–

France Télévisions SA, edustajanaan E. Piwnica, avocat,

–

Playmédia, edustajanaan T. Haas, avocat,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään R. Coesme, D. Colas ja D. Segoin,

–

Liettuan hallitus, asiamiehinään R. Krasuckaitė, D. Kriaučiūnas ja R. Dzikovič,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Braun, L. Nicolae ja J. Hottiaux,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee yleispalvelusta ja käyttäjien oikeuksista sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen alalla 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/22/EY (yleispalveludirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 51), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/136/EY (EUVL 2009, L 337, s. 11; jäljempänä yleispalveludirektiivi), 31 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain France Télévisions SA ja Conseil supérieur de l’audiovisuel (CSA) (audiovisuaalisen viestinnän neuvosto, jäljempänä CSA) ja joka koskee 27.5.2015 tehtyä päätöstä nro 2015-232, jolla viimeksi mainittu velvoitti France Télévisionsin noudattamaan jatkossa viestinnän vapaudesta 30.9.1986 annetun lain nro 86-1067 (loi no 86-1067, du 30 septembre 1986, relative à la liberté de la communication; jäljempänä viestinnän vapaudesta annettu laki) 34-2 §:ää siten, ettei se estä Playmédiaa välittämästä France Télévisionsin julkaisemia ohjelmia internetsivustollaan suoratoistona ja suorana lähetyksenä.

3

Sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/21/EY (puitedirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 33), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/140/EY (EUVL 2009, L 337, s. 37; jäljempänä puitedirektiivi), johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa mainitaan seuraavaa:

”Televiestinnän, tiedotusvälineiden ja tietotekniikan lähentymisen vuoksi kaikkien siirtoverkkojen ja ‑palvelujen tulisi kuulua samaan sääntelyjärjestelmään. Tämä sääntelyjärjestelmä koostuu tästä direktiivistä ja seuraavista neljästä erityisdirektiivistä: sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluja koskevista valtuutuksista 7 päivänä maaliskuuta 2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/20/EY (valtuutusdirektiivi) [(EYVL 2002, L 108, s. 21)], sähköisten viestintäverkkojen ja niiden liitännäistoimintojen käyttöoikeuksista ja yhteenliittämisestä 7 päivänä maaliskuuta 2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/19/EY (käyttöoikeusdirektiivi) [(EYVL 2002, L 108, s. 7)], [yleispalveludirektiivi] sekä henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta televiestinnän alalla 15 päivänä joulukuuta 1997 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/66/EY [(EYVL 1998, L 24, s. 1)] (jäljempänä yhdessä erityisdirektiivit). On välttämätöntä, että siirron sääntely erotetaan sisällön sääntelystä. Tästä syystä tämä järjestelmä ei koske sähköisissä viestintäverkoissa sähköisten viestintäpalvelujen avulla tarjottujen palvelujen sisältöä, kuten ohjelmasisältöä, rahoituspalveluja ja tiettyjä tietoyhteiskunnan palveluja, ja näin ollen sillä ei rajoiteta tällaisia palveluja koskevia, yhteisön tai jäsenvaltioiden tasolla yhteisön oikeuden mukaisesti toteutettavia toimenpiteitä kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden edistämiseksi ja tiedotusvälineiden moniarvoisuuden varmistamiseksi. Televisiolähetysten sisältöön sovelletaan televisiotoimintaa koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 3 päivänä lokakuuta 1989 annettua neuvoston direktiiviä 89/552/ETY [(EYVL 1989, L 298, s. 23)]. Siirtojärjestelmien ja sisällön sääntelyn erottaminen toisistaan ei merkitse sitä, ettei niiden välisiä yhteyksiä olisi otettava huomioon erityisesti tiedotusvälineiden moniarvoisuuden, kulttuurisen monimuotoisuuden ja kuluttajansuojan varmistamiseksi.”

4

Puitedirektiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Tavoite ja soveltamisala”, 2 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Tällä direktiivillä ja erityisdirektiiveillä ei rajoiteta yhteisön oikeuden mukaisesti kansallisessa oikeudessa eikä yhteisön oikeudessa asetettuja velvollisuuksia, jotka koskevat sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen avulla tarjottavia palveluja.

