1. 

Käsiteltävä asia koskee ennakkoratkaisupyyntöä, jonka Administrativen sad Sofia-grad (Sofian hallintotuomioistuin, Bulgaria) on esittänyt sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2003/54/EY kumoamisesta 13.7.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/72/EY ( 2 ) 2 artiklan 3 ja 5 alakohdan tulkinnasta.

2. 

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät ennakkoratkaisukysymykset on esitetty asiassa, jossa kantajana on Bulgarian kaakkoisosassa sähkönjakelua yksinoikeudella harjoittava yhtiö ja vastaajana konsession perusteella satamaa hallinnoiva yhtiö, joka aikoo liittää oman verkkonsa suoraan siirtoverkkoon ja maksaa siten verkkopalvelutariffit suoraan kyseisen verkon haltijalle.

3. 

Käsiteltävä asia antaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden tehdä hyödyllisiä selvennyksiä direktiiviin 2009/72 sisätyvien keskeisten käsitteiden laajuudesta.

4.

Direktiivin 2009/72 2 artiklassa, jonka otsikko ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

5.

Bulgarian energialain (Zakon za energetikata, jäljempänä energialaki) 86 §:n 1 momentissa (DV nro 107, 2003) säädetään, että ”sähkön siirron suorittaa siirtoverkonhaltija, jolle on myönnetty sähkönsiirtoa koskeva toimilupa ja joka on sertifioitu – –.”

6.

Energialain 88 §:n 1 momentin mukaan ”sähkön jakelusta ja jakeluverkkojen käytöstä vastaavat jakeluverkonhaltijat, jotka omistavat kyseiset verkot määrätyllä alueella ja joille on myönnetty sähkönjakelua koskeva toimilupa kyseisellä alueella – –.”

7.

Energialakia täydentävien säännösten (DV nro 54, 2012) 1 §:ään sisältyvät seuraavat määritelmät:

”20.   ’sähkönsiirtoverkko’: sähkön siirtoon, sähkön muuntamiseen suurjännitteestä keskijännitteeseen sekä sähkövirran jakeluun tarkoitettujen sähkölinjojen ja sähkölaitteistojen kokonaisuus;

– –

22.   ’sähkönjakeluverkko’: sähkönjakeluun tarkoitettujen suur-, keski- ja pienjännitteisten sähkölinjojen ja sähkölaitteistojen kokonaisuus;

– –

44.   ’sähkönsiirto’ – –: sähkön siirto – – siirtoverkossa – –;

49.   ’jakelu’: sähkön siirto – – jakeluverkossa.”

8.

Elektrorazpredelenie Yug EADilla (jäljempänä ER Yug) on Bulgarian energian ja veden sääntelyviranomaisen (Komisia za energiyno i vodno regulirane, jäljempänä KEVR) myöntämä toimilupa, jonka nojalla se harjoittaa yksinoikeudella sähkönjakelutoimintaa jakeluverkon kautta toimiluvassa määritellyllä alueella eli Bulgarian kaakkoisosassa.

9.

ER Yugin toimiluvan kattamaan alueeseen kuuluu alue, jolla BMF Port Burgas EADin (jäljempänä BMF) laitokset sijaitsevat, kuten erityisesti satamaterminaalit Burgas Ovest ja Burgas Est, jotka valtionyritys on luovuttanut konsession perusteella BMF:lle. BMF hallinnoi tällä alueella satamaa ja toimittaa siihen liittyviä palveluja.

10.

BMF:n laitokset on liitetty sähköverkkoon keskijännitelinjalla (20 kV) nimeltä ”Novo pristanishte” (”Uusi satama”), joka on liitetty keskijännitetasolla sähkönmuuntoaseman ”Ribari” (”Kalastajat”) keskijännitelaitteistoon (myös 20 kV). ( 3 ) Novo pristanishte ‑sähkölinja on valtion omaisuutta ja luovutettu BMF:lle edellä mainittuja satamaterminaaleja koskevan konsession perusteella. Ribari-sähköasema puolestaan on Bulgariassa sijaitsevan siirtoverkonhaltijan Elektroenergien sistemen operatorin (jäljempänä ESO) omaisuutta.

11.

Sähkö johdetaan ESOn siirtoverkosta 110 kV:n jännitteellä (suurjännite) ja siirretään keskijännitevirran (20 kV) muuntajiin nro 1 ja nro 2, minkä jälkeen se johdetaan Ribari-sähköaseman keskijännitelaitteistoon (20 kV). ESOn siirtoverkosta ER Yugin jakeluverkkoon tulevan sähkön kaupalliseen mittaamiseen tarkoitetut laitteet on asennettu välittömästi muuntajien nro 1 ja nro 2 jälkeen Ribari-sähköaseman keskijännitelaitteiston soluja nro 26 ja nro 39 koskevien liitäntöjen kohdalle. Novo pristanishte ‑sähkölinja on liitetty Ribari-sähköaseman suljettuun keskijänniteryhmäkeskukseen (20 kV) solun nro 44 kohdalla. Tätä linjaa käytetään sähkön siirtoon ja toimittamiseen yksinomaan BMF:lle.

12.

ER Yug ja BMF tekivät vuonna 2013 verkkopalvelusopimuksen, jonka nojalla ER Yug tarjosi BMF:lle pääsyn sähkönjakeluverkkoon ja sähkönsiirtoa kyseiseen verkkoon sähkön toimittamiseksi Burgasin sataman alueella sijaitseviin BMF:n laitoksiin.

13.

BMF kuitenkin katsoo, että se on liitetty suoraan siirtoverkkoon, minkä vuoksi se irtisanoi vuonna 2016 yksipuolisesti ER Yugin kanssa tekemänsä sopimuksen ja teki ESOn kanssa sopimuksia siirtoverkkoon pääsystä, verkkopalvelujen toimittamisesta sekä energian siirrosta sähkön toimittamiseksi edellä mainittuihin BMF:n laitoksiin.

14.

ER Yugin mukaan BMF:n laitokset olivat kuitenkin edelleen liitettyinä sen jakeluverkkoon, joten se jatkoi tariffien veloittamista BMF:ltä jakeluverkkoon pääsystä ja sähkönsiirrosta kyseisessä verkossa.

15.

