1. 

Maksupalveluala kehittyy tällä hetkellä yhä uusien teknisten keksintöjen ansiosta nopeasti ja peruuttamattomasti. Keksinnöt tekevät maksupalvelujen sääntelykehyksen määrittämisestä toimivaltaisille instituutioille varsin haastavaa. Maksupalveluala on olennaisen tärkeä nykyaikaisissa talousjärjestelmissä, jotka perustuvat tehokkaiden ja turvallisten maksujärjestelmien olemassaoloon.

2. 

Nyt tarkasteltava Augstākā tiesan (ylin tuomioistuin, Latvia) ennakkoratkaisupyyntö koskee useiden maksupalveluista sisämarkkinoilla 13.11.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2007/64/EY ( 2 ) säännösten tulkintaa. Kyseisellä direktiivillä luotiin perusta maksupalvelujen sisämarkkinoille ja tällaisten palvelujen oikeudellisen kehyksen yhdenmukaistamiselle Euroopan unionissa. Direktiivi on sittemmin kumottu ja korvattu maksupalveluista sisämarkkinoilla 25.11.2015 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2015/2366 ( 3 ), jossa aiemman direktiivin rakenne pidettiin kuitenkin olennaisilta osin ennallaan ja useat säännökset säilytettiin muuttumattomina.

3. 

Tarkasteltava asia tarjoaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden tulkita useiden direktiivin 2007/64 säännösten (joista monet on sisällytetty myös direktiiviin 2015/2366) ulottuvuutta latvialaisen pankin ja Finanšu un kapitāla tirgus komisijan (Latvian rahoitus- ja pääomamarkkinalautakunta, jäljempänä rahoitusmarkkinalautakunta) välillä syntyneen riidan yhteydessä. Riidassa on kyse lautakunnan tekemästä päätöksestä asiassa, joka koski mainitun pankin asiakkaan tekemän maksutoimeksiannon toteutumatta jäämistä.

4.

Direktiivin 2007/64 1 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on jaettava maksupalveluntarjoajat kuuteen ryhmään. Näihin mainitussa kohdassa lueteltuihin ryhmiin kuuluvat muun muassa luottolaitokset ( 4 ) (a alakohta) ja maksulaitokset (d alakohta), jotka on määritelty saman direktiivin 4 artiklan 4 alakohdassa. ( 5 )

5.

Direktiivin 2007/64 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan unionissa suoritettaviin maksupalveluihin. Saman artiklan 2 kohdassa direktiivin III ja IV osaston asiallista soveltamisalaa kuitenkin rajoitetaan ( 6 ) säätämällä, että ”direktiivin III ja IV osastoa sovelletaan euromääräisiin tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiin maksupalveluihin”.

6.

Direktiivin 2007/64 II osasto sisältää maksupalveluntarjoajia koskevia säännöksiä. Se on jaettu kahteen lukuun: 1 luku, jonka otsikko on ”Maksulaitokset”, sisältää nimenomaan maksulaitosten ryhmään sovellettavia säännöksiä, kun taas II osaston 2 luvussa on kaikkiin kuuteen maksupalveluntarjoajien ryhmään sovellettavia yhteisiä säännöksiä.

7.

Kyseisen maksulaitoksia koskevan 1 luvun 3 jakso, jonka otsikko on ”Toimivaltaiset viranomaiset ja valvonta”, koostuu kuudesta artiklasta (20–25 artikla). Direktiivin 2007/64 20 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimivaltaisten viranomaisten nimeäminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on nimettävä [II osastossa] säädettyjä tehtäviä suorittavien maksulaitosten toimilupien myöntämisestä ja toiminnan vakauden valvonnasta vastaaviksi toimivaltaisiksi viranomaisiksi joko viranomaisia tai kansallisen lainsäädännön mukaisia tai kansallisessa lainsäädännössä nimenomaisesti tätä varten valtuutettujen viranomaisten hyväksymiä elimiä, kansalliset keskuspankit mukaan lukien.

– –

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdan nojalla nimetyillä toimivaltaisilla viranomaisilla on kaikki tehtäviensä hoitamiseksi tarvittavat valtuudet.

– –

5.   Edellä oleva 1 kohta ei merkitse sitä, että toimivaltaisten viranomaisten edellytettäisiin valvovan muuta maksulaitosten liiketoimintaa kuin liitteessä lueteltujen maksupalvelujen tarjoamista ja 16 artiklan 1 kohdan a alakohdassa lueteltua toimintaa.”

8.

Direktiivin 2007/64 21 artiklan, jonka otsikko on ”Valvonta”, 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ”toimet, joita toimivaltaiset viranomaiset toteuttavat valvoessaan, että [II osaston] säännöksiä aina noudatetaan, ovat oikeasuhteisia, riittäviä ja maksulaitokseen kohdistuvat riskit huomioon ottavia”. Saman kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että ”[II osaston] säännöksien noudattamista valvoessaan” kyseisillä viranomaisilla on toimivalta toteuttaa tiettyjä toimia.

9.

Direktiivin 2007/64 21 artiklan 2 kohdassa säädetään, että toimivaltaisten viranomaisten on voitava määrätä rangaistusseuraamuksia. Sen sanamuoto on seuraava: ”Rajoittamatta toimiluvan peruuttamista koskevia menettelyjä ja rikosoikeudellisten säännösten soveltamista, jäsenvaltioiden on huolehdittava, että niiden toimivaltaiset viranomaiset voivat, jos maksulaitokset tai niiden liikkeenjohdosta vastaavat johtajat rikkovat maksulaitosten toiminnan valvontaa tai harjoittamista koskevia lakeja, asetuksia tai hallinnollisia määräyksiä, ottaa käyttöön tai määrätä rangaistusseuraamuksia tai toimenpiteitä, joilla nimenomaan pyritään havaittujen rikkomusten tai niiden syiden lopettamiseen.”

10.

Direktiivin 2007/64 edellä mainittu IV osasto, jonka otsikko on ”Oikeudet ja velvollisuudet, jotka liittyvät maksupalvelujen tarjoamiseen ja käyttöön”, koostuu 51–83 artiklasta. Osaston ensimmäisessä artiklassa eli 51 artiklassa säädetään niiden soveltamisalasta. Sen 1 kohdassa säädetään, että jos ”maksupalvelunkäyttäjä ei ole kuluttaja, osapuolet voivat sopia, että – – 75 artiklaa ei sovelleta kokonaisuudessaan tai osittain”.

11.

Direktiivin 2007/64 75 artiklassa, joka niin ikään sisältyy sen IV osastoon, säädetään toteutumatta jääneistä tai virheellisesti toteutetuista maksutapahtumista. Sen sanamuoto on seuraava:

”1.   Maksajan maksupalveluntarjoaja on maksajan käynnistämän maksutoimeksiannon osalta vastuussa maksajalle maksutapahtuman asianmukaisesta toteuttamisesta, jollei se voi osoittaa maksajalle ja tarvittaessa maksunsaajan maksupalveluntarjoajalle, että maksunsaajan maksupalveluntarjoaja on vastaanottanut maksutapahtuman summan – –, jolloin maksunsaajan maksupalveluntarjoaja on – – vastuussa maksunsaajalle maksutapahtuman asianmukaisesta toteuttamisesta – –.

