UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (neljäs jaosto)

27 päivänä tammikuuta 2021 ( *1 )

Ennakkoratkaisupyyntö – Sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja koskeva valtuutus – Kunnallinen maksu julkisen omaisuuden käyttöoikeudesta ja hyödyntämisestä – Direktiivi 2002/20/EY – Soveltaminen yrityksiin, jotka tarjoavat kiinteän puhelinverkon palveluja ja internetyhteyspalveluja – Käsitteet ”sähköiset viestintäverkot” ja ”sähköinen viestintäpalvelu” – 12 artikla – Hallinnolliset maksut – 13 artikla – Käyttöä koskevia oikeuksia ja järjestelmien asennusoikeuksia koskevat maksut – Soveltamisala – Jäsenvaltioiden verotusvallan käytön rajoitukset

Asiassa C-764/18,

jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) on esittänyt 12.7.2018 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 5.12.2018, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa

Ayuntamiento de Pamplona

vastaan

Orange España SAU,

UNIONIN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja M. Vilaras sekä tuomarit N. Piçarra, D. Šváby, S. Rodin (esittelevä tuomari) ja K. Jürimäe,

julkisasiamies: E. Tanchev,

kirjaaja: hallintovirkamies R. Schiano,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 18.12.2019 pidetyssä istunnossa esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

–	Ayuntamiento de Pamplona, edustajanaan A. Lázaro Gogorza, procuradora, ja J. L. Guijarro Salvador, abogado,

–	Orange España SAU, edustajinaan J. Huelin Martínez de Velasco, F. de Vicente Benito, M. Muñoz Pérez ja M. García Turrión, abogados,

–	Espanjan hallitus, asiamiehinään S. Jiménez García ja S. Centeno Huerta,

–	Euroopan komissio, asiamiehinään L. Nicolae, J. Rius ja G. Braun,

kuultuaan julkisasiamiehen 16.7.2020 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

Ennakkoratkaisupyyntö koskee sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja koskevista valtuutuksista 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/20/EY (valtuutusdirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 21), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/140/EY (EUVL 2009, L 337, s. 37) (jäljempänä valtuutusdirektiivi), 12 ja 13 artiklan tulkintaa.

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Ayuntamiento de Pamplona (Pamplonan kunta, Espanja) ja Orange España SAU ja jossa on kyse maksusta, joka peritään kunnan julkisessa omistuksessa olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen yksinomaisesta käytöstä tai hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen toimituspalveluja tarjoavien yritysten toimesta (jäljempänä julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävä maksu) ja jota kyseinen yhtiö oli velvollinen maksamaan.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Unionin oikeus

Puitedirektiivi

Sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja sekä niihin liittyviä resursseja ja palveluja koskeva yhteinen sääntelyjärjestelmä muodostuu sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä 7.3.2002 annetusta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivistä 2002/21/EY (puitedirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 33), sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/140 (jäljempänä puitedirektiivi), sekä neljästä erityisdirektiivistä, joista yksi on direktiivi 2002/20.

Puitedirektiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Määritelmät”, a ja c alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

’sähköisellä viestintäverkolla’ siirtojärjestelmiä sekä soveltuvin osin kytkentä- tai reitityslaitteistoa ja muita välineitä – myös verkkoelementtejä, jotka eivät ole aktiivisia – joilla voidaan siirtää signaaleja johtojen välityksellä, radioteitse, optisesti tai muulla sähkömagneettisella tavalla, mukaan luettuina satelliittiverkot, kiinteät (piiri- ja pakettikytkentäiset, mukaan luettuna Internet) ja maanpäälliset matkaviestintäverkot, sähkökaapelijärjestelmät siinä määrin kuin niitä käytetään signaalinsiirtoon, radio- ja televisiolähetyksiin käytetyt verkot sekä kaapelitelevisioverkot riippumatta siitä, minkä tyyppistä informaatiota niissä siirretään;

