1.

Ennakkoratkaisupyyntö koskee vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY (Solvenssi II) ( 2 ) 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan tulkintaa.

2.

Tämä ennakkoratkaisupyyntö on esitetty sellaisen kumoamiskanteen yhteydessä, jossa Orde van Vlaamse Balies ja Ordre des barreaux francophones et germanophone (jäljempänä asianajajaliitot) vaativat kumoamaan 9.4.2017 annetun lain, jolla muutetaan vakuutuksista 4.4.2014 annettua lakia ja jonka tarkoituksena on taata oikeusturvavakuutussopimukseen liittyvä vapaus valita asianajaja tai muu henkilö, jolla on menettelyyn sovellettavassa laissa edellytetty pätevyys puolustaa vakuutuksenottajan etuja missä tahansa tuomioistuinmenettelyn vaiheessa (wet tot wijziging van de wet van 4 april 2014 betreffende de verzekeringen en ertoe strekkende de vrije keuze van een advocaat of iedere andere persoon die krachtens de op de procedure toepasselijke wet de vereiste kwalificaties heeft om zijn belangen te verdedigen in elke fase van de rechtspleging te waarborgen in het kader van een rechtsbijstandsverzekeringsovereenkomst). ( 3 )

3.

Asianajajaliittojen kanne koskee sitä, että Belgian lainsäätäjän säätämällä lailla oikeusturvavakuutuksen ottajan vapautta valita asianajaja tai edustaja laajennettiin välimiesmenettelyyn mutta ei sovittelumenettelyyn.

4.

Grondwettelijk Hof (perustuslakituomioistuin, Belgia) pyrkii ennakkoratkaisukysymyksellään selvittämään, kuuluuko Belgian oikeuden mukainen sovittelumenettely, tapahtui se sitten tuomioistuimessa tai sen ulkopuolella, direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun tuomioistuinmenettelyn käsitteen alaan.

5.

Ratkaisuehdotuksessani ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa myöntävästi tähän kysymykseen. Palautan ensin mieliin sen, että direktiiviin 2009/138 sisältyvä vakuutuksenottajan valinnanvapautta koskeva 201 artiklan 1 kohdan a alakohta on luonteeltaan itsenäinen säännös suhteessa direktiivin 198 artiklan 1 kohtaan, jossa säädetään valinnasta aiheutuvien kulujen korvaamisesta. Sen jälkeen tuon esiin oikeusturvavakuutuksen ottajan oikeuksia koskevasta Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja erityisesti käsitteeseen hallintomenettely liittyvästä oikeuskäytännöstä seikkoja, jotka ovat hyödyllisiä tulkittaessa käsitettä tuomioistuinmenettely. Lopuksi teen johtopäätökset asiasta ottaen huomioon sovittelun erityispiirteet kyseisen direktiivin tavoitteiden mukaisesti.

6.

Oikeusturvavakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 22.6.1987 annetun neuvoston direktiivin 87/344/ETY, ( 4 ) joka on kumottu direktiivillä 2009/138, ( 5 ) 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Kaikissa oikeusturvavakuutusta koskevissa sopimuksissa on hyväksyttävä nimenomaan, että:

7.

Direktiivin 2009/138 johdanto-osan 16 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan sääntelyn ja valvonnan päätavoite on riittävän suojan antaminen vakuutuksenottajille ja edunsaajille. Termin ’edunsaaja’ on tarkoitus kattaa kaikki luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, joilla on jokin vakuutussopimuksesta johtuva oikeus. Rahoitusjärjestelmän vakaus sekä tasapuoliset ja vakaat markkinat ovat myös vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan sääntelyn ja valvonnan tavoitteita, jotka olisi otettava huomioon, mutta niiden ei pitäisi vaarantaa päätavoitteen toteutumista.”

8.

Kyseisen direktiivin II osastoon, jonka otsikko on ”Vakuutusta ja jälleenvakuutusta koskevat erityiset säännökset”, sisältyy II luku ”Vahinkovakuutusta koskevat säännökset”, jonka 4 jakso ”Oikeusturvavakuutus” sisältää 198–205 artiklan. ( 6 )

9.

Mainitun direktiivin 198 artiklan, jonka otsikko on ”Tämän jakson soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä jaksoa sovelletaan liitteessä I olevan A osan luokassa 17 tarkoitettuun oikeusturvavakuutukseen, jolla vakuutusyritys sitoutuu vakuutusmaksun suorittamista vastaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja tarjoamaan muita vakuutussuojaan suoraan liittyviä palveluja, ottaen erityisesti huomioon seuraavat:

– –

10.

Direktiivin 2009/138 200 artiklan 1 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kotijäsenvaltion on varmistettava, että vakuutusyritykset noudattavat jäsenvaltion valitseman mallin mukaisesti tai oman valintansa mukaisesti, jos jäsenvaltio siihen suostuu, vähintään yhtä 2, 3 ja 4 kohdassa säädetyistä menettelyistä korvausvaatimusten hoitamiseksi.

Kaikissa ratkaisuissa on niiden henkilöiden etua, joilla on oikeusturvavakuutus, pidettävä yhtäläisesti turvattuna tämän jakson mukaisesti.

– –

4.   Sopimuksessa on määrättävä, että vakuutetut henkilöt voivat antaa valtuutuksen valitsemalleen asianajajalle tai, kansallisen lainsäädännön niin salliessa, kenelle tahansa asianmukaisesti pätevälle henkilölle siitä hetkestä lähtien, kun näillä vakuutetuilla henkilöillä on kyseisen sopimuksen mukaan korvausvaatimus.”

11.

Kyseisen direktiivin 201 artiklan, jonka otsikko on ”Vapaus valita asianajaja”, 1 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kaikissa oikeusturvavakuutusta koskevissa sopimuksissa on nimenomaan ilmoitettava, että

12.

Ennen 9.4.2017 annetun lain voimaantuloa 4.4.2014 annetun vakuutuslain (wet betreffende de verzekeringen) ( 7 ) 156 §:n 1 momentin sanamuoto oli seuraava:

”Kaikissa oikeusturvavakuutussopimuksissa on nimenomaisesti määrättävä ainakin, että

13.

9.4.2017 annetun lain 2 §:ssä säädetään seuraavaa:

”– – vakuutuslain 156 §:n 1 momentti korvataan seuraavasti:

14.

Unionin tuomioistuimelle esitetyistä asiakirjoista käy ilmi, että tuomioistuinmenettelystä annetussa Belgian laissa (Gerechtelijk Wetboek), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 18.6.2018 annetulla lailla, joka sisältää useita yksityisoikeudellisia säännöksiä ja säännöksiä vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien edistämiseksi (wet houdende diverse bepalingen inzake burgerlijk recht en bepalingen met het oog op de bevordering van alternatieve vormen van geschillenoplossing), ( 8 ) mainitaan kaksi sovittelutapaa eli tuomioistuimen ulkopuolinen ja tuomioistuimessa tapahtuva sovittelu, joista ensimmäisestä säädetään kyseisen lain 1730–1733 §:ssä ja jälkimmäisestä mainitun lain 1734–1737 §:ssä. Yleisistä periaatteista säädetään tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1723/1–1729 §:ssä.

15.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1723/1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Sovittelu on riidan osapuolten välinen vapaaehtoinen, luottamuksellinen ja jäsennelty sopimismenettely, jossa avustaa riippumaton ja puolueeton kolmas taho, joka helpottaa yhteydenpitoa ja pyrkii siihen, että osapuolet saavat itse aikaan ratkaisun.”

16.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1729 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kukin osapuoli voi päättää sovittelun milloin tahansa ilman, että tästä aiheutuu sille vahinkoa.”

17.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1730 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Mikä tahansa osapuoli voi ehdottaa muille osapuolille tuomioistuin- tai välimiesmenettelystä riippumatta sovittelumenettelyä ennen tuomioistuinmenettelyä, sen aikana tai sen jälkeen. Osapuolet nimeävät sovittelijan yhteisellä sopimuksella tai antavat nimeämistehtävän kolmannelle.”

18.

Kyseisen lain 1731 §:n 1 ja 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”1. Osapuolet päättävät keskenään sovittelijan avustuksella sovittelun järjestämistä koskevista yksityiskohtaisista säännöistä ja menettelyn kestosta. Tämä sopimus merkitään sovittelupöytäkirjaan, jonka osapuolet ja sovittelija allekirjoittavat. Osapuolet vastaavat sovittelukustannuksista ja ‑palkkioista yhtä suurin osuuksin, jolleivät ne toisin päätä.

– –

3. Pöytäkirjan allekirjoittaminen keskeyttää vanhentumisajan kulumisen sovittelun ajaksi.”

19.

Kyseisen lain 1732 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kun osapuolet pääsevät sovitteluratkaisuun, siitä laaditaan päivätty asiakirja, jonka osapuolet ja sovittelija allekirjoittavat. Asiakirjaan merkitään tarvittaessa maininta sovittelijan hyväksynnästä.

Asiakirjassa on mainittava kunkin osapuolen täsmälliset sitoumukset.”

20.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1733 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jos sopimukseen päästään ja jos sovittelun toimittanut sovittelija on [tuomioistuinmenettelystä annetun lain] 1727 §:ssä tarkoitetun elimen hyväksymä, osapuolet voivat tai jokin niistä voi jättää [tuomioistuinmenettelystä annetun lain] 1731 ja 1732 §:n mukaisen sovintosopimuksen toimivaltaisen tuomarin vahvistettavaksi.– –

Tuomari voi kieltäytyä vahvistamasta sopimusta ainoastaan, jos sopimus on yleisen järjestyksen vastainen tai jos perheasioiden sovittelua koskeva sopimus on alaikäisten lasten edun vastainen.

Vahvistamispäätös vastaa vaikutuksiltaan [mainitun lain] 1043 §:ssä tarkoitettua tuomiota[ ( 9 )].”

21.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on niin, että jos sovittelun suorittanut sovittelija ei ole liittovaltion sovitteluelimen hyväksymä, sovittelusopimusta ei voida vahvistaa ja sen täytäntöönpanokelpoisuus on vahvistettava jollakin muulla tavalla, esimerkiksi notaarin vahvistamalla asiakirjalla.

22.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1734 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1. Muissa tuomioistuimissa kuin Hot van Cassatiessä [ylin tuomioistuin, Belgia] ja arrondissementsrechtbankissa [piirituomioistuin, Belgia] voi tuomari, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu, missä tahansa menettelyn vaiheessa, myös turvaamistoimimenettelyssä, määrätä osapuolten yhteisestä pyynnöstä tai omasta aloitteestaan, kuitenkin niiden suostumuksella, sovittelusta, ellei asia ole vielä siirtynyt päätösharkintaan.

– –

2. Päätöksessä, jolla osapuolet määrätään sovitteluun asian ratkaisemiseksi – –, mainitaan hyväksytyn sovittelijan tai hyväksyttyjen sovittelijoiden nimi ja asema, vahvistetaan tehtävän kesto, joka voi olla enintään kuusi kuukautta, ja ilmoitetaan istuntopäiväksi kyseisen määräajan päättymistä seuraava mahdollinen päivä.

3. Osapuolten on viimeistään 2 momentissa tarkoitetussa istunnossa ilmoitettava tuomarille sovittelun tuloksesta. Jos osapuolet eivät ole päässeet sopimukseen, ne voivat yhteisellä sopimuksella hakea uutta määräaikaa tai pyytää, että menettelyä jatketaan.

– –

5. Kun osapuolet hakevat yhdessä sovittelun määräämistä, niille asetettujen prosessuaalisten määräaikojen kuluminen keskeytyy siitä päivästä, jona he esittävät hakemuksen.

Osapuolet voivat tai jokin niistä voi tarvittaessa pyytää uusia määräaikoja asian valmistelemiseksi 2 momentissa tai 1735 §:n 5 momentissa tarkoitettuun istuntoon.”

23.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1735 §:n 2 ja 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”2. Sovittelu voi koskea koko riitaa tai osaa siitä.

3. Asia jää tuomarin käsiteltäväksi sovittelun ajaksi, ja hän voi milloin tahansa toteuttaa tarpeellisiksi katsomiaan toimenpiteitä. Hän voi sovittelijan tai jonkin osapuolen pyynnöstä myös päättää sovittelun ennen määräajan päättymistä.”

24.

Tuomioistuinmenettelystä annetun lain 1736 §:ssä säädetään seuraavaa:

”– –

Sovittelijan on tehtävänsä päättyessä ilmoitettava tuomarille kirjallisesti, ovatko osapuolet päässeet sopimukseen asiasta.

Jos sovittelu on johtanut vaikka vain osittaiseen sovintosopimukseen, osapuolet voivat tai jokin niistä voi [tuomioistuinmenettelystä annetun lain] 1043 §:n mukaisesti pyytää tuomaria vahvistamaan sopimuksen.

Tuomari voi kieltäytyä vahvistamasta sopimusta ainoastaan, jos sopimus on yleisen järjestyksen vastainen tai jos perheasioiden sovittelua koskeva sopimus on alaikäisten lasten edun vastainen.

Jos sovittelu ei ole johtanut kattavaan sovintosopimukseen, menettelyä jatketaan sovittuun päivämäärään asti, mutta jos tuomari katsoo sen tarpeelliseksi, hän voi kaikkien osapuolten suostumuksella pidentää sovittelijan tehtävän kestoa määrittelemänsä ajan verran.”

25.

Asianajajaliitot nostivat 23.10.2017 Grondwettelijk Hofissa kanteen, jossa ne vaativat 9.4.2017 annetun lain kumoamista. Ne vetoavat kanteensa tueksi kahteen kanneperusteeseen, joista toinen koskee perustuslain (Grondwet) 10 ja 11 §:n, joissa vahvistetaan yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden periaatteet, luettuina yhdessä direktiivin 2009/138 201 artiklan kanssa, rikkomista.

26.

Nämä kantajat väittävät, että 9.4.2017 annettu laki, jossa ei säädetä, että oikeusturvavakuutuksen ottajalla on vapaus valita asianajaja sovittelumenettelyn yhteydessä, ei ole direktiivin 2009/138 201 artiklan mukainen. Ne vetoavat siihen, että erityisesti kyseiseen artiklaan sisältyvää käsitettä ”oikeudenkäynti- tai hallintomenettely” koskevasta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä voidaan päätellä, ettei käsitettä tuomioistuinmenettely ole tulkittava suppeasti. Ne väittävät myös, että niin vapaaehtoisen sovittelun kuin tuomioistuinsovittelunkin voidaan näkökulmasta riippuen katsoa olevan osa direktiivin 2009/138 201 artiklassa tarkoitettua tuomioistuinmenettelyä.

27.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin muistuttaa, että riitautetussa 9.4.2017 annetussa laissa on laajennettu sellainen oikeusturvavakuutuksen ottajan vapaus valita asianajaja tai muu pätevä henkilö, joka on aikaisemmin koskenut kaikkia tuomioistuin- tai hallintomenettelyjä, koskemaan välimiesmenettelyä mutta ei sovittelumenettelyä. Belgian lainsäätäjän tekemä valinta perustuu kahteen seikkaan. Yhtäältä neuvonantajan läsnäolo ei ole omiaan edistämään sovittelua ja toisaalta sovittelu ei välttämättä perustu oikeudelliseen päättelyyn, toisin kuin välimiesmenettely.

28.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ( 10 ) ilmenevän, että direktiivin 2009/138 201 artiklassa tarkoitetun tuomioistuinmenettelyn käsitettä on tulkittava laajasti ja että tuomion AK 19 kohdasta voidaan päätellä, ettei mitään eroa ole tehtävä myöskään tuomioistuinmenettelyn osalta valmistelu- ja päätöksentekovaiheen välillä.

29.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tämän oikeuskäytännön perusteella ei kuitenkaan voida määrittää varmasti, onko kyseistä oikeutta sovellettava myös sovittelumenettelyyn. Se toteaa, että sovittelumenettelyssä on niin sovinnollisen riidanratkaisun kuin tuomioistuinmenettelynkin piirteitä. Se katsoo, että sovittelumenettely eroaa tuomioistuinmenettelystä ja muistuttaa sovinnollista riidanratkaisua erityisesti siksi, että sen tarkoituksena on saada osapuolten kesken aikaan sovintosopimus. Sovittelumenettely on kuitenkin erotettava sovinnollisesta riidanratkaisusta sikäli, että ensin mainittu tehdään yleensä sovintoneuvottelun jälkeen, että sitä säännellään tuomioistuinmenettelystä annetussa laissa ja että toimivaltainen tuomari voi vahvistaa hyväksytyn sovittelijan suorittaman sovittelun päätteeksi tehdyn sopimuksen, ja vahvistusmääräys vastaa vaikutukseltaan tuomiota.

30.

Koska Grondwettelijk Hof on epävarma direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan tulkinnasta kaikkien näiden seikkojen vuoksi, kyseinen tuomioistuin on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [direktiivin 2009/138] 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua tuomioistuinmenettelyn käsitettä tulkittava siten, että siihen kuuluvat [tuomioistuinmenettelystä annetun lain] 1723/1–1737 §:ssä tarkoitetut tuomioistuinten ulkopuoliset ja tuomioistuimessa tapahtuvat sovittelumenettelyt?”

31.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet asianajajaliitot, Belgian hallitus ja Euroopan komissio. Ne esittivät suulliset huomautuksensa 2.10.2019 pidetyssä istunnossa.

32.

Grondwettelijk Hof pyytää ennakkoratkaisukysymyksellään unionin tuomioistuinta täsmentämään direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun tuomioistuinmenettelyn käsitteen merkitystä ja ulottuvuutta ja kysyy pääasiallisesti, onko tätä säännöstä tulkittava siten, että se on esteenä sille, että oikeusturvavakuutuksen ottajalta evätään kansallisessa lainsäädännössä oikeus valita vapaasti asianajaja tai edustaja tuomioistuimessa tai tuomioistuimen ulkopuolella tapahtuvaan sovitteluun.

33.

Direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetty periaate, joka koskee oikeusturvavakuutuksen ottaneen vakuutetun vapautta valita asianajaja tai muu pätevä henkilö puolustamaan etujaan ”oikeudenkäynti- ja hallintomenettelyssä”, ei ole uusi.

34.

Sama periaate ilmaistiin vastaavin sanamuodoin direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa; kyseinen direktiivi kumottiin direktiivillä 2009/138, joka on uudelleenlaadittu toisinto useista vakuutusasioita koskevista direktiiveistä, kuten mainitusta direktiivistä. ( 11 ) Tämän vuoksi on tarkasteltava unionin tuomioistuimen tulkintaa kyseisestä artiklasta.

35.

Aion selvittää yksityiskohtaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmeneviä periaatteita ja tehdä sen jälkeen niiden perusteella päätelmiä tuomioistuinmenettelyn käsitteen tulkinnasta ja sovittelusta.

36.

Oikeusturvavakuutukseen sovellettavien säännösten välisestä suhteesta istunnossa käytyjen keskustelujen vuoksi on kuitenkin mielestäni ensin tarpeen esittää lyhyesti näiden säännösten välinen järjestys, sellaisena kuin se ilmenee selvemmin direktiivistä 2009/138.

37.

Oikeusturvavakuutukseen sovellettavat säännökset on direktiivissä 2009/138 koottu erityiseen jaksoon, joka käsittää 198–205 artiklan.

38.

Tässä jaksossa on kolme unionin tuomioistuimen analysointia hyödyttävää artiklaa eli direktiivin 2009/138 198, 200 ja 201 artikla, jotka vastaavat pääosin direktiivin 87/344 2–4 artiklaa. ( 12 )

39.

Otsikoilla unionin lainsäätäjä on selventänyt näiden säännösten tarkoitusta ja korostanut niiden itsenäisyyttä. ( 13 ) Niinpä direktiivin 2009/138 198 artiklassa määritellään oikeusturvavakuutus ja sen soveltamisala, kun taas 200 artiklassa käsitellään sitä, miten vakuutusyritysten on hoidettava korvausvaatimuksia, ja saman direktiivin 201 artiklassa määritellään ne tapaukset, joissa vakuutettu voi vapaasti valita asianajajan.

40.

Näin ollen onkin syytä erottaa toisistaan logiikka, joka sisältyy direktiivin 2009/138 198 artiklan säännöksiin vakuutusyrityksen velvoitteista eli sitoutumisesta ”korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja tarjoamaan muita vakuutussuojaan suoraan liittyviä palveluja, ottaen erityisesti huomioon seuraavat: – – vakuutetun henkilön puolustaminen tai edustaminen siviili-, rikos- ja hallinto-oikeudenkäynneissä tai muissa oikeudenkäynneissä tai minkä hyvänsä kyseistä henkilöä vastaan esitetyn vaateen yhteydessä”, ( 14 ) ja logiikka, joka sisältyy kyseisen direktiivin 200 artiklaan, jossa määritellään kolme menettelyä niiden henkilöiden korvausvaatimusten hoitamiseksi, joilla on oikeusturvavakuutus, esimerkiksi 4 kohdassa säädetty menettely, jonka mukaan sopimuksessa on määrättävä, että ”vakuutetut henkilöt voivat antaa valtuutuksen valitsemalleen asianajajalle tai, kansallisen lainsäädännön niin salliessa, kenelle tahansa asianmukaisesti pätevälle henkilölle siitä hetkestä lähtien, kun näillä vakuutetuilla henkilöillä on kyseisen sopimuksen mukaan korvausvaatimus”. ( 15 )

41.

Oikeusturvavakuutusta koskevan jakson muista säännöksistä erikseen on tarkasteltava myös sitä, mikä tarkkaan ottaen on kohde direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, jossa määritellään vakuutettujen oikeudet eli ”erityiset takeet vakuutettujen henkilöiden hyväksi”, ( 16 ) kun on kyse oikeudesta valita vapaasti asianajaja tai edustaja.

42.

Näin ollen ei mielestäni ole epäilystäkään siitä, että direktiivin 2009/138 198 artiklan 1 kohdassa säädetään ainoastaan, että kyseisen direktiivin 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetystä asianajajan vapaasta valinnasta aiheutuneet kulut kuuluvat kuluihin, jotka vakuutuksenantajan on maksettava, ( 17 ) ottaen huomioon saman artiklan 2 kohdassa asetetut rajoitukset. Tämän artiklan tarkoituksena ei ole määrittää, millä edellytyksillä vakuutettu voi valita asianajajan tai edustajan.

43.

Sen perusteella, että direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan kohde on eri, ei myöskään voida päätellä, että siinä ainoastaan ilmaistaan periaate, jonka mukaan asianajajan voi vapaasti valita ilman, että vakuutuksenantaja vastaa kuluista, mikä on ilmiselvää. Juuri kyseisen direktiivin 198 artiklan 1 kohdassa säädetyn korvausvelvollisuuden vuoksi onkin perusteltua, että unionin lainsäätäjä puuttuu edellytyksiin, joilla oikeusturvavakuutuksen ottaja voi valita asianajajan tai edustajan.

44.

Lisäksi on syytä huomauttaa, että selventäessään niiden oikeuksien laajuutta, jotka vakuutetulle myönnetään direktiivin 87/344 4 artiklassa, josta on tullut direktiivin 2009/138 201 artikla, unionin tuomioistuin ei ole pitänyt tarpeellisena tulkita direktiivin 87/344 2 artiklan, josta on tullut direktiivin 2009/138 198 artikla, säännöksiä. ( 18 )

45.

Olen nyt tarkentanut direktiivin 2009/138 198 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan välistä suhdetta ja jatkan arviointiani etsimällä unionin oikeuskäytännöstä seikkoja, jotka voivat olla hyödyllisiä pohdittaessa, millä edellytyksillä vakuutettu voi valita vapaasti asianajajan.

46.

Unionin tuomioistuin on lausunut direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohdasta, josta on tullut direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohta, johtuvien vakuutetun oikeuksien laajuudesta tapauksissa, joissa vakuutettu on halunnut käyttää oikeuksiaan joko tuomioistuinmenettelyissä tai hallintoelimissä. Tätä oikeuskäytäntöä käytetään lähtökohtana direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan tulkinnassa. ( 19 )

47.

Tuomiossa Eschig ( 20 ) yhteisöjen tuomioistuin on yhtäältä vahvistanut kolme periaatetta, jotka ovat perustana nykyisin direktiivillä 2009/138 säänneltyä oikeusturvavakuutusta koskevalle oikeuskäytännölle.

48.

Ensinnäkin direktiivin 87/344 ja erityisesti sen 4 artiklan tarkoituksena on suojata kattavasti vakuutettujen etuja. ( 21 ) Toiseksi tämän artiklan 1 kohta on yleisesti sovellettava ja sitova. ( 22 ) Kolmanneksi direktiivillä 87/344 ei pyritä jäsenvaltioiden oikeusturvavakuutussopimuksiin sovellettavien säännösten täydelliseen yhdenmukaistamiseen, joten unionin oikeuden nykytilassa jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää kyseisiin sopimuksiin sovellettavasta järjestelmästä, kunhan ne käyttävät toimivaltaansa tällä alalla unionin oikeutta ja erityisesti direktiivin 87/344 4 artiklaa noudattaen. ( 23 )

49.

Toisaalta yhteisöjen tuomioistuin on korostanut, että vakuutetun oikeus valita edustajansa ”rajoitettiin koskemaan vain oikeudenkäynti- ja hallintomenettelyjä” ( 24 ) ja että kyseessä on ”vapauden vähimmäistaso, joka vakuutetulle henkilölle on myönnettävä riippumatta siitä, mitä direktiivin [87/344] 3 artiklan 2 kohdassa säädetyistä vaihtoehdoista vakuutusyhtiö noudattaa”. ( 25 ) Yhteisöjen tuomioistuin on täsmentänyt, että ”direktiivin 87/344 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetyllä ratkaisulla annetaan kattavammat oikeudet vakuutetuille henkilöille kuin tämän direktiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa. Viimeksi mainitussa säännöksessä säädetään täten oikeudellista edustajaa koskevasta vapaasta valintaoikeudesta vain silloin, kun aloitetaan oikeudenkäynti- tai hallintomenettely. Mainitun direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetyn ratkaisun mukaan vakuutetulla henkilöllä on sen sijaan oikeus antaa etujensa puolustaminen oikeudelliselle edustajalle siitä hetkestä lähtien, kun hänellä on oikeus esittää vakuutussopimuksen mukainen vaatimus vakuutuksenantajalleen, eli siten myös ennen oikeudenkäynti- tai hallintomenettelyä”. ( 26 )

50.

Seuraavissa kahdessa tuomiossa, 26.5.2011 annetussa tuomiossa Stark ( 27 ) ja 7.11.2013 annetussa tuomiossa Sneller, ( 28 ) unionin tuomioistuin muistutti tuomiossa Eschig ilmaistuista periaatteista ja päätteli niiden perusteella ensimmäisessä tuomiossa, että vakuutetun asianajajavalintaa voidaan vastustaa maantieteellisin syin, kunhan vakuutetun valinnanvapaus ei menetä merkitystään, ( 29 ) ja toisessa tuomiossa, ettei tätä vapautta voida rajoittaa yksinomaan tilanteisiin, joissa vakuutuksenantaja päättää, että on käytettävä vakuutusyhtiön ulkopuolista neuvonantajaa. ( 30 )

51.

Unionin tuomioistuin on siis lausunut näissä kolmessa ensimmäisessä tuomiossa vakuutetun oikeuksien laajuudesta tuomioistuinmenettelyjen yhteydessä ilman, että sen olisi tarvinnut tulkita käsitteitä ”oikeudenkäyntimenettely” tai ”hallintomenettely”. ( 31 )

52.

Kahdessa myöhemmässä tuomiossa, tuomiossa Massar ja tuomiossa AK, jotka on annettu 7.4.2016, unionin tuomioistuin on tulkinnut direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, josta on tullut direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohta, tarkoitettua hallintomenettelyn käsitettä.

53.

Tuomioon Massar johtaneessa asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tarkoituksena oli selvittää, voitiinko asianajajan tai edustajan vapaan valinnan periaatetta soveltaa silloin, kun oikeusturvavakuutuksen ottaja halusi puolustautua menettelyssä, jossa riippumaton julkinen elin tutki hänen työnantajansa pyytämää lupaa irtisanoa hänet ja joka ei ollut oikeudenkäyntimenettely. ( 32 )

54.

Tuomioon AK johtaneessa asiassa sama kysymys koski oikeusturvavakuutuksen ottajaa, joka halusi tehdä erityisiä sairaanhoitokustannuksia koskevan lain mukaiseen keskukseen oikaisuvaatimuksen sen jälkeen, kun tämä oli hylännyt hänen hoitoa koskevan lupahakemuksensa. Myöskään jälkimmäisessä tapauksessa menettely ei ollut oikeudenkäyntimenettely.

55.

Näiden kahden asian välillä on kuitenkin merkittävä ero, jota on heti korostettava. Tuomioon AK johtaneessa asiassa hallinnollisesta päätöksestä voitiin nostaa kanne sosiaaliturva- ja virkamiesasioissa toimivaltaisessa hallintotuomioistuimessa, ( 33 ) mutta näin ei voitu tehdä menettelyssä, joka oli kyseessä tuomioon Massar johtaneessa asiassa. Hallinnolliseen päätökseen ei voitu hakea muutosta eikä oikaisua. Korkeintaan voitiin esittää vahingonkorvausvaatimus siviiliasioita käsittelevässä tuomioistuimessa. ( 34 )

56.

Unionin tuomioistuin on todennut, että direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että mainitussa säännöksessä tarkoitettu käsite ”hallintomenettely” käsittää tuomiossa Massar ”menettelyn, jonka päätteeksi julkinen elin antaa työnantajalle luvan oikeusturvavakuutuksen ottaneen työntekijän irtisanomiseen” ( 35 ) ja tuomiossa AK ”julkisessa elimessä käytävän oikaisuvaatimusvaiheen, jonka aikana tämä elin antaa päätöksen, joka voidaan riitauttaa tuomioistuimessa”. ( 36 )

57.

Nämä päätökset ja erityisesti niiden perustelut huomioon ottaen Grondwettelijk Hof katsoo, että pääasiassa käsitettä ”oikeudenkäyntimenettely” voidaan tulkita siten, että sovittelu kuuluu direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisalaan.

58.

Tuomioistuinmenettelyn käsitettä on kuitenkin tulkittava unionin tuomioistuimen tavanomaisen menetelmän mukaisesti, ja siksi katson, että tuomioiden Massar ja AK ulottuvuutta koskeva analyysi vain täydentää menetelmiä, joita unionin tuomioistuin tavanomaisesti käyttää unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa.

59.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös sen asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on. ( 37 )

60.

Käsiteltävässä asiassa on mielestäni pääteltävä tuomioista Massar ja AK asiayhteyteen liittyviä seikkoja.

61.

On muistettava, että unionin tuomioistuin on todennut direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan sanamuodosta, että ”tästä seuraa – –, että käsitettä ’hallintomenettely’ on tulkittava käsitteen ’oikeudenkäyntimenettely’ vastakohtana”. ( 38 ) Tämä toteamus on ulotettava koskemaan myös direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohtaa, joka on sanamuodoltaan samanlainen.

62.

Ranskankielisten versioiden sanamuodoissa ( 39 ) on näissä menettelyn käsitteissä vain se ero, että sanamuoto ”toute procédure” on korvattu sanamuodolla ”une procédure”, eikä sillä mielestäni ole sellaisenaan mitään vaikutusta. ( 40 ) Lisäksi unionin tuomioistuin on käyttänyt ilmaisua ”dans le cadre d’une” tai ”de toute procédure judiciaire” direktiivin 87/344 johdanto-osan 11. perustelukappaleeseen viitaten. ( 41 )

63.

Ilmaisu ”oikeudenkäynti- ja hallintomenettely” esiintyy vain kyseisen direktiivin 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, joka koskee asianajajan valintaa. Direktiivin 2009/138 198 artikla, joka on samanlainen kuin direktiivin 87/344 2 artikla, jossa esiintyy ilmaisu ”oikeudenkäynti”, on laadittu eri tavalla.

64.

Viimeksi mainitussa säännöksessä todetaan, että vakuutuksenantajan velvollisuus on vastata ”oikeudenkäyntikuluista”, mutta tämä on määritelty erittäin laajasti, kuten seuraavasta sanamuodosta ilmenee: ”vakuutetun henkilön puolustaminen tai edustaminen siviili-, rikos- ja hallinto-oikeudenkäynneissä””tai muissa oikeudenkäynneissä”. ( 42 )

65.

Näiden kahden säännöksen sanamuotojen välinen ero voidaan todeta myös säännösten eri kieliversioissa. Esimerkiksi direktiivin 2009/138 198 artiklan englanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisuja ”legal proceedings” ja ”defending or representing the insured person insured person in civil, criminal, administrative or other proceedings”, kun taas saman direktiivin 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa käännös on seuraava: ”in any inquiry or proceedings”.

66.

Samoin direktiivin 2009/138 198 artiklan saksankielisessä versiossa käytetään ilmaisuja ”die Kosten des Gerichtsverfahrens” ja ”den Versicherten in einem Zivil-, Straf-, Verwaltungs- oder anderen Verfahren” ja kyseisen direktiivin 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ilmaisua ”in einem Gerichts- oder Verwaltungsverfahren”.

67.

Tutkittuani niitä direktiivin 87/344 laatimiseen liittyviä asiakirjoja, joihin olen saanut tutustua, olen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei sanamuotojen yhdenmukaistamatta jättäminen johdu siitä, että unionin lainsäätäjä olisi niin erityisesti tahtonut. Ehdotukseen neuvoston direktiiviksi oikeusturvavakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta ( 43 ) tai muihin valmisteleviin toimiin ( 44 ) ei sisälly tätä koskevia selityksiä. Direktiivin 87/344 4 artiklan syntyhistorian osalta voidaan todeta vain, että yhtäältä komission perusteluissa selitetään pääosin, että ”oikeusturvavakuutusta koskevassa sopimuksessa on määrättävä, että vakuutuksenantaja vastaa vakuutetun etuja puolustavan asianajajan kuluista ja palkkioista. Ei tuntuisi asianmukaiselta, jos tämä asianajaja olisi vakuutusyhtiön tavanomainen asianajaja, etenkin jos kyseessä on useaa toimintaa samanaikaisesti harjoittava yritys. Asianajaja joutuisi näin vaikeaan tilanteeseen. Niinpä direktiivissä on säädettävä, että vakuutetun on voitava valita neuvonantajansa itse”. Toisaalta Euroopan talous- ja sosiaalikomitea oli pyytänyt, että ”täsmennetään nimenomaisesti asianajajan käyttämistä koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä”, mutta se ei ollut ehdottanut sanamuodon selventämistä menettelyjen luonteen osalta. ( 45 )

68.

Ainoastaan pysyvien edustajien komitean neuvonantajien ad hoc ‑työryhmän 26.5.1987 laatimassa kertomuksessa, joka koskee muutettua ehdotusta neuvoston direktiiviksi oikeusturvavakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, ( 46 ) selitetään, että asianajajan valintaa koskevan vapauden vähimmäistaso määritellään viittaamalla tuomioistuin- ja hallintomenettelyihin, täsmentämättä muuten, miksi direktiivin 87/344 2 artiklaan on valittu erilainen sanamuoto, ja täsmentämättä erityisesti viimeksi mainitussa säännöksessä käytettyjen ilmaisujen ”erityisesti” ja ”tai muissa” ulottuvuutta.

69.

Tämä lainsäädännön syntyhistoria vahvistaa mielestäni sen, että käsite ”oikeudenkäyntimenettely” voidaan ymmärtää laajasti eli kuten unionin tuomioistuin on jo todennut tuomioissa Massar ja AK käsitteestä ”hallintomenettely”. Unionin tuomioistuin on todennut, että tämän käsitteen soveltamisala ei voi rajoittua ainoastaan hallintoasioiden oikeudenkäyntimenettelyihin eli menettelyihin, jotka käydään varsinaisissa tuomioistuimissa, ( 47 ) ja ettei direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan sanamuodossa erotella mitenkään oikeudenkäynti- tai hallintomenettelyn valmistelu- ja päätöksentekovaihetta. ( 48 )

70.

Siirrynkin siis analysoimaan näiden tuomioiden ulottuvuutta, joka on direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan tulkinnan kannalta ratkaiseva, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on korostanut.

71.

Näiden tuomioiden perusteluiden sanamuodon perusteella on pääteltävä, että direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu tuomioistuinmenettelyn käsite on itsenäinen käsite, joka käsittää oikeudenkäyntivaihetta edeltävän vaiheen, jonka jatkeena voi olla oikeudenkäyntivaihe.

72.

Tästä voisi mielestäni siis suoraan päätellä, että sovittelu kuuluu tämän käsitteen piiriin, ( 49 ) koska se on riidanratkaisun muoto.

73.

En siis yhdy mielipiteisiin, joiden mukaan tuomioiden Massar ja AK ulottuvuus olisi rajoitettava niihin erityisolosuhteisiin, joissa ne on annettu, mikä johtaisi siihen, että sovellettaisiin orgaanista kriteeriä, joka koskee hallinnon toimivaltaa tehdä oikeusturvavakuutuksen ottajan oikeuksiin vaikuttavia päätöksiä. Tuomioistuinmenettelyn käsite koskisi silloin vain menettelyjä, joiden päätteeksi tuomioistuin antaa lopullisen ratkaisun asianomaisen oikeudellisesta tilanteesta.

74.

Huomautan ensinnäkin, että jos käytettäisiin tällaista analyysia, hallinnollisiin asioihin liittyvä sovittelu ( 50 ) jäisi direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisalan ulkopuolelle, mikä on mielestäni ristiriidassa tuomioista Massar ja AK ilmenevän unionin tuomioistuimen tulkinnan kanssa.

75.

Toiseksi huomautan, että unionin tuomioistuin ei ole rajannut tulkintaansa käyttämällä orgaanista kriteeriä, koska se on vahvistanut, että vakuutettujen etuja on suojeltava laajasti, ( 51 ) ja koska se on soveltanut tätä periaatetta yksittäistapauksissa, joiden erilaisuutta on korostettava.

76.

Kuten unionin tuomioistuin totesi tuomiossa AK, menettely oli ”välttämätön edellytys kanteen nostamiseksi hallintotuomioistuimessa”, ( 52 ) täsmentämättä, oliko se sitova vai ei, kun taas tuomiossa Massar hallintopäätökseen ei voitu hakea muutosta. Hallintopäätöksen perusteella voitiin korkeintaan aloittaa siviilioikeudellinen menettely vahingonkorvauksen saamiseksi. ( 53 )

77.

Unionin tuomioistuin on kyseisessä tuomiossa myös lausunut työnantajan pyytämää irtisanomislupaa koskevasta hallinnollisesta menettelystä, ( 54 ) jonka aikana asianomainen työntekijä ei esitä mitään vaatimusta. Häntä on ainoastaan kuultu, ( 55 ) eikä hän voi hakea muutosta. Nämä ovat merkittäviä eroja verrattuja tuomioon AK johtaneeseen asiaan.

78.

Tuomioita Massar ja AK vertailemalla voidaan mielestäni saada selville unionin tuomioistuimen käyttämät olennaiset arviointiperusteet. Kyse on tosin tarpeesta suojella sellaisen vakuutetun etuja, jonka oikeuksia loukataan, ( 56 ) mutta näiden tuomioiden sanamuodon mukaan joko ”vaiheessa” ( 57 ) tai ”menettelyssä”, ( 58 ) joka voi olla yhteydessä myöhempään oikeudenkäyntivaiheeseen.

79.

Asianajajan antaman avun tai edeltävän vaiheen pakollisuuteen liittyvää ehtoa ei mainita.

80.

Toisin sanoen unionin tuomioistuin on lausunut samalla tavalla tilanteissa, joille oli yhteistä oikeusturvavakuutuksen ottajan tahto saada itselleen myönteinen hallinnollinen päätös, ennen kuin tuomioistuin ratkaisee mahdollisen oikeusriidan, joka ei rajoittunut ainoastaan hallinnollisen päätöksen perusteltavuuden valvontaan.

81.

Teen tästä sen johtopäätöksen, että ilmaisu ”menettely” kattaa paitsi riitautuksen ”varsinaisessa tuomioistuimessa” ( 59 ) eli oikeudenkäyttövaiheen, jolloin oikeudenkäynti on vireillä tai sitä ollaan aloittamassa, myös sitä edeltävän vaiheen eli toisin sanoen tuomioistuimen ulkopuolisen vaiheen. ( 60 )

82.

Tällainen tulkinta aiheuttaa sen, että ilmaisun ”oikeudenkäynti- ja hallintomenettely” eri kieliversiot ovat yhteneviä direktiivin 87/344 4 artiklan ja direktiivin 2009/138 201 artiklan englanninkielisessä versiossa esiintyvän ilmaisun ”inquiry” yleisen merkityksen kanssa. ( 61 )

83.

On vielä tarkistettava, onko tämä tulkinta yhteensopiva direktiivin 2009/138 oikeusturvavakuutusta koskevien säännösten tavoitteiden kanssa.

84.

On ratkaistava, missä määrin direktiivin 2009/138 oikeusturvavakuutuksia koskevassa erityisjaksossa vahvistetut tavoitteet oikeuttavat sen, että käsitettä ”oikeudenkäyntimenettely” tulkitaan samalla tavoin kuin unionin tuomioistuin on tulkinnut käsitettä ”hallintomenettely” tuomioissa Massar ja AK.

85.

Muistettakoon, että unionin tuomioistuin on useasti vahvistanut, että direktiivin 87/344 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa, joka koskee asianajajan tai edustajan vapaata valintaa, ei voida tulkita suppeasti, kun otetaan huomioon säännöksen tavoite, ( 62 ) ja muistuttanut, että kyseinen säännös on soveltamisalaltaan yleinen ja sitova. ( 63 )

86.

Tuomioiden Massar ja AK tilanteissa on ollut perusteltua, että ilmaisua ”menettely” ei näiden periaatteiden mukaisesti ole ymmärretty sanan suppeassa merkityksessä eli siten, että se koskisi vain vireillä olevaa menettelyä, vaan siten, että se koskee mitä tahansa päätöksentekovaihetta edeltävää vaihetta, joten oikeusturvavakuutuksen ottajan vapaus valita asianajaja tai edustaja olisi taattava kaikissa tilanteissa, joissa vakuutettujen etuihin liittyviä kysymyksiä selvitetään turvautumatta valtion oikeuslaitokseen.

87.

Menettelytavalla ei ole juurikaan merkitystä silloin, kun kyseessä on vaihe, joka voi johtaa tuomioistuimen ratkaisuun eli ratkaisuun, jolla vahvistetaan yksityisen oikeudet lainvoimaisesti tai sitovasti tai siten, että pakkotäytäntöönpano on mahdollista.

88.

Kyseisen edeltävän vaiheen aikana vakuutetulle, jonka oikeuksia on loukattu, esitellään tarjolla olevat menettelyvaihtoehdot ja arvioidaan niiden menestymistä oikeudellisesti ja tosiasiallisesti – mitä asianajajaliitot ovat korostaneet –, ja juuri tämän edeltävän vaiheen seurausten vuoksi vapaus valita asianajaja vastaa tarpeeseen suojata vakuutetun etuja kattavasti. ( 64 )

89.

Siitä riippumatta, onko edeltävässä vaiheessa kyse luonnollisten henkilöiden välisistä suhteista vai tilanteista, joissa hallinto käyttää oikeuksiaan ja vahvistaa ne päätöksellään, tähän vaiheeseen on tämän vuoksi sisällyttävä vakuutetun oikeuksien suojaamiseksi keino, jolla ensin vältetään tuomioistuinmenettely mutta josta tarvittaessa on hyötyä myös aloitettaessa tuomioistuinmenettely, esimerkiksi tehtäessä oikaisuvaatimus tai lähetettäessä vaatimuskirjelmiä tai yleisemmin toteutettaessa mikä tahansa toimi, joka voi keskeyttää vanhentumisajan kulumisen.

90.

Jos direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisala määritellään tällä tavoin direktiivin tavoitteen mukaisesti, miten se vaikuttaa sovitteluun?

91.

Hankalin kysymys koskee sovittelumenettelyä, joka tapahtuu jo aloitetun tuomioistuinmenettelyn ulkopuolella.

92.

Mielestäni on nimittäin niin, että kun asia on jo saatettu tuomioistuimen käsiteltäväksi, sovittelu on vain yksi meneillään olevan tuomioistuinmenettelyn vaihe. Olisi siis direktiivin 2009/138 oikeusturvavakuutusta koskevien säännösten tavoitteiden vastaista, jos vakuutuksenottaja ei käyttäisi edelleen alun perin valitsemaansa asianajajaa.

93.

Kaikissa muissa tapauksissa sovittelukin kuuluu mielestäni direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun oikeudenkäyntimenettelyn käsitteen piiriin, ( 65 ) siltä osin kuin on kyse vapaudesta valita asianajaja tai muu edustaja, ja siihen on kuusi olennaista syytä.

94.

Ensinnäkin sovittelu, joka on asianmukaista määritellä viittaamalla tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa 21.5.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY 3 artiklan a alakohtaan ( 66 ) (tätä direktiiviä sovelletaan rajat ylittäviin riitoihin), ( 67 ) on vaihe, jonka aikana riidan osapuolet pyrkivät löytämään sovinnollisen ratkaisun. ( 68 )

95.

Turvautuessaan tähän sovittelumenettelyyn asianomaiset pyrkivät oman etunsa mukaiseen ratkaisuun, ( 69 ) kuten nekin, jotka tekevät esittävät henkilölle tai palvelujen tarjoajalla oikeuksiinsa perustuvia vaatimuksia. Nähdäkseni sovittelu on vain toinen keino saman tavoitteen saavuttamiseksi.

96.

Lisäksi tiettyjen kansallisten lainsäädäntöjen mukaan sovitteluvaihe voi olla pakollinen, ( 70 ) kuten joissakin tapauksissa kansallisessa lainsäädännössä säädetty hallinnolle tehtävää oikaisuvaatimusta koskeva vaihe. Ei siis voida esittää sellaista väitettä, että sovittelu riippuisi ainoastaan osapuolten tahdosta. ( 71 )

97.

Toiseksi sovintomenettelyssä ja oikaisun osalta asianajajan rooli on samankaltainen. Asianajajan tehtäviin kuuluu antaa vakuutetulle kaikki tarpeelliset tiedot, jotta tämä voi yhtäältä arvioida asian vireillepanoa tuomioistuimessa edeltävien toimenpiteiden kannattavuutta ja toisaalta avustaa asianajajaa toimenpiteiden saattamiseksi päätökseen menestyksekkäästi niin, että on kuitenkin mahdollisuus ryhtyä mahdollisesti tarvittavaan tuomioistuinmenettelyyn, jos kestävään sopimukseen ei päästä. ( 72 )

98.

Kolmanneksi sovittelu vaikuttaa tuomioistuinmenettelyyn vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin oikaisuvaatimus, koska sovittelu voi keskeyttää vanhentumisajan kulumisen, ja juuri näin tapahtuu Belgian oikeuden mukaan heti, kun tuomioistuimen ulkopuolista sovittelua koskeva pöytäkirja on allekirjoitettu. ( 73 )

99.

Sovitteluvaiheessa osapuolet ovat siis tuomioistuinmenettelyä edeltävässä vaiheessa, jonka aikana asianajajan avustuksella täyttyy, kuten tuomiossa AK asia ilmaistaan, ”oikeudellisen suojan tarve”, ( 74 ) mikä tuomiossa Massar ilmaistaan eri tavalla. ( 75 ) Jo tämänkin vuoksi on merkityksetöntä se, että osapuolten suostumuksella menettelyyn osallistuu kolmas ja että ratkaisu ei välttämättä ole täsmälleen kummankin osapuolen oikeuksien mukainen.

100.

Neljänneksi on huomattava, että on sitäkin tärkeämpää mieltää sovittelu päätöksentekovaihetta edeltävänä vaiheena, kun sovitteluvaihe voi johtaa tuomioistuinmenettelyn luonteiseen menettelyyn, jos osapuolten välisen sopimuksen sisältö on vahvistettava täytäntöönpanokelpoiseksi, ( 76 ) toisin kuin oikaisuvaatimuksessa, josta ei anneta tuomiota, jos henkilö, joka katsoo kärsineensä vahinkoa, on tyytyväinen. Sopimus on tämän jälkeen tunnustettava ja julistettava täytäntöönpanokelpoiseksi muissa jäsenvaltioissa erityisesti niiden asetusten mukaisesti, joka koskevat siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa annettujen ratkaisujen täytäntöönpanoa, ( 77 ) kuten mikä tahansa lainkäyttöelimen antama ratkaisu, jonka on tarkoitus liikkua vapaasti unionissa.

101.

Asiaa voidaan perustella myös käytännön syillä. Miten voidaan kuvitella, että tähän toiseen tuomioistuinvaiheeseen valittaisiin joku muu asianajaja tai edustaja kuin vakuutettua edeltävässä vaiheessa avustanut asianajaja tai edustaja? Asianajajan tai edustajan vapaa valinta on mielestäni välttämätöntä tehokkuuden takaamiseksi ja kustannusten alentamiseksi.

102.

Viidenneksi olen myös sitä mieltä, että oikeusturvavakuutuksen ottajalle taattu oikeus valita asianajaja tai edustaja sovitteluun edistää tehokkaasti sen tavoitteen täytäntöönpanoa, joka on ”parantaa vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen saatavuutta ja edesauttaa riitojen sovinnollista ratkaisua”, kuten direktiivin 2008/52 1 artiklan 1 kohdassa säädetään. ( 78 )

103.

Näin ollen kehotan unionin tuomioistuinta harkitsemaan tästä uudesta näkökulmasta niiden säännösten tulkintaa, jotka liittyvät oikeusturvavakuutuksen ottajan oikeuteen valita vapaasti asianajaja tai edustaja. On nimittäin niin, että direktiiviä 87/344 laadittaessa SEUT 81 artiklan 2 kohdan g alakohdassa ( 79 ) ilmaistu tavoite edistää vaihtoehtoisia riitojenratkaisumenettelyjä ei nimittäin ollut yhtä merkittävä.

104.

Tilanne on nyt toinen sen vuoksi, että riita-asiat ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti useissa jäsenvaltioissa viimeisten kymmenen vuoden aikana. ( 80 )

105.

Sama voidaan todeta kuluttajariitojen osalta. Itse asiassa sama huoli parantaa oikeutta saada asia käsitellyksi tuomioistuimessa ja siitä johtuva pyrkimys edistää riitojenratkaisumenettelyjen käyttöä johti kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta 21.5.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/11/EU (vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskeva direktiivi) ( 81 ) laatimiseen.

106.

Näin ollen se, ettei oikeusturvavakuutuksen ottaja voisi valita vapaasti asianajajaansa tai edustajaansa, ei olisi yhtäältä direktiivillä 2009/138 käyttöön otetun järjestelmän mukaista, koska kyseisen direktiivin tarkoituksena on suojata laajasti vakuutettujen oikeuksia, eikä toisaalta riitojenratkaisuun liittyvien direktiivien mukaista, joilla pyritään samaan tavoitteeseen suosimalla muita riitojenratkaisutapoja kuin oikeudenkäynti valtion tuomioistuimessa.

107.

Tätä puoltaa myös sovittelun ensisijainen toiminta-alue, johon kuuluvat tavallisessa elämässä syntyvät riidat, kuten naapurien väliset erimielisyydet, perheriidat ja työsuhderiidat.

108.

Kuudenneksi katson, vieläkin laajemmasta näkökulmasta asiaa tarkastellen, että käsitteen ”oikeudenkäyntimenettely” tulkinta siten, että sillä tarkoitetaan vain lainkäyttömenettelyjä, voi tulevaisuudessa muodostaa riskin, johon haluan unionin tuomioistuimen kiinnittävän huomiota. Olisiko syytä ottaa huomioon se tosiasia, että oikeutta saada asia käsitellyksi tuomioistuimessa parantavien keinojen jatkuva etsiminen jäsenvaltioissa voi johtaa siihen, että toteutetaan kansallisia lainsäädäntötoimenpiteitä, joilla perinteisesti tuomioistuimille kuuluvat tehtävät siirretään siviili- tai hallintoelimille, joiden tehtävä on saada aikaan sopimus riidan osapuolten välille? Jos tällaisen sopimuksen katsotaan vastaavan tuomioistuinratkaisua, asianajajan valintaa koskeva kysymys on yhtä ajankohtainen. ( 82 )

109.

Tämän vuoksi direktiivin 2009/138 201 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisperusteena on se tuomioistuimeen liittyvä kehys, jonka piiriin menettely tai toimi voi kuulua. ( 83 ) Näin ollen en näe, että kaikki sopimukseen liittyvä toiminta, kuten liiketoimi, tai riidan syntymistä edeltänyt palvelujen tarjoaminen, ( 84 ) kuten tietojenhaku tai ‑vaihto taikka neuvonta, voisi kuulua kyseisen säännöksen soveltamisalaan.

110.

Tällainen rajoitus on mielestäni asianmukainen vastaus siihen oikeutettuun epäilyyn, joka liittyy mahdollisiin seurauksiin tulkittaessa liian laajasti periaatetta, jonka mukaan oikeusturvavakuutuksen ottaja voi vapaasti valita asianajajan tai edustajan, ja pelkoon, että direktiivin 2009/138 200 artiklan 4 kohdasta tulee täysin merkityksetön.

111.

Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että asiassa Massar ja asiassa AK annettujen tuomioiden mukaisesti käsitettä ”oikeudenkäyntimenettely” ei ole tulkittava eri tavoin kuin käsitettä ”hallintomenettely”, jolloin on katsottava, että sovittelu on päätöksentekovaihetta edeltävä vaihe, kuten oikaisuvaatimus hallintomenettelyn ollessa kyseessä, ja että se voi tietyissä tapauksissa olla yksi tuomioistuinmenettelyn vaihe.

112.

Tätä tulkintaa ei mielestäni voida kyseenalaistaa sen perusteella, mitä Belgian lainsäädännössä säädetään hyväksytyn sovittelijan suorittamasta sovittelusta. ( 85 )

113.

Katson nimittäin ensinnäkin asianajajaliittojen tavoin, että sovittelumenettelyyn sovellettavat säännöt on kodifioitu tuomioistuinmenettelystä annetussa laissa ottamatta huomioon, onko kyseessä tuomioistuimessa vai tuomioistuimen ulkopuolella tapahtuva sovittelu eli onko sovittelu tuomarin määräämä vai ei.

114.

Toiseksi totean, että osapuolten välisen sopimuksen vahvistaminen antaa sille täytäntöönpanokelpoisuuden. Toisin kuin Belgian hallitus ja komissio olen sitä mieltä, että yleisen järjestyksen ja lapsen edun vastaisuuden valvonta ( 86 ) on luonteeltaan tuomioistuinvalvontaa, koska se edellyttää pelkän muodollisen tutkinnan lisäksi asiasisältöä koskevaa arviointia, kuten asiaa koskeva oikeuskäytäntö ( 87 ) osoittaa.

115.

Kolmanneksi olen sitä mieltä, että sillä ei ole merkitystä, että vahvistaminen ei ole pakollista, koska pelkkä mahdollisuus turvautua siihen on ratkaisevaa, kuten on silloin, kun oikaisuvaatimusvaihe johtaa asian saattamiseen vireille tuomioistuimessa. ( 88 )

116.

Näin ollen oikeusturvavakuutuksen ottajan oikeutta valita vapaasti asianajaja tai edustaja ei voida laajentaa siten kuin Belgian lainsäätäjä on säätänyt eli niin, että se rajoittuu välimiesmenettelyyn, koska se perustuu siihen, että käsite ”menettely” ymmärretään sen suppeassa merkityksessä eli niin, että se tarkoittaa menettelyä, joka on aloitettu tuomioistuimessa riidan ratkaisemiseksi. Katsonkin, että käsitettä on tulkittava laajasti ja lisäksi kaikista taloudellisista seikoista riippumattomasti ( 89 ) unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti.

117.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Grondwettelijk Hofin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY (solvenssi II) 201 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että oikeusturvavakuutuksen ottajalta evätään kansallisessa lainsäädännössä oikeus valita vapaasti asianajaja tai edustaja tuomioistuimessa tai tuomioistuimen ulkopuolella tapahtuvaan sovitteluun.