Jos maksajan maksupalveluntarjoaja on ensimmäisen alakohdan mukaisesti vastuussa, sen on ilman aiheetonta viivytystä palautettava maksajalle toteuttamatta jäänyt tai virheellisesti toteutettu maksutapahtuman summa ja tarvittaessa saatettava maksutili, jolta kyseinen summa oli veloitettu, siihen tilaan, jossa se olisi ollut ilman virheellistä maksutapahtumaa.

Jos maksunsaajan maksupalveluntarjoaja on ensimmäisen alakohdan mukaisesti vastuussa, sen on viipymättä asetettava maksutapahtuman summa maksunsaajan käytettäväksi ja tarvittaessa hyvitettävä vastaava summa maksunsaajan maksutilille.

2. – –

Jos maksutapahtuma, josta maksunsaajan maksupalveluntarjoaja ei ole ensimmäisen ja toisen alakohdan mukaisesti vastuussa, on jäänyt toteuttamatta tai jos se on toteutettu virheellisesti, maksajan maksupalveluntarjoaja on vastuussa maksajalle. Jos maksajan maksupalveluntarjoaja on näin vastuussa, sen on asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä palautettava maksajalle toteuttamatta jääneen tai virheellisesti toteutetun maksutapahtuman määrä ja saatettava maksutili, jolta kyseinen määrä oli veloitettu, siihen tilaan, jossa se olisi ollut ilman virheellistä maksutapahtumaa.

– –”

12.

Direktiivin 2007/64 IV osaston 5 lukuun sisältyy yhtäältä valitusmenettelyistä annettuja säännöksiä (1 jakso, 80–82 artikla) ja toisaalta tuomioistuinten ulkopuolisista oikeussuojamenettelyistä annettuja säännöksiä (2 jakso, 83 artikla).

13.

Direktiivin 2007/64 80 artiklassa, jonka otsikko on ”Valitukset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että luodaan menettelyt, joilla maksupalvelunkäyttäjät ja muut asiaan osalliset, kuluttajajärjestöt mukaan luettuina, voivat tehdä toimivaltaisille viranomaisille valituksia tapauksista, joissa maksupalvelunkäyttäjien väitetään rikkoneen tämän direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen lainsäädännön säännöksiä.

2.   Tarvittaessa toimivaltaisen viranomaisen vastauksessa on ilmoitettava valituksen tekijälle 83 artiklan mukaisista tuomioistuinten ulkopuolisista valitusmenettelyistä ja oikeussuojakeinoista, sanotun kuitenkaan rajoittamatta oikeutta saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi kansallisten prosessioikeudellisten säännösten mukaisesti.”

14.

Direktiivin 2007/64 81 artiklassa, jonka otsikko on ”Seuraamukset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä tämän direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ne pannaan täytäntöön. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

2.   Jäsenvaltioiden on ilmoitettava 1 kohdassa tarkoitetut säännökset ja 82 artiklassa tarkoitetut toimivaltaiset viranomaiset komissiolle viimeistään 1 päivänä marraskuuta 2009 ja niiden mahdolliset myöhemmät muutokset viivytyksettä.”

15.

Direktiivin 2007/64 82 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimivaltaiset viranomaiset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimet sen varmistamiseksi, että viranomaiset, joille on annettu valtuudet varmistaa, että tässä jaksossa vahvistettujen vaatimusten nojalla annettuja kansallisia säännöksiä noudatetaan, huolehtivat 80 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista valitusmenettelyistä ja 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista seuraamuksista.

2.   Jos III ja IV osaston nojalla annettuja kansallisia säännöksiä on rikottu tai niitä epäillään rikotun, 1 kohdassa tarkoitettuna toimivaltaisena viranomaisena ovat maksupalveluntarjoajan kotijäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset, lukuun ottamatta sijoittautumisvapauden perusteella toimivia asiamiehiä ja sivukonttoreita, joiden osalta kyseisenä toimivaltaisena viranomaisena ovat vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset.”

16.

Direktiivin 2007/64 83 artiklassa, joka on edellä mainitun IV osaston 5 luvun 2 jakson ainoa artikla, säädetään tuomioistuinten ulkopuolisista oikeussuojamenettelyistä. Sen 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tästä direktiivistä johtuvia oikeuksia ja velvollisuuksia koskevien maksupalvelunkäyttäjien ja maksupalveluntarjoajien välisten riitojen ratkaisemiseksi on käytettävissä asianmukaiset ja tehokkaat tuomioistuinten ulkopuoliset valitus- ja oikeussuojamenettelyt käyttäen tarvittaessa olemassa olevia elimiä.”

17.

Direktiivin 2007/64 86 artiklan, jonka otsikko on ”Täysi yhdenmukaistaminen”, 1 kohdan mukaan ”jäsenvaltiot eivät saa pitää voimassa tai ottaa käyttöön muita kuin tässä direktiivissä annettuja säännöksiä” (sanotun rajoittamatta tiettyjä poikkeuksia, jotka eivät ole nyt tarkasteltavan asian kannalta merkityksellisiä).

18.

Latvian lainsäädännössä maksupalveluja sääntelevä laki on maksupalveluista ja sähköisestä rahasta annettu laki (Maksājumu pakalpojumu un elektroniskās naudas likums, jäljempänä maksupalvelulaki).

19.

Sen 2 §:n 3 momentissa säädetään, että lain ”– – 99 – – ja 104 §:n säännöksiä sovelletaan Latviassa maksupalveluja tarjoaviin maksupalveluntarjoajiin, kun maksajan ja maksunsaajan maksupalveluntarjoajat ovat sijoittautuneet johonkin jäsenvaltioon ja maksupalvelu toteutetaan euromääräisenä tai jonkin jäsenvaltion valuutan määräisenä”.

20.

Maksupalvelulain 99 §:llä on saatettu direktiivin 2007/64 75 artikla osaksi Latvian oikeutta. Kyseisen pykälän 9 momentissa säädetään seuraavaa: ”Jos maksutapahtuma on jäänyt toteuttamatta tai jos se on toteutettu virheellisesti ja maksunsaajan maksupalveluntarjoaja ei ole tämän pykälän mukaisesti vastuussa, maksajan maksupalveluntarjoaja on vastuussa maksajalle.”

21.

Maksupalvelulain 105 §:llä on pantu Latvian oikeudessa täytäntöön direktiivin 2007/64 80–82 artikla. Sen 2 momentissa rahoitusmarkkinalautakunnalle annetaan toimivalta käsitellä sellaisten maksupalvelunkäyttäjien, jotka eivät ole kuluttajien asemassa, maksupalvelulain säännösten rikkomisesta tekemät valitukset; ( 7 ) saman pykälän 5 momentissa rahoitusmarkkinalautakunnalle annetaan vastaavat valtuudet määrätä maksupalveluntarjoajille seuraamuksia.

22.

Forcing Development Limited (jäljempänä asiakas) antoi AS PrivatBankille (jäljempänä valittaja) 16.11.2011 maksutoimeksiannon (jäljempänä maksutoimeksianto) 394138,12 Yhdysvaltain dollarin (USD) siirtämisestä asiakkaan valittajana olevassa pankissa olleelta tililtä kolmannen osapuolen tilille, joka oli avattu liettualaisessa Snoras Bankissa (jäljempänä liettualaispankki).

23.

Samana päivänä valittaja nosti asiakkaan tililtä edellä mainitun määrän ja kello 15.24 siirsi maksutoimeksiannon liettualaispankkiin SWIFT-järjestelmällä. Valittaja myös siirsi varoja liettualaispankissa olevalle kirjeenvaihtajapankkitililleen maksettavaksi asiakkaan maksunsaajan tilille. Vaikka maksutoimeksianto oli saatu kello 15.24, sitä ei kuitenkaan toteutettu välittömästi, koska valittajan kirjeenvaihtajapankkitilin saldo ei ollut riittävä.

24.

Edelleen samana päivänä Liettuan keskuspankki määräsi liettualaispankille moratorion, josta ilmoitettiin sille kello 15.08. Moratoriolla liettualaispankkia kiellettiin tarjoamasta rahoituspalveluja. Kello 16.20 liettualaispankki siirsi kyseisen määrän valittajan kirjeenvaihtajapankkitilille. Moratorion vuoksi maksutapahtumia ei kuitenkaan enää voitu toteuttaa, joten kyseinen määrä jäi mainitulle tilille eikä maksua kolmannelle osapuolelle voitu suorittaa.

25.

Asiakkaan pyynnöstä huolimatta valittaja kieltäytyi palauttamasta asiakkaan tilille varoja, jotka olivat maksutoimeksiannon toteutumatta jäämisen seurauksena jääneet sen liettualaispankissa olevalle kirjeenvaihtajapankkitilille.

26.

Asiakas valitti kieltäytymisestä rahoitusmarkkinalautakuntaan.

27.

Rahoitusmarkkinalautakunta katsoi 4.7.2013 tekemässään päätöksessä, joka vahvistettiin 17.10.2013 (jäljempänä riidanalainen päätös), että maksupalvelulain 99 §:n 9 momentin mukaan vastuu asiakkaan maksutoimeksiannon toteuttamisesta on valittajalla. Se velvoitti valittajan harkitsemaan tarvetta tehdä muutoksia järjestelmäänsä ja sisäisiin valvontamenettelyihinsä ja määräsi sille noin 140000 euron sakon.

28.

Marraskuussa 2013 asiakas vei käyttötilisopimuksen perusteella asian välimiesoikeuden käsiteltäväksi saadakseen valittajan palauttamaan sille mainitun summan. Vaatimus kuitenkin hylättiin 4.2.2014 annetussa välitystuomiossa, koska katsottiin, että valittaja oli täyttänyt velvoitteensa laissa säädettyjen vaatimusten mukaisesti.

29.

Tällä välin valittaja nosti Administratīvā apgabaltiesassa (maakunnallinen hallintotuomioistuin, Latvia) kanteen, jossa se vaati riidanalaisen päätöksen kumoamista ja vahingonkorvausta. Kanteessaan valittaja esitti, että liettualaispankin oli katsottava olevan vastuussa maksun toteutumatta jäämisestä, koska se oli siirtänyt varat kirjeenvaihtajapankkitililleen vasta sen jälkeen, kun moratoriosta oli ilmoitettu. Valittajan näkemyksen mukaan tällaisia tilanteita ei voitu ennakoida sisäisillä valvontamenettelyillä.

30.

Administratīvā apgabaltiesa hylkäsi 5.8.2015 antamallaan tuomiolla valittajan kanteen ja vahvisti riidanalaisen päätöksen. Se katsoi, että maksupalvelulain 99 §:n 9 momentin mukaan valittajaa oli pidettävä vastuullisena maksutoimeksiannon toteutumatta jäämisestä. Mainitun tuomioistuimen mukaan toimeksiantoa ei ollut toteutettu ajallaan ennen moratorion määräämistä nimenomaan sen vuoksi, että valittajalla ei ollut ollut riittävästi varoja kirjeenvaihtajapankkitilillään liettualaispankissa. Liettualaispankkia sen sijaan ei voitu pitää vastuullisena maksutoimeksiannon toteuttamatta jäämisestä, koska se ei ollut saanut rahoja toimeksiannon toteuttamiseksi.

31.

Valittaja valitti tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen. Se väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ylitti toimivaltansa ratkaistessaan siviilioikeudellisen riidan luottolaitoksen suhteista asiakkaaseen ottamatta huomioon kyseisen riidan jo ratkaisseen välimiesoikeuden välitystuomiota. Koska välimiesoikeus oli todennut, ettei valittaja ollut vastuussa maksun toteutumatta jäämisestä, ei ollut perusteltua, että kyseinen valvontaviranomainen määräsi sille seuraamuksia. Valittajan näkemyksen mukaan tapaukseen ei voida soveltaa maksupalvelulain 99 §:ää, sillä maksun valuutta ei ollut euro eikä jäsenvaltion kansallinen valuutta ja osapuolet olivat määritelleet tämänkaltaisia maksuja koskevan vastuun yksityisoikeudellisella sopimuksella.

32.

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, joka on epävarma eräiden maksupalvelulain säännösten yhteensopivuudesta direktiivin 2007/64 kanssa, päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

33.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jolla saman direktiivin 82 artiklan mukaisesti nimetylle viranomaiselle, joka on toimivaltainen tutkimaan maksupalveluntarjoajien mahdollisia direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisen oikeuden säännösten rikkomuksia koskevat valitukset, annetaan toimivalta tutkia valituksia – ja niin ollen todeta lainvastaisuuksia ja määrätä seuraamuksia – myös silloin, kun kyse on muista kuin euromääräisinä tai jonkin jäsenvaltion valuutan määräisinä toteutetuista maksupalveluista.

34.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivin IV osastoa, joka käsittää valitusmenettelyjä koskevat artiklat (nimittäin 80–82 artiklan), sovelletaan yksinomaan maksupalveluihin, jotka on toteutettu euromääräisinä tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisinä. Kyseinen tuomioistuin huomauttaa niin ikään, että Latvian maksupalvelulaissa ( 8 ) tällaisten valitusten osalta toimivaltaiselle viranomaiselle eli rahoitusmarkkinalautakunnalle annetaan toimivalta tutkia myös valitukset, jotka koskevat muita kuin euromääräisiä tai euroalueen ulkopuolisen valuutan – kuten nyt tarkasteltavassa tapauksessa Yhdysvaltain dollarin (USD) – määräisiä maksupalveluja.

35.

Tästä syystä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, ovatko asiaa koskevat Latvian lainsäädännön säännökset yhteensopivia direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohdan kanssa, kun huomioon otetaan myös saman direktiivin 86 artiklan 1 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on täysin yhdenmukaistettava kansallinen lainsäädäntönsä kyseisen direktiivin kanssa.

36.

Tästä on todettava, että unionin lainsäätäjä on direktiivillä 2007/64 antanut säännöksiä maksupalveluehtojen avoimuudesta ja tietojenantovaatimuksista (III osasto) sekä oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka liittyvät maksupalvelujen tarjoamiseen ja käyttöön (IV osasto). Direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohdan nojalla näitä säännöksiä sovellettiin yksinomaan euromääräisiin tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiin maksupalveluihin. Direktiivillä 2007/64 unionin lainsäätäjä ei siis ole säännellyt kyseisiä asioita muiden kuin jäsenvaltioiden valuuttojen määräisinä toteutettujen maksupalvelujen osalta.

37.

Tästä seuraa, että koska kyseessä on ala, jolla sovelletaan nykyisen SEUT 2 artiklan 2 kohdan mukaista jaettua toimivaltaa, ( 9 ) jäsenvaltioilla oli – siltä osin kuin unioni ei ollut käyttänyt muita kuin euromääräisiä tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiä maksupalveluita koskevaa lainsäädäntövaltaansa – direktiivin 2007/64 voimassaoloaikana edelleen vapaus vahvistaa kyseisiin maksupalveluihin sovellettava oikeudellinen järjestelmä ja käyttää näin omaa toimivaltaansa säätääkseen kansallisen oikeuden säännöksiä, noudattaen tässä kuitenkin unionin oikeutta. ( 10 )

38.

Tämän seurauksena mikään ei direktiivin 2007/64 voimassaoloaikana estänyt jäsenvaltiota ulottamasta unionin oikeuden sääntelyä ja nimenomaisesti kyseisessä direktiivissä euromääräisten tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisten maksupalvelujen osalta säädettyä sääntelyä myös muihin kuin euromääräisiin tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiin maksupalveluihin. ( 11 )

39.

Direktiivin 2007/64 86 artiklan mukaisen täyden yhdenmukaistamisen toteuttaminen ei vaikuta kahdessa edellisessä kohdassa esitettyihin seikkoihin. Kyseiseen artiklaan sisältyvä kielto pitää voimassa tai ottaa käyttöön muita kuin direktiivissä 2007/64 annettuja sääntöjä koskee nimittäin ainoastaan kyseisen direktiivin soveltamisalaa, eikä se siten vaikuta sellaisiin maksupalveluihin, jotka eivät kuulu sen soveltamisalaan.

40.

On kuitenkin huomattava, että direktiivillä 2015/2366 on muutettu III ja IV osaston soveltamisalaa koskevaa säännöstä siten, että soveltamisala on ulotettu tietyin edellytyksin myös muussa kuin jäsenvaltion valuutassa toteutettaviin maksupalveluihin. ( 12 )

41.

Edellä esitetyn perusteella katson, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava seuraavasti: Direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jolla saman direktiivin 80–82 artiklassa tarkoitetulle viranomaiselle, joka on toimivaltainen tutkimaan maksupalveluntarjoajien mahdollisia direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisen oikeuden säännösten rikkomuksia koskevat valitukset, annetaan toimivalta tutkia valituksia – ja niin ollen todeta lainvastaisuuksia ja määrätä seuraamuksia – myös silloin, kun kyse on muista kuin euromääräisinä tai jonkin jäsenvaltion valuutan määräisinä toteutetuista maksupalveluista.

42.

Toisella ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä sitä, onko direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 ja 5 kohtaa ja 21 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että niissä säädetään, että kyseisissä säännöksissä tarkoitettu maksulaitosten toimilupien myöntämisestä ja toiminnan valvonnasta vastaava toimivaltainen viranomainen suorittaa valvontaa ja määrää seuraamuksia myös suhteessa muihin kuin euromääräisinä tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisinä toteutettuihin maksupalveluihin.

43.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklassa jäsenvaltiot velvoitetaan varmistamaan maksulaitosten valvonta. Se toteaa, että direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 ja 3 kohdassa ja 21 artiklan 1 kohdassa käytetyn ilmaisun ”tässä osastossa” (eli direktiivin II osastossa) perusteella vaikuttaa tarkoitetun, että kyseisten artiklojen mukaisesti nimettyjen toimivaltaisten viranomaisten valvonta- ja seuraamusvalta liittyvät yksinomaan kyseisen II osaston alaan kuuluviin kysymyksiin, kuten toimilupien myöntämistä ja omia varoja koskevien säännösten noudattamiseen. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan direktiivin 2007/64 20 artiklan 5 kohdasta käy kuitenkin ilmi, että kyseisten viranomaisten on valvottava myös maksupalvelujen tarjoamista ja että ne voisivat siten toteuttaa valvontatoimia ja määrätä seuraamuksia myös sellaisten kansallisten säännösten rikkomuksista, joilla on pantu täytäntöön direktiivin 2007/64 III ja IV osaston säännöksiä.

44.

Kun otetaan huomioon, ettei direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohdassa säädettyä III ja IV osastoa koskevaa poikkeusta sovelleta II osastoon, olisi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mielestä näin ollen tarpeen selventää, onko direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 ja 5 kohtaa ja 21 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kansallinen viranomainen voi säilyttää valvontatehtävänsä ja oikeutensa määrätä seuraamuksia direktiivin 2007/64 III ja IV osaston säännösten täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisen oikeuden säännösten rikkomisesta siinäkin tapauksessa, että kyse on muista kuin euromääräisistä tai jäsenvaltion valuutan määräisistä maksupalveluista.

45.

Tältä osin katson ensisijaisesti, ettei toisessa ennakkoratkaisukysymyksessä mainittuja unionin oikeuden säännöksiä sovelleta pääasiaan ja ettei kyseistä ennakkoratkaisukysymystä voida sen vuoksi ottaa tutkittavaksi.

46.

Sekä direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklan sanamuodosta että kyseisten artiklojen paikasta kyseisen direktiivin rakenteessa – nehän sisältyvät nyt II osaston 1 luvussa, jonka otsikko on ”Maksulaitokset”, olevaan 3 jaksoon – voidaan nimittäin päätellä, että kyseisten artiklojen säännöksiä sovelletaan yksinomaan maksulaitoksiin, sellaisina kuin ne on määritelty direktiivin 2007/64 4 artiklan 4 alakohdassa. ( 13 )

47.

Kuten Tšekin hallituksen ja välillisesti Euroopan komission unionin tuomioistuimelle esittämissä huomautuksissa on korostettu, useista sekä ennakkoratkaisupyynnössä että unionin tuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjoissa esiin tulleista seikoista voidaan päätellä, että pääasiassa kyseessä olevat maksupalveluntarjoajat on luokiteltava direktiivin 2007/64 1 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetuiksi luottolaitoksiksi eikä sen d alakohdassa tarkoitetuiksi maksulaitoksiksi.

48.

Tarkemmin sanottuna ennakkoratkaisupyynnössä on nimenomaisesti todettu, että valittaja on luottolaitos ja että riidanalainen päätös on siten tehty luottolaitoksista annetun Latvian lain 113 §:n nojalla. Ennakkoratkaisupyynnössä viitataan useaan otteeseen myös velvoitteisiin, joita valittajalla luottolaitoksena on.

49.

Näin ollen katson, että on todettava, ettei ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä oleva asia kuulu direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklan henkilölliseen soveltamisalaan ja etteivät kyseiset säännökset siksi ole tämän menettelyn kannalta merkityksellisiä. ( 14 ) Toista ennakkoratkaisukysymystä ei siis mielestäni voida ottaa tutkittavaksi.

50.

Toissijaisesti siltä varalta, että toinen ennakkoratkaisukysymys voidaan unionin tuomioistuimen mielestä ottaa tutkittavaksi, pidän asian kannalta merkityksellisinä seuraavia näkökohtia.

51.

On todettava, että kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on korostanut, sekä direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 kohdan että sen 21 artiklan 1 kohdan sanamuodosta käy ilmi, että direktiivin 2007/64 II osaston 1 luvun 3 jaksossa tarkoitetut toimivaltaiset viranomaiset ovat vastuussa toimilupien myöntämisestä ja maksulaitosten toiminnan vakauden valvonnasta sen varmistamiseksi, että kyseisen II osaston vaatimuksia aina noudatetaan.

52.

Tältä osin huomautan, että koska direktiivin II osasto ei kuulu direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamisalaan, on selvää, että direktiivin 2007/64 II osaston 1 luvun 3 jaksoon sisältyviä säännöksiä (eli sen 20–23 artiklaa) sovelletaan kaikkiin toimivaltaisten viranomaisten toteuttamaa valvontaa koskevan toimivallan piiriin kuuluviin maksulaitoksiin riippumatta valuutasta, jossa nämä maksulaitokset tarjoavat maksupalveluita: tämä valuutta voi siis yhtä hyvin olla euro, jonkin euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutta tai mikä tahansa muu valuutta.

53.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo niin ikään, että direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimetyt toimivaltaiset viranomaiset voivat hoitaa valvontatehtäviään (ja käyttää tähän liittyvää oikeutta määrätä seuraamuksia) myös direktiivin 2007/64 III ja IV osaston säännösten täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisen oikeuden säännösten rikkomisen yhteydessä. Kuten edellä on jo todettu, kyseisiä osastoja sovelletaan saman direktiivin 2 artiklan 2 kohdan nojalla yksinomaan euromääräisiin tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiin maksupalveluihin. Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voivatko edellä mainitut viranomaiset käyttää kyseisiä valtuuksiaan myös muussa kuin jonkin jäsenvaltion valuutassa toteutettujen maksupalvelujen yhteydessä.

54.

Kuten komissio on huomautuksissaan todennut, on kuitenkin erotettava toisistaan yhtäältä direktiivin 2007/64 II osastossa säädettyjä edellytyksiä koskeva maksulaitosten toimilupien myöntäminen ja toiminnan vakauden valvonta ja toisaalta direktiivin III ja IV osastoissa säädettyjen vaatimusten noudattaminen.

55.

Komission kannan mukaisesti minäkin katson, että direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklassa tarkoitetuille toimivaltaisille viranomaisille, jotka ovat vastuussa maksulaitosten toimilupien myöntämisestä ja toiminnan vakauden valvonnasta, ei anneta kyseisissä artikloissa myös toimivaltaa varmistaa, että maksulaitokset noudattavat direktiivin 2007/64 III ja IV osaston säännösten täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen oikeuden säännöksiä, ja tarvittaessa määrätä seuraamuksia niiden rikkomisesta.

56.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa tältä osin direktiivin 2007/64 20 artiklan 5 kohdan säännökseen. Katson kuitenkin, ettei kyseinen säännös voi olla perustana kyseisten toimivaltuuksien antamiselle edellä mainituille viranomaisille. Mainitussa säännöksessä nimittäin säädetään vain, että saman artiklan 1 kohta ei merkitse sitä, että toimivaltaisten viranomaisten edellytettäisiin valvovan muuta maksulaitosten liiketoimintaa kuin maksupalvelujen tarjoamista ja direktiivin 2007/64 16 artiklan 1 kohdan a alakohdassa lueteltua toimintaa, ( 15 ) jota kyseisillä laitoksilla on oikeus harjoittaa. Säännöksellä määritellään näin ollen direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimettyjen viranomaisten toiminnan vakauden valvontaa koskevan toimivallan rajat, eikä se muodosta perustaa näiden valtuuksien ulottamiselle saman direktiivin II osastossa säädettyjen edellytysten noudattamisen valvontaa ja niiden mahdollisia rikkomisia koskevien seuraamusten määräämistä laajemmalle.

57.

Tältä osin huomautan lisäksi, että unionin tuomioistuin on jo aiemmin todennut, että direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklassa tarkoitetuille toimivaltaisille viranomaisille kuuluu maksulaitosten valvontaa koskeva tehtävä, jotta ne voivat valvoa ”kyseisen direktiivin II osaston säännösten noudattamista”. ( 16 )

58.

On toki niin, että sellaisessa tapauksessa, jossa viranomainen, joka on direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimetty maksulaitosten toimilupien myöntämisestä ja toiminnan vakauden valvonnasta vastaavaksi toimivaltaiseksi viranomaiseksi, on sama kuin se, jonka jäsenvaltio saman direktiivin 82 artiklan 1 kohdan mukaisesti ( 17 ) nimeää toimivaltaiseksi käsittelemään valituksia, jotka koskevat sitä, että maksupalveluntarjoaja on rikkonut direktiivin säännösten täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen oikeuden säännöksiä, tämä viranomainen on samanaikaisesti toimivaltainen sekä käyttämään toiminnan vakauden valvontaa ja seuraamusten määräämistä koskevia valtuuksia sen suhteen, noudattavatko maksulaitokset direktiivin 2007/64 II osastossa säädettyjä vaatimuksia, että toteamaan, ovatko maksupalveluntarjoajat rikkoneet direktiivin 2007/64 III ja IV osaston täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen oikeuden säännöksiä, ja määräämään tarvittaessa seuraamuksia.

59.

Edellä esitetyn perusteella katson ensisijaisesti, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toinen ennakkoratkaisukysymys on jätettävä tutkimatta. Toissijaisesti esitän unionin tuomioistuimelle, että kysymykseen vastataan, että direktiivin 2007/64 20 artiklan 1 ja 5 kohtaa sekä 21 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kyseisen direktiivin 20 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimetty toimivaltainen tuomioistuin valvoo ja määrää seuraamuksia ainoastaan saman direktiivin II osastossa säädettyjen edellytysten ja kaikkien sen toimivallan piiriin kuuluvien maksulaitosten osalta riippumatta siitä, minkä valuutan määräisinä ne tarjoavat maksupalveluja.

60.

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, onko toimivaltaisella viranomaisella direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklassa säädetyissä valvontatehtävissä tai saman direktiivin 80–82 artiklassa säädetyissä valitusmenettelyissä toimivalta ratkaista maksajan ja maksupalveluntarjoajan väliset direktiivin 2007/64 75 artiklassa tarkoitetuista oikeussuhteista johtuvat riidat ja määrittää, kuka on toteuttamatta jääneestä tai virheellisesti toteutetusta tapahtumasta vastuussa oleva henkilö.

61.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että jos unionin tuomioistuin toteaa toimivaltaisen viranomaisen voivan tarkastella valituksia tai valvoa muun valuutan kuin euron tai jäsenvaltion muun valuutan määräisenä toteutettuja maksupalveluja, tällaisen viranomaisen toimivaltuuksien rajat on täsmennettävä direktiivin 2007/64 75 artiklan soveltamisen osalta.

62.

Kyseinen tuomioistuin huomauttaa, että kyseisessä säännöksessä säädetään maksajan, maksunsaajan, maksajan maksupalveluntarjoajan ja maksunsaajan maksupalveluntarjoajan keskinäisistä oikeussuhteista sekä kaikkien näiden vastuun rajoista. Se katsoo, että kyseisen artiklan luonteesta seuraa, että maksun toteuttamiseen osallistuvat henkilöt voivat ratkaista yksittäistapauksen yhteisellä sopimuksella tai, ellei sellaista saavuteta, riidanratkaisumenettelyllä, johon kaikki asianosaiset osallistuvat ja jossa selvitetään kyseisen yksittäistapauksen kaikkien tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella, mikä maksutapahtumaan osallistuneista tahoista on vastuussa maksutapahtuman toteutumatta jäämisestä. Riitojen mahdollisista ratkaisutavoista säädetään direktiivin 83 artiklassa, joka koskee tuomioistuinten ulkopuolisia oikeussuojamenettelyjä.