BMF teki näin ollen valituksen KEVR:ssä, joka totesi 28.2.2017 tekemällään päätöksellä nro Zh-37, että sopimuksen irtisanomisajan päätyttyä ER Yugilla ei ollut enää oikeutta veloittaa BMF:ltä tariffeja sähkönjakeluverkkoon pääsystä ja sähkönsiirrosta kyseisessä verkossa. KEVR totesi jäsentensä enemmistöllä, että BMF:n laitokset oli liitetty suoraan ESOn sähkönsiirtoverkkoon ja että BMF:llä oli siten oikeus päästä verkkoon suoraan. KEVR määräsikin, että ER Yugin on lopetettava tariffien periminen BMF:ltä jakeluverkkoon pääsystä ja sähkönsiirrosta kyseisessä verkossa sekä tarkistettava BMF:n kanssa tehdyn sopimuksen irtisanomisajan päättymisen jälkeiseltä ajalta veloitetut tariffit.

16.

ER Yug riitautti KEVR:n päätöksen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa.

17.

ER Yug väittää ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevassa menettelyssä, että niin kauan kuin BMF on liitettynä sähkönjakeluverkkoon, sillä ei ole oikeutta irtisanoa jakeluverkkoon pääsyä ja kyseisessä verkossa tapahtuvaa sähkönsiirtoa koskevaa sopimusta. Direktiivin 2009/72 rakenteen mukaan ratkaiseva seikka sähkönsiirtoverkon ja sähkönjakeluverkon välisen eron määrittämisessä on jännitetaso: siirto- ja suurjännite siirtoverkossa, suur-, keski- ja pienjännite jakeluverkossa. Energialakia täydentävien säännösten 1 §:n 20 ja 44 kohtaan perustuva sähkönsiirron määritelmä on ER Yugin mukaan yhteensoveltumaton direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 alakohtaan sisältyvän määritelmän kanssa, ja jälkimmäistä olisi sovellettava välittömän oikeusvaikutuksen ja unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen nojalla. Tämä tarkoittaa, että verkkopalvelujen tarjoamista keskijännitetasolla on pidettävä sähkönjakeluna. Siirtoverkonhaltijalla ESOlla ei siten ER Yugin mukaan ole oikeutta liittää omia asiakkaitaan keskijännitteen siirtoverkkoon eikä toimittaa keskijännitteen verkkopalveluja, koska tällaiset palvelut kuuluvat sähkönjakelupalveluihin, joiden osalta ER Yugilla on yksinomainen toimilupa alueella, jolla BMF:n laitokset sijaitsevat.

18.

BMF puolestaan väittää, että sen laitokset on liitetty suoraan sähkönsiirtoverkkoon Ribari-sähköaseman kautta. Koska muuntoasema ja siihen liitetty Novo pristanishte ‑sähkölinja eivät kumpikaan ole ER Yugin omaisuutta, niitä ei BMF:n mukaan voida pitää sähkönjakeluverkon osina. Näin ollen BMF katsoo, että ER Yugin toimilupa ei täytä verkkoon pääsyä ja sähkönsiirtoa koskevien palvelujen tarjoamiselta sähkönjakeluverkossa eikä palveluista veloittamiselta vaadittuja edellytyksiä.

19.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että käsiteltävässä asiassa on selvitettävä, mihin sähköverkkoon, jakelu- vai siirtoverkkoon, BMF:n laitokset on liitetty, ja siis se, mille haltijalle kyseisen yhtiön kuuluu maksaa verkkopalvelutariffeja. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mielestä onkin ratkaisevan tärkeää määrittää kriteeri, jonka perusteella sähkönsiirto- ja jakelutoiminta sekä ”siirtoverkko” ja ”jakeluverkko” erotetaan toisistaan. Jos näet pitäisi katsoa, että jännitetaso on ainoa kriteeri, jonka perusteella nämä kaksi toimintoa erotetaan toisistaan, koska Novo pristanishte ‑sähkölinja on liitetty Ribari-sähköasemaan keskijännitteellä, BMF:n on maksettava verkkopalvelujen tariffeja ER Yugille, jolla on yksinomainen oikeus toimittaa verkkopalveluja kaikille toimiluvassa tarkoitetulla alueella keskijännitteellä verkkoon liitetyille asiakkaille riippumatta siitä, ovatko kyseiset laitteistot ER Yugin omistuksessa.

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin panee lisäksi merkille, että kansallinen lainsäätäjä on erottanut siirtoverkon jakeluverkosta sillä perusteella, ovatko sähkölaitteistot siirtoverkonhaltijan vai jakeluverkonhaltijan omistuksessa. Kansallisen lainsäätäjän kanta jännitetason suhteen ei sitä vastoin ole yhtä selkeä. Direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 ja 5 alakohdan määritelmistä kuitenkin ilmenee, että unionin lainsäätäjän mukaan ainoa merkityksellinen kriteeri on siirretyn sähkön jännitetaso, mikä on vahvistettu myös 22.5.2008 annetussa tuomiossa citiworks (C‑439/06, EU:C:2008:298).

21.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin päätti tässä yhteydessä lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

22.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen unionin tuomioistuimelle esittämät ennakkoratkaisukysymykset nostavat esille merkittäviä pulmia direktiiviin 2009/72 sisältyvien keskeisten käsitteiden, erityisesti siirtoverkon ja jakeluverkon käsitteiden tulkinnasta.

23.

Ennen näiden kysymysten tarkastelua minusta on aiheellista muistuttaa alustavasti mainitun direktiivin tavoitteista unionin tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön valossa.

24.

”Kolmannen energiapaketin” yhteydessä annetulla direktiivillä 2009/72 vahvistetaan, kuten sen 1 artiklasta ilmenee, yhteiset säännöt sähkön siirrolle ja jakelulle sekä kuluttajansuojaa koskevat säännöt, jotta voidaan tehostaa ja yhdentää unionin kilpailulle avoimia sähkömarkkinoita. ( 4 )

25.

Direktiivin 2009/72 johdanto-osan kolmannesta ja kahdeksannesta perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin tarkoituksena on toteuttaa täysin avoimet markkinat, jotka antavat kaikille kuluttajille mahdollisuuden valita vapaasti sähköntoimittajansa ja kaikille toimittajille mahdollisuuden toimittaa vapaasti hyödykkeitä asiakkailleen ( 5 ) ja joilla varmistetaan kilpailu ja energiantoimitukset mahdollisimman kilpailukykyisellä hinnalla.

26.

Direktiivillä 2009/72 pyritään tässä tarkoituksessa myös helpottamaan uusien sähköntoimittajien rajat ylittävää verkkoihin pääsyä, millä voidaan edistää, kuten direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa todetaan, sähkön toimitusvarmuuden turvaamista, sillä toimitusvarmuudella on ratkaiseva merkitys Euroopan yhteiskunnallisessa kehityksessä. Direktiivillä 2009/72 pyritään tätä varten kehittämään edelleen verkkojen rajat ylittävää yhteenliittämistä.

27.

Tässä mielessä syrjimättömän, avoimen ja kohtuullisesti hinnoitellun verkkoon pääsyn varmistaminen on välttämätöntä kilpailun moitteettoman toiminnan kannalta ja ensiarvoisen tärkeää sähkön sisämarkkinoiden toteutumiseksi. ( 6 )

28.

Direktiivissä 2009/72 annetaan edellä mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi säännöksiä, joilla varmistetaan verkkojen tehokas oikeudellinen ja toiminnallinen eriyttäminen tuotanto- ja toimitustoiminnoista, jotta estetään, kuten direktiivin johdanto-osan yhdeksännestä perustelukappaleesta käy ilmi, syrjintä paitsi verkon toiminnassa myös sen suhteen, minkälaisia kannustimia vertikaalisesti integroituneilla yrityksillä on tarkoituksenmukaisten investointien tekoon omissa verkoissaan.

29.

Direktiivin 2009/72 2 artiklaan sisältyy joukko siinä käytettyjen keskeisten käsitteiden määrittelyjä.

30.

Direktiivissä 2009/72 ei määritellä siirtoverkon ja jakeluverkon käsitteitä sellaisenaan, mutta sen 2 artiklan 3 ja 5 alakohdassa määritellään energian siirron ja jakelun käsitteet. Energian siirto määritellään ”sähkön siirtämiseksi yhteenliitetyssä siirtojännite- ja suurjänniteverkossa toimitettavaksi loppukäyttäjille tai jakelijoille, mutta ei toimitusta”. Energian jakelu puolestaan määritellään ”sähkön siirtämiseksi suur-, keski- ja pienjännitteisissä jakeluverkoissa asiakkaille, mutta ei sähkön toimitusta”. Toimituksen käsitteen on ymmärrettävä mainitun direktiivin 2 artiklan 19 alakohdan mukaan tarkoittavan sähkön myyntiä asiakkaille. ( 7 )

31.

Unionin tuomioistuin on johtanut siirron ja jakelun käsitteiden määritelmistä siirtoverkon ja jakeluverkon käsitteiden määritelmät. Unionin tuomioistuin on siten määritellyt yhtäältä siirtoverkon yhteenliitetyksi verkoksi, jolla välitetään loppukäyttäjille ja jakelijoille myytäväksi tarkoitettua siirtojännite- tai suurjännitesähköä, ja toisaalta jakeluverkon verkoksi, jolla välitetään tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille myytäväksi tarkoitettua suur-, keski- tai pienjännitesähköä. ( 8 )

32.

Unionin tuomioistuin on näin ollen pannut merkille siirto- ja jakeluverkon luonteen sekä näillä verkoilla siirrettävän sähkön määrän osalta, että sähkön jännite on ainoa kriteeri, jonka perusteella siirto ja jakelu erotetaan toisistaan, ja merkityksellinen kriteeri määritettäessä, onko verkko mainitussa direktiivissä tarkoitettu siirtoverkko vai jakeluverkko. ( 9 )

33.

Unionin tuomioistuin on näiden samojen määritelmien perusteella sitä vastoin sulkenut pois muiden kriteerien merkityksellisyyden määritettäessä, kuuluuko verkko direktiivin 2009/72 soveltamisalaan; näitä ovat ajankohta, jona verkko on otettu käyttöön, se, että verkko on tarkoitettu omaa kulutusta varten, se, että sen haltijana on yksityinen yksikkö ja että kyseiseen verkkoon on liitetty rajattu määrä tuotanto- ja kulutusyksiköitä, sekä verkon laajuus. ( 10 )

34.

Edellä esitetyistä näkemyksistä seuraa, että verkkoja, joiden tehtävänä on välittää yhtäältä siirto- ja suurjännitesähköä toimitettavaksi loppukäyttäjille ja jakelijoille ja toisaalta suur-, keski- ja pienjännitesähköä myytäväksi loppukäyttäjille, on pidettävä direktiivin 2009/72 soveltamisalaan kuuluvina ”siirtoverkkoina” ensiksi mainittujen verkkojen osalta tai ”jakeluverkkoina” toiseksi mainittujen verkkojen osalta. ( 11 )

35.

Unionin tuomioistuimella on tältä osin ollut tilaisuus selventää, että vaikka direktiivissä 2009/72 jäsenvaltioille jätetään liikkumavaraa direktiivin täytäntöönpanossa ja siten menettelytavoissa, joilla jäsenvaltiot voivat saavuttaa direktiivissä vahvistetut tavoitteet, jäsenvaltioiden velvollisuutena on kuitenkin kaikissa tapauksissa varmistaa direktiivin periaatteiden ja systematiikan noudattaminen direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa asioissa. Jäsenvaltioilla ei toisin sanoen ole direktiiviä 2009/72 sovellettaessa oikeutta jättää siinä säädetyn säännöstön ulkopuolelle sähköalan järjestämistä ja toimintaa koskevia sen soveltamisalaan kuuluvia seikkoja tai näkökohtia. ( 12 )

36.

Unionin tuomioistuin on ilmaissut kyseisen periaatteen erityisesti direktiivissä 2009/72 tarkoitetun jakeluverkon määrittämisen yhteydessä ja korostanut, että jäsenvaltiot eivät voi sisällyttää direktiivin 2009/72 soveltamisalaan kuuluvia verkkoja eri jakeluverkkojen luokkaan kuin direktiivissä nimenomaisesti käyttöön otettuihin luokkiin myöntääkseen niille vapautuksia, joista ei ole säädetty kyseisessä direktiivissä. ( 13 ) Tätä päättelyä sovelletaan soveltuvin osin myös siirtoverkkoihin. ( 14 )

37.

Edellä esitetystä oikeuskäytännöstä seuraa, että direktiivin 2009/72 mukaisiksi siirto- tai jakeluverkoiksi luokiteltavien sähköverkkojen osalta ei saa jäsenvaltioille jätetystä liikkumavarasta huolimatta jäädä ”harmaita alueita” eli verkkoja, joita voidaan pitää direktiivin 2009/72 mukaisina siirto- tai jakeluverkkoina mutta jotka jätetään jäsenvaltioiden valinnan mukaan direktiivin säännöstön soveltamisalan ulkopuolelle.

38.

Unionin tuomioistuin on korostanut toistuvasti varsinkin siirto- ja jakeluverkkoihin pääsyn osalta, että direktiivin 2009/72 32 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä ja toisessa virkkeessä taattu kolmansien osapuolten vapaa pääsy näihin verkkoihin ( 15 ) on yksi direktiivin perustavoitteista ( 16 ) ja niistä keskeisistä toimenpiteistä, jotka jäsenvaltioiden on toteutettava sähkön sisämarkkinoiden toteuttamisen loppuunsaattamiseksi. ( 17 )

39.

Kun otetaan huomioon vapaata pääsyä siirto- tai jakeluverkkoihin koskevan periaatteen merkitys, direktiivin 2009/72 32 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltioille jätetty SEUT 288 artiklan mukainen liikkumavara niiden toteuttaessa tarvittavat toimenpiteet kolmansien osapuolten siirto- tai jakeluverkkoihin pääsyä koskevan järjestelmän toteuttamiseksi ei missään tapauksessa anna niille oikeutta poiketa tästä periaatteesta, lukuun ottamatta tapauksia, joissa direktiivissä säädetään poikkeuksia. ( 18 )

40.

Kolmansien osapuolten pääsyn siirto- ja jakeluverkkoihin on kaikissa tapauksissa perustuttava objektiivisiin, syrjimättömiin ja avoimiin kriteereihin sekä tariffeihin, jotka on julkaistu ennen näiden tariffien voimaantuloa, eikä se voi olla vapaaseen harkintaan perustuvaa. ( 19 )

41.

Unionin tuomioistuin on lisäksi korostanut läheistä yhteyttä seuraavien seikkojen välillä: yhtäältä verkkoonpääsyä koskeva oikeus ja kuluttajien vapaus valita sähköntoimittajansa sekä toisaalta vastaava sähköntoimittajien oikeus toimittaa vapaasti hyödykkeitä asiakkailleen, mikä on ominaista täysin avoimille markkinoille. Jotta vaatimukset täyttävät asiakkaat voisivat vapaasti valita toimittajansa, toimittajien on voitava päästä jakeluverkkoihin, jotka kuljettavat sähkön aina asiakkaille asti. ( 20 )

42.

Sähköntoimittajien valinnanvapaus ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa verkkoon, johon asiakas on liitetty. Tästä on täsmennetty oikeuskäytännössä, että kyseinen valinnanvapaus taataan yhtä lailla riippumatta siitä, liittääkö sähköntoimittaja asiakkaat siirtoverkkoon vai jakeluverkkoon. ( 21 )

43.

Saman oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltioilla on kuitenkin edelleen toimintavapaus ohjata käyttäjät tietyntyyppisiin verkkoihin, kunhan tämä toteutetaan syrjimättömin perustein ja objektiivisten perusteiden mukaisesti. ( 22 ) Tältä osin on kuitenkin todettu, että on tärkeää pyrkiä välttämään, että suuret asiakkaat liitetään suoraan siirtoverkkoon, mikä johtaisi siihen, että ainoastaan pienet asiakkaat joutuisivat vastaamaan jakeluverkon kustannuksista, ja siten hintojen nousuun, ja näin voidaan oikeuttaa velvollisuus liittää asiakkaat ensisijaisesti jakeluverkkoon. ( 23 )

44.

On vielä huomattava, että unionin tuomioistuin on täsmentänyt 28.11.2018 antamassaan tuomiossa Solvay Chimica Italia ym. (C‑262/17, C‑263/17 ja C‑273/17, EU:C:2018:961), että direktiivin 2009/72 28 artiklassa tarkoitettua suljettua jakeluverkkoa ei ole vapautettu eikä sitä voida vapauttaa kyseisen direktiivin 32 artiklan 1 kohdassa säädetystä velvoitteesta sallia kolmansien osapuolten vapaa verkkoonpääsy. ( 24 )

45.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ryhdyn seuraavaksi tutkimaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiä kolmea ennakkoratkaisukysymystä.

46.

Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys jakaantuu kahteen osaan.

47.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäisessä osassa pääasiallisesti sitä, onko direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 ja 5 alakohdan säännöksiä tulkittava siten, että jännitetaso on ainoa kriteeri, jonka perusteella jakelu- ja siirtoverkko sekä vastaavasti sähkön jakelu- ja siirtotoiminta erotetaan toisistaan.

48.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen toisessa osassa pääasiallisesti sitä, onko jäsenvaltioilla oikeus asettaa siirto- ja jakelutoiminnan (siirto- ja jakeluverkon) toisistaan erottavaksi lisäkriteeriksi näiden toimintojen harjoittamisessa käytettävien laitteistojen omistajuus.

49.

Edellä 30–32 kohdassa esitetyistä pohdinnoista ilmenee sen oikeusjärjestelmän osalta, johon sähköverkot kuuluvat direktiivin 2009/72 nojalla, että siinä säädetään olennaisesta erosta siirto- ja jakeluverkon välillä.

50.

Kuten edellä mainituissa kohdissa todetaan, direktiivissä 2009/72 itsessään ei määritellä siirto- ja jakeluverkon käsitteitä. Unionin tuomioistuin on kuitenkin johtanut näiden käsitteiden määritelmän mainitun direktiivin 2 artiklan 3 ja 5 alakohtaan – joihin sisältyvien säännösten tulkintaa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää – sisältyvistä siirron ja jakelun määritelmistä.

51.

Edellä 31 kohdassa mainituista määritelmistä ilmenee, että siirto- ja jakeluverkon käsitteet ovat molemmat objektiivisia siinä mielessä, että niillä viitataan verkkoon sellaisenaan eikä niiden haltijaan ja ne molemmat perustuvat kahteen kriteeriin: ensimmäinen on varsinaisesti objektiivinen eli jännitetaso – siirtojännite ja suurjännite siirtoverkossa sekä suur-, keski- ja pienjännite jakeluverkossa – ja toinen on toiminnallinen ja liittyy kummankin verkkotyypin tehtävään sähköverkon järjestämisessä ja toiminnassa, eli sähkön siirto toimitettavaksi loppukäyttäjille tai jakelijoille siirtoverkossa ja myymiseksi tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille jakeluverkossa.

52.

Ensimmäisestä kriteeristä eli edellä 32 kohdassa mainitusta jännitetasosta unionin tuomioistuin on vielä hiljattain vahvistanut, että direktiivissä 2009/72 tarkoitettujen siirto- ja jakeluverkkojen luonteen ja näissä verkoissa siirretyn sähkön määrän osalta ainoastaan sähkön jännitettä voidaan pitää siirron ja jakelun toisistaan erottavana kriteerinä ja siten merkityksellisenä kriteerinä määritettäessä, onko verkko direktiivissä tarkoitettu siirtoverkko vai jakeluverkko.

53.

Toisesta eli toiminnallisesta kriteeristä on sitä vastoin todettava, että näillä kahdella verkkotyypillä on eri tehtävä sähköalan järjestämisessä ja toiminnassa.

54.

Siirtoverkkoja näet käytetään sähkön kuljettamiseen pitkiä matkoja sähköntuotantolaitoksista käyttökohteisiin. Kyse on suurikokoisista verkoista, jotka on yleensä liitetty yhteen eri jäsenvaltioiden välillä ja joissa sähkö siirretään siirto- tai suurjännitteellä siirron aikana tapahtuvan hävikin minimoimiseksi.

55.

Jakeluverkoilla on sitä vastoin eri tehtävä. Niillä sähköä tuodaan asiakkaille yleensä näiden omaan kulutukseen. Ne ovat tavallisesti siirtoverkkoja pienempiä, ja ne on kehitetty paikallisesti ja kapillaarisesti käyttäjien tai loppukäyttäjien tavoittamiseksi. Niille on ominaista myös alhaisempi jännite kuin siirtoverkossa, mikä on välttämätöntä paitsi turvallisuussyistä, eli näin voidaan pienentää sähköiskun riskiä asuinalueiden läheisyydessä, myös siksi, että siten verkkoon voidaan liittää myös kotitaloudet ja teollisuus loppukäyttäjinä, jotka on yleensä liitetty verkkoon pienjännitteellä (kotitaloudet) ja keskijännitteellä (teollisuuden loppukäyttäjät).

56.

Siirto- ja jakeluverkot on liitetty toisiinsa sähköasemilla, joissa siirtoverkosta siirtojännitteellä tai suurjännitteellä tuleva sähkö muunnetaan keskijännitteeksi jakeluverkon kautta tapahtuvaa jakelua varten. Tällaiset sähköasemat toimivat verkkojen välisinä yhteenliittyminä ja sisältävät yleensä suurjännitekomponentteja, joita kutsutaan pääverkoksi, sekä keski- ja pienjännitekomponentteja, joita kutsutaan sivuverkoksi.

57.

Tämä on se asiayhteys, jossa on vastattava kysymykseen, jolla ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä sitä, annetaanko direktiivissä 2009/72 jäsenvaltioille oikeus asettaa direktiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössään lisäkriteerejä, joiden perusteella siirto- ja jakeluverkko erotetaan toisistaan.

58.

Edellä todetusta on ensinnäkin todettava, että siirto- ja jakeluverkon käsitteet, jotka unionin tuomioistuin on johtanut direktiiviin 2009/72 sisältyvistä määritelmistä, eivät sisällä viittausta jäsenvaltioiden kansalliseen lainsäädäntöön, ja ne on ymmärrettävä unionin oikeuden itsenäisiksi käsitteiksi, joita on sellaisenaan tulkittava yhtenäisesti unionin alueella siten, että varmistetaan edellä 24–28 kohdassa mainittujen direktiivin tavoitteiden saavuttaminen.

59.

Toiseksi huomautan, että on erityisen tärkeää erottaa tarkoin toisistaan siirtotoiminta (ja siirtoverkko) sekä jakelutoiminta (jakeluverkko), koska direktiivissä 2009/72 säädetään erilaisista sähkön siirtoa ja jakelua koskevista oikeudellisista järjestelmistä sekä siirto- ja jakeluverkkojen haltijoiden erilaisesta vastuusta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että erottelua on sovellettava yhdenmukaisesti kaikissa jäsenvaltioissa.

60.

Vaikka direktiivillä 2009/72 ei yhdenmukaisteta täysin ja tyhjentävästi kaikkia sen soveltamisalaan kuuluvia näkökohtia, kuten komissio on täysin perustellusti huomauttanut, ( 25 ) vaan jäsenvaltioille jätetään liikkumavaraa siinä, mitkä olisivat tarkoituksenmukaisimmat menettelytavat direktiivin tavoitteiden saavuttamiseksi, panen kuitenkin merkille, että siinä vahvistetaan joitakin peruskäsitteitä, joita on sovellettava yhdenmukaisesti, jotta mainitut tavoitteet voitaisiin saavuttaa.

61.

Näihin käsitteisiin kuuluvat luonnollisesti edellä mainitun direktiivin 2 artiklan 3 ja 5 alakohdan mukaiset siirron ja jakelun käsitteet, joista unionin tuomioistuin on johtanut siirto- ja jakeluverkon käsitteet. Näillä käsitteillä onkin keskeinen sija direktiivin rakenteessa.

62.

Tältä osin on syytä panna merkille, että direktiivissä 2009/72 säädetään toisiinsa liittyvien käsitteiden johdonmukaisesta järjestelmästä, jolla pyritään saavuttamaan tavoitteet, joihin unionin lainsäätäjä on pyrkinyt direktiiviä antaessaan. Tässä yhteydessä katson, että jos jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus tehdä muutoksia peruskäsitteisiin, kuten siirron ja jakelun käsitteisiin, joihin direktiivin systematiikka perustuu, seurauksena olisi näiden käsitteiden epäyhtenäinen arviointi ja siten hajanainen sääntely, joka puolestaan vaarantaisi direktiivin tavoitteiden saavuttamisen ja erityisesti sisämarkkinoiden luomisen keskeisen tavoitteen.

63.

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella katson, että direktiivin 2009/72 2 artiklan 3 ja 5 alakohtaa on tulkittava siten, että sähkön jännitettä on pidettävä kriteerinä, jonka perusteella siirto ja jakelu erotetaan toisistaan, ja merkityksellisenä kriteerinä yhdessä asianomaisen verkon tehtävän ohella määritettäessä, onko verkko mainitussa direktiivissä tarkoitettu siirto- vai jakeluverkko.

64.

Jäsenvaltioilla ei siten ole oikeutta säätää kansallisessa lainsäädännössään lisäkriteereistä, joiden perusteella siirtoverkko erotetaan jakeluverkosta. Direktiivissä 2009/72 jäsenvaltioille jätetään kuitenkin tietty liikkumavara näiden käsitteiden täytäntöönpanossa, kunhan direktiivin tavoitteita ei vaaranneta esimerkiksi määrittämällä eri jännitetasoja (siirtojännite, suur-, keski- ja pienjännite) vastaavia rajoja.

65.

Edellä todetusta on aiheellista vielä huomauttaa, kuten direktiivin 2009/72 2 artiklan 4 ja 6 alakohdassa tarkoitetuista siirtoverkonhaltijan ja jakeluverkonhaltijan määritelmistä ilmenee, että sekä siirtoverkonhaltija että jakeluverkonhaltija voivat vastata verkkojen välisistä yhteyksistä. Tästä määritelmästä voidaan päätellä, että direktiivissä 2009/72 jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus määrittää, kuuluvatko siirto- ja jakeluverkkojen väliset yhteenliittymät, kuten edellä 56 kohdassa mainitut sähkönmuuntoasemat, siirto- vai jakeluverkkoon.

66.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäistä osaa koskevasta vastauksesta, jota olen ehdottanut edellisissä kohdissa, käy ilmi, että koska jäsenvaltioilla ei ole oikeutta asettaa verkkojen jännitettä ja tehtävää koskevia lisäkriteerejä, joiden perusteella siirto- ja jakeluverkko erotetaan toisistaan, ensimmäisen kysymyksen toiseen osaan on syytä vastata siten, että jäsenvaltioilla ei ole oikeutta asettaa kansallisessa lainsäädännössään näiden verkkojen toisistaan erottavaksi lisäkriteeriksi sitä, että verkonhaltijan on omistettava vastaavan toiminnan harjoittamisessa käytettävät laitteistot.

67.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen toista osaa on kuitenkin mielestäni tarkasteltava perusteellisemmin.

68.

Direktiivin 2009/72 systematiikassa vaatimusta, jonka mukaan verkonhaltijan on omistettava vastaavien toimintojen harjoittamisessa käytettävät laitteistot tai oltava verkon todellinen omistaja, ei pidetä kriteerinä, jonka perusteella siirto- ja jakelutoiminta ja siten nämä kaksi verkkotyyppiä voidaan erottaa toisistaan. Kyse on pikemminkin sellaisten yksiköiden, joita voidaan pitää näiden kahdentyyppisen verkon haltijoina tai nimittää sellaisiksi, oikeudelliseen järjestelmään kohdistuvasta subjektiivisesta edellytyksestä. Kyse on näet verkonhaltijan oikeudellisesta asemasta suhteessa toiminnassa käytettäviin laitteistoihin ja erityisesti verkkoon nähden.

69.

Edellä todetusta on syytä huomata, että direktiivin 2009/72 17 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään ehdottomasta edellytyksestä, jonka mukaan riippumattoman siirtoverkonhaltijan on omistettava siirtoverkko ja muut sähkönsiirtotoiminnassa tarvittavat laitteistot.

70.

Kyseinen säännös on osa direktiivin 2009/72 säännöksiä, joiden tarkoituksena on varmistaa energiatoimitusten ja tuotantotoiminnan tehokas eriyttäminen verkon toiminnasta. ( 26 )

71.

Tällaisesta vaatimuksesta ei säädetä direktiivissä 2009/72 jakeluverkonhaltijan osalta. ( 27 )

72.

Direktiivin 26 artiklan 1 kohdassa säädetään ainoastaan, että jos jakeluverkonhaltija kuuluu vertikaalisesti integroituneeseen yritykseen, ei ole olemassa velvollisuutta ”erottaa jakeluverkonhaltijan voimavarojen omistajuutta vertikaalisesti integroituneesta yrityksestä”, mutta saman artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan ainoastaan edellytetään, että ”jakeluverkonhaltijalla on [oltava] verkon käyttöön, ylläpitoon tai kehittämiseen tarvittavien voimavarojen osalta tosiasiallinen päätöksenteko-oikeus, joka on riippumaton integroituneesta sähköalan yrityksestä”.

73.

Koska Bulgarian kansallisessa lainsäädännössä ja erityisesti energialain 88 §:n 1 momentissa säädetään vaatimuksesta, jonka mukaan jakeluverkon on oltava jakeluverkonhaltijan omistuksessa, on selvitettävä, onko tällaisen vaatimuksen asettaminen direktiivin 2009/72 mukaista.

74.

Olen edellä todetusta sitä mieltä, että kansallisen oikeuden säännös, jossa säädetään, että jakeluverkonhaltijan on oltava jakeluverkon omistaja, ei lähtökohtaisesti sellaisenaan ole ristiriidassa direktiivin 2009/72 tarkoituksen kanssa. Tällainen säännös näyttää abstraktissa mielessä olevan direktiivin tavoitteiden mukainen, koska se on osa logiikkaa, jonka mukaan sähköalan eri toiminnan tasot on erotettava entistä selkeämmin toisistaan. Tässä mielessä tämänkaltainen kansallisen lainsäädännön säännös ulottuu jakeluverkonhaltijaan, ja tästä vaatimuksesta direktiivissä säädetään jo siirtoverkonhaltijan osalta.

75.

Se, että kansallisessa lainsäädännössä säädetään vaatimuksesta, jonka mukaan jakeluverkonhaltijan on omistettava jakelutoiminnan harjoittamisessa käytettävät laitteistot, kuuluu siten mielestäni lähtökohtaisesti sen liikkumavaran piiriin, joka direktiivissä 2009/72 jätetään jäsenvaltioille direktiivin täytäntöönpanossa.

76.

Kun kansallisessa lainsäädännössä säädetään tällaisesta jakeluverkonhaltijaan kohdistuvasta subjektiivisesta vaatimuksesta, on kuitenkin varmistettava, ettei sillä käytännössä vaaranneta direktiivin 2009/72 tavoitteiden saavuttamista, ja kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää tämä tapauskohtaisesti.

77.

Tältä osin jotkin huomautukset näyttävät olevan merkityksellisiä.

78.

Kuten edellä 35–37 kohdasta ilmenee, siirto- ja jakeluverkkojen on ensinnäkin kuuluttava kokonaisuudessaan direktiivin oikeudelliseen järjestelmään. Tästä syystä ei saa jäädä ”harmaita alueita” eli sähköverkon osa-alueita, jotka voitaisiin luokitella direktiivin 2009/72 mukaisiksi siirto- tai jakeluverkoiksi mutta joihin ei sovellettaisi direktiivissä säädettyä oikeudellista järjestelmää. Direktiivissä 2009/72 ei säädetä mistään kolmannesta muodosta siirto- ja jakeluverkon välisen erottelun osalta ja edellytetään, että direktiivin säännöksiä sovelletaan koko sähköverkkoon.

79.

Edellä todetusta seuraa, että jos sähköverkko luokitellaan jakeluverkoksi edellä 31 ja 51 kohdassa mainittujen verkon jännitettä ja tehtävää koskevien kriteerien mukaisesti, siihen on sovellettava direktiivin 2009/72 mukaista jakelua koskevaa oikeusjärjestelmää riippumatta siitä, että kansallisessa lainsäädännössä mahdollisesti säädetään omistajuutta koskevasta lisävaatimuksesta.

80.

Jos näet verkon osa-alueita olisi mahdollista jättää direktiivin 2009/72 säännösten ulkopuolelle kansallisessa lainsäädännössä mahdollisesti säädettyjen lisävaatimusten mukaisesti, tämä heikentäisi direktiivin 2009/72 järjestelmää ja vaarantaisi sen tavoitteet, kuten sähkön sisämarkkinoiden luomisen, kolmansien osapuolten vapaan pääsyn verkkoon sekä energian toimitusvarmuuden.

81.

Kansallisen oikeuden tulkinta, jonka mukaan jakeluverkon käsitteen ulkopuolelle olisi oikeudellisesti jätettävä kaikki laitteistot ja verkot, jotka eivät ole jakelijan omistuksessa, riippumatta siitä, että ne luokitellaan jakeluverkoksi direktiivin 2009/72 kriteerien perusteella, ei siten mielestäni sovi yhteen direktiivin 2009/72 säännösten kanssa. Tästä seuraa, että verkkoa, jolla välitetään tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille myytäväksi tarkoitettua suur-, keski- tai pienjännitesähköä, on pidettävä direktiivin 2009/72 mukaisena jakeluverkkona, johon on näin ollen sovellettava direktiivin säännöksiä riippumatta siitä, onko se jakeluverkonhaltijan omistuksessa.

82.

Toiseksi se, että laissa säädetään vaatimuksesta, jonka mukaan jakeluverkon on oltava jakeluverkonhaltijan omistuksessa, ei saa vaarantaa direktiivin 2009/72 olennaisen tavoitteen saavuttamista eli sitä, että voidaan luoda täysin avoimet kilpailun takaavat markkinat. Tarkemmin sanottuna tällaisesta vaatimuksesta säätäminen saattaisi luoda eräänlaisen normatiivisen esteen sähkönjakelualalle pääsylle, mikä saattaisi johtaa siihen, että jakeluverkon omistaja saisi ikään kuin oikeudellisesti ikuisen jakelumonopoliaseman tietyllä alueella.

83.

Kun jakeluverkon omistajuus on laissa säädetty ehdoton vaatimus jakelutoiminnan harjoittamiseksi tietyllä alueella, tällöin ainoastaan kyseisen verkon omistaja voidaan nimetä verkonhaltijaksi, eikä verkon hallinnoinnin myöntämisestä voida järjestää tarjouskilpailuja, mikä kaiken kilpailun puuttuessa saattaisi vähentää kannustimia, joilla pyritään parantamaan verkon tehokkuutta verkon omistajan hyväksi.

84.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, onko asia käytännössä näin kansallisen oikeusjärjestyksen puitteissa.

85.

Kaiken edellä esitetyn perusteella on mielestäni pääteltävä, että direktiivin 2009/72 säännökset eivät lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään jakeluverkonhaltijaan kohdistuvasta subjektiivisesta lisävaatimuksesta, jonka mukaan tämän on omistettava kyseinen verkko, kunhan tällaisen kansallisessa lainsäädännössä säädetyn lisävaatimuksen soveltaminen ei käytännössä vaaranna direktiivin tavoitteita, ja kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää tämä tapauskohtaisesti.

86.

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellä, jota on mielestäni tarkasteltava ennen toista kysymystä, ( 28 ) ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, ovatko energialakia täydentävien säännösten 1 §:n 20 ja 44 kohdan kaltaiset kansalliset säännökset, joissa määritellään sähkönsiirtoverkon ja sähkönsiirron käsitteet, ja toisaalta energialain 88 §:n 1 momentin kaltainen säännös, jonka mukaan jakelutoiminta ja jakeluverkon hallinta kuuluu jakeluverkon omistajalle, yhteensopivia direktiivin 2009/72 kanssa.

87.

Vastaus kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen voidaan johtaa suoraan vastauksista, joita olen ehdottanut ensimmäiseen kysymykseen.

88.

Energialakia täydentävien säännösten 1 §:n 20 ja 44 kohdan säännösten kaltaisten kansallisten säännösten yhteensoveltuvuudesta direktiivin 2009/72 kanssa todettakoon, että edellä 65 kohdasta ilmenee, että direktiivin 2009/72 2 artiklan 4 ja 6 alakohdassa jäsenvaltioille annetaan valinnanmahdollisuus määrittää, kuuluvatko siirto- ja jakeluverkkojen väliset yhteenliittymät – kuten edellä 56 kohdassa mainitut sähköasemat, joissa siirto- tai suurjännite muunnetaan keskijännitteeksi – siirto- vai jakeluverkkoon. Tästä seuraa, että direktiivi 2009/72 ei ole esteenä kansallisille säännöksille, joissa säädetään, että sähkönsiirtoverkko koostuu sähkön siirtoon ja muuntamiseen suurjännitteestä keskijännitteeksi tarkoitettujen sähkölinjojen ja sähkölaitteistojen kokonaisuudesta. ( 29 )

89.

Energialain 88 §:n 1 momentin säännöksen kaltaisen kansallisen oikeuden säännöksen yhteensoveltuvuus direktiivin 2009/72 kanssa käy selvästi ilmi edellä 85 kohdasta.

90.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella ennakkoratkaisukysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2009/72 säännöksiä tulkittava siten, että keskijännitteellä sähköverkkoon liitettyä sähkönkuluttajaa on kaikissa tilanteissa pidettävä vastaavalle alueelle toimiluvan saaneen jakeluverkonhaltijan asiakkaana riippumatta siitä, kuka omistaa laitteistot, joihin kyseinen asiakas on suoraan liitetty, ja näin myös silloin, kun kyseinen asiakas on tehnyt sopimuksia suoraan siirtoverkonhaltijan kanssa.

91.

Tämä ennakkoratkaisukysymys on esitetty tilanteessa, jossa asiakkaan sähköverkkoon liittävä keskijännitelinja (BMF:n konsession piiriin kuuluva Novo pristanishte ‑sähkölinja) on liitetty siirtoverkonhaltijan omistuksessa olevan sähköaseman (ESOn omistuksessa oleva Ribari-sähköasema) keskijännitelaitteistoon.

92.

Edellä esitetystä seuraa, että tällaisessa tilanteessa se seikka, että liitäntä tapahtuu keskijännitetasolla, ei sinänsä välttämättä tarkoita, että kyseinen asiakas on liitetty jakeluverkkoon.

93.

Edellä 56 kohdasta ilmenee, että asiakkaan liittäminen verkkoon voi tapahtua sähköasemaan kuuluvan keskijännitelaitteiston kohdalla. Kyseisen jäsenvaltion, jolla on edellä 65 ja 88 kohdassa todetun mukaisesti liikkumavaraa asiassa, kansallisen lainsäädännön mukaan tällainen sähköasema voi olla osa siirtoverkkoa.

94.

Tällaisessa tapauksessa asiakas, vaikka olisikin liitetty sähköverkkoon keskijännitetasolla, on liitetty suoraan siirtoverkkoon, johon tällä on direktiivin 2009/72 32 artiklan nojalla oikeus päästä vapaasti unionin tuomioistuimen ilmoittamien ja edellä 38–43 kohdassa mainittujen kriteerien mukaisesti. Tällöin verkkopalvelut asiakkaalle toimittaa siirtoverkonhaltija.

95.

Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen on toisaalta selvitettävä, onko tilanne tällainen käsiteltävässä asiassa. Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen tehtävänä on erityisesti todeta, voidaanko keskijännitelaitteistoa, johon Novo pristanishte ‑sähkölinja on liitetty, pitää Ribari-sähköaseman sisäisenä keskijännitteisenä osana (joka on osa muuntoaseman toissijaista verkkoa), kuten näyttäisi olevan ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen ennakkoratkaisupyynnössään esittämän kuvauksen perusteella, vai onko kyseistä laitteistoa pidettävä Ribari-sähköaseman ulkopuolisena osana, joka kuuluu rakenteellisesti jakeluverkkoon.

96.

Ensiksi mainitussa tapauksessa asiakas on liitetty, tosin keskijännitetasolla, suoraan siirtoverkkoon, ja verkkopalvelut tälle toimittaa siirtoverkonhaltija, joten asiakas on siirtoverkonhaltijan asiakas. Jälkimmäisessä tapauksessa käyttäjä taas on liitetty jakeluverkkoon, jolloin verkkopalvelut tälle toimittaa jakeluverkonhaltija, jonka asiakkaana käyttäjää on pidettävä, riippumatta siitä, kuka on sen laitteiston omistaja, johon asiakas on liitetty.

97.

Vielä lopuksi minusta on aiheellista huomauttaa Novo pristanishte ‑keskijännitelinjasta, että ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että sähkölinjaa käytetään yksinomaan sähkön toimittamiseen BMF:lle. Jos näin ei olisi, ( 30 ) ongelmaksi saattaisi muodostua se, että kyseinen linja voitaisiin luokitella direktiivin 2009/72 28 artiklan mukaiseksi suljetuksi jakeluverkoksi, jos tällaista luokitusta koskevat vaatimukset täyttyvät, tai mahdollisesti tavalliseksi jakeluverkoksi. Edellä 35–37 ja 78–81 kohdassa esitetyistä seikoista joka tapauksessa seuraa, että jos mainittua keskijännitelinjaa käytettäisiin muiden kuin BMF:n asiakkaiden sähköntoimitukseen, jolloin sitä olisi pidettävä jakeluverkkona, sitä ei missään tapauksessa voitaisi jättää direktiivin 2009/72 säännösten ulkopuolelle.

98.

Toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava edellä esitetyn perusteella siten, että direktiivin 2009/72 2 artiklan 3, 4, 5 ja 6 alakohdan tulkinnasta seuraa, että sähköverkkoon keskijännitteellä liitettyä sähkönkuluttajaa ei välttämättä tarvitse kaikissa tapauksissa pitää vastaavalle alueelle toimiluvan saaneen jakeluverkonhaltijan asiakkaana, mutta kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida kaikkien merkityksellisten oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, onko kyseinen asiakas liitetty siirtoverkkoon kuuluvaan sähköasemaan vai jakeluverkkoon, ja näin riippumatta siitä, kuka omistaa laitteiston, johon asiakas on liitetty. Ensiksi mainitussa tapauksessa kuluttajaa on pidettävä siirtoverkonhaltijan asiakkaana, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa kuluttajaa on pidettävä jakeluverkonhaltijan asiakkaana.

99.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Administrativen sad Sofia-gradin esittämiin kysymyksiin seuraavasti: