Asia C-56/17

Bahtiyar Fathi

vastaan

Predsedatel na Darzhavna agentsia za bezhantsite

(Administrativen sad Sofia-gradin esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Ennakkoratkaisupyyntö – Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue – Rajat, turvapaikka ja maahanmuutto – Asetus (EU) N:o 604/2013 – 3 artikla – Kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittäminen – Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittely ilman nimenomaista päätöstä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisestä – Direktiivi 2011/95/EU – 9 ja 10 artikla – Uskontoon perustuvan vainon syyt – Näyttö – Uskosta luopumista koskeva Iranin lainsäädäntö – Direktiivi 2013/32/EU – 46 artiklan 3 kohta – Tehokkaat oikeussuojakeinot

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (toinen jaosto) 4.10.2018

  1. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteet ja -menettelyt – Asetus N:o 604/2013 – Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittely ilman nimenomaista päätöstä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisestä – Hyväksyttävyys

    (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 604/2013 2 artiklan d alakohta ja 3 artiklan 1 kohta)

  2. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Kansainvälisen suojelun myöntämistä ja peruuttamista koskeva menettely – Direktiivi 2013/32 – Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen hylkäämispäätöksestä nostettu kanne – Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin – Velvollisuus tutkia oikeudelliset seikat ja tosiseikat – Ulottuvuus – Velvollisuutta tutkia viran puolesta, onko hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio noudattanut määrittämisperusteita ja -menettelyjä, ei ole

    (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus N:o 604/2013; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32 46 artiklan 3 kohta)

  3. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Pakolaisaseman myöntämisedellytykset – Vaara joutua vainotuksi – Uskontoon perustuvan vainon syyt – Uskonnon käsite

    (Euroopan unionin perusoikeuskirjan 10 artikla; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 10 artiklan 1 kohdan b alakohta)

  4. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Pakolaisaseman myöntämisedellytykset – Vaara joutua vainotuksi – Uskontoon perustuvan vainon syyt – Jäsenvaltion vaikeudet – Seikat, jotka hakijan on esitettävä – Seikat, jotka toimivaltaisten viranomaisten on otettava huomioon

    (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 4 artikla ja 10 artiklan 1 kohdan a alakohta)

  5. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Pakolaisaseman myöntämisedellytykset – Vaara joutua vainotuksi – Vainoksi katsottavan teon käsite – Kuolemanrangaistus tai vankeusrangaistus, jolla rangaistaan toimista kansainvälisen suojelun hakijan alkuperävaltion uskontoa vastaan – Kuuluminen direktiivin soveltamisalaan – Edellytys – Todellinen vaara joutua tällaisen seuraamuksen kohteeksi

    (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 9 artiklan 1 ja 2 kohta)

  1.  Kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja -menettelyjen vahvistamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 604/2013 3 artiklan 1 kohtaa on pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa tulkittava siten, että jäsenvaltion viranomaiset voivat käsitellä aineellisesti kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tämän asetuksen 2 artiklan d alakohdan mukaisesti ilman kyseisten viranomaisten nimenomaista, kyseisessä asetuksessa vahvistettujen perusteiden mukaista päätöstä siitä, että tämä jäsenvaltio on vastuussa käsittelyn suorittamisesta.

    (ks. 56 kohta ja tuomiolauselman 1 kohta)

  2.  Kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU 46 artiklan 3 kohtaa on pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa tulkittava siten, että kun kansainvälisen suojelun hakija on nostanut kanteen päätöksestä, jolla hänen kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa on todettu perusteettomaksi, jäsenvaltion toimivaltaisen tuomioistuimen ei ole tutkittava viran puolesta, onko menettely hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä koskevia perusteita ja menettelyitä sovellettu asianmukaisesti.

