—

kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 3.5.2018 asiassa T-431/12 antaman tuomion kokonaisuudessaan, ja

—

velvoittamaan ensimmäisen oikeusasteen kantajat korvaamaan valittajalle tästä valituksesta ja oikeudenkäynnistä unionin yleisessä tuomioistuimessa asiassa T-431/12 aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

1.

Valittaja väittää ensinnäkin, että laskennallisen normaaliarvon määrittäminen ei eroa menetelmästä, jolla normaaliarvo määritetään tosiasiallisen kotimaisen myynnin perusteella, koska molemmilla menetelmillä pyritään vahvistamaan parhaiten normaaliarvo ottamalla huomioon kunkin tapauksen erityispiirteet ja kustannuksia ja hintoja koskevat tiedot, jotka muuttuvat ajan myötä. Perusasetuksen 2 artiklan 1–6 kohdassa näet säädetään useista seikoista, joiden perusteella on oikeutettua käyttää laskennallista normaaliarvoa sen sijaan että käytettäisiin tosiasiallista kotimaista myyntiä polkumyyntimarginaalin laskemiseen tapauskohtaisesti. Jos unionin toimielinten toimivalta rajoitetaan normaaliarvon laskemiseen välivaiheen tarkastelussa, vaikka ne ovat käyttäneet aikaisemmassa tutkimuksessa tosiasiallista kotimaan myyntiä samaa tarkoitusta varten, unionin toimielimiltä poistetaan mahdollisuus käyttää perusasetuksen 2 artiklassa säädettyjä lukuisia muita vaihtoehtoja. Kun otetaan huomioon huomattavat erot luonnonmukaisesti ja synteettisesti valmistetun viinihapon tuotantokustannuksissa, se, että asetuksessa N:o 626/2012 normaaliarvo lasketaan käyttäen vertailumaana Argentiinaa, heijastaa parhaiten sitä seikkaa, että vastaava argentiinalainen tuottaja valmisti viinihappoa luonnonmukaisella menetelmällä, joka on aineellisesti kalliimpi kuin valittajan käyttämä synteettinen menetelmä.

2.

Toiseksi valittaja väittää valituksensa tueksi, että alkuperäisessä polkumyyntimenettelyssä yksilöitiin kaksi viejien luokkaa: valittajan kaltaiset viejät, jotka toimivat yhteistyössä ja joille myönnettiin markkinatalouskohtelu perusasetuksen 2 artiklan 7 kohdan b alakohdan nojalla; ja tuottajat, jotka eivät toimineet yhteistyössä, joille ei myönnetty markkinatalouskohtelua ja joihin unionin toimielimet sovelsivat ”parhaiden käytettävissä olevien tietojen” menetelmää perusasetuksen 18 artiklan nojalla. Osittaisen välivaiheen tarkastelun, joka johti asetuksen N:o 626/2012 antamiseen, aikana unionin toimielimet epäsivät valittajan kaltaisilta yhteistyössä toimineilta tuottajilta markkinatalouskohtelun ja niiden normaaliarvo vahvistettiin perusasetuksen 2 artiklan 7 kohdan a alakohdan nojalla komission valitseman vertailumaan eli Argentiinan perusteella. Tätä viejien ryhmää ei ollut vielä alkuperäisen tutkimuksen kuluessa. Näin ollen on niin, että vaikka katsottaisiinkin, että perusasetuksen 11 artiklan 9 kohdassa estetään unionin toimielimiä käyttämästä laskennallisia normaaliarvoja tosiasiallisen kotimaisen myynnin sijasta osittaisessa välivaiheen tarkastelussa, tällä ei kuitenkaan estetä unionin toimielimiä käyttämästä laskennallista normaaliarvoa sellaisten viejien uuden ryhmän osalta, jotka toimivat yhteistyössä mutta joille ei myönnetty markkinatalouskohtelua ja jotka tulivat ensimmäistä kertaa esille osittaisessa välivaiheen tarkastelussa.

3.

Lopuksi valittaja väittää, että valituksen kohteena olevan tuomion useat toteamukset ovat vastoin vakiintunutta unionin ja maailmankauppajärjestön oikeuskäytäntöä, joka koskee normaaliarvon määrittämistä ja tasapuolisten hintavertailujen varmistamista sekä viejän puolustautumisoikeuksien kunnioittamista.