1.

Verwaltungsgerichtshof Baden-Württembergin (Baden-Württembergin osavaltion ylempi hallintotuomioistuin, Saksa) esittämä ennakkoratkaisupyyntö, joka on toimitettu unionin tuomioistuimen kirjaamoon 3.4.2017, koskee kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja ‑menettelyjen vahvistamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 604/2013 ( 2 ) (jäljempänä Dublin III ‑asetus) 3 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan ja 29 artiklan 2 kohdan sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 4 artiklan tulkintaa.

2.

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat turvapaikanhakija Abubacarr Jawo ja Bundesrepublik Deutschland (Saksan liittotasavalta) ja joka koskee Bundesamt für Migration und Flüchtlingen (Saksan maahanmuutto- ja pakolaisvirasto, jäljempänä virasto) 25.2.2015 tekemää päätöstä jättää Jawon turvapaikkahakemus tutkimatta sillä perusteella, että siltä puuttuivat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, ja määrätä hänet poistettavaksi maasta Italiaan.

3.

Genevessä 28.7.1951 allekirjoitetun ja 22.4.1954 voimaan tulleen pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen, ( 3 ) sellaisena kuin se on täydennettynä 31.1.1967 New Yorkissa allekirjoitetulla ja 4.10.1967 voimaan tulleella pakolaisten oikeusasemaa koskevalla pöytäkirjalla (jäljempänä Geneven yleissopimus), 21 artiklassa, jonka otsikko on ”Asunnot”, määrätään seuraavaa:

”Mitä asuntoihin tulee, on sopimusvaltioiden, sikäli kuin asiassa on määräyksiä laeissa tai asetuksissa tai muuten on julkisten viranomaisten valvonnan alainen, myönnettävä alueillaan laillisesti oleskeleville pakolaisille niin edullinen kohtelu kuin mahdollista ja joka tapauksessa vähintään yhtä edullinen kohtelu kuin yleensä samojen olosuhteiden vallitessa myönnetään ulkomaalaisille.”

4.

Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Kidutuksen kielto”, määrätään seuraavaa:

”Ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.”

5.

Perusoikeuskirjan 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Ihmisarvo”, määrätään seuraavaa:

”Ihmisarvo on loukkaamaton. Sitä on kunnioitettava ja suojeltava.”

6.

Perusoikeuskirjan 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Kidutuksen sekä epäinhimillisen tai halventavan rangaistuksen ja kohtelun kielto”, määrätään seuraavaa:

”Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.”

7.

Perusoikeuskirjan 19 artiklan, jonka otsikko on ”Suoja palauttamis-, karkottamis- ja luovuttamistapauksissa”, 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Ketään ei saa palauttaa, karkottaa tai luovuttaa sellaiseen maahan, jossa häntä vakavasti uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai halventava rangaistus tai kohtelu.”

8.

Perusoikeuskirjan 51 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Tämän perusoikeuskirjan määräykset koskevat unionin toimielimiä, elimiä ja laitoksia toissijaisuusperiaatteen mukaisesti sekä jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun viimeksi mainitut soveltavat unionin oikeutta. Tämän vuoksi ne kunnioittavat tämän perusoikeuskirjan mukaisia oikeuksia, noudattavat sen sisältämiä periaatteita ja edistävät niiden soveltamista kukin toimivaltansa mukaisesti ja unionille perussopimuksissa annetun toimivallan rajoja noudattaen.”

9.

Perusoikeuskirjan 52 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeuksien ja periaatteiden ulottuvuus ja tulkinta”, 3 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Siltä osin kuin tämän perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat [Euroopan ihmisoikeussopimuksessa] taattuja oikeuksia, niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin mainitussa yleissopimuksessa. Tämä määräys ei estä unionia myöntämästä tätä laajempaa suojaa.”

10.

Asetuksessa N:o 604/2013 vahvistetaan kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteet ja ‑menettelyt. ( 4 ) Asian kannalta merkitykselliset asetuksen johdanto-osan perustelukappaleet ja artiklat ovat seuraavat:

11.

Johdanto-osan 32 perustelukappale

”Tämän asetuksen soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden osalta jäsenvaltioita sitovat niiden kansainvälisen oikeuden välineiden mukaiset velvoitteet, mukaan lukien Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaankuuluva oikeuskäytäntö.”

12.

Johdanto-osan 39 perustelukappale

”Tässä asetuksessa noudatetaan perusoikeuksia ja otetaan huomioon erityisesti [perusoikeuskirjassa] tunnustetut periaatteet. Tämän asetuksen tarkoituksena on erityisesti varmistaa, että perusoikeuskirjan 18 artiklassa säädettyä oikeutta turvapaikkaan ja sen 1, 4, 7, 24 ja 47 artiklassa tunnustettuja oikeuksia noudatetaan täysimääräisesti. Tätä asetusta olisi näin ollen sovellettava tämän mukaisesti.”

13.

3 artikla

”1.   Jäsenvaltioiden on käsiteltävä jokaisen kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön minkä tahansa jäsenvaltion alueella tai rajalla tai kauttakulkualueella tekemä kansainvälistä suojelua koskeva hakemus. Turvapaikkahakemuksen käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio, ja tämä jäsenvaltio on se, joka III luvussa esitettyjen perusteiden mukaisesti on vastuussa hakemuksen käsittelystä.

2.   – –

Jos hakija on mahdotonta siirtää jäsenvaltioon, joka on alun perin nimetty hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaksi jäsenvaltioksi, koska on perusteltuja syitä katsoa, että kyseisessä jäsenvaltiossa on turvapaikkamenettelyssä ja hakijoiden vastaanotto-olosuhteissa systeemisiä puutteita, jotka saattavat johtaa [perusoikeuskirjan] 4 artiklassa tarkoitettuun epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun, määrittämisestä vastaavan jäsenvaltion on jatkettava III luvussa vahvistettujen perusteiden tarkastelua sen määrittämiseksi, voidaanko jokin toinen jäsenvaltio nimetä hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaksi jäsenvaltioksi.

Jos tämän kohdan mukaisesti ei voi tehdä siirtoa mihinkään III luvussa vahvistettujen perusteiden mukaisesti nimettyyn jäsenvaltioon tai ensimmäiseen jäsenvaltioon, jossa hakemus on jätetty, määrittämisestä vastaavasta jäsenvaltiosta tulee hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio.

– –”

14.

29 artikla

”1.   Hakijan tai muun 18 artiklan 1 kohdan c tai d alakohdassa tarkoitetun henkilön siirto pyynnön esittäneestä jäsenvaltiosta hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon tapahtuu pyynnön esittäneen jäsenvaltion kansallisen lain mukaisesti ja sen jälkeen kun asianomaiset jäsenvaltiot ovat päässeet asiasta yhteisymmärrykseen ja heti kun se on käytännössä mahdollista, kuitenkin viimeistään kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun toinen jäsenvaltio on suostunut pyyntöön ottaa asianomainen henkilö vastaan tai takaisin tai muutoksenhaun tai uudelleen käsittelyn johdosta annetun lopullisen päätöksen tekemisestä, jos sillä on lykkäävä vaikutus 27 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

Jos siirrot hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon toteutetaan valvottuna lähtönä tai saattajan kanssa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että ne toteutetaan inhimillisellä tavalla sekä perusoikeuksia ja ihmisarvoa täysimääräisesti kunnioittaen.

– –

2.   Jos siirtoa ei toteuteta kuuden kuukauden määräajan kuluessa, hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio vapautuu velvoitteestaan ottaa asianomainen henkilö vastaan tai takaisin, ja vastuu siirtyy pyynnön esittäneelle jäsenvaltiolle. Määräaikaa voidaan jatkaa enintään yhteen vuoteen, jos siirtoa ei voida suorittaa asianomaisen henkilön vangitsemisen vuoksi, tai enintään kahdeksaantoista kuukauteen, jos asianomainen henkilö on paennut viranomaisia.

– –”

15.

Asetuksen (EY) N:o 343/2003 soveltamista koskevista säännöistä 2.9.2003 annetussa komission asetuksessa (EY) N:o 1560/2003, ( 5 ) sellaisena kuin se on muutettuna 30.1.2014 annetulla komission täytäntöönpanoasetuksella (EU) N:o 118/2014, ( 6 ) (jäljempänä soveltamisasetus), määritetään Dublin III ‑asetuksen soveltamista koskevat säännöt.

16.

Kyseisen asetuksen N:o 1560/2003 8 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhteistyö siirron toteuttamisessa”, säädetään seuraavaa:

”1.   Turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion on annettava lupa hakijan siirtämiseen viipymättä ja valvottava, ettei hänen maahantulolleen aseteta esteitä. Jäsenvaltion on tarvittaessa määritettävä alueellaan sijaitseva paikka, johon turvapaikanhakija siirretään tai jossa hänet luovutetaan toimivaltaisille viranomaisille, ja otettava huomioon rajoitukset, jotka aiheutuvat siirron toteuttavalle jäsenvaltiolle maantieteellisistä tekijöistä ja käytettävissä olevista kuljetusvälineistä. Saattajaa ei voida missään tapauksessa vaatia saattamaan turvapaikanhakijaa pidemmälle kuin valitun kansainvälisen kuljetusmuodon pääteasemalle, eikä siirron toteuttavaa jäsenvaltiota voida vaatia vastaamaan matkakustannuksista tätä pidemmälle.

2.   Siirron toteuttavan jäsenvaltion on järjestettävä turvapaikanhakijan ja hänen saattajansa kuljetukset ja vahvistettava yhteisymmärryksessä turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion kanssa saapumisajankohta ja tarvittaessa turvapaikanhakijan luovuttamista toimivaltaisille viranomaisille koskevat yksityiskohdat. Turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio voi vaatia, että sille ilmoitetaan hakijan saapumisesta kolme työpäivää etukäteen.

3.   Liitteessä VI esitetty vakiolomake on tarkoitettu sellaisten tietojen toimittamiseen vastuussa olevalle jäsenvaltiolle, jotka ovat tarpeen siirrettävän henkilön oikeuksista ja välittömistä erityistarpeista huolehtimiseksi. Tätä vakiolomaketta on pidettävä 2 kohdassa tarkoitettuna ilmoituksena.”

17.

Saman asetuksen 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Siirron lykkäytyminen tai myöhästyminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle on ilmoitettava viipymättä siirron lykkäytymisestä, joka johtuu joko muutoksenhausta tai uudelleenkäsittelyä koskevasta hakemuksesta, joilla on lykkäävä vaikutus, tai aineellisista olosuhteista, kuten hakijan terveydentilasta tai siitä, että kuljetusvälinettä ei ole saatavilla tai että turvapaikanhakija on välttänyt siirron täytäntöönpanon.

1 a.   Jos siirto viivästyy siirron toteuttavan jäsenvaltion pyynnöstä, siirron toteuttavan ja vastuussa olevan jäsenvaltion on jatkettava yhteydenpitoa, jotta uusi siirto voidaan järjestää mahdollisimman pian 8 artiklan mukaisesti ja viimeistään kahden viikon kuluttua siitä, kun viranomaiset saavat tiedon viivästyksen tai lykkäyksen aiheuttaneiden olosuhteiden lakkaamisesta. Tällaisessa tapauksessa on ennen siirtoa toimitettava liitteen VI mukainen päivitetty vakiolomake tietojen toimittamiseksi ennen siirtoa.

2.   Jos jäsenvaltio ei pysty toteuttamaan siirtoa [Dublin III ‑asetuksen] 29 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista syistä tavanomaisessa kuuden kuukauden määräajassa siitä, kun asianomaista henkilöä koskeva vastaanotto- tai takaisinottopyyntö on hyväksytty, tai muutoksenhaun tai uudelleen käsittelyn johdosta annetun lopullisen päätöksen tekemisestä, jos sillä on lykkäävä vaikutus, sen on ilmoitettava tästä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle ennen määräajan päättymistä. Muussa tapauksessa vastuu kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä ja muut [Dublin III ‑asetuksesta] johtuvat velvoitteet säilyvät pyynnön esittäneellä jäsenvaltiolla mainitun asetuksen 29 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

– –”

18.

Soveltamisasetuksen liite VI sisältää vakiolomakkeen tietojen toimittamiseksi ennen henkilön siirtoa Dublin III ‑asetuksen nojalla ja liite IX vakiolomakkeen terveystietojen toimittamiseksi ennen henkilön siirtoa Dublin III asetuksen nojalla.

19.

Vaatimuksista kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelemiseksi kansainvälistä suojelua saaviksi henkilöiksi, pakolaisten ja henkilöiden, jotka voivat saada toissijaista suojelua, yhdenmukaiselle asemalle sekä myönnetyn suojelun sisällölle 13.12.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95/EU ( 7 ) 2 artiklan h alakohdan mukaan ”kansainvälistä suojelua koskevalla hakemuksella” tarkoitetaan ”kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön esittämää pyyntöä saada suojelua jostakin jäsenvaltiosta, kun hakijan voidaan katsoa tarkoittavan pakolaisasemaa tai toissijaista suojeluasemaa – –”.

20.

Direktiivin 2011/95 VII luvussa, jonka otsikko on ”Kansainvälisen suojelun sisältö”, säädetään seuraavaa:

21.

20 artiklan 1 kohta

”Tällä luvulla ei rajoiteta Geneven yleissopimuksessa vahvistettujen oikeuksien soveltamista.”

22.

26 artiklan 1 kohta

”Jäsenvaltioiden on heti kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen annettava suojelua saaville henkilöille lupa työskennellä toisen palveluksessa tai itsenäisenä ammatinharjoittajana ottaen huomioon kyseiseen ammattiin ja julkishallintoon yleisesti sovellettavat säännöt.”

23.

27 artiklan 1 kohta

”Jäsenvaltioiden on annettava kaikille kansainvälistä suojelua saaville alaikäisille mahdollisuus osallistua täysimääräisesti koulutukseen samoin edellytyksin kuin omien kansalaistensa.”

24.

29 artiklan (”Sosiaalihuolto”) 1 kohta

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansainvälistä suojelua saavat henkilöt saavat tarvittavan sosiaalihuollon suojelun myöntäneessä jäsenvaltiossa samoin edellytyksin kuin jäsenvaltion omat kansalaiset.”

25.

30 artiklan (”Terveydenhuolto”) 1 kohta

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansainvälistä suojelua saavilla henkilöillä on mahdollisuus terveydenhuoltoon samoin edellytyksin kuin tällaisen suojelun myöntäneen jäsenvaltion kansalaisilla.”

26.

32 artiklan (”Majoituksen saanti”) 1 kohta

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansainvälistä suojelua saavat henkilöt saavat majoituksen samoin edellytyksin kuin muut niiden alueella laillisesti asuvat kolmansien maiden kansalaiset.”

27.

Jawo, joka on naimaton ja terve, on oman ilmoituksensa mukaan 23.10.1992 syntynyt Gambian kansalainen. Lähdettyään Gambiasta 5.10.2012 ja saavuttuaan meritse Italiaan hän jätti siellä turvapaikkahakemuksen 23.12.2014.

28.

Italiasta hän matkusti Saksaan. Eurodac‑osuman perusteella, ( 8 ) jonka mukaan Jawo oli jättänyt turvapaikkahakemuksen Italiassa, virasto pyysi 26.1.2015 Italian tasavallalta hänen takaisinottoaan. ( 9 ) Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan ”Italia ei reagoinut tähän pyyntöön – –”.

29.

Virasto jätti 25.2.2015 tekemällään päätöksellä Jawon turvapaikkahakemuksen tutkimatta sillä perusteella, että siltä puuttuivat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, ja määräsi poistamaan hänet maasta Italiaan, mutta Jawo on riitauttanut turvapaikkamenettelyn toteuttamiseksi suunnitellun siirron.

30.

Jawo nosti kanteen 4.3.2015 ja jätti 12.3.2015 väliaikaista oikeussuojaa koskevan hakemuksen, jonka Verwaltungsgericht Karlsruhe (Karlsruhen alueen hallintotuomioistuin, Saksa) jätti 30.4.2015 tekemällään päätöksellä tutkimatta, koska siltä puuttuivat tutkittavaksi ottamisen edellytykset sen vuoksi, että se oli jätetty liian myöhään. Toisen väliaikaista oikeussuojaa koskevan hakemuksen jälkeen kyseinen tuomioistuin määräsi 18.2.2016 tekemällään päätöksellä kanteen lykkäävästä vaikutuksesta.

31.

Jawo oli tarkoitus siirtää Italiaan 8.6.2015, mikä kuitenkin epäonnistui, koska häntä ei löydetty asuintiloistaan Heidelbergin vastaanottokeskuksesta. Regierungspräsidium Karlsruhen (Karlsruhen alueen hallintoviranomainen, Saksa) tiedustelujen jälkeen Heidelbergin kaupungin kiireellisiä asuntoasioita hoitava keskus ilmoitti 16.6.2015 Regierungspräsidium Karlsruhelle, ettei valittaja ollut vastaanottokeskuksesta vastaavan henkilön mukaan oleskellut siellä enää pitkään aikaan. Kansallisessa tuomioistuimessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä Jawo selitti tätä – ensimmäistä kertaa koko tuomioistuinmenettelyn aikana – siten, että hän oli matkustanut kesäkuun alussa Freiberg am Neckariin vieraillakseen siellä asuvan ystävänsä luona.

32.

Hän lisäsi, että viikon tai kahden kuluttua hänelle soitti Heidelbergin huonetoveri, joka kertoi, että poliisi etsi häntä, ja hän päätti palata Heidelbergiin, mutta hänellä ei ollut rahaa paluumatkan maksamiseen. Tämän saman ilmoituksen mukaan hän palasi Heidelbergiin vasta kahden viikon kuluttua, meni Sozialamtiin (kaupungin sosiaalivirastoon) ja kysyi, oliko hänellä vielä huoneensa, mihin vastattiin myöntävästi. Kukaan ei ollut kertonut hänelle siitä, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa pitkästä poissaolostaan.

33.

Virasto ilmoitti Italian sisäministerille 16.6.2015 päivätyllä lomakkeella, ettei siirtoa voitu toteuttaa tällöin, koska Jawo oli paennut, mistä virasto oli ollut tietoinen samasta päivästä lähtien. Lisäksi lomakkeessa todettiin, että siirto tapahtuu viimeistään 10.8.2016”asetuksen N:o 604/2013 29 artiklan 2 kohdan mukaisesti”.

34.

Jawo oli tarkoitus siirtää taas 3.2.2016. Siirto epäonnistui jälleen, koska valittaja ei suostunut menemään lentokoneeseen.

35.

Verwaltungsgericht Karlsruhe hylkäsi Jawon kanteen 6.6.2016 antamassaan tuomiossa.

36.

Muutoksenhakumenettelyssä Jawo väitti, ettei hän ollut paennut viranomaisia kesäkuussa 2015 ja ettei viraston myöskään olisi pitänyt saada siirron määräaikaa jatketuksi Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Jawon mukaan ”toimenpide oli kumottava senkin vuoksi, ettei tähän mennessä [ollut] tehty 6.8.2016 lähtien tarvittua kansallisen maastapoistamiskiellon olemassaoloa koskevaa päätöstä”, ja ”ulkomaalaisviranomaisen luvalla [aloitetun] koulutuksen vuoksi”. ( 10 ) Siirto Italiaan on Jawon mielestä mahdoton senkin vuoksi, että turvapaikkamenettelyssä ja vastaanotto-olosuhteissa on Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitettuja systeemisiä puutteita.

37.

Muutoksenhakumenettelyn aikana virasto sai selville, että Jawolle oli myönnetty Italiassa humanitaarisista syistä kansallinen oleskelulupa, joka oli voimassa vuoden ja päättyi 9.5.2015.

38.

Näissä olosuhteissa kansallinen tuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

39.

Kansallinen tuomioistuin pyysi tämän ennakkoratkaisupyynnön käsittelemistä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 107 artiklassa määrätyssä kiireellisessä ennakkoratkaisumenettelyssä, koska kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellä on suuri merkitys. Kansallisen tuomioistuimen mukaan sillä on merkitystä kaikkien Italiaan suuntautuvien siirtomenettelyjen yhteydessä ja siihen vastaaminen on edellytyksenä lukuisten menettelyjen ratkaisemiselle. Kansallinen tuomioistuin on vedonnut myös siihen, että liian pitkään jatkuva epävarmuus asian ratkaisusta saattaa vaikuttaa Dublin III ‑asetuksella käyttöön otetun järjestelmän toimintaan ja heikentää yhteistä eurooppalaista turvapaikkajärjestelmää.

40.

Viides jaosto päätti 24.4.2017, ettei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen pyyntöä käsitellä edellä mainittu asia työjärjestyksen 107 artiklassa tarkoitetussa kiireellisessä ennakkoratkaisumenettelyssä ollut syytä hyväksyä.

41.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Jawo, Saksan, Italian, Unkarin, Alankomaiden, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Sveitsin hallitukset sekä Euroopan komissio.

42.

Yhteisessä suullisessa käsittelyssä, joka pidettiin 8.5.2018 asiassa C‑163/17 ja yhdistetyissä asioissa C‑297/17, C‑318/17, C‑319/17 ja C‑438/17, suullisia huomautuksia esittivät näiden asioiden pääasioiden valittajat, virasto, Saksan, Belgian, Italian, Alankomaiden ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset sekä komissio.

43.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen toisessa osassa, joka on tutkittava ensimmäiseksi, kansallinen tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toista virkettä tulkittava siten, että kansainvälisen suojelun hakija voi vedota hänestä tehtyä siirtopäätöstä koskevassa oikeussuojakeinossa edellä mainitun asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisen kuuden kuukauden määräajan päättymiseen, ”koska hän ei ole paennut”.

44.

Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 1 kohdan nojalla kansainvälisen suojelun hakijan siirto hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon tapahtuu heti, kun se on käytännössä mahdollista ja viimeistään kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun toinen jäsenvaltio on suostunut pyyntöön ottaa asianomainen henkilö vastaan tai takaisin tai muutoksenhaun tai uudelleen käsittelyn johdosta annetun lopullisen päätöksen tekemisestä, jos sillä on lykkäävä vaikutus. Unionin tuomioistuin totesi 25.10.2017 annetun tuomion Shiri (C‑201/16, EU:C:2017:805) 41 kohdassa, että ”Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisilla määräajoilla [säänneltiin] paitsi siirtopäätöksen tekemistä myös sen täytäntöönpanoa”. Mainitun asetuksen 29 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä virkkeessä todetaan, että jos siirtoa ei toteuteta kuuden kuukauden määräajan kuluessa, vastuu siirtyy pyynnön esittäneelle jäsenvaltiolle. Saman artiklan 2 kohdan toisen virkkeen mukaan määräaikaa voidaan jatkaa enintään 18 kuukauteen, jos asianomainen henkilö on paennut viranomaisia.

45.

Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kansainvälisen suojelun hakijalla on oltava oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin niin, että hänellä on mahdollisuus hakea muutosta siirtopäätökseen tai sen uudelleen käsittelyä tuomioistuimessa sekä tosiseikkojen että oikeudellisten seikkojen osalta. Unionin tuomioistuin totesi 26.7.2017 antamansa tuomion Mengesteab (C‑670/16, EU:C:2017:587) 48 kohdassa, että ”tätä säännöstä [oli] tulkittava siten, että siinä turvataan kansainvälistä suojelua hakevalle henkilölle tehokas oikeussuoja erityisesti varmistamalla hänelle mahdollisuus käyttää hänen siirrostaan tehdyn päätöksen osalta oikeussuojakeinoa, joka voi koskea [Dublin III ‑asetuksen] soveltamisen tutkimista ja myös kyseisessä asetuksessa säädettyjen menettelyllisten takeiden noudattamista”.

46.

Unionin tuomioistuin totesi 25.10.2017 antamansa tuomion Shiri (C‑201/16, EU:C:2017:805) 39 ja 40 kohdassa, että Dublin III ‑asetuksella käyttöön otetut vastaanotto- ja takaisinottomenettelyt on erityisesti suoritettava siten, että tiettyjä ehdottomia määräaikoja – joihin kuuluu kyseisen asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdassa mainittu kuuden kuukauden määräaika – noudatetaan. Vaikka kyseisillä säännöksillä on tarkoitus säännellä mainittuja menettelyjä, niillä myös edesautetaan – samalla tavoin kuin kyseisen asetuksen III luvussa vahvistetuilla perusteilla – hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä. Kyseisen määräajan päättymisestä tilanteessa, jossa hakijaa ei ole siirretty pyynnön esittäneestä jäsenvaltiosta hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon, seuraa näin ollen vastuun siirtyminen suoraan lain nojalla viimeksi mainitulta jäsenvaltiolta ensiksi mainitulle. Tässä tilanteessa on todettava, että sen varmistamiseksi, että mainittuja menettelyjä on sovellettu oikein ennen riitautetun siirtopäätöksen tekemistä, tuomioistuimen, jossa siirtopäätökseen haetaan muutosta, on voitava tutkia kansainvälisen suojelun hakijan väitteet, joiden mukaan päätös on tehty Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan säännösten vastaisesti ja joiden mukaan pyynnön esittäneestä jäsenvaltiosta oli jo tullut mainitun päätöksen tekemisajankohtana hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio kyseisen asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisen kuuden kuukauden määräajan päättymisen vuoksi.

47.

Unionin tuomioistuin katsoi lisäksi 25.10.2017 antamansa tuomion Shiri (C‑201/16, EU:C:2017:805) 46 kohdassa, että ”Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 1 kohtaa, luettuna kyseisen asetuksen johdanto-osan 19 perustelukappaleen valossa, ( 11 ) ja perusoikeuskirjan 47 artiklaa [oli] tulkittava siten, että kansainvälisen suojelun hakijalla on oltava käytössään tehokas ja nopea oikeussuojakeino, jonka ansiosta hän voi vedota siihen, että mainitun asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdan mukainen kuuden kuukauden määräaika on päättynyt siirtopäätöksen tekemisen jälkeen”.

48.

Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan mukaan sen toteaminen, että asianomainen henkilö on paennut viranomaisia, voi johtaa määräajan pidentämiseen kuudesta enintään 18 kuukauteen. Kun otetaan huomioon paon toteamisen vaikutukset asianomaisten henkilöiden tilanteeseen – sillä määräaika kolminkertaistuu –, on välttämätöntä, että asianomaisella henkilöllä on Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 1 kohdan ja perusoikeuskirjan 47 artiklan nojalla käytössään tehokas ja nopea oikeussuojakeino, jonka ansiosta hän voi vedota kuuden kuukauden määräajan päättymiseen vetoamalla tarvittaessa siihen, ettei hän ole paennut viranomaisia ja että näin ollen tätä määräaikaa ei voida jatkaa.

49.

Edellä esitetystä seuraa, että Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 1 kohtaa ja perusoikeuskirjan 47 artiklaa on tulkittava siten, että kansainvälisen suojelun hakijalla on oltava käytössään tehokas ja nopea oikeussuojakeino, jonka ansiosta hän voi vedota siihen, että mainitun asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdan mukainen kuuden kuukauden määräaika on päättynyt siirtopäätöksen tekemisen jälkeen, vetoamalla tarvittaessa siihen, ettei hän ole paennut viranomaisia ja että näin ollen tätä määräaikaa ei voida jatkaa.

50.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksensä ensimmäisessä osassa kansallinen tuomioistuin pohtii Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettua pakenemisen käsitettä ja sitä, millä edellytyksillä kansainvälisen suojelun hakijan voidaan katsoa paenneen viranomaisia, jolloin siirrolle asetettua kuuden kuukauden määräaikaa voidaan jatkaa enintään 18 kuukauteen. Se pyrkii selvittämään erityisesti, edellyttääkö Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettu pakenemisen käsite näyttöä siitä, että kansainvälisen suojelun hakija on ”tarkoituksellisesti ja tietoisesti [pysytellyt] siirrosta vastaavien kansallisten viranomaisten ulottumattomissa, jotta siirto estyisi tai vaikeutuisi”, vai ”riittääkö – – ettei hän ole pitkään aikaan enää oleskellut hänelle osoitetussa asunnossa eikä viranomaisilla ole tietoa hänen olinpaikastaan ja suunniteltua siirtoa ei voida sen vuoksi toteuttaa”. ( 12 )

51.

Dublin III ‑asetuksessa ei määritellä mitenkään saman asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä ( 13 ) tarkoitettua pakenemisen käsitettä.

52.

Vaikka Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä käytetyt sanat ”fuite” (ranskankielisessä versiossa), ”flucht” ( 14 ) (saksankielisessä versiossa), ”absconds” (englanninkielisessä versiossa) ja ”fuga” (espanjan-, italian- ja portugalinkielisissä versioissa) tuovatkin mieleen halun välttyä joltakin, niillä ei viitata vaatimukseen esittää näyttöä kansainvälisen suojelun hakijan aikomuksesta tarkoituksellisesti ja tietoisesti välttyä siirron toteuttamiselta.

53.

Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toisen virkkeen sanamuodon perusteella ei myöskään voida päätellä, että kansainvälisen suojelun hakijan ”pakeneminen” on riittävää osoittaa yhdellä tai useammalla objektiivisella seikalla, erityisesti selittämättömällä ja pitkäaikaisella poissaololla vakituisesta asuinpaikasta.

54.

Dublin III ‑asetuksen tekstin epätäsmällisyyden vuoksi kyseisen asetuksen ( 15 ) 29 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettua pakenemisen käsitettä on tulkittava siten, että otetaan huomioon paitsi tämän säännöksen sanamuoto myös sen asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös on. ( 16 )

55.

Koska asianomainen henkilö hakee lisäksi kansainvälistä suojelua, kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annettu direktiivi 2013/32/EU ( 17 ) ja kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevista vaatimuksista 26.6.2013 annettu direktiivi 2013/33/EU ( 18 ) kuuluvat asian kannalta merkitykselliseen asiayhteyteen.

56.

Dublin III ‑asetuksen johdanto-osan neljännestä ja viidennestä perustelukappaleesta ilmenee erityisesti, että asetuksen tarkoituksena on ottaa käyttöön selkeä ja toimiva menettely kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämiseksi ja että tämän menettelyn perusteiden on oltava puolueettomat ja oikeudenmukaiset. Menettelyn avulla on erityisesti voitava määrittää nopeasti hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, jotta voidaan taata hakijoille tehokas pääsy kansainvälisen suojelun myöntämistä koskeviin menettelyihin ja turvata kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten käsittelyn nopeutta koskevan tavoitteen saavuttaminen.

57.

Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan asianomaisen henkilön siirto tapahtuu heti, kun se on käytännössä mahdollista, kuitenkin viimeistään kuuden kuukauden kuluessa. Yhteisöjen tuomioistuin totesi 29.1.2009 annetun tuomion Petrosian (C‑19/08, EU:C:2009:41) 40 kohdassa, että kun otetaan huomioon kyseisen kaltaisen siirron toteuttamiseen käytännössä liittyvä monimutkaisuus ja siirron järjestämiseen liittyvät vaikeudet, kuuden kuukauden määräajan tarkoituksena on, että asianomaiset jäsenvaltiot voivat tehdä yhteistyötä siirron toteuttamiseksi, ja erityisesti, että pyynnön esittänyt jäsenvaltio voi vahvistaa siirron toteuttamisen yksityiskohdat, kun siirto tapahtuu viimeksi mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti. ( 19 )

58.

Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että jos siirtoa ei toteuteta kuuden kuukauden määräajan kuluessa, hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio vapautuu velvoitteestaan ottaa asianomainen henkilö vastaan tai takaisin, ja vastuu siirtyy pyynnön esittäneelle jäsenvaltiolle.

59.

Katson, että kun otetaan huomioon kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten käsittelyn nopeutta koskeva tavoite, mahdollisuutta jatkaa kuuden kuukauden määräaikaa 18 kuukauteen sovelletaan vain silloin, kun on olemassa pitävät todisteet siitä, että asianomainen henkilö on paennut. Katson nimittäin Jawon tavoin, että Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toinen virke on luonteeltaan poikkeussäännös, jolla on merkittäviä seurauksia asianomaiselle henkilölle ja hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittelylle. ( 20 ) Tästä seuraa, että tätä säännöstä on tulkittava suppeasti.

60.

Huolimatta siitä, että Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toinen virke on luonteeltaan poikkeussäännös, velvollisuus näyttää toteen, että kansainvälisen suojelun hakija tarkoituksellisesti ja tietoisesti pysyttelee siirrosta vastaavien kansallisten viranomaisten ulottumattomissa, jotta siirto estyisi tai vaikeutuisi, on mielestäni kohtuuton ja voi haitata olennaisesti Dublin III ‑asetuksella käyttöön otettua ja jo ennestäänkin monimutkaista ja hankalaa siirtojärjestelmää. ( 21 )

61.

Komission huomautusten mukaisesti katson, että jos pakenemisen edellytykset täyttyvät vain näyttämällä toteen kansainvälisen suojelun hakijan tietty subjektiivinen tarkoitus, ”usein – – kyseisen kaltaisen tarkoituksen toteen näyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia ja vaatii työläitä tutkimuksia, jotka hyvin usein kestävät kauemmin kuin [Dublin III ‑asetuksen] 29 artiklan 2 kohdassa säädetty kuuden kuukauden määräaika”. Toisin sanoen sen sijaan, että Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toinen virke olisi poikkeussäännös tai sitä olisi tulkittava suppeasti, sitä olisi käytännössä mahdoton soveltaa. ( 22 )

62.

Mielestäni kysymys siitä, onko kansainvälisen suojelun hakija paennut viranomaisia, on ratkaistava kyseistä ”pakenemista” koskevien konkreettisten ja objektiivisten todisteiden perusteella ottaen huomioon kaikki asian kannalta merkitykselliset seikat ja pääasiassa käsiteltävän tapauksen asiayhteys sekä riippumatta mistään todisteista, jotka koskevat asianomaisen henkilön pakoaikeita. Koska Dublin III ‑asetuksessa säädetty menettely ei ole luonteeltaan rikosoikeudellinen, on sovellettava siviilioikeudellisia näyttövaatimuksia (todennäköisyysarviointi – ”on the balance of probabilities”). Todistustaakka on väistämättä toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla, jotka vetoavat asianomaisen henkilön pakenemiseen, koska juuri ne aikovat vedota Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdassa säädettyyn poikkeukseen.

63.

Sen pääasian erityisen asiayhteyden osalta, voivatko kansainvälisen suojelun hakijat direktiivin 2013/33 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti ”liikkua vapaasti vastaanottavan jäsenvaltion koko alueella tai tämän jäsenvaltion heille osoittamalla alueella”, on todettava, ettei tämä oikeus ole ehdoton ja että sen osalta voidaan asettaa edellytyksiä ja velvoitteita.

64.

Jäsenvaltio voi nimittäin päättää yhtäältä ”hakijan asuinpaikasta yleisen edun, yleisen järjestyksen tai tarvittaessa hänen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa sujuvan käsittelyn perusteella” ( 23 ) ja toisaalta ”asettaa aineellisten vastaanotto-olosuhteiden tarjoamisen ehdoksi sen, että hakija tosiasiallisesti asuu tietyssä paikassa, jonka [se] määrää”. ( 24 ) Lisäksi ”jäsenvaltion on vaadittava hakijaa ilmoittamaan toimivaltaisille viranomaisille kulloinenkin osoitteensa ja ilmoittamaan näille osoitteen muutoksista mahdollisimman pian”. ( 25 ) Mielestäni nämä velvollisuudet ja rajoitukset ovat välttämättömiä muun muassa sen takaamiseksi, että kansainvälisen suojelun hakija voidaan paikantaa nopeasti, jotta hänen hakemuksensa käsittely helpottuu ja jotta hänet voidaan tarvittaessa siirtää toiseen jäsenvaltioon Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisesti.

65.

Komission mukaan direktiivin 2013/33 7 artiklan 2–4 kohta on saatettu osaksi Saksan liittotasavallan lainsäädäntöä turvapaikkaoikeutta koskevan lain (Asylgesetz) 56–58 §:llä. Komissio totesi, että näiden säännösten nojalla Jawo ”ei saanut lähteä – edes väliaikaisesti – ilman hallintoviranomaisen lupaa Heidelbergin kaupungin ulkomaalaisviraston piiriin kuuluvalta hallintoalueelta, kuten hän kuitenkin teki kesäkuun 2015 alussa”.

66.

On kuitenkin korostettava, että direktiivin 2013/33 5 artiklan mukaan jäsenvaltion on ilmoitettava kansainvälisen suojelun hakijalle vastaanotto-olosuhteisiin liittyvistä velvollisuuksista kirjallisesti ja kielellä, jota hakija ymmärtää tai jota hakijan voidaan kohtuudella olettaa ymmärtävän. ( 26 ) Tästä seuraa, että jos näitä sääntöjä ei ole noudatettu, vapaan liikkuvuuden rajoitusten noudattamatta jättämiseen ei voida vedota kansainvälisen suojelun hakijaa vastaan.

67.

Direktiivin 2013/32 13 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään lisäksi jäsenvaltioiden mahdollisuudesta velvoittaa kansainvälisen suojelun hakija ”[ilmoittautumaan] toimivaltaisille viranomaisille tai [tulemaan] henkilökohtaisesti paikalle joko viipymättä tai määrättynä ajankohtana”. ( 27 ) Mielestäni tämä velvollisuus voi olla merkityksellinen pääasiassa käsiteltävän kaltaisessa tapauksessa, vaikka virasto hylkäsikin Jawon turvapaikkahakemuksen, koska se ei täyttänyt tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä, ja hänet määrättiin poistettavaksi maasta Italiaan. Kansallisen toimivaltaisen viranomaisen on nimittäin voitava saada yhteys kansainvälisen suojelun hakijaan tämän siirtämistä varten, jotta turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion viranomaiset tutkisivat hänen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa Dublin III ‑asetuksen mukaisesti.

68.

Edellä esitetystä seuraa, että jos kansainvälisen suojelun hakijalle on direktiivin 2013/33 5 artiklan ja direktiivin 2013/32 13 artiklan 2 kohdan a alakohdan saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä annettujen kansallisten säännösten mukaisesti tiedotettu ( 28 ) hänen oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen koskevista rajoituksista ja velvollisuudestaan ilmoittautua kansallisille toimivaltaisille viranomaisille, on se, ettei hän ole pitkään aikaan enää oleskellut hänelle osoitetussa asunnossa eikä viranomaisilla ole tietoa hänen olinpaikastaan, minkä takia suunniteltua siirtoa ei ole voitu toteuttaa, mielestäni riittävä peruste jatkaa siirron määräaikaa 18 kuukauteen Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

69.

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että määräajan jatkamisen perusteeksi riittää, että pyynnön esittävä jäsenvaltio tiedottaa hakemuksen käsittelystä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle ennen kuuden kuukauden määräajan päättymistä, että asianomainen henkilö on paennut, ja määrittää samalla konkreettisen määräajan, joka ei saa olla 18 kuukautta pitempi ja johon mennessä siirto toteutetaan, vai onko jatkaminen mahdollista ainoastaan sillä tavalla, että asianomaiset jäsenvaltiot määrittävät jatketun määräajan yhdessä.

70.

On huomattava, ettei Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdassa säädetä siitä, että pyynnön esittävän jäsenvaltion ja hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion on päästävä yhteisymmärrykseen ( 29 ) asetuksessa säädetyn määräajan jatkamisesta.

71.

Sen lisäksi toimivalta vahvistaa yhtenäiset edellytykset jäsenvaltioiden kuulemista ja niiden välistä tietojenvaihtoa varten, erityisesti siltä osin kuin kyse on lykätyistä tai viivästyneistä siirroista, on annettu komissiolle Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 4 kohdassa. Nämä yhtenäiset edellytykset vahvistetaan erityisesti soveltamisasetuksen 9 artiklassa.

72.

Mielestäni Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdasta ja asetuksen N:o 1560/2003 9 artiklasta yhdessä luettuina ilmenee, että kun asianomaisen henkilön todetaan paenneen, pyynnön esittävä jäsenvaltio voi ( 30 ) yksipuolisesti jatkaa ensiksi mainitun asetuksen 29 artiklassa säädettyä kuuden kuukauden määräaikaa enintään 18 kuukauteen edellyttäen, että se ilmoittaa viipymättä toiselle jäsenvaltiolle siirron lykkäämisestä soveltamisasetuksen 9 artiklan yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti. Asetuksen N:o 1560/2003 9 artiklan 2 kohdan mukaan sen on tehtävä se ennen Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyn kuuden kuukauden määräajan umpeutumista.

73.

Edellä esitetyn perusteella katson, että Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan 2 kohdan toista virkettä ja asetuksen N:o 1560/2003 9 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että määräajan jatkamisen perusteeksi riittää, että pyynnön esittävä jäsenvaltio tiedottaa hakemuksen käsittelystä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle ennen kuuden kuukauden määräajan päättymistä, että asianomainen henkilö on paennut, ja määrittää samalla konkreettisen määräajan, joka ei saa olla 18 kuukautta pitempi ja johon mennessä siirto toteutetaan.

74.

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee ensinnäkin unionin tuomioistuimelta, onko kansainvälisen suojelun hakijan siirto hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon kiellettyä, jos hän on kyseisessä jäsenvaltiossa kansainvälisen suojeluaseman saatuaan vakavassa vaarassa joutua odotettavissa olevien elinolojen vuoksi perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kohteeksi. Kansallinen tuomioistuin pohtii toiseksi, kuuluuko tällainen kysymyksenasettelu unionin oikeuden soveltamisalaan. Se tiedustelee kolmanneksi, minkä perusteiden mukaan on arvioitava kansainvälistä suojelua saavan henkilön elinoloja.

75.

Tarkastelen vuorotellen tämän ennakkoratkaisukysymyksen toista, ensimmäistä ja kolmatta osaa.

76.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin johdetun oikeuden sääntöjä, mukaan lukien Dublin III ‑asetuksen säännöksiä, on tulkittava ja sovellettava perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia kunnioittaen. Epäinhimillisen tai halventavan rangaistuksen ja kohtelun kiellolla, josta määrätään perusoikeuskirjan 4 artiklassa, on tältä osin perustavanlaatuinen merkitys, koska sillä on ehdoton luonne, koska se liittyy läheisesti perusoikeuskirjan 1 artiklassa tarkoitettuun ihmisarvon kunnioittamiseen. ( 31 )

77.

Yhteinen eurooppalainen turvapaikkajärjestelmä luotiin tilanteessa, jossa voitiin olettaa kaikkien siihen osallistuvien valtioiden – olivatpa ne sitten jäsenvaltioita tai kolmansia valtiota – noudattavan perusoikeuksia, myös niitä, jotka perustuvat Geneven yleissopimukseen ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen, sekä jäsenvaltioiden voivan saavuttaa keskinäisen luottamuksen tältä osin. Juuri tämän keskinäisen luottamuksen periaatteen vuoksi unionin lainsäätäjä antoi Dublin III ‑asetuksen. Näin ollen unionin tuomioistuin katsoi, että on oletettava, että turvapaikanhakijoiden kohtelu kussakin jäsenvaltiossa vastasi perusoikeuskirjan, Geneven yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. ( 32 )

78.

Tästä vaatimustenmukaisuusolettamasta huolimatta unionin tuomioistuin on myös todennut, ettei ole kuitenkaan mahdotonta, että yhteisellä eurooppalaisella turvapaikkajärjestelmällä on käytännössä suuria toimintavaikeuksia jossakin jäsenvaltiossa siten, että on olemassa vakava vaara siitä, että turvapaikanhakijoita, jotka siirretään tähän jäsenvaltioon, kohdellaan heidän perusoikeuksiensa vastaisesti. ( 33 )

79.

Unionin tuomioistuimen 21.12.2011 antaman tuomion N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) 99 kohdassa täsmennetään selvästi, että ”[Dublin III ‑asetuksen] soveltaminen sen kumoamattoman olettaman perusteella, että turvapaikanhakijan perusoikeuksia noudatetaan jäsenvaltiossa, joka on tavallisesti toimivaltainen käsittelemään hänen hakemuksensa, ei ole yhteensopiva sen jäsenvaltioiden velvoitteen kanssa, että [Dublin III ‑asetusta] on tulkittava ja sovellettava noudattaen perusoikeuksia”.

80.

Kyseessä on näin ollen kumottavissa oleva vaatimustenmukaisuusolettama.

81.

Unionin tuomioistuin huomautti myös 21.12.2011 antamassaan tuomiossa N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865, 86–94 ja 106 kohta), että turvapaikanhakijoiden siirto Dublin-järjestelmän puitteissa voi tietyissä olosuhteissa olla yhteensoveltumaton perusoikeuskirjan 4 artiklassa määrätyn kiellon kanssa. Se katsoi siis, että turvapaikanhakija oli todellisessa vaarassa altistua tässä artiklassa tarkoitetulle epäinhimilliselle tai halventavalle kohtelulle, jos hänet siirretään jäsenvaltioon, jossa olisi syytä vakavasti pelätä, että turvapaikkamenettelyssä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteissa on systeemisiä puutteita. Näin ollen edellä mainitussa artiklassa säädetyn kiellon mukaisesti jäsenvaltioiden on Dublin-järjestelmässä pidättäydyttävä siirroista jäsenvaltioon, kun ne eivät voi olla tietämättömiä siellä vallitsevista tällaisista puutteista. ( 34 )

82.

Unionin tuomioistuimen 21.12.2011 antama tuomio N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) annettiin tilanteessa, joka vastasi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.1.2011 antamassa tuomiossa M.S.S. v. Belgia ja Kreikka ( 35 ) tarkoitettua, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaan liittyvää tilannetta eli sitä, että Belgian viranomaiset siirsivät turvapaikanhakijan Kreikkaan, joka oli hänen hakemuksensa käsittelystä vastaava jäsenvaltio. ( 36 ) Unionin tuomioistuin totesi 21.12.2011 antamansa tuomion N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) 88 kohdassa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi muun muassa Belgian kuningaskunnan rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa yhtäältä siksi, että se oli altistanut valittajan turvapaikkamenettelyn puutteista Kreikassa aiheutuville vaaroille, vaikka Belgian viranomaiset tiesivät tai niiden olisi pitänyt tietää, ettei valittajalla ollut mitään takeita siitä, että Kreikan viranomaiset tutkisivat hänen turvapaikkahakemuksensa asianmukaisesti, ja toisaalta siksi, että se oli asiasta täysin tietoisena altistanut valittajan sellaisille säilössäolon olosuhteille ja oloille, jotka merkitsivät halventavaa kohtelua. ( 37 )

83.

Vaikka 21.12.2011 annetussa tuomiossa N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) vahvistettu oikeuskäytäntö, joka koski pyynnön saaneen jäsenvaltion turvapaikkamenettelyssä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteissa ilmeneviä systeemisiä puutteita, kodifioitiin vuonna 2013 Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa, unionin tuomioistuin kuitenkin totesi, ettei tästä voitu päätellä, että mikä tahansa perusoikeuden loukkaus turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion taholta vaikuttaisi muiden jäsenvaltioiden velvollisuuteen noudattaa Dublin III ‑asetuksen säännöksiä. ( 38 ) Ei nimittäin myöskään olisi Dublin III ‑asetuksen tavoitteiden ja järjestelmän mukaista, että vähäisinkin yhteistä turvapaikkajärjestelmää koskevien sääntöjen rikkominen riittäisi estämään turvapaikanhakijan siirtämisen tavallisesti toimivaltaiseen jäsenvaltioon. ( 39 )

84.

Kansainvälisen suojelun hakijan varsinaiseen siirtoon liittyvien riskien osalta unionin tuomioistuin on todennut 16.2.2017 annetun tuomion C. K. ym. (C‑578/16 PPU, EU:C:2017:127) 65 kohdassa, että se voitiin toteuttaa vain olosuhteissa, joista ei aiheudu todellista vaaraa siitä, että asianomainen altistuu perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetulle epäinhimilliselle tai halventavalle kohtelulle. Tältä osin unionin tuomioistuin otti huomioon asianomaisen henkilön erittäin vakavan terveydentilan, ( 40 ) joka saattoi johtaa siihen, ettei häntä voida siirtää toiseen jäsenvaltioon, vaikka pyynnön esittäneen jäsenvaltion turvapaikkamenettelyssä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteissa ei olisi systeemisiä puutteita.

85.

Tämän tuomion 91 kohdassa unionin tuomioistuin nimittäin hylkäsi nimenomaisesti komission väitteen, jonka mukaan Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 2 kohdan toisesta alakohdasta ilmenee, että yksin systeemisten puutteiden olemassaolo hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa voi vaikuttaa velvollisuuteen siirtää turvapaikanhakija tähän jäsenvaltioon. ( 41 )

86.

Tältä osin unionin tuomioistuin on korostanut perusoikeuskirjan 4 artiklan yleistä luonnetta ja sitä, että kyseisessä määräyksessä kielletään kaikki epäinhimillisen tai halventavan kohtelun muodot, sekä sitä, että tämän kiellon ehdottomuuden kanssa olisi aivan ilmeisessä ristiriidassa se, että jäsenvaltiot voisivat jättää huomiotta todellisen ja todetun vaaran turvapaikanhakijan epäinhimillisestä ja halventavasta kohtelusta sillä verukkeella, että se ei johdu systeemisestä puutteesta hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa. ( 42 )

87.

Unionin tuomioistuin täsmentää 16.2.2017 antamansa tuomion C. K. ym. (C‑578/16 PPU, EU:C:2017:127) 95 kohdassa, että se seikka, ettei siirtoa voida toteuttaa käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa, ”kunnioittaa täysin keskinäisen luottamuksen periaatetta, koska sen sijaan, että se vaikuttaisi perusoikeuksien kunnioittamista kussakin jäsenvaltiossa koskevan olettaman olemassaoloon, se takaa, että jäsenvaltiot ottavat asianmukaisesti huomioon tässä tuomiossa tarkastellut poikkeukselliset tilanteet. Lisäksi on niin, että jos jäsenvaltio ryhtyisi turvapaikanhakijan siirtoon tällaisissa tilanteissa, tästä seuraavasta epäinhimillisestä ja halventavasta kohtelusta ei katsottaisi olevan suoraan tai epäsuorasti vastuussa hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion viranomaisten vaan yksin ensimmäisen jäsenvaltion”. ( 43 )

88.

Tässä varovaisessa lähestymistavassa, jossa korostetaan perusperiaatteiden ja ihmisoikeuksien suojelua, otetaan huomioon myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kyseinen tuomioistuin muistuttaa 4.11.2014 antamansa tuomion Tarakhel v. Sveitsi (CE:ECHR:2014:1104JUD002921712) 126 kohdassa, ”että kansallisen viranomaisen on ehdottomasti tutkittava huolellisesti henkilön väite, jonka mukaan hänen poistamisensa maasta kolmanteen valtioon altistaisi hänet [Euroopan ihmisoikeussopimuksen] 3 artiklassa kielletylle kohtelulle”.

89.

Toisin kuin olosuhteissa, jotka liittyivät 21.12.2011 annetun tuomion N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) ja 16.2.2017 annetun tuomion C. K. ym. (C‑578/16 PPU, EU:C:2017:127) taustalla oleviin asioihin, joista edellinen koski turvapaikkamenettelyn ja hakijoiden vastaanotto-olosuhteiden systeemisiä puutteita ja jälkimmäinen kansainvälisen suojelun hakijan siirtoa sinänsä, pääasia koskee sellaisen tilanteen huomioon ottamista, joka voi toteutua sen jälkeen, kun kansainvälinen suojelu on myönnetty hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa.

90.

Unionin tuomioistuin ei ole vielä käsitellyt tätä uutta seikkaa.

91.

Italian hallitus on esittänyt huomautuksia vain kolmannesta ennakkoratkaisukysymyksestä. Se katsoo, että systeemiset puutteet, joihin hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion väitetään syyllistyneen, sellaisina kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ne esittänyt, koskevat tosiasiallisesti kyseisessä valtiossa voimassa olevaa sosiaaliturvajärjestelmää, eivätkä näin ollen riko perusoikeuskirjan 4 artiklaa vaan mahdollisesti sen 34 ja 35 artiklaa sekä direktiivin 2011/95 säännöksiä.

92.

Italian hallituksen mukaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustaa näkemyksensä oletettuun systeemiseen puutteeseen, joka ei liity turvapaikkamenettelyyn eikä turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteisiin vaan asian myöhempään vaiheeseen eli kansainvälisen suojeluaseman saaneiden turvapaikanhakijoiden oleskeluun jäsenvaltion alueella. Väitetty riski näyttää siis olevan hypoteettinen, koska Jawon tilanne on sama kuin sellaisen turvapaikanhakijan, jonka kansainvälistä suojelua koskevaa hakemusta ei ole vielä käsitelty, eikä siitä myöskään ole tehty päätöstä.

93.

Saksan hallitus toteaa, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti unionin johdetun oikeuden sääntöjä, mukaan lukien Dublin III ‑asetuksen säännöksiä, on tulkittava ja sovellettava kunnioittaen perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia.

94.

Tämän perusteella Saksan hallitus katsoo, että kansainvälistä suojelua tarvitsevaksi hyväksytyn henkilön elinoloja on arvioitava direktiivin 2011/95 valossa. Se korostaa, että vaikka direktiivissä 2013/33 säädetään kansainvälisen suojelun hakijoiden vastaanottoa koskevat yhdenmukaiset vähimmäisvaatimukset, direktiivissä 2011/95 ja Geneven yleissopimuksessa edellytetään samaa kohtelua kuin omille kansalaisille tai yhdenvertaista kohtelua muiden kolmansien maiden kansalaisten kanssa hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa. Saksan hallituksen mukaan ”tämä erityinen seikka on – – otettava huomioon arvioitaessa kansainvälistä suojelua tarvitsevaksi hyväksytyn henkilön elinoloja, jos on tarpeen arvioida, ovatko nämä elinolot perusoikeuskirjan 4 artiklan kannalta hyväksyttävät. Tämän poikkeuksellisen sääntelytekniikan ( 45 ) valinta vaikuttaa myös unionin perusoikeuksien soveltamisalaan. Unionin perusoikeuksia sovelletaan nimittäin perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen nojalla [vain] unionin oikeutta sovellettaessa. Näin ollen ne toimenpiteet, joita ei ole sisällytetty direktiiviin [2011/95] ja joiden yhteydessä jäsenvaltiot toimivat oman toimivaltansa puitteissa, eivät kuulu perusoikeuskirjan soveltamisalaan, [ja] primäärioikeutta (tässä tapauksessa perusoikeuskirjan 4 artiklaa) koskevaa kriteeriä voidaan soveltaa vain, jos unionin johdetussa oikeudessa asetetaan vaatimuksia jäsenvaltioille”.

95.

Saksan hallitus lisää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustaa näkemyksensä unionin perusoikeuksien soveltamisalan virheelliseen tulkintaan ehdottaessaan, että arvioidessaan kansainvälistä suojelua tarvitsevaksi hyväksytyn henkilön elinoloja kansallinen tuomioistuin voi unionin oikeuden mukaisesti direktiivissä 2011/95 säädetyn perustason lisäksi tarkastella kysymystä perusoikeuskirjan 4 artiklan mahdollisesta loukkaamisesta. Saksan hallituksen mukaan turvapaikkahakemuksen aineellisoikeudellinen tutkiminen on lisäksi yksinomaan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion tehtävä, eikä ole selvää, minkä tosiseikkojen perusteella siirtävä jäsenvaltio voisi suorittaa tämän tarkastelun etukäteen päätyäkseen varmuudella siihen tulokseen, että hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio joko myötää tai epää hyväksynnän.

96.

Alankomaiden hallituksen mukaan pyynnön esittäneen jäsenvaltion ei voida katsoa olevan vastuussa perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetusta epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta, joka voi kohdistua kansainvälisen suojelun hakijaan turvapaikkamenettelyn jälkeisenä aikana, koska siirto ei suoraan altista hakijaa tälle kohtelulle. Vastuu tilanteesta, johon kansainvälisen suojelun hakija ”joutuu sen jälkeen, kun on käynyt läpi turvapaikkamenettelyn, on yksinomaan sillä jäsenvaltiolla, joka Dublin III ‑asetuksen perusteella valitaan käsittelemään turvapaikkahakemus ja täyttämään siihen liittyvät velvoitteet”.

97.

Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mukaan on ilmeistä, että turvapaikanhakijan mahdollisuus riitauttaa siirtopäätös vetoamalla elinolosuhteisiin hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen jää selvästi Dublin-järjestelmän soveltamisalan ulkopuolelle. Dublin III ‑asetuksen tekstissä ei ensinnäkään vahvisteta tätä laajennettua tulkintaa. Dublin-järjestelmän tarkoituksena on toiseksi määrittää turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, eikä se koske turvapaikkahakemuksen lopputulosta tai turvapaikanhakijan tilannetta sen jälkeen, kun hänelle on myönnetty kansainvälinen suojelu siinä tapauksessa, että hakemus hyväksytään. On kolmanneksi todettava, että turvapaikkahakemuksen lopputulos on epävarma turvapaikanhakijan ollessa turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus katsoo neljänneksi, että päätöksen riitauttamiseksi on ennenaikaista vedota elinoloihin kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen. Se korostaa, että siirron toteutuminen voi kestää kauan ja että kun turvapaikkahakemus sen jälkeen tutkitaan, myös elinolot ovat voineet muuttua merkittävästi kyseisen ajanjakson aikana. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus katsoo, että jos kansainvälistä suojelua saava henkilö on suojelun myöntämisen jälkeen vaarassa tulla kohdelluksi perusoikeuskirjan 4 artiklan vastaisesti, hänen on silloin mahdollista hakea oikeussuojaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellyttäen, että unionin oikeutta sovelletaan.

98.

Unkarin hallitus katsoo, että Dublin III ‑asetuksen soveltamisala kattaa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämismenettelyn täytäntöönpanoa vastaavan ajanjakson, mutta asetukseen ei sen sijaan sisälly sitä seuraavaa ajanjaksoa koskevia sääntöjä. Kyseisen hallituksen mukaan siirron ja kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimisen jälkeiset olosuhteet eivät kuulu niihin seikkoihin, joita on tarkasteltava Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 2 kohdan yhteydessä. Se korostaa, että hakemuksen käsittelyn jälkeisiä elinoloja ei voida tutkia objektiivisesti, koska jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmät eivät ole vertailukelpoisia eikä ole olemassa sellaista kansallista ratkaisua, jonka asianmukaisuutta ei voitaisi riitauttaa. Saman hallituksen mukaan voidaankin esittää olennainen kysymys siitä, miten kansallinen viranomainen tai tuomioistuin voi perustella siirron kieltämistä koskevaa päätöstään Dublin-menettelyn yhteydessä, koska olisi etukäteen tutkittava ensinnäkin, tunnustetaanko hakija pakolaiseksi hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, ja toiseksi, onko tässä yksittäistapauksessa olemassa todellinen vaara siitä, etteivät elinolot mahdollisesti ole tyydyttävät.

99.

Komissio katsoo, ettei Dublin III ‑asetuksessa edes perusoikeuskirjan 4 artiklan valossa tulkittuna edellytetä, että jäsenvaltiot yhtäältä pohtivat kysymystä siitä, olisivatko kansainvälistä suojelua saavat henkilöt turvapaikkamenettelyn päättämisen jälkeen konkreettisessa vaarassa joutua kurjuuteen ja näin ollen joutua ihmisarvon vastaisen kohtelun kohteeksi edellä mainitun asetuksen nojalla toteutetuissa siirtomenettelyissä, ja että ne toisaalta keskeyttävät yksittäisiä siirtoja tällaisista syistä. Se katsoo sitä vastoin, että kunhan hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio täyttää Geneven yleissopimukseen ja direktiiviin 2011/95 perustuvat velvoitteensa suojelua saavaa henkilöä kohtaan eli erityisesti antaa hänelle tasavertaisen mahdollisuuden koulutukseen, työhön, sosiaalihuoltoon, majoitukseen ja sairaanhoitoon, muut jäsenvaltiot voivat luottaa siihen, että kyseinen valtio ja sen koko yhteiskunta toteuttavat riittävästi toimenpiteitä, jotta varattomiakaan henkilöitä ei kohdella perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetulla tavalla epäinhimillisesti tai halventavasti.

100.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, kuuluuko se, että pyynnön esittänyt jäsenvaltio tutkii ennen siirron toteuttamista, onko olemassa todellinen ja todettu vaara siitä, että asianomaista henkilöä kohdellaan epäinhimillisesti tai halventavasti pyynnön saaneessa jäsenvaltiossa mahdollisen kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen, unionin oikeuden soveltamisalaan vai voiko se päinvastoin katsoa, että edellä mainitut riskit ovat liian kaukaisia ja että näin ollen niiden tutkiminen ja huomioon ottaminen on ennenaikaista. ( 46 )

101.

Perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta. Tästä seuraa, että jäsenvaltioiden on noudatettava perusoikeuskirjan 4 artiklassa määrättyä epäinhimillisen tai halventavan rangaistuksen ja kohtelun kieltoa siirtäessään kansainvälisen suojelun hakijan hakemuksen käsittelystä vastaavaan jäsenvaltioon Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisesti. ( 47 )

102.

Siirtäessään kansainvälisen suojelun hakijan jäsenvaltio panee kuitenkin täytäntöön Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan eikä direktiivin 2011/95 säännöksiä. Tästä seuraa, että Saksan hallituksen huomautuksilla, joiden mukaan perusoikeuskirjaa ei sovelleta käsiteltävässä asiassa, jos direktiivissä 2011/95 ei aseteta jäsenvaltioille vaatimuksia, ei ole merkitystä.

103.

Siltä osin kuin on kyse perusoikeuskirjan 34 ja 35 artiklaa koskevista Italian hallituksen huomautuksista, on huomattava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt näihin määräyksiin liittyviä kysymyksiä. Katson lisäksi, ettei näiden määräysten mahdollinen soveltaminen johda siihen, ettei perusoikeuskirjan 4 artiklan soveltamisella olisi merkitystä.

104.

Sen lisäksi, että perusoikeuskirjan 4 artiklaan sisältyvän kiellon yleinen ja ehdoton luonne puoltaa tämän määräyksen laajaa soveltamista, on muistettava, että unionin tuomioistuin totesi 21.12.2011 annetussa tuomiossa N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865), että yhteinen eurooppalainen turvapaikkajärjestelmä perustui keskinäiseen luottamukseen ja olettamaan siitä, että muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta ja erityisesti perusoikeuksia, mahdollistaen siten lähtökohtaisesti kansainvälisen suojelun hakijoiden siirron toimivaltaiseen jäsenvaltioon Dublin-järjestelmän mukaisesti.

105.

Tästä osin 21.12.2011 annetun tuomion N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) 84 ja 85 kohdasta ilmenee, että unionin tuomioistuin otti yhteistä eurooppalaista turvapaikkajärjestelmää koskevassa analyysissään huomioon paitsi direktiivin 2003/9 myös kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelyä pakolaisiksi tai muuta kansainvälistä suojelua tarvitseviksi henkilöiksi koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä myönnetyn suojelun sisällöstä 29.4.2004 annetun neuvoston direktiivin 2004/83/EY ( 48 ) sekä pakolaisaseman myöntämistä tai poistamista koskevissa menettelyissä jäsenvaltioissa sovellettavista vähimmäisvaatimuksista 1.12.2005 annetun neuvoston direktiivin 2005/85/EY. ( 49 )

106.

On korostettava, että direktiiviin 2004/83 sisältyi sen korvanneen direktiivin 2011/95 tavoin kansainvälistä suojelua ( 50 ) saavien henkilöiden kohtelua koskevia sääntöjä, ja siinä säädettiin erityisesti asianomaisen henkilön koulutukseen pääsyä sekä sosiaaliavun, sairaanhoidon ja majoituksen saatavuutta koskevat vähimmäisvaatimukset. Pääasiassa on kuitenkin kyse juuri näiden sosiaalisten oikeuksien saatavuudesta Italiassa.

107.

Kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten käsittely ja kyseisen suojelun mahdollinen myöntäminen tapahtuvat lisäksi vasta sen jälkeen, kun hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio on määritetty Dublin III ‑asetuksen mukaisesti.

108.

Vaikka jokaisella vaiheella on sille ominaiset säännöt ja määräajat, on mielestäni niin, että hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittäminen, kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittely ja kyseisen suojelun mahdollinen myöntäminen muodostavat yhdessä yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän. Kaikki nämä erilliset vaiheet ovat nimittäin peräkkäisiä ja liittyvät olennaisesti toisiinsa. Pääasian olosuhteissa, joihin väitetään liittyvän epäinhimillisen ja halventavan kohtelun vaara hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, olisi keinotekoista erottaa kansainvälisen suojelun hakijan siirtoon ja vastaanottoon sekä hänen hakemuksensa käsittelyyn liittyvät vaiheet kansainvälisen suojelun myöntämiseen liittyvästä vaiheesta, kun nimittäin otetaan huomioon kaikkien näiden vaiheiden ajallinen läheisyys. ( 51 ) Näin ollen vetoamisesta siirtopäätöksen riitauttamiseksi siihen, että kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen on olemassa todellinen vaara rikkoa perusoikeuskirjan 4 artiklaa, ei mielestäni seuraa, että tutkimus olisi ennenaikainen.

109.

Koska jäsenvaltiot ovat myös ennen kansainvälisen suojelun hakijan siirtämistä Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisesti velvollisia tutkimaan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion turvapaikkamenettelyn ja vastaanotto-olosuhteet perusoikeuskirjan 4 artiklan perusteella silloin, kun viimeksi mainitussa jäsenvaltiossa väitetään olevan tältä osin systeemisiä puutteita, ( 52 ) Unkarin ja Saksan hallitusten väite, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät ole kykeneviä tutkimaan kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden elinoloja muissa valtioissa, on hylättävä. Sen lisäksi tällainen vetäytyminen vastuusta käytännön keinojen puuttumisen perusteella on aivan ilmeisesti vastoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä, koska siinä velvoitetaan kansalliset viranomaiset harjoittamaan ”huolellista valvontaa”. ( 53 )

110.

Edellä esitetyn perusteella katson, että sen selvittäminen, onko kansainvälisen suojelun hakijan siirto hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisesti lainvastaista, jos edellä mainittu hakija on kansainvälisen suojeluaseman saatuaan todellisessa ja todetussa vaarassa joutua kyseisessä valtiossa odotettavissa olevien elinolojen vuoksi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun kohtelun kohteeksi, kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan.

111.

Mielestäni ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kolmannen kysymyksen toiseen osaan antamastani vastauksesta ja erityisesti perusoikeuskirjan 4 artiklassa määrätyn epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kiellon yleisestä ja ehdottomasta luonteesta seuraa, että kolmannen kysymyksen ensimmäiseen osaan on vastattava seuraavasti: kansainvälisen suojelun hakijan siirto hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon Dublin III ‑asetuksen 29 artiklan mukaisesti on lainvastaista, jos edellä mainittu hakija on kyseisessä valtiossa kansainvälisen suojeluaseman saatuaan vakavassa vaarassa joutua siellä odotettavissa olevien elinolojen vuoksi perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun kohtelun kohteeksi. Näin ollen kansainvälisen suojelun hakijan siirto Dublin III ‑asetuksen puitteissa voidaan toteuttaa vain olosuhteissa, joissa ei ole todellista ja todettua vaaraa siitä, että asianomainen altistuu kansainvälisen suojelun myöntämisen jälkeen perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetulle epäinhimilliselle tai halventavalle kohtelulle.

112.

Kolmannen kysymyksensä kolmannessa osassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, minkä unionin oikeuden perusteiden mukaan on arvioitava kansainvälistä suojelua tarvitsevaksi hyväksytyn henkilön elinoloja kyseisessä jäsenvaltiossa.

113.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että direktiivissä 2011/95 ”luvataan suojelua tarvitsevien elinolosuhteiden osalta yleensä ainoastaan samaa kohtelua kuin omille kansalaisille [lukuun ottamatta direktiivin 2011/95 32 artiklaa, joka koskee majoitusta ja jossa edellytetään vain samaa kohtelua kuin muidenkin kolmansien maiden kansalaisille] ja ettei yhteisessä eurooppalaisessa turvapaikkajärjestelmässä säädetä unionin tasolla mistään tietyistä (vähimmäis)vaatimuksista. Sama kohtelu kuin omille kansalaisille voi tosin olla riittämätöntä, vaikka omia kansalaisia koskevat vaatimukset olisivatkin ihmisarvon mukaisia. Unionin on nimittäin pidettävä mielessä, että tässä on yleensä kyse haavoittuvista ja juuriltaan revityistä ihmisistä, joka tapauksessa ihmisistä, joilla on monenlaisia vammoja ja jotka eivät yksinään voi ilman muuta tai ollenkaan vedota tehokkaasti oikeudelliseen asemaan, jonka vastaanottavan valtion oikeusjärjestys muodollisesti takaa. Sen vuoksi heidän on ensin päästävä samaan tai verrattavissa olevaan tosiasialliseen asemaan, josta käsin omat kansalaisetkin vetoavat ja voivat vedota oikeuksiinsa. Vasta kun tosiasiallinen sosiaalinen tausta on tällainen, omien kansalaisten kohtelua vastaava kohtelu on sisäisesti oikeutettua ja kestävää. Sen vuoksi direktiivin 2011/95 34 artiklassa vaaditaan hyvästä syystä jäsenvaltioita, vieläpä edellytyksittä ja rajoituksitta, varmistamaan pääsy kotouttamispalveluihin, joilla on erityinen korvaava merkitys”. ( 54 )

114.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa myös, että sillä on hallussaan muun muassa Sveitsin pakolaisavun elokuussa 2016 julkaisema perusteellinen tutkimusraportti ”Aufnahmebedingungen in Italien” (Vastaanotto-olosuhteet Italiassa; ks. s. 32 ja sitä seuraavat sivut) ( 55 ) (jäljempänä Sveitsin pakolaisavun raportti), ”jossa on viitteitä siitä, että kansainvälistä suojelua tarvitsevat henkilöt ovat konkreettisessa vaarassa joutua elämään täysin yhteiskunnan reunalla ja joutua asunnottomiksi ja kurjuuteen” kyseisessä jäsenvaltiossa. ”Sveitsin pakolaisapu korostaa useaan otteeseen, että täysin riittämättömästi kehittyneen sosiaaliturvajärjestelmän selityksenä on pitkälti perherakenteiden muodostama tuki, toisin sanoen hätä ei ole yleinen ilmiö Italiassa ainoastaan tämän Italian väestön antaman tuen ansiosta. Suojelua tarvitsevilta puuttuvat kuitenkin kokonaan tällaiset tukirakenteet.”

115.

Jawo katsoo, ettei ole ”mitään järkeä poistaa asianomaista henkilöä maasta sellaiseen maahan, jossa tosin turvapaikanhakijoiden olosuhteet ovat asianmukaiset mutta suojeluun oikeutettujen olosuhteet sitä vastoin ovat moitittavat. Näin ollen asianomaisen henkilön oikeudellinen asema heikkenisi myönteisen turvapaikkapäätöksen seurauksena. Se on järjenvastaista. Tämä osoittaa myös, että väite, jonka mukaan turvapaikanhakijat eivät Italiassa olisi lainkaan vaarassa joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa kielletyn kohtelun kohteeksi, ei voi pitää paikkaansa”.

116.

Italian hallitus katsoo, että kansallinen tuomioistuin asettaa kyseenalaiseksi Italian valtion kotouttamisjärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden ja ettei järjestelmän hypoteettisilla puutteilla itsessään ole merkitystä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan soveltamisen kannalta. Se katsoo, että jos valtiolla on sosiaaliturvajärjestelmä, jonka perusteella se antaa kansainvälistä suojelua saaville henkilöille samat oikeudet ja takeet kuin omille kansalaisilleen, kyseessä ei voi olla epäinhimillinen tai halventava kohtelu vain siksi, että korvaavat kotouttamistoimenpiteet, jotka toteutetaan edellä mainittua suojelua saavien henkilöiden erityisen heikon ja haavoittuvan aseman vuoksi, eivät ole samoja kuin muissa maissa tai että niissä on tiettyjä puutteita. Italian hallituksen mukaan puutteiden on oltava sellaisia, että ne estävät (tai ovat riittävällä todennäköisyydellä vaarassa estää) kansainvälistä suojelua saavaa henkilöä käyttämästä hänelle annettuja oikeuksia hyödyntämällä keskeisiä sosiaalietuuksia. Se katsoo, että vakava epäinhimillisen kohtelun vaara on olemassa silloin, kun puutteet muodostavat konkreettisen esteen edellä mainittujen keskeisten vähimmäissosiaalietuuksien täytäntöönpanolle siten, että kansainvälistä suojelua saava henkilö hyvin todennäköisesti syrjäytyy ja joutuu köyhyyteen.

117.

Italian hallitus korostaa, että (ainoa) kansalaisjärjestön raportti, ( 56 ) jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ottanut huomioon, on ristiriidassa toisen riippumattoman raportin ( 57 ) kanssa, eikä siihen myöskään vaikuta sisältyvän riittävän täsmällisiä seikkoja, jotka olisivat omiaan näyttämään toteen sellaiset systeemiset puutteet, joiden takia Dublin III ‑asetuksen säännöksistä voidaan poiketa. ( 58 )

118.

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus katsoo, että direktiivi 2011/95 laadittiin siten, ettei kansainvälistä suojelua saavia henkilöitä kohdella paremmin kuin heille suojelun myöntäneen jäsenvaltion kansalaisia.

119.

Unkarin hallitus katsoo, että kansallisten viranomaisten on toimittava jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteen mukaisesti.

120.

Alankomaiden hallitus on epävarma siitä, voidaanko ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kuvailemia elinoloja Italiassa pitää perusoikeuskirjan 4 artiklan vastaisena kohteluna. Saman hallituksen mukaan nämä olosuhteet eivät ole rinnastettavissa 21.12.2011 annettuun tuomioon N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.1.2011 antamaan tuomioon M.S.S. v. Belgia ja Kreikka (CE:ECHR:2011:0121JUD003069609) johtaneissa asioissa kyseessä olleisiin tilanteisiin.

121.

Komissio katsoo, että direktiivin 2011/95 34 artiklan sanamuoto on erittäin varauksellinen. Komission mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava pääsy ainoastaan kotouttamisohjelmiin, ”joita ne pitävät tarkoituksenmukaisina, jotta pakolaisaseman tai toissijaisen suojeluaseman saaneiden erityistarpeet otetaan huomioon”, tai luotava ennakkoedellytykset, joilla taataan suojelua saavien henkilöiden pääsy muihin kuin valtiollisiin kotouttamisohjelmiin. Se katsoo, että puutteet kotouttamisohjelmien valmistelussa eivät ole riittävä peruste ennakkoratkaisupyynnössä esitetylle hypoteesille, jonka mukaan suojelua saavat henkilöt, jotka eivät vielä ole kotoutuneet yhteiskuntaan esimerkiksi kielitaidottomuuden takia, voisivat katsoa yhteiskunnan ja valtion jättäneen heidät oman onnensa nojaan ja suhtautuvan välinpitämättömästi sellaiseen kurjistumiseen, joka loukkaa heidän ihmisarvoaan.

122.

Sveitsin valaliitto ei ole esittänyt huomautuksia kolmannesta ennakkoratkaisukysymyksestä.

123.

Keskinäisen luottamuksen periaatteen mukaisesti on oletettava, että kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden kohtelu kussakin jäsenvaltiossa vastaa perusoikeuskirjan, Geneven yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. ( 59 ) Tämä vaatimustenmukaisuusolettama saa tukea, jos jäsenvaltio sekä oikeudellisesti ( 60 ) että tosiasiallisesti saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä direktiivin 2011/95 VII luvun (”Kansainvälisen suojelun sisältö”) säännökset, joiden mukaan kyseessä olevalla suojelun saajalla on oikeus Geneven yleissopimuksen kanssa samantasoiseen tai jopa parempaan sosiaalihuoltoon.

124.

Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 80 kohdassa jo totesin, tämä vaatimustenmukaisuusolettama (muun muassa perusoikeuskirjan 4 artiklan osalta) ei ole kumoamaton.

125.

Katson, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.1.2011 antaman tuomion M.S.S. v. Belgia ja Kreikka (CE:ECHR:2011:0121JUD003069609), jonka merkitys pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa asiayhteydessä todettiin 21.12.2011 annetussa tuomiossa N. S. ym. (C‑411/10 ja C‑493/10, EU:C:2011:865, 88 kohta), 253 ja 254 kohdasta käy analogisesti ilmi, että jäsenvaltio rikkoo perusoikeuskirjan 4 artiklaa, jos täysin julkisen avun varassa olevat kansainvälistä suojelua saavat henkilöt joutuvat viranomaisten välinpitämättömyyden takia niin vakavaan tilanteeseen, että siihen liittyvät epäkohdat ja puutteet loukkaavat heidän ihmisarvoaan.

126.

Toisin sanoen on niin, että jotta voitaisiin katsoa, että on merkittäviä perusteita uskoa, että kansainvälistä suojelua saavat henkilöt ovat todellisessa vaarassa joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi niiden elinolojen takia, jotka heillä on Dublin III ‑asetuksen mukaisesti hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, heidän on oltava erityisen vakavassa tilanteessa, ( 61 ) joka on seurausta heitä koskevista systeemisistä puutteista tässä jäsenvaltiossa.

127.

Sen selvittäminen, onko hakemuksen käsittelystä vastaavan jäsenvaltion tilanne tällainen vai ei, perustuu yksinomaan tosiseikkojen ja olosuhteiden konkreettiseen arviointiin. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki todisteet, joita asianomainen henkilö esittää kaikista seikoista, jotka ovat asian kannalta merkityksellisiä ja koskevat kansainvälistä suojelua saavan henkilön elinoloja hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, mukaan lukien lait ja asetukset sekä tapa, jolla kyseinen lainsäädäntö on tosiasiallisesti pantu täytäntöön.

128.

Myös unionin toimielinten ja laitosten, Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun (jäljempänä valtuutettu) ja Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutetun (HCR) sekä kansalaisjärjestöjen laatimat asiakirjat ja kertomukset ( 62 ) antavat ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle mahdollisuuden arvioida kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden elinoloja ja näin ollen niitä tosiasiallisia vaaroja, joita asianomaiselle henkilölle aiheutuu siinä tapauksessa, että hänet siirretään hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon. ( 63 )

129.

Vaikka komission, HCR:n ja valtuutetun toimittamat asiakirjat ovat tässä arvioinnissa erityisen merkityksellisiä, ( 64 ) ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on arvioitava kansalaisjärjestöjen raporttien ja asiakirjojen sisältämien tietojen ja arvioiden merkityksellisyyttä ja niille annettavaa painoarvoa muun muassa niiden laatimismenetelmiin sekä kyseisten järjestöjen puolueettomuuteen nähden.

130.

Sillä seikalla, että jäsenvaltio ei täytä direktiivin 2011/95 VII luvun säännöksissä asetettuja velvoitteita, on merkitystä asian kannalta. On kuitenkin muistettava, että koska perusoikeuskirjan 4 artiklan rikkominen, joka liittyy kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden elinoloihin hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, edellyttää, että heidän tilanteensa on erityisen vakava, ( 65 ) direktiivin 2011/95 säännösten rikkominen ei välttämättä ole riittävä todiste.

131.

Suullisessa käsittelyssä useat hallitukset (tässä tapauksessa Saksan, Belgian ja Alankomaiden hallitukset) korostivat tämän erityisen vakavan tilanteen käsitettä, jotta vältettäisiin maasta toiseen siirtyminen ja yksipuolisen taakan aiheuttaminen niille valtioille, jotka myöntävät parhaat etuudet, ja totesivat, että kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien väliset erot eivät rikkoneet unionin oikeutta.

132.

Alankomaiden hallitus korosti, että keskinäisen luottamuksen periaatteesta olisi poikettava vain erittäin painavista syistä ja että direktiivin 2011/95 vähäisistä rikkomisista olisi määrättävä seuraamuksia vain kansallisessa tuomioistuimessa nostetun kanteen tai komission unionin tuomioistuimessa nostaman jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen kautta.

133.

Korostan, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tarkastelee vain systeemisiä puutteita eikä yksittäistapauksia.

134.

Unionin tuomioistuimelle toimitetussa asiakirja-aineistossa ei myöskään ole mitään viitteitä siitä, että Jawo olisi erityisen haavoittuvassa asemassa, joka yksilöisi tai erottaisi hänet muista kansainvälisen suojelun saajista Italiassa ( 66 ) ja jonka takia hänet luokiteltaisiin direktiivin 2011/95 20 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuksi haavoittuvassa asemassa olevaksi henkilöksi.

135.

Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Jawo on täysi-ikäinen, naimaton ja terve.

136.

Ennakkoratkaisupyynnöstä näyttää käyvän ilmi, että oikeudellisesti eli muodolliselta kannalta katsoen kansainvälistä suojelua saavilla henkilöillä on Italiassa mahdollisuus työntekoon, koulutukseen, sosiaalihuoltoon ja terveydenhuoltoon samoin edellytyksin kuin Italian kansalaisilla. ( 67 ) Oman maan kansalaisia ja kansainvälistä suojelua hakevia henkilöitä kohdellaan eri tavalla majoituksen saannin osalta.

137.

Vaikka tämä erottelu onkin inhimilliseltä kannalta katsottuna mielestäni valitettavaa, on korostettava, että se on lähtökohtaisesti unionin ja kansainvälisen oikeuden mukaista. On nimittäin todettava, että poiketen työtekoa, ( 68 ) koulutusta, ( 69 ) sosiaalihuoltoa ( 70 ) ja terveydenhuoltoa ( 71 ) koskevista säännöksistä, joissa säädetään jäsenvaltion kansalaisten kanssa samanlaisesta kohtelusta, ( 72 ) jäsenvaltion kansalaisten ja kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden erilaisesta kohtelusta siltä osin kuin on kyse majoituksen saatavuudesta säädetään nimenomaisesti direktiivin 2011/95 32 artiklassa ja määrätään nimenomaisesti Geneven yleissopimuksen 21 artiklassa.

138.

Korostan myös tältä osin, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi 21.1.2011 antamansa tuomion M.S.S. v. Belgia ja Kreikka (CE:ECHR:2011:0121JUD003069609) 249 kohdassa, että ”[Euroopan ihmisoikeussopimuksen] 3 artiklaa ei voida tulkita siten, että se velvoittaa korkeat sopimuspuolet takaamaan oikeuden majoitukseen jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle – –. [Euroopan ihmisoikeussopimuksen] 3 artiklasta ei myöskään voida johtaa yleistä velvollisuutta antaa pakolaisille taloudellista tukea, jotta he voivat säilyttää tietyn elintason”. ( 73 )

139.

On silti korostettava, että vaikka jäsenvaltiot eivät lähtökohtaisesti ole velvollisia myöntämään kansainvälistä suojelua saaville henkilöille asumisen osalta samaa kohtelua kuin omille kansalaisille, niiden on varmistettava kyseistä suojelua saavien henkilöiden mahdollisuus muun muassa työnsaantiin, koulutukseen, sosiaalihuoltoon ja terveydenhuoltoon samoin edellytyksin kuin omille kansalaisilleen ja siten varmistettava direktiivissä 2011/95 säädettyjen tulosten tosiasiallinen saavuttaminen. On mahdollista, että hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa ainoa keino saavuttaa nämä tulokset on myöntää kansainvälistä suojelua saaville henkilöille sama mahdollisuus majoituksen saantiin kuin omille kansalaisille. Tämä päätelmä voidaan tehdä vain yksityiskohtaisen ja perustellun arvioinnin tuloksena. Tältä osin minun on mainittava, että 8.5.2018 pidetyssä yhteisessä suullisessa käsittelyssä Italian hallitus vahvisti, että Italiassa kansainvälistä suojelua saavilla henkilöillä oli oikeus samaan kohteluun kuin omilla kansalaisilla.

140.

On myös tärkeää todeta, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esitti Sveitsin pakolaisavun raportin perusteella epäilyjä siitä, noudattaako Italian tasavalta direktiivin 2011/95 34 artiklan mukaisia velvoitteita, jotka koskevat kotouttamispalvelujen saatavuutta. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden kielitaito-ongelmiin, jotka vaikeuttavat sosiaalihuollon tosiasiallista saatavuutta tasavertaisesti omien kansalaisten kanssa.

141.

On totta, että sellaisten kotouttamisohjelmien puute, joiden tarkoituksena on ottaa huomioon kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden erityistarpeet ( 74 ) ja heidän muun muassa kielitaitoon liittyvät ongelmansa, on merkityksellinen seikka, jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa sen.

142.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.1.2011 antaman tuomion M.S.S. v. Belgia ja Kreikka (CE:ECHR:2011:0121JUD003069609) 261 kohdasta ilmenee selvästi, että se, että kansainvälistä suojelua saavilla henkilöillä on vaikeuksia kielitaidon ja tukiverkoston puuttumisen takia, on merkityksellinen seikka arvioitaessa sitä, onko kyseessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan (ja näin ollen perusoikeuskirjan 4 artiklan) vastainen kohtelu.

143.

Edellä esitetystä seuraa, että keskinäisen luottamuksen periaatteen perusteella on oletettava, että kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden kohtelu kussakin jäsenvaltiossa vastaa perusoikeuskirjan, Geneven yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. Tämä vaatimustenmukaisuusolettama vahvistuu, kun jäsenvaltio saattaa oikeudellisesti ja tosiasiallisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä direktiivin 2011/95 VII luvun, jonka otsikko on ”Kansainvälisen suojelun sisältö”, säännökset, joiden mukaan kyseisille suojelua saaville henkilöille on taattava Geneven yleissopimuksen kanssa samantasoinen tai jopa parempi sosiaalihuolto. Tämä olettama muun muassa perusoikeuskirjan 4 artiklan vaatimusten mukaisuudesta ei kuitenkaan ole kumoamaton. Jotta voidaan katsoa, että on merkittäviä perusteita uskoa kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden olevan todellisessa vaarassa joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi niiden elinolojen takia, jotka kyseisillä suojelua saavilla henkilöillä on Dublin III ‑asetuksen mukaisesti hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, heidän on oltava erityisen vakavassa tilanteessa, joka on seurausta heitä koskevista systeemisistä puutteista tässä jäsenvaltiossa.

144.

Sen selvittäminen, onko hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion tilanne kyseisen kaltainen, voi perustua vain tosiseikkojen ja olosuhteiden konkreettiseen arviointiin. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki asianomaisen henkilön toimittamat todisteet kaikista asian kannalta merkityksellisistä tosiseikoista, jotka koskevat kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden elinoloja hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, mukaan lukien lait ja asetukset sekä niiden tosiasiallinen täytäntöönpanotapa. Katson, että vain yhden kansalaisjärjestön raportilla, joka koskee elinoloja hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa, ei välttämättä ole riittävää todistusarvoa. Tässä tapauksessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tukeuduttava muihin todisteisiin ja tarvittaessa nimettävä asiantuntija.

145.

On totta, että vain ottamalla käyttöön kansainvälistä suojelua unionissa koskeva todellinen politiikka, jolla on oma talousarvio ja jolla taataan tätä suojelua saaville henkilöille elinolosuhteiden yhtenäinen vähimmäistaso, voidaan vähentää pääasiassa kyseessä olevan kaltaisia asioita ja jopa estää ne varmistamalla, että SEUT 80 artiklassa vahvistettu jäsenvaltioiden välisen yhteisvastuun ja oikeudenmukaisen vastuunjaon periaate hyödyttää tosiasiallisesti paitsi jäsenvaltioita myös ennen kaikkea kyseessä olevia ihmisiä. Koska tämän toteutumista saadaan odottaa todennäköisesti pitkään, jäsenvaltioiden on, kansalliset tuomioistuimet mukaan lukien, varmistettava voimassa olevien oikeussääntöjen täysi tehokkuus edellä selitetyllä tavalla.

146.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Verwaltungsgerichtshof Baden-Württembergin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: