UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)

9 päivänä helmikuuta 2022 ( *1 )

Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Talous- ja rahapolitiikka – Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely – Sopimus velkainstrumenttien vaihdosta yksinomaan eurojärjestelmän keskuspankkien hyväksi – Yksityisen sektorin osallistuminen – Yhteistoimintalausekkeet – Yksityiset velkojat – Julkiset velkojat – Vastuuseen joutuminen – Oikeussäännön, jolla annetaan yksityisille oikeuksia, riittävän ilmeinen rikkominen – SEUT 63 artiklan 1 kohta – SEUT 120–127 artikla ja SEUT 352 artiklan 1 kohta – Omistusoikeus – Yhdenvertainen kohtelu

Asiassa T-868/16,

QI ja muut kantajat, joiden nimet ovat liitteessä, ( 1 ) edustajinaan asianajaja S. Pappas,

kantajina,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään J.-P. Keppenne, L. Flynn ja T. Maxian Rusche,

Euroopan keskuspankki (EKP), asiamiehinään K. Laurinavičius ja M. Szablewska, avustajanaan asianajaja H.-G. Kamann,

vastaajina,

joita tukevat

Eurooppa-neuvosto

Euroopan unionin neuvosto,

asiamiehinään K. Michoel, E. Chatziioakeimidou ja J. Bauerschmidt,

väliintulijoina,

jossa on kyse SEUT 268 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta sen vahingon korvaamiseksi, jota kantajille on niiden mukaan aiheutunut pakollisen valtion velkainstrumenttien vaihdon täytäntöönpanosta Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyn yhteydessä vuonna 2012 yksityisten sijoittajien osallistumisen nojalla sovellettaessa yhteistoimintalausekkeita, muun muassa Eurooppa-neuvoston, neuvoston, komission ja EKP:n menettelyjen ja toimien vuoksi,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Frimodt Nielsen sekä tuomarit V. Kreuschitz (esittelevä tuomari) ja N. Półtorak,

kirjaaja: hallintovirkamies F. Oller,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 12.9.2018 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion ( 2 )

Asian tausta

Kreikan valtio ilmoitti 21.10.2009 Euroopan unionin tilastotoimistolle (Eurostat) julkisen talouden alijäämän olevan 12,5 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT), kun sen oli keväällä 2009 ilmoitettu olevan 3,7 prosenttia BKT:sta. Kyseinen Kreikan valtion taloustietojen korjaaminen herätti markkinoilla epäilyjä maan maksukyvystä ja aiheutti näin ollen Kreikan velkainstrumenttien korkojen nousun vuoden 2010 ensimmäisten kuukausien kuluessa.

Koska Kreikan valtion velkakriisi uhkasi vaikuttaa muihin euroalueen jäsenvaltioihin ja vaaransi euroalueen vakauden kokonaisuudessaan, euroalueen valtion- tai hallitusten päämiehet sopivat 25.3.2010 pidetyssä Eurooppa-neuvoston huippukokouksessa sellaisen hallitustenvälisen avustusjärjestelmän luomisesta Kreikan valtiolle, joka muodostui yhteisesti sovituista kahdenvälisistä lainoista tavanomaisella korkokannalla ja johon Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) osallistuisi.

Huhtikuun 2010 lopussa eräs luottoluokituslaitos alensi Kreikan valtion velkainstrumenttien luottoluokitusta BBB–:sta BB+:aan, minkä katsottiin tarkoittavan korkeariskisen velan luokkaa. Niinpä luottoluokituslaitos Standard & Poor’s (S&P) varoitti 27.4.2010 Kreikan velkainstrumenttien haltijoita siitä, että niillä oli keskimäärin ainoastaan 30–50 prosentin mahdollisuus saada rahansa takaisin Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyn yhteydessä tai Kreikan valtion joutuessa maksukyvyttömäksi.

Kreikan valtio pyysi 23.4.2010 edellä 2 kohdassa mainitun hallitustenvälisen avustusjärjestelmän käyttöönottoa. Euroalueen jäsenvaltiot hyväksyivät 2.5.2010 edellä mainitun avustusjärjestelmän perusteella 80 miljardin euron avun myöntämisen Kreikan valtiolle 110 miljardin euron rahoituskokonaisuudesta, joka myönnettiin yhdessä IMF:n kanssa.

Ecofin-neuvostossa päätettiin 9.5.2010 toteuttaa joukko toimenpiteitä, joihin kuuluivat yhtäältä Euroopan rahoituksenvakautusmekanismin perustamisesta 11.5.2010 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 407/2010 (EUVL 2010, L 118, s. 1) hyväksyminen SEUT 122 artiklan 2 kohdan perusteella ja toisaalta Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) perustaminen. ERVV perustettiin 7.6.2010, ja euroalueen jäsenvaltiot ja ERVV allekirjoittivat puitesopimuksen, jossa vahvistettiin edellytykset vakautustuen antamiselle ERVV:stä.

6	EKP ilmoitti 10.5.2010 päivätyssä lehdistötiedotteessa perustavansa valtion velkainstrumenttien osto-ohjelman jälkimarkkinoilla (jäljempänä velkainstrumenttien osto-ohjelma).

EKP antoi arvopaperimarkkinoita koskevan ohjelman perustamisesta 14.5.2010 päätöksen 2010/281/EU (EKP/2010/5) (EUVL 2010, L 124, s. 8) SEUT 127 artiklan 2 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan sekä Euroopan keskuspankkijärjestelmän ja Euroopan keskuspankin perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan (N:o 4) (EUVL 2010, C 83, s. 230; jäljempänä EKPJ:n perussääntö) 18 artiklan 1 kohdan perusteella. EKPJ:n perussäännön 1 artiklassa määrätään, että Euroopan keskuspankki (EKP) ja kansalliset keskuspankit muodostavat Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ). EKP ja niiden jäsenvaltioiden kansalliset keskuspankit, joiden rahayksikkö on euro, muodostavat eurojärjestelmän.

Päätöksen 2010/281 johdanto-osan toisessa, kolmannessa ja viidennessä perustelukappaleessa todetaan muun muassa seuraavaa:

”(2)

EKP:n neuvosto teki 9 päivänä toukokuuta 2010 päätöksen väliaikaisesta arvopaperimarkkinoita koskevasta ohjelmasta (jäljempänä ’ohjelma’) ja ilmoitti julkisesti, että ohjelman käynnistäminen on tarpeen, kun otetaan huomioon rahoitusmarkkinoilla vallitsevat poikkeukselliset olosuhteet ja erityisesti tiettyjen markkinasegmenttien vakavat jännitteet, jotka haittaavat rahapolitiikan välittymismekanismin toimintaa ja sen myötä keskipitkän aikavälin hintavakauteen tähtäävän rahapolitiikan tehoa. Ohjelman mukaan euroalueen kansalliset keskuspankit ja EKP voivat tehdä suoraan vastapuolten kanssa interventioita euroalueen julkisen ja yksityisen sektorin velkapaperien markkinoilla; kansalliset keskuspankit toimivat EKP:n pääoman merkitsemisen jakoperustetta vastaavan prosenttiosuuden mukaisesti.

(3)	Ohjelma on osa eurojärjestelmän yhteistä rahapolitiikkaa, ja sitä sovelletaan väliaikaisesti. Ohjelman tarkoituksena on puuttua arvopaperimarkkinoiden toiminnan häiriöihin ja palauttaa rahapolitiikan välittymismekanismin tarkoituksenmukainen toiminta.

– –

(5)	Eurojärjestelmän keskuspankit toteuttavat eurojärjestelmän yhteisen rahapolitiikan osana ohjelman mukaiset kelpoisuusvaatimukset täyttävien jälkimarkkinakelpoisten velkainstrumenttien suorat ostot tämän päätöksen ehtojen mukaisesti.”

Päätöksen 2010/281 1 artiklan mukaan ”Eurojärjestelmän keskuspankit voivat – – ostaa jälkimarkkinoilta sellaisia kelpoisuusvaatimukset täyttäviä jälkimarkkinakelpoisia velkainstrumentteja, joiden liikkeeseenlaskija on sellaisen jäsenvaltion, jonka rahayksikkö on euro, keskushallinto tai julkisyhteisö”. Sen 2 artiklassa säädetään velkainstrumentteja koskevista kelpoisuusvaatimuksista muun muassa, että ne ovat ”euromääräisiä” ja niiden liikkeeseenlaskijoina ovat kyseiset keskushallinto tai julkisyhteisöt.

Päätöksellä 2010/281 perustetun velkainstrumenttien osto-ohjelman mukaisesti EKP ja euroalueen kansalliset keskuspankit hankkivat omistukseensa valtion, mukaan lukien Kreikan, velkainstrumentteja toukokuun 2010 ja maaliskuun 2011 sekä elokuun 2011 ja helmikuun 2012 välisenä aikana. Kreikan valtiovarainministeriön 15.2.2012 tekemästä päätöksestä nro 2/13203/0023A (FEK B’ 574), 20.2.2012 tekemästä päätöksestä nro 2/14328/0023A (FEK B’ 705) ja 21.2.2012 tekemästä päätöksestä nro 2/14949/0023A (FEK B’ 413) ilmenee, että tässä vaiheessa EKP omisti Kreikan velkainstrumentteja kokonaisnimellisarvoltaan 42732860000 euron, euroalueen kansalliset keskuspankit 13519799177,59 euron ja Euroopan investointipankki (EIP) 315350000 euron verran. Myös Euroopan unioni, jota Euroopan komissio edustaa, omisti Kreikan velkainstrumentteja kokonaisnimellisarvoltaan 106700000 euron verran, ja EIP hallinnoi osaa näistä velkainstrumenteista eli nimellisarvoltaan 55700000 euron määrää unionin nimissä ja lukuun. Näin ollen kyseiset institutionaaliset velkojat omistivat Kreikan velkainstrumentteja kokonaisnimellisarvoltaan 56674709177,59 euron verran.

Toukokuusta 2011 Kreikan valtio, euroalueen jäsenvaltiot ja useat Kreikan valtion velkojat aloittivat keskustelut sellaisen uuden rahoitustukiohjelman käyttöönotosta, jonka yleisenä tavoitteena oli mahdollistaa Kreikan valtion taloudellisen elinkelpoisuuden palauttaminen. Yksi näissä keskusteluissa tarkasteltu vaihtoehto oli Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely, jonka yhteydessä Kreikan valtion yksityiset velkojat vähentäisivät osaltaan maan velkataakkaa maksukyvyttömyyden välttämiseksi. Aluksi näissä keskusteluissa käsiteltiin kuitenkin yksityisten velkojien omistuksessa olevien Kreikan velkainstrumenttien erääntymispäivän mahdollista vapaaehtoista lykkäämistä.

Saksan valtiovarainministeri lähetti 6.6.2011 EKP:lle, IMF:lle ja muille euroalueen jäsenvaltioiden valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän suositteli velkainstrumenttien vaihtoa, jolla lykättäisiin yksityisten velkojien omistuksessa olevien Kreikan velkainstrumenttien erääntymispäivää seitsemällä vuodella.

Kreikan valtion rahoitustilanteesta 20.6.2011 pidetyn kokouksen jälkeen euroryhmä antoi julkilausuman, jossa todettiin muun muassa seuraavaa:

”Vaikea rahoitustilanne huomioon ottaen [Helleenien tasavallan] palaaminen yksityisille markkinoille vuoden 2012 alkuun mennessä vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Ministerit ovat sopineet, että tarvittava lisärahoitus hankitaan sekä julkisista että yksityisistä lähteistä, ja ovat tyytyväisiä lähestymistapaan, jolla pyritään yksityisen sektorin vapaaehtoiseen osallistumiseen järjestelemällä uudelleen epävirallisesti ja vapaaehtoisesti [Helleenien tasavallan] nykyisiä lainoja, jotta saavutetaan ohjelmassa vaaditun vuosittaisen rahoituksen huomattava vähennys ja vältetään velanhoidon osittainen laiminlyöminen.”

Eurooppa-neuvosto käsitteli 23. ja 24.6.2011 pitämässään kokouksessa Kreikan valtion rahoitustilannetta ja totesi tästä muun muassa seuraavaa:

”14. Eurooppa-neuvosto kehottaa [Kreikan] viranomaisia jatkamaan määrätietoisesti tarvittavien mukautustoimien toteuttamista, jotta [Kreikan valtio] pääsee kestävälle uralle. Tulevina päivinä on kiireellisesti viimeisteltävä kokonaisvaltainen uudistuspaketti, josta sovitaan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa, ja saatava Kreikan parlamentin hyväksyntä keskeisille julkisen talouden strategiaa koskeville laeille sekä yksityistämistoimille. Kunhan Kreikan hallitus on esittänyt Kreikan pääministerin mainitseman pyynnön, näillä edellytyksillä voidaan [sekä] vahvistaa keskeiset parametrit uudelle ohjelmalle, jota Kreikan kumppanit euroalueella ja Kansainvälinen valuuttarahasto yhdessä tukevat nykyisten käytäntöjen mukaisesti [että] myöntää seuraava lainaerä heinäkuussa [2011] Kreikan [valtion] rahoitustarpeiden edellyttämässä aikataulussa.

15. Euroalueen valtion- tai hallitusten päämiehet ovat sitä mieltä, että tarvittava lisärahoitus hankitaan sekä julkisista että yksityisistä lähteistä. He vahvistavat euroryhmässä 20. kesäkuuta 2011 päätetyn lähestymistavan, jossa pyritään yksityisen sektorin vapaaehtoiseen osallistumiseen siten, että Kreikan [valtion] nykyisiä erääntyviä lainoja järjestellään uudelleen epävirallisesti ja vapaaehtoisesti, jotta saavutetaan ohjelmassa vaaditun vuosittaisen rahoituksen huomattava vähennys ja vältetään SD-luokitus (velanhoito osittain laiminlyöty).”

Ranskassa liiketoimintaa harjoittavia pankkeja edustava Ranskan pankkiliitto (Fédération bancaire française) lähetti Ranskan tasavallan talous-, valtiovarain- ja teollisuusministerille 24.6.2011 kirjeen, jossa se ehdotti muun muassa yksityisten omistamien erääntyneiden Kreikan velkainstrumenttien erääntymispäivän pidentämistä 30 vuoteen sillä edellytyksellä, ettei EKP myisi omistamiaan Kreikan velkainstrumentteja kyseisen ajan kuluessa.

Kansainvälinen rahoitusinstituutti (IIF) totesi 1.7.2011 päivätyssä lehdistötiedotteessaan muun muassa seuraavaa:

”Kansainvälisen rahoitusinstituutin hallitus työskentelee jäsentensä ja muiden rahoituslaitosten, julkisen sektorin ja Kreikan viranomaisten kanssa paitsi tarjotakseen [Helleenien tasavallalle] huomattavaa tukea kassavirran kohentamiseen myös luodakseen perustan kestävämmälle velallisasemalle.

Yksityinen rahoitusyhteisö on valmis toimimaan vapaaehtoisesti, yhteistyössä, läpinäkyvästi ja laajamittaisesti tukeakseen [Helleenien tasavaltaa], koska olosuhteet ovat ainutlaatuiset ja poikkeukselliset. – –

Yksityisten sijoittajien osuus täydentää rahoitustukea ja julkista rahoitusta, ja se koskee vain rajoitettua määrää velkainstrumentteja – –”

IFI esitti 21.7.2011 velkainstrumenttien vaihto-ohjelmaa ja erääntymispäivien pidentämistä koskevan ehdotuksen. Ohjelman tavoitteena oli Kreikan olemassa olevien velkainstrumenttien vaihtaminen neljään erilaiseen instrumenttiin ja sen lisäksi julkisen sektorin määrittelemä Kreikan valtionvelan takaisinostojärjestely eli toisin sanoen ensinnäkin nimellisarvoon liikkeeseen laskettujen velkainstrumenttien vaihtaminen 30 vuoden velkainstrumenttiin, toiseksi nimellisarvoon liikkeeseen laskettujen velkainstrumenttien tarjoaminen sillä edellytyksellä, että erääntynet velkainstrumentit muunnetaan 30 vuoden velkainstrumenteiksi, kolmanneksi nimellisarvon alittavaan hintaan liikkeeseen laskettujen velkainstrumenttien vaihtaminen 30 vuoden velkainstrumenttiin ja neljänneksi nimellisarvoltaan alennettujen velkainstrumenttien vaihtaminen 15 vuoden velkainstrumenttiin.

18	Euroalueen valtion- tai hallitusten päämiehet ja unionin toimielimet kokoontuivat 21.7.2011 käsittelemään toimenpiteitä, joita oli toteutettava euroalueelle aiheutuneiden vaikeuksien ratkaisemiseksi.

Niiden 21.7.2011 päivätyssä yhteisessä lausumassa todettiin muun muassa seuraavaa:

”1. Suhtaudumme myönteisesti toimenpiteisiin, joita Kreikan hallitus on toteuttanut vakaannuttaakseen julkisen taloutensa ja tehdäkseen talousuudistuksia, sekä uuteen toimenpidesarjaan, mukaan lukien yksityistäminen, jonka Kreikan parlamentti taannoin hyväksyi. Nämä toimenpiteet ovat ennennäkemättömiä ponnistuksia, jotka ovat kuitenkin välttämättömiä, jotta Kreikan talous löytäisi kestävän kasvun tien. Olemme tietoisia ponnistuksista, joita sopeutustoimet vaativat Kreikan kansalaisilta, ja vakuuttuneita siitä, että nämä uhraukset ovat väistämättömiä talouden elpymiseksi ja edistävät maan tulevaa vakautta ja vaurautta.

2. Sovimme tukevamme [Helleenien tasavaltaa] koskevaa uutta ohjelmaa ja kattavamme IMF:n ja yksityisen sektorin vapaaehtoisen osuuden ansiosta rahoituksen alijäämän täysimääräisesti. Julkisen rahoituksen kokonaismääräksi arvioidaan noin 109 miljardia. Tällä ohjelmalla pyritään erityisesti korkokannan alentamisen ja takaisinmaksuaikojen pidentämisen avulla saamaan velkaantuneisuus huomattavasti kestävämmälle tasolle ja kohentamaan [Helleenien tasavallan] pääomitusprofiilia. Pyydämme IMF:ää edelleen rahoittamaan osaltaan uutta [Helleenien tasavaltaa] koskevaa ohjelmaa. Aiomme käyttää ERVV:tä rahoitusvälineenä seuraavan lainannoston yhteydessä. Seuraamme erittäin tarkasti ohjelman täsmällistä täytäntöönpanoa [Euroopan] komission EKP:n ja IMF:n kanssa toteuttaman säännöllisen arvioinnin perusteella.

– –

5. Rahoitussektori ilmoitti, että se oli valmis tukemaan [Helleenien tasavaltaa] vapaaehtoisuuden pohjalta käyttämällä eri mahdollisuuksia, joiden avulla voidaan vielä vahvistaa toimintakykyä kattavasti. Yksityisen sektorin netto-osuudeksi arvioidaan 37 miljardia euroa – –. Erillistakaus myönnetään tukemaan takauksen laatua sen jatkuvan käytön mahdollistamiseksi, jotta Kreikan pankit voivat osallistua eurojärjestelmän likviditeettioperaatioihin. Annamme asianmukaiset varat, jotta Kreikan pankkeja voidaan tarvittaessa pääomittaa uudelleen.”

20	Yksityisen sektorin osallistumisesta todetaan 21.7.2011 päivätyn yhteisen lausuman 6 kohdassa seuraavaa: ”Täsmennettäköön yleisesti euroalueen yksityissektorin osallistumisesta, että [Helleenien tasavalta] tarvitsee poikkeuksellisen ja hyvin erityisen ratkaisun.”

IMF julkaisi 21.10.2011 Kreikan valtionvelkaa koskevan kestävyysanalyysin, jossa todettiin muun muassa seuraavaa:

”Nyt kaavaillulla yksityisen sektorin osallistumisen [(private sector involvement)] syventämisellä voi myös olla keskeisen tärkeä rooli [Helleenien tasavallan] velkaantuneisuuden saamisessa kestävälle tasolle – –. Velkakehityksessä tapahtuvien parannusten mahdollisen laajuuden ja niistä julkiseen rahoitukseen kohdistuvien mahdollisten vaikutusten arvioimiseksi voidaan ottaa huomioon esimerkkiskenaarioita, joissa käytetään nimellisarvon alittavaan hintaan liikkeeseen laskettuja velkainstrumentteja, joiden tuotto-odotus on 6 prosenttia ilman vakuuksia. Tulokset osoittavat, että leikkaamalla velan arvosta 50 [prosentin] velan määrää voidaan alentaa vain vähän yli 120 prosenttiin] suhteessa BKT:hen vuoden 2020 [loppuun mennessä]. Kun otetaan huomioon, että markkinoille pääsy on edelleen viivästynyt, arviolta 114 miljardin euron mittava julkinen lisärahoitus (käyttäen perusteena sovellettavia markkinoille pääsyä koskevia oletuksia) on edelleen tarpeen. Velan määrän vähentämiseksi entisestään yksityisen sektorin osuutta on välttämätöntä kasvattaa (velan määrä laskemiseksi alle 110 [prosenttiin] suhteessa BKT:hen vuoteen 2020 [mennessä] nimellisarvoa on alennettava vähintään 60 [prosenttia] ja/tai julkiseen sektoriin on sovellettava suotuisampia rahoitusehtoja). Tässä tapauksessa tarvittavan julkisen lisärahoituksen määrää voitaisiin vähentää noin 109 miljardiin euroon – –”

Euroalueen valtion- tai hallitusten päämiehet totesivat 26.10.2011 pitämässään huippukokouksessa annetussa julkilausumassa muun muassa seuraavaa:

”12. Yksityisen sektorin osallistumisella on keskeisen tärkeä rooli, jotta [Helleenien tasavallan] velkaantuneisuus saadaan kestävälle tasolle. Tästä syystä olemme tyytyväisiä keskusteluihin, joita on käynnissä [Helleenien tasavallan] ja sen yksityisten sijoittajien välillä ja joissa pyritään löytämään ratkaisu yksityisen sektorin osallistumisen syventämiseksi. Samaan aikaan Kreikan taloutta koskevan kunnianhimoisen uudistusohjelman kanssa yksityisen sektorin osallistumisella pitäisi taata Kreikan velan ja BKT:n välisen suhteen pienentyminen, tavoitteena 120 prosentin suhde vuoteen 2020 mennessä. Tässä tarkoituksessa kehotamme [Helleenien tasavaltaa], yksityisiä sijoittajia ja kaikkia asianomaisia osapuolia ottamaan käyttöön velkainstrumenttien vapaaehtoisen vaihdon siten, että nimellisleikkaus on 50 prosenttia yksityisten sijoittajien hallussa olevan Kreikan velan nimellisarvosta. Euroalueen jäsenvaltiot osallistuvat kaikkiin toimenpiteisiin, jotka liittyvät yksityisen sektorin osallistumiseen, 30 miljardilla eurolla. Tämän perusteella julkinen sektori on valmis antamaan ohjelman perusteella enintään 100 miljardin euron lisärahoituksen vuoteen 2014 saakka, mukaan lukien Kreikan pankkien edellyttämä pääomitus. Uudesta ohjelmasta pitäisi päättää vuoden 2011 loppuun mennessä, ja velkainstrumenttien vaihto pitäisi toteuttaa vuoden 2012 alussa. Pyydämme IMF:ää osallistumaan edelleen Kreikan uuden ohjelman rahoitukseen.”

Kreikan valtiovarainministeriön 17.11.2011 päivätyn lehdistötiedotteen mukaan kyseinen ministeriö oli aloittanut neuvottelut Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden kanssa valmistellakseen tällaisten velkainstrumenttien vapaaehtoista vaihtoa siten, että yksityisten sijoittajien hallussa olevan Kreikan velan nimellisarvoon tehdään nimellinen 50 prosentin leikkaus, kuten todetaan Euroalueen valtion- tai hallitusten päämiesten 26.10.2011 antaman julkilausuman 12 kohdassa.

Kreikan valtio pyysi 2.2.2012 SEUT 127 artiklan 4 kohdan, luettuna yhdessä SEUT 282 artiklan 5 kohdan kanssa, nojalla EKP:tä antamaan lausunnon ehdotuksesta Kreikan valtion liikkeeseen laskemiin tai takaamiin jälkimarkkinakelpoisiin velkainstrumentteihin sovellettavien ehtojen muuttamista koskevien sääntöjen käyttöönotosta niiden haltijoiden kanssa tehtävissä sopimuksissa koskevaksi Kreikan laiksi 4050/2012, jotta Kreikan valtionvelka voitaisiin järjestellä uudelleen erityisesti ”yhteistoimintalausekkeiden” (collective action clauses, jäljempänä yhteistoimintalausekkeet) soveltamisen perusteella.

Yhtäältä EKP ja euroalueen kansalliset keskuspankit ja toisaalta Kreikan valtio tekivät 15.2.2012 vaihtosopimuksen, jonka kohteena oli EKP:n ja kansallisten keskuspankkien hallussa olevien Kreikan velkainstrumenttien vaihto sellaisia Kreikan uusia velkainstrumentteja vastaan, joilla oli samat nimellisarvot ja korko sekä samat koronmaksupäivät ja takaisinmaksupäivät mutta eri sarjanumerot (ISIN-koodit) ja päiväykset kuin vaihdettavilla velkainstrumenteilla (jäljempänä 15.2.2012 tehty vaihtosopimus).

EKP antoi 17.2.2012 lausunnon CON/2012/12 Kreikan valtion liikkeeseen laskemista tai takaamista jälkimarkkinakelpoisista velkainstrumenteista. Kyseisestä lausunnosta ilmenee ensinnäkin, että on ”tärkeää, että jäsenvaltiot pystyvät aina noudattamaan velvoitteitaan, myös rahoitusvakauden takaamista varten”, toiseksi, että ”Helleenien tasavallan tapaus on poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen” (2.1 kohta), kolmanneksi, että lakiehdotuksen tavoitteena on edistää yksityisen sektorin osallistumista ja erityisesti ottaa käyttöön menettely, jolla voidaan helpottaa yhteistoimintalausekkeiden mukaisesti neuvotteluja Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden kanssa ja heidän suostumuksensa saamista Helleenien tasavallan tekemään velkainstrumenttien vaihtoa koskevaan tarjoukseen sekä siten mahdollistaa mahdollinen Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely (2.2 kohta), neljänneksi, että ”EKP on tyytyväinen siihen, että tällaisen vaihdon ehdot ovat Helleenien tasavallan ja velkainstrumenttien haltijoiden edustajien välisten neuvottelujen tulosta” (2.3 kohta), viidenneksi, että ”yhteistoimintalausekkeiden käyttö velkainstrumenttien vaihdon saavuttamismenetelmänä on pitkälti yleisen käytännön mukaista” (2.4 kohta) ja kuudenneksi, että ”Helleenien tasavallan hallitus on yksin vastuussa tarvittavien toimien toteuttamisesta lopulta velkakestävyyden takaamiseksi” (2.6 kohta).

Neuvottelujen päätyttyä antamassaan 21.2.2012 päivätyssä lehdistötiedotteessa Kreikan valtiovarainministeriö yhtäältä julkisti suunniteltua Kreikan velkainstrumenttien vapaaehtoista vaihtoa koskevan toimenpiteen eli yksityisen sektorin osallistumisen olennaiset piirteet ja toisaalta ilmoitti tähän tarkoitetun lain valmistelusta ja antamisesta. Tämän toimenpiteen oli tarkoitus käsittää tiettyjen Kreikan velkainstrumenttien yksityisille haltijoille kohdistettu sopimispyyntö ja kehotus vaihtaa nämä velkainstrumentit uusiin velkainstrumentteihin, joiden nimellisarvo oli 31,5 prosenttia vaihdetun velan nimellisarvosta, sekä ERVV:n liikkeeseen laskemiin velkainstrumentteihin, jotka erääntyivät 24 kuukauden kuluttua ja joiden nimellisarvo oli 15 prosenttia vaihdetun velan nimellisarvosta, ja Kreikan valtion oli määrä luovuttaa nämä eri velkainstrumentit sopimuksen tekemisen yhteydessä. Lisäksi jokaisen tähän vaihtoon osallistuvan yksityisen sijoittajan oli määrä saada BKT:hen sidottuja liikuteltavissa olevia Kreikan valtion vakuuksia, joiden nimellisarvo oli yhtä suuri kuin uusien velkainstrumenttien.

Euroryhmän samana päivänä antamassa julkilausumassa todetaan muun muassa seuraavaa:

”Euroryhmä kiinnittää huomiota siihen, että Kreikan viranomaiset ja yksityinen sektori ovat päässeet sopimukseen vaihtotarjouksen yleisistä ehdoista kaikkia yksityisen sektorin velkainstrumenttien haltijoita koskevan yksityisen sektorin osallistumisen perusteella. Tällä sopimuksella taataan 53,5 prosentin leikkaus. Euroryhmä arvioi, että tämä sopimus on asianmukainen perusta Kreikan valtion velkainstrumenttien haltijoille annettavalle vaihtokehotukselle (PSI). Yksityisen sektorin osallistumisen onnistuminen on välttämätön ennakkoedellytys ohjelmalle, jonka on tarkoitus seurata tämänhetkistä ohjelmaa. Euroryhmä luottaa siihen, että yksityiset velkojat osallistuvat merkittävässä määrin velkainstrumenttien vaihtoon, mikä edistäisi huomattavalla tavalla [Helleenien tasavallan] velan kestävyyttä.

– –

Euroryhmä kiinnittää huomiota siihen, että Kreikan valtion velkainstrumentit ovat eurojärjestelmän – – hallussa yleisen edun vuoksi. Euroryhmä kiinnittää huomiota siihen, että tuotot, joita koituu eurojärjestelmän hallussa olevista Kreikan valtion velkainstrumenteista, tuloutetaan EKP:lle ja [kansallisille keskuspankeille]. EKP:n voitot suoritetaan [kansallisille keskuspankeille] EKP:n voitonjakoa koskevien perussäännön määräysten mukaisesti. [Kansallisten keskuspankkien] voitot suoritetaan euroalueen jäsenvaltioille voitonjakoa koskevien [kyseisten pankkien] perussääntöjen määräysten mukaisesti.

– –

Julkisen ja yksityisen sektorin osuuksilla on taattava [Helleenien tasavallan] julkisen velan saaminen lasku-uralle siten, että se on 120,5 prosenttia BKT:sta vuoteen 2020 mennessä. Tällä perusteella ja jos ohjelman mukaisesti määritellyt poliittiset ehdot täytetään pysyvästi, euroryhmä vahvistaa euroalueen jäsenvaltioiden olevan valmiita ERVV:n avulla ja siinä toivossa, että IMF:n antaa huomattavan panoksen, järjestämään määrältään enintään 130 miljardin euron julkisen lisärahoitusohjelman vuoteen 2014 [mennessä].

On selvää, että lainanannot yksityisen sektorin osallistumista koskevien toimien toteuttamista varten ja lopullinen päätös [uuden] ohjelman vakuuksien hyväksymisestä riippuvat yksityisen sektorin osallistumista koskevien toimien onnistumisesta ja siitä, että euroryhmä vahvistaa troikan tekemän arvioinnin perusteella ennalta sovittujen toimien oikeudellisen täytäntöönpanon [Helleenien tasavallassa]. Julkinen sektori esittää kantansa sen rahoitusavun tarkasta määrästä, joka on määrä antaa Kreikan [uuden] ohjelman mukaisesti maaliskuun alussa, kunhan yksityisen sektorin osallistumisen tulokset ovat tiedossa ja ennalta sovitut toimet on pantu täytäntöön.

Toistamme sitoutuvamme asianmukaisen tuen antamiseen [Helleenien tasavallalle] ohjelman ajan ja sen jälkeen siihen saakka, kunnes se on päässyt palaamaan markkinoille, ja edellyttäen, että se täyttää täysin sopeutusohjelman vaatimukset ja tavoitteet.”

Kreikan parlamentti hyväksyi Kreikan valtion liikkeeseen laskemien tai takaamien velkainstrumenttien muuttamisesta niiden haltijoiden suostumuksella ja yhteistoimintalausekkeisiin perustuvan menettelyn käyttöönotosta 23.2.2012 lain 4050/2012 (nomós 4050/2012, Kanónes tropopoiíseos títlon, ekdóseos í engyíseos tou Ellinikoú Dimosíou me symfonía ton Omologioúchon; FEK A’ 36). Ehdotetuista muutoksista oli yhteistoimintalausekkeisiin perustuvan menettelyn nojalla tarkoitus tulla oikeudellisesti sitovia jokaisen sellaisten velkainstrumenttien haltijan osalta, joista säädettiin Kreikan oikeudessa ja jotka oli laskettu liikkeeseen 31.12.2011 mennessä, sellaisina kuin ne on yksilöity yksityisen sektorin osallistumista koskevat kehotukset hyväksyvässä Kreikan ministerineuvoston toimessa, jos nämä muutokset hyväksytään kokonaisuutena ja sarjoja erottelematta velkainstrumenttien haltijoiden määräenemmistöllä, joka edustaa vähintään kahta kolmasosaa yhteistoimintalausekkeisiin perustuvaan menettelyyn osallistuvien velkainstrumenttien nimellisarvosta. Lain 4050/2012 johdanto-osassa todetaan lisäksi muun muassa, että ”EKP ja eurojärjestelmän muut jäsenet ovat tehneet erikseen sopimuksia [Helleenien tasavallan] kanssa välttääkseen sen, että vaarannettaisiin niiden tehtävä ja institutionaalinen rooli samoin kuin [EKP:n] rooli rahapolitiikan laatimisessa, sellaisena kuin ne ilmenevät perussopimuksessa”.

30	Kreikan valtiovarainministeriön 24.2.2012 päivätyssä lehdistötiedotteessa täsmennettiin yksityisiä sijoittajia koskevaan velkainstrumenttien vapaaehtoiseen vaihtoon, jonka nimellisarvo on noin 206 miljardia euroa, sovellettavat edellytykset viittaamalla lakiin 4050/2012.

31	Velkainstrumenttien vapaaehtoiseen vaihtoon liittyvän tarjouksen voimassaolo päättyi 8.3.2012.

32	Kreikan valtiovarainministeriön 9.3.2012 päivätyssä lehdistötiedotteessa todettiin laissa 4050/2012 säädettyjen edellytysten lähtökohtaisesti täyttyvän ja ilmoitettiin, missä suhteessa yksityiset velkojat olivat hyväksyneet vaihtotarjouksen.

Tältä osin siinä todettiin muun muassa seuraavaa:

”[Helleenien] tasavallan liikkeeseen laskemien tai takaamien velkainstrumenttien haltijat, joilla oli niitä hallussaan noin 172 miljardin euron arvosta, antoivat velkainstrumenttinsa vaihdettaviksi tai hyväksyivät suunnitellut muutokset vastatessaan [Helleenien] tasavallan 24.2.2012 esittämiin kehotuksiin ja sopimispyyntöihin.

[Helleenien] tasavallan noin 177 miljardin euron arvosta liikkeeseen laskemista velkainstrumenteista, joihin sovelletaan Kreikan oikeutta ja jotka olivat kehotusten kohteena, [Helleenien] tasavalta sai velkainstrumenttien haltijoilta vaihtotarjouksia ja suostumuksia noin 152 miljardin euron nimellisarvosta, mikä vastaa 85,8:aa prosenttia näiden velkainstrumenttien jäljellä olleesta nimellisarvosta. Ne, joilla oli hallussaan 5,3 prosenttia näiden velkainstrumenttien vielä jäljellä olleesta nimellisarvosta, reagoivat sopimispyyntöihin, mutta eivät hyväksyneet ehdotettuja muutoksia. [Helleenien] tasavalta ilmoitti julkisen sektorin velkojilleen aikovansa sen jälkeen, kun menettelyä lain 4050/2012 nojalla hallinnoiva [Kreikan keskuspankki] on vahvistanut ja varmentanut ne, hyväksyä annetut suostumukset ja muuttaa kaikkien Kreikan oikeuden soveltamisalaan kuuluvien velkainstrumenttiensa ehtoja, myös niiden, joita ei ole annettu vaihdettavaksi edellä mainitun lain mukaisesti. Näin ollen [Helleenien] tasavalta ei aio pidentää Kreikan oikeuden soveltamisalaan kuuluvien velkainstrumenttiensa kehotusajanjaksoa.

– – Jos Kreikan oikeuden soveltamisalaan kuuluviin velkainstrumentteihin ehdotetut muutokset hyväksytään, vaihdettavien ja muiden [muun kuin Kreikan oikeuden soveltamisalaan kuuluvien] velkainstrumenttien, jotka ovat kehotusten kohteena ja joista Helleenien tasavalta on saanut vaihtotarjouksia ja suunniteltujen muutosten suostumuksia, kokonaisnimellisarvo oli 197 miljardia euroa eli 95,7 prosenttia kehotuksen kohteena olevien velkainstrumenttien kokonaisnimellisarvosta.”

Kantajina olevat QI ja muut luonnolliset henkilöt, joiden nimet ovat liitteessä, osallistuivat Kreikan velkainstrumenttien haltijoina Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn lain 4050/2012 mukaisesti toteutettujen yksityisen sektorin osallistumisen ja yhteistoimintalausekkeiden nojalla kieltäydyttyään omien lausumiensa mukaan velkainstrumenttiensa vaihtotarjouksesta.

[– –]

Oikeudellinen arviointi

Vastuuseen joutuminen sopimussuhteen ulkopuolisen unionin ja EKP:n vastuun synnyttävistä riidanalaisista menettelyistä

Sopimussuhteen ulkopuolisen unionin ja EKP:n vastuun syntymisen edellytykset

SEUT 340 artiklan toisen kohdan mukaan unioni korvaa sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella toimielintensä ja henkilöstönsä tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti. SEUT 340 artiklan kolmannen kohdan mukaan myös EKP korvaa pankin itsensä tai sen henkilöstön tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti.

Näissä määräyksissä tarkoitettu sopimussuhteen ulkopuolinen unionin tai EKP:n vastuu syntyy seuraavien edellytysten täyttyessä: unionin toimielimen tai EKP:n moitittu menettely on lainvastaista, vahinko on tosiasiassa syntynyt ja toimielimen tai EKP:n menettelyn ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys (ks. tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 79 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 68 kohta).

Sopimussuhteen ulkopuolisen unionin ja EKP:n vastuun ei voida katsoa syntyvän, mikäli SEUT 340 artiklan toisessa ja kolmannessa kohdassa määritellyn korvausvelvollisuuden kaikki edellytykset eivät täyty (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2008, FIAMM ym. v. neuvosto ja komissio, C-120/06 P ja C-121/06 P, EU:C:2008:476, 165 ja 166 kohta; määräys 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C-571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Sitä vastoin vahingoista, jotka kansalliset viranomaiset ovat aiheuttaneet, voivat olla vastuussa ainoastaan nämä kansalliset viranomaiset, ja ainoastaan kansallisilla tuomioistuimilla on toimivalta määrätä korvattavaksi nämä vahingot. Tästä seuraa, että sen määrittämiseksi, ovatko unionin tuomioistuimet toimivaltaisia, on tarkastettava, onko lainvastaisuus, johon on vedottu korvausvaatimuksen tueksi, tapahtunut unionin toimielimessä, ja ettei sitä voida katsoa kansallisen viranomaisen syyksi (ks. tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 106 ja 107 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Unionin vastuun syntyminen edellyttää siis, että riidanalaiseen menettelyyn syyllistyy SEUT 340 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu ”toimielin”, jolla ei tarkoiteta yksinomaan SEU 13 artiklan 1 kohdassa lueteltuja unionin toimielimiä, vaan niihin kuuluvat myös kaikki muut perussopimuksilla perustetut unionin elimet ja laitokset, joiden tarkoituksena on myötävaikuttaa unionin tavoitteiden toteuttamiseen (ks. tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 80 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Käsiteltävässä asiassa kantajat arvostelevat useita unionin toimielimiä, elimiä ja laitoksia, joihin ne katsovat komission, EKP:n, Eurooppa-neuvoston, neuvoston, euroryhmän, eurojärjestelmän ja EIP:n kuuluvan, lainvastaisista menettelyistä, jotka liittyvät kantajien mukaan yksityisen sektorin osallistumiseen ja yhteistoimintalausekkeiden käyttöönottoon (jäljempänä riidanalaiset toimenpiteet) sekä siihen, että julkisen sektorin velkojat suljettiin pois Kreikan julkisen velan uudelleenjärjestelystä, ja joista ne katsovat joko unionin tai EKP:n olevan vastuussa.

[– –]

Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

On aluksi todettava, että pelkästään se, etteivät muun muassa euroryhmän tai Eurooppa-neuvoston julkilausumat taikka EKP:n lausunnot ole oikeudellisesti velvoittavia, ei ole riittävä peruste katsoa suoralta kädeltä, etteivät unioni tai EKP ole sopimussuhteen ulkopuolisessa vastuussa jonkin unionin toimielimen tai EKP:n toiminnan vuoksi edellä 46 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla, kun otetaan huomioon, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jokainen vahingon syynä oleva menettely voi synnyttää kyseisen vastuun. Jos unionin tuomioistuimet eivät voisi arvioida unionin toimielimen tai laitoksen menettelyn laillisuutta, SEUT 268 ja SEUT 340 artiklan toisen ja kolmannen kohdan mukaiselta menettelyltä riistettäisiin sen tehokas vaikutus (ks. vastaavasti tuomio 23.3.2004, oikeusasiamies v. Lamberts, C‑234/02 P, EU:C:2004:174, 50–52 sekä 60 ja 61 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tästä seuraa, että komissio ja EKP eivät voi vedota ennen 23.3.2004 annettua tuomiota oikeusasiamies vastaan Lamberts (C‑234/02 P, EU:C:2004:174) muodostuneeseen oikeuskäytäntöön, jossa vahingonkorvauskanteet jätettiin tutkimatta pelkästään sillä perusteella, että lainvastaisuus, johon vedottiin, liittyi toimeen, jolla ei ollut oikeusvaikutuksia (ks. tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Euroryhmän 20.6.2011 ja 21.2.2012 antamien julkilausumien luonteesta ja vaikutuksista on lisäksi ensinnäkin muistettava, että euroryhmä perustettiin muodollisesti jäsenvaltioiden talouspolitiikan yhteensovittamisesta talous- ja rahaliiton kolmannessa vaiheessa sekä EY:n perustamissopimuksen 109 ja 109 b artiklasta 13.12.1997 annetulla Eurooppa-neuvoston päätöslauselmalla (EYVL 1998, C 35, s. 1), jonka nojalla ”euroalueeseen osallistuvien jäsenvaltioiden ministerit voivat kokoontua epävirallisesti keskustelemaan kysymyksistä, jotka liittyvät heille kuuluviin, yhteisestä rahasta johtuviin erityisiin vastuualueisiin” ja ”komissio ja tarvittaessa [EKP] kutsutaan näihin kokouksiin” (6 kohta). Euroryhmä perustettiin hallitustenvälisenä ja unionin toimielinjärjestelmän ulkopuolisena elimenä, jossa jäsenvaltioiden, joiden rahayksikkö on euro, ministerit voisivat keskustella näkökannoistaan ja yhdenmukaistaa niitä sellaisten kysymysten osalta, jotka liittyvät yhteistä rahaa koskeviin yhteisiin tehtäviin. Se toimii näin ollen yhteytenä kansallisen tason ja unionin tason välillä, kun sovitetaan yhteen jäsenvaltioiden, joiden rahayksikkö on euro, valtioiden talouspolitiikkoja (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 84 kohta).

Euroryhmä ei nimittäin kuulu neuvoston eri kokoonpanoihin, jotka on lueteltu 1.12.2009 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2009/937/EU (EUVL 2009, L 325, s. 35) hyväksytyn neuvoston työjärjestyksen liitteessä I ja joiden luetteloon viitataan SEU 16 artiklan 6 kohdassa. Näin ollen euroryhmää ei voida rinnastaa neuvoston kokoonpanoihin eikä sen voida katsoa kuuluvan unionin elimiin ja laitoksiin. Euroryhmällä on päinvastoin epävirallinen luonne, joka selittyy sen perustamisen tarkoituksella, jona on antaa talous- ja rahaliitolle hallitustenvälinen yhdenmukaistamisväline vaikuttamatta kuitenkaan neuvoston, joka on talouden alan päätöksentekomenettelyn ytimessä unionin tasolla, rooliin tai EKP:n riippumattomuuteen. Myöskään se, että komissio ja EKP osallistuvat muun muassa SEUT 137 artiklan ja euroryhmästä tehdyn pöytäkirjan N:o 14 nojalla euroryhmän kokouksiin, ei muuta sen eikä sen julkilausumien hallitustenvälistä luonnetta, eikä sen julkilausumia voida pitää näiden kahden unionin toimielimen päätöksentekovallan ilmauksena. Euroryhmällä ei siten ole unionin oikeusjärjestyksessä minkäänlaista omaa toimivaltaa, koska pöytäkirjassa N:o 14 olevassa 1 artiklassa ainoastaan todetaan, että sen kokoukset pidetään tarvittaessa ja niissä keskustellaan aiheista, jotka liittyvät yhteistä rahaa koskeviin jäsenvaltioiden, joiden rahayksikkö on euro, ministerien erityisiin tehtäviin, missä yhteydessä on selvää, että heillä on nämä tehtävät vain sen vuoksi, että he ovat toimivaltaisia kansallisella tasolla (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2016, Mallis ym. v. komissio ja EKP, C‑105/15 P–C‑109/15 P, EU:C:2016:702, 57 ja 61 kohta ja tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 87–89 kohta).

Tästä seuraa, että riippumatta euroryhmän 20.6.2011 ja 21.2.2012 antamien julkilausumien sisällöstä ja niiden mahdollisista vaikutuksista niistä ei voida asettaa vastuuseen joko unionia tai EKP:tä, joten unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole toimivaltaa tutkia niiden lainmukaisuutta myöskään vahingonkorvauskanteen yhteydessä sen arvioimiseksi, onko euroryhmälle syntynyt sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu.

On toiseksi todettava, että euroryhmän hallitustenvälisen luonteen vuoksi edellä esitettyjä euroryhmän julkilausumiin liittyviä toteamuksia sovelletaan välttämättä soveltuvin osin ja sitäkin suuremmalla syyllä euroalueen valtioiden tai hallitusten päämiesten huippukokouksessa 26.10.2011 annettuun yhteiseen julkilausumaan (ks. vastaavasti julkisasiamies Pitruzzellan ratkaisuehdotus neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:390, 81 kohta). Näin ollen mainittua julkilausumaa ei voida pitää unionin toimena tai toimena, josta sen voitaisiin katsoa olevan vastuussa, joten unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole myöskään toimivaltaa tutkia sen lainmukaisuutta sen arvioimiseksi, onko syntynyt sopimussuhteen ulkopuolinen unionin vastuu.

On kolmanneksi todettava, että on tosin totta, että euroalueen valtioiden tai hallitusten päämiesten 21.7.2011 antama yhteinen julkilausuma ylittää edellä 72–75 kohdassa tarkoitettujen julkilausumien pelkästään hallitustenväliset puitteet siltä osin kuin siinä edellytetään mainittujen toimielinten osallistumista. Ei siis voida sulkea pois sitä, että unioni olisi ainakin osaksi vastuussa mainitusta julkilausumasta. Siltä osin kuin on kyse julkilausuman sisällöstä siinä kuitenkin ainoastaan vahvistetaan mainitun huippukokouksen osallistujien tahto tukea Kreikan valtiota koskevaa uutta rahoitustukiohjelmaa ja kattaa IMF:n ja yksityisen sektorin vapaaehtoisen osuuden ansiosta [sen] rahoituksen alijäämä täysimääräisesti (2 kohta). Julkilausuman 5 kohdassa pannaan lisäksi merkille rahoitussektorin halu tukea Kreikan valtiota vapaaehtoisuuden pohjalta ja arvioidaan yksityisen sektorin netto-osuudeksi – – 37 miljardia euroa. Mainitun julkilausuman 6 kohdassa täsmennetään yksityisen sektorin osallistumisesta, että Kreikan valtio tarvitsee poikkeuksellisen ja hyvin erityisen ratkaisun. Kyseisessä julkilausumassa ei siis ole mitään sellaista mainintaa Kreikan velkainstrumenttien yksityisten haltijoiden mahdollisesta pakollisesta osallistumisesta Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn, jonka perusteella voitaisiin todeta, että julkilausuman sisällön ja sen vahingon välillä, jota kantajat väittävät itselleen aiheutuneen, on syy-yhteys. Sitäkään suuremmalla syyllä julkilausuman ei voida katsoa olevan velvoittava siten, että sillä olisi asetettu sitova oikeudellinen velvoite saati velvoitettu Kreikan valtio panemaan täytäntöön riitautetut toimenpiteet. Tällaisen määräyksen puuttuminen ei missään tapauksessa sulje pois sitä, että Kreikan valtiolla on tiettyjä velkojiaan ja erityisesti euroalueen jäsenvaltioita ja IMF:ää kohtaan poliittisia ja jopa kansainvälisessä oikeudessa tarkoitettuja oikeudellisia velvoitteita, jotka johtuvat hallitustenvälisellä tasolla tehdyistä kahden- ja monenvälisistä sopimuksista (ks. erityisesti 3.5.2017 annetun tuomion Sotiropoulou ym. v. neuvosto, T-531/14, ei julkaistu, EU:T:2017:297, 7, 10 ja 11 kohdassa mainitut sopimukset), joiden valvonta ei kuulu unionin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan ja joiden lainmukaisuuttaa kantajat eivät riitauta käsiteltävässä asiassa, mutta joilla on tosin saattanut olla merkittävä vaikutus Kreikan valtion lainsäätäjän harkintavallan käyttöön erityisesti sen säätäessä lain 4050/2012.

77	Näin ollen riippumatta siitä, voidaanko unionin katsoa olevan vastuussa euroalueen valtioiden tai hallitusten päämiesten ja Euroopan unionin toimielinten 21.7.2011 antamasta yhteisestä julkilausumasta, se ei voi johtaa sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymiseen.

On neljänneksi todettava 23. ja 24.6.2011 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmien osalta, että SEU 13 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan toisessa luetelmakohdassa, luettuna yhdessä SEU 15 artiklan kanssa, tarkoitetusta Eurooppa-neuvoston asemasta johtuen unioni voidaan lähtökohtaisesti asettaa vastuuseen sen toimista ja toiminnasta, ja ne voivat siis synnyttää sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun. Tämä arvio ei kuitenkaan ratkaise ennalta etenkään niiden Eurooppa-neuvoston toimien oikeudellista luonnetta, jotka se toteuttaa SEU 15 artiklan 4 kohdan nojalla ja joiden kantajat katsovat olevan luonteeltaan päätöksen kaltaisia. Tältä osin komissio, EKP, Eurooppa-neuvosto ja neuvosto toteavat perustellusti, että mainittujen päätelmien sisältö ei anna viitteitä siitä, että ne ovat luonteeltaan tällainen päätös tai edes oikeudellisesti sitova asiakirja siinä mielessä, että niissä olisi velvoitettu Kreikan valtio panemaan täytäntöön riitautetut toimenpiteet. Eurooppa-neuvosto ainoastaan kehottaa päätelmiensä 14 kohdassa ”[Kreikan] viranomaisia jatkamaan määrätietoisesti tarvittavien mukautustoimien toteuttamista, jotta [Kreikan valtio] pääsee kestävälle uralle”, ja erityisesti Kreikan parlamenttia antamaan hyväksyntänsä ”keskeisille julkisen talouden strategiaa koskeville laeille sekä yksityistämistoimille” – ei siis lain 4050/2012 soveltamisalaan kuuluville yksityisen sektorin osallistumiseen liittyville toimille –, joilla on perustava merkitys Kreikan valtiota koskevan uuden rahoitustukiohjelman täytäntöönpanon kannalta. Päätelmien 15 kohdassa Eurooppa-neuvosto toisaalta vain yhtyy 20.6.2011 annetussa euroryhmän julkilausumassa esitettyyn näkemykseen erityisesti siltä osin kuin on kyse tietystä yksityisen sektorin vapaaehtoisen osallistumisen muodosta, joka lisäksi poikkeaa riitautetusta yksityisen sektorin osallistumisesta. On kuitenkin niin, että kun otetaan huomioon edellä 71 kohdassa esitetyt seikat, pelkästään niiden perusteella ei voida suoralta kädeltä jättää 23. ja 24.6.2011 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmiä unionin yleisen tuomioistuimen harjoittaman valvonnan ulkopuolelle SEUT 268 artiklan, luettuna yhdessä SEUT 340 artiklan kanssa, perusteella.

Siltä osin kuin on kyse mahdollisesta unionin vastuusta komissiolle SEU 17 artiklan 1 kohdan nojalla kuuluvan valvontavelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi on viidenneksi muistutettava, että yksityiset voivat nostaa unionin tuomioistuimissa sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevan kanteen neuvostoa, komissiota ja EKP:tä vastaan sellaisten toimien tai menettelyjen vuoksi, joihin nämä unionin toimielimet ryhtyvät kyseisten euroryhmässä tehtyjen poliittisten sopimusten johdosta (tuomio 16.12.2020, neuvosto v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 93 kohta). Kuten SEU 17 artiklan 1 kohdasta tältä osin ilmenee, komissio ”ajaa unionin yleistä etua” ja ”valvoo unionin oikeuden soveltamista” (tuomio 27.11.2012, Pringle,C-370/12, EU:C:2012:756, 163 kohta ja tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 57 kohta). Osallistuessaan euroryhmän toimintaan komissio säilyttää siis tehtävänsä perussopimusten valvojana. Tästä johtuen sen mahdollinen toimimattomuus euroryhmässä tehtyjen poliittisten sopimusten unionin oikeuden mukaisuuden valvonnassa voi johtaa sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymiseen SEUT 340 artiklan toisen kohdan nojalla (tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 96 kohta).

SEU 17 artiklan 1 kohtaan perustuvan unionin oikeuden soveltamista koskevan valvontavelvollisuutensa mukaisesti, sellaisena kuin se on tunnustettu 20.9.2016 annetun tuomion Ledra Advertising ym. v. komissio (C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701) 57 ja 59 kohdassa ja vahvistettu 16.12.2020 annetun tuomion neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym. (C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028) 96 kohdassa, komissio ei ole yleisesti velvollinen estämään muiden unionin toimielinten, elinten ja laitosten tekemiä unionin oikeuden loukkauksia siten, että sillä on velvollisuus saavuttaa tietty tulos (ks. vastaavasti julkisasiamies Wahlin ratkaisuehdotus Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:290, 69 ja 71 kohta). Unionin tuomioistuin katsoi siten 20.9.2016 annetun tuomion Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP (C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701) 59 kohdassa ainoastaan, että komission on SEU 17 artiklan 1 kohdasta ilmenevän perussopimusten vartijan roolinsa mukaisesti pidättäydyttävä allekirjoittamasta sellaista yhteisymmärryspöytäkirjaa, jonka yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa se epäilee. Tämän toteamuksen perusteella se on saman tuomion 67 kohdassa todennut, että komission oli kyseisen määräyksen, jossa sille annetaan yleinen tehtävä valvoa unionin oikeuden soveltamista, nojalla varmistettava, että tällainen pöytäkirja on perusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien mukainen, millä voidaan siis viitata vain sen omiin eikä muiden unionin toimielinten tai laitosten toimintaan, eikä ainakaan euroryhmän kaltaisen hallitustenvälisen yksikön toimintaan. Unionin tuomioistuin on siten mainitun tuomion 68 kohdassa alkanut tutkia, oliko komissio itse myötävaikuttanut valittajien omistusoikeuden riittävän ilmeiseen rikkomiseen näissä muissa asioissa. Vastaavasti 16.12.2020 annetun tuomion neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym. (C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028) 95 ja 96 kohdassa unionin tuomioistuin on päätellyt kyseisestä oikeuskäytännöstä, että komission mahdollinen toimimattomuus euroryhmässä tehtyjen poliittisten sopimusten unionin oikeuden mukaisuuden valvonnassa saattoi johtaa sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymiseen SEUT 340 artiklan toisen kohdan nojalla.

Sen, ettei velvollisuutta tietyn tuloksen saavuttamiseen ole, osoittaa se, ettei komission ole mahdollista SEU 17 artiklan 1 kohtaan perustuvan valvontavelvollisuutensa nojalla ehkäistä aktiivisesti euroryhmän kaltaisen unionin toimielijärjestelmään kuulumattoman elimen toteuttamaa toimea eikä varsinkaan toimea, jonka tosiasiallisuutta ei ole osoitettu, kuten päätöstä tai määräystä, jonka euroryhmän väitetään antaneen (ks. edellä 76 kohta).

On kuudenneksi todettava, että näitä toteamuksia sovelletaan soveltuvin osin EKP:hen siltä osin kuin se oli osallistunut Kreikan valtiota koskevasta uudesta rahoitustukiohjelmasta käytyihin keskusteluihin. On nimittäin todettava, että kyseisessä hallitustenvälisessä yhteydessä EKP:llä oli ERVV:n puitesopimuksen ja pöytäkirjassa N:o 14 olevan 1 artiklan neljännen virkkeen mukaisesti vain neuvoa-antava rooli, ja kyseisen pöytäkirjan mukaan ”[EKP] kutsutaan osallistumaan [jäsenvaltioiden, joiden rahayksikkö on euro, ministerien epävirallisiin] kokouksiin”, jotka koskevat muun muassa Kreikan valtionvelan kestävyyden arviointia. Kuten 23.5.2019 annetussa tuomiossa Steinhoff ym. v. EKP (T-107/17, EU:T:2019:353, 68–72 kohta) on todettu, on sitä vastoin niin, että vaikka EKP:n 17.2.2012 SEUT 127 artiklan 4 kohdan ja SEUT 282 artiklan 5 kohdan, luettuina yhdessä jäsenmaiden viranomaisten velvollisuudesta kuulla Euroopan keskuspankkia suunnitelmista lainsäädännöksi 29.6.1998 tehdyn neuvoston päätöksen 98/415/EY (EYVL 1998, L 189, s. 42) kanssa, nojalla antama lausunto ei voinut olla Kreikan viranomaisia oikeudellisesti sitova, mainittu lausunto saattoi lähtökohtaisesti johtaa sopimussuhteen ulkopuolisen EKP:n vastuun syntymiseen, kunhan otetaan huomioon sen SEUT 127 ja SEUT 282 artiklaan sekä EKPJ:n perussäännön 18 artiklaan perustuva laaja harkintavalta (ks. vastaavasti tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. vastaavasti ja analogisesti myös tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 73, 91 ja 93 kohta).

Edellä 71 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee vielä, että unionin toimielinten, elinten ja laitosten eli erityisesti eurojärjestelmän, EKP:n, EIP:n, komission, neuvoston ja Eurooppa-neuvoston toimet, menettelyt tai toimimattomuus, sellaisina kuin kantajat ovat ne riitauttaneet, voivat lähtökohtaisesti synnyttää sopimussuhteen ulkopuolisen unionin tai EKP:n vastuun riippumatta siitä, ovatko ne luonteeltaan oikeudellisesti sitovia vai eivät.

Kyseiset toimet, menettelyt tai toimimattomuus koskevat ensinnäkin väitettä Kreikan valtion julkisia velkojia – laajassa merkityksessä ymmärrettynä – siltä osin kuin niihin kuuluvat unionin toimielimet, elimet tai laitokset, koskevan kuulemisvelvollisuuden luomisesta, toiseksi EKP:n17.2.2012 antamaa lausuntoa, kolmanneksi sitä, ettei eurojärjestelmä, mukaan lukien EKP ja muut institutionaaliset velkojat, osallistunut Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn muun muassa 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen, josta oli jo 7.10.2015 annettu tuomio Accorinti ym. v. EKP (T-79/13, EU:T:2015:756) ja 24.1.2017 tuomio Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP (T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21), täytäntöönpanon vuoksi, ja neljänneksi sitä, etteivät unionin toimielimet toteuttaneet toimenpiteitä torjuakseen 20.9.2016 annetussa tuomiossa Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP (C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 56–58 ja 68 kohta) ja 16.12.2020 annetussa tuomiossa neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym. (C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 96 kohta) tarkoitetun unionin primäärioikeuden rikkomisen.

85	Näin ollen on tutkittava, rikotaanko näillä erilaisilla toimilla, menettelyillä tai toimimattomuudella riittävän ilmeisellä tavalla unionin oikeussääntöjä, joilla annetaan oikeuksia yksityisille.

86	Sitä vastoin siltä osin kuin kanne koskee euroryhmän ja euroalueen valtioiden tai hallitusten päämiesten toimia, menettelyjä tai toimimattomuutta unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole toimivaltaa tutkia niiden lainmukaisuutta.

Ensimmäinen lainvastaisuusväite, joka koskee riitautettujen toimenpiteiden ultra vires ‑luonnetta sekä SEUT 120–127 artiklan ja SEUT 352 artiklan 1 kohdan riittävän ilmeistä rikkomista

[– –]

89	Nyt käsiteltävässä kanneperusteessa tukeudutaan erityisesti siihen olettamaan, että oikeussäännöt, joita on väitteen mukaan rikottu, ovat unionin oikeussääntöjä, joilla annetaan oikeuksia yksityisille.

Tältä osin on yhtäältä muistutettava, että sen edellytyksen, joka koskee yksityisille oikeuksia perustavan oikeussäännön rikkomista, tehokkaan vaikutuksen takaamiseksi on välttämätöntä, että se oikeussääntö, johon vedotaan, tarjoaa todellista suojaa sille henkilölle, joka siihen vetoaa, ja että kyseinen henkilö on siis yksi niistä, joille kyseisessä säännössä annetaan oikeuksia. Korvauksen perustana ei voi olla sellainen oikeussääntö, jolla ei suojella kyseistä yksityistä siltä lainvastaisuudelta, johon tämä vetoaa, vaan jolla suojellaan toista yksityistä. On toisaalta niin, että oikeusnormilla on tarkoitus antaa yksityisille oikeuksia, jos siitä seuraavaa etua voidaan pitää saavutettuna oikeutena, jos sen tehtävänä on suojata yksityisten etuja tai jos siinä myönnetään yksityisille sellaisia oikeuksia, joiden sisältö voidaan riittävästi yksilöidä (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 77 ja 140 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

On kuitenkin todettava, että mikään niistä oikeussäännöistä, joihin on vedottu SEUT 120–127 artiklan, SEUT 282 artiklan 2 kohdan ja SEUT 352 artiklan 1 kohdan nojalla, ei ole unionin oikeussääntö, jolla annetaan kantajille oikeuksia, joihin ne voisivat pätevästi vedota nyt käsiteltävän lainvastaisuusväitteen tueksi.

On nimittäin niin, että ensinnäkin SEUT 120 ja SEUT 121 artiklassa ainoastaan tunnustetaan jäsenvaltioiden ensisijainen toimivalta talouspolitiikan alalla ja määrätään samalla menettelyistä, joiden tarkoituksena on niiden talouspolitiikkojen yhteensovittaminen, mutta niihin ei sisälly riittävän selkeää, täsmällistä ja ehdotonta sääntöä, josta seuraisi kantajille subjektiivisia oikeuksia, joihin ne voisivat vedota unionin tai kansallisissa tuomioistuimissa (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C-537/16, EU:C:2018:193, 65 ja 66 kohta ja määräys 22.3.2010, SPM v. neuvosto ja komissio, C‑39/09 P, ei julkaistu, EU:C:2010:157, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sama pätee SEUT 122 artiklan määräyksiin, joiden nojalla neuvosto voi yhtäältä toteuttaa taloudellisen tilanteen kannalta aiheellisia toimenpiteitä erityisesti, jos ilmenee suuria vaikeuksia tiettyjen tuotteiden saatavuudessa, ennen kaikkea energia-alalla (1 kohta), ja toisaalta tietyin edellytyksin myöntää unionin apua jäsenvaltiolle, jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet sille vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia (2 kohta).

On toiseksi niin, että SEUT 123 artiklan 1 kohdassa tosin kielletään EKPJ:tä selkeästi, täsmällisesti ja ehdottomasti antamasta minkäänlaista suoraa taloudellista apua (tilinylitysoikeudet ja muut luottojärjestelyt) valtion elimille tai hankkimasta suoraan jäsenvaltioilta niiden ”velkasitoumuksia” sulkematta kuitenkaan pois sitä, että eurojärjestelmällä on yleinen mahdollisuus ostaa tällaisen valtion velkojilta tämän valtion aikaisemmin liikkeeseen laskemia arvopapereita, joilla käydään kauppaa jälkimarkkinoilla (ks. vastaavasti tuomio 27.11.2012, Pringle,C-370/12, EU:C:2012:756, 132 kohta; tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 95 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 103 ja 106 kohta). Sama pätee SEUT 125 artiklan 1 kohtaan, jonka nojalla unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen valtion elinten sitoumuksista.

Kun kuitenkin otetaan huomioon pelkästään sekä SEUT 123 artiklan 1 kohdassa että SEUT 125 artiklan 1 kohdassa, samoin kuin SEUT 124 artiklassa (ks. jäljempänä 98 ja 99 kohta), asetettu yleisen edun mukainen tavoite, näiden määräysten tarkoituksena ei ole antaa edellä 90 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettuja oikeuksia yksityisille.

SEUT 123 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kielto nimittäin perustuu EY:n perustamissopimuksen 104 artiklaan (josta on tullut EY 101 artikla), joka lisättiin EY:n perustamissopimukseen Maastrichtin sopimuksella. Viimeksi mainitun sopimuksen valmisteluasiakirjoista ilmenee, että SEUT 123 artiklan tarkoituksena on kannustaa jäsenvaltioita noudattamaan tervettä budjettipolitiikkaa, jolloin vältetään se, että budjettialijäämien keskuspankkirahoitus tai viranomaisten erityisoikeudet rahoitusmarkkinoilla johtaisivat jäsenvaltioiden liialliseen velkaantumiseen tai liiallisiin budjettialijäämiin (ks. luonnos sopimukseksi Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi, Euroopan yhteisöjen tiedote, täydennysosa 2/91, s. 22 ja 52). Näin ollen, kuten [SEUT 123] artiklassa ja [SEUT 125 artiklan 1 kohdassa] tarkoitettujen kieltojen soveltamiseksi tarvittavien määritelmien täsmentämisestä 13.12.1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 3603/93 (EYVL 1993, L 332, s. 1) johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa muistutetaan, jälkimarkkinoilla tehtyjä ostoja ei voida pätevästi käyttää SEUT 123 artiklan tavoitteiden kiertämiseen (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C‑62/14, EU:C:2015:400, 99–101 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C‑493/17, EU:C:2018:1000, 107 kohta).

Tästä seuraa, että sekä SEUT 123 että SEUT 125 artiklan tavoitteet yhdistyvät SEUT 126 artiklassa, jossa velvoitetaan jäsenvaltiot välttämään liiallisia julkistalouden alijäämiä, tarkoitettuun tavoitteeseen. Kyseisellä tavoitteella ei siis pyritä suojelemaan yksityisiä vaan unionia sellaisenaan, mukaan lukien sen jäsenvaltiot, sellaisilta menettelyiltä, jotka ovat vastoin vaatimusta säilyttää talousarvion kurinalaisuus ja voisivat johtaa tiettyjen jäsenvaltioiden liialliseen velkaantumiseen tai liiallisiin budjettialijäämiin ja siten vaarantaa koko unionin taloudellisen ja rahoituksellisen vakauden sekä yhteisen valuutan tehokkaan toiminnan (ks. vastaavasti julkisasiamies Cruz Villalónin ratkaisuehdotus Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:7, 217–219 kohta). Tätä arviota sovelletaan soveltuvin osin SEUT 125 artiklassa määrättyyn kieltoon, jolla taataan se, että markkinoiden logiikka koskee yhä jäsenvaltioita, kun ne ottavat velkaa, ja kyseisen logiikan pitäisi kannustaa niitä pitämään julkinen talous kurissa, jonka noudattaminen edistää unionin tasolla ensisijaisen tavoitteen eli rahaliiton rahoitusvakauden ylläpitämisen saavuttamista (ks. vastaavasti tuomio 27.11.2012, Pringle,C-370/12, EU:C:2012:756, 135 ja 136 kohta).

97	SEUT 123 artiklan 1 kohta ja SEUT 125 artiklan 1 kohta ovat siten oikeussääntöjä, joiden antamisen yksinomaisena tavoitteena on ajaa yleistä ja erityisesti koko unionin etua, joten nämä säännöt suojaavat vain unionia ja sen jäsenvaltioita, jotka edustavat unionin etua.

On kolmanneksi todettava, että SEUT 124 artiklassa kielletään kaikki toimenpiteet, jotka eivät perustu toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin ja joilla annetaan jäsenvaltioille erityisoikeuksia rahoituslaitoksissa, jäsenvaltioiden kannustamiseksi noudattamaan tervettä budjettipolitiikkaa, jolloin vältetään se, että budjettialijäämien keskuspankkirahoitus tai viranomaisten erityisoikeudet rahoitusmarkkinoilla johtaisivat jäsenvaltioiden liialliseen velkaantumiseen tai liiallisiin budjettialijäämiin. Tämä kielto sisältyi alun perin EY:n perustamissopimuksen 104 a artiklaan (josta on tullut EY 102 artikla), joka lisättiin EY:n perustamissopimukseen Maastrichtin sopimuksella ja on SEUT 123 ja SEUT 125 artiklan tavoin (ks. edellä 95 kohta) osa EUT‑sopimuksen määräyksiä, jotka koskevat talouspolitiikkaa ja joiden tarkoituksena on kannustaa jäsenvaltioita noudattamaan tervettä budjettipolitiikkaa, jolloin vältetään se, että budjettialijäämien keskuspankkirahoitus tai viranomaisten erityisoikeudet rahoitusmarkkinoilla johtaisivat jäsenvaltioiden liialliseen velkaantumiseen tai liiallisiin budjettialijäämiin (ks. tuomio 1.10.2015, Bara ym., C-201/14, EU:C:2015:638, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja määräys 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C‑571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208, 54 kohta; ks. myös vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 136 kohta).

Tästä seuraa, että SEUT 124 artiklassa määrätyllä kiellolla ei anneta oikeuksia yksityisille ja yrityksille, vaan sen tarkoituksena on suojella unionin ja sen jäsenvaltioiden toimielimiä budjettiriskeiltä, jotka johtuvat erityisoikeuksista rahoituslaitoksissa, ja siten menettelytavoilta, jotka voisivat vaarantaa koko unionin taloudellisen ja rahoituksellisen vakauden (ks. vastaavasti määräys 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C‑571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208, 55 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 139–141 kohta).

100

On neljänneksi todettava, että myöskään SEUT 127 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä SEUT 282 artiklan 2 kohdan kanssa, jonka nojalla unionin rahapolitiikan ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 43 kohta) tarkoituksena ei ole antaa oikeuksia yksityisille.

101

Tältä osin unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että rahapolitiikan asianmukaisen välittymisen turvaamista koskevalla tavoitteella voitiin sekä turvata rahapolitiikan yhtenäisyys että edesauttaa sen ensisijaisen tavoitteen eli hintatason vakauden ylläpitämisen saavuttamista. EKPJ:n kyky vaikuttaa hintakehitykseen rahapoliittisilla päätöksillään riippuu nimittäin suuresti sen rahamarkkinoilla antamien impulssien välittymisestä talouden eri aloille. Tämän seurauksena rahapolitiikan välittymismekanismin heikentynyt toiminta voi viedä vaikutuksen EKPJ:n jollakin euroalueen osalla tekemiltä päätöksiltä ja saattaa näin ollen rahapolitiikan yhtenäisyyden kyseenalaiseksi. Koska välittymismekanismin heikentynyt toiminta muuttaa EKPJ:n toimenpiteiden tehokkuutta, sen kyky taata hintatason vakaus heikkenee lisäksi väistämättä. Niinpä toimenpiteet kyseisen välittymismekanismin ylläpitämiseksi voidaan liittää SEUT 127 artiklan 1 kohdassa määriteltyyn ensisijaiseen tavoitteeseen (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 49 ja 50 kohta).

102

Edellä esitetystä riippumatta EKP:n riidanalaiset menettelyt, erityisesti 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen hyväksyminen ja täytäntöönpano, jotta vältettäisiin yhteistoimintalausekkeiden soveltaminen eurojärjestelmän keskuspankkien hallussa oleviin Kreikan velkainstrumentteihin, kuuluivat sen toimivallan käyttämiseen ja niiden perustehtävien hoitamiseen, jotka oli annettu sille unionin rahapolitiikan määrittelemiseksi ja täytäntöönpanemiseksi SEUT 127 ja SEUT 282 artiklan sekä EKPJ:n perussäännön 18 artiklan nojalla, ja niillä pyrittiin säilyttämään kyseisten keskuspankkien harkintavalta ja erityisesti niiden kyky toimia rahoitusmarkkinoilla ja pääomittaa luottolaitoksia, kuten kreikkalaisia pankkeja, EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisen ja toisen luetelmakohdan nojalla, ja siten varmistamaan koko eurojärjestelmän asianmukaisen toiminnan jatkuvuus (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 93, 108 ja 114 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 98 kohta; ks. myös jäljempänä 174–178 kohta).

103

Kun otetaan huomioon EKP:lle rahapolitiikan alalla annettu laaja harkintavalta, jonka käyttämiseen liittyy eurojärjestelmän ja jopa koko unionin laajuisesti tehtäviä monitahoisia taloudellisia ja sosiaalisia arviointeja, sen toteaminen, että EKP on rikkonut riittävän ilmeisellä tavalla SEUT 120–127 artiklaa, edellyttäisi siis sen toteamista, että mainitulle laajalle harkintavallalle asetetut rajat on ylitetty selvästi ja vakavalla tavalla (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 67 ja 68 kohta; ks. myös vastaavasti ja analogisesti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 68 ja 75 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 73 ja 91 kohta). Kun kuitenkin otetaan huomioon edellä 102 kohdassa todetut seikat, kantajat eivät voi perustellusti väittää, että EKP olisi käsiteltävässä asiassa ylittänyt selvästi ja vakavalla tavalla muun muassa SEUT 127 artiklan 1 kohtaan, luettuna yhdessä SEUT 282 artiklan 2 kohdan kanssa, perustuvan laajan harkintavaltansa ja toimivaltansa rajat, sillä kyseisissä määräyksissä edellytetään poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten valintojen tekemistä ja jopa eri tavoitteiden punnitsemista, ja niiden päätavoitteena on hintavakauden ylläpitäminen.

104	Edellä esitetyistä seikoista ilmenee, että oikeussäännöillä, joihin kantajat vetoavat sen väitteensä tueksi, että toimielimet olisivat toimineet ultra vires, ei anneta niille erityisoikeuksia, joiden loukkaaminen olisi omiaan synnyttämään joko unionin tai EKP:n sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun.

105	Tämä päätelmä on tehtävä sitäkin suuremmalla syyllä siltä osin kuin on kyse SEUT 352 artiklan 1 kohdassa määrätystä täydentävää toimivaltaa koskevasta säännöstä, jonka mahdolliseen rikkomiseen yksityiset eivät voida vedota vahingonkorvausvaatimuksen tueksi.

106	Niinpä nyt käsiteltävä kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

Toinen lainvastaisuusväite, joka koskee SEUT 123 artiklan riittävän ilmeistä rikkomista

[– –]

109

Sen lisäksi, että SEUT 123 artiklan 1 kohdassa ei anneta oikeuksia yksityisille (ks. edellä 93–97 kohta), on riittävää todeta, että nyt käsiteltävä kanneperuste on sisäisesti ristiriitainen siltä osin kuin se on vastoin vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jossa on myönnetty, että eurojärjestelmän keskuspankkien ehdoton osallistuminen Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn yksityisen sektorin osallistumisen ja yhteistoimintalausekkeiden avulla olisi päinvastoin voitu luokitella toimenpiteeksi, jolla on vastaava vaikutus kuin sillä, että kyseiset keskuspankit ostavat suoraan valtion velkainstrumentteja, mikä kielletään SEUT 123 artiklassa (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 114 kohta; ks. myös vastaavasti ja analogisesti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 97 ja 104 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 106 ja 110 kohta). Kuten kantajat kuitenkin itse väittävät, EKP:n riidanalaisilla menettelytavoilla, erityisesti 15.2.2012 tehdyllä vaihtosopimuksella, pyrittiin nimenomaisesti välttämään se, että eurojärjestelmän keskuspankit osallistuvat Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn uhraamalla osan sijoitussalkuissaan olevien Kreikan velkainstrumenttien arvosta.

110

Tältä osin kantajat väittävät, että unionin tuomioistuin hyväksyy tietyin edellytyksin sen, että ostaessaan valtion velkainstrumentteja esimerkiksi velkainstrumentteja koskeviin rahapoliittisiin operaatioihin liittyvän ohjelman kaltaisen takaisinosto-ohjelman yhteydessä EKP altistuu väistämättä tappioiden riskille, etenkin jos kyseessä olevan jäsenvaltion muut velkojat päättävät tehdä velkaleikkauksen. Unionin tuomioistuimen mukaan kyse on tällaisiin jälkimarkkinoilla toteutettuihin velkakirjaostoihin luonnostaan liittyvästä riskistä, ja se täsmentää, että perussopimusten laatijat ovat antaneet luvan tällaiseen toimintaan edellyttämättä etuoikeutetun velkojan aseman myöntämistä EKP:lle (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 125 ja 126 kohta). Tällaisen riskin hyväksyminen erityisen velkainstrumenttien takaisinosto-ohjelman yhteydessä ei kuitenkaan sitä vastoin merkitse, että EKP on ehdottomasti velvollinen hyväksymään saman kohtelun (pari passu) muiden velkojien kanssa (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T‑79/13, EU:T:2015:756, 102 kohta), etenkään silloin, jos tällaisella lähestymistavalla voi olla vastaava vaikutus kuin sillä, että EKP hankkii valtion velkainstrumentteja suoraan liikkeeseenlaskijajäsenvaltiolta, ja silloin, jos se luo kaikille sijoittajille varmuuden siitä, että eurojärjestelmä ostaa niiden velkakirjat takaisin myöhemmin jälkimarkkinoilla (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 113 kohta).

111	Tämän vuoksi nyt käsiteltävä kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

Kolmas lainvastaisuusväite, joka koskee perusoikeuskirjan 17 artiklan 1 kohdassa taatun omaisuudensuojan riittävän ilmeistä rikkomista

[– –]

115

Perusoikeuskirjan 17 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus nauttia laillisesti hankkimastaan omaisuudesta, ja siinä taattu omaisuudensuoja on oikeussääntö, jolla annetaan yksityisille oikeuksia ja jonka noudattaminen on unionin säädösten laillisuuden edellytys (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 66 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 96 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

116

Perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat muun muassa SEU 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja unionin toimielimiä, joihin EKP kuuluu ja joiden on kunnioitettava perusoikeuskirjan mukaisia oikeuksia, noudatettava sen sisältämiä periaatteita ja edistettävä niiden soveltamista (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 95 ja 98 kohta).

117

Tästä seuraa, että se, että unionin toimielin, elin tai laitos, mukaan lukien EKP, rikkoo perusoikeuskirjan 17 artiklan 1 kohtaa riittävän ilmeisellä tavalla, voi lähtökohtaisesti synnyttää joko unionin tai EKP:n sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun SEUT 340 artiklan toisen ja kolmannen kohdan nojalla (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 97 kohta).

118

Mainitun määräyksen, jolla suojellaan yksityisiä, perustavanlaatuisuus sekä komission ja EKP:n vastaava velvollisuus edistää sen noudattamista tarkoittavat lisäksi, että kyseisillä yksityisillä on oikeus odottaa, että nämä toimielimet paljastavat tällaisen määräyksen rikkomisen toimivaltuuksiaan käyttäessään tai pidättäytyvät osallistumasta siihen (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 57, 59 ja 66–75 kohta; tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 96 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 98 kohta).

119

Perusoikeuskirjan 17 artiklan 1 kohdassa taattu omistusoikeus ei kuitenkaan ole ehdoton. Sen käyttöä voidaan rajoittaa, kunhan rajoitukset tosiasiassa palvelevat unionin asettamia yleisen edun mukaisia tavoitteita eikä niillä puututa tähän oikeuteen tavoitellun päämäärän kannalta suhteettomasti ja tavalla, jota ei voida hyväksyä ja jolla loukattaisiin näin suojatun oikeuden keskeistä sisältöä (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 69 ja 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; määräys 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C‑571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208, 42 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 99 kohta).

120

Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan kuitenkin rajoittaa ainoastaan lailla, kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti, ja rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia (ks. vastaavasti tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C-8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 155 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 100 kohta).

121

Käsiteltävässä asiassa on ensinnäkin selvää, että laki 4050/2012, jota EKP:n 17.2.2012 antama lausunto erityisesti koski, mahdollisti kantajien hallussa olleiden velkainstrumenttien nimellisarvon alentamisen ja heikensi siten niiden oikeutta kyseisen arvon takaisinmaksuun ajankohtana, jona kyseisten velkainstrumenttien piti erääntyä (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 101 kohta).

122

Erääntyneet velkainstrumentit on nimittäin lähtökohtaisesti maksettava takaisin niiden nimellisarvon mukaisina. Velkainstrumenttiensa erääntyessä kantajilla oli siis lähtökohtaisesti niiden nimellisarvoa vastaava rahamääräinen saatava Kreikan valtiolta. Lain 4050/2012 antamisella näitä ehtoja muutettiin ottamalla käyttöön yhteistoimintalausekkeet. Kuten edellä 33 kohdassa todettiin, yhteistoimintalausekkeita sovellettiin tiettyihin Kreikan velkainstrumentteihin, ja niissä määrättiin tarkemmin sanoen mahdollisuudesta muuttaa näitä velkainstrumentteja koskevia ehtoja sopimuksella, jonka osapuolina ovat Kreikan valtio ja Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden enemmistö, joka edustaa vähintään kahta kolmasosaa kyseisten velkainstrumenttien nimellisarvosta. Kyseisen lain merkityksellisten säännösten nojalla tällaisen sopimuksen perusteella tehty muutos sitoo oikeudellisesti kaikkia Kreikan velkainstrumenttien haltijoita, myös niitä, jotka eivät ole antaneet suostumustaan ehdotettuun muutokseen (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 102 kohta).

123

Lain 4050/2012 avulla Kreikan velkainstrumenttien haltijat voitiin siis pakottaa osallistumaan Kreikan valtionvelan pienentämiseen alentamalla kyseisten velkainstrumenttien arvoa heti, kun niiden haltijoiden päätösvaltainen määrä oli hyväksynyt tämän velan pienentämisen. Tämä laki muutti tällä tavoin Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden oikeuksia, vaikka kyseisten velkainstrumenttien liikkeeseenlaskua koskeviin ehtoihin ei sisältynyt tarkistuslausekkeita (tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 103 kohta).

124

Mainitun lain antamisen jälkeen Kreikan viranomaiset julkaisivat yksityisen sektorin Kreikan valtionvelan pienentämiseen osallistumisen ominaispiirteet ja kehottivat kyseisten velkainstrumenttien haltijoita osallistumaan velkainstrumenttien vaihtoon. Koska suunniteltuun velkainstrumenttien vaihtoon tarvittava päätösvaltainen määrä ja tarvittava määräenemmistö oli saavutettu, kaikkien Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden – myös vaihtoa vastustaneiden – velkainstrumentit vaihdettiin lain 4050/2012 mukaisesti, ja näin ollen niiden arvo aleni (tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 104 kohta).

125

Riitautetuista toimenpiteistä oli siten seurauksena puuttuminen kantajien omistusoikeuteen, koska niiden hallussaan olevien Kreikan velkainstrumenttien nimellisarvoa alennettiin merkittävästi vastoin niiden tahtoa (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 90–93 kohta).

126

Myös siitä, että eurojärjestelmä ja muut institutionaaliset velkojat, kuten EIP ja unioni, eivät osallistuneet Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn, seurasi puuttuminen kantajien omistusoikeuteen, joskaan ei yhtä laajasti. Kuten kantajat väittävät, tällainen kokonaisnimellisarvoltaan 56674709177,59 euron (ks. edellä 10 kohta) osallistuminen olisi väistämättä johtanut siihen, että kunkin kyseessä olevan Kreikan velkainstrumentin nimellisarvo olisi alentunut vähemmän, ja tavoite Kreikan valtionvelan pienentämisestä 107 miljardilla eurolla olisi jäänyt saavuttamatta.

127

On toiseksi todettava, että vaikka lain 4050/2012 antaminen ja täytäntöönpano aiheuttivat sen, että kantajien omistusoikeutta loukattiin, mainittu laki palveli yleisen edun mukaisia tavoitteita, joihin kuului koko euroalueen pankkijärjestelmän vakauden turvaaminen (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 20.9.2016, Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP, C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:701, 71 ja 74 kohta) Samoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi 21.7.2016 antamassaan tuomiossa Mamatas ym. v. Kreikka (CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 103 kohta), että Kreikan valtio saattoi yhteisön yleisen edun mukaisesti toteuttaa laillisesti toimia taloudellisen vakauden säilymistä ja velan uudelleenjärjestelyä koskevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Tuolloin oli nimittäin olemassa huomattava riski, että ilman Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyä riitautettujen toimenpiteiden avulla Kreikan valtion taloudellinen tilanne ja julkisen talouden kestävyys heikkenisi edelleen tai jopa että Kreikan valtiosta tulisi maksukyvytön, koska EKP ja kansalliset keskuspankit eivät olisi voineet enää hyväksyä sen velkainstrumentteja, joita se mahdollisesti ei pystyisi maksamaan, vakuudeksi eurojärjestelmän luottotoimien yhteydessä, mikä saattaisi vaikuttaa haitallisesti rahoitusjärjestelmän vakauteen ja eurojärjestelmän toimintaan kokonaisuutena (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 105 ja 106 kohta). Riitautetuilla toimenpiteillä autettiin näin osaltaan säilyttämään sekä Kreikan julkisen talouden että euroalueen rahoitusjärjestelmän vakaus ja edistettiin siten rahoituslaitosten vakautta (ks. vastaavasti määräys 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C‑571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208, 51 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 138 kohta).

128

Tarkasteltaessa sitä, olivatko kantajien hallussa olleiden Kreikan velkainstrumenttien arvon alentaminen sekä erityisesti sen sulkeminen pois, että eurojärjestelmä osallistuisi Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn, tavoiteltu päämäärä huomioon ottaen suhteettomia ja toimenpiteitä, joita ei voida hyväksyä ja joilla vaarannettiin näin taatun oikeuden keskeinen sisältö, on palautettava mieliin seuraavat oikeuskäytännössä vahvistetut toteamukset.

129

Jokaisen velkojan on ensinnäkin kannettava velallisensa ja myös valtion maksukyvyttömyyttä koskeva riski. Se, että sijoittaja ostaa valtion velkainstrumentteja, on jo lähtökohtaisesti toimenpide, joka sisältää tietyn rahoituksellisen riskin, koska siihen vaikuttavat rahoitusmarkkinoiden kehityksen sattumanvaraiset tekijät. Tämä riski on erityisen suuri silloin, kun velkainstrumenttien arvon heilahteluun vaikuttaa mainittujen instrumenttien liikkeeseenlaskijavaltion äärimmäisen epävakaa taloudellinen tilanne tai jopa maksujen laiminlyönnin huomattava riski tai ainakin niiden valikoivan laiminlyönnin riski. Koska Kreikan valtio oli erittäin velkaantunut ja sen alijäämä oli hyvin suuri jo ennen vuoden 2009 rahoituskriisin alkua, kantajien täytyi näin ollen tietää, että Kreikan velkainstrumenttien ostoon sisältyi suuri tappioiden riski (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 82 ja 121 kohta; tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 97 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 108 ja 109 kohta).

130

Nyt käsiteltävässä asiassa tämä arvio vahvistetaan siltä osin kuin on kyse Kreikan riidanalaisten velkainstrumenttien liikkeeseenlasku- ja ostopäivämääristä, jotka kantajien omien lausumien mukaan sijoittuivat useimpien mainittujen instrumenttien osalta tammikuun 2009 ja maaliskuun 2010 väliselle ajalle. Kyseiset ostot tehtiin siis etupäässä joko ajanjaksolla, jolloin Kreikan valtion alijäämä oli jo kohtuuttoman suuri (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 101 kohta) ja joka oli edeltänyt sen lokakuussa 2009 puhjennutta rahoituskriisiä, tai ajanjaksolla, jonka kuluessa sen rahoitustilanne altistui vakaville rahoitusmarkkinahäiriöille, joita sen velkainstrumenttien luottoluokituksen merkittävä alentaminen pahensi entisestään (tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 97 kohta). On siis todettava, että ainakin ostaessaan vuodesta 2010 alkaen liikkeeseen laskettuja velkainstrumentteja kantajat tekivät hyvin riskialttiita sijoituksia, joiden osalta ei voida sulkea pois sitä, että niillä pyrittiin säästämisen sijasta spekulatiiviseen voitontavoitteluun suurten tuottojen saamiseksi. Kantajien kaltaiset yksityiset sijoittajat eivät myöskään olisi voineet jättää huomiotta euroalueen jäsenvaltioissa ja muissa mukana olleissa elimissä, kuten komissiossa, IMF:ssä ja EKP:ssä, vallinneita näkemyseroja valtion velan uudelleenjärjestelystä. Tällaisissa poikkeuksellisissa olosuhteissa huolellinen ja järkevä taloudellinen toimija ei olisi voinut poissulkea Kreikan julkisen velan uudelleenjärjestelyn riskiä välttääkseen maksujen laiminlyönnin tai ainakin niiden valikoivan laiminlyönnin riskin (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T‑79/13, EU:T:2015:756, 82 ja 121 kohta; tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 97 ja 115 kohta ja tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T‑107/17, EU:T:2019:353, 109–111 kohta).

131

On toiseksi selvää, että kun otetaan huomioon merkittävä rahoituskriisi, jonka vaikutuksen alaisena Kreikan valtio oli ollut vuodesta 2010 lähtien, sen hyväksi oli välttämätöntä toteuttaa uusi rahoitusohjelma, jota oli valmisteltu ja joka oli määrä panna täytäntöön monen- ja hallitustenvälisellä tasolla euroalueen jäsenvaltioiden osallistuessa siihen aluksi ERVV:n ja sen jälkeen Belgian kuningaskunnan, Saksan liittotasavallan, Viron tasavallan, Irlannin, Helleenien tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Italian tasavallan, Kyproksen tasavallan, Luxemburgin suurherttuakunnan, Maltan tasavallan, Alankomaiden kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Portugalin tasavallan, Slovenian tasavallan, Slovakian tasavallan ja Suomen tasavallan välillä Brysselissä 2.2.2012 tehdyllä sopimuksella, joka tuli voimaan 27.9.2012, perustetun Euroopan vakausmekanismin (jäljempänä EVM) sekä IMF:n avustuksella. Kuten kantajat itse korostavat, riitautetuissa toimenpiteissä suunniteltu Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely samoin kuin se, että eurojärjestelmän osallistuminen mainittuun uudelleenjärjestelyyn suljettiin pois, olivat tehtyjen kahden- ja monenvälisten sopimusten mukaisesti kyseisen rahoitusavun täytäntöönpanon edellytyksiä (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 116 kohta). Euroryhmän 21.2.2012 antamasta julkilausumasta ilmenee, että Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely lain 4050/2012 nojalla oli edellytys valtiollisten ja institutionaalisten velkojien myöntämälle lisärahoitusavulle. Kun kuitenkin otetaan huomioon tuolloin vallinneet olosuhteet, pelkästään yksityisen sektorin vapaaehtoinen osallistuminen ilman yhteistoimintalausekkeiden soveltamista ei varmastikaan olisi taannut sitä, että riittävän suuri prosenttiosuus Kreikan velkainstrumenttien haltijoista osallistuu uudelleenjärjestelyyn, jotta velkaantumisaste saadaan laskettua vaadittavalle tasolle ja Kreikan valtionvelkaa saadaan lopulta pienennetyksi noin 107 miljardilla eurolla (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 104 kohta). Kun lisäksi otetaan huomioon komission, EKP:n, Eurooppa-neuvoston ja neuvoston perustellusti korostama moraalikadon (moral hazard) vaara, ei myöskään voitu taata, että yksityisen sektorin osallistuminen ilman yhteistoimintalausekkeita olisi johtanut siihen, että osallistumisprosentti on riittävän korkea, jotta euroalueen jäsenvaltiot voivat myöntää jopa 130 miljardia euroa lainoja vuoteen 2014 saakka (ks. 21.2.2012 päivätty euroryhmän julkilausuma). Moraalikatoa koskeva ongelma saattoi nimittäin luoda kaikille omaisuutensa säilyttämään pyrkiville sijoittajille tai Kreikan velkainstrumenttien haltijoille merkittävän lisäkannustimen kieltäytyä velkainstrumenttien vapaaehtoisesta vaihtotarjouksesta tai jopa ostaa lisää instrumentteja niiden markkina-arvon laskiessa siinä tarkoituksessa, että muut velkojat tai yhteisö laajassa merkityksessä kantaisivat niiden riski-investointien kielteiset seuraukset. Jos yhteistoimintalausekkeita ei olisi otettu käyttöön, niitä Kreikan velkainstrumentteja, jotka olivat sellaisten sijoittajien hallussa, jotka olisivat olleet valmiita hyväksymään velkaleikkauksen, olisi leikattu prosenttimääräisesti enemmän, mutta se olisi myös saanut monet tällaisten instrumenttien haltijat jättämään osallistumatta velan vähentämistä koskevaan menettelyyn tai jopa kannustanut niitä estämään sen tavoitteen toteuttamisen. Riitautetut toimenpiteet olivat siis välttämättömiä sekä suunnitellun Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyn onnistumisen takaamiseksi että sen vuoksi, että olisi mahdollista myöntää lisärahoitustukea, jonka tarkoituksena oli lyhyellä aikavälillä estää Kreikan valtiota laiminlyömästä maksuja ja keskipitkällä aikavälillä auttaa sitä hallitsemaan rahoituskriisiään ja saamaan taloutensa uudelleen tasapainoon. Tämän seurauksena kantajat eivät ole pystyneet osoittamaan, että laki 4050/2012 oli tähän tarkoitukseen ilmeisen epäasianmukainen tai kohtuuton tai että yksinomaan vapaaehtoinen yksityisen sektorin osallistuminen ilman yhteistoimintalausekkeita tai prosenttimääräisesti pienempi velkaleikkaus olisivat olleet yhtä tehokkaita mutta vähemmän sitovia toimenpiteitä yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 112 kohta).

132

Edellä esitetyn perusteella on hylättävä kantajien väite, jonka mukaan yksityisillä Kreikan velkainstrumenttien haltijoilla olisi ollut Kreikan valtionvelasta hallussaan vain merkityksettömän pieni osuus, jonka arvo oli 2,262 miljardia euroa eli vain noin 1,09 prosenttia siitä 206 miljardista eurosta, jota velkainstrumenttien vaihtotarjous koski, joten kyseisten yksityisten mukaan lukeminen olisi ollut selvästi suhteetonta yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseksi. Joka tapauksessa on niin, että vaikka oletettaisiin, että kantajat käyttävät tältä osin lähtökohtana suppeaa yksityisten haltijoiden käsitettä, johon kuuluvat vain luonnolliset henkilöt ja säästäjät ja joka poikkeaa institutionaalisista tai ammattimaisista haltijoista tai oikeushenkilöistä (ks. viides lainvastaisuusväite), on riittävää todeta, ettei tällä erottelulla ole merkitystä (ks. jäljempänä 156–166 kohta).

133

On kolmanneksi todettava, että lain 4050/2012 ja Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden enemmistön hyväksynnän perusteella toteutettu kyseisten velkainstrumenttien pakkovaihto alensi huomattavasti niiden nimellisarvoa. Kantajat, jotka eivät olleet suostuneet ehdotettuun velkainstrumenttiensa ehtojen muuttamiseen, nimittäin velvoitettiin noudattamaan kyseisessä laissa säädettyjä uusia ehtoja, jolloin muun muassa niiden velkainstrumenttien nimellisarvo pienentyi. Kreikan lainsäätäjä saattoi kuitenkin laillisesti ottaa käyttöön kelpoisuusvaatimukset täyttävien Kreikan velkainstrumenttien nimellisarvoon perustuvan, yleisesti sovellettavan leikkausprosentin, koska toisen laskelman tekeminen kunkin velkainstrumentin tietyn ajankohdan markkina-arvon tai näiden instrumenttien erääntymisen perusteella olisi ollut käytännössä mahdotonta. Kantajille aiheutuneen tappion määrää arvioitaessa vertailukohtana ei nimittäin voida käyttää määrää, jonka ne saattoivat odottaa saavansa Kreikan velkainstrumenttiensa erääntyessä. Vaikka velkainstrumentin nimellisarvo kuvastaa haltijansa saatavan arvoa erääntymispäivänä, se ei vastannut Kreikan velkainstrumenttien todellista markkina-arvoa päivänä, jona Kreikan valtio hyväksyi lain 4050/2012, eli 23.2.2012, jolloin maksukyvyn heikentyminen vuosina 2010 ja 2011 oli jo vaikuttanut kyseiseen arvoon ja oli ennalta arvattavissa, että saatavan erääntyessä Kreikan valtio ei olisi pystynyt noudattamaan vanhoihin velkainstrumentteihin sisällytettyjen sopimuslausekkeiden mukaisia velvoitteitaan (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 113 kohta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 112 kohta).

134

Todettakoon neljänneksi, että kantajat eivät voi väittää eurojärjestelmän sulkemisen pois Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelystä olleen tarpeeton ja ilmeisen suhteeton rajoitus. Kuten erityisesti 21.2.2012 päivätystä euroryhmän julkilausumasta yhtäältä ilmenee, Kreikan valtion valtiolliset ja institutionaaliset velkojat olivat asettaneet lisärahoitusavun edellytykseksi myös kyseisen poissulkemisen. On toisaalta todettava, että sekä 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen tekeminen että sen täytäntöönpano, joiden tarkoituksena oli se, että eurojärjestelmän keskuspankit voisivat välttää yksityisten sijoittajien osallistumisen ja yhteistoimintalausekkeiden soveltamisen, kuuluivat eurojärjestelmän toimivallan käyttämiseen ja perustehtävien hoitamiseen siinä mielessä, että niillä pyrittiin säilyttämään keskuspankkien harkintavalta ja varmistamaan eurojärjestelmän asianmukaisen toiminnan jatkuvuus. Eurojärjestelmä edellytti muun muassa, että mainitut keskuspankit voisivat edelleen hyväksyä Kreikan velkainstrumentit asianmukaisiksi vakuuksiksi eurojärjestelmän luottotoimissa EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitetulla tavalla (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP,T-79/13, EU:T:2015:756, 93, 94 ja 108 kohta; ks. myös edellä 102 kohta), mikä ei olisi enää ollut mahdollista, jos velkaleikkaus olisi tehty ja Kreikan valtio olisi näin ollen osittain laiminlyönyt velanhoidon. Kuten edellä 109 kohdassa lisäksi on todettu, eurojärjestelmän keskuspankkien ehdoton osallistuminen Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn olisi voitu luokitella toimenpiteeksi, jolla on vastaava vaikutus kuin sillä, että kyseiset keskuspankit ostavat suoraan valtion velkainstrumentteja, mikä on kielletty SEUT 123 artiklassa (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 114 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 98 kohta; ks. myös vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 97 ja 104 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 106 ja 110 kohta).

135

Edellä esitetyn perusteella kantajat eivät voi perustellusti väittää yhtäältä, että yksityisten velkojien hallussa olevat Kreikan velkainstrumentit olisivat muodostaneet merkityksettömän pienen osan Kreikan valtionvelasta, ja toisaalta, että jos eurojärjestelmä olisi osallistunut Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn, velkoja olisi leikattu selvästi vähemmän ja eurojärjestelmällä olisi ollut käytössään vähemmän rajoittavia keinoja estääkseen samasta kohtelusta aiheutuvat kielteiset vaikutukset.

136

On nimittäin niin, että kun otetaan huomioon kyseessä olevan omistusoikeuden luonne, Kreikan valtion velkakriisin laajuus, vakavuus ja vahingollisuus, Kreikan valtion ja Kreikan velkainstrumenttien haltijoiden enemmistön antama takaus vaihdolle, jonka yhteydessä kyseisten velkainstrumenttien arvo aleni ja aiheutuneet tappiot pienenivät, ei sillä, että riidanalaisten Kreikan velkainstrumenttien arvoa alennettiin riitautettujen toimenpiteiden perusteella eikä sillä, että eurojärjestelmän osallistuminen Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn suljettiin pois, puututtu perusoikeuskirjan 17 artiklan 1 kohdassa taatun kantajien omistusoikeuden keskeiseen sisältöön tavoitellun päämäärän kannalta suhteettomasti ja tavalla, jota ei voida hyväksyä. Todettakoon lopuksi, että koska kyseistä määräystä ei ole rikottu, komissiota ja EKP:tä ei voida arvostella siitä, etteivät ne ole viitanneet siihen muun muassa 17.2.2012 päivätyssä EKP:n lausunnossa (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 114–116 kohta).

137	Näin ollen kolmas lainvastaisuusväite on hylättävä perusteettomana.

Neljäs lainvastaisuusväite, joka koskee SEUT 63 artiklan 1 kohtaan perustuvien kantajien oikeuksien riittävän ilmeistä rikkomista

[– –]

142

SEUT 63 artiklan 1 kohdassa kielletään kaikki rajoitukset, jotka koskevat pääomanliikkeitä jäsenvaltioiden välillä taikka jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välillä. Tällaisia rajoituksia ovat muun muassa jäsenvaltion toteuttamat sellaiset toimenpiteet, jotka voivat vähentää tai rajoittaa muiden jäsenvaltioiden sijoittajien sijoituksia kyseisessä jäsenvaltiossa tai estää ne kokonaan tai kääntäen vähentää tai rajoittaa kyseisen jäsenvaltion sijoittajien sijoituksia toisissa jäsenvaltioissa tai estää ne kokonaan (ks. tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 119 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

143

SEUT 63 artiklan 1 kohdassa vahvistettu pääomien vapaa liikkuvuus on yksi Euroopan unionin perusvapauksista, joita sekä jäsenvaltioiden että unionin toimielinten ja siten myös EKP:n on noudatettava (ks. tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 120 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

144

Siitä riippumatta, saattoiko lain 4050/2012 täytäntöönpano johtaa SEUT 63 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun pääomanliikkeitä koskevaan rajoitukseen, on todettava, että jos tällainen rajoitus olisi näytetty toteen, se olisi oikeutettu yleiseen etuun liittyvistä pakottavista syistä. Kansallisella lainsäädännöllä voidaan nimittäin rajoittaa pääomien vapaata liikkuvuutta, jos sitä voidaan asianomaisen pääoman alkuperästä riippumattomilla objektiivisilla perusteilla pitää oikeutettuna yleistä etua koskevista pakottavista syistä ja jos siinä noudatetaan suhteellisuusperiaatetta, joka edellyttää, että kyseisellä lainsäädännöllä on voitava taata hyväksyttävän tavoitteen toteuttaminen ja ettei sillä saada ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi (ks. tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 121 ja 122 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

145

Käsiteltävässä asiassa tämä pätee riitautettuihin toimenpiteisiin ja eurojärjestelmän sulkemiseen pois Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelystä. Kuten edellä 131 kohdassa todettiin, lain 4050/2012 taustalla olevat olosuhteet olivat todella poikkeukselliset, sillä ilman uudelleenjärjestelyä oli täysin mahdollista, että Kreikan valtio laiminlyö maksuja ainakin valikoivasti lyhyellä aikavälillä. Kuten edellä 102 ja 134 kohdassa lisäksi selitettiin, riitautetuilla toimenpiteillä ja mainitulla pois sulkemisella pyrittiin turvaamaan koko euroalueen pankkijärjestelmän vakaus, mikä on yleiseen etuun liittyvä pakottava syy (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 123 kohta).

146

Kantajat eivät ole myöskään osoittaneet, että riitautetut toimenpiteet ja kyseinen pois sulkeminen olivat suhteettomia. Näiden toimenpiteiden avulla voitiin palauttaa koko euroalueen pankkijärjestelmän vakaus, eikä ole osoitettu, että niissä ylitettiin se, mikä oli tarpeen tämän vakauden palauttamiseksi. Etenkään kantajien suosittelemalla yksityisten velkojien puhtaasti vapaaehtoisella osallistumisella Kreikan velkainstrumenttien vaihtoon ei olisi voitu varmistaa tämän vaihdon onnistumista, vaan sillä olisi päinvastoin luotu tämän tarkoituksen vastainen kannustin olla osallistumatta siihen. Tällaisessa tapauksessa ei nimittäin olisi voitu taata sitä, että riittävä määrä kyseisiä velkojia olisi suostunut tähän vapaaehtoiseen vaihtoon, koska siihen liittyi moraalikadon vaara (ks. edellä 131 kohta). Velkainstrumenttien vaihdon onnistuminen oli kuitenkin edellytyksenä Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelylle, joka puolestaan oli välttämätöntä euroalueen pankkijärjestelmän vakauttamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 23.5.2019, Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, 124 kohta).

147	Näin ollen kantajat vetoavat virheellisesti siihen, että unionin toimielimet tai EKP ovat loukanneet SEUT 63 artiklassa tarkoitettua pääomien vapaan liikkuvuuden periaatetta.

148	Näin ollen neljäs lainvastaisuusväite on hylättävä perusteettomana.

Viides lainvastaisuusväite, joka koskee perusoikeuskirjan 20 artiklassa määrätyn yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden riittävän ilmeistä loukkaamista

[– –]

Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

– Katsaus oikeuskäytäntöön

154

Yhdenvertaisen kohtelun yleinen periaate unionin oikeuden yleisenä periaatteena edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella. Yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaaminen erilaisella kohtelulla edellyttää, että kyseiset tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa, kun tarkastellaan näille tilanteille ominaisia seikkoja (ks. tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 191 ja 192 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

155	Tämän kanneperusteen ensimmäistä ja toista osaa on tutkittava näiden oikeuskäytännön periaatteiden valossa.

– Ensimmäinen osa, joka koskee yhdenvertaista kohtelua siitä huolimatta, ettei yksityisiä sijoittajia ja institutionaalisia tai ammattimaisia sijoittajia voida rinnastaa toisiinsa

156

Tämän kanneperusteen ensimmäisen osan osalta kantajat väittävät virheellisesti, että yksityisten sijoittajien, erityisesti säästäjien, jotka olivat sijoittaneet Kreikan velkainstrumentteihin yksityisinä sijoittajina, tilanne ei ollut yksityisten sektorin osallistumista silmällä pitäen rinnastettavissa sellaisten institutionaalisten tai ammattimaisten sijoittajien tilanteeseen, jotka kuitenkaan eivät kantajien käyttämän sanamuodon mukaan kuulu julkisten velkojien ryhmään.

157

Kantajat eivät ensinnäkään kiistä sitä, että luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, joilla on merkittävästi taloudellisia voimavaroja, kuten käsiteltävässä asiassa QJ-yhtiö, jolla on hallussaan Kreikan velkainstrumentteja kokonaisnimellisarvoltaan 22650000 euron verran, voivat tiettyjen institutionaalisten tai ammattimaisten sijoittajien tavoin hankkia huomattavia määriä valtion velkainstrumentteja (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 137 ja 138 kohta). Tämä osoittaa itsessään, että taloudelliset voimavarat tai hankittujen velkainstrumenttien määrä eivät ole kaikissa tapauksia merkityksellisiä perusteita yksityisten sijoittajien erottamiseksi institutionaalisista tai ammattimaisista sijoittajista. Sama pätee rahoitusalan asiantuntemusta ja tietämystä koskevaan perusteeseen, sillä ne voivat vaihdella kussakin kantajien tarkoittamassa sijoittajien ryhmässä, jotka voivat kaikki hyödyntää alan asiantuntijoiden neuvoja. Ei myöskään ole näytetty toteen väitettä, jonka mukaan useimpien yksityisten sijoittajien päätöksiä sijoittaa valtion velkainstrumentteihin ohjaa institutionaalisista tai ammattimaisista sijoittajista poiketen tavoite sijoittaa säästöön, kun otetaan huomioon, että lukuisat yksityiset sijoittajat päätyivät kantajien tavoin Kreikan rahoituskriisin aikana sijoittamaan merkittäviä summia Kreikan velkainstrumentteihin huolimatta kyseiseen sijoitukseen liittyvästä korkeasta riskistä (ks. erityisesti tosiseikat, joiden perusteella annettiin 7.10.2015 tuomio Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756 ja 23.5.2019 tuomio Steinhoff ym. v. EKP, T-107/17, EU:T:2019:353, joka on vahvistettu määräyksessä 12.3.2020, EMB Consulting ym. v. EKP, C‑571/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:208).

158

Todettakoon toiseksi, että – kuten edellä 130 kohdassa jo mainittiin – tämä arvio vahvistetaan siltä osin kuin on kyse useimpien Kreikan riidanalaisten velkainstrumenttien liikkeeseenlasku- ja ostopäivämääristä, jotka kantajien omien lausumien mukaan sijoittuivat tammikuun 2009 ja maaliskuun 2010 väliselle ajalle, jolloin Kreikan valtion alijäämä oli jo kohtuuttoman suuri tai maa oli alttiina vakaville rahoitusmarkkinahäiriöille, joita sen velkainstrumenttien luottoluokituksen merkittävä alentaminen pahensi entisestään. On siis todettava, että ainakin ostaessaan vuodesta 2010 alkaen liikkeeseen laskettuja velkainstrumentteja kantajat tekivät hyvin suuririskisiä investointeja, joiden osalta ei voida sulkea pois sitä, että niitä ohjaavana tarkoituksena oli säästöjen sijasta spekulatiivinen voitontavoittelu suurten tuottojen saamiseksi. Tältä osin kantajien päätökset sijoittaa Kreikan velkainstrumentteihin olivat siten rinnastettavissa muiden sellaisten institutionaalisten tai ammattimaisten sijoittajien päätöksiin, joilla oli samat tavoitteet (ks. vastaavasti tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 97 ja 115 kohta).

159

On kolmanneksi todettava, että sen perusteen lisäksi, että kaikilla sijoittajilla oli hallussaan Kreikan velkainstrumentteja, kyseessä olevien sijoituspäätösten taustalla oleva edellä mainittu ensisijainen peruste oli sekä asian kannalta merkityksellinen että riittävä erottelu- tai vertailuperuste yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltamiseksi yksityisiin velkojiin, joita yksityisen sektorin osallistuminen koski, mukaan lukien kantajiin, ja erityisesti mainittujen sijoittajien tilanteiden vertailemiseksi. Tämä ei sitä vastoin päde tähän ensisijaiseen perusteeseen nähden mahdollisiin liitännäisiin tai lisäperusteisiin, jotka olivat myös omiaan vaikuttamaan mainittujen sijoittajien päätöksiin hankkia Kreikan velkainstrumentteja. Teoriassa ja myöskään käytännössä ei nimittäin ole mahdollista erottaa selvästi toisistaan sijoittajia, jotka ovat toimineet täysin yksityisesti säästäjinä, ja sijoittajia, jotka ovat toimineet institutionaalisen tai ammattitoiminnan puitteissa tai jopa spekulatiivisesti, eikä erottaa riittävällä tavalla toisistaan niitä luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä, jotka voivat kuulua jompaankumpaan näistä sijoittajaryhmistä. Tällainen erottelu olisi paitsi keinotekoinen myös edellyttäisi kyseisten sijoituspäätösten taustalla olleiden, väistämättä subjektiivisten tosiasiallisten perusteiden yksityiskohtaista tutkimista, jolloin sijoittajan voitaisiin hyvin sattumanvaraisesti katsoa kuuluvan jompaankumpaan sijoittajien ryhmään (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 137 kohta).

160

Olisi nimittäin ollut hyvin vaikeaa ja aikaa vievää erottaa yksityisen sektorin osallistumista varten selkeästi toisistaan yhtäältä yksityiset sijoittajat, jotka voivat olla luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, ja toisaalta institutionaaliset tai ammattimaiset sijoittajat, saati yksilöidä ensimmäisen sijoittajaryhmän joukosta pelkät säästäjät. Jotta olisi lisäksi voitu määritellä selvästi Kreikan julkisen velan jakautuminen kyseisten sijoittajien kesken, olisi ollut välttämätöntä kieltää tai ”jäädyttää” velkainstrumenttien vaihdot tietystä hetkestä alkaen ennen lain 4050/2012 hyväksymistä tiettyjen objektiiviset mutta vaikeasti toteen näytettävät kriteerit täyttävien sijoittajien jättämiseksi syrjimättömin perustein yksityisen sektorin osallistumisen ulkopuolelle. Pelkkä ilmoitus tällaisesta toimenpiteestä ennen kyseistä ajankohtaa olisi voinut johtaa velkainstrumenttien massasiirtoihin ulkopuolelle jätettyjen instrumenttien haltijoiden ryhmiin, mikä olisi vaarantanut suunnitellun, yksityisen sektorin osallistumiseen perustuvan Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyn onnistumisen (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 137 ja 138 kohta).

161

Tätä arviota ei kiistetä 24.2.2012 päivätyssä GLK:n muistiossa, jossa oli mainittu luonnollisten henkilöiden velkainstrumenttien ensi- ja jälkimarkkinoilta hankkimien Kreikan velkainstrumenttien kokonaisarvoksi ensimarkkinoiden osalta 1,3 miljardia ja jälkimarkkinoiden osalta 962 miljoonaa euroa täsmentämättä kuitenkaan näiden toteamusten taustalla olevia merkityksellisiä oikeudellisia ja tosiseikkoihin perustuvia kriteerejä. Arviota ei myöskään kyseenalaisteta kantajien epämääräisessä ja tulkinnanvaraisessa väitteessä, joka todennäköisesti perustuu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toteamukseen, jossa se tekee yhteenvedon tämän toisen asian (Euroopan ihmisoikeustuomioituimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 76 kohta) kantajien esittämistä väitteistä, ja jonka mukaan luonnollisten henkilöiden hallussa oli vain 1,09 prosenttia Kreikan valtionvelasta.

162

Todettakoon neljänneksi, että vaikka oletettaisiin, että tietyt institutionaaliset tai ammattimaiset sijoittajat, jotka ovat yleensä oikeushenkilöitä, olisivat vahvan velkojan asemansa tai merkittävien taloudellisten voimavarojensa vuoksi yleisesti yksityisiä sijoittajia tai säästäjiä kykenevämpiä neuvottelemaan velkainstrumenttien liikkeeseenlaskijavaltion kanssa ja vaikuttamaan sen valtionvelan hoitoa koskeviin päätöksiin, on mahdotonta tehdä selkeää ja käytännössä toteuttamiskelpoista eroa yhtäältä näiden institutionaalisten tai ammattimaisten sijoittajien ja toisaalta kooltaan ja taloudellisilta voimavaroiltaan selvästi pienempien sijoittajien taikka liike- tai ammattitoimintaa harjoittavien luonnollisten henkilöiden välillä. Sanotun vaikuttamatta kyseisten sijoittajien oikeus- tai luonnollisen henkilön asemaan ei myöskään ole osoitettu, ettei yksityisillä piensijoittajilla tai säästäjillä ollut mahdollisuutta järjestäytyä ja vaikuttaa lain 4050/2012 antamiseen johtaneeseen päätöksentekoprosessiin tai vähintäänkin velkainstrumenttien vaihtotarjousmenettelyn tulokseen yrittämällä saavuttaa yhteistoimintalausekkeiden käyttöönoton estävän määrävähemmistön esimerkiksi kantelemalla kuluttajien, piensijoittajien tai säästäjien etuja ajaviin järjestöihin.

163

Näin ollen kantajien esittämiä erottelevia tekijöitä, joilla ne pyrkivät osoittamaan, että yksityiset sijoittajat ja institutionaaliset ja ammattimaiset sijoittajat eivät olleet Kreikan velkainstrumenttien haltijoina toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa, ei ole tuettu eikä niillä ole merkitystä, kun otetaan huomioon riitautettujen toimenpiteiden tavoite eli Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely sen kestävyyden varmistamiseksi. Tässä yhteydessä mahdollinen säästämistä koskeva tai muu toissijainen taloudellinen peruste, joka johti siihen, että yksityinen velkoja, jota yksityisen sektorin osallistuminen koski, sijoitti Kreikan velkainstrumentteihin, ei ole merkityksellinen erotteleva tekijä kyseisen tavoitteen kannalta (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2020, neuvosto ym. v. K. Chrysostomides & Co. ym., C‑597/18 P, C‑598/18 P, C‑603/18 P ja C‑604/18 P, EU:C:2020:1028, 200 kohta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 134 ja 137 kohta). Mainitun tavoitteen valossa kyseiset henkilöt olivat päinvastoin ensi arviolta joko samanlaisessa tai toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa, kun otetaan huomioon, että ne olivat ostaneet Kreikan velkainstrumentteja yksinomaan yksityiseen varallisuuteensa liittyvän intressin perusteella, jopa voittoa tavoitellakseen tai spekulatiivisessa tarkoituksessa, ja että ne olivat hyväksyneet siihen liittyvän tappioiden riskin täysin tietoisina Kreikan valtion asemasta sen tuolloisessa rahoituskriisissä.

164

Vaikka katsottaisiin, että erottelua koskevalla kantajien väitteellä olisi merkitystä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta, ei myöskään olisi ollut mahdollista erottaa toisistaan oletettuja piensäästäjiä ja suursijoittajia asettamalla muun muassa 100000 euron investointikynnys, jonka alle jäävät velkainstrumentit olisi voitu jättää yksityisen sektorin osallistumisen ulkopuolelle. Kuten edellä 160 kohdassa on esitetty ja kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 21.7.2016, Mamatas ym. v. Kreikka, CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 137 ja 138 kohta), pelkkä ilmoitus tällaisen vapautuksen käyttöönotosta olisi johtanut kyseisten velkainstrumenttien massasiirtoihin ulkopuolelle jätettyjen velkainstrumenttien haltijoiden ryhmiin, mikä olisi voinut vaarantaa yksityisen sektorin osallistumisen onnistumisen kokonaisuudessaan. Kantajat eivät myöskään ole osoittaneet, että lain 4050/2012 antamisen jälkeen olisi ollut mahdollista ottaa laillisesti käyttöön tällainen erottelu, koska kyseisessä laissa oli jo selvästi säädetty yksityisen sektorin osallistumista ja yhteistoimintalausekkeiden käyttöönottoa koskevat kriteerit kaikkien kelpoisuusvaatimukset täyttävien Kreikan velkainstrumenttien osalta, eikä siinä ollut säädetty mahdollisista vapautuksista.

165

Kantajien tekemä erottelu yksityisiin ja institutionaalisiin ja ammattimaisiin sijoittajiin ei saa tukea myöskään direktiivin 2004/39 säännöksistä. Vaikka mainitun direktiivin tarkoituksena oli suojella ”arvopapereihin”, kuten joukkovelkakirjoihin tai jälkimarkkinakelpoisiin velkainstrumentteihin, sijoittaneita ”yksityisasiakkaita” tämä suojelu oli ainoastaan ennaltaehkäisevää ja koski vain tapaa, jolla ”sijoituspalveluyritykset”, mukaan lukien liikepankit, tarjosivat, myivät ja hoitivat kyseisiä instrumentteja (ks. erityisesti direktiivin johdanto-osan 44 perustelukappale ja 19 artikla, joista edellinen koskee liiketoimien avoimuusvaatimuksia ja jälkimmäinen menettelytapavelvoitteita tarjottaessa sijoituspalveluja asiakkaille). Samoin siltä osin kuin kyseisessä direktiivissä säädettiin erityisistä tiedonantovelvoitteista, joita sijoituspalveluyrityksillä on asiakkaitaan kohtaan ja jotka koskevat muun muassa tarjottujen palvelujen ja harkittavien rahoitusvälineiden laatua, mukaan lukien asianmukaiset tiedot ”kyseisiin rahoitusvälineisiin tehtäviin sijoituksiin ja erityisiin sijoitusstrategioihin sisältyvistä riskeistä” (19 artiklan 3 kohdan toinen luetelmakohta), kyseiset velvoitteet eivät koskeneet tällaisten riskien toteutumisen seurauksia eivätkä varsinkaan sitä, oliko yksityisasiakkaita kohdeltava yhdenvertaisesti ammattimaisten asiakkaiden, kuten luottolaitosten, kanssa valtionvelan uudelleenjärjestelyn yhteydessä.

166

Koska kantajat eivät näin ollen ole osoittaneet oikeudellisesti riittävällä tavalla, että ne olivat erilaisessa tilanteessa muihin Kreikan velkainstrumenttien yksityisiin haltijoihin, kuten institutionaalisiin tai ammattimaisiin sijoittajiin, nähden, kanneperusteen ensimmäinen osa, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen riittävän ilmeistä loukkaamista, on hylättävä ilman, että on tarpeen lausua siitä, onko erilainen kohtelu objektiivisesti perusteltua.

– Toinen osa, joka koskee erilaista kohtelua sen vuoksi, että erityisesti eurojärjestelmään kuuluvat julkisen sektorin velkojat suljettiin pois Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelystä

167

Siltä osin kuin on kyse kanneperusteen toisesta osasta, joka koskee erityisesti yhtäältä kantajien kaltaisten yksityisten sijoittajien ja toisaalta muun muassa eurojärjestelmän keskuspankkien kaltaisten julkisten sektorin velkojien tilanteen erilaista kohtelua, on palautettava mieliin unionin yleisen tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö, jossa on hylätty vastaavanlaiset väitteet (tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 88–92 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T‑749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 108–117 kohta) ja jonka kantajat yrittävät tarpeettomasti kyseenalaistaa.

168

Kantajien lähtökohta on ensinnäkin virheellinen, kun ne väittävät, että yhtäältä kaikki Kreikan velkainstrumentteja hankkineet yksityiset, jotka olivat säästäjien tai Kreikan valtion ”yksityisten velkojien” asemassa, ja toisaalta EKP ja eurojärjestelmän kansalliset keskuspankit olivat yhdenvertaista kohtelua koskevan periaatteen soveltamisen kannalta samankaltaisessa ja jopa samassa tilanteessa, kun otetaan huomioon riidanalaisten toimien perustana olevien merkityksellisten sääntöjen periaatteet ja tavoitteet. Tässä väitteessä jätetään huomiotta erityisesti se, että kun EKP ja kyseiset kansalliset keskuspankit ostivat Kreikan velkainstrumentteja muun muassa päätöksen 2010/281 perusteella, ne hoitivat perustehtäviään SEUT 127 artiklan 1 ja 2 kohdan ja erityisesti EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan nojalla tavoitteenaan hintavakauden säilyttäminen ja rahapolitiikan asianmukainen hoitaminen ja toimivat kyseisen päätöksen määräyksissä kuvatuissa rajoissa (ks. kyseisen päätöksen johdanto-osan viides perustelukappale) (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 88 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 111 kohta).

169

Päätöksellä 2010/281 käyttöön otettu valtioiden, mukaan lukien Kreikan, velkainstrumenttien osto-ohjelma perustui siten nimenomaisesti SEUT 127 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen luetelmakohtaan ja erityisesti EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohtaan, ja se käynnistettiin Kreikan valtion rahoituskriisin yhteydessä, jolloin otettiin huomioon ”rahoitusmarkkinoilla vallitsevat poikkeukselliset olosuhteet ja erityisesti tiettyjen markkinasegmenttien vakavat jännitteet, jotka haitta[si]vat rahapolitiikan välittymismekanismin toimintaa ja sen myötä keskipitkän aikavälin hintavakauteen tähtäävän rahapolitiikan tehoa”. Tämä ohjelma oli siis kyseisen päätöksen mukaan ”osa eurojärjestelmän yhteistä rahapolitiikkaa”, jotta voitiin ”puuttua arvopaperimarkkinoiden toiminnan häiriöihin ja palauttaa rahapolitiikan välittymismekanismin tarkoituksenmukainen toiminta” (kyseisen päätöksen johdanto-osan toisesta neljänteen perustelukappale). Kantajat eivät ole sinänsä kiistäneet näitä perusteluja vaan tyytyneet perustelemaan kyseisten tilanteiden vertailukelpoisuutta pelkästään sillä, että sekä yksityiset sijoittajat että eurojärjestelmän keskuspankit, jotka ovat ostaneet Kreikan velkainstrumentteja, olisivat Kreikan valtion velkojia, joilla on yhtäläiset oikeudet (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 89 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T‑749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 112 kohta).

170

On nimittäin niin, että velkainstrumenttien osto-ohjelma ja näin ollen se, että eurojärjestelmän keskuspankit ostavat valtion, mukaan lukien Kreikan, velkainstrumentteja, kuuluivat SEUT 127 artiklan 1 ja 2 kohdassa, luettuina yhdessä SEUT 282 artiklan 1 kohdan kanssa, tarkoitettuihin EKPJ:n perustehtäviin. Nämä toimenpiteet perustuivat erityisesti EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa annettuun valtuutukseen, sillä kyseisen kohdan mukaan ”EKPJ:n tavoitteiden saavuttamiseksi ja sen tehtävien hoitamiseksi EKP ja kansalliset keskuspankit voivat” muun muassa ”toimia rahoitusmarkkinoilla – – ostamalla ja myymällä suoraan (avistakauppana tai termiinikauppana) – – [euron tai muiden] valuuttojen määräisiä saatavia ja siirtokelpoisia arvopapereita – –”. Tästä viimeksi mainitusta määräyksestä seuraa lisäksi, että kyseisten keskuspankkien ostaessa valtion velkainstrumentteja jälkimarkkinoilta niiden ainoana päämääränä on Euroopan keskuspankkijärjestelmän tavoitteiden saavuttaminen ja sen tehtävien täyttäminen, mikä poissulkee kaikki tähän päämäärään liittymättömät syyt, kuten aikeet saada sijoituksista suurempaa tuottoa tai toteuttaa jopa spekulatiivisia liiketoimia (tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T‑749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 113 kohta; ks. myös vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 90 kohta).

171

Näin ollen on todettava, että koska kantajat ovat toimineet yksityisinä sijoittajina ja säästäjinä omaan lukuunsa ja yksinomaan oman yksityisen etunsa nimissä saadakseen mahdollisimman suuren tuoton sijoituksilleen, ne olivat eri tilanteessa kuin eurojärjestelmän keskuspankit. Vaikka kyseiset keskuspankit ovat sovellettavan yksityisoikeuden nojalla saaneet valtion velkainstrumentteja ostaessaan liikkeeseen laskijana ja velallisena olevan valtion velkojan aseman, kuten yksityiset sijoittajat, tämä ainoa yhteinen seikka ei voi olla peruste katsoa, että ne olisivat samankaltaisessa tai jopa samassa tilanteessa kuin kyseiset sijoittajat. Tällaisessa yksinomaan yksityisoikeuden näkökulmasta omaksutussa lähestymistavassa ei näet otettaisi huomioon sitä oikeudellista kehystä, joka koskee toimea, jolla keskuspankit ostavat kyseisiä instrumentteja, eikä yleisen edun mukaisia tavoitteita, joita niiden oli noudatettava tässä yhteydessä sovellettavien primäärioikeuden sääntöjen nojalla, vaikka primäärioikeuden periaatteet ja tavoitteet on otettava huomioon arvioitaessa kyseisten tilanteiden vertailukelpoisuutta yhdenvertaista kohtelua koskevan yleisperiaatteen valossa (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 91 kohta ja tuomio 24.1.2017, Nausicaa Anadyomène ja Banque d’escompte v. EKP, T-749/15, ei julkaistu, EU:T:2017:21, 114 kohta).

172

On siis pääteltävä, että kantajat, jotka ovat yksityisinä sijoittajina ostaneet Kreikan velkainstrumentteja yksinomaan yksityiseen varallisuuteensa liittyvän intressin perusteella, riippumatta siitä, mikä oli niiden sijoituspäätösten täsmällinen tavoite, olivat eri tilanteessa kuin eurojärjestelmän keskuspankit, joiden sijoituspäätöstä ohjasivat yksinomaan SEUT 127 artiklan 1 ja 2 kohdassa, luettuna yhdessä SEUT 282 artiklan 1 kohdan kanssa, sekä EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitetut yleisen edun mukaiset tavoitteet. Koska kyseiset tilanteet eivät näin ollen ole vertailukelpoisia, 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen hyväksyminen ja täytäntöönpano eivät voi merkitä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 92 kohta).

173

On toiseksi todettava, että käsiteltävässä asiassa kantajat eivät esitä mitään uutta eivätkä lisäperustetta, jonka perusteella unionin yleinen tuomiosituin voisi muuttaa kyseistä oikeuskäytäntöä. Toisin kuin ne väittävät, erityisesti edellä esitetyistä seikoista ilmenee selvästi, että sekä velkainstrumenttien osto-ohjelman että 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen täytäntöönpano olivat SEUT 127 artiklan 1 ja 2 kohdassa, SEUT 282 artiklan 1 kohdassa ja EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä ja toisessa luetelmakohdassa tarkoitettuja rahapoliittisia toimenpiteitä.

174

Tämä arvio vahvistetaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, jonka mukaan sen ratkaisemiseksi, kuuluuko jokin toimenpide rahapolitiikan alaan, on tutkittava ennen kaikkea kyseisen toimenpiteen tavoitteita, mutta myös keinoja, joita toimenpiteen yhteydessä käytetään kyseisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Näin ollen silloin, kun erityisen velkainstrumenttien osto-ohjelman tarkoituksena on yhtäältä saavuttaa rahapolitiikan yhtenäisyyden turvaamista koskeva tavoite, sillä edesautetaan rahapolitiikan tavoitteiden saavuttamista, koska rahapolitiikan on SEUT 119 artiklan 2 kohdan mukaan oltava ”yhtenäistä”. On toisaalta niin, että siltä osin kuin tällaisen ohjelman tavoitteena on turvata rahapolitiikan asianmukainen välittyminen, kyseisellä tavoitteella voidaan sekä turvata rahapolitiikan yhtenäisyys että edesauttaa sen ensisijaisen tavoitteen saavuttamista eli hintatason vakauden ylläpitämistä. Eurojärjestelmän kyky vaikuttaa hintakehitykseen rahapoliittisilla päätöksillään riippuu nimittäin suuresti sen rahamarkkinoilla antamien impulssien välittymisestä talouden eri aloille, joten rahapolitiikan välittymismekanismin heikentynyt toiminta voi viedä vaikutuksen eurojärjestelmän jollakin euroalueen osalla tekemiltä päätöksiltä ja saattaa näin ollen rahapolitiikan yhtenäisyyden kyseenalaiseksi. Koska välittymismekanismin heikentynyt toiminta muuttaa eurojärjestelmän toimenpiteiden tehokkuutta, sen kyky taata hintatason vakaus heikkenee lisäksi väistämättä. Tämän seurauksena toimenpiteet kyseisen välittymismekanismin ylläpitämiseksi voidaan liittää SEUT 127 artiklan 1 kohdassa määriteltyyn ensisijaiseen tavoitteeseen. Se, että tällainen velkainstrumenttien osto-ohjelma voi mahdollisesti vahvistaa talouspolitiikan alaan kuuluvaa euroalueen vakautta, ei voi asettaa kyseenalaiseksi tätä analyysiä, koska rahapoliittista toimenpidettä ei voida rinnastaa talouspoliittiseen toimenpiteeseen ainoastaan siksi, että sillä voi olla välillisiä vaikutuksia euroalueen vakauteen (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 46–52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 61 ja 63 kohta).

175

Eurojärjestelmän tavoitteiden saavuttamiseksi ja sen tehtävien täyttämiseksi sekä kyseisen kaltaisen osto-ohjelman tavoitteiden saavuttamiseksi tarkoitettujen keinojen osalta unionin tuomioistuin on täsmentänyt lähinnä, että kyseisen ohjelman täytäntöönpano edellytti EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja valtioiden velkakirjojen jälkimarkkinoilla tehtäviä rahapoliittisia toimia (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 53 ja 54 kohta ja tuomio 11.12.2018, Weiss ym., C-493/17, EU:C:2018:1000, 69 kohta). Se päätteli tästä muun muassa tällaisen velkainstrumenttien osto-ohjelman kuuluvan rahapolitiikan alaan, kun otetaan huomioon sen tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi tarkoitetut keinot, ja hylkäsi väitteen siitä, että tällaisen velkainstrumenttien osto-ohjelman toteuttaminen edellyttää ERVV:n tai EVM:n makrotalouden sopeutusohjelmien noudattamista täysimääräisesti ja että se voi sivuvaikutuksena kannustaa kyseisten talouspoliittisten päämäärien saavuttamiseksi toteutettavien ohjelmien noudattamiseen. Unionin tuomioistuimen mukaan tällaiset välilliset vaikutukset eivät voi kuitenkaan merkitä sitä, että tällainen ohjelma olisi rinnastettava talouspoliittiseen toimenpiteeseen, koska SEUT 119 artiklan 2 kohdasta, SEUT 127 artiklan 1 kohdasta ja SEUT 282 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että eurojärjestelmä tukee unionin yleistä talouspolitiikkaa sikäli kun tämä ei haittaa hintatason vakauden tavoitteen saavuttamista (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 55–59 kohta).

176

Unionin tuomioistuin on päätellyt tästä, että se, että valtioiden velkakirjojen ostamisen jälkimarkkinoilla sillä edellytyksellä, että makroekonomista sopeutusohjelmaa noudatetaan, on voitu katsoa kuuluvan talouspolitiikan alaan, kun sen toteuttaa EVM, ei tarkoittanut sitä, että samoin olisi oltava silloin, kun tällaista välinettä käyttää eurojärjestelmä velkainstrumenttien osto-ohjelman yhteydessä. EVM:n ja eurojärjestelmän tavoitteiden ero on nimittäin tässä yhteydessä ratkaiseva. Tällainen ohjelma voidaan panna täytäntöön ainoastaan, jos se on tarpeen hintatason vakauden ylläpitämiseksi, kun taas EVM:llä pyritään turvaamaan euroalueen vakaus eli toteuttamaan tavoite, joka ei kuulu rahapolitiikan alaan (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2015, Gauweiler, C-62/14, EU:C:2015:400, 63 ja 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

177

Edellä esitetystä ilmenee, että vaikka Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestely kuuluisi ensisijaisesti talouspolitiikan alaan ja siten jäsenvaltioiden toimivaltaan, minkä kanssa yhdenmukaisesti Kreikan lainsäätäjä antoi käsiteltävässä asiassa lain 4050/2012, on kuitenkin niin, että kaikki eurojärjestelmän SEUT 127 artiklan 1 ja 2 kohdan, SEUT 282 artiklan 1 kohdan ja EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisen ja toisen luetelmakohdan nojalla toteuttamat liitännäistoimenpiteet kuuluvat rahapolitiikan alaan. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, että tällaisella uudelleenjärjestelyllä voi olla merkittäviä vaikutuksia unionin rahapolitiikan ensisijaisen tavoitteen eli hintatason vakauden ylläpitämisen saavuttamiseen sekä maksujärjestelmien moitteettomaan toimintaan. Sitä vastoin pelkästään se, että näillä liitännäistoimenpiteillä oli tarkoitus tukea talouspolitiikan toimenpiteitä suppeassa merkityksessä eli korjata Kreikan valtion taloudellinen tilanne, ei merkitse sitä, että ne voitaisiin rinnastaa viimeksi mainittuihin toimenpiteisiin. Tämä koskee paitsi sitä, että eurojärjestelmän keskuspankit ostivat Kreikan velkainstrumentteja velkapapereiden jälkimarkkinoilta EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun velkapapereiden osto-ohjelman nojalla (ks. edellä 7 kohdassa tarkoitettu päätös 2010/281) myös kaikkia muita tällaisten velkainstrumenttien hallinnointiin liittyviä, erityisesti 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen mukaisia toimenpiteitä, mukaan lukien myynti tai vaihtokauppa päinvastaisena toimena.

178

On nimittäin niin, että 15.2.2012 tehdyn vaihtosopimuksen tekeminen ja täytäntöönpano, joiden tarkoituksena oli se, että eurojärjestelmän keskuspankit voisivat välttää yksityisten sijoittajien osallistumisen ja yhteistoimintalausekkeiden soveltamisen, kuuluivat eurojärjestelmän toimivallan käyttämiseen ja sen perustehtävien hoitamiseen siinä mielessä, että niillä pyrittiin säilyttämään mainittujen keskuspankkien harkintavalta ja varmistamaan eurojärjestelmän asianmukaisen toiminnan jatkuvuus. Viimeksi mainittu tavoite edellytti muun muassa, että kyseiset keskuspankit voivat edelleen hyväksyä Kreikan velkainstrumentit asianmukaisiksi vakuuksiksi eurojärjestelmän luottotoimissa EKPJ:n perussäännön 18 artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitetulla tavalla (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 108 kohta), mikä ei olisi ollut mahdollista mainittujen velkapapereiden luottoluokituksen ollessa heikko tai varsinkaan velkaleikkauksen yhteydessä eli jos velanhoito olisi osittain laiminlyöty (ks. eurojärjestelmän rahapolitiikan välineistä ja menettelyistä 20.9.2011 annetut EKP:n suuntaviivat 2011/817/EU (EKP/2011/14) (EUVL 2011, L 331, s. 1) ja niiden liite I, jonka otsikko on ”Yleisasiakirja eurojärjestelmän rahapolitiikan välineistä ja menettelyistä”, sekä 6.3.1 ja 6.3.2 kohta, joissa määritetään sekä luottokelpoisuuden vähimmäisvaatimusta eli luottokelpoisuuden alarajaa että jälkimarkkinakelpoisten omaisuuserien luottokelpoisuusvaatimusta koskevat kriteerit). Tältä osin on muistettava, että Kreikan valtion liikkeeseen laskemien tai takaamien jälkimarkkinakelpoisten velkainstrumenttien vakuuskelpoisuutta koskevista väliaikaisista toimenpiteistä 6.5.2010 tekemällään päätöksellä 2010/268/EU (EKP/2010/3) (EUVL 2010, L 117, s. 102) EKP oli jopa poikkeuksellisesti jättänyt väliaikaisesti soveltamatta ”niitä eurojärjestelmässä sovellettavia luottokelpoisuuden vähimmäisvaatimuksia, jotka täsmennetään yleisasiakirjan 6.3.2 kohdassa olevissa jälkimarkkinakelpoisten omaisuuserien luottokelpoisuusvaatimuksia koskevissa säännöissä” (mainitun päätöksen 1 artiklan 1 kohta), jotta eurojärjestelmä voisi edelleen hyväksyä Kreikan velkainstrumentit omaisuuserinä, jotka ”säilyttävät vakuuskelpoisuutensa eurojärjestelmän rahapoliittisissa operaatioissa niiden ulkoisesta luottoluokituksesta riippumatta” (kyseisen päätöksen 2 artikla) (ks. vastaavasti tuomio 7.10.2015, Accorinti ym. v. EKP, T-79/13, EU:T:2015:756, 6 ja 7 kohta).

179

Näin ollen kantajien väitteet siitä, että eurojärjestelmän sulkeminen pois Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelystä voitaisiin katsoa talouspoliittiseksi toimenpiteeksi, on hylättävä perusteettomina. Sama pätee niihin perusteluihin, jotka koskevat EKP:n Bundesverfassungsgerichtissä (liittovaltion perustuslakituomioistuin, Saksa) esittämiä huomautuksia sekä SEUT 123 artiklan 1 kohdan rikkomista, jotka on jo hylätty toisen lainvastaisuusväitteen tutkimisen yhteydessä (ks. edellä 109 ja 110 kohta).

180

On kolmanneksi todettava, että siltä osin kuin kantajat vetoavat EIP:n ja komission – ja jopa unionin – erilaiseen kohteluun, on korostettava, että kyseisten institutionaalisten sijoittajien hallussa olevat Kreikan velkainstrumentit oli tosin myös suljettu pois yksityisen sektorin osallistumisesta, eikä niihin sovellettu yhteistoimintalausekkeita (ks. edellä 29 kohta), vaikka 15.2.2015 tehty vaihtosopimus ei koskenutkaan kyseisiä velkainstrumentteja.

181

Siltä osin kuin on kyse EIP:n asemasta valtion velkainstrumenttien haltijana, yleisen edun mukaisesta tehtävästä, joka sille on annettu SEUT 309 artiklan, luettuna yhdessä EIP:n perussäännöstä tehdyssä pöytäkirjassa nro 5 olevan 18 artiklan 1 kohdan, 21 artiklan 1–3 kohdan ja 26 artiklan 2 kohdan kanssa, ilmenee, että myös EIP oli erilaisessa tilanteessa kuin Kreikan velkainstrumenttien yksityiset haltijat.

182

SEUT 309 artiklassa nimittäin määrätään, että EIP:n ”tehtävänä on unionin edun mukaisesti myötävaikuttaa sisämarkkinoiden tasapainoiseen ja vakaaseen kehitykseen käyttäen sekä pääomamarkkinoita että omia varojaan” ja että ”tätä varten pankki voittoa tavoittelematta myöntää lainoja ja antaa takauksia, jotka helpottavat seuraavien hankkeiden rahoittamista kaikilla talouden aloilla”. Samoin pöytäkirjassa nro 5 olevien 1–3 artiklan mukaan EIP voi muun muassa tehdä sijoituksia rahamarkkinoilla, ostaa ja myydä arvopapereita ja suorittaa muita tehtäväänsä kuuluvia rahoitustoimia (1 kohta), ja se velvoitetaan toimimaan ”yhteisymmärryksessä jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten tai kansallisten keskuspankkien kanssa”. Mainitun pöytäkirjan 26 artiklan 2 kohdassa määrätään, että ”[EKP:n] omaisuus on vapautettu kaikesta takavarikosta ja pakkolunastuksesta”. EIP:n pakollinen osallistuminen Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyyn, mikä vastasi puuttumista omistusoikeuteen (ks. edellä 121–126 kohta) ja näin ollen eräänlaista ”pakkolunastusta”, olisi siten rikkonut pöytäkirjassa nro 5 olevan 26 artiklan 2 kohdan kieltoa, jonka tarkoituksena on säilyttää EIP:n SEUT 309 artiklaan perustuvat yleisen edun mukaiset tehtävät.

183

Näin ollen kun otetaan huomioon se, että EIP oli erilaisessa tosiseikkoja koskevassa ja oikeudellisessa tilanteessa kuin yksityiset sijoittajat, sen sulkemisella pois Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelystä ei voida perustella kantajien yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden riittävän ilmeistä loukkaamista.

184

Siltä osin kuin on kyse unionin asemasta velkojana on korostettava, että komissio edustaa sitä SEUT 317 artiklassa tarkoitetun budjettivallan käyttäjän ominaisuudessa ja tarkemmin sanoen hoitaessaan SEUT 321 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettua ”rahaliikennettä”, sekä SEUT 322 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, luettuna yhdessä Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta 25.6.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 (EYVL 2002, L 248, s. 1), sellaisena kuin se on kumottuna unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä ja neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 kumoamisesta 25.10.2012 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 966/2012 (EUVL 2012, L 298, s. 1), joissa säädetään muun muassa yhteisöjen tai unionin lainanotto- ja lainanantotoimintaan liittyvien takuiden ja suoritusten ottamisesta yhteisöjen tai unionin talousarvioon (varainhoitoasetuksen N:o 1605/2002 4 artiklan 3 kohta; varainhoitoasetuksen N:o 966/2012 7 artiklan 2 kohta), tarkoitettujen varainhoitosääntöjen mukaisesti. Kuten komissio on lisäksi Euroopan unionin erioikeuksista ja vapauksista tehdyssä pöytäkirjassa nro 7 olevan 1 artiklan nojalla istunnossa väittänyt, ”unionin omaisuus ja varat eivät voi olla minkään hallinnollisen tai oikeudellisen pakkotoimenpiteen kohteena ilman unionin tuomioistuimen lupaa”.

185

On siis todettava, että unionin hallussa olevat Kreikan velkainstrumentit, joita hallinnoivat osaksi komissio budjettivallan käyttäjänä ja osaksi EIP unionin yleisen edun mukaisesti, oli paitsi otettu unionin talousarvioon myös erityisesti suojattu jäsenvaltioiden pakkolunastustoimia vastaan. Tämän edun vuoksi komissiolla oli yhtäältä omistuksessaan Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) puolesta ensimmäinen velkapaperisalkku, jonka nimellisarvo oli 46 miljoonaa euroa selvityksessä olevia varoja, sekä Euroopan yhteisöjen toimielinten yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän hallussa oleva toinen velkapaperisalkku, jonka nimellisarvo oli 5 miljoonaa euroa. EIP hallinnoi toisaalta kolmea Kreikan velkainstrumenttisalkkua, joiden kokonaisnimellisarvo oli 55,7 miljoonaa euroa, joista 40,7 miljoonaa euroa oli 25.5.2009 annetulla neuvoston asetuksella (EY, Euratom) N:o 480/2009 (EUVL 2009, L 145, s. 10) perustetun ulkosuhteisiin liittyvien hankkeiden takuurahaston, 10 miljoonaa euroa riskinjakorahoitusvälineen (RSFF) ja 5 miljoonaa euroa Euroopan laajuisille liikenneverkoille (TEN-T) tarkoitetun lainavakuusvälineen hallussa.

186

Tästä seuraa, etteivät kantajat voi perustellusti väittää Kreikan velkainstrumenttien yksityisten haltijoiden, jotka olivat sijoittaneet niihin yksinomaan yksityiseen varallisuuteensa liittyvän intressin vuoksi, olevan unioniin rinnastettavassa tilanteessa, koska sillä oli hallussaan Kreikan velkainstrumentteja yksinomaan talousarvionsa hallinnoinnin ja turvaamisen sekä politiikkojensa ja yleisen edun mukaisten tehtäviensä täytäntöönpanon vuoksi.

187	Näin ollen väite yksityisten sijoittajien erilaisesta kohtelusta unioniin nähden on myös hylättävä.

188

Sen väitteen osalta, jonka mukaan velkaleikkaus ja Kreikan valtion tarjoamia uusia velkainstrumentteja koskevat yhtenäiset ja tasapuoliset kriteerit olivat syrjiviä sen vuoksi, että niissä ei ollut otettu huomioon yksityisen sektorin osallistumisen nojalla vaihdettujen velkapapereiden erilaisia ominaisuuksia erityisesti jäljellä olevan erääntymisalan, koron ja nykyisen markkina-arvon osalta, on neljänneksi riittävää muistuttaa, että 21.7.2016 antamassaan tuomiossa Mamatas ym. v. Kreikka (CE:ECHR:2016:0721JUD006306614, 133, 135 ja 138 kohta) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo hylännyt samankaltaisen väitteen ja vahvistanut Symvoulio tis Epikrateiasin (ylin hallintotuomioistuin, Kreikka) 21.3.2014 antaman tuomion nro 1116/2014 tältä osin. Kuten edellä 133 kohdassa nimittäin on esitetty, velkaleikkausta koskevan laskelman tekeminen käyttäen perusteena kunkin velkainstrumentin tietyn ajankohdan markkina-arvoa, johon Kreikan valtion alentunut maksukyky oli jo voimakkaasti vaikuttanut, tai näiden instrumenttien erääntymistä olisi ollut käytännössä mahdotonta. On lisäksi niin, että kun on kyse valtion velan uudelleenjärjestelystä yhteistoimintalausekkeisiin perustuvan mekanismin nojalla, vaikuttaa loogiselta yhdenmukaistaa liikkeeseenlaskua koskevat edellytykset, mukaan lukien uusien velkainstrumenttien korot ja erääntymispäivät, koska kyseisten velkainstrumenttien rahoitus on varmistettava ulkopuolisen hallitustenvälisen elimen eli ERVV:n tai EVM:n tuella. Näin ollen kantajat eivät ole näyttäneet toteen, että uudelleenjärjestely kunkin instrumentin osalta erikseen olisi ollut teknisesti toteutettavissa ja riittävää asetettujen yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun otetaan huomioon, että kyseiset tavoitteet voitiin saavuttaa tehokkaasti vain tukeutumalla kelpoisuusvaatimukset täyttävien Kreikan velkainstrumenttien nimellisarvoon, tämä peruste oli päinvastoin sekä merkityksellinen että asianmukainen, jotta kyseessä olevia tilanteita voitiin vertailla asetettujen tavoitteiden kannalta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltamista silmällä pitäen.

189

Näissä olosuhteissa kyseinen väite on hylättävä ilman, että on tarpeen tutkia kantajien väitettä, jonka mukaan vertailu kunkin instrumentin osalta erikseen olisi tuonut niille etua tai oikeuttanut erottelemaan ne muista yksityisistä velkainstrumenttien haltijoista, kun otetaan huomioon niiden hallussa olleiden Kreikan velkainstrumenttien ominaisuudet.

190	Edellä esitetystä seuraa, että yhdenvertaisen kohtelun periaatteen riittävän ilmeistä loukkaamista koskeva lainvastaisuusväite on hylättävä kokonaisuudessaan.

191

Edellä esitetty huomioon ottaen on näin ollen todettava, että koska sellaista oikeussääntöä, jolla suojellaan kantajia ja joka voi synnyttää sopimussuhteen ulkopuolisen unionin tai EKP:n vastuun, ei ole rikottu riittävän ilmeisellä tavalla, kanne on hylättävä ilman, että on tarpeen lausua syy-yhteydestä tai vahingosta, jota kantajille on niiden mukaan aiheutunut.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)	Kanne hylätään.

2)	QI ja muut kantajat, joiden nimet mainitaan liitteessä, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja ne velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin (EKP) oikeudenkäyntikulut.

3)	Eurooppa-neuvosto ja Euroopan unionin neuvosto vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Frimodt Nielsen

Kreuschitz

Półtorak

Julistettiin Luxemburgissa 9 päivänä helmikuuta 2022.

Allekirjoitukset

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: englanti.

( 1 ) Luettelo muista kantajista on liitetty vain asianosaisille tiedoksi annettuun versioon.

( 2 ) Tuomiosta on otettu tähän vain kohdat, joiden julkaisemista unionin yleinen tuomioistuin pitää aiheellisena.