta voi kuulua tämän poikkeuksen alaan: tasokkaiden, tasapainoisten ja kaikkien saatavilla olevien sairaanhoito- ja sairaalapalvelujen turvaaminen ja sosiaaliturvajärjestelmän rahoituksellisen tasapainon vakavan järkkymisen vaaran torjuminen. ( 80 )

122.

Edellä esitetyn perusteella katson, että kun unionin kansalainen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen ja jolla on kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys vastaanottavaan jäsenvaltioon sekä riittävät varat, osallistuu kyseisen jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän rahoittamiseen yhdenvertaisesti valtion omien kansalaisten kanssa joko maksuilla, jos järjestelmä perustuu vakuutusmekanismiin, tai veroilla, joihin Latviassa vuonna 2016 voimassa ollut kansallinen terveysjärjestelmä perustui, ( 81 ) hänen kuulumisensa kyseisen järjestelmän piiriin samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset ei lähtökohtaisesti pitäisi aiheuttaa kyseisen järjestelmän rahoituksellisen tasapainon vakavan järkkymisen vaaraa tai muodostua kohtuuttomaksi rasitteeksi. Tämä on kuitenkin jokaisen jäsenvaltion itse tarkistettava.

123.

On nimittäin mahdollista, ettei unionin kansalainen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen ja joka on samassa tilanteessa kuin vastaanottavan jäsenvaltion oma kansalainen, ole velvollinen maksamaan veroa tai sosiaaliturvamaksuja tai on velvollinen maksamaan niitä vain symbolisesti. Katson, että jos tällaisen unionin kansalaisen liittämisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin samoin edellytyksin kuin vastaanottavan jäsenvaltion omat kansalaiset katsotaan voivan aiheuttaa tämän jäsenvaltion rahoituksellisen tasapainon vakavan järkkymisen vaaran, kyseinen jäsenvaltio ei ole velvollinen kohtelemaan kyseistä kansalaista yhdenvertaisesti. Tällaisen vaaran olemassaolo olisi kuitenkin todettava objektiivisten, yksityiskohtaisten ja määrällisesti ilmaistujen tietojen pohjalta. ( 82 )

124.

Katson, ettei tällaisessa tilanteessa mikään estä vastaanottavaa jäsenvaltiota ottamasta käyttöön lisävakuutusmaksujärjestelmää tai – jos kansallinen terveydenhuoltojärjestelmä perustuu veroihin – vaatimasta kyseistä unionin kansalaista pitämään voimassa yksityisen kattavan sairausvakuutusturvansa vastineena siitä, että hänet liitetään järjestelmän piiriin. ( 83 )

125.

Katson näin ollen edellä esitetyn perusteella, että unionin kansalainen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen ja jolla on riittävät varat ja kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys vastaanottavaan jäsenvaltioon, voi tarvittaessa kuulua kyseisen jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin myös ennen kuin hän löytää kyseisestä valtiosta uuden työpaikan tai ryhtyy siellä uudelleen harjoittamaan itsenäistä ammattia tai ennen kuin hän on saanut pysyvän oleskeluoikeuden direktiivin 2004/38 16 artiklan mukaisesti. ( 84 )

126.

Tästä seuraa, ettei mielestäni ole direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 14 artiklan 2 kohdan kanssa, mukaista evätä A:n kaltaiselta unionin kansalaiselta automaattisesti ja kaikissa tilanteissa liittäminen vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän piiriin ja oikeus saada julkisen terveydenhuollon etuuksia samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset.

127.

Tätä seikkaa ei horjuta se, että tällaisen unionin kansalaisen tilannetta on tarkasteltava yksilöllisesti sen varmistamiseksi, että hän on tosiasiassa kotoutunut vastaanottavaan jäsenvaltioon.

128.

Muistutan, että unionin kansalaisen tilanteen tapauskohtainen tarkastelu sen ratkaisemiseksi, voiko hän vaatia sosiaalietuutta samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset, on välttämätöntä monissa tilanteissa, jottei loukata kyseisen kansalaisen liikkumisen ja oleskelun vapautta. Esimerkkinä on vähimmäismääräistä toimeentulotukea hakenut opiskelija Rudy Grzelczyk, josta oli varmistettava, oliko hänen tarpeensa tilapäinen. ( 85 ) Toinen esimerkki on Wolfgang Baumbastin kaltainen unionin kansalainen, jonka tilanteen tarkastelussa oli tarkistettava useita tekijöitä, muun muassa se, oliko hän aiemmin turvautunut vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään.

129.

Tuomioissa Alimanovic ja García-Nieto unionin tuomioistuin on katsonut, ettei näiden tuomioiden ja tuomion Dano taustalla olevien asioiden kaltaisissa tapauksissa ole tarpeen tarkastella kyseisten henkilöiden tilannetta yksilöllisesti sen arvioimiseksi, muodostavatko he kohtuuttoman rasitteen. ( 86 ) Unionin tuomioistuin on korostanut, että yhdelle ainoalle hakijalle myönnettyä tukea voidaan tuskin katsoa direktiivin 2004/38 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ”kohtuuttomaksi rasitukseksi” jäsenvaltiolle ja että on otettava huomioon kaikki sen käsiteltäväksi saatetut yksittäiset hakemukset. ( 87 )

130.

Edellä esitetystä seuraa epäsuorasti, että tällaisten asioiden taustalla olevien tilanteiden on kokonaisuutena tarkasteltuna katsottava muodostavan kohtuuttoman rasitteen eivätkä kyseiset jäsenvaltiot ole velvollisia myöntämään haettuja sosiaalietuuksia.

131.

Se, ettei kunkin henkilön yksilöllinen tilanne erikseen tarkasteltuna muodosta kohtuutonta rasitetta, ei ole ratkaisevaa. Jos heidän tilanteensa vastaa jotakin lainsäätäjän nimenomaisesti muun muassa direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa tarkoittamista tilanteista, kuten tuomioiden García-Nieto ja Alimanovic taustalla olevissa asioissa, tai koskee henkilöä, joka Danon tavoin on käyttänyt liikkumisvapauttaan vain saadakseen vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalietuuksia, tällaisten hakemusten on katsottava voivan aiheuttaa kohtuuttoman rasitteen vastaanottavan jäsenvaltion rahoitukselliselle tasapainolle, eikä kyseisen jäsenvaltion ole pakko hyväksyä niitä.

132.

A:n kaltaisen henkilön tilanne ei sen sijaan ole mikään edellä kuvatuista, joten mielestäni on valittava päinvastainen lähestymistapa. Henkilön tilannetta on tarkasteltava yksilöllisesti sen varmistamiseksi, että hän on kotoutunut vastaanottavaan jäsenvaltioon ja erityisesti että hän asuu siellä ”vakinaisesti” asetuksessa N:o 883/2004 tarkoitetulla tavalla ja voi näin ollen kuulua kyseisen jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän piiriin samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset sillä edellytyksellä, ettei hänen tilanteensa ole mikään tämän ratkaisuehdotuksen 123 ja 124 kohdassa kuvatuista. Erityisesti huomioon otettavat tekijät on lueteltu asetuksen (EY) N:o 987/2009 ( 88 ) 11 artiklassa, ja niitä ovat esimerkiksi perheasema, asunnon vakituisuus, jäsenvaltio, jossa asianomaisen henkilön verotustarkoituksissa katsotaan asuvan, sekä syyt, jotka ovat johtaneet kyseisen kansalaisen muuttoon.

133.

Edellä oleva analyysi, joka koskee kohtuuttoman rasitteen käsitettä, on yhtä lailla sovellettavissa asetuksen N:o 883/2004 tulkinnan yhteydessä.

134.

Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, Latvian tuomioistuimet ovat katsoneet, että asiassa sovelletaan asuinjäsenvaltion, joka käsiteltävässä asiassa on Latvia, lainsäädäntöä asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohdan nojalla.

135.

Tässä lainsäädännössä voidaan määritellä jäsenvaltion myöntämien sairausetuuksien laajuus sekä etuuksien myöntämisperusteet. Kuten olen tämän ratkaisuehdotuksen 53 kohdassa todennut, jäsenvaltiot ovat toimivaltaisia säätämään sosiaaliturvajärjestelmistään ja näin ollen määrittelemään tarjottujen etuuksien laajuuden sekä perusteet, joilla oikeus näihin etuuksiin myönnetään. Tästä seuraa, että unionin kansalaisen muutto voi tapauskohtaisesti olla tälle enemmän tai vähemmän edullinen tai epäedullinen asetuksen N:o 883/2004 nojalla sovellettavien kansallisten lakien yhdistelmän mukaan. ( 89 )

136.

Käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, voidaanko liikkumisvapauttaan käyttäneelle unionin kansalaiselle myöntää etuuksia, jotka eivät ole yhtä laajoja kuin etuudet, joita hän olisi voinut saada kotijäsenvaltiossaan, vaan siitä, voidaanko häneltä evätä kaikki valtion rahoittamat terveydenhuoltoetuudet kiireellistä sairaanhoitoa ja obstetrista hoitoa lukuun ottamatta.

137.

Kuten olen tämän ratkaisuehdotuksen 52 kohdassa muistuttanut, asetuksella N:o 883/2004, erityisesti sen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdalla, tavoiteltu päämäärä on erityisesti sen välttäminen, että kyseisen asetuksen soveltamisalaan kuuluvat henkilöt jäisivät ilman sosiaaliturvan tarjoamaa suojaa siitä syystä, ettei minkään maan lainsäädäntöä voida soveltaa heihin. ( 90 )

138.

A:n kaltaisessa tapauksessa unionin kansalainen ei enää kuulu kotijäsenvaltionsa sosiaaliturvan piiriin, koska hän on lopettanut työskentelynsä siellä ja siirtänyt asuinpaikkansa toiseen jäsenvaltioon. ( 91 ) Asuinjäsenvaltion lainsäädännön sovellettavaksi valitsemisen tarkoituksena on lähtökohtaisesti estää se, ettei hän kuulu minkään sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. ( 92 )

139.

Unionin tuomioistuin on katsonut, että tilanteessa, jota säännellään asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohdalla ja jossa näin ollen sovelletaan asianomaisen henkilön asuinjäsenvaltion lainsäädäntöä, tämän lainsäädännön soveltamista ei horjuta se, että tietyt jäsenvaltiot asettavat kansalliseen sosiaaliturvajärjestelmään kuulumisen edellytykseksi sen, että asianomainen henkilö on palkkatyössä kyseisen jäsenvaltion alueella, jolloin on mahdollista, ettei hän kuulu mihinkään sosiaaliturvajärjestelmään ja jää ilman sosiaaliturvan tarjoamaa suojaa, jollei hän täytä tätä edellytystä. ( 93 )

140.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että vaikka kunkin jäsenvaltion lainsäädännössä määritetään edellytykset oikeudelle liittyä sosiaaliturvajärjestelmään, jäsenvaltioiden on tällaisia edellytyksiä vahvistaessaan kuitenkin noudatettava unionin oikeuden säännöksiä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan edellytykset oikeudelle liittyä sosiaaliturvajärjestelmään eivät voi johtaa siihen, että kyseessä olevan lainsäädännön soveltamisalan ulkopuolelle jätetään henkilöt, joihin kyseistä lainsäädäntöä voidaan soveltaa asetuksen N:o 883/2004 nojalla. ( 94 )

141.

Sen ratkaisemiseksi, ovatko kansallisessa lainsäädännössä, kuten sairaanhoitolaissa, säädetyt edellytykset asetuksen N:o 883/2004 mukaisia, on asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan ja direktiivin 2004/38 24 artiklan välisen yhteyden vuoksi tärkeää ottaa huomioon kyseisen direktiivin 24 artiklan tulkinta ja erityisesti päätelmä, jonka olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 125 ja 126 kohdassa.

142.

Tästä seuraa, että jos edellytys, jonka mukaan vastaanottavan jäsenvaltion alueella on tehtävä työtä tai toimittava itsenäisenä ammatinharjoittajana ja jollaisesta sairaanhoitolaissa säädetään, koskee ainoastaan muiden jäsenvaltioiden kansalaisia ja koskee heitä kaikissa olosuhteissa niin kauan kuin he eivät ole saaneet pysyvää oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa, sekään ei ole asetuksen N:o 883/2004 4 artiklassa säädetyn yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden mukainen.

143.

Totean, että tällainen erilainen kohtelu ei myöskään vastaa asetuksen N:o 883/2004 tavoitetta, jonka mukaan on helpotettava kaikkien unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta. Toisin kuin aiempaa asetusta N:o 1408/71, joka koski vain palkattuja työntekijöitä ja itsenäisiä ammatinharjoittajia sekä heidän perheenjäseniään, asetusta N:o 883/2004 sovelletaan nyt kaikkiin unionin kansalaisiin, myös henkilöihin, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia ja jotka näin ollen eivät työskentele. ( 95 )

144.

Edellä esitetystä seuraa, ettei vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä voida automaattisesti ja kaikissa olosuhteissa evätä unionin kansalaiselta, joka on siirtänyt etujensa keskuksen tämän jäsenvaltion alueelle ja jolla on kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys tähän valtioon, kaikkia oikeuksia kuulua sosiaaliturvan piiriin vain sillä perusteella, ettei hän ole työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja sen alueella.

145.

Mielestäni se, että A:n kaltaisen unionin kansalaisen, joka on muuttanut toiseen jäsenvaltioon perheensä luokse, voitaisiin katsoa menettävän kaikki oikeutensa terveydenhuoltoon liittyvään sosiaaliturvaan siihen asti, kun hän on asunut maassa viisi vuotta tai löytänyt uutta työtä tai ryhtynyt uudelleen itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, ei vastaa SEUT 21 artiklassa taattua ja direktiivissä 2004/38 ja asetuksessa N:o 883/2004 konkretisoitua unionin kansalaisten oikeutta liikkumisvapauteen eikä myöskään itse unionin kansalaisuuden käsitettä.

146.

Oikeus liikkumisvapauteen ilmenee unionin kansalaisen mahdollisuutena siirtyä tilapäisesti muuhun jäsenvaltioon kuin kotijäsenvaltioonsa työskentelyä, opiskelua tai vapaa-ajan viettoa varten. Siihen kuuluu kuitenkin myös oikeus asettua toiseen jäsenvaltioon toistaiseksi ja rakentaa siellä elämäänsä. Tämä viimeksi mainittu liikkumisvapauteen erottamattomasti liittyvä valinta tarkoittaa mahdollisuutta kotoutua täydellisesti vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan ja tulla siellä kohdelluksi tämän valtion omien kansalaisten tavoin.

147.

Se, ettei A:n kaltainen unionin kansalainen, joka osoittaa vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisia tyydyttävällä tavalla siirtäneensä etujensa keskuksen tähän jäsenvaltioon niin, että hänellä on kotoutumiseen perustuva tosiasiallinen yhteys siihen, voisi tulla liitetyksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin samoin edellytyksin kuin valtion omat kansalaiset, loukkaisi hänen liikkumisvapauttaan. ( 96 )

148.

Muistutan, että oikeus sosiaaliturvaan on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 34 artiklassa vahvistettu perusperiaate, jollainen on myös perusoikeuskirjan 35 artiklassa vahvistettu oikeus terveyden suojeluun.

149.

Unionin kansalainen saattaa menettää perusluonteisen suojan, jos hänen ei ole mahdollista päästä sosiaaliturvan piiriin, vaikka hän ei kuulu enää kotijäsenvaltionsa sosiaaliturvajärjestelmään juuri siitä syystä, että hän on päättänyt lähteä kotijäsenvaltiostaan asettuakseen pidempiaikaisesti toiseen jäsenvaltioon.

150.

Augstākā tiesa (Senāts) on ennakkoratkaisupyynnössään korostanut, ettei voitaisi hyväksyä, että henkilö jää kaikkien asianomaisten unionin jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien ulkopuolelle vain siksi, että hän on käyttänyt oikeuttaan liikkumisvapauteen. Olen tästä samaa mieltä ja katson, että tällainen ulkopuolelle jättäminen loukkaisi olennaisella tavalla unionin kansalaisen asemaa, josta on tullut jäsenvaltioiden kansalaisten perustavaa laatua oleva asema. ( 97 )

151.

Katson ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tavoin, ettei sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolelle jättäminen ole sen unionin tavoitteen mukaista, että taataan henkilöiden vapaa liikkuvuus unionin alueella ja lujitetaan Euroopan yhdentymistä ( 98 ) jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuullisuutta syventämällä. ( 99 )

152.

Se, että unionin kansalainen, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, hyötyy vastaanottavan jäsenvaltion ensisijaisesti omia kansalaisiaan varten luomasta ja näitä kansalaisia varten säädettyyn yhteisvastuumekanismiin perustuvasta sosiaaliturvajärjestelmästä, vaikka hän osallistuukin tämän järjestelmän rahoittamiseen, ei voi kumota tätä analyysia.

153.

Korostan unionin oikeuden perustuvan yhteisvastuullisuuden arvoille, joita on edelleen vahvistettu unionin kansalaisuuden perustamisen jälkeen ja joita on tarkoitus soveltaa aivan erityisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa.

154.

Katson näin ollen, ettei direktiivin 2004/38 eikä myöskään asetuksen N:o 883/2004 sanamuoto tue sitä, että A:n kaltaiselta henkilöltä evätään järjestelmällisesti mahdollisuus tulla liitetyksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvan piiriin sillä perusteella, ettei hän työskentele liittymishakemuksensa ajankohtana, eikä tällainen epääminen vastaa näissä kahdessa johdetun oikeuden toimessa taatun vapaan liikkuvuuden tavoitetta eikä perussopimusten laatijoiden tavoitetta, josta määrätään erityisesti SEUT 21 artiklassa.

155.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin katsoo, että SEUT 21 artiklaa, asetuksen N:o 883/2004 4 artiklaa ja direktiivin 2004/38 24 artiklaa, luettuina yhdessä tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 14 artiklan 2 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, joka mahdollistaa sen, että vastaanottava jäsenvaltio epää unionin kansalaiselta, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, joka täyttää mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt edellytykset ja joka osoittaa kotoutumiseen perustuvan tosiasiallisen yhteyden vastaanottavaan jäsenvaltioon, johon hän on siirtänyt kaikkien etujensa keskuksen, automaattisesti ja kaikissa olosuhteissa liittämisen sosiaaliturvajärjestelmänsä ja rahoittamiensa terveydenhuoltoetuuksien piiriin samoin edellytyksin kuin se liittää niiden piiriin omat kansalaisensa, kun tällainen epääminen perustuu siihen, ettei hän tee työtä tai toimi itsenäisenä ammatinharjoittajana kyseisen valtion alueella.

156.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Augstākā tiesan (Senāts) esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: