1.

Nyt käsiteltävässä asiassa Corte costituzionale (perustuslakituomioistuin, Italia) on esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, joka koskee sisäpiirikaupoista ja markkinoiden manipuloinnista (markkinoiden väärinkäyttö) 28.1.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/6/EY ( 2 ) 14 artiklan 3 kohdan ja markkinoiden väärinkäytöstä (markkinoiden väärinkäyttöasetus) sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/6/EY ja komission direktiivien 2003/124/EY, 2003/125/EY ja 2004/72/EY kumoamisesta 16.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 596/2014 ( 3 ) 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan, joissa velvoitetaan jäsenvaltiot määräämään seuraamuksia markkinavalvonnasta vastaavan viranomaisen (jäljempänä valvontaviranomainen) kanssa tehtävää yhteistyötä koskevan velvoitteen laiminlyönnistä, tulkintaa ja pätevyyttä.

2.

Corte costituzionale tiedustelee unionin tuomioistuimelta erityisesti, voidaanko näitä säännöksiä tulkita Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 ja 48 artiklasta johtuvan vaikenemisoikeuden (nemo tenetur se detegere) mukaisesti, ja tarvittaessa tälle oikeudelle annettavasta ulottuvuudesta.

3.

Lyhyesti sanottuna unionin tuomioistuimella on tulevassa tuomiossaan tilaisuus lausua tietyistä hankalista oikeudellisista kysymyksistä, erityisesti siitä, sovelletaanko vaikenemisoikeutta hallinnollisissa menettelyissä, joissa voidaan määrätä rangaistusluonteinen seuraamus, sekä tällaisen oikeuden täsmällisestä ulottuvuudesta, jonka määrittäminen on ongelmallista sen vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön väitetään eroavan tältä osin toisistaan.

4.

Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 6 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1.   Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään – – häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.

– –”

2.   Jokaista rikoksesta syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen.

– –”

5.

Perusoikeuskirjan 47 artiklan 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, joka on etukäteen laillisesti perustettu – –”.

6.

Perusoikeuskirjan 48 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Jokaista syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen.”

7.

Direktiivin 2003/6 12 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Toimivaltaiselle viranomaiselle on annettava kaikki valvonta- ja tutkintavaltuudet, jotka ovat tarpeen sen tehtävien hoitamiseksi. Se käyttää tällaisia valtuuksia

2.   Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja valtuuksia käytetään kansallisen lainsäädännön mukaisesti, ja niihin kuuluu vähintään oikeus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 6 artiklan 7 kohdan soveltamista:

– –

– –”

8.

Kyseisen direktiivin 14 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jollei tämän direktiivin nojalla annettuja säännöksiä noudateta, tästä vastuussa olevien henkilöiden suhteen voidaan niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti toteuttaa aiheellisia hallinnollisia toimenpiteitä tai määrätä hallinnollisia seuraamuksia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta määrätä rikosoikeudellisia seuraamuksia. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kyseiset toimenpiteet ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

2.   Komissio laatii 17 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun menettelyn mukaisesti suuntaa-antavan luettelon 1 kohdassa tarkoitetuista hallinnollisista toimenpiteistä ja seuraamuksista.

3.   Jäsenvaltioiden on määriteltävä seuraamukset, joita sovelletaan, jos 12 artiklassa tarkoitetussa tutkimuksessa kieltäydytään yhteistyöstä.

4.   Jäsenvaltioiden on määrättävä, että toimivaltainen viranomainen voi julkistaa jokaisen toimenpiteen tai seuraamuksen, joka määrätään tämän direktiivin nojalla annettujen säännösten rikkomisesta, jollei julkistaminen vaaranna vakavasti rahoitusmarkkinoita tai aiheuta kohtuutonta vahinkoa osapuolille.”

9.

Asetuksen N:o 596/2014 23 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimivaltaisten viranomaisten valtuudet”, säädetään seuraavaa:

”1.   Toimivaltaisten viranomaisten on hoidettava tehtävänsä ja käytettävä valtuuksiaan jollakin seuraavista tavoista:

2.   Voidakseen hoitaa tämän asetuksen mukaiset tehtävänsä toimivaltaisilla viranomaisilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti oltava vähintään seuraavat valvonta- ja tutkintavaltuudet:

– –

– –”

10.

Asetuksen 30 artiklassa, jonka otsikko on ”Hallinnolliset seuraamukset ja muut hallinnolliset toimenpiteet”, säädetään seuraavaa:

”1.   Rajoittamatta rikosoikeudellisia seuraamuksia ja rajoittamatta 23 artiklan mukaisia toimivaltaisten viranomaisten valvontavaltuuksia jäsenvaltioiden on säädettävä kansallisen lainsäädännön mukaisesti, että toimivaltaisilla viranomaisilla on valtuudet toteuttaa asianmukaisia hallinnollisia seuraamuksia ja muita hallinnollisia toimenpiteitä ainakin seuraavien rikkomisten osalta:

– –

– –”

11.

Italian tasavalta saattoi direktiivin 2003/6 osaksi kansallista lainsäädäntöä Italian kuulumisesta Euroopan yhteisöön johtuvien velvoitteiden täyttämistä koskevista säännöksistä – Euroopan yhteisöä koskeva laki 2004 – 18.4.2005 annetun lain nro 62 (legge n. 62 – Disposizioni per l’adempimento di obblighi derivanti dall’appartenenza dell’Italia alle Comunità europee. Legge comunitaria 2004) (GURI nro 96, 27.4.2005 – Supplemento ordinario nro 76) 9 §:llä. Tällä pykälällä sisällytettiin lain nro 52 8 ja 21 §:ssä tarkoitetun rahoitusvälitystoiminnan alan säännösten 6.2.1996 annettuun koonnokseen (Testo unico delle disposizioni in materia di intermediazione finanziaria, ai sensi degli articoli 8 e 21 della legge n. 52, jäljempänä koonnos), joka sisältyy 24.2.1998 annettuun asetukseen nro 58 (decreto legislativo n. 58) (GURI – Supplemento ordinario nro 71, 26.3.1998) useita säännöksiä, kuten 187 bis §, joka koskee sisäpiirikauppaa koskevaa hallinnollista rikkomusta, ja 187 quinquiesdecies §, joka koskee seuraamuksia, joita sovelletaan, jos yhteistyöstä kieltäydytään tutkimuksen yhteydessä.

12.

Koonnoksen 187 bis §:n, sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikana, otsikko oli ”Sisäpiirikauppa”, ja siinä säädettiin seuraavaa:

”1.   Henkilö, jolla on hallussaan sisäpiiritietoa liikkeeseenlaskijan hallinto-, johto- tai valvontaelimen jäsenyyden, liikkeeseenlaskijan pääomasta omistetun osuuden tai työn, ammatin, tehtävän, mukaan lukien julkiset tehtävät, taikka toimen perusteella, on tuomittava 20 000–3 000 000 euron hallinnolliseen seuraamusmaksuun, sanotun kuitenkaan rajoittamatta rikosoikeudellisten seuraamusten määräämistä, mikäli kyseinen teko on rikos, jos kyseinen henkilö

2.   Edellä 1 momentissa määriteltyä seuraamusta sovelletaan myös kaikkiin henkilöihin, joilla on hallussaan sisäpiiritietoa rikollisten tekojen valmistelun tai toteuttamisen vuoksi ja jotka toteuttavat jonkin mainitussa 1 momentissa tarkoitetuista toimista.

– –

4.   Edellä 1 momentissa säädettyä seuraamusta sovelletaan myös kaikkiin henkilöihin, joilla on hallussaan sisäpiiritietoa ja jotka tavanomaista huolellisuutta noudattaen tuntevat tai voivat tuntea näiden tietojen sisäpiiritiedon luonteen ja toteuttavat jonkin mainitussa momentissa kuvailluista teoista.

5.   Edellä 1, 2 ja 4 momentissa säädettyjä hallinnollisia seuraamusmaksuja korotetaan enintään kolminkertaisiksi tai suurempaan määrään, joka vastaa rikkomisesta saatua tuottoa tai hyötyä kymmenkertaisena, jos seuraamukset osoittautuvat tekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien tai rikkomisesta saadun tuoton tai hyödyn suuruuden vuoksi riittämättömiksi, vaikka sovellettaisiin niiden enimmäismäärää.

– –”

13.

Koonnoksen 187 quinquiesdecies §:n, sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikana, otsikko oli ”Consobin valvontatoiminnan suojaaminen”, ja siinä säädettiin seuraavaa:

”1.   Siviililain [codice civile] 2638 §:ssä säädettyjä tapauksia lukuun ottamatta henkilöä, joka ei noudata määräajassa Consobin vaatimuksia tai viivästyttää sen tehtävien suorittamista, rangaistaan 10 000–200 000 euron hallinnollisella seuraamusmaksulla.”

14.

Tällä hetkellä voimassa olevan koonnoksen samassa 187 quinquiesdecies §:ssä, jonka otsikko on ”Italian keskuspankin ja Consobin valvontatoiminnan suojaaminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sellaisia tapauksia lukuun ottamatta, joista säädetään siviililain [codice civile] 2638 §:ssä, rangaistaan tämän pykälän mukaisesti henkilöä, joka ei noudata määräajassa Banca d’Italian [Italian keskuspankki] ja Consobin vaatimuksia tai ei toimi yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa niiden valvontatehtävien suorittamiseksi tai viivästyttää niiden suorittamista.

1 bis.   Jos rikkomiseen syyllistyy luonnollinen henkilö, häntä rangaistaan 10 000–5 000 000 euron hallinnollisella seuraamusmaksulla.

1 ter.   Jos rikkomiseen syyllistyy yhtiö tai laitos, sitä rangaistaan hallinnollisella seuraamusmaksulla, jonka suuruus on 10 000–5 000 000 euroa tai enintään 10 prosenttia liikevaihdosta, jos tämä määrä on suurempi kuin 5000000 euroa ja liikevaihto on määritettävissä 195 §:n 1 bis momentin mukaisesti. Edellä 1 bis momentissa tarkoitettua hallinnollista seuraamusmaksua sovelletaan yhtiön tai laitoksen edustajiin ja henkilöstöön 190 bis §:n 1 momentin a kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta siihen, mitä niistä yhtiöistä ja toimielimistä, joiden osalta rikkomukset todetaan, säädetään.

1 quater.   Jos rikkojan rikkomisen seurauksena saama etu ylittää tässä pykälässä vahvistetut enimmäisrajat, hallinnollinen seuraamusmaksu on kaksi kertaa saadun edun määrä, jos tämä määrä on määritettävissä.”

15.

Commissione Nazionale per le Società e la Borsa (Italian kansallinen yhtiö- ja pörssilautakunta, jäljempänä Consob) määräsi 18.5.2012 tekemällään päätöksellä nro 18199 D.B:lle seuraamusmaksuja sisäpiirikauppaa koskevasta hallinnollisesta rikkomuksesta, jossa oli kaksi osaa: sisäpiirikaupat ja sisäpiiritiedon laiton ilmaiseminen, jotka olivat tapahtuneet 19.–26.2.2009. Se määräsi hänelle myös 50000 euron suuruisen seuraamusmaksun koonnoksen 187 quinquiesdecies §:ssä tarkoitetusta hallinnollisesta rikkomuksesta, koska hän oli toistuvasti lykännyt kuulemistilaisuutta, johon hänet oli kutsuttu tosiseikoista perillä olevana henkilönä, ja oli kuultavaksi saavuttuaan kieltäytynyt vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Lisäksi Consob määräsi koonnoksen 187 quater §:n 1 momentissa tarkoitettuna seuraamuksena D.B:n menettämään väliaikaisesti hyvämaineisuutensa 18 kuukauden ajaksi ja koonnoksen 187 sexies §:n nojalla menetetyksi hyötyä tai sen hankkimiseen käytettyjä varoja vastaavan määrän.

16.

Tämän ennakkoratkaisupyynnön taustalla olevassa pääasian oikeudenkäynnissä D.B. vastusti ensin päätöstä Corte d’appello di Romassa (Rooman ylioikeus, Italia) ja väitti muun muassa seuraamuksen, joka hänelle määrättiin 24.2.1998 annetun asetuksen nro 58187 quinquiesdecies §:n nojalla, olevan lainvastainen. Tämän väitteen hylkäämisen jälkeen D.B. teki kassaatiovalituksen. Valitusasiaa käsitellessään Corte suprema di cassazione (ylin tuomioistuin, Italia) esitti 16.2.2018 tekemällään päätöksellä Corte costituzionalelle kaksi perustuslainmukaisuutta koskevaa kysymystä.

17.

Ensimmäinen näistä kysymyksistä koskee koonnoksen 187 quinquiesdecies §:ää, sellaisena kuin se on lisättynä 18.4.2005 annetun lain nro 62 9 §:llä, siltä osin kuin tässä säännöksessä säädetään seuraamuksia siitä, ettei Consobin vaatimuksia ole noudatettu määräajassa tai että sen tehtävien suorittamista on viivytetty, mukaan lukien sen henkilön osalta, jonka Consob valvontatehtäviään suorittaessaan katsoo syyllistyneen sisäpiirikauppaan.

18.

Corte costituzionale huomauttaa ennakkoratkaisupyynnössään, että 187 quinquiesdecies § on ristiriidassa useiden sellaisten periaatteiden kanssa, joista osa perustuu kansalliseen oikeuteen (puolustautumisoikeus ja oikeudenkäynnin osapuolten yhdenvertaisuutta koskeva periaate, joista edellisestä säädetään Italian perustuslain 24 §:n 2 momentissa ja jälkimmäisestä sen 111 §:n 2 momentissa) ja osa kansainväliseen oikeuteen ja unionin oikeuteen (Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklassa ja perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitettu oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin), ja että mainittujen periaatteiden noudattamatta jättäminen voi johtaa siihen, että kyseistä säännöstä pidetään perustuslain vastaisena Italian perustuslain 11 §:n ja 117 §:n 1 momentin nojalla.

19.

Corte costituzionalen mukaan ei vaikuta siltä, että vaikenemisoikeus, joka perustuu niihin perustuslain määräyksiin sekä unionin oikeuden ja kansainvälisen oikeuden säännöksiin ja määräyksiin, joihin vedotaan, voisi itsessään oikeuttaa sen, että henkilö kieltäytyy osallistumasta Consobin määräämään kuulemistilaisuuteen tai lykkää osallistumistaan siihen, kunhan hänelle taataan – toisin kuin nyt käsiteltävässä asiassa – oikeus olla vastaamatta hänelle kyseisessä kuulemistilaisuudessa esitettyihin kysymyksiin.

20.

Corte costituzionalen mukaan koonnoksen 187 quinquiesdecies §:n sanamuoto, sekä sellaisena kuin se oli voimassa tosiseikkojen tapahtuma-aikana että sellaisena kuin se on voimassa nyt, kattaa myös tilanteen, jossa määrätään henkilökohtainen kuuleminen sellaisen henkilön osalta, jonka Consob on jo yksilöinyt hallussaan olevien tietojen perusteella sellaisen rikkomuksen mahdolliseksi tekijäksi, jonka toteaminen kuuluu sen toimivaltaan. Näin ollen on ratkaistava, sovelletaanko vaikenemisoikeutta paitsi rikosoikeudellisissa menettelyissä myös Consobin valvontatoimintansa yhteydessä määräämissä kuulemistilaisuuksissa. Sekä Italian perustuslain 24 §:ään että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan, sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on sitä tulkinnut, perustuvat argumentit puoltavat myöntävää vastausta tähän kysymykseen.

21.

Koska henkilö, jota epäillään hallinnollisesta rikkomuksesta, joka voi johtaa rangaistusluonteiseen seuraamukseen, on velvollinen tekemään yhteistyötä valvontaviranomaisen kanssa, päinvastaiseen päätelmään liittyy vaara siitä, että hän voisi myös tosiasiallisesti edistää rikossyytteen esittämistä itseään vastaan. Italian oikeuden mukaan sisäpiirikauppa on nimittäin samanaikaisesti sekä hallinnollinen rikkomus (koonnoksen 187 bis §) että rikos (koonnoksen 184 §). Asiassa sovellettavat menettelyt voidaan aloittaa ja toteuttaa samanaikaisesti, kuten D.B:n tapauksessa on tosiasiallisesti ollut, kunhan tämä on ne bis in idem ‑periaatteen mukaista. ( 4 )

22.

Corte costituzionale väittää lisäksi, että tällä tavoin esitetyt epäilykset saavat tukea myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä.

23.

Corte costituzionalen mukaan on niin, että koska koonnoksen 187 quinquiesdecies § sisällytettiin Italian oikeusjärjestykseen direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdassa asetetun nimenomaisen velvoitteen täyttämiseksi ja sillä pannaan tällä hetkellä täsmällisesti täytäntöön asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohta ja koska vaikuttaa siltä, että näissä kahdessa säännöksessä myös asetetaan jäsenvaltioiden valvontaviranomaisille velvollisuus määrätä seuraamus siitä, että näiden viranomaisten toimivaltaan kuuluvia rikkomuksina pidettäviä liiketoimia suorittanut henkilö vaikenee kuulemistilaisuudessa, vaarana on, että 187 quinquiesdecies §:n mahdollinen toteaminen perustuslain vastaiseksi olisi ristiriidassa unionin oikeuden kanssa. On siis epävarmaa, onko tällainen seuraamuksen määräämistä koskeva velvollisuus yhteensopiva perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan kanssa, joissa myös näytetään tunnustettavan yksilön perusoikeus olla edistämättä oman syyllisyytensä toteamista ja olla joutumatta pakotetuksi antamaan tunnustusluonteisia lausuntoja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ja Italian perustuslain 24 §:stä ilmenevissä rajoissa.

24.

Corte costituzionale toteaa tässä yhteydessä tuntevansa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön, joka koskee vaikenemisoikeutta kilpailunvastaisten toimien alalla ja joka velvoittaessaan rikkojan vastaamaan puhtaasti tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin rajoittaisi kuitenkin merkittävästi nemo tenetur se detegere ‑periaatteen ulottuvuutta siltä osin kuin se merkitsee rikosoikeuden alalla asianomaisen oikeutta olla edistämättä lausumillaan edes välillisesti oman syyllisyytensä toteamista. Se toteaa, että tämä oikeuskäytäntö, joka on muodostunut oikeushenkilöitä eikä luonnollisia henkilöitä koskevissa asioissa ja suurelta osin ennen perusoikeuskirjan antamista ja sen tunnustamista oikeudellisesti samanarvoiseksi perussopimusten kanssa, näyttää olevan vaikeasti yhteen sovitettavissa sen kanssa, että Italian oikeuskäytännössä sisäpiirikaupoista säädetyt hallinnolliset seuraamukset ovat rangaistusluonteisia, kuten unionin tuomioistuin tuomiossa Di Puma ja Zecca ( 5 ) itsekin tunnustaa. Tämä rangaistusluonteisuus näyttäisi kyseisen tuomioistuimen mukaan viittaavan siihen, että rikkomuksesta epäillylle on annettava vastaavat takeet kuin rikosoikeuden alalla.

25.

Lisäksi Corte costituzionale katsoo, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö vastaa täysin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jossa syytetylle myönnetty vaikenemisoikeus vaikuttaa huomattavasti laajemmalta myös hallinnollisissa menettelyissä, joiden tavoitteena on rangaistusluonteisten seuraamusten määrääminen.

26.

Koska unionin tuomioistuin ja unionin lainsäätäjä eivät ole tähän mennessä käsitelleet kysymystä siitä, velvoitetaanko perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklassa – kun otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö – myöntämään vaikenemisoikeus myös sellaisissa hallinnollisissa menettelyissä, joiden johdosta voidaan määrätä rangaistusluonteisia seuraamuksia, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että ennen kuin se lausuu käsiteltäväkseen saatetusta perustuslainmukaisuutta koskevasta kysymyksestä, on tarpeen saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, jotta se antaisi ohjeita direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan, sellaisena kuin sitä sovelletaan ajallisesti, sekä asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan tulkinnasta ja tarvittaessa niiden pätevyydestä perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklaan nähden. Erityisesti on ratkaistava, sallitaanko näissä säännöksissä jäsenvaltioiden olla määräämättä seuraamuksia henkilölle, joka kieltäytyy vastaamasta sellaisiin valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen, josta rangaistuksena on rikosoikeudellisia seuraamuksia tai rangaistusluonteisia hallinnollisia seuraamuksia.

27.

Tässä tilanteessa Corte costituzionale on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28.

Kirjallisia huomautuksia ennakkoratkaisukysymyksistä ovat esittäneet D.B., Italian hallitus, Espanjan hallitus, Euroopan unionin neuvosto, Euroopan parlamentti sekä Euroopan komissio.

29.

Nämä samat osapuolet esittivät suulliset lausumansa 13.7.2020 pidetyssä istunnossa.

30.

Neuvosto huomauttaa kirjelmissään Corte costituzionalen itse toteavan ennakkoratkaisupyynnössä, että pääasiassa kyseessä oleviin tosiseikkoihin sovelletaan ajallisesti ainoastaan direktiiviä 2003/6, kun taas asetuksella N:o 596/2014, jolla kyseinen direktiivi kumottiin ja korvattiin, säännellään asiaa tällä hetkellä ilman, että se muutoin liittyisi kyseessä olevan kansallisen menettelyn taustalla olevaan tilanteeseen.

31.

Korostaessaan, että ainoa pääasian kannalta merkityksellinen säännös on direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohta, Corte costituzionale näyttää neuvoston mukaan implisiittisesti myöntävän, että vastaukset sen kysymyksiin, jotka koskevat asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan tulkintaa ja pätevyyttä, eivät ole tarpeen asian taustalla olevan oikeusriidan ratkaisemiseksi, vaan niillä pyritään ennen kaikkea selventämään lainsäädännön tilannetta tulevaisuutta varten.

32.

Näin ollen on aluksi pohdittava, onko myös asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdalla merkitystä sen kannalta, että Corte costituzionale voi ratkaista Corte suprema di cassazionen esittämät kysymykset.

33.

Tältä osin muistutan aluksi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Tästä voidaan poiketa ainoastaan poikkeustapauksissa, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella tai pätevyyden tutkimisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin ja jotta se ymmärtäisi syyt, joiden vuoksi kansallinen tuomioistuin katsoo tarvitsevansa vastaukset näihin kysymyksiin, jotta se voi ratkaista siinä vireillä olevan oikeusriidan. ( 6 )

34.

Käsiteltävässä asiassa vaikuttaa mielestäni siltä, että neuvoston esittämä väite perustuu toteamukseen, jonka mukaan ennakkoratkaisupyyntö ei täytä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa asetettua vaatimusta, koska yhtäältä pyynnössä ei selosteta niitä syitä, joiden vuoksi Corte costituzionale on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä asetuksen N:o 596/2014 tulkinnasta tai pätevyydestä, ja toisaalta siinä ei todeta yhteyttä kyseisen asetuksen ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavan kansallisen oikeuden välillä. Neuvoston mukaan nämä puutteet johtavat siihen, että unionin tuomioistuimen on annettava neuvoa-antava lausunto hypoteettisista kysymyksistä, minkä vuoksi nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä osittain tutkimatta.

35.

En voi yhtyä tähän näkemykseen seuraavista syistä.

36.

Huomautan työjärjestyksen 94 artiklan c alakohtaan sisältyvän vaatimuksen ensimmäisestä osasta, että Corte costituzionale toteaa ennakkoratkaisupyynnössään selvästi, että pyydetty tulkinta on perusteltu, koska on olemassa vaara, että koonnoksen 187 quinquiesdecies §:n mahdollinen toteaminen perustuslain vastaiseksi olisi ristiriidassa myös sen velvoitteen kanssa, joka nykyään perustuu asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohtaan ja koskee seuraamuksen määräämistä. Näin tehdessään Corte costituzionale näyttää mielestäni implisiittisesti myöntävän, että sen päätös ei koske ainoastaan koonnoksen 187 quinquiesdecies §:ää sellaisena, kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikana, vaan myös sellaisena, kuin se on voimassa tällä hetkellä. Kuten komissio kirjallisissa huomautuksissaan nimittäin toteaa, perustuslakia ja perustuslakituomioistuimen toimintaa koskevista säännöksistä 11.3.1953 annetun lain nro 87 (legge 11 marzo 1953, no 87 – Norme sulla costituzione e sul funzionamento della Corte costituzionale) (GURI nro 62, 14.3.1953) 27 §:stä ilmenee, että jos Corte costituzionale hyväksyy lain tai laintasoisen säädöksen perustuslainmukaisuutta koskevan vaatimuksen tai kanteen, se lausuu kanteen kohteen rajoissa sekä perustuslain vastaisista että niistä säännöksistä, joiden perustuslain vastaisuus on seurausta tehdystä päätöksestä. Se, ettei ennakkoratkaisupyynnössä viitata nimenomaisesti kyseiseen säännökseen, jossa rajoitetaan perustuslainmukaisuutta koskevan vaatimuksen tai kanteen hyväksymisestä tehtyjen päätösten ulottuvuutta tavalla, joka ei varmastikaan poikkea muiden perustuslakituomioistuinten menettelyistä unionissa, ei kuitenkaan vaikuta riittävältä perusteelta päätelmälle, jonka mukaan kyseisen vaatimuksen ensimmäistä osaa ei noudatettaisi.

37.

Toisesta osasta on riittävää huomauttaa Corte costituzionalen toteavan ennakkoratkaisupyynnössään, että kyseessä olevalla kansallisella säännöksellä eli koonnoksen 187 quinquiesdecies §:llä pantiin tosiseikkojen tapahtuma-aikana täytäntöön direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohta ja nykyään sillä pannaan täytäntöön asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohta. Vaikka onkin totta, että pääasiassa sovellettava lainsäädäntö on koonnoksen 187 quinquiesdecies §, sellaisena kuin sillä saatettiin direktiivi 2003/6 osaksi kansallista lainsäädäntöä, on myös totta, että kun otetaan huomioon direktiivin 2003/6 ja asetuksen N:o 596/2014 säännösten välinen johdonmukaisuus, asetuksen ja pääasiassa sovellettavan lainsäädännön välistä yhteyttä on mielestäni pidettävä toteen näytettynä.

38.

Näin ollen ehdotan, että unionin tuomioistuin ottaa ennakkoratkaisukysymykset tutkittavaksi.

39.

Ennakkoratkaisupyynnön sanamuodosta ilmenee, että Corte costituzionale pyrkii muun muassa saamaan selvennystä siihen, mikä ulottuvuus sen on myönnettävä luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeudelle, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöjen väitetään eroavan tältä osin toisistaan. ( 7 )

40.

Kun otetaan huomioon ennakkoratkaisukysymysten muotoilu sekä se, että toisen kysymyksen tarkastelu riippuu ensimmäiseen kysymykseen annettavasta vastauksesta, tämä ongelma on mielestäni vaarassa jäädä unionin tuomioistuimen tulevassa tuomiossaan tekemän arvioinnin ulkopuolelle.

41.

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voidaan antaa hyödyllinen vastaus, jonka perusteella se voi laatia perustuslainmukaisuutta koskevan tuomionsa sisällön, sen unionin tuomioistuimelle esittämät kysymykset on mielestäni tarpeen muotoilla uudelleen.

42.

On nimittäin muistettava, että SEUT 267 artiklaan perustuvassa kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välisessä yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen toimivaltaa muotoilla uudelleen sille esitetyt kysymykset perustellaan sillä, että unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella se voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. ( 8 )

43.

Toisaalta totean, että ennakkoratkaisukysymysten uudelleenmuotoilu vaikuttaa mielestäni yleisesti hankalalta toimenpiteeltä, joka edellyttää unionin tuomioistuimelta suurta varovaisuutta, jotta vältettäisiin kaikenlainen puuttuminen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimivaltaan, sillä ainoastaan sen tehtävänä on arvioida sen käsiteltäväksi saatetussa oikeusriidassa esiin tulleiden oikeuskysymysten merkitystä asian kannalta ja sitä, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi. ( 9 )

44.

Käsiteltävässä asiassa osa asianomaisista osapuolista on ehdottanut ensimmäisen kysymyksen uudelleenmuotoilua siten, että sillä pyritään selvittämään lähinnä, onko direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohtaa ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohtaa, luettuina perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan valossa, tulkittava siten, että niissä sallitaan jäsenvaltioiden olla määräämättä seuraamuksia henkilölle, joka kieltäytyy vastaamasta sellaisiin valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen, josta rangaistuksena on luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia.

45.

Tällaisella uudelleenmuotoilulla otetaan mielestäni vääristyneellä tavalla huomioon ensimmäisen kysymyksen kohde, joka koskee sitä, onko jäsenvaltioiden – kun ne toteuttavat kansallisen lainsäädännön osaksi saattamista ja täytäntöönpanoa koskevia toimenpiteitä – ylipäätään mahdollista tulkita mainittuja säännöksiä vaikenemisoikeuden mukaisesti, ja kierretään tosiasiallisesti kyseessä olevien säännösten pätevyyteen liittyvä ongelma, joka on toisen kysymyksen kohteena.

46.

Tällaisen lopputuloksen välttämiseksi katson, että uudelleenmuotoilun on koskettava sitä, voidaanko näitä säännöksiä direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuoto huomioon ottaen tulkita perusoikeuksien ja erityisesti perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklaan perustuvan vaikenemisoikeuden mukaisesti, vai olisiko tällainen tulkinta päinvastoin contra legem. Vastauksen ollessa myöntävä on selvää, että epäilyt näiden määräysten pätevyydestä mainittuihin perusoikeuskirjan artikloihin nähden poistuvat. Lisäksi tämän uudelleenmuotoilun on annettava unionin tuomioistuimelle mahdollisuus ottaa kantaa vaikenemisoikeuden täsmällistä ulottuvuutta koskeviin ongelmiin, sellaisina kuin ne esitetään tämän ratkaisuehdotuksen 39 kohdassa.

47.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin muotoilee ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kaksi ennakkoratkaisukysymystä uudelleen seuraavasti:

Millainen ulottuvuus on annettava perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvalle luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeudelle, kun otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö ja Euroopan unionin tuomioistuimen kilpailunvastaisia toimia koskeva oikeuskäytäntö, jos direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuoto mahdollistaisi niiden tulkitsemisen vaikenemisoikeuden mukaisesti?

48.

Uudelleenmuotoillun kysymyksen sisäisen logiikan mukaisesti tutkin, mahdollistaako kyseessä olevien artiklojen sanamuoto vaikenemisoikeuden mukaisen tulkinnan, ja jos asia on näin, näiden säännösten pätevyyttä ei siis voida kyseenalaistaa. Tämä riippuu siitä, onko nämä säännökset ymmärrettävä siten, että niissä ei velvoiteta jäsenvaltioita määräämään seuraamuksia henkilölle, joka kieltäytyy vastaamasta sellaisiin valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen, josta rangaistuksena on luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia ( 10 ) (osa b). On kuitenkin huomattava, että tämä edellyttää myöntävää vastausta kysymykseen siitä, voidaanko vaikenemisoikeutta soveltaa sekä rikosoikeudellisissa menettelyissä että sellaisissa hallinnollisissa menettelyissä, jotka voivat johtaa luonteeltaan rikosoikeudellisten seuraamusten määräämiseen. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää useita tällaista vastausta puoltavia perusteluja, se näyttää pyytävän unionin tuomioistuinta hälventämään loputkin tätä asiaa koskevat epäilykset. Käsittelen siis tätä seikkaa ensimmäiseksi (osa a). Lopuksi otan kantaa siihen, mikä ulottuvuus on tässä yhteydessä annettava perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvalle vaikenemisoikeudelle (osa c).

49.

Aluksi on huomautettava, ettei perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa (oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin) eikä sen 48 artiklan 2 kohdassa (syyttömyysolettama) määrätä nimenomaisesti oikeudesta vaieta.

50.

Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohtaan sisältyvän vastaavuuslausekkeen mukaan perusoikeuskirjassa vahvistettujen oikeuksien merkitys ja ulottuvuus kuitenkin vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, ja niiden on oltava ”samat kuin” vastaavassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklassa, ja perusoikeuskirjan selityksissä todetaan sen 47 artiklan toisen kohdan osalta, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleesta johtuvia takuita ”sovelletaan unionissa kuitenkin samalla tavalla”, ja sen 48 artiklan 2 kohdan osalta, että kyseisellä oikeudella on ”sama merkitys ja kattavuus” kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleessa vahvistetulla oikeudella. ( 11 )

51.

Vaikka on totta, että myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tekstissä ei lainkaan viitata vaikenemisoikeuteen, on muistettava, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti katsonut, että vaikka kyseistä oikeutta ei ole nimenomaisesti tunnustettu, oikeus vaieta ja oikeus olla edistämättä oman syyllisyytensä toteamista osana vaikenemisoikeutta ovat ”yleisesti tunnustettuja kansainvälisen oikeuden sääntöjä, jotka muodostavat [Euroopan ihmisoikeussopimuksen] 6 artiklassa vahvistetun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteen ytimen”. ( 12 )

52.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan aineellisen soveltamisalan osalta kyseisen artiklan sanamuodosta ilmenee, että tämän määräyksen rikosoikeudellista osaa voidaan soveltaa aina, kun kyse on ”rikossyytteestä”.

53.

Yleisesti kuitenkin tiedetään, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tulkinnut rikoksen käsitettä laajasti voidakseen ottaa huomioon sekä menettelyt, jotka voivat johtaa kansallisen lainsäätäjän rikosoikeuden piiriin luokittelemien seuraamusten määräämiseen, että sen hallinnollisiksi, verotuksellisiksi tai kurinpidollisiksi luokittelemat menettelyt, jotka ovat kuitenkin luonteeltaan olennaisesti rikosoikeudellisia. Tällainen itsenäinen tulkinta perustuu tuomion Engel ( 13 ) antamisen jälkeen laadittuihin perusteisiin, jotka unionin tuomioistuin esitti sittemmin tuomiossa Bonda, ( 14 ) eli rikkomisen luonnehdintaan kansallisessa oikeudessa, kyseisen rikkomisen luonteeseen ja sen seurauksen ankaruuteen, joka tekijälle voidaan määrätä (jäljempänä tuomion Bonda perusteet).

54.

Näitä perusteita on tarkasteltava lyhyesti, sellaisina kuin niitä on luonnehdittu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. ( 15 )

55.

Ensimmäisellä perusteella, joka liittyy rikkomisen luonnehdintaan kansallisessa oikeudessa, ei ole merkitystä silloin, kun kyse on hallinnolliseksi luokitellusta seuraamuksesta. ( 16 ) Tällaisessa tapauksessa on tarpeen tutkia kaksi muuta perustetta.

56.

Toista perustetta, jonka tarkoituksena on selvittää rikkomisen todellinen luonne, arvioidaan tiettyjen tekijöiden perusteella, kun otetaan huomioon, että rangaistava teko on luonteeltaan rikosoikeudellinen erityisesti silloin, kun kansallisessa oikeudessa säädetty seuraamus on suunnattu yleisesti kansalaisille eikä tarkkaan rajatulle adressaattijoukolle, ( 17 ) kun seuraamuksella on repressiivisiä ja ennaltaehkäiseviä tarkoituksia ( 18 ) eikä sen tarkoituksena ole ainoastaan omaisuusvahinkojen korvaaminen ( 19 ) ja kun kansallisella seuraamussäännöksellä turvataan oikeudellinen intressi, jonka suojaaminen on yleensä varmistettu rikosoikeudessa. ( 20 )

57.

Kolmas peruste koskee erityisesti sen seuraamuksen ankaruutta, joka sille, jota asia koskee, voidaan määrätä ja joka määritetään sen mukaan, minkälainen seuraamus asianomaiselle henkilölle voidaan lähtökohtaisesti määrätä, ei tosiasiallisesti määrätyn seuraamuksen mukaan. ( 21 ) Vapaudenmenetystä koskevat rangaistukset ovat määritelmän mukaan rikosoikeudellisia, ( 22 ) aivan kuten rahamääräiset seuraamukset, jotka voidaan muuntaa vankeudeksi, jos ne jätetään maksamatta, tai jotka johtavat rikosrekisterimerkintään. ( 23 )

58.

Toinen ja kolmas peruste ovat lähtökohtaisesti vaihtoehtoisia. Kumulatiivinen tarkastelu on kuitenkin mahdollinen silloin, kun rikossyytteen olemassaolosta ei voida tehdä selvää päätelmää tarkastelemalla kutakin perustetta erikseen. ( 24 )

59.

Kun näiden perusteiden arvioinnista ilmenee, että kyseessä oleva hallinnollinen menettely voi johtaa luonteeltaan rikosoikeuden alaan kuuluvan seuraamuksen määräämiseen, on sovellettava kaikkia Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikosoikeudelliseen osaan liittyviä takeita, mukaan lukien oikeutta vaieta. On nimittäin niin, että kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toteaa, että seuraamus, joka voidaan määrätä tutkintamenettelyn päätteeksi, on luonteeltaan rikosoikeudellinen, se ei esitä lisäpohdintoja kyseessä olevan nimenomaisen oikeuden sovellettavuudesta, koska sovellettavuus on väistämätön seuraus seuraamuksen tällaisesta luonnehdinnasta. ( 25 )

60.

Joka tapauksessa on korostettava, että – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustellusti huomauttaa – vaikenemisoikeus on jo useaan otteeseen myönnetty henkilöille, jotka eivät ole vastanneet hallintoviranomaisten kysymyksiin hallinnollisten rikkomusten toteamista koskevissa menettelyissä. Näissä tapauksissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin piti selvästi ratkaisevana sitä, että seuraamukset, joita hallintoviranomainen sovelsi suorittamansa tutkinnan kohteena oleviin rikkomisiin, olivat luonteeltaan rikosoikeudellisia. ( 26 )

61.

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että kun tutkitut seuraamukset luokitellaan tuomiossa Bonda esitettyjen perusteiden kannalta rikosoikeudellisiksi, vaikenemisoikeuden tunnustaminen on automaattinen toimenpide.

62.

Tässä vaiheessa on määritettävä, onko direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohtaa ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohtaa kyseisten säännösten sanamuoto huomioon ottaen mahdollista tulkita vaikenemisoikeuden mukaisesti eli siten, että niissä ei velvoiteta jäsenvaltioita määräämään seuraamuksia henkilölle, joka kieltäytyy vastaamasta sellaisiin valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen, josta rangaistuksena on luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tällainen mahdollisuus vahvistettaisiin, kysymykseen näiden säännösten pätevyydestä perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklaan nähden olisi vastattava myöntävästi.

63.

Tätä varten on aluksi määritettävä lyhyesti tämän kysymyksen kohteena olevien säännösten oikeudellinen asiayhteys.

64.

Direktiivin 2003/6 tavoitteena on torjua markkinoiden väärinkäyttöä. Kuten sen johdanto-osan 2 ja 12 perustelukappaleesta ilmenee, siinä kielletään sisäpiirikaupat ja markkinoiden manipulointitoimet, jotta varmistetaan rahoitusmarkkinoiden luotettavuus ja lujitetaan sijoittajien luottamusta kyseisiin markkinoihin, luottamusta, joka perustuu muun muassa siihen, että kyseisiä sijoittajia kohdellaan yhdenvertaisesti ja suojataan sisäpiiritiedon laittomalta käytöltä. ( 27 )

65.

Sen varmistamiseksi, että sääntelykehys on riittävä, direktiivissä 2003/6 säädettyjen kieltojen rikkominen on viipymättä saatava selville, ja siitä on määrättävä seuraamukset. ( 28 ) Tätä silmällä pitäen kyseisen direktiivin 14 artiklassa säädetään vaatimukset, joiden mukaiseksi jäsenvaltioiden on saatettava kansallinen seuraamusjärjestelmänsä.

66.

Sen lisäksi, että asetuksella N:o 596/2014 pyritään samoihin tavoitteisiin kuin direktiivillä 2003/6, ( 29 ) sillä pyritään ottamaan käyttöön yhdenmukaisempi ja vahvempi oikeudellinen kehys erityisesti lujittamalla valvontaa, tutkintaa ja seuraamuksia koskevia valvontaviranomaisen valtuuksia. ( 30 ) Seuraamusten alalla kyseisen asetuksen 30 artiklassa laajennetaan niiden vaatimusten ryhmää, joiden mukaiseksi jäsenvaltioiden on saatettava kansallinen järjestelmänsä.

67.

Säännöksistä, joita unionin tuomioistuinta pyydetään tulkitsemaan nyt käsiteltävässä asiassa, on huomautettava, että direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on määritettävä hallinnolliset seuraamukset, joita sovelletaan, jos valvontaviranomaisen suorittamassa tutkimuksessa kieltäydytään yhteistyöstä. Kyseiseen artiklaan sisältyvä nimenomainen viittaus saman direktiivin 12 artiklaan edellyttää, että kyseessä olevaa säännöstä luetaan yhdessä 12 artiklan kanssa, jonka 2 kohdan b alakohdassa säädetään valvontaviranomaisen valtuuksien vähimmäissisällön osalta, että näihin valtuuksiin on sisällyttävä oikeus ”vaatia tietoja kaikilta henkilöiltä, myös niiltä, jotka osallistuvat toimeksiantojen lähettämiseen tai asianomaisten liiketoimien toteuttamiseen, sekä heidän päämiehiltään, ja tarvittaessa kutsua henkilö kuultavaksi”. ( 31 ) Toisin sanoen direktiivin 2003/06 12 artiklan mukaan sitä, kuinka laaja on niiden henkilöiden ryhmä, joiden osalta valvontaviranomainen voi käyttää kyseistä oikeutta, ei ole lähtökohtaisesti rajattu mitenkään.

68.

Asetuksen 30 artiklan 1 kohdan b alakohdasta on todettava, että siinä säädetään lähinnä, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että valvontaviranomaisella on valtuudet määrätä seuraamuksia ja toteuttaa hallinnollisia toimenpiteitä siltä osin kuin kyseessä on ”kieltäytyminen yhteistyöstä – – tutkimuksessa, tarkastuksessa tai pyynnössä taikka kieltäytyminen suostumasta niihin”. Koska mainitussa asetuksen N:o 596/2014 30 artiklassa viitataan nimenomaisesti tämän saman asetuksen 23 artiklaan, sitä on välttämättä luettava yhdessä tämän viimeksi mainitun säännöksen kanssa, jonka 2 kohdassa määritetään valvontaviranomaisen valvonta- ja tutkintavaltuuksien vähimmäissisältö siten, että näihin valtuuksiin kuuluu muun muassa valtuus ”vaatia tai pyytää tietoja kaikilta henkilöiltä, myös niiltä, jotka osallistuvat toimeksiantojen lähettämiseen tai asianomaisten liiketoimien toteuttamiseen, sekä heidän päämiehiltään, ja tarvittaessa kutsua tällainen henkilö kuultavaksi tietojen saamiseksi”. ( 32 )

69.

Adjektiivin ”kaikki” semanttinen teho yhdistettynä siihen, ettei ole nimenomaisesti suljettu pois, että jäsenvaltiot voisivat määrätä seuraamuksia yhteistyöstä kieltäytymisen vuoksi henkilöille, joiden vastauksista voisi käydä ilmi heidän syyllisyytensä valvontaviranomaisen toimivaltaan kuuluvaan rikkomukseen, voi Italian hallituksen kirjallisten huomautusten mukaan olla perusteena direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan tulkinnalle, jonka mukaan jäsenvaltioiden on myös määrättävä mainituille henkilöille hallinnollisia seuraamuksia.

70.

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tällainen päätelmä on virheellinen.

71.

Tältä osin on korostettava yhtäältä, että adjektiivilla ”kaikki” viitataan molemmissa kyseessä olevissa säädöksissä henkilöihin, joilta valvontaviranomaisella on oikeus pyytää tietoja tai joita tällä viranomaisella on oikeus kutsua kuultavaksi tietojen saamiseksi, eikä suoraan henkilöihin, joille se on velvollinen määräämään seuraamuksen näiden kieltäytyessä yhteistyöstä kyseisen viranomaisen suorittamassa tutkinnassa, mikä vaikuttaa tämän sanamuodon mukaisen tulkinnan luotettavuuteen. Mielestäni on toisaalta ennen kaikkea niin, että tulkinta, jossa katsotaan, ettei ole nimenomaisesti suljettu pois mahdollisuutta määrätä seuraamuksia henkilöille, joiden vastauksista voisi käydä ilmi heidän syyllisyytensä valvontaviranomaisen toimivaltaan kuuluvaan rikkomukseen, perustuu välttämättä siihen olettamukseen, että sekä direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdassa että asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että yhteistyövelvoitteen noudattamatta jättämisestä kyseisen viranomaisen suorittamissa tutkimuksissa määrätään luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia. Kuten edellä todettiin, vaikenemisoikeutta sovelletaan ainoastaan rikosoikeudellisissa menettelyissä tai hallinnollisissa menettelyissä, joissa voidaan määrätä luonteeltaan rikosoikeudellisia seuraamuksia.

72.

Totean kuitenkin jo nyt, että sovellettaessa muita unionin tuomioistuimen perinteisiä tulkintamenetelmiä, kuten kyseessä olevien säännösten systemaattista ja historiallista tulkintaa, ilmenee mielestäni selvästi, että tämä kyseessä olevien säännösten tulkinta on virheellinen.

73.

Direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan systemaattinen tulkinta edellyttää ensinnäkin, että otetaan huomioon tämän saman säännöksen 1 kohta, jonka mukaan ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että jollei tämän direktiivin nojalla annettuja säännöksiä noudateta, tästä vastuussa olevien henkilöiden suhteen voidaan niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti toteuttaa aiheellisia hallinnollisia toimenpiteitä tai määrätä hallinnollisia seuraamuksia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta määrätä rikosoikeudellisia seuraamuksia. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kyseiset toimenpiteet ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. Tästä kohdasta kuitenkin ilmenee, että jäsenvaltioilla on laaja harkintavalta säätäessään toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on rangaista niiden kansallisten säännösten rikkomisesta, jotka on annettu direktiivin 2003/6 saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä. Niillä ei yleisesti ottaen ole nimenomaista velvollisuutta säätää mahdollisten rikosoikeudellisten seuraamusten lisäksi luonteeltaan rikosoikeudellisista hallinnollisista seuraamuksista, vaan jopa oikeus päättää määrätä pelkkiä ”asianmukaisia hallinnollisia toimenpiteitä” varsinaisten hallinnollisten seuraamusten sijaan. On lisäksi niin, että vaikka jäsenvaltiot päättävät ottaa kansallisessa lainsäädännössään käyttöön ”hallinnollisia seuraamuksia”, niillä kyseisten seuraamusten ulottuvuuden osalta olevaa harkintavaltaa rajoittaa ainoastaan velvollisuus taata, että seuraamukset ovat ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. ( 33 ) Tämä velvollisuus ei mielestäni välttämättä tarkoita velvollisuutta säätää luonteeltaan rikosoikeudellisia seuraamuksia, koska myös muunlaiset seuraamukset voivat lähtökohtaisesti olla tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. ( 34 ) En nimittäin ymmärrä, miten voitaisiin sulkea pois se, että seuraamuksella, joka ei täytä tuomion Bonda toista perustetta, koska sillä on yksinomaan ennaltaehkäisevä tai korjaava tarkoitus, tai joka ei täytä tuomion Bonda kolmatta perustetta vähäisen määränsä takia, voisi olla mainitut ominaispiirteet.

74.

Tämä tulkinta vaikuttaa mielestäni lisäksi samansuuntaiselta julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotukseen Spector Photo Group ja Van Raemdonck sisältyvän kohdan kanssa. ( 35 ) Todettuaan, että direktiivin 2003/6 14 artikla kuuluu kyseisen direktiivin säännöksiin, joissa asetetaan ”vähimmäisvaatimuksia”, ja että ”jäsenvaltioille annetaan valtuudet toteuttaa niitä pidemmälle meneviä toimenpiteitä” julkisasiamies nimittäin toteaa, että kyseisessä artiklassa ”säädetään ainoastaan, että jäsenvaltioiden on säädettävä tehokkaista ja varoittavista hallinnollisista toimenpiteistä” ja että näin ollen direktiivillä 2003/6 yhdenmukaistetaan seuraamuksien laji ainoastaan ”vähimmäistasolle”. ( 36 )

75.

Asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan systemaattisen tulkinnan osalta katson, ettei myöskään siitä voida päätellä, että kyseisen säännöksen on tulkittava asettavan jäsenvaltioille velvoitteen säätää luonteeltaan rikosoikeudellisten hallinnollisten seuraamusten järjestelmästä. Kyseisen asetuksen 30 artiklan 1 kohdassa tosin rajoitetaan jäsenvaltioiden harkintavaltaa siltä osin kuin siinä säädetään lähinnä, että niiden on otettava käyttöön sekä hallinnollisia toimenpiteitä että hallinnollisia seuraamuksia rangaistakseen sen säännösten rikkomisesta, eikä siinä anneta niille mahdollisuutta valita näiden kahden seuraamusmekanismin välillä. On kuitenkin huomattava, että yhteistyövelvoitteen noudattamatta jättämiseen ei sovelleta mainitun asetuksen 30 artiklan 2 kohtaa, jossa sisällytetään niihin hallinnollisiin toimenpiteisiin ja seuraamuksiin, joita valvontaviranomaisten on ainakin voitava määrätä rikosoikeudellisten seuraamusten lisäksi, tiettyjä seuraamuksia, jotka ovat todennäköisesti luonteeltaan rikosoikeudellisia tuomion Bonda perusteiden mukaan. ( 37 )

76.

Nämä ovat siis ne perusteet, joita valvontaviranomaisen on kansallisen oikeuden mukaisesti sovellettava määrittäessään seuraamuksen muodon ja tason asetuksen N:o 596/2014 31 artiklan 1 kohdan a–g alakohdassa ( 38 ) säädetyissä rajoissa sekä sen erilaisen painoarvon, joka kyseisen viranomaisen on saman kansallisen oikeuden mukaan annettava näille perusteille, jotka ovat mielestäni ratkaisevia seuraamuksen mahdollisen rikosoikeudellisen luonteen toteamiseksi.

77.

Direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan historiallisesta tulkinnasta ilmenee mielestäni myös, että antaessaan nämä kaksi säädöstä unionin lainsäätäjä ei halunnut velvoittaa jäsenvaltioita määräämään direktiivin 2003/6 täytäntöönpanotoimenpiteiden tai asetuksen N:o 596/2014 säännösten noudattamatta jättämisestä rikosoikeudellisia seuraamuksia tai luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia, koska kyseisen direktiivin ja kyseisen asetuksen tarkoituksena oli pelkästään kansallisten seuraamusjärjestelmien yhdenmukaistaminen vähimmäistasolle. Direktiivin 2003/6 osalta tämä on selvästi seurausta direktiiviehdotuksesta, jossa komissio täsmensi, että ”[seuraamuksia koskevat säännöt] itsessään kuuluvat – – jäsenvaltioiden toimivallan piiriin” ja että ”seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Jokainen jäsenvaltio päättää kuitenkin itse seuraamuksista, joita sovelletaan rikottaessa määriteltyjä toimenpiteitä tai henkilön kieltäytyessä yhteistyöstä tämän direktiivin 12 artiklan mukaisessa tutkimuksessa”. ( 39 ) Asetuksen N:o 596/2014 osalta aikomus jatkaa samaa yhdenmukaistamisen tasoa ilmenee yhtä selvästi asetusehdotuksen kohdasta, jossa komissio toteaa, että ”asetuksessa säädetään vähimmäissäännöt, jotka koskevat hallinnollisia toimenpiteitä, seuraamuksia ja sakkoja. Tämä ei estä yksittäisiä jäsenvaltioita asettamasta tiukempia normeja”. ( 40 )

78.

Kun otetaan huomioon jäsenvaltioille annettu laaja harkintavalta niille direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla kuuluvien velvoitteiden täytäntöönpanossa niiden pyrkiessä yhdenmukaistamisen vähimmäistasoon, ei mielestäni ole yllättävää, että unionin lainsäätäjä ei ole huolehtinut sen täsmentämisestä, että vaikka luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia otetaan käyttöön kansallisella tasolla, niitä ei voida soveltaa henkilöön, joka tällaisilla seuraamuksilla rangaistavaa rikkomista tutkittaessa kieltäytyy vastaamasta valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen. Jättäessään jäsenvaltioille vapauden määrittää niiden seuraamusten luonne ja ulottuvuus, joista säädetään valvontaviranomaisen kanssa tehtävää yhteistyötä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämisestä, lainsäätäjä on mielestäni väistämättä myöntänyt, että seuraamuksen määrääminen voidaan sulkea pois niiden perusoikeuksien tunnustamisen seurauksena, jotka perusoikeuskirjassa liitetään rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Toisin sanoen – kuten neuvosto kirjallisissa huomautuksissaan toteaa – se, että sekä direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohta että asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohta on laadittu sanamuodoltaan yleisiksi ja ehdottomiksi, ei merkitse sitä, ettei jonkin perusoikeuden kunnioittamiseen liittyviä poikkeuksia voitaisi ottaa käyttöön tulkinnan keinoin.

79.

Tältä osin on huomautettava, että direktiivin 2003/6 johdanto-osan 44 perustelukappaleessa ( 41 ) ja asetuksen N:o 596/2014 johdanto-osan 77 perustelukappaleessa ( 42 ) kodifioidaan periaate, jonka mukaan unionin johdetun oikeuden säännöksiä on tulkittava perusoikeuksien mukaisesti. ( 43 ) Nyt käsiteltävässä asiassa velvollisuutta määrätä seuraamuksia siitä, että henkilö kieltäytyy yhteistyöstä valvontaviranomaisen kanssa, on kyseisen periaatteen mukaan tulkittava perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvan vaikenemisoikeuden mukaisesti, ja tämä oikeus on tunnustettava silloin, kun menettely voi johtaa luonteeltaan rikosoikeudellisten seuraamusten määräämiseen.

80.

On sitä vastoin täsmennettävä, että toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää katsovan, edellä mainittu periaate ei edellytä, että tulkittaessa velvollisuutta määrätä seuraamuksia siitä, että henkilö kieltäytyy valvontaviranomaisen kanssa tehtävästä yhteistyöstä, on otettava huomioon tarve noudattaa jäsenvaltioiden lainsäädännössä taattua perusoikeuksien suojan tasoa, jos viimeksi mainittu on unionin oikeudessa taattua tasoa korkeampi.

81.

Tällaista tulkintaa ei ensinnäkään tue – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää väittävän – direktiivin 2003/6 14 artiklan 1 kohdassa ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdassa, jotka liittyvät jäsenvaltioiden velvollisuuteen määrätä seuraamuksia, oleva virkkeen osa ”kansallisen lainsäädännön mukaisesti”. Tämän osan lisäämisellä pyritään nimittäin mielestäni vain korostamaan sitä, että seuraamuksia koskevat säännöt edellyttävät kansallisen lainsäätäjän suorittamaa seuraamuksen täytäntöönpanoa. ( 44 )

82.

Unionin tuomioistuin on jo kuitenkin yleisesti hylännyt tällaisen tulkinnan antamassaan tuomiossa Melloni. ( 45 ) Kyseisen tuomion antamiseen johtaneessa asiassa Tribunal Constitucionalin (perustuslakituomioistuin, Espanja) esittämä kolmas ennakkoratkaisukysymys koski sitä, sallitaanko perusoikeuskirjan 53 artiklassa ( 46 ) jäsenvaltion soveltaa sen perustuslaissa taattua korkeampaa perusoikeuksien suojan tasoa. Unionin tuomioistuimen suuri jaosto vastasi tähän kieltävästi, koska mainitun 53 artiklan tällainen tulkinta loukkaisi unionin oikeuden ensisijaisuutta, yhtenäisyyttä ja tehokkuutta. ( 47 )

83.

Tällainen tulkinta loukkaisi nyt käsiteltävässä asiassa myös unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatetta, koska se sallisi jäsenvaltion estää täysin perusoikeuskirjan mukaisten unionin oikeuden säännösten eli direktiivin 2003/6 14 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan soveltamisen pelkästään sillä perusteella, että niissä ei noudateta kyseisen valtion perustuslaissa taattuja perusoikeuksia. Lisäksi se loukkaisi unionin oikeuden yhtenäistä ja tehokasta soveltamista, koska sillä kyseenalaistettaisiin vaikenemisoikeuden suojan yhtenäinen taso silloin, kun on kyse seuraamuksen määräämisestä valvontaviranomaisen kanssa tehtävää yhteistyötä koskevan velvollisuuden laiminlyönnistä, ja se voisi estää seuraamusten määräämistä koskevien valvontaviranomaisten valtuuksien yhdenmukaistamisen mainitun laiminlyönnin osalta.

84.

Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 2003/6 14 artiklan 1 kohdan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuotoa on mahdollista tulkita perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvan vaikenemisoikeuden mukaisesti ja ettei kyseisten säännösten pätevyyttä viimeksi mainittuihin määräyksiin nähden voida siten kyseenalaistaa. On siis mahdollista käsitellä kyseessä olevan oikeuden ulottuvuuteen liittyviä ongelmia.

85.

Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 39 kohdassa mainitaan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta myös, millainen laajuus luonnollisten henkilöiden perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvalle vaikenemisoikeudelle on annettava hallinnollisissa menettelyissä, joiden tarkoituksena on luonteeltaan rikosoikeudellisten seuraamusten määrääminen, kuten niissä menettelyissä, joista säädetään markkinoiden väärinkäytön rankaisemista koskevassa kansallisessa lainsäädännössä. ( 48 ) Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa, että vaikuttaa siltä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan kyseiselle oikeudelle laajempi merkitys kuin unionin tuomioistuimen kilpailunvastaisia toimia koskevassa oikeuskäytännössä.

86.

Näitä kysymyksiä tarkastellaan seuraavissa kohdissa. Käsittelen erityisesti kysymystä siitä, onko perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvalle vaikenemisoikeudelle annettava käsiteltävässä asiassa sama merkitys kuin sille on tunnustettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, ja vastaan siihen kieltävästi (1 osa). Pyrin siis perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohtaan sisältyvän vastaavuuslausekkeen ja perusoikeuskirjan selitysten ( 49 ) mukaisesti määrittämään kyseisen oikeuden laajuuden käsiteltävässä asiassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella (2 osa).

87.

Ennen tämän analyysin aloittamista on esitettävä täsmennys. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on jo mielestäni perustellusti sulkenut pois sen, että vaikenemisoikeus voisi itsessään oikeuttaa sen, että henkilö kieltäytyy osallistumasta valvontaviranomaisen määräämään kuulemiseen tai että hän viivyttää perusteettomasti osallistumistaan siihen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisen tuomioistuimen mahdollisuutta arvioida, voidaanko tätä kieltäytymistä perustella sillä, ettei asianomainen ole saanut takeita vaikenemisoikeutensa kunnioittamisesta, ja jos voidaan, niin missä määrin. Tästä syystä analyysini koskee ainoastaan tosiseikkoja koskevaa oletusta, että mainitun viranomaisen kysymyksiin kieltäydytään vastaamasta.

88.

Tietääkseni unionin tuomioistuin on lausunut vaikenemisoikeuden ulottuvuudesta ainoastaan kilpailuoikeuden alalla.

89.

Tämän oikeuskäytännön tutkimisen lähtökohta on uraauurtava tuomio Orkem v. komissio. ( 50 )

90.

Kyseisen tuomion antamiseen johtaneessa asiassa kantajana oleva yhtiö vetosi yhdessä kanneperusteessaan argumenttiin, jonka mukaan tehtyään tarkastuksen yhtiön mahdollisesta osallistumisesta sopimuksiin tai yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin komissio oli esittänyt sille tietopyynnön, jonka seurauksena sen oli pakko todistaa itseään vastaan tunnustamalla kilpailusääntöjen rikkominen. Vastauksena tähän väitteeseen yhteisöjen tuomioistuin totesi aluksi yhtäältä, ettei tällaista oikeutta ole yhteisön oikeusjärjestyksessä, ja toisaalta, että yrityksille, jotka ovat sellaisen tutkinnan kohteena, jonka tarkoituksena on selvittää, ovatko ne syyllistyneet kilpailuoikeuden rikkomiseen, on asetettu ”velvollisuus myötävaikuttaa aktiivisesti” tutkintaan. Sen jälkeen yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että komission tutkintavaltuuksille voidaan kuitenkin asettaa tiettyjä rajoituksia, jotka perustuvat tarpeeseen taata yritysten puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen, jotta estetään näiden oikeuksien loukkaaminen peruuttamattomalla tavalla sellaisissa alustavissa tutkimusmenettelyissä, joilla voi olla ratkaiseva merkitys hankittaessa todisteita yritysten lainvastaisista toimista. ( 51 ) Unionin tuomioistuin määrittelee nämä rajoitukset seuraavasti: ”komissiolla on oikeus – – velvoittaa yritys toimittamaan kaikki tarvittavat tiedot tämän yrityksen tiedossa mahdollisesti olevista seikoista ja yrityksen hallussa olevat kyseisiä asioita koskevat asiakirjat, vaikka kyseisten asiakirjojen perusteella voitaisiin osoittaa kyseisen yrityksen tai jonkin toisen yrityksen rajoittaneen kilpailua, mutta komissio ei saa kuitenkaan – – vaatia yritystä antamaan sellaisia vastauksia, joiden seurauksena sen olisi myönnettävä sellainen kilpailusääntöjen rikkominen, josta komission on hankittava selvitys”. ( 52 )

91.

Myöhemmistä tuomioista kuitenkin ilmenee, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ehdottaa, ettei unionin tuomioistuin ole olennaisesti muuttanut näiden rajoitusten määritelmää. ( 53 ) Se katsoi päinvastoin, että vaikenemisoikeudelle näin annettu merkitys on perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan mukainen sen vuoksi, että vaatimus kilpailuoikeuden tehokkuuden varmistamisesta edellyttää vaikenemisoikeuden punnitsemista suhteessa yleiseen etuun, joka liittyy kilpailuoikeuden rikkomisia koskeviin seuraamusmenettelyihin. ( 54 ) Sellaisen vaikenemisoikeuden myöntäminen, joka kattaisi myös kaikki tosiseikkoja koskevat kysymykset (”ehdoton vaikenemisoikeus”), ylittäisi nimittäin tämän oikeuskäytännön mukaan sen, mikä on tarpeen yritysten puolustautumisoikeuksien turvaamiseksi, ja estäisi perusteettomasti komissiota hoitamasta sille annettua tehtävää valvoa kilpailusääntöjen noudattamista sisämarkkinoilla. Tämän oikeuskäytännön mukaan mikään ei myöskään estä yritystä, joka on vastannut puhtaasti tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin, näyttämästä toteen myöhemmin hallinnollisessa menettelyssä tai unionin yleisen tuomioistuimen oikeudenkäynnissä, että sen vastauksissaan esittämillä seikoilla on toinen merkitys kuin se, minkä komissio niille antaa.

92.

Yhteenvetona voidaan todeta, että unionin tuomioistuimen mukaan vaikenemisoikeus ei kata vastauksia tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin, ellei niiden tarkoituksena ole saada kyseessä oleva yritys tunnustamaan rikkominen, jota komissio tutkii. Toisin sanoen, kuten tuomiossa Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio on täsmennetty, tämän oikeuden takaama suoja edellyttää sen määrittämistä, vastaako sen yrityksen, jolle nämä kysymykset on osoitettu, vastaus tosiasiallisesti rikkomisen tunnustamista. ( 55 )

93.

Jos näin ei ole, kysymystä pidetään yksinomaan tosiseikkoja koskevana ( 56 ) tai ainoastaan tosiasioita koskevana, ( 57 ) eikä se tämän vuoksi kuulu vaikenemisoikeuden soveltamisalaan, vaikka kyseessä olevan yrityksen vastausta voidaankin käyttää sen osoittamiseksi, että se on rikkonut kilpailusääntöjä.

94.

Italian hallitus väittää kirjallisissa huomautuksissaan lähinnä, että tätä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa analogisesti silloin, kun on kyse luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeuden ulottuvuuden selvittämisestä sellaisten hallinnollisten menettelyjen yhteydessä, joiden tarkoituksena on osoittaa markkinoiden väärinkäyttö. Erityisesti vaatimus taata direktiivin 2003/6 14 artiklan ja asetuksen N:o 596/2014 30 artiklan kaltaisten johdetun oikeuden säännösten, joissa velvoitetaan rankaisemaan tällaisista väärinkäytöksistä, tehokkuus edellyttää mainitun hallituksen mukaan vaikenemisoikeuden ulottuvuuden määrittämistä punnitsemalla tätä oikeutta ja yleistä etua, joka liittyy rahoitusmarkkinoiden luotettavuuden varmistamiseen ja sijoittajien luottamuksen lujittamiseen. ( 58 )

95.

En voi yhtyä tähän näkemykseen.

96.

Tässä oikeuskäytännössä on kyse yrityksistä, jotka ovat kilpailuoikeuden rikkomisiin liittyvien tutkimusten kohteena, ja se koskee selvästi vain oikeushenkilöitä, kuten myös ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa. Yritykset ja yritysten yhteenliittymät ovat nimittäin ainoita unionin kilpailuoikeuden oikeussubjekteja sekä ainoita yksiköitä, joille komissiolla on oikeus määrätä sakkoja SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan rikkomisesta. ( 59 ) Sitä vastoin vaikuttaa mielestäni siltä, ettei unionin tuomioistuin ole tähän mennessä tutkinut luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeuteen liittyvää kysymystä.

97.

Unionin tuomioistuimesta poiketen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole tietääkseni koskaan ottanut kantaa oikeushenkilön mahdollisuuteen vedota vaikenemisoikeuteen rikosoikeudellisessa menettelyssä tai hallinnollisessa menettelyssä, jonka tarkoituksena on luonteeltaan rikosoikeudellisten seuraamusten määrääminen sitä vastaan. Toisin sanoen tämän oikeuden ulottuvuus, sellaisena kuin se on määritelty pääpiirteittäin seuraavissa kohdissa, on tähän mennessä tunnustettu vain luonnollisten henkilöiden osalta. ( 60 )

98.

Tämä ilmenee hyvin selvästi tavasta, jolla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on luonnehtinut vaikenemisoikeuden ja oikeuden olla todistamatta itseään vastaan, joista jälkimmäinen on ensiksi mainitun osa, tarkoitusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan tämä tarkoitus liittyy nimittäin ”rikossyytteen” kohteena olevien henkilöiden suojeluun viranomaisten sääntöjenvastaiselta pakottamiselta. Kyseisen tuomioistuimen mukaan tällaisella suojelulla pyritään välttämään tuomioistuinten virheet ja takaamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklalla tavoiteltu tulos ( 61 ) sekä erityisesti varmistamaan, että syytteessä esitetään rikosasiaa koskevat todisteet käyttämättä todistusaineistoa, joka on hankittu syytetyltä vastoin tämän tahtoa pakottamalla tai painostamalla. Viimeksi mainittu seikka saa tukea täsmennyksestä, jonka mukaan oikeus olla todistamatta itseään vastaan ”koskee pääasiallisesti syytetyn vaikenemistahdon kunnioittamista”. ( 62 )

99.

Toisin sanoen, kuten komissio kirjallisissa huomautuksissaan selvästi totesi, henkilön ja hänen vapaan tahtonsa kunnioittaminen ehkäisemällä viranomaisten taholta hänen päätöksentekoonsa kohdistuvaa pakottamista on vaikenemisoikeuden, sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sitä tarkastelee, tavoitteiden ytimenä. Näin ollen kyseinen tuomioistuin ymmärtää kyseessä olevan oikeuden ihmisarvon osatekijäksi, kuten tuomari Martens on perustellusti huomauttanut eriävässä mielipiteessään tuomioon Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta, jossa täsmennetään, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin näyttää yhtyvän näkemykseen, jonka mukaan ”ihmisarvon ja ihmisen vapauden kunnioittaminen edellyttää, että jokaisella epäillyllä on täysi vapaus päättää suhtautumisesta häntä vastaan esitettyihin syytöksiin”. ( 63 ) ( 64 ) Näin ollen tässä oikeuskäytännössä vaikenemisoikeudelle annettua ulottuvuutta ei voida soveltaa sellaisenaan oikeushenkilöihin. ( 65 )

100.

Kun otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeudelle antama ulottuvuus, on aluksi muistutettava, että kyseisen tuomioistuimen mukaan tämä oikeus liittyy rikossyytteen kohteena olevan henkilön suojeluun viranomaisten sääntöjenvastaiselta pakottamiselta.

101.

Tästä seuraa, että tutkiessaan, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa rikottu, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pohtii aluksi väitettä todistusaineiston hankkimisesta pakottamalla ja tarkistaa sitten, onko tällaista pakottamista pidettävä sääntöjenvastaisena. Oikeuskäytännössään se on yksilöinyt useita tilanteita, jotka antavat aihetta epäillä sääntöjenvastaista pakottamista ja joista ensimmäinen on se, että ”epäilty, jota uhkaa seuraamusten määrääminen, ellei hän todista, joko todistaa tai saa rangaistuksen kieltäydyttyään tekemästä niin”. ( 66 ) Selvittääkseen, käykö tämä epäily toteen, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin arvioi pakottamisen luonteen ja asteen sen seuraamuksen tyypin ja ankaruuden mukaan, joka henkilölle määrätään vastaamisesta kieltäytymisen johdosta, ( 67 ) ja sen, annetaanko kyseessä olevassa menettelyssä asianmukaiset takeet. ( 68 )

102.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin useaan otteeseen todennut, etteivät kaikki syytettyyn kohdistetut suoran pakottamisen muodot, joilla yritetään saada hänet antamaan syyllisyyttä osoittavia lausumia vastoin tahtoaan, ole omiaan aiheuttamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikkomista. Koska vaikenemisoikeus ei nimittäin kyseisen tuomioistuimen mukaan ole ehdoton, ( 69 ) viranomaisten käyttämän pakottamisen aste on ristiriidassa kyseisen määräyksen kanssa, jos se tekee tyhjäksi tämän oikeuden keskeisen merkityksen. ( 70 ) Tällaisen arvioinnin yhteydessä ratkaisevaa on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan se, miten pakottamalla saatuja tietoja käytetään rikosoikeudellisessa menettelyssä ( 71 ) sekä varsinaisen menettelyn yhteydessä että sen ulkopuolella. ( 72 )

103.

Viimeksi mainittu peruste mahdollistaa erityisesti pakottamisen mahdollisen sääntöjenvastaisuuden selvittämisen silloin, kun syytetylle esitetyt kysymykset koskevat tosiseikkoja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsitteli näitä ongelmia ensimmäisen kerran asiassa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta. Vastauksena Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen esittämään väitteeseen, jonka mukaan oikeutta olla edistämättä oman syyllisyytensä toteamista ei voitu soveltaa kyseisen asian olosuhteissa, koska kantaja ei ollut velvollinen antamaan omaa syyllisyyttään tukevia vastauksia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi ensin, että vaikenemisoikeus ”ei voi perustellusti rajoittua rikkomisten tunnustamiseen tai huomautuksiin, jotka suoraan tukevat syyllisyyttä”, ja täsmensi sen jälkeen, että ”pakottamalla saatua todistajanlausuntoa, joka ei ensi näkemältä vaikuta tukevan syyllisyyttä – kuten huomautuksia, joissa niiden esittäjä todetaan syyttömäksi, tai yksinomaan tosiseikkoja koskevia tietoja – voidaan myöhemmin käyttää rikosoikeudellisessa menettelyssä syytteessä esitettävän väitteen tukena”. ( 73 ) ( 74 )

104.

Tältä osin olennaisia täsmennyksiä on sittemmin esitetty tuomiossa Corbet v. Ranska. Todettuaan, että kyseessä on pakottaminen ja etteivät syytetyt lausumissaan todistaneet itseään vastaan, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi pakottamalla kerättyjä tosiseikkoja koskevien lausumien käytön osalta, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikkominen edellyttää, että kyseiset lausumat ovat ”vaikuttaneet syyllisyyden toteamiseen tai rangaistukseen”. ( 75 ) Mielestäni vaikuttaa siltä, että koska varsinaisille rikosasioille ominaista kielenkäyttöä voidaan perustella ainoastaan kyseisen asian tosiseikaston erityislaadulla, on katsottava, että tätä periaatetta voidaan soveltaa myös silloin, kun kyseiset lausumat vaikuttavat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitetulla tavalla rikosoikeuden alaan kuuluvassa hallinnollisessa menettelyssä määrättyyn rangaistukseen tai seuraamukseen.

105.

Lisäksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin täsmensi, että vaikenemisoikeuden ulottuvuutta ei voida supistaa punnitsemalla sitä suhteessa julkiseen etuun. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on noudattanut tätä periaatetta antamastaan tuomiosta Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta lähtien, jossa se hylkäsi hallituksen väitteen, jonka mukaan yhtiöiden osalta petossyytteiden nostamiseen ja vastuuhenkilöille määrättäviin seuraamuksiin liittyvä olennainen yleinen etu saattoi oikeuttaa sen, ettei syytetylle myönnetä oikeutta olla todistamatta itseään vastaan. ( 76 )

106.

Näin ollen luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeuden ulottuvuus sellaisissa hallinnollisissa menettelyissä, jotka voivat johtaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen luonteeltaan rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämiseen, kattaa myös vastaukset kysymyksiin tosiseikoista, jotka eivät välttämättä merkitse syyllisyyden tunnustamista, edellyttäen, että ne ovat vaikuttaneet tehdyn päätöksen perusteluihin tai tämän menettelyn päätteeksi määrättyyn seuraamukseen. Kyseessä olevan seuraamusmenettelyn taustalla olevalla yleisellä edulla ei ole merkitystä tämä ulottuvuuden määrittämisen kannalta.

107.

Tältä osin on tarpeen ottaa kantaa komission sekä kirjallisissa huomautuksissaan että istunnossa esittämään väitteeseen, jonka mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston antamasta tuomiosta Jussila v. Suomi (jäljempänä tuomio Jussila) ( 77 ) ( 78 ) ilmenevällä periaatteella, jota unionin yleinen tuomioistuin sovelsi tuomiossa Schindler Holding Ltd ym. v. komissio, ( 79 ) sallitaan komission mukaan vaikenemisoikeuden lievempi soveltaminen markkinoiden väärinkäytöstä rankaisemisen kaltaisilla aloilla, joten kyseisen oikeuden ulottuvuus on sen mukaan yhtä suppea kuin sen oikeuden, joka unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan oikeushenkilöille kilpailunvastaisten toimien alalla.

108.

On muistutettava, että kyseisessä asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi saatettiin kysymys siitä, oliko suullisen käsittelyn pitämättä jättäminen menettelyssä, jossa haettiin muutosta Suomen veroviranomaisen määräämään veronkorotukseen, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin vahvisti tässä yhteydessä periaatteen, jonka mukaan kaikissa menettelyissä, jotka johtavat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan nojalla rikosoikeudellisena seuraamuksena pidettävien seuraamusten soveltamiseen, on erotettava rikosoikeuden niin sanottuun ”kovaan ytimeen” kuuluvat menettelyt ja seuraamukset, jotka ovat niiden kohteena olevien henkilöiden kannalta ”huomattavan stigmatisoivia”, niistä, jotka puolestaan jäävät tämän kovan ytimen ulkopuolelle. Muistutettuaan, että ihmisoikeustuomioistuimen ”rikossyytteen” käsitteestä hyväksymä itsenäinen tulkinta johti siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikosoikeudellisen osan soveltamista laajennettiin asteittain aloihin, jotka eivät muodollisesti kuulu rikosoikeudellisen osan perinteisiin ryhmiin, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin täsmensi, että rikosoikeuden kovan ytimen ulkopuolella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikosoikeudellisen osan tarjoamia takeita ”ei tarvitse välttämättä soveltaa tiukasti”. ( 80 )

109.

Koska vaikenemisoikeus kuuluu näihin takeisiin, voitaisiin nimittäin väittää, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tälle oikeudelle antama laajuus riippuu siitä, kuuluuko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisala rikosoikeuden kovaan ytimeen, joten jos näin ei ole, tämän oikeuden on katsottava olevan suppeampi ja vastaavan näin ollen sitä, millainen laajuus sille on annettu kilpailunvastaisia toimia koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä.

110.

Mielestäni tämä väite ei voi menestyä nyt käsiteltävässä asiassa, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo katsonut tuomiossa Grande Stevens ym. v. Italia, että Italian lainsäätäjän direktiivin 2003/6 täytäntöön panemiseksi määräämät seuraamukset kuuluivat selvästi rikosoikeuden kovaan ytimeen, koska niiden stigmatisoiva luonne johtui siitä, että ne voivat vahingoittaa asianomaisten henkilöiden ammatillista hyvämaineisuutta ja luotettavuutta. ( 81 )

111.

Epäilen joka tapauksessa sitä, onko tuomiosta Jussila ilmenevään periaatteeseen mahdollista vedota vaikenemisoikeuden ulottuvuuden suppeamman tulkinnan perusteena.

112.

On aluksi korostettava, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin on tosiasiallisesti soveltanut tätä periaatetta joissakin tapauksissa, ( 82 ) unionin tuomioistuin ei ole koskaan käyttänyt sitä, vaikka sen julkisasiamiehet ovat kehottaneet sitä siihen kolmeen otteeseen. ( 83 )

113.

Ei pidä myöskään unohtaa, että periaatteelle on kaksi soveltamisperustetta. Vaikka on ensinnäkin totta, että kyseisen tuomion 43 kohdassa viitataan yleisesti ”6 artiklan rikosoikeudellisen osan tarjoamiin takuisiin”, on myös huomattava, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmässä oikeuskäytännössä on selvästi viitattu siihen, että tämä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikosoikeudellisen osan lievempi soveltaminen koskee ainoastaan tiettyjä näistä takeista. Esimerkiksi tuomiossa Kammerer v. Itävalta kyseinen tuomioistuin katsoi, että tuomiossa Jussila omaksuttu lähestymistapa ”ei rajoittunut kysymykseen suullisen käsittelyn pitämättä jättämisestä, vaan sitä voitiin laajentaa muihin 6 artiklan soveltamisalaan kuuluviin menettelyllisiin takeisiin, kuten käsiteltävässä asiassa syytetyn osallistumiseen suulliseen käsittelyyn”. ( 84 ) ( 85 ) Kun tämä seikka otetaan huomioon, pidän kyseenalaisena sitä, että voitaisiin hyväksyä vaikenemisoikeuden kaltaisen takeen, joka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sijaitsee ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteen ytimessä”, vähemmän tiukka soveltaminen. On toiseksi todettava, että olen täysin samaa mieltä tulkinnasta, jonka mukaan tuomiosta Jussila ilmenevä periaate ei edellytä tarkasteltavan takeen ulottuvuuden supistamista tai rajoittamista, vaan pelkästään sen korvaamista vaihtoehtoisilla tavoilla suojata oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. ( 86 ) ( 87 ) Kyseisessä tuomiossa pääteltiin, ettei Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa ollut rikottu, sellaisen asiayhteyttä koskevan arvioinnin perusteella, jossa oli kyse siitä, olivatko tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetut oikeudelliset ongelmat omiaan mahdollistamaan poikkeuksellisesti sen, että kansalliset viranomaiset hylkäävät suullisen käsittelyn pitämistä koskevan pyynnön.

114.

Tästä seuraa, että asiassa Jussila annetussa tuomiossa käyttöön otettu periaate ei voi olla perusteena sille, että vastaukset valvontaviranomaisen kysymyksiin, jotka koskevat tosiseikkoja rikkomisen toteen näyttämiseksi, kuuluisivat vaikenemisoikeuden piiriin vain, jos tällaisessa tapauksessa sovelletaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden vaihtoehtoisia suojaamistapoja, mikä olisi selvitettävä asiayhteyteen perustuvalla arvioinnilla.

115.

Mielestäni tällä toisella toteamuksella suljetaan myös pätevästi pois tuomion A. Menarini Diagnostics s.r.l. v. Italia (jäljempänä tuomio Menarini) ( 88 ) merkityksellisyys; komissio vetosi siihen tässä yhteydessä myös siinä ilmaistun läheisen periaatteen vuoksi, ja sen mukaan on niin, että ”vaikka [hallinnollisen menettelyn ja rikosoikeudellisen menettelyn – ymmärrettynä sanan suppeassa merkityksessä – väliset erot] eivät voisi vapauttaa sopimusvaltioita niiden velvollisuudesta noudattaa kaikkia 6 artiklan rikosoikeudellisessa osassa tarjottuja takeita, ne voivat kuitenkin vaikuttaa niiden soveltamista koskeviin yksityiskohtaisiin sääntöihin”. ( 89 ) Kyseisessä tuomiossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamaa kieltävää vastausta siihen, oliko jokaisen henkilön oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tuomioistuimessa, jolla on täysi tuomiovalta, mahdollisesti loukattu italialaisen hallintotuomioistuimen kansallisen kilpailuviranomaisen päätösten osalta harjoittaman valvonnan yhteydessä, perusteltiin lähinnä sillä, että vaikka Italian lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä kehotettiin hallintotuomioistuinta harjoittamaan vain laillisuusvalvontaa, Consiglio di stato (ylin hallintotuomioistuin, Italia) oli käsiteltävän asian olosuhteissa harjoittanut täysimääräistä valvontaa. ( 90 )

116.

Katson näin ollen, ettei tuomiosta Jussila eikä tuomiosta Menarini johtuvaa periaatetta voida esittää sen väitteen tueksi, jonka mukaan hallinnollisissa menettelyissä, jotka voivat johtaa luonteeltaan rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämiseen, luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeuden on oltava yhtä suppea kuin sen oikeuden, joka oikeushenkilölle myönnetään unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti kilpailunvastaisten toimien alalla.

117.

Katson lopuksi, että kun otetaan huomioon perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohtaan sisältyvä vastaavuuslauseke, luonnollisille henkilöille perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan mukaisesti hallinnollisissa menettelyissä, jotka voivat johtaa luonteeltaan rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämiseen, myönnettävän vaikenemisoikeuden ulottuvuuden on vastattava asian kannalta merkityksellisessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä määriteltyä ulottuvuutta, ja erityisesti silloin, kun on kyse vastauksista tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin, tuomiossa Corbet ym. v. Ranska määriteltyä ulottuvuutta. ( 91 )

118.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Corte costituzionalen esittämiin kahteen ennakkoratkaisukysymykseen, sellaisina kuin ne on muotoiltu uudelleen, seuraavasti:

Sisäpiirikaupoista ja markkinoiden manipuloinnista (markkinoiden väärinkäyttö) 28.1.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/6/EY 14 artiklan 3 kohdan ja markkinoiden väärinkäytöstä sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/6/EY ja komission direktiivien 2003/124/EY, 2003/125/EY ja 2004/72/EY kumoamisesta 16.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 596/2014 (markkinoiden väärinkäyttöasetus) 30 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuodossa sallitaan niiden tulkinta Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklasta johtuvan vaikenemisoikeuden mukaisesti, koska kyseiset artiklat on ymmärrettävä siten, ettei niissä velvoiteta jäsenvaltioita määräämään seuraamuksia henkilölle, joka kieltäytyy vastaamasta valvontaviranomaisen kysymyksiin, joiden johdosta voisi tulla ilmi hänen syyllisyytensä rikkomukseen, josta rangaistuksena on luonteeltaan rikosoikeudellisia hallinnollisia seuraamuksia. Hallinnollisissa menettelyissä, joissa voidaan määrätä luonteeltaan rikosoikeudellisia seuraamuksia, luonnollisten henkilöiden vaikenemisoikeudelle on perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohtaan sisältyvän vastaavuuslausekkeen nojalla annettava sellainen ulottuvuus, joka ilmenee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asian kannalta merkityksellisestä oikeuskäytännöstä, jonka mukaan tämä oikeus kattaa erityisesti vastaukset tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin, edellyttäen, että ne vaikuttavat mainituissa menettelyissä määrättävään tuomioon tai seuraamukseen.