– –

’sähköisellä viestintäpalvelulla’ tavallisesti korvausta vastaan suoritettuja palveluja, jotka muodostuvat kokonaan tai pääosin signaalien siirtämisestä sähköisissä viestintäverkoissa, mukaan lukien televiestintäpalvelut ja siirtopalvelut radio- ja televisiotoiminnassa käytetyissä verkoissa, mutta jättäen ulkopuolelle sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen avulla siirretyt sisältöpalvelut tai sisältöä toimituksellisessa valvonnassaan pitävät palvelut; kyseinen palvelu ei käsitä myöskään [teknisiä standardeja ja määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä 22.6.1998 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 98/34/EY [(EYVL 1998, L 204, s. 37)] ensimmäisessä artiklassa määriteltyjä tietoyhteiskunnan palveluja, jotka eivät muodostu kokonaan tai pääosin signaalien siirtämisestä sähköisissä viestintäverkoissa”.

Valtuutusdirektiivi

Valtuutusdirektiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1. Tämän direktiivin tarkoituksena on toteuttaa sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen sisämarkkinat yhdenmukaistamalla ja yksinkertaistamalla valtuutussääntöjä ja ‑ehtoja, jotta näiden palvelujen ja verkkojen tarjonta helpottuisi kaikkialla yhteisössä.

2. Tätä direktiiviä sovelletaan sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamista varten myönnettäviin valtuutuksiin.”

Valtuutusdirektiivin 2 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Lisäksi sovelletaan seuraavaa määritelmää:

’yleisvaltuutuksella’ tarkoitetaan jäsenvaltion vahvistamaa oikeudellista kehystä, jolla turvataan oikeus sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamiseen ja jossa asetetaan alakohtaisia velvollisuuksia, joita voidaan soveltaa kaikkiin tai tietyntyyppisiin sähköisiin viestintäverkkoihin ja ‑palveluihin tämän direktiivin mukaisesti.”

Valtuutusdirektiivin 12 artiklassa, jonka otsikko on ”Hallinnolliset maksut”, säädetään seuraavaa:

”1. Yleisvaltuutuksen mukaisesti palvelua tai verkkoa tarjoaville tai käyttöä koskevan oikeuden saaneille yrityksille asetetut hallinnolliset maksut on:

määriteltävä niin, että ne kattavat kokonaisuudessaan ainoastaan yleisvaltuutusjärjestelmän, käyttöä koskevien oikeuksien ja 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen erityisvelvollisuuksien hallinnoinnista, valvonnasta ja toteuttamisesta aiheutuvat hallinnolliset kustannukset, joihin voivat sisältyä kustannukset, jotka aiheutuvat kansainvälisestä yhteistyöstä, yhdenmukaistamisesta ja standardisoinnista, markkina-analyyseista, ehtojen ja velvollisuuksien noudattamisen seurannasta sekä muusta markkinoiden valvonnasta, samoin kuin sekundäärilainsäädännön ja hallinnollisten päätösten, kuten käyttöoikeuksia ja yhteenliittämistä koskevien päätösten valmistelusta ja voimaan saattamisesta; ja

b)	määrättävä yksittäisille yrityksille puolueettomalla, avoimella ja oikeasuhteisella tavalla, jolla saadaan hallinnolliset lisäkustannukset ja niistä aiheutuvat maksut – – mahdollisimman pieniksi.

2. Jos kansalliset sääntelyviranomaiset perivät hallinnollisia maksuja, niiden on julkaistava vuosikatsaus hallinnollisista kustannuksistaan ja perittyjen hallinnollisten maksujen kokonaismäärästä. Näitä maksuja on tarkistettava asianmukaisesti perittyjen hallinnollisten maksujen kokonaismäärän ja hallinnollisten kustannusten välinen erotus huomioon ottaen.”

Valtuutusdirektiivin 13 artiklassa, jonka otsikko on ”Käyttöä koskevia oikeuksia ja järjestelmien asennusoikeuksia koskevat maksut”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat antaa asianomaiselle viranomaiselle mahdollisuuden asettaa maksuja radiotaajuuksien ja numeroiden käyttöä koskevien oikeuksien johdosta – – tai maksuja oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen, tarkoituksena näiden voimavarojen mahdollisimman tehokkaan käytön varmistaminen. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä maksut ovat objektiivisesti perusteltavissa, avoimia, syrjimättömiä ja tavoitteeseen nähden oikeasuhteisia, ja niiden on otettava huomioon [puitedirektiivin] 8 artiklassa esitetyt tavoitteet.”

Espanjan oikeus

Maksusta, joka peritään paikallisessa julkisessa omistuksessa olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen toimituspalveluja tarjoavien yritysten toimesta 28.11.2013 annetun Pamplonan kunnan veroasetuksen nro 22 (Ordenanza Fiscal n.o 22 del Ayuntamiento de Pamplona, reguladora de las tasas por aprovechamientos especiales del suelo, vuelo y subsuelo del dominio público local por las empresas explotadoras de servicios de suministros; BO de Navarra nro 240, 16.12.2013, s. 12766; jäljempänä veroasetus nro 22/2014) 2 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Verotettava tapahtuma on paikallisessa julkisessa omistuksessa olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen yksinomainen käyttö tai hyödyntäminen tiettyyn tarkoitukseen sähköenergian, veden tai kaasun taikka minkä hyvänsä muun nesteen siirtoon tarkoitettuja linjoja, putkistoja ja kanavia käyttäen kiinteän puhelinverkon palvelujen, matkapuhelinpalvelujen ja muiden sähköisten viestintäpalvelujen välittämiseksi, mukaan lukien ilmajohtojen pylväät, kaapelit, kiinnikkeet, kiinnitys-, jako- ja tarkastuslaatikot, muuntajat, kiskot, kiikut, antennit tai myyntiautomaatit ja muut vastaavat palvelun tarjoamiseen liittyvät laitteet.”

Veroasetuksen nro 22/2014 4 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”Matkapuhelinoperaattorit, jotka eivät omista verkkoja, joiden välityksellä tätä palvelua tarjotaan, vaikka ne omistavat käyttö-, pääsy- tai yhteenliittämisoikeudet näihin verkkoihin, eivät ole velvollisia maksamaan maksua.

Muissa palvelujen tarjoamista koskevissa tapauksissa sekä käytettyjen verkkojen tai infrastruktuurin omistajat että näitä verkkoja koskevien käyttö-, pääsy- tai yhteenliittämisoikeuksien haltijat ovat maksuvelvollisia.”

11	Veroasetuksen nro 22/2014 5 §:n 1 momentissa säädetään, että vuotuisen veron peruste määräytyy verovelvollisten kunnassa saaman vuotuisen liikevaihdon bruttotulojen perusteella ja että kyseisen perusteen määrittämisperusteita ei sovelleta ”matkapuhelinoperaattoreihin”.

12	Kyseisen veroasetuksen 6 §:n mukaan verokanta on 1,5 prosenttia toimijoiden laskuttamasta liiketoiminnan bruttotulosta.

Paikallisrahoitusta sääntelevän lain uudistetusta tekstistä 5.3.2004 annetun kuninkaan asetuksen 2/2004 (Real Decreto Legislativo 2/2004, por el que se aprueba el texto refundido de la Ley Reguladora de las Haciendas Locales; BOE nro 59, 9.3.2004, s. 10284) 24 §:ssä ja Navarran paikallisrahoituksesta 10.3.1995 annetun maakunnallisen lain 2/1995 (Ley Foral 2/1995 de Haciendas Locales de Navarra; BO de Navarra nro 36, 20.3.1995) 105 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään, että kun on kyse maksuista, jotka koskevat kunnan julkisten teiden alla olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen yksinomaista käyttöä tai hyödyntämistä tiettyyn tarkoitukseen ja joita ovat velvollisia maksamaan yritykset, jotka tarjoavat palveluja, jotka koskevat kaikkia tai merkittävää osaa asukkaista, kyseisten maksujen määrä on 1,5 prosenttia mainittujen yritysten vuotuiseen liikevaihtoon perustuvasta bruttotulosta kussakin kunnassa.

Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

Orange España esitti Pamplonan kunnalle veroasetuksessa nro 22/2014 säädetyn veroilmoituksen julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävästä maksusta vuoden 2014 toiselta vuosineljännekseltä sen vuoksi, että se harjoitti kyseisen kunnan alueella kiinteän puhelinverkon ja internetyhteyden tarjoamista.

Orange España katsoi kuitenkin, että kyseinen maksu on televiestintäalaa sääntelevän unionin säännöstön ja erityisesti valtuutusdirektiivin, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, vastainen, ja vaati Pamplonan kunnalta ilmoitukseen perustuvan verotuksen oikaisemista ja liikaa perityn maksun palauttamista.

Oikaisuvaatimuksensa tueksi Orange España väitti ensinnäkin, ettei se ollut niiden verkkojen omistaja, joita se käytti Pamplonan kunnan alueella, vaan se käytti niitä yhteenliittämisoikeuksien nojalla. Se täsmensi tämän jälkeen, että kiinteän puhelinverkon palvelut ja internetyhteyspalvelut kuuluvat valtuutusdirektiivin soveltamisalaan, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut verojen ja maksujen määräämisen osalta matkapuhelualalla toimiville yrityksille. Lopuksi se väitti, että kyseisen direktiivin 12 ja 13 artiklan vastaista on kantaa maksu, jonka suuruus määritetään yksinomaan kiinteän prosenttiosuuden perusteella yrityksen bruttotuloista.

Pamplonan kunta hylkäsi vaatimuksen, koska se katsoi, että maksettavan maksun määrässä ei ollut tosiseikkoja koskevaa virhettä eikä oikeudellista virhettä. Orange España nosti tästä päätöksestä kanteen Juzgado de lo Contencioso-Administrativo no 1 de Pamplonassa (Pamplonan maakunnallinen hallintotuomioistuin nro 1, Espanja). Kanne hylättiin 4.12.2015 annetulla tuomiolla sillä perusteella, että yhtäältä Orange España oli infrastruktuuriverkkojen omistaja eikä sitä näin ollen voitu vapauttaa maksusta, ja toisaalta sillä perusteella, että maksun määrä oli määritetty maakunnallisen lain 2/1995 105 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti.

Orange España valitti tästä tuomiosta Tribunal Superior de Justicia de Navarraan (Navarran ylioikeus, Espanja). Kyseinen tuomioistuin vahvisti, että Orange España oli kunnallisen julkisen omaisuuden alueelle sijoittuvien verkkojen ja infrastruktuurin omistajana velvollinen maksamaan kyseessä olevan maksun. Se hyväksyi kuitenkin valituksen osittain ja katsoi, että kyseisen maksun määrän määrittämismenetelmä oli valtuutusdirektiivin 12 ja 13 artiklan vastainen ja että Orange Españalla oli näin ollen oikeus saada ilmoitukseensa perustuva verotus oikaistua. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että kyseisen maksun määrä oli vahvistettava kyseisissä artikloissa ilmaistujen objektiivisuutta ja oikeasuhteisuutta koskevien periaatteiden eikä yrityksen bruttotulojen tai liikevaihdon perusteella, koska tässä tapauksessa saatu määrä ylittää sen, mikä on tarpeen niukkojen voimavarojen mahdollisimman tehokkaan käytön varmistamiseksi.

Pamplonan kunta teki Tribunal Supremoon (ylin tuomioistuin, Espanja) kassaatiovalituksen, jossa se väittää, että Tribunal Superior de Justicia de Navarra on huomioinut virheellisesti 12.7.2012 annettuun tuomioon Vodafone España ja France Telecom España (C-55/11, C-57/11 ja C-58/11, EU:C:2012:446) perustuvan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön, joka koskee matkapuhelinoperaattoreita, kun se on laajentanut sen operaattoreihin, jotka tarjoavat kiinteän puhelinverkon palveluja ja internetyhteyspalveluja. Orange España väittää puolustuksekseen, että valtuutusdirektiivissä ei tehdä erottelua matkapuhelinpalvelujen operaattorien ja kiinteän puhelinverkon palvelujen operaattorien välillä. Unionin tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa omaksuma tulkinta kyseisen direktiivin 13 artiklasta on näin ollen sovellettavissa kaikissa tilanteissa, joissa sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajilta peritään maksuja siitä, että ne voivat käyttää radiotaajuuksia tai numeroita tai asentaa järjestelmiä. Orange España korostaa lisäksi, ettei unionin tuomioistuin lausunut mainitussa tuomiossa tällaisen maksun määrän laskentamenetelmästä.

Tässä tilanteessa Tribunal Supremo päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

Sovelletaanko [valtuutusdirektiiviä], jota unionin tuomioistuin on tulkinnut suhteessa matkaviestinnän alalla toimiviin yrityksiin, ja erityisesti sen 12 ja 13 artiklassa säädettyjä jäsenvaltioiden verotusvallan käyttöön kohdistuvia rajoituksia kiinteän puhelinverkon ja internetin palveluja tarjoaviin yrityksiin?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi (ja todetaan, että kyseistä direktiiviä sovelletaan myös kiinteän puhelinverkon ja internetin palveluja tarjoaviin yrityksiin), onko [valtuutusdirektiivin] 12 ja 13 artiklan mukaan jäsenvaltioille sallittua asettaa maksuja, jotka lasketaan yksinomaan yrityksen – asennettujen järjestelmien omistajan – kyseisellä alueella kiinteän puhelinverkon ja internetin palvelujen tarjoamisesta vuosittain saamien bruttotulojen perusteella?”

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

Ensimmäinen kysymys

21	Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko valtuutusdirektiiviä tulkittava siten, että sitä sovelletaan kiinteän puhelinverkon palveluja ja internetyhteyspalveluja tarjoaviin yrityksiin.

22	Valtuutusdirektiivin 1 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että sitä sovelletaan ”sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamista varten myönnettäviin valtuutuksiin”.

23	Valtuutusdirektiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kyseisessä direktiivissä ”sovelletaan [puitedirektiivin] 2 artiklassa säädettyjä määritelmiä”.

24	Valtuutusdirektiivin soveltamisalan määrittämiseksi on näin ollen tukeuduttava puitedirektiivissä oleviin ilmaisujen ”sähköiset viestintäverkot” ja ”sähköiset viestintäpalvelut” määritelmiin.

Puitedirektiivin 2 artiklan a alakohdassa määritellään ”sähköisen viestintäverkon” olevan ”siirtojärjestelmiä sekä soveltuvin osin kytkentä- tai reitityslaitteistoa ja muita välineitä – myös verkkoelementtejä, jotka eivät ole aktiivisia – joilla voidaan siirtää signaaleja johtojen välityksellä, radioteitse, optisesti tai muulla sähkömagneettisella tavalla, mukaan luettuina satelliittiverkot, kiinteät (piiri- ja pakettikytkentäiset, mukaan luettuna Internet) ja maanpäälliset matkaviestintäverkot, sähkökaapelijärjestelmät siinä määrin kuin niitä käytetään signaalinsiirtoon, radio- ja televisiolähetyksiin käytetyt verkot sekä kaapelitelevisioverkot riippumatta siitä, minkä tyyppistä informaatiota niissä siirretään”.

Puitedirektiivin 2 artiklan c alakohdan mukaan ”sähköisellä viestintäpalvelulla” tarkoitetaan ”tavallisesti korvausta vastaan suoritettuja palveluja, jotka muodostuvat kokonaan tai pääosin signaalien siirtämisestä sähköisissä viestintäverkoissa, mukaan lukien televiestintäpalvelut ja siirtopalvelut radio- ja televisiotoiminnassa käytetyissä verkoissa”.

27	Nyt käsiteltävässä asiassa pääasiassa on kyse internetyhteyspalvelujen ja kiinteän puhelinverkon palvelujen tarjoamisesta kaapeliverkkojen ja muiden teknisten resurssien avulla.

Edellä mainituista säännöksistä seuraa, että kyseisessä direktiivissä ei ”sähköisten viestintäpalvelujen” käsitteen määrittelemiseksi tehdä eroa kiinteän puhelinverkon palvelujen ja matkapuhelinpalvelujen välillä. Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 26 kohdassa, puitedirektiivin johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan tekemättä mitään eroa kiinteän puhelinverkon ja matkapuhelinverkon välillä, että ”tämä direktiivi kattaa puheensiirtopalvelun ja sähköpostin siirtopalvelun”.

29	Puitedirektiivin 2 artiklan a alakohdassa viitataan nimenomaisesti internetyhteyteen, ja kuten julkisasiamies on myös todennut ratkaisuehdotuksensa 27 kohdassa, kyseisen direktiivin johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa täsmennetään, että ”internetyhteys” on sähköinen viestintäpalvelu.

On siis todettava, että puitedirektiivissä tarkoitetut ”sähköiset viestintäpalvelut” ovat palveluja, jotka muodostuvat signaalien siirtämisestä sähköisissä viestintäverkoissa riippumatta siitä, ovatko kyseiset verkot kiinteitä vai matkapuhelinverkkoja, ja että ne kattavat puhelinverkon, niin kiinteän kuin matkapuhelinverkon, palvelut sekä internetyhteyspalvelut. Koska valtuutusdirektiivin soveltamisala määritetään puitedirektiiviin sisältyvien määritelmien perusteella, edellä esitetystä seuraa, että valtuutusdirektiiviä sovelletaan internetyhteyttä ja lankapuheluita koskevien verkkojen ja palvelujen tarjoamista koskeviin valtuutuksiin.

31	Ensimmäiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että valtuutusdirektiiviä on tulkittava siten, että sitä sovelletaan myös kiinteän puhelinverkon palveluja ja internetyhteyspalveluja tarjoaviin yrityksiin.

Toinen kysymys

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee siinä tapauksessa, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko valtuutusdirektiivin 12 ja 13 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa sähköiselle viestinnälle tarpeellista infrastruktuuria tai verkkoja omistaville yrityksille, jotka käyttävät niitä kiinteän puhelinverkon palvelujen ja internetyhteyspalvelujen tarjoamiseen, asetetaan maksu, jonka määrä määritetään yksinomaan näiden yritysten kyseisen jäsenvaltion alueelta vuosittain saamien bruttotulojen perusteella.

33	Valtuutusdirektiivin 1 artiklan 2 kohdan mukaan sitä sovelletaan valtuutuksiin, jotka koskevat sähköisten viestintäverkkojen ja palvelujen tarjoamista (ks. tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 25 kohta).

Valtuutusdirektiivissä ei säädetä ainoastaan yleisvaltuutusten tai radiotaajuuksien ja numeroiden käyttöä koskevien oikeuksien myöntämismenettelyä koskevista säännöistä ja kyseisten valtuutusten sisällöstä vaan myös kyseisiin menettelyihin liittyvien sellaisten maksujen luonteesta tai laajuudesta, joita jäsenvaltiot voivat määrätä sähköisten viestintäpalvelujen alan yrityksille (tuomio 4.9.2014, Belgacom ja Mobistar, C‑256/13 ja C‑264/13, EU:C:2014:2149, 29 kohta; tuomio 6.10.2015, Base Company, C‑346/13, EU:C:2015:649, 15 kohta ja tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 26 kohta).

Kuten unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, valtuutusdirektiivin yhteydessä jäsenvaltiot eivät voi periä sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamisesta muita kuin kyseisessä direktiivissä säädettyjä maksuja (tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tästä seuraa, että jotta valtuutusdirektiivin säännöksiä voidaan soveltaa senkaltaiseen maksuun, josta on kyse pääasiassa, maksun perustana olevan tapahtuman täytyy liittyä yleisvaltuutusta koskevaan menettelyyn, jolla valtuutusdirektiivin 2 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti turvataan oikeus sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamiseen (tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tältä osin on syytä muistuttaa, että niiden hallinnollisten maksujen, joita jäsenvaltiot voivat asettaa valtuutusdirektiivin 12 artiklan nojalla yleisvaltuutuksen mukaisesti sähköisen viestinnän verkkoa tai palveluja tarjoaville tai käyttöoikeudet saaneille yrityksille ja joilla rahoitetaan kansallisen sääntelyviranomaisen toiminta, on oltava yksinomaan tarkoitettu kattamaan kyseisen direktiivin 12 artiklan 1 kohdan a alakohdassa mainittuihin toimintoihin liittyvät hallinnolliset kokonaiskustannukset (tuomio 30.1.2018, X ja Visser, C‑360/15 ja C-31/16, EU:C:2018:44, 64 kohta).

Unionin tuomioistuin on lisäksi jo todennut, että valtuutusdirektiivin 13 artikla ei koske kaikkia maksuja, joita peritään infrastruktuureista, jotka mahdollistavat sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamisen (tuomio 4.9.2014, Belgacom ja Mobistar, C‑256/13 ja C‑264/13, EU:C:2014:2149, 34 kohta ja tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Kyseinen artikla koskee nimittäin edellytyksiä, joiden mukaisesti asetetaan maksuja radiotaajuuksien tai numeroiden käyttöä koskevien oikeuksien johdosta tai oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen (tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Nyt käsiteltävässä asiassa veroasetuksen nro 22/2014 2 §:n 1 momentissa säädetään, että ”verotettava tapahtuma on paikallisessa julkisessa omistuksessa olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen yksinomainen käyttö tai hyödyntäminen tiettyyn tarkoitukseen sähköenergian, veden tai kaasun taikka minkä hyvänsä muun nesteen siirtoon tarkoitettuja linjoja, putkistoja ja kanavia käyttäen kiinteän puhelinverkon palvelujen, matkapuhelinpalvelujen ja muiden sähköisten viestintäpalvelujen välittämiseksi – –”. Lisäksi kyseisen asetuksen 4 §:n 3 momentin mukaan sekä käytettyjen verkkojen tai infrastruktuurien omistajilta että näiden verkkojen tai infrastruktuurien käyttöoikeuden, pääsyoikeuden tai yhteenliittämisoikeuden haltijoilta, jotka ovat muita kuin matkapuhelinoperaattoreita, kannetaan kyseinen maksu.

Valtuutusdirektiivin 12 artiklan tulkinnasta on todettava, että unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ja asianosaisten unionin tuomioistuimen istunnossa esittämään kysymykseen antamista vastauksista ilmenee, että julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävä maksu ei kuulu tämän artiklan soveltamisalaan, koska sillä ei pyritä kattamaan kansallisen sääntelyviranomaisen toimintaan liittyviä hallinnollisia kokonaiskustannuksia. Sitä ei näin ollen voida pitää kyseisessä artiklassa tarkoitettuna ”hallinnollisena maksuna”.

42	Näin ollen valtuutusdirektiivin 12 artikla ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään tällaisesta maksusta.

Valtuutusdirektiivin 13 artiklan tulkinnasta unionin tuomioistuin on katsonut, että siinä käytetyillä ilmaisuilla ”järjestelmät” ja ”asentaminen” viitataan fyysisiin infrastruktuureihin, joilla sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja voidaan tarjota, ja niiden fyysiseen paikoilleen asettamiseen kyseisen julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen (tuomio 17.12.2015, Proximus, C‑517/13, EU:C:2015:820, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Kuten tämän tuomion 38 kohdassa on todettu, valtuutusdirektiivin 13 artikla ei kuitenkaan koske kaikkia maksuja, joita peritään infrastruktuureista, jotka mahdollistavat sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamisen (tuomio 4.9.2014, Belgacom ja Mobistar, C-256/13 ja C-264/13, EU:C:2014:2149, 34 kohta).

Kuten tämän tuomion 40 kohdasta ilmenee, julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävään maksuun johtavana tapahtumana on paikallisessa julkisessa omistuksessa olevan maanalaisen, maanpäällisen ja maan yläpuolisen alueen yksinomainen käyttö tai hyödyntäminen tiettyyn tarkoitukseen eri infrastruktuurien avulla, joten kyseisen maksun maksamiseen velvollisia ovat sähköenergian, veden, kaasun tai minkä hyvänsä muun nesteen, kiinteän puhelinverkon, matkapuhelinverkon tai muun sähköisen viestintäpalvelun verkkojen tai palvelujen operaattorit, jotka käyttävät tai hyödyntävät kyseistä infrastruktuuria.

Lisäksi veroasetuksen nro 22/2014 4 §:n 3 momentissa säädetään, että mainitun veron alaisia ovat paitsi käytettyjen verkkojen tai infrastruktuurin käyttöoikeuden, pääsyoikeuden tai yhteenliittämisoikeuden haltijat myös niiden omistajat, mukaan lukien siis ne, jotka eivät itse käytä kyseisiä verkkoja tai infrastruktuuria.

Tästä seuraa, että julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävän maksun soveltamisala ei rajoitu ainoastaan sähköisiä viestintäverkkoja tai ‑palveluja tarjoaviin operaattoreihin tai valtuutusdirektiivin 13 artiklassa säädettyjä oikeuksia saaviin operaattoreihin, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tarkistettava (ks. vastaavasti tuomio 4.9.2014, Belgacom ja Mobistar, C‑256/13 ja C- 264/13, EU:C:2014:2149, 36 kohta).

Veroasetuksessa nro 22/2014 ei myöskään säädetä mitään siitä, että kun on kyse julkisen omaisuuden yksinomaisesta käytöstä tai hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen eri infrastruktuurien avulla, tätä tarkoitusta varten olisi määritettävä luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka on asentanut tällaista infrastruktuuria, kuten valtuutusdirektiivin 13 artiklasta väistämättä ilmenee.

Näin ollen kyseisellä veroasetuksella määrättyä julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävää maksua ei voida katsoa asetetun sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja tarjoaville yrityksille vastikkeeksi oikeudesta asentaa järjestelmiä (ks. vastaavasti tuomio 17.12.2015, Proximus, C-517/13, EU:C:2015:820, 35 kohta).

Koska näin ollen julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävän maksun aiheuttava tapahtuma liittyy mainitun veroasetuksen mukaisesti kunnan julkisen omaisuuden yhteyteen asennettujen järjestelmien käyttöoikeuden myöntämiseen, se ei riipu tämän tuomion 43 kohdassa mainitusta oikeudesta asentaa mainitunlaisia järjestelmiä valtuutusdirektiivin 13 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

51	Tästä seuraa, että veroasetuksessa nro 22/2014 säädetty maksu ei kuulu valtuutusdirektiivin 13 artiklan soveltamisalaan.

52	Näin ollen valtuutusdirektiivin 13 artikla ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään julkisen omaisuuden hyödyntämisestä perittävän maksun kaltaisesta maksusta.

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että valtuutusdirektiivin 12 ja 13 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa sähköiselle viestinnälle tarpeellisia infrastruktuureja tai verkkoja omistaville yrityksille, jotka käyttävät niitä kiinteän puhelinverkon palvelujen ja internetyhteyspalvelujen tarjoamiseen, asetetaan maksu, jonka määrä määritetään yksinomaan kyseisten yritysten asianomaisen jäsenvaltion alueelta vuosittain saamien bruttotulojen perusteella.

Oikeudenkäyntikulut

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja koskevista valtuutuksista 7.3.2002 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2002/20/EY (valtuutusdirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/140/EY, on tulkittava siten, että sitä sovelletaan myös kiinteän puhelinverkon palveluja ja internetyhteyspalveluja tarjoaviin yrityksiin.

Direktiivin 2002/20, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/140, 12 ja 13 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa sähköiselle viestinnälle tarpeellisia infrastruktuureja tai verkkoja omistaville yrityksille, jotka käyttävät niitä kiinteän puhelinverkon palvelujen ja internetyhteyspalvelujen tarjoamiseen, asetetaan maksu, jonka määrä määritetään yksinomaan kyseisten yritysten asianomaisen jäsenvaltion alueelta vuosittain saamien bruttotulojen perusteella.

Allekirjoitukset

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: espanja.