1.

Käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö, jonka Nejvyšší správní soud (ylin hallintotuomioistuin, Tšekki) on esittänyt, on osoitus siitä, että unionin tuomioistuimelle esitetty, asiaan liittyvä erityinen oikeuskysymys piilee usein pääasian oikeudenkäynnin ilmeisen harmittoman – ellei arkisen – tosiseikkojen muodostaman taustan alla: vedonlyöntipalvelujen tarjoajan vaaditaan lopettavan elinkeinon harjoittaminen sellaisen kunnallisen määräyksen vuoksi, jossa kielletään tällaisten palvelujen tarjoaminen tietyssä osassa kaupunkia eli osassa, johon vedonlyöntipalvelun tarjoaja on sijoittautunut. Kyseinen elinkeinonharjoittaja väittää, että sen palveluja käyttävät myös toisen jäsenvaltion kansalaiset. Riittääkö tämä seikka johtamaan SEUT 56 artiklan mukaisen palvelujen tarjoamisen vapauden soveltamiseen?

2.

Käsiteltävä asia osuu siten suoraan sisämarkkinoiden perusvapauden aineellisen soveltamisalan ytimeen.

3.

Tällaisen soveltamisalan rajaaminen on äärimmäisen tärkeä kysymys; se on yksi unionin oikeuden vanhimmista kysymyksistä ja sellainen, jonka yhteydessä tulee jatkuvasti esille uusia näkökohtia. Niin moninaisia kuin tällaisten asioiden perustana olevat tosiseikat saattavatkin olla, ( 2 )niille kaikille on yhteistä se, että ne liittyvät suoraan sisämarkkinoiden perusluonteeseen ja unionin taloudelliseen perustaan. Talouden toimijat ja niiden asiakkaat ovat riippuvaisia tällaisten kysymysten lopputuloksesta, aivan kuten jäsenvaltiotkin. Perusvapauksien soveltamisala määrittää sen, missä määrin unionin sisämarkkinasäännöstö sitoo jäsenvaltioita niiden (kansallisen) politiikan tavoitteiden osalta, ja vastaavasti sen, millainen vapaus talouden toimijoilla on: jos vaikkapa palvelujen tarjoamisen vapaus ei aseta rajoituksia jäsenvaltiolle, sen toimintamahdollisuudet tietyssä tilanteessa ovat erittäin paljon suuremmat kuin päinvastaisessa tilanteessa. Käänteisesti, jos palvelujen tarjoamisen vapaus asettaa rajoituksia jäsenvaltiolle, palveluntarjoajien ja näiden palvelujen vastaanottajien toimintamahdollisuudet ovat erittäin paljon suuremmat.

4.

Tämän kolikon aineellista puolta vastaava menettelyllinen puoli on se, että kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltäviä asioita, joissa kaikki pääasian oikeudenkäynnin tosiseikat rajoittuvat yhden jäsenvaltion alueelle, ei voida ottaa tutkittaviksi siltä osin kuin ne koskevat perusvapauksien tulkintaa.

5.

Käsiteltävässä asiassa Nejvyšší správní soud tiedustelee SEUT 56 artiklan mukaisen palvelujen tarjoamisen vapauden laajuutta tilanteessa, jossa rajat ylittävä tekijä koostuu siitä, että asiakkaat ylittävät jäsenvaltioiden rajan hyötyäkseen (jos tämä on sopiva käsite, kun kyse on rahapeleistä) kyseisistä palveluista Tšekin tasavallassa.

6.

Esitän tässä ratkaisuehdotuksessa, että tämä kysymys kuuluu pohjimmiltaan SEUT 56 artiklan mukaisen palvelujen tarjoamisen piiriin. Näin tehdessäni ehdotan unionin tuomioistuimelle palvelujen tarjoamisen vapauden ja vastaavan oikeuskäytännön perinteistä tulkintaa. Tarkemmin ottaen esitän unionin tuomioistuimelle, ettei tällä hetkellä ole tarpeen rajoittaa tämän perusvapauden laajuutta tilanteissa, jotka ovat sovellettavissa erotuksetta oikeudellisesti ja tosiasiallisesti. Ehdotan siten, että unionin tuomioistuin vastustaa mahdollista kiusausta tulkita SEUT 56 artiklan aineellista soveltamisalaa aiempaa suppeammin. Keck-oikeuskäytäntöä ei nähdäkseni voida soveltaa palveluihin: unionin tuomioistuimen ei pitäisi tehdä analogian nojalla päätelmiä kyseisestä asiasta.

7.

Arpajaisista ja muista vastaavista peleistä annetun lain nro 202/1990 (zákon č. 202/1990 Sb., o loteriích a jiných podobných hrách, jäljempänä arpajaislaki), sellaisena kuin se oli voimassa vuonna 2013, 50 §:n 4 momentin mukaan kunta voi yleisesti sovellettavalla määräyksellä määrätä, että vedonlyönti-, arpajais- ja muut vastaavat pelit voidaan sallia vain tietyissä paikoissa ja tiettynä ajankohtana kyseisen määräyksen mukaisesti, määrittää, missä paikoissa ja minä ajankohtana vedonlyönti-, arpajais- ja muiden vastaavien pelien tarjoaminen on kunnan alueella kielletty, tai kieltää vedonlyönti-, arpajais- ja muiden vastaavien pelien pelaamisen kokonaan kunnan koko alueella.

8.

Arpajaislaissa myös määritellään, mitä siinä tarkoitetaan vedonlyönti-, arpajais- ja muilla vastaavilla peleillä.

9.

Arpajaislain 50 §:n 4 momentin mukaisesti Děčínin kaupunki (Tšekki) antoi vedonlyönti-, arpajais- ja muiden vastaavien pelien järjestämisen sääntelemisestä kunnallisen määräyksen nro 3/2013 (obecně závazná vyhláška č. 3/2013, o regulaci provozování sázkových her, loterií a jiných podobných her). Määräyksellä kiellettiin vedonlyönti-, arpajais- ja muiden vastaavien pelien järjestäminen Děčínin koko kaupungin alueella arpajaislain nojalla. Samalla määräyksen liitteessä I lueteltiin ne tarkat osoitteet Děčínissä, joissa kasinotoiminta on sallittua.

10.

BONVER WIN, a. s. (jäljempänä BONVER WIN) on tšekkiläinen yhtiö, joka järjesti Děčínin kaupungissa onnenpelejä Ministerstvo financí ČR:n (Tšekin valtiovarainministeriö) myöntämällä luvalla.

11.

Kunnallisen määräyksen nro 3/2013 voimaantulon myötä BONVER WIN:n toiminta oli kyseisen määräyksen vastaista, koska sen toimipisteet eivät sijainneet määräyksen liitteessä luetelluissa osoitteissa.

12.

Valtionvarainministeriö peruutti 22.10.2013 tekemällään päätöksellä BONVER WIN:n onnenpelien järjestämistä koskevan toimiluvan sillä perusteella, että se ei noudattanut kunnallista määräystä nro 3/2013.

13.

BONVER WIN teki kyseisestä päätöksestä oikaisuvaatimuksen, joka hylättiin valtiovarainministeriön 22.7.2014 tehdyllä päätöksellä.

14.

Tämän jälkeen BONVER WIN nosti viimeksi mainitusta päätöksestä Městský soud v Prazessa (kaupunkioikeus, Praha, Tšekin tasavalta) kanteen, joka hylättiin. Tuomionsa perusteluissa mainittu tuomioistuin muun muassa hylkäsi perusteen, jonka mukaan kansalliset säännökset olivat unionin oikeuden vastaisia, ja katsoi, ettei unionin oikeutta sovelleta tähän tilanteeseen, koska kantaja ei käyttänyt palvelujen tarjoamisen vapautta.

15.

BONVER WIN oli tyytymätön näihin perusteluihin, joten se teki kyseisestä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Nejvyšší správní soudiin kassaatiovalituksen, jossa se väitti, että Městský soud v Praze oli tehnyt virheen jättäessään soveltamatta unionin oikeutta. Kunnallisen määräyksen nro 3/2013 säännökset, luettuina yhdessä arpajaislain säännösten kanssa, ovat BONVER WIN:n mukaan ristiriidassa unionin oikeuden kanssa.

16.

Kansallisen prosessioikeuden mukaisesti pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä oleva asia osoitettiin alun perin Nejvyšší správní soudin viidennelle jaostolle, joka katsoi, että unionin oikeuden mukaista palvelujen tarjoamisen vapautta voidaan soveltaa asiaan, koska osa BONVER WIN:n asiakkaista on peräisin muista jäsenvaltioista. Kyseinen jaosto ei siten lähtökohtaisesti näe tarvetta esittää asiassa ennakkoratkaisupyyntöä unionin tuomioistuimelle.

17.

Ottaen kuitenkin huomioon, että vastaavissa tapauksissa muut Nejvyšší správní soudin jaostot ovat päätyneet siihen, että unionin oikeutta yleisesti – ja palvelujen tarjoamisen vapautta erityisesti – ei sovelleta, ( 3 ) viides jaosto päätti siirtää asian kansallisen prosessioikeuden nojalla Nejvyšší správní soudin laajennetun jaoston käsiteltäväksi, jotta muiden jaostojen – viidennen jaoston näkemyksen mukaan virheellistä – oikeuskäytäntöä muutettaisiin.

18.

Laajennettu jaosto puolestaan päätti esittää asiassa ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle.

19.

Laajennettu jaosto lähtee siitä olettamasta, että käsiteltävässä asiassa on kyse palvelujen hankkimista koskevan asiakkaiden vapauden mahdollisesta rajoittamisesta eikä palvelujen tarjoamisen vapauden mahdollisesta rajoittamisesta niiden tarjoajan osalta, joka on tšekkiläinen yhtiö, jonka kotipaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraavan, että palvelut, joita jäsenvaltioon sijoittautunut palveluntarjoaja suorittaa toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle vastaanottajalle matkustamatta kotivaltiostaan, muodostavat palvelujen rajat ylittävän tarjoamisen ja että tällaisiin vastaanottajiin kuuluu myös matkailijoita tai opintojen vuoksi matkustavia henkilöitä. Lisäksi kyseinen tuomioistuin katsoo, että kansallinen lainsäädäntö, kuten käsiteltävässä asiassa Tšekin lainsäädäntö, jota sovelletaan erotuksetta kyseisen jäsenvaltion kansalaisiin ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, voi pääsääntöisesti kuulua EUT-sopimuksessa taattuja perusvapauksia koskevien oikeussääntöjen soveltamisalaan vain siltä osin kuin näitä oikeussääntöjä sovelletaan tilanteisiin, jotka liittyvät jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myös katsoo, että vaikka unionin tuomioistuin on selventänyt SEUT 56 artiklan sovellettavuutta tilanteisiin, joissa palveluntarjoaja tarjoaa palvelujaan puhelimitse tai internetissä, ja tilanteisiin, jotka liittyvät palvelujen vastaanottajina oleviin matkailijaryhmiin, se ei ole vielä todennut selvästi, voidaanko kyseistä artiklaa soveltaa pelkästään siksi, että ryhmä toisen jäsenvaltion kansalaisia saattaa hankkia tai hankkii tietyssä jäsenvaltiossa palvelun, jota tarjotaan lähinnä asianomaisen jäsenvaltion kansalaisille. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, ettei se yhdy siihen päätelmään, että toisen jäsenvaltion yhdenkin kansalaisen satunnainen käynti tiettyjä palveluja tarjoavassa liikkeessä johtaisi automaattisesti siihen, että SEUT 56 artiklaa voidaan soveltaa mihin tahansa kansalliseen lainsäädäntöön, jolla säännellään yleisesti kyseistä kansallista palvelualaa.

21.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lisäksi, eikö olisi tarkoituksenmukaista määrittää palvelujen tarjoamisen vapauden alalla de minimis ‑sääntöä kyseessä olevan lainsäädännön ja palvelujen tarjoamisen vapauden välisen riittävän yhteyden olemassaolon perusteella. Se katsoo, että kunnallisella tasolla sovellettava syrjimätön lainsäädäntö ei kuulu SEUT 56 artiklan soveltamisalaan.

22.

Tätä taustaa vasten Nejvyšší správní soud esitti 21.3.2019 antamallaan välipäätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 16.4.2019, unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23.

Kirjallisia huomautuksia esittivät Tšekin ja Unkarin hallitukset ja Euroopan komissio. BONVER WIN, Tšekin ja Alankomaiden hallitukset ja komissio osallistuivat 12.3.2020 pidettyyn istuntoon.

24.

Kahdella kysymyksellään, joihin voidaan antaa yksi ainoa vastaus, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii lähinnä varmistumaan siitä, sovelletaanko SEUT 56 artiklan mukaista palvelujen tarjoamisen vapautta tilanteessa, jossa jäsenvaltioon sijoittautunut yritys menettää sellaisen paikallisen lainsäädännön voimaantulon myötä, jossa määritetään paikat, jossa sillä on lupa harjoittaa toimintaansa, luvan harjoittaa kyseistä toimintaa, sillä perusteella, että osa sen asiakkaista on toisesta jäsenvaltiosta kuin se, johon kyseinen yritys on sijoittautunut. Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, ovatko näiden säännösten syrjimätön luonne ja de minimis ‑säännön olemassaolo palvelujen tarjoamisen vapauden alalla merkityksellisiä tämän vastauksen kannalta.

25.

Ennakkoratkaisukysymysten sanamuodon perusteella on lisäksi selvää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on tietoinen siitä, että jos käsiteltävä asia kuuluu SEUT 56 artiklan soveltamisalaan, ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että kyseessä on mainitun vapauden rajoitus ja että Tšekin tasavallan olisi esitettävä oikeuttamisperusteet tälle rajoitukselle.

26.

Toisin kuin ensi näkemältä saattaa vaikuttaa, käsiteltävä asia täyttää kiistatta tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

27.

Havainnollistaakseni tätä ja päästäkseni ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän kysymyksen ytimeen pidän tarpeellisena tarkastella lyhyesti sen ilmiön historiaa, joka tunnetaan nykyisin ”täysin jäsenvaltion sisäisenä tilanteena”.

28.

Tunnetun ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EUT-sopimuksen palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia määräyksiä ei ole sovellettava tilanteeseen, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle. ( 4 ) Täysin jäsenvaltion sisäisiä tilanteita koskevassa runsaassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuitenkin erotettava kaksi tasoa – asiakysymys ja tutkittavaksi ottaminen.

29.

Täysin jäsenvaltion sisäistä tilannetta koskeva sääntö juontaa oikeuskäytännössä juurensa ( 5 ) useisiin yhteisöjen tuomioistuimen 1970-luvun lopulta alkaen antamista tuomioista, jotka kaikki annettiin suunnilleen samaan aikaan kuin tuomio Rewe-Zentral ( 6 ) (jäljempänä tuomio Cassis de Dijon): tuomioista Koestler, ( 7 ) Knoors, ( 8 ) Auer, ( 9 ) Debauve ym. ( 10 ) ja Saunders. ( 11 ) Tuomiossa Knoors ( 12 )”ratkaisu annettiin erittäin suppeassa asiayhteydessä”, joka koski sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta, ( 13 ) ja tuomiot Koestler ( 14 ) ja Auer ( 15 ) koskivat rajat ylittävää tilannetta, kun taas tuomiossa Saunders ( 16 ) yhteisöjen tuomioistuin sovelsi täysin jäsenvaltion sisäistä tilannetta koskevaa sääntöä.

30.

Viimeinen edellä mainituista tuomioista koski nykyisin SEUT 45 artiklassa taattua työntekijöiden vapaata liikkuvuutta. Ison-Britannian kansalainen, joka oli tunnustanut syyllistyneensä rikokseen, oli velvoitettu lähtemään Englannista Pohjois-Irlantiin, josta hän ei saanut palata Englantiin tai Walesiin. Kaikki tosiseikat rajoittuivat näin ollen Yhdistyneen kuningaskunnan alueelle. Tällaisessa tilanteessa yhteisöjen tuomioistuimen oli melko helppoa todeta, että SEUT 45 artiklan ( 17 )”tarkoituksena ei ole – – rajoittaa jäsenvaltioiden toimivaltaa määrätä kansallista rikoslainsäädäntöä täytäntöönpantaessa omalla alueellaan niiden tuomiovallan alaisuuteen kuuluvien henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevista rajoituksista” ( 18 ) ja että ”työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia perustamissopimuksen määräyksiä ei siis voida soveltaa tilanteisiin, jotka ovat kokonaan jäsenvaltion sisäisiä asioita, toisin sanoen silloin, kun ei ole olemassa sellaista tekijää, joka liittäisi ne mihinkään [unionin] oikeudessa säänneltyyn tilanteeseen”. ( 19 )

31.

Tämä vastikään tehty ( 20 ) toteamus laajeni sitten koskemaan myös muita perusvapauksia. Pian tuomion Saunders ( 21 ) jälkeen annetussa tuomiossa Debauve ym. ( 22 ) katsottiin, että ”perustamissopimuksen palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia määräyksiä ei voida soveltaa toimintaan, jonka olennaiset perustekijät keskittyvät yhden ainoan jäsenvaltion rajojen sisäpuolelle”. Myös mainitussa asiassa tosiseikkojen todettiin koskevan rajat ylittävää tilannetta.

32.

Oli aina selvää ja täysin kiistatonta, että näissä varhaisissa asioissa tarkasteltiin asiakysymystä: perustamissopimuksessa taattujen perusvapauksien aineellinen sovellettavuus edellyttää rajat ylittävää tekijää. Täysin jäsenvaltion sisäiset tilanteet eivät kuulu perusvapauksien aineelliseen soveltamisalaan, koska näiden vapauksien tarkoituksena on vapauttaa henkilöiden, tavaroiden, palvelujen ja pääomien liikkuminen jäsenvaltioiden välillä.

33.

Sen, etteivät täysin jäsenvaltion sisäiset tilanteet kuulu perusvapauksien soveltamisalaan, looginen menettelyllinen seuraus on, että unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa vastata tällaisiin kysymyksiin, minkä vuoksi täysin jäsenvaltion sisäisiä tilanteita koskevissa asioissa esitettyjä ennakkoratkaisupyyntöjä ei voida ottaa tutkittavaksi. ( 23 ) Unionin oikeutta ei yksinkertaisesti sovelleta tällaiseen tilanteeseen.

34.

Vuosien saatossa on kuitenkin ollut lukuisia tapauksia, joissa unionin tuomioistuin vastasi sellaisiin kansallisiin tuomioistuinmenettelyihin pohjautuviin kysymyksiin, joissa kaikki tosiseikat rajoittuivat yhden jäsenvaltion sisälle.

35.

Tätä oikeuskäytäntöä ei ole enää tarpeen yhdistää ja esittää tiivistetyssä muodossa, sillä se on jokin aika sitten tiivistetty ja luokiteltu jo tuomiossa Ullens de Schooten: ( 24 ) täysin jäsenvaltion sisäisiin tilanteisiin perustuvissa asioissa esitetty ennakkoratkaisupyyntö voidaan tästä huolimatta ottaa tutkittavaksi ( 25 ) neljässä erityistapauksessa. Nämä tapaukset ovat seuraavat: 1) ei voitu sulkea pois sitä, että toisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneet kansalaiset olisivat olleet tai olisivat halukkaita käyttämään näitä vapauksia harjoittaakseen toimintaa sen jäsenvaltion alueella, joka on laatinut kyseessä olevan kansallisen säännöstön, ja siten sitä, että tällä säännöstöllä, jota sovelletaan erotuksetta kyseisen valtion kansalaisiin ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, voi olla vaikutuksia, jotka eivät rajoitu kyseiseen jäsenvaltioon; ( 26 ) 2) kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kääntyy unionin tuomioistuimen puoleen sellaisten säännösten, joita sovelletaan kyseisen valtion kansalaisten lisäksi myös muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, kumoamista koskevan menettelyn yhteydessä, ratkaisu, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin antaa unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisutuomion jälkeen, vaikuttaa myös viimeksi mainittuihin kansalaisiin; ( 27 ) 3) perusvapauksien tulkinta voi osoittautua merkitykselliseksi asiassa, kun kansallisessa oikeudessa velvoitetaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myöntämään sen jäsenvaltion, jossa tämä tuomioistuin toimii, kansalaiselle samat oikeudet kuin jonkin muun jäsenvaltion kansalaisella olisi unionin oikeuden perusteella samanlaisessa tilanteessa; ( 28 ) ja 4) unionin oikeuden määräykset ja säännökset on tehty sovellettaviksi kansallisella lainsäädännöllä, jossa noudatetaan unionin oikeudessa annettuja ratkaisuja sellaisten tilanteiden ratkaisemiseksi, joiden kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle. ( 29 )

36.

Kun palataan takaisin käsiteltävään asiaan, on piinallisen houkuttelevaa vastata, kuten komissio ehdottaa, että on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia määrittää, liittyykö kyseessä olevaan asiaan rajat ylittävä tekijä.

37.

Siitä ei kuitenkaan ole kyse.

38.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin menee kysymyksissään pitemmälle. Se ei pyri selvittämään, olisiko unionin tuomioistuimen vastattava kysymykseen (mikä olisi joka tapauksessa outo kysymys esitettäväksi unionin tuomioistuimelle), vaan haluaa ratkaisun siitä, onko SEUT 56 artiklan mukaista palvelujen tarjoamisen vapautta jätettävä soveltamatta tilanteissa, joihin selvästi liittyy rajat ylittävä tekijä. Toisin sanoen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää ohjeita SEUT 56 artiklan soveltamisalasta. Se haluaa päästä ”täysin jäsenvaltion sisäisiä tilanteita” koskevan asian juurille ja – nähdäkseni – tiedustelee, olisiko täysin jäsenvaltion sisäiset tilanteet ymmärrettävä tähänastista laajemmin.

39.

Tämä on näin ollen aineellista sisältöä eikä tutkittavaksi ottamista koskeva kysymys.

40.

Haluan lopuksi korostaa, että käsiteltävän asian tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttyminen seuraa jo unionin tuomioistuimen tuomiosta Trijber ja Harmsen. ( 30 ) Siinä Trijber haki toimilupaa järjestääkseen veneellä kiertoajeluja Amsterdamissa (Alankomaat). Unionin tuomioistuimen mukaan asian tutkittavaksi ottamiseen riitti, että ”näitä palveluja voidaan tarjota myös muiden jäsenvaltioiden kansalaisille ja että kyseessä olevalla järjestelmällä voidaan haitata kaikkien palveluntarjoajien – mukaan lukien muista jäsenvaltioista lähtöisin olevat palveluntarjoajat, jotka haluavat sijoittautua Alankomaihin tarjotakseen siellä tällaisia palveluita – pääsyä markkinoille”. ( 31 )

41.

Unionin tuomioistuin toisin sanoen perusti asian tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisen muun muassa siihen, että palvelujen vastaanottajat olivat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia. ( 32 ) Syy siihen, miksi mainittu asia voitiin ottaa tutkittavaksi, on se, että kyseisten palvelujen vastaanottajat eivät tulleet siitä jäsenvaltiosta, jossa palvelut suoritettiin. Tilanne on samankaltainen käsiteltävässä asiassa.

42.

Yhteenvetona käsiteltävän asian tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisestä voidaan todeta, että unionin tuomioistuin ei voi – eikä sen pitäisi – turvautua tuomioon Ullens de Schooten ( 33 ) vastatessaan ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle, koska käsiteltävä asia voidaan selvästikin ottaa tutkittavaksi.

43.

Tarkastelkaamme siten seuraavaksi käsiteltävän asian aineellista sisältöä ja SEUT 56 artiklan soveltamisalaa. ( 34 )

44.

Alustavana seikkana on syytä korostaa, että käsiteltävä asia koskee ainoastaan EUT-sopimuksessa taatun palvelujen tarjoamisen vapauden aineellista soveltamisalaa. Se ei koske kansallisen toimenpiteen yleistä yhteensopivuutta palvelujen tarjoamisen vapauden kanssa. Toisin sanoen ainoa seikka, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ratkaisemaan unionin tuomioistuimen avulla, on se, onko kyseessä SEUT 56 artiklassa tarkoitettu rajoitus (kuten oletettavasti olisi, jos tilanne kuuluisi kyseisen määräyksen soveltamisalaan), eikä sitä, olisiko (mahdollinen) rajoitus lisäksi oikeutettu yleistä etua koskevasta pakottavasta syystä.

45.

SEUT 56 artiklan mukaan EUT-sopimuksen palveluja koskevassa luvussa olevien määräysten mukaisesti kielletään rajoitukset, jotka koskevat muuhun jäsenvaltioon kuin palvelujen vastaanottajan valtioon sijoittautuneen jäsenvaltion kansalaisen vapautta tarjota palveluja unionissa.

46.

Tämä määräys, joka muodostaa palvelujen tarjoamista sisämarkkinoilla koskevan vapauden perussäännön – eräänlaisen ”Grundnormin” ( 35 ) – ja jota on täydennetty runsaalla johdetulla oikeudella, etenkin palveludirektiivillä, on kulkenut pitkän tien unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Vaikka palvelujen tarjoamisen vapautta pidetään perustamissopimuksessa jäännösvapautena, ( 36 ) unionin tuomioistuin on jo varhaisessa vaiheessa todennut, että se on ”yksi [EUT-]sopimuksen perusperiaatteista”. ( 37 ) Se on lisäksi todennut, että tällä perusvapaudella on välitön oikeusvaikutus ( 38 ) ja että se kattaa myös erotuksetta sovellettavat toimenpiteet. ( 39 ) SEUT 56 artiklan, kuten SEUT 34 artiklan, SEUT 45 artiklan ja SEUT 49 artiklankin, tarkoituksena on näin ollen poistaa kaupan esteitä eikä pelkkää koti- ja ulkomaisten markkinatoimijoiden välistä syrjintää. Unionin tuomioistuin onkin sallinut jäsenvaltioiden turvautua palvelujen tarjoamisen vapautta rajoittaessaan kirjoittamattomiin oikeuttamisperusteisiin yleistä etua koskevien pakottavien syiden muodossa. Lisäksi, mikä on ratkaisevaa käsiteltävän asian kannalta, unionin tuomioistuin on katsonut, että palvelujen tarjoamisen vapaudesta hyötyvät sekä palvelujen tarjoaja että niiden vastaanottaja. ( 40 ) Tämä palvelujen tarjoamisen vapauden kehitys tapahtui käsi kädessä sen muutoksen kanssa, jossa jäsenvaltioiden talouksien ja yhteiskuntien painopiste siirtyi teollisuudesta palveluihin.

47.

Palvelujen tarjoamisen vapauden tapauksessa on vaikeampi määrittää, onko kyse rajat ylittävästä tilanteesta, kuin työntekijöiden vapaata liikkuvuutta tai sijoittautumisvapautta koskevassa tapauksessa, ( 41 ) ja on vienyt jonkin aikaa päästä siihen, että on neljä yleisesti hyväksyttyä mahdollista rajat ylittävää tilannetta, ( 42 ) joissa sovelletaan palvelujen tarjoamisen vapautta: ensinnäkin tilanne, jossa palveluntarjoaja ylittää rajan tarjotakseen palveluja. ( 43 ) Tämä on kiistatta SEUT 56 artiklan paradigma, ( 44 ) ja se heijastuu selvästi sen sanamuodosta. Toiseksi tilanne, jossa palvelujen vastaanottaja ylittää rajan vastaanottaakseen palvelut. ( 45 ) Kolmanneksi tilanteet, joissa sekä palveluntarjoaja että palvelujen vastaanottaja ylittävät rajan, minkä jälkeen palvelu suoritetaan. ( 46 ) Ja neljänneksi tilanteet, joissa palvelu itse ylittää rajan. ( 47 )

48.

Lisäksi muista perusvapauksista, kuten työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta, tai unionin kansalaisuutta koskevista säännöistä poiketen rajat ylittävä tekijä ei määräydy kyseisten henkilöiden kansallisuuden vaan sijoittautumisen ( 48 ) perusteella. ( 49 )

49.

Kun tarkastellaan tarkemmin toista tilannetta, jossa palvelun vastaanottaja ylittää rajan hyötyäkseen palvelusta, sekä palveluntarjoajalle että palvelun vastaanottajille asetetut rajoitukset kuuluvat SEUT 56 artiklan soveltamisalaan. Palveluntarjoajalle asetetuista rajoituksista voidaan todeta, että peruste sille, että nämä rajoitukset kuuluvat SEUT 56 artiklan soveltamisalaan, on se, että niihin liittyy väistämättä palvelujen vastaanottajiin kohdistuvia rajoituksia.

50.

Rajoitus voi siten olla peräisin joko palveluntarjoajan jäsenvaltiosta tai palvelun vastaanottajan jäsenvaltiosta. EUT-sopimuksessa kohdellaan molempia rajoituksia samalla tavalla. Tämä on vain loogista. Vaikka esimerkiksi tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta EUT-sopimuksessa erotellaan oikeutetusti tuonti ( 50 ) ja vienti, ( 51 ) ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä sen tuontia koskevat määräykset ovat (aivan perustellusti) tiukempia, ( 52 ) tällaista erottelua ei tehdä palvelujen tarjoamisen vapauden osalta siitä yksinkertaisesta syystä, että on palvelujen tapauksessa on vaikeampi erottaa käsitteellisesti ”tuonti” ja ”vienti”. Kuten jäljempänä nähdään, käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö on hyvä esimerkki tästä.

51.

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin on todennut, että ”yritys voi vedota jäsenvaltioiden välisen meriliikenteen osalta sovellettavaan palvelujen tarjoamisen vapauteen – – sitä valtiota vastaan, johon se on sijoittautunut, kun palveluja tarjotaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille vastaanottajille”. ( 53 )

52.

Unionin tuomioistuin on lisäksi katsonut menettelystä, josta käytetään yleisesti nimitystä ”cold calling” ja jossa toisin sanoen otetaan yksityishenkilöihin yhteyttä puhelimitse erilaisten finanssipalvelujen tarjoamiseksi ilman näiltä ennalta saatua kirjallista suostumusta, että ”palvelujen tarjontaa koskevien määräysten soveltamisen edellytyksenä ei [ole] tieto vastaanottajasta”. ( 54 ) Unionin tuomioistuin myös perusteli ratkaisuaan seuraavasti: ”palvelujen vapaa tarjonta jäisi kuvitteelliseksi, jos kansallisella lainsäädännöllä voitaisiin vapaasti haitata palvelujen vapaata tarjontaa”. ( 55 ) Siten jo palvelun tarjoamisen valmistelu kuuluu SEUT 56 artiklan soveltamisalaan. ( 56 )

53.

Unionin tuomioistuin on myös katsonut, että mahdollinen rajoittaminen riittää, jotta asia kuuluu SEUT 56 artiklan soveltamisalaan.

54.

Yhteenvetona viittaan julkisasiamies Bobekin ratkaisuehdotukseen TÜV Rheinland LGA Products ja Allianz IARD, ( 57 ) jossa hän totesi osuvasti seuraavaa: ”Rajat ylittävää mahdollisuutta tarkastellaan kohtuudella ajateltavissa olevan hypoteesin tasolla: siten palvelujen yhteydessä se, että esimerkiksi jotkin palvelujen vastaanottajat ovat todennäköisesti sijoittautuneet toiseen jäsenvaltioon, riittää palveluja koskevien perussopimuksen määräysten soveltamiseen.”

55.

Tästä pääsemmekin käsiteltävään asiaan ja ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille ottamiin kysymyksiin.

56.

Edellä olevan tarkastelun perusteella vaikuttaa siltä, että käsiteltävä asia kuuluu suoraan SEUT 56 artiklan soveltamisalaan: siinä on kyse Tšekkiin sijoittautuneesta palveluntarjoajasta, joka suorittaa palvelujaan muun muassa asiakkaille, jotka ovat tavallisesti sijoittautuneet Saksaan ja jotka ylittävät Tšekin ja Saksan välisen rajan hyötyäkseen näistä palveluista.

57.

Lisäksi BONVER WIN:n toimintaan kohdistuu rajoitus: se, että se ei voi enää harjoittaa toimintaansa samassa paikassa kuin aiemmin, täyttää epäilemättä asiaa koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellytykset tältä osin. Tämän seurauksena myös BONVER WIN:n asiakkaiden mahdollisuuksia hyötyä palveluista rajoitetaan. Jos BONVER WIN:n on lopetettava toiminta siinä osassa kaupunkia, johon se oli sijoittautunut, asiakkaat eivät voi enää pelata rahojaan siellä.

58.

Tältä osin on merkityksetöntä, että rajoituksen asettaa palveluntarjoajan eli BONVER WIN:n näkökulmasta jäsenvaltio, josta palveluja tarjotaan. ( 58 ) Tässä unionin tuomioistuin voi tukeutua tuomioon Alpine Investments, ( 59 ) jossa katsottiin, että EUT-sopimuksen mukaisella palvelujen tarjoamisen vapaudella ”kielletään yleisesti rajoitusten asettaminen palvelujen vapaalle tarjonnalle [unionin] alueella” ja että siten palvelujen tarjoamisen vapaus ”ei koske ainoastaan vastaanottavan jäsenvaltion asettamia rajoituksia vaan myös sen jäsenvaltion asettamia rajoituksia, josta palveluja tarjotaan”.

59.

Tämän toteamuksen perusteella olisin todennut: asia on ratkaistu.

60.

Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin kaksi muutakin tekijää: ensinnäkin se seikka, että rajoitus ei kohdistu palvelujen vastaanottajaan, jonka rajanylitys saa aikaan sen, että SEUT 56 artiklaa voidaan soveltaa, vaan palveluntarjoajaan, ja toiseksi kansallisen tuomioistuimen huolenaihe saksalaisista asiakkaista pelkkänä ajateltavissa olevana mahdollisuutena, ja siihen liittyvä kysymys de minimis ‑säännöstä.

61.

En näe, miten se seikka, että rajan ylittää palvelujen vastaanottaja, muuttaisi mitenkään tätä toteamusta. Kysymys SEUT 56 artiklan soveltamisalasta on objektiivinen siinä mielessä, että joko kyseistä määräystä voidaan soveltaa – jos tietyt edellytykset täyttyvät – tai sitten ei.

62.

Tämä kysymys on erotettava siitä, voiko palveluntarjoaja tällaisessa tilanteessa vedota SEUT 56 artiklaan kotijäsenvaltiotaan vastaan, toisin sanoen voiko se johtaa siitä taloudellisen perusoikeuden kaltaisen oikeuden.

63.

Tähän kysymykseen on vastattava myöntävästi.

64.

Kuten edellä on osoitettu, palvelujen vastaanottajan vapaus vastaanottaa palveluja on pelkästään palveluntarjoajan palvelujen tarjoamisen vapauden kolikon toinen puoli. Tällaisessa tilanteessa olisi outoa, jos ainoastaan BONVER WIN:n vaikkapa puolalaiset tai saksalaiset asiakkaat voisivat vedota SEUT 56 artiklaan tšekkiläisissä tuomioistuimissa vireillä olevissa menettelyissä, kun taas BONVER WIN itse ei sitä voisi tehdä. Tältä osin olisi tarkasteltava analogisesti unionin tuomioistuimen ratkaisua, jonka se antoi SEUT 45 artiklan mukaisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden alalla asiassa Clean Car Autoservice ( 60 )ja jossa se katsoi, että myös työnantaja voi vedota SEUT 45 artiklan mukaiseen työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen, jotta se voi palkata toisen jäsenvaltion kansalaisuuden omaavia työntekijöitä siinä jäsenvaltiossa, jossa sillä on kotipaikka.

65.

Tällainen toteamus tarkoittaa selvästikin sitä, että nykyisessä oikeustilassa aineellinen soveltamisala on hyvin laaja, mistä herää kysymys, pitäisikö unionin tuomioistuimen harkita rajoituksen käyttöönottoa, kuten se on tehnyt vuonna 1993 tuomiossa Keck ja Mithouard ( 61 ) tavaroiden vapaan liikkuvuuden yhteydessä. Perustelut tällaisen rajoituksen käyttöönoton puolesta olisivat seuraavat: kuten tuomiossa Keck ja Mithouard, käsiteltävässä asiassa kyseessä on toimi, jota sovelletaan oikeudellisesti ja tosiasiallisesti erotuksetta, kun kyseessä on palvelujen tarjoamisen vapaus ja vastaava vapaus vastaanottaa tällaisia palveluja. Käsiteltävään asiaan ei siten liity syrjintää koskevaa osatekijää: palveluntarjoajan näkökulmasta mikä tahansa ulkomainen yritys, joka haluaa sijoittautua Děčíniin tarjotakseen rahapelitoimintaa, on täysin samassa tilanteessa kuin BONVER WIN eikä voisi harjoittaa toimintaansa tietyssä osassa kaupunkia. Käänteisesti, kun tarkastellaan palvelujen vastaanottajaa, yksikään vastaanottaja – oli hän sitten tšekkiläinen tai ulkomaalainen – ei voi vastaanottaa rahapelipalveluja tietyssä osassa kaupunkia. Jos oletetaan, että tietyn myyntijärjestelyn käsitteen, sellaisena kuin se on kehitetty tuomiossa Keck ja Mithouard, ( 62 ) on todellisuudessa määrä tarkoittaa sellaisen yrityksen markkinoillepääsyä, joka aikoo myydä tavaroita – tai käsiteltävässä asiassa tarjota palvelujaan –, miksi SEUT 56 artiklan soveltamisalasta ei suljettaisi pois toimia, joita sovelletaan oikeudellisesti ja tosiasiallisesti erotuksetta ja jotka eivät estä muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien markkinoillepääsyä?

66.

Tämä kysymys liittyy suoraan unionin taloudelliseen perustaan ja ajatukseen siitä, mikä muodostaa rajat ylittävän kaupan rajoituksen ja minkä tulisi muodostaa rajoitus.

67.

Kaikkiin pohdintoihin tällaisen säännön käyttöön ottamisesta SEUT 56 artiklan mukaisen palvelujen tarjoamisen vapauden yhteydessä vastaisin erittäin painokkaasti kieltävästi.

68.

En ensinnäkään näe unionin tuomioistuimen nykyisessä oikeuskäytännössä mitään viitteitä tällaisista pohdinnoista. ( 63 )

69.

Unionin tuomioistuin noudattaa johdonmukaisesti (syrjintäperusteisesta poiketen) esteperusteista lähestymistapaa, kun on kyse SEUT 56 artiklan soveltamisalan määrittämisestä. Tämä käy selvästi ilmi sellaisista ratkaisuista ( 64 ) kuin Gebhard ( 65 ) ja Alpine Investments, ( 66 ) joihin molempiin olen jo viitannut.

70.

Tämän perusteella voitaisiin eittämättä kysyä, onko SEUT 56 artiklan soveltamisalan rajaus tuomion Keck ja Mithouard ( 67 ) mukaisesti ”ehkä edelleen saamatta”. ( 68 ) Tällaiseen oikeuskäytännössä tehtävään muutokseen ei nähdäkseni ole mitään aihetta seuraavaksi esittämistäni syistä.

71.

Ensinnäkin on kyseenalaista, onko tuomio Keck ja Mithouard ( 69 ) edelleen pätevä tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta. Tapaukset, joissa unionin tuomioistuin viittaa nimenomaisesti mainittuun asiaan, kuuluvat menneisyyteen, ja tapaukset, joissa unionin tuomioistuin vetoaa sen perustana olevaan ajatukseen, ovat harvassa. Olen tietoinen siitä, että olen aiemmin katsonut, että ”tuomio Keck ja Mithouard on edelleen ajankohtainen”, ( 70 ) mutta pohdin toisinaan, olisiko sitä täydennettävä ilmaisuilla ”nimellisesti, lepotilassa”. Tai tuomio Keck ja Mithouard on pikemminkin muuttunut leijonasta kotikissaksi: kenties kesyyntynyt, mutta edelleen mahdoton ymmärtää.

72.

Toiseksi tuomion Keck ja Mithouard ( 71 ) perusteluja oli vaikea ymmärtää aikanaan, ja unionin tuomioistuinta on perustellusti arvosteltu siitä, ettei ilmaisua ”tiettyjä myyntijärjestelyjä” voida soveltaa helposti käytännössä, koska ei ole määritetty selkeitä kriteerejä, joiden mukaisesti tiettyä tapausta olisi arvioitava. ( 72 ) Myöhemmin selvisi, että tuomiossa Keck ja Mithouard ( 73 ) ei ollut oikeasti kyse ”tietyistä myyntijärjestelyistä” vaan siitä, tehtiinkö markkinoillepääsy vaikeammaksi, ellei jopa kokonaan mahdottomaksi. Siinäkin tapauksessa sen määritteleminen, mitä markkinoillepääsy tarkasti ottaen on, on vaikea tehtävä ja ongelmallista oikeusvarmuuden näkökulmasta.

73.

Kolmanneksi, vaikka eri perusvapauksien samansuuntaista tulkintaa olisi lähtökohtaisesti suosittava, on vaikea tehdä vertailuja tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden välillä, kun kyse on myyntijärjestelyjä ja markkinoillepääsyä koskevasta doktriinista. On helpompaa kehittää tällainen doktriini (lähinnä) ( 74 ) aineellisten tavaroiden yhteydessä. Palvelujen osalta asia on toinen: koska palvelu on luonteeltaan aineeton, on vaikeampi määrittää, mikä muodostaa palvelun itsessään ja mikä ei liity suoraan palveluun.

74.

Neljänneksi, jos hyväksytään, että tuomiossa Keck ja Mithouard ( 75 )oli (myös) kyse ratkaistavien asioiden määrän hallinnasta tapauksissa, joilla oli vähemmän tekemistä itse tavaroiden kuin elinkeinonharjoittajien kaupallisen vapauden kanssa, minkä unionin tuomioistuin auliisti myönsikin – ja mikä voisi selittää yhden tuomioon Keck ja Mithouard liittyvistä ironisimmista seikoista, nimittäin sen, että kyseisten asioiden tosiseikat rajoittuivat yhden jäsenvaltion alueelle, ( 76 )minkä seurauksena tavaroiden vapaata liikkuvuutta ei sovellettu mainittuihin asioihin eikä niitä olisi voitu näin ollen ottaa tutkittaviksi –, tuomiota Keck ja Mithouard ei mielestäni ole tarpeen ulottaa koskemaan muita perusvapauksia. Kun tarkastellaan palvelujen tarjoamisen vapautta, palveluntarjoajat eivät nähdäkseni vetoa ”yhä useammin” ( 77 ) SEUT 56 artiklan mukaisiin oikeuksiinsa, enkä ole tietoinen muista, jotka näkevät tällaisen suuntauksen. Asia on juuri päinvastoin. Itse asiassa unionin lainsäätäjä on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana keskittynyt osittain edistämään palvelujen tarjoamisen vapautta koko unionissa, etenkin antamalla palveludirektiivin. Tältä osin katsottiin, että palvelujen tarjoamisen vapaudesta olisi tehtävä saavutettavampi talouden toimijoille. Primaarioikeuteen sisältyvän rajoittavan säännön käyttöönotto olisi jyrkässä ristiriidassa tämän kehityksen kanssa ja merkitsisi siten valitettavaa askelta taaksepäin tältä osin.

75.

Samaan tapaan, mikä tärkeää, unionin tuomioistuin ei viidenneksi ole (aivan perustellusti) tukeutunut tuomioon Keck ja Mithouard, ( 78 ) kun se olisi voinut tehdä niin, tulkitessaan palveluntarjoajan sijoittautumisvapautta palveludirektiivin yhteydessä. Tuomiossa X ja Visser ( 79 )se totesi, että toimi, joka olisi kiistatta muodostanut tuomiossa Keck ja Mithouard tarkoitetun myyntijärjestelyn, kuuluu tästä huolimatta sijoittautumisvapauden soveltamisalaan palveludirektiivin nojalla, mikä ”edustaa etäisyyden ottamista ajatuksiin, jotka johtivat ratkaisuun Keck ja Mithouard”. ( 80 )

76.

Näin ollen ei ole mitään syytä soveltaa yhden tavaroiden vapaan liikkuvuuden alalla annetun kiistanalaisimman tuomion ( 81 ) perusteita muihin perusvapauksiin.

77.

Unionin tuomioistuimen tähänastisessa oikeuskäytännössä ei ole viitteitä siitä, että SEUT 56 artiklaan – tai sen puoleen mihinkään muuhun perusvapauteen – sovellettaisiin de minimis ‑sääntöä siinä mielessä, että palvelujen tarjoamisen vapautta sovelletaan vain, jos tietty määrä palvelujen vastaanottajia hyötyy palvelusta.

78.

Vaikka unionin tuomioistuin on todennut, ettei palvelujen tarjoamisen vapautta sovelleta tiettyihin tosiseikkoihin, sellaisina kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ne kuvannut, näin tapahtui lähinnä tilanteissa, joissa kyseisen kansallisen toimen ja perusvapauden välinen yhteys oli liian hatara.

79.

Tälle oikeuskäytännölle ja sille, ettei unionin tuomioistuin tukeudu de minimis ‑sääntöön liittyviin näkökohtiin, on hyvä syy: palvelujen tarjoamisen vapauden soveltamisala on määritettävä laadullisin perustein, joita voidaan helposti soveltaa kaikkialla unionissa. Sen soveltamisalan määrittämiseen ei sitä vastoin voida eikä pitäisi käyttää määrällisiä perusteita. Tästä riippumatta olisi mahdotonta asettaa tai oikeuttaa mitään määrällistä rajaa. Mitä perustetta esimerkiksi BONVER WIN:n tapauksessa käytettäisiin? Olisiko se 10 asiakasta? 100? 1000? Tietty prosenttiosuus asiakkaista osana koko asiakaskuntaa? Esimerkiksi 15 prosenttia? Tai sen mukaan, paljonko rahaa asiakkaat käyttävät rahapeleihin? Rinnastetaanko asiakas, joka lyö vetoa 1000 eurolla, asiakkaaseen, joka lyö vetoa 100 eurolla? Jos nämä esimerkit vaikuttavat typeriltä, ne havainnollistavat nähdäkseni täydellisesti sitä, että de minimis ‑käsite perusvapauksien yhteydessä aiheuttaisi vain ongelmia tulevaisuudessa.

80.

Se, että määrällinen käsite ”de minimis” liittyy enemmän asian konkreettisiin tosiseikkoihin kuin sen oikeudellisiin näkökohtiin, aiheuttaisi vieläkin perustavamman ongelman. On täysin mahdollista, että samaa toimea voitaisiin pitää de minimis ‑säännön mukaisena yhdessä unionin jäsenvaltiossa muttei toisessa. Tämä vaarantaisi markkinatoimijoiden tasavertaiset toimintaedellytykset, jotka sisämarkkinoita koskevilla säännöksillä ja määräyksillä pyritään luomaan. Vai olisiko de minimis ‑sääntö määriteltävä abstraktisti? Jos olisi, niin miten ja kenen toimesta? Meidän ei pitäisi unohtaa, että kyseessä on yhdenmukaistamaton ala, jolla jäsenvaltioiden toimia on arvioitava EUT-sopimuksessa taatun vapauden kannalta, ja että sisämarkkinat kuuluvat edelleen jaetun toimivallan piiriin. Tätä tilannetta ei voida rinnastaa unionin kilpailulainsäädäntöön, jolla unionin lainsäädännössä itsessään asetetaan tiettyjä raja-arvoja.

81.

Tiivistääkseni perusteet, jotka puhuvat sitä vastaan, että otetaan käyttöön de minimis ‑sääntö SEUT 56 artiklan mukaisen palvelujen tarjoamisen vapauden tai minkään muunkaan perusvapauden yhteydessä, on syytä korostaa, että tämä on tosiseikkoja koskeva kysymys eikä oikeuskysymys. Ennakkoratkaisumenettelyssä on kansallisen tuomioistuimen asia lausua tosiseikoista. Jos kansallisten tuomioistuinten sallittaisiin ottaa käyttöön tällainen sääntö, se johtaisi sisämarkkinoiden pirstaloitumiseen ja vaarantaisi markkinatoimijoiden tasavertaisia toimintaedellytyksiä koskevan tavoitteen.

82.

Tästä seuraa, että de minimis ‑säännön käyttöönotto SEUT 56 artiklan yhteydessä on lähtökohtaisesti torjuttava.

83.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Nejvyšší správní soudin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

SEUT 56 artiklan mukaista palvelujen tarjoamisen vapautta – johon ei sisälly de minimis ‑sääntöä – sovelletaan tilanteeseen, jossa jäsenvaltioon sijoittautunut yritys menettää sellaisen julkisen toimenpiteen myötä, jossa määritetään palvelujen tarjoamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt, kuten täsmällinen paikka niiden tarjoamiseen, luvan harjoittaa toimintaansa, kun osa sen asiakkaista on toisesta jäsenvaltiosta kuin siitä, johon kyseinen yritys on sijoittautunut, riippumatta siitä, onko kyseinen kansallinen toimenpide (oikeudellisesti ja tosiasiallisesti) erotuksetta sovellettava.