    Direktiivin 2013/32 johdanto-osan 54 perustelukappaleessa tosin todetaan, että direktiiviä olisi sovellettava niihin hakijoihin, joihin sovelletaan Dublin III -asetusta, kyseisen asetuksen säännösten lisäksi ja niiden soveltamista rajoittamatta. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että kun kansainvälisen suojelun hakija on nostanut direktiivin 2013/32 46 artiklan 1 kohdan nojalla kanteen päätöksestä, jolla hänen kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa todettiin perusteettomaksi, jäsenvaltion toimivaltaisen tuomioistuimen olisi tarkastettava viran puolesta, onko Dublin III -asetuksessa säädettyjä hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä koskevia perusteita ja menettelyitä sovellettu asianmukaisesti.

    Yhtäältä nimittäin direktiivin 2013/32 johdanto-osan 53 perustelukappaleesta ilmenee nimenomaisesti, että se ei koske jäsenvaltioiden välisiä menettelyjä, joista säädetään Dublin III -asetuksessa.

    Toisaalta Dublin III -asetuksen 2 artiklan d alakohdassa säädetään, että tässä asetuksessa ”kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelyllä” tarkoitetaan ”toimivaltaisten viranomaisten direktiivin [2013/32] ja direktiivin [2011/95] mukaisesti suorittamaa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelyä tai niiden tekemää sitä koskevaa päätöstä tai antamaa määräystä, lukuun ottamatta menettelyjä, joiden mukaisesti määritetään hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva valtio [mainitun] asetuksen mukaisesti”.

    (Ks. 67–70 ja 72 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)

  3.  Direktiivin 2011/95 10 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa: ”Arvioidessaan vainon syitä jäsenvaltioiden on otettava huomioon seuraavat seikat: – – uskonnon käsitteeseen kuuluvat teistiset, ei-teistiset ja ateistiset uskomukset, osallistuminen yksityisesti tai julkisesti, yksin tai yhdessä muiden kanssa muodolliseen uskonnonharjoittamiseen tai siitä pidättäytyminen, muut uskonnolliset toimet tai mielipiteet tai uskontoon perustuva tai uskonnon määräämä henkilökohtainen tai ryhmän käyttäytyminen”. |

    Unionin tuomioistuin on jo todennut direktiivin 2004/83 tulkinnasta, että tässä säännöksessä annetaan uskonnon käsitteelle laaja määritelmä, johon sisältyvät kaikki sen osatekijät riippumatta siitä, ovatko ne julkisia vai yksityisiä, kollektiivisia tai henkilökohtaisia (ks. vastaavasti tuomio 5.9.2012, Y ja Z, C-71/11 ja C-99/11, EU:C:2012:518, 63 kohta).

    Tältä osin tämän säännöksen sanamuodosta ja erityisesti ilmaisusta ”erityisesti” ilmenee selvästi, että sen sisältämä uskonnon käsitteen määritelmä on vain viitteellinen luettelo tekijöistä, jotka luonnehtivat tätä käsitettä sellaisen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen yhteydessä, joka perustuu pelkoon joutua vainotuksi uskonnon vuoksi.

    Kuten tästä määritelmästä ilmenee, uskonnon käsitteen piiriin kuuluvat erityisesti yhtäältä teistiset, ei-teistiset ja ateistiset vakaumukset, mikä – kun otetaan huomioon käytettyjen ilmaisujen yleisluonteisuus – korostaa sitä, että se kattaa sekä ”perinteiset” uskonnot että muut vakaumukset, ja toisaalta osallistuminen yksin tai yhdessä muiden kanssa muodolliseen uskonnonharjoittamiseen tai siitä pidättäytyminen, mikä tarkoittaa sitä, että uskonnolliseen yhteisöön kuulumattomuus ei voi sellaisenaan olla ratkaisevaa arvioitaessa kyseistä käsitettä.

    Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 10 artiklassa tarkoitetun uskonnon käsitteen, joka on direktiivin 2011/95 johdanto-osan 16 perustelukappaleesta ilmenevällä tavalla otettava huomioon myös tämän direktiivin tulkinnassa, osalta unionin tuomioistuin on korostanut tämän käsitteen laajaa merkitystä siten, että siihen sisältyvät sekä forum internum eli se, että henkilöllä on vakaumus, että forum externum eli uskon julkinen tunnustaminen, koska uskonto voi ilmetä kummassakin muodossa (ks. vastaavasti tuomio 29.5.2018, Liga van Moskeeën en Islamitische Organisaties Provincie Antwerpen ym., C-426/16, EU:C:2018:335, 44 kohta ja tuomio 10.7.2018, Jehovan todistajat, C-25/17, EU:C:2018:551, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

    (ks. 77–81 kohta)

  4.  Vaatimuksista kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelemiseksi kansainvälistä suojelua saaviksi henkilöiksi, pakolaisten ja henkilöiden, jotka voivat saada toissijaista suojelua, yhdenmukaiselle asemalle sekä myönnetyn suojelun sisällölle 13.12.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95/EU 10 artiklan 1 kohdan b alakohtaa tulkittava siten, että kansainvälistä suojelua hakevan, joka vetoaa hakemuksensa tueksi uskontoon liittyviin syihin perustuvan vainon vaaraan, ei tarvitse uskoonsa perustuvien väitteidensä tueksi antaa lausumia tai esittää asiakirjoja tässä säännöksessä tarkoitetun uskonnon käsitteen kaikista osatekijöistä. Hakijan on kuitenkin tuettava uskottavalla tavalla mainittuja väitteitä esittämällä seikkoja, joiden avulla toimivaltainen viranomainen voi varmistua väitteiden paikkansapitävyydestä.

    Kuten julkisasiamies myös totesi ratkaisuehdotuksensa 43 ja 44 kohdassa, toimia, joihin viranomaiset voivat ryhtyä hakijaa vastaan uskontoon liittyvistä syistä hänen alkuperämaassaan hänen palattuaan sinne, on arvioitava niiden vakavuuden mukaan. Näin ollen niitä voidaan tämän perusteen mukaisesti pitää ”vainona” ilman, että ne aiheuttavat haittaa kaikille uskonnon käsitteen osatekijöille.

    Hakijan on kuitenkin perusteltava asianmukaisesti väitteensä, jotka liittyvät uskonnolliseen kääntymykseen, ja pelkät uskonnolliseen vakaumukseen liittyvät lausumat tai kuuluminen uskonnolliseen yhteisöön muodostavat vain lähtökohdan direktiivin 2011/95 4 artiklassa säädetylle tosiseikkojen ja olosuhteiden arviointimenettelylle (ks. analogisesti tuomio 2.12.2014, A ym., C-148/13–C-150/13, EU:C:2014:2406, 49 kohta ja tuomio 25.1.2018, F, C-473/16, EU:C:2018:36, 28 kohta).

    Kun toimivaltaisten viranomaisten mainitun direktiivin 4 artiklan nojalla tekemien selvitysten yhteydessä todetaan, että kansainvälistä suojelua hakevan henkilöiden lausumien tiettyjen seikkojen tueksi ei ole esitetty asiakirjoja tai muita todisteita, nämä seikat voidaan ottaa huomioon vain, jos saman direktiivin 4 artiklan 5 kohdan a–e alakohdassa säädetyt kumulatiiviset edellytykset täyttyvät. Tällaisia edellytyksiä ovat muun muassa se, että hakijan lausumia pidetään johdonmukaisina ja uskottavina, eivätkä ne ole ristiriidassa hänen tapaukseensa liittyvien saatavilla olevien tapauskohtaisten ja yleisten tietojen kanssa, ja se, että hakija on todettu yleisesti uskottavaksi (ks. vastaavasti tuomio 25.1.2018, F, C-473/16, EU:C:2018:36, 33 kohta). Toimivaltaisen viranomaisen on tarvittaessa otettava huomioon myös todisteiden puuttumisesta annettu selitys ja hakijan yleinen uskottavuus (tuomio 25.1.2018, F, C-473/16, EU:C:2018:36, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

    Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 47 kohdassa todennut, sellaisten kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten yhteydessä, jotka perustuvat pelkoon joutua vainotuksi uskontoon liittyvien syiden vuoksi, on otettava erityisesti huomioon paitsi hakijan asema ja henkilökohtaiset olosuhteet myös hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja sen muodostumista koskevat olosuhteet, se, miten hän ymmärtää uskonsa tai ateisminsa ja elää siinä, hänen suhteensa sen uskonnon oppeihin, rituaaleihin tai määräyksiin, johon hän ilmoittaa kuuluvansa tai josta hän aikoo etääntyä, se, onko hänellä mahdollisesti uskonsa välittämisessä erityinen tehtävä, sekä uskonnollisten tekijöiden ja identiteettiä, etnistä taustaa tai sukupuolta koskevien tekijöiden keskinäinen vuorovaikutus.

    (ks. 83, 84, 86–88 ja 90 kohta sekä tuomiolauselman 3 kohta)

  5.  Direktiivin 2011/95 9 artiklan 1 ja 2 kohtaa on tulkittava siten, että kielto teloituksen tai vankeuden uhalla toimia kansainvälistä suojelua hakevan henkilön alkuperämaan uskontoa vastaan voi olla tässä artiklassa tarkoitettu ”vainoksi katsottava teko”, jos kyseisen maan viranomaiset käytännössä määräävät tämän kiellon perusteella tällaisia seuraamuksia, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava.

    Kuten unionin tuomioistuin on korostanut, mainitun direktiivin 9 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että on oltava olemassa uskonnon vapauden ”vakava loukkaus”, joka vaikuttaa asianomaiseen henkilöön merkittävästi, jotta kyseisiä toimia voidaan pitää vainona (tuomio 5.9.2012, Y ja Z, C-71/11 ja C-99/11, EU:C:2012:518, 59 kohta). Tämä vaatimus täyttyy, jos kansainvälistä suojelua hakeva henkilö sen vuoksi, että hän käyttää tätä vapautta alkuperämaassaan, altistuu todelliselle vaaralle siitä, että hän esimerkiksi joutuu syytteeseenpanon taikka epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai seuraamuksen kohteeksi jonkin saman direktiivin 6 artiklassa tarkoitetun toimijan taholta (ks. vastaavasti tuomio 5.9.2012, Y ja Z, C-71/11 ja C-99/11, EU:C:2012:518, 67 kohta).

    Käsiteltävässä tapauksessa on katsottava sen, että pääasiassa kyseessä olevan uskosta luopumista koskevan lain kaltaisella säännöstöllä säädetään seuraamukseksi kuolemanrangaistus tai vankeus, voivan sellaisenaan tarkoittaa direktiivin 2011/95 9 artiklan 1 kohdan mukaista ”vainoksi katsottavaa tekoa”, jos tällaista seuraamusta todella sovelletaan siinä alkuperämaassa, joka on antanut tällaisen lainsäädännön (ks. analogisesti tuomio 7.11.2013, X ym., C-199/12–C-201/12, EU:C:2013:720,56 kohta). Tällainen rangaistus on nimittäin direktiivin 9 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu kohtuuton tai syrjivä rangaistus (ks. analogisesti tuomio 7.11.2013, X ym., C-199/12–C-201/12, EU:C:2013:720, 57 kohta).

    Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksellä siitä, onko kielto, josta on säädetty tällainen seuraamus, katsottava alkuperämaassa tarpeelliseksi yleisen järjestyksen turvaamiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi, ei ole merkitystä. Käsitellessään pakolaisaseman saamista koskevaa hakemusta toimivaltaisen viranomaisen on määritettävä, onko hakijalla perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi direktiivissä 2011/95 tarkoitetulla tavalla, riippumatta siitä, kuuluuko alkuperämaan toimenpide, josta vaara joutua vainotuksi johtuu, tämän maan yleisen turvallisuuden tai oikeuksien ja vapauksien käsitteeseen.

    (ks. 94–97, 99 ja 101 kohta sekä tuomiolauselman 4 kohta)