3.   Tällä direktiivillä ja erityisdirektiiveillä ei rajoiteta yhteisön tasolla tai kansallisella tasolla yhteisön oikeuden mukaisesti toteutettavia toimenpiteitä, joilla pyritään yleisen edun mukaisiin, erityisesti sisällön sääntelyyn ja audiovisuaalialan politiikkaan liittyviin tavoitteisiin.”

5

Puitedirektiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

6

Yleispalveludirektiivin johdanto-osan 45 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Sisältötarjontapalvelut kuten ääni- tai televisiolähetyspalvelupaketin tarjoaminen myyntiin eivät kuulu sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisen sääntelyjärjestelmän soveltamisalaan. Yleispalveluvelvollisuuksien ei pitäisi koskea tällaisten palvelujen tarjoajia kyseisten toimien osalta. Tällä direktiivillä ei rajoiteta yhteisön oikeuden mukaisia, jäsenvaltion tasolla kyseisten palvelujen osalta toteutettavia toimenpiteitä.”

7

Kyseisen direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä sovelletaan [puitedirektiivin] 2 artiklassa säädettyjä määritelmiä.

– –”

8

Yleispalveludirektiivin 31 artiklan, jonka otsikko on ”Siirtovelvollisuudet”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat asettaa tiettyjen radio- ja televisiolähetyskanavien ja täydentävien palvelujen, erityisesti vammaisten loppukäyttäjien asianmukaiselta palvelujen saatavuudelta esteitä poistavien palvelujen, välittämistä koskevia kohtuullisia siirtovelvoitteita lainkäyttövaltaansa kuuluville sellaisia sähköisiä viestintäverkkoja tarjoaville yrityksille, joita käytetään radio- ja televisiolähetyskanavien välittämiseen yleisölle, jos merkittävä määrä kyseisten verkkojen loppukäyttäjiä käyttää niitä pääasiallisena keinonaan vastaanottaa radio- ja televisiolähetyskanavia. Tällaisia velvoitteita voidaan asettaa ainoastaan, jos se on välttämätöntä kunkin jäsenvaltion selkeästi määrittelemien yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja niiden on oltava oikeasuhteisia ja avoimia.

Jäsenvaltioiden on arvioitava uudelleen ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuja velvollisuuksia viimeistään vuoden kuluessa 25 päivästä toukokuuta 2011, paitsi jos jäsenvaltiot ovat tehneet tällaisen uudelleenarvioinnin kahden edeltävän vuoden aikana.

Jäsenvaltioiden on arvioitava siirtovelvollisuuksia uudelleen säännöllisin väliajoin.”

9

Viestinnän vapaudesta annetun lain 2-1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tätä lakia sovellettaessa palvelujen jakelijalla tarkoitetaan henkilöä, joka tekee palvelujen julkaisijan kanssa sopimuksen ryhtyäkseen tarjoamaan yleisön saataville asetettua audiovisuaalisten viestintäpalvelujen valikoimaa postista ja sähköisestä viestinnästä annetun koodeksin [code des postes et des communications électroniques] L. 32 §:n 2 momentissa tarkoitetussa sähköisessä viestintäverkossa. Palvelujen jakelijana pidetään myös henkilöä, joka ryhtyy tarjoamaan tällaista palveluvalikoimaa tekemällä sopimuksia muiden jakelijoiden kanssa.”

10

Kyseisen lain 34-2 §:n I momentissa säädetään seuraavaa:

”Ranskan Eurooppaan kuuluvalla alueella kaikkien palvelujen jakelijoiden, jotka lähettävät ohjelmia muussa kuin [CSA:n] osoittamia maanpäällisiä taajuuksia käyttävässä verkossa, on annettava maksutta tilaajiensa saataville 44 §:n I momentissa tarkoitettujen yhtiöiden palvelut ja Arte-kanava, joita lähetetään analogisesti maanpäällisessä radioverkossa, ja TV 5 ‑kanava sekä 44 §:n I momentissa mainitun yhtiön julkaisemat maanpäällisessä radioverkossa digitaalisesti lähetettävät televisiopalvelut, joiden tarkoituksena on lisätä merentakaisten alueiden tuntemusta erityisesti Ranskan Eurooppaan kuuluvan alueen katsojien keskuudessa, paitsi jos nämä julkaisijat katsovat, että palvelutarjonta on selvästi yhteensopimaton niille annetun julkisen palvelun tehtävän kanssa. Jos jakelijat tarjoavat digitaalista palveluvalikoimaa, niiden on asetettava myös mainittujen yhtiöiden maanpäällisessä radioverkossa digitaalisesti lähettämät palvelut maksutta palveluvalikoimansa tilaajien saataville.

– –”

11

Playmédia tarjoaa televisio-ohjelmia katseltavaksi suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetsivustolla ja saa tuloja pääasiassa lähettämällä mainoksia ennen ohjelmien katselua ja sen aikana. Playmédia vetoaa viestinnän vapaudesta annetun lain 2-1 §:ssä tarkoitetun palvelujen jakelijan asemaan ja katsoo olevansa kyseisen lain 34-2 §:n perusteella oikeutettu lähettämään France Télévisionsin julkaisemat ohjelmat. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että France Télévisions lähettää itse mainitut ohjelmat suoratoistona ja suorana lähetyksenä yleisön käytettäväksi saatetulla internetsivustolla.

12

CSA velvoitti 27.5.2015 tekemällään päätöksellä France Télévisionsin noudattamaan viestinnän vapaudesta annetun lain 34-2 §:n säännöksiä olemalla estämättä sitä, että Playmédia välittää sen ohjelmia suoratoistona internetsivustollaan.

13

France Télévisions vaatii Conseil d’État’n lainkäyttöasioiden kirjaamossa 6.7.2015 kirjatulla kanteellaan sille asetetun velvoitteen kumoamista ja väittää, ettei Playmédian pidä voida hyötyä mainitun lain 34-2 §:n mukaisesta velvoitteesta. France Télévisions esittää tältä osin, että yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset eivät täyty, koska erityisesti ei ole mahdollista varmistaa, että merkittävä määrä internetverkon käyttäjiä käyttäisi sitä pääasiallisena keinonaan vastaanottaa televisiolähetyksiä.

14

Tässä tilanteessa Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Ranska) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

15

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään olennaisilta osin sitä, onko yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että yritystä, joka tarjoaa mahdollisuutta katsella televisio-ohjelmia suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä, on pelkästään tällä perusteella pidettävä yrityksenä, joka tarjoaa radio- ja televisiokanavien yleisölle lähettämiseen tarkoitettua sähköistä viestintäverkkoa.

16

Tässä yhteydessä on mainittava, että yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat tietyillä edellytyksillä asettaa siirtovelvoitteita lainkäyttövaltaansa kuuluville yrityksille, jotka tarjoavat radio- ja televisiolähetyskanavien välittämisessä käytettäviä sähköisiä viestintäverkkoja.

17

Puitedirektiivin 2 artiklan m alakohdassa olevan määritelmän mukaan ”sähköisen viestintäverkon tarjoaminen” on ”tällaisen verkon luomista, ylläpitoa, valvontaa tai saataville asettamista”. Määritelmää sovelletaan yleispalveludirektiivin yhteydessä tämän direktiivin 2 artiklan nojalla.

18

Tällaiseen määritelmään ei kuulu toiminta, jossa televisio-ohjelmia näytetään suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetsivustolla. Pelkästään sen perusteella, että yritys on tällaisten palvelujen tarjoamiseksi puitedirektiivin 2 artiklan a alakohdassa määritellyn sähköisen viestintäverkon eli internetin käyttäjä, ei nimittäin voida katsoa, että se itse tarjoaisi tällaista verkkoa.

19

Nyt käsiteltävässä asiassa Playmédian kaltainen yritys, joka pelkästään tarjoaa televisio-ohjelmia katsottavaksi suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä, ei tarjoa sähköisiä viestintäverkkoja vaan sen sijaan pääsyn sähköisissä viestintäverkoissa tarjottavien audiovisuaalisten palvelujen sisältöön, kuten julkisasiamies esittää ratkaisuehdotuksensa 23 kohdassa.

20

Puitedirektiivin johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ilmenee selkeästi, että on välttämätöntä, että siirron sääntely erotetaan sisällön sääntelystä, ja että yhteinen sääntelyjärjestelmä, johon yleispalveludirektiivi kuuluu, ei koske sähköisissä viestintäverkoissa sähköisten viestintäpalvelujen avulla tarjottujen palvelujen sisältöä (ks. vastaavasti tuomio 7.11.2013, UPC Nederland, C‑518/11, EU:C:2013:709, 38 kohta).

21

Lisäksi on mainittava, että yleispalveludirektiivin johdanto-osan 45 perustelukappaleen mukaan sisältötarjontapalvelut eivät kuulu sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisen sääntelyjärjestelmän soveltamisalaan, eivätkä yleispalveluvelvollisuudet koske tällaisten palvelujen tarjoamista kyseisten toimien osalta. Tästä seuraa, ettei yritys, joka ainoastaan tarjoaa internetsivuston välityksellä pääsyn internetissä tarjottavaan sisältöön, kuulu yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan.

22

Tässä tilanteessa ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että yritystä, joka tarjoaa mahdollisuutta katsella televisio-ohjelmia suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä, ei ole pelkästään tällä perusteella pidettävä yrityksenä, joka tarjoaa radio- ja televisiokanavien yleisölle lähettämiseen tarkoitettua sähköistä viestintäverkkoa.

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella, kolmannella ja neljännellä kysymyksellään, jotka on syytä tutkia yhdessä, olennaisilta osin sitä, onko yleispalveludirektiivin säännöksiä tai muita unionin oikeuden oikeussääntöjä tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio asettaa pääasian kaltaisessa tilanteessa siirtovelvoitteen yrityksille, jotka sähköisiä viestintäverkkoja tarjoamatta tarjoavat mahdollisuutta katsella televisio-ohjelmia suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä.

24

Kysymysten merkityksellisyys selittyy sillä, että pääasian tilanteessa siirtovelvollisuus on asetettu kansallisen oikeuden nojalla yrityksille, jotka eivät kuulu yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, viestinnän vapaudesta annetun lain 2-1 ja 34‑2 §:ssä tarkoitetun siirtovelvoitteen soveltamisala nimittäin poikkeaa mainitun 31 artiklan 1 kohdassa säädetystä. Pääasian yhteydessä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistava, onko Playmédian kaltaisille yrityksille tosiasiallisesti asetettu siirtovelvoitteita.

25

Tässä yhteydessä on mainittava, että puitedirektiivin 1 artiklan 3 kohdassa säädetään, ettei yhteiseen sääntelyjärjestelmään kuuluvilla direktiiveillä rajoiteta kansallisella tasolla unionin oikeuden mukaisesti toteutettavia toimenpiteitä, joilla pyritään yleisen edun mukaisiin, erityisesti sisällön sääntelyyn ja audiovisuaalialan politiikkaan liittyviin tavoitteisiin.

26

Lisäksi puitedirektiivin johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ilmenee, ettei yhteinen sääntelyjärjestelmä, johon yleispalveludirektiivi kuuluu, koske sähköisissä viestintäverkoissa sähköisten viestintäpalvelujen avulla tarjottujen palvelujen sisältöä eikä sillä näin ollen rajoiteta tällaisia palveluja koskevia, unionin tai jäsenvaltioiden tasolla unionin oikeuden mukaisesti toteutettavia toimenpiteitä kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden edistämiseksi ja tiedotusvälineiden moniarvoisuuden varmistamiseksi.

27

Niinpä yleispalveludirektiivissä jätetään jäsenvaltiolle vapaus asettaa siirtovelvoitteita kyseisen direktiivin 31 artiklan 1 kohdassa säädettyjen velvoitteiden lisäksi erityisesti yrityksille, jotka sähköisiä viestintäverkkoja tarjoamatta tarjoavat mahdollisuutta katsella televisio-ohjelmia suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä.

28

Siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ”muihin unionin oikeuden oikeussääntöihin”, on mainittava, ettei ennakkoratkaisupyynnön perusteella voida yksilöidä tarkemmin niitä unionin oikeuden oikeussääntöjä, joiden tulkintaa kyseinen tuomioistuin pyytää.

29

On totta, että kun jäsenvaltiot asettavat siirtovelvoitteita yrityksille, jotka eivät kuulu yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, niiden on noudatettava unionin oikeutta, erityisesti SEUT 56 artiklassa vahvistettua palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia säännöksiä.

30

Siltä varalta, että ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvällä viittauksella ”muihin unionin oikeuden oikeussääntöihin” olisi ymmärrettävä tarkoitettavan viimeksi mainittua määräystä, on muistutettava, ettei EUT-sopimuksen sijoittautumisvapautta koskevia määräyksiä ole sovellettava tilanteeseen, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2016, Ullens de Schooten, C‑268/15, EU:C:2016:874, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Nyt käsiteltävässä asiassa pääasian osatekijät näyttäisivät kaikki rajoittuvan Ranskan alueen sisälle. Oikeusriidassa ovat nimittäin vastakkain ranskalainen yritys ja CSA ja se koskee sitä, että kyseinen yritys on riitauttanut sen, että toinen ranskalainen yritys välittää sen julkaisemia ohjelmia.

32

Unionin tuomioistuin palautti 15.11.2016 antamansa tuomion Ullens de Schooten (C‑268/15, EU:C:2016:874) 50–53 kohdassa mieliin neljä tilannetta, joissa perusvapauksia koskevien perussopimusten määräysten tulkinta saattaa kuitenkin olla tarpeen pääasioiden oikeusriitojen ratkaisemiseksi, vaikka kaikki kyseisten oikeusriitojen osatekijät rajoittuisivat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle (tuomio 20.9.2018, Fremoluc, C‑343/17, EU:C:2018:754, 20 kohta).

33

Unionin tuomioistuin kuitenkin täsmensi, että pääasian kaltaisessa tilanteessa, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ilmoitettava unionin tuomioistuimelle unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklassa vaaditulla tavalla, miltä osin ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevalla oikeusriidalla sen puhtaasti sisäisestä luonteesta huolimatta on sellainen liittymä perusvapauksia koskeviin unionin oikeuden määräyksiin, joka tekee pyydetyn tulkinnan välttämättömäksi oikeusriidan ratkaisemiselle (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2016, Ullens de Schooten, C‑268/15, EU:C:2016:874, 55 kohta).

34

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole ilmoittanut, miltä osin siinä vireillä olevalla oikeusriidalla on sen puhtaasti sisäisestä luonteesta huolimatta sellainen liittymä palvelujen tarjoamisen vapautta koskeviin unionin oikeuden määräyksiin, joka tekee SEUT 56 artiklan tulkinnan välttämättömäksi oikeusriidan ratkaisemiselle.

35

Tässä tilanteessa on todettava, ettei toista, kolmatta ja neljättä kysymystä voida ottaa tutkittavaksi siltä osin kuin ne koskevat ”muita unionin oikeuden oikeussääntöjä”.

36

Tässä tilanteessa toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen on vastattava, että yleispalveludirektiivin säännöksiä on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että jäsenvaltio asettaa pääasian kaltaisessa tilanteessa siirtovelvoitteen yrityksille, jotka sähköisiä viestintäverkkoja tarjoamatta tarjoavat mahdollisuutta katsella televisio-ohjelmia suoratoistona ja suorana lähetyksenä internetissä.

37

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee viidennellä kysymyksellään olennaisilta osin sitä, onko yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua edellytystä, jonka mukaan merkittävän määrän siirtovelvollisuuden alaisten verkkojen loppukäyttäjistä on käytettävä kyseisiä verkkoja pääasiallisena keinonaan vastaanottaa radio- ja televisiolähetyskanavia, arvioitava pääasian kaltaisessa tilanteessa siten, että huomioon otetaan kaikki käyttäjät, jotka katsovat televisio-ohjelmia internetissä, vai pelkästään yritykselle, jota tällainen velvollisuus koskee, kuuluvan internetsivuston käyttäjät.

38

Nyt käsiteltävässä asiassa on mainittava, että kuten edellä 19 ja 21 kohdasta ilmenee, Playmédian kaltainen yritys ei kuulu yleispalveludirektiivin 31 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. Unionin oikeudessa ei vaadita, että mainitun säännöksen soveltamisalaan kuulumattomien yritysten osalta noudatettaisiin edellytystä, jonka mukaan merkittävän määrän siirtovelvoitteen alaisten verkkojen loppukäyttäjistä on käytettävä kyseisiä verkkoja pääasiallisena keinonaan vastaanottaa televisiolähetyskanavia.

39

Tässä tilanteessa viidenteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

40

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: