Kanne 27.6.2018 – Riesco García v. parlamentti

(Asia T-391/18)

(2018/C 352/42)

Oikeudenkäyntikieli: espanja

Asianosaiset

Kantaja: Juan Carlos Riesco García (Rota, Espanja) (edustajanaan: asianajaja M. Tey Ariza)

Vastaaja: Euroopan parlamentti

Vaatimukset

Kantaja vaatii unionin yleistä tuomioistuinta

—

toimivaltansa perusteella kumoamaan kantajan Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnalta 31.5.2017 saaman vastauksen vetoomukseensa nro 0741/2015, joka koski väitettyä syrjintää vakinaisten ja määräaikaisten virkamiesten välillä siitä syystä, että heitä kohdellaan eri tavalla Espanjan valtionhallinnonn virkamiesten eläkkeelle jäämiseen sovellettavien ehtojen osalta

—

ottamaan kanteen tutkittavaksi asiaan sovellettavan säännöstön (Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemästä määräaikaista työtä koskevasta puitesopimuksesta 28.6.1999 annettu neuvoston direktiivi 1999/70) perusteella, ratkaisemaan esitetyn kysymyksen sekä tämän seurauksena velvoittamaan Espanjan valtion toteamaan ja toteuttamaan välittömästi kaikkien Espanjan valtionhallinnon virkamiesten oikeuden päästä varhaiseläkkeelle samoilla tai samankaltaisilla ehdoilla.

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Kantajan mukaan vetoomuksen kohteena olevassa Espanjan lainsäädännössä säädetään, että sosiaaliturvajärjestelmään kuuluvat eräät vakinaiset virkamiehet voivat ennen vapaaehtoista eläkkeelle jäämistään vaihtaa sosiaaliturvajärjestelmää, kun taas väliaikaisilla virkamiehillä ei ole samaa mahdollisuutta juuri siitä syystä, etteivät he ole vakinaisia virkamiehiä.

Kantaja on pettynyt Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnalta vetoomukseensa (nro 0741/2015) saamaan perusteettomaan vastaukseen, eikä hän ymmärrä sitä, sillä toimielin, joka oli aluksi ottanut vetoomuksen tutkittavaksi ja katsonut 3.8.2016, että Espanjan lainsäädäntöä oli muutettava vastaamaan pyydetyn osalta (eläkkeelle jäämiseen sovellettavien ehtojen yhdenmukaisuus) direktiiviä 1999/70, sekä pohtinut jopa mahdollisuutta aloittaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva menettely, toteaa myöhemmin aivan toisin vedoten ratkaisemattomiin ”seikkoihin”.

Kantajan mukaan on vielä käsittämättömämpää, ettei mahdollinen epävarmuus johtanut siihen, että asia olisi saatettu sellaisen toimielimen – unionin tuomioistuimen – ratkaistavaksi, joka voi toimivaltansa perusteella ratkaista, onko tällaisessa tapauksessa tarpeen muuttaa kansallista lainsäädäntöä vastaamaan direktiiviä 1999/70, sen sijaan, että asiaan kehotettiin hakemaan ratkaisua kansallisissa tuomioistuimissa, vaikka niillä ei ole samanlaista – tai minkäänlaista – toimivaltaa ratkaista sitä, onko kansallista lainsäädäntöä muutettava vastaamaan unionin oikeutta.