63.

Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että on tarpeen selvittää, mikä on yhtäältä näiden direktiivin 2007/64 83 artiklassa säädettyjen riidanratkaisutapojen ja toisaalta direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitettujen valitusmenettelyjen ja sen 20 ja 21 artiklassa tarkoitettujen valvontavaltuuksien käytön välinen suhde.

64.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys koskee direktiivin 2007/64 20, 21, 75 ja 80–83 artiklan tulkintaa.

65.

Ensinnäkin katson, että siltä osin kuin kolmas ennakkoratkaisukysymys koskee direktiivin 2007/64 20 ja 21 artiklaa, se on jätettävä tutkimatta tämän ratkaisuehdotuksen 45–49 kohdassa esitetyistä syistä. ( 18 )

66.

Toiseksi, siltä osin kuin on kyse direktiivin 2007/64 75 artiklan ja 80–83 artiklan tulkinnasta, on todettava, että kaikki mainitut artiklat sisältyvät direktiivin IV osastoon. Kuten edellä on jo useita kertoja todettu, kyseistä osastoa ei direktiivin 2007/64 2 artiklan 2 kohdan nojalla sovelleta muihin kuin euromääräisiin tai euroalueen ulkopuolisen jäsenvaltion valuutan määräisiin maksupalveluihin.

67.

Tästä seuraa, että kun unionin lainsäätäjä antoi direktiivin 2007/64, se ei tarkoittanut, että kyseisiä säännöksiä sovellettaisiin Yhdysvaltain dollareissa (USD) toteutettuihin maksupalveluihin, jollainen nyt tarkasteltavassa tapauksessa kyseessä oleva maksupalvelu on.

68.

Koska unionin oikeuden säännöksiä tai määräyksiä ei sovelleta nyt tarkasteltavan pääasian tosiseikkoihin, on kysyttävä, onko unionin tuomioistuin toimivaltainen vastaamaan tähän ennakkoratkaisukysymykseen.

69.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimella on toimivalta ratkaista unionin oikeuden säännöksiä tai määräyksiä koskeva ennakkoratkaisupyyntö sellaisissa tapauksissa, joissa pääasian tosiseikat jäävät unionin oikeuden suoran soveltamisalan ulkopuolelle mutta joissa unionin oikeuden säännöksiä tai määräyksiä sovelletaan kansallisen lainsäädännön nojalla tässä lainsäädännössä unionin oikeuden säännösten tai määräysten sisältöön tehdyn viittauksen vuoksi. ( 19 )

70.

Niinpä vastaavissa tilanteissa on olemassa unionin selvä intressi siihen, että unionin oikeudesta omaksuttuja säännöksiä tai käsitteitä tulkitaan yhtenäisesti myöhempien tulkintaerojen välttämiseksi. ( 20 )

71.

Näin ollen se, että unionin tuomioistuin tulkitsee unionin oikeussääntöjä tilanteissa, jotka jäävät unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle, voi olla perusteltua, kun unionin oikeussääntöjä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla tällaisiin tilanteisiin suoraan ja ehdottomasti, jotta voidaan taata, että mainittuja tilanteita sekä tilanteita, joihin sovelletaan unionin oikeutta, kohdellaan samalla tavoin. ( 21 )

72.

Nyt tarkasteltavassa tapauksessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, joka on ainoana toimivaltainen tulkitsemaan kansallista oikeutta SEUT 267 artiklalla perustetussa tuomioistuinten välisen yhteistyön järjestelmässä, ( 22 ) on täsmentänyt, että kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä mainittuja direktiivin 2007/64 säännöksiä sovelletaan Latvian lainsäädännön perusteella pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa tilanteissa, jotka eivät kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan. ( 23 )

73.

Tarkemmin sanottuna kyseinen tuomioistuin on todennut, että Latvian maksupalvelulain 2 §:n 3 momentissa säädettyä poikkeusta, jolla useiden kyseisen lain säännösten soveltamisala rajataan pelkästään euromääräisinä tai jäsenvaltion valuutan määräisinä toteutettuihin maksupalveluihin, ei sovelleta kyseisen lain 105–107 §:ään, joilla on pantu täytäntöön direktiivin 2007/64 80–83 artikla. Tästä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päätellyt, että muun muassa maksupalvelulain 99 §:n – jolla on pantu Latvian lainsäädännössä täytäntöön direktiivin 2007/64 75 artikla – rikkomista koskevat valitukset voivat koskea myös muussa kuin jäsenvaltion valuutassa toteutettuja maksupalveluja, kuten pääasiassa kyseessä olevaa Yhdysvaltain dollareissa (USD) toteutettua maksupalvelua.

74.

Tämän perusteella katson, että nyt tarkasteltavassa tapauksessa on olemassa selvä intressi siihen, että unionin oikeudesta omaksuttuja säännöksiä tulkitaan yhtenäisesti myöhempien tulkintaerojen välttämiseksi. ( 24 )

75.

Näin ollen unionin tuomioistuin on mielestäni toimivaltainen vastaamaan kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen.

76.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pyytänytkin, aineellisen sisällön osalta on ensimmäiseksi selvitettävä yhtäältä direktiivin 2007/64 80–82 artiklan mukaisten valitusmenettelyjen ja toisaalta direktiivin 2007/64 83 artiklan mukaisten tuomioistuinten ulkopuolisten oikeussuojamenettelyjen välinen suhde sen selvittämiseksi, voiko direktiivin 2007/64 82 artiklan mukaisesti valituksista vastaavaksi viranomaiseksi nimetty toimivaltainen viranomainen ratkaista yksityisten oikeussubjektien välisiä riitoja soveltaen direktiivin 2007/64 75 artiklaa.

77.

Tästä on todettava, että kuten komissio ja Tšekin hallitus ovat aivan oikein huomauttaneet, direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitetuilla valitusmenettelyillä ja saman direktiivin 83 artiklassa tarkoitetuilla tuomioistuinten ulkopuolisilla oikeussuojamenettelyillä tavoitellaan eri päämääriä.

78.

Kuten kyseisten säännösten sanamuodosta ja direktiivin 2007/64 johdanto-osan 50 perustelukappaleesta käy ilmi, ensin mainitut säännökset koskevat toimivaltaiselle viranomaiselle tehtyjen valitusten käsittelyä. Käsittely merkitsee sitä, että kyseinen viranomainen toteaa, onko tietty maksupalveluntarjoaja rikkonut kansallisen oikeuden säännöksiä, joilla direktiivin 2007/64 säännökset on pantu täytäntöön, ja jos on, määrää tarvittaessa mahdollisesti toteamistaan rikkomuksista tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia.

79.

Valitusmenettelyjen tavoitteena on siis varmistaa, että maksupalveluntarjoajat tosiasiallisesti noudattavat edellä mainittuja kansallisen oikeuden säännöksiä. Kyseisten menettelyjen tavoitteena ei sen sijaan ole ratkaista kyseisten palvelujen tarjoamiseen osallistuvien tahojen välisiä riitoja, määrittää aiheutuneesta haitasta seuraavaa vahingonkorvausvastuuta eikä määrätä toimenpiteitä rikkomuksesta aiheutuneen tilanteen ratkaisemiseksi.

80.

Viimeksi mainittuja kysymyksiä sen sijaan käsittelevät toimivaltaiset kansalliset tuomioistuimet, joiden käsiteltäväksi ne on mahdollisesti saatettu, tai elimet, joiden tehtäväksi tuomioistuinten ulkopuolinen riidanratkaisu direktiivin 2007/64 83 artiklan nojalla on annettu.

81.

Edellä esitetystä voidaan päätellä, että direktiivin 2007/64 82 artiklan mukaisesti nimetty valitusten käsittelystä vastaava toimivaltainen viranomainen ei voi ratkaista yksityisten välisiä riitoja valitusmenettelyjen yhteydessä, ellei kyseinen jäsenvaltio ole antanut sille myös direktiivin 2007/64 83 artiklassa tarkoitetuista tuomioistuinten ulkopuolisista oikeussuojamenettelyistä vastaavan toimivaltaisen elimen tehtävää. Tällaisesta mahdollisuudesta säädetään nimenomaisesti edellä mainitussa direktiivin johdanto-osan 52 perustelukappaleessa.

82.

Kun tämä seikka on selvitetty, kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellä halutaan toiseksi selvittää direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitettujen valitusmenettelyjen ulottuvuus ja tarkemmin sanottuna se, voiko toimivaltainen viranomainen tällaisten menettelyjen yhteydessä soveltaa saman direktiivin 75 artiklaa, jonka nojalla maksutoimeksiannon toteutumatta jäämistä tai virheellistä toteutusta koskeva vastuu voidaan määrittää.

83.

Kuten edellä 78 kohdassa on todettu, valitusten käsittelemiseen toimivaltaisten viranomaisten on todettava, onko asianomainen maksupalveluntarjoaja rikkonut kansallisen oikeuden säännöksiä, joilla direktiivin 2007/64 säännökset on pantu täytäntöön.

84.

Maksupalveluntarjoajat ovat velvollisia noudattamaan kansallisen oikeuden säännöksiä, ja kyseisillä toimivaltaisilla viranomaisilla on oikeus valvoa niiden noudattamista. Tästä on todettava, että direktiivin 2007/64 80 tai 81 artiklassa ei kummassakaan säädetä mitään poikkeuksia, joilla jokin direktiivin 2007/64 säännös suljettaisiin toimivaltaisten viranomaisten valvonnan ulkopuolelle. Päinvastoin, saman direktiivin 82 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti säädetään, että jos muun muassa direktiivin 2007/64 IV osaston (johon sen 75 artikla sisältyy) nojalla annettuja kansallisia säännöksiä on rikottu, kyseiset viranomaiset ovat asiassa toimivaltaisia.

85.

Nähdäkseni edellä esitetystä seuraa, että jos toimivaltainen viranomainen vastaanottaa valituksen, joka koskee maksutoimeksiannon toteutumatta jäämistä tai virheellistä toteutumista, se voi direktiivin 2007/64 75 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettua kansallista säännöstä soveltaen selvittää, onko kyseinen valitus perusteltu, ja tarvittaessa määrittää maksutoimeksiannon toteutumatta jäämisestä tai virheellisestä toteutuksesta vastuullisen tahon. Mikä tahansa muu tulkinta heikentäisi tällaiselle viranomaiselle direktiivillä 2007/64 nimenomaisesti annettuja toimivaltuuksia ilman mitään oikeudellista perustaa.

86.

Kolmanneksi on kuitenkin todettava, että direktiivin 2007/64 IV osaston soveltamisalaa koskevan 51 artiklan 1 kohdan mukaan silloin, jos maksupalvelunkäyttäjä ei ole kuluttaja, osapuolet voivat sopia, että tiettyjä direktiivin artikloja, kuten 75 artiklaa, ei sovelleta kokonaisuudessaan tai osittain.

87.

Kyseisen säännöksen tarkoitus käy ilmi direktiivin 2007/64 johdanto-osan 20 perustelukappaleesta, jonka sanamuoto on seuraava: ”Koska kuluttajat ja yritykset eivät ole samassa asemassa, ne eivät tarvitse samantasoista suojaa. Vaikka on tärkeää taata kuluttajien oikeudet säännöksin, joista ei voi poiketa sopimuksella, on järkevää sallia yritysten ja järjestöjen sopia toisin. – –”

88.

Tästä voidaan päätellä, että kun maksupalvelunkäyttäjä on kuluttaja, valitusten käsittelystä vastaava toimivaltainen viranomainen on aina toimivaltainen selvittämään maksutoimeksiannon toteutumatta jäämistä tai virheellistä toteutusta koskevan valituksen perusteltavuuden soveltaen direktiivin 2007/64 75 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettua kansallista säännöstä. Jos maksupalvelunkäyttäjä ei kuitenkaan ole kuluttaja ja kyseisen artiklan sovellettavuus on sopimuksella suljettu pois, kyseisessä säännöksessä säädettyjä perusteita ei sovelleta joko kokonaisuudessaan tai osittain sen mukaan, mitä osapuolet ovat keskenään sopineet.

89.

Unionin tuomioistuimen asiakirja-aineistoon sisältyvien tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa tilanne on juuri tämä: osapuolet ovat tehneet käyttötilin hallinnasta sopimuksen, johon sisältyy nimenomaisia ehtoja vastuusta siinä tapauksessa, että maksutoimeksianto jää toteutumatta tai toteutetaan virheellisesti.

90.

Tältä osin on kuitenkin korostettava, että Latvian hallitus on huomautuksissaan esittänyt, että asiakkaan ja valittajan väliseen käyttötilisopimukseen sisällytetyillä sopimusehdoilla valittaja ei pelkästään poikennut direktiivin 2007/64 säännöksistä vaan loi sopimusperusteisen järjestelmän, joka oli paitsi luottolaitosten toimintaa koskevien perustavien kansallisten säännösten vastainen myös täysin ristiriidassa direktiivin 2007/64 perusperiaatteiden kanssa, koska siinä maksutoimeksiantojen toteutumatta jäämisen tai virheellisen toteuttamisen kielteiset seuraukset jäävät yksinomaan asiakkaan kannettaviksi.

91.

Osapuolten välisten sopimusehtojen ja kansallisen lain säännösten yhteensopivuuden arvioiminen ei luonnollisesti ole unionin tuomioistuimen vaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä. On kuitenkin todettava, että maksujärjestelmien asianmukaisen toiminnan ja tehokkuuden ja siten laajemminkin direktiivin tavoitteena olevan maksupalvelujen yhtenäismarkkinoiden asianmukaisen toiminnan ( 25 ) edellytyksenä on, että käyttäjä voi luottaa siihen, että maksupalveluntarjoaja – joka on yleensä se, joka voi arvioida maksutapahtumaan sisältyvät riskit – toteuttaa maksutapahtuman oikein ja sovitussa ajassa. ( 26 )

92.

Tavallista korkeampaa suojan tasoa tarvitsevien kuluttajien tilannetta lukuun ottamatta direktiivillä 2007/64 pyritään maksupalveluntarjoajien ja muiden tahojen välisissä suhteissa löytämään tasapaino yhtäältä maksupalvelujen yhtenäismarkkinoiden asianmukaisen toiminnan takaamista koskevan tavoitteen ja asianomaisten tahojen sopimusvapauden välille. ( 27 ) Mielestäni direktiivin 2007/64 51 artiklan 1 kohtaa on tulkittava juuri tästä näkökulmasta.

93.

Tätä taustaa vasten katson, että nämä seikat on otettava huomioon arvioitaessa maksupalveluja koskevia sopimusehtoja, joista osapuolet ovat sopineet käyttäen niille direktiivin 2007/64 täytäntöönpanemiseksi annetuissa kansallisen oikeuden säännöksissä vahvistettua sopimusvapautta. Tästä näkökulmasta voidaan kyseenalaistaa se, onko direktiivin 2007/64 – erityisesti sen 51 artiklan 1 kohdan – täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisen oikeuden säännösten kanssa yhteensopiva sellainen direktiivin 2007/64 51 artiklan 1 kohdan täytäntöönpanemiseksi annettua kansallisen oikeuden säännöstä soveltaen tehty maksupalveluntarjoajan vastuuta koskeva sopimusjärjestely, jolla maksutoimeksiantojen toteutumatta jäämisen tai virheellisen toteuttamisen kielteiset seuraukset jäisivät yksinomaan asiakkaan kannettaviksi ja joka olisi omiaan heikentämään maksujärjestelmien asianmukaista toimintaa ja tehokkuutta ja siten välillisesti maksupalvelujen yhtenäismarkkinoita.

94.

Edellä esitetyn perusteella katson, että kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava siten, että direktiivin 2007/64 82 artiklan mukaisesti nimetty valitusten käsittelystä vastaava toimivaltainen viranomainen ei voi ratkaista yksityisten välisiä riitoja valitusmenettelyjen yhteydessä, ellei kyseinen jäsenvaltio ole antanut sille myös kyseisen direktiivin 83 artiklassa tarkoitetuista tuomioistuinten ulkopuolisista oikeussuojamenettelyistä vastaavan toimivaltaisen elimen tehtävää. Jos toimivaltainen viranomainen vastaanottaa valituksen, joka koskee maksutoimeksiannon toteutumatta jäämistä tai virheellistä toteutumista, se voi direktiivin 2007/64 75 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettua kansallista säännöstä soveltaen selvittää, onko kyseinen valitus aiheellinen, ja tarvittaessa määrittää maksutoimeksiannon toteutumatta jäämisestä tai virheellisestä toteutuksesta vastuullisen tahon. Siinä tapauksessa, että maksupalvelunkäyttäjä ei ole kuluttaja, tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, jos osapuolet ovat sopineet, ettei direktiivin 2007/64 75 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettua kansallisen oikeuden säännöstä sovelleta. Kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi jää arvioida, onko tällainen osapuolten välinen sopimus yhteensopiva kansallisen lainsäädännön kanssa, direktiivin 2007/64 täytäntöönpanemiseksi annetut säännökset mukaan luettuina.

95.

Neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2007/64 80–83 artiklaa tulkittava siten, että niissä tarkoitetuissa valitusmenettelyissä toimivaltaisen viranomaisen on otettava huomioon välitystuomio, jolla ratkaistaan maksupalveluntarjoajan ja ‑käyttäjän välinen riita. ( 28 )

96.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että jos viranomaisella, jolla on toimivalta käsitellä direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitettuja valituksia, on oikeus soveltaa 75 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen oikeuden säännöksiä, on selvitettävä, onko sen otettava huomioon nyt tarkasteltavassa tapauksessa annetun kaltainen välitystuomio, jolla maksupalvelun tarjoajan ja kyseisen palvelun käyttäjän välinen riita on ratkaistu.

97.

On kuitenkin todettava, ettei direktiivissä 2007/64 eikä missään muussakaan unionin oikeuden säännöksessä ole tätä kysymystä koskevia ohjeita.

98.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun asiasta ei ole unionin oikeuden sääntöjä, kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä on annettava menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan direktiivin 2007/64 kaltaiseen unionin oikeuden toimeen perustuvat yksityisten oikeudet, vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden mukaisesti. ( 29 )

99.

Jokaisen jäsenvaltion on siis omassa lainsäädännössään vahvistettava, millainen painoarvo välitystuomiolla on direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitettujen valitusmenettelyjen yhteydessä.

100.

Näitä menettelyjä säännellessään jäsenvaltioiden on kuitenkin taattava direktiivin 2007/64 tehokas vaikutus, eivätkä ne näin ollen saa heikentää edellä 78, 79 ja 84 kohdassa mainittuja tehtäviä, joita toimivaltaiset viranomaiset hoitavat valitusmenettelyjen yhteydessä, eivätkä toimivaltuuksia, jotka kyseisille viranomaisille direktiivin 2007/64 säännöksillä näiden tehtävien hoitamiseksi annetaan.

101.

On niin ikään otettava huomioon, että – kuten kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen yhteydessä todettiin ( 30 ) – valitus- ja riidanratkaisumenettelyillä tavoitellut päämäärät poikkeavat toisistaan. Näiden päämäärien tarkastelun perusteella voidaan mielestäni päätellä, että edellisessä kohdassa mainitun direktiivin 2007/64 tehokkaan vaikutuksen takaamiseksi tuomioistuinten ulkopuolisilla oikeussuojamenettelyillä tavoiteltu ”yksityisoikeudellinen” päämäärä, eli maksupalvelun tarjoajien ja käyttäjien välisten riitojen ratkaiseminen, ei saa vaarantaa valitusmenettelyillä tavoiteltua ”julkisoikeudellista” päämäärää, eli sen varmistamista, että maksupalveluntarjoajat noudattavat tosiasiallisesti direktiivin 2007/64 täytäntöönpanemiseksi annettuja kansallisen oikeuden säännöksiä. Näin ollen jäsenvaltioiden prosessiautonomia ei mielestäni voi mennä niin pitkälle, että toimivaltainen viranomainen velvoitettaisiin valitusmenettelyn yhteydessä mukautumaan sellaiseen välitystuomioon, joka on ristiriidassa valitusmenettelyssä todettujen seikkojen kanssa.

102.

Edellä esitetyn perusteella katson, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava siten, että jokaisen jäsenvaltion on omassa lainsäädännössään vahvistettava, millainen painoarvo välitystuomiolla on direktiivin 2007/64 80–82 artiklassa tarkoitettujen valitusmenettelyjen yhteydessä. Tätä seikkaa säännellessään jäsenvaltioiden on taattava direktiivin 2007/64 tehokas vaikutus, eivätkä ne siten saa heikentää tehtäviä, joita toimivaltaiset viranomaiset hoitavat valitusmenettelyjen yhteydessä. Näin ollen toimivaltaista viranomaista ei valitusmenettelyn yhteydessä voida velvoittaa noudattamaan sellaista välitystuomiota, joka on ristiriidassa valitusmenettelyssä todettujen seikkojen kanssa.

103.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Augstākā tiesan esittämiin kysymyksiin seuraavasti: