1

Ludwig-Bölkow-Systemtechnik GmbH vaatii valituksessaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 19.2.2016 antaman tuomion Ludwig-Bölkow-Systemtechnik v. komissio (T-53/14, ei julkaistu, EU:T:2016:88; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi osittain sen kanteen, jossa vaadittiin toteamaan yhtäältä, että Euroopan komissiolla ei ollut oikeutta vaatia sitä palauttamaan kolmen sopimuksen perusteella maksettuja ennakkoja, ja toisaalta, että valittajan ei ollut maksettava komissiolle kiinteämääräisiä korvauksia.

2

Asian taustaa on kuvattu valituksenalaisen tuomion 1–19 kohdassa seuraavasti:

3

Valittaja nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 20.1.2014 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen, jossa vaadittiin toteamaan ensinnäkin, että komissio ei ole laskenut kolmen hankkeen kustannuksia sopimusmääräysten mukaisesti, toiseksi, että valittajan HyWays-hankkeen yhteydessä saama unionin rahoitustuen määrä on pienempi kuin kahdessa komission antamassa veloitusilmoituksessa oleva määrä, kolmanneksi, että komissio on HyApproval-hankkeessa luonnehtinut hallinnointikustannukset virheellisesti uudelleen tutkimuskustannuksiksi, neljänneksi, että valittajan ei ole maksettava komissiolle kiinteämääräisiä korvauksia kolmen hankkeen yhteydessä, ja lopuksi viidenneksi, että komissio on antanut riidanalaiset veloitusilmoitukset virheellisesti, koska valittajan maksettavat määrät ovat pienempiä kuin kyseisissä ilmoituksissa mainitut määrät.

4

Valittaja vetosi kanteensa tueksi neljään kanneperusteeseen. Ensimmäinen kanneperuste perustui siihen, että komissio oli virheellisesti kieltäytynyt hyväksymästä valittajan ehdottamaa hankkeen kustannusten laskentatapaa. Toisessa kanneperusteessa valittaja väitti, että komissio oli virheellisesti katsonut, että valittaja oli saanut HyWays-hankkeen yhteydessä 604 240,79 euron suuruisen rahoitustuen. Kolmannessa kanneperusteessa oli kyse siitä, että tietyt HyApproval-hanketta koskevan sopimuksen yhteydessä aiheutuneet kustannukset oli luonnehdittu virheellisesti uudelleen. Neljäs kanneperuste koski lopuksi komission esittämän kiinteämääräistä korvausta koskevan vaatimuksen virheellisyyttä.

5

Unionin yleinen tuomioistuin totesi toisen ja kolmannen vaatimuksen osalta, ettei niistä ollut enää tarpeen lausua, koska komissio oli hyväksynyt valittajan vaatimusten oikeellisuuden antaessaan veloitusilmoitukset nro 3233150004 ja nro 3233150006.

6

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valittajan ensimmäisen vaatimuksen, joka koski hankkeen kustannusten laskentatapaa. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa, että komissio oli perustellusti hylännyt valittajan etusijalle asettaman kustannusten kirjaamistavan sillä perusteella, että se johti sellaisten kustannusten ilmoittamiseen, jotka eivät olleet yleisten ehtojen II.19 kohdan 1 alakohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla todellisia, taloudellisesti järkeviä ja välttämättömiä hankkeen toteuttamiselle.

7

Unionin yleinen tuomioistuin tutki kiinteämääräisiä korvauksia koskevan neljännen vaatimuksen osalta, oliko komissio soveltanut yleisten ehtojen II.30 kohtaa käsiteltävän tapauksen olosuhteissa sopimussakkoehtoihin turvautumista sääntelevien Belgian siviilikoodeksin sääntöjen mukaisesti. Se katsoi kyseisen tutkinnan päätteeksi, että Belgian siviilikoodeksin 1231 §:n perusteella valittajan kiinteämääräisinä korvauksina maksettavana olevia summia oli alennettava määrään, joka vastasi 10:tä prosenttia valittajan perusteettomasti saamien ennakkojen määrästä.

8

Valittaja vaatii valituksessaan, että unionin tuomioistuin

9

Komissio vaatii valituksen hylkäämistä ja valittajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

10

Se väittää, ettei valitusta voida ottaa tutkittavaksi siltä osin kuin se koskee unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tekemää ratkaisua niiden oikeudenkäyntikulujen jakamisesta, jotka liittyvät kanteen toiseen ja kolmanteen vaatimukseen, joiden osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että lausunnon antaminen raukeaa.

11

Valittaja vetoaa valituksensa tueksi viiteen valitusperusteeseen, jotka perustuvat perustelujen puutteellisuuteen, lojaliteettiperiaatteen loukkaamiseen, selvitysaineiston ottamiseen huomioon vääristyneellä tavalla, Belgian siviilikoodeksin 1162, 1134 ja 1135 §:n rikkomiseen ja lopuksi kiinteämääräisten korvausten soveltamista koskeviin oikeudellisiin virheisiin.

12

Valittaja väittää ensimmäisessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin ei noudattanut valituksenalaisen tuomion 51, 55 ja 58 kohdassa perusteluvelvollisuuttaan, kun se hylkäsi valittajan käyttämän tuntitaksan laskentatavan sillä perusteella, että kyseinen tapa johti korkeampiin kustannuksiin, ”jotka eivät olleet todellisia, taloudellisia järkeviä eivätkä välttämättömiä hankkeen toteuttamiselle”, ja merkitsi lisäksi sitä, että komissio osallistui ”kaikkien kantajan kustannusten kattamiseen siitä riippumatta, miten niiden arvioitiin liittyvän hankkeisiin”.

13

Valittaja väittää, että kyseisissä kohdissa olevat perustelut eivät ole ymmärrettäviä siltä osin kuin osamäärä, jonka se on asettanut etusijalle (kustannukset/työtunnit, jotka voidaan ottaa huomioon), liittyy paljon läheisemmin sopimuksessa tarkoitettuihin hankkeisiin kuin komission käyttämä osamäärä (kustannukset / kaikki työtunnit (jotka voidaan ottaa huomioon ja joita ei voida ottaa huomioon)). Viimeksi mainittu sisältää näet paitsi muut hankkeet myös kaikki työtunnit ilman liittymäkohtaa hankkeisiin.

14

Valittaja toteaa vastauskirjelmässään, että hankkeen seurannan ja kehittämisen yhteydessä saaduilla tiedoilla taataan kaikkien hankkeiden ja myös riidanalaisten hankkeiden laatu ja parannetaan sitä. Tästä seuraa, että hankkeen seurannasta ja kehittämisestä aiheutuvat kustannukset ovat yleisten ehtojen II.19 kohdan 1 alakohdan ja II.20 kohdan 1 alakohdan nojalla tukikelpoisia kustannuksia.

15

Komissio katsoo, että ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

16

On huomautettava, että SEUT 296 artiklassa määrätty perusteluvelvollisuus on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, koska tuo kysymys koskee riidanalaisen toimen aineellista lainmukaisuutta. Päätöksen perusteluissa toistetaan näet virallisesti päätöksen perustana olevat syyt. Jos nämä syyt ovat virheellisiä, ne rasittavat päätöksen aineellista lainmukaisuutta mutta eivät sen perusteluja, jotka saattavat olla riittävät, vaikka niissä esitetään virheellisiä syitä. Väitteet ja lausumat, joilla pyritään riitauttamaan toimen hyväksyttävyys, ovat näin ollen tehottomia perustelujen puuttumista tai niiden puutteellisuutta koskevan kanneperusteen yhteydessä (tuomio 18.6.2015, Ipatau v. neuvosto, C‑535/14 P, EU:C:2015:407, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

17

Siltä osin kuin valittajan ensimmäisen valitusperusteen tueksi esittämällä argumentaatiolla voidaan ymmärtää pyrittävän riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen tuntitaksan laskentatavasta tekemän arvioinnin oikeellisuus tai katsomaan, että unionin yleinen tuomioistuin on perustellut valituksenalaisen tuomion 51, 55 ja 58 kohdassa arviointinsa ristiriitaisesti ja epäselvästi, tuo argumentaatio on hylättävä perusteettomana.

18

Unionin yleinen tuomioistuin palautti näet kyseisen tuomion 46–48 kohdassa mieleen rahoitustukisopimusten yhteydessä myönnettyyn unionin rahoitukseen liittyvät erityispiirteet ennen kuin se tarkasti kyseisten erityispiirteiden valossa, oliko komissiolla oikeus hylätä valittajan soveltama tukikelpoisten kustannusten määritystapa sillä perusteella, ettei se ollut sopimusmääräysten mukainen.

19

Unionin yleinen tuomioistuin totesi mainitun tuomion 51 kohdassa, että valittajan laskentatavan ”johdosta tuntitaksalaskelman ulkopuolelle jätettiin eräät sen työntekijöiden tekemät työtunnit, kuten esimerkiksi hankkeen seurantaan, kehittämiseen, konferensseihin osallistumiseen, kartoittamiseen ja asiakaskunnan kanssa pidettävän yhteydenpidon seurantaan liittyvät tunnit, sillä perusteella, ettei niitä ole käytetty palvelujen tarjoamiseen kaikille sen toimeksiantajille eikä niitä voida siis tämän seurauksena ottaa huomioon”. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan ”tästä ilmenee, että nimittäjänä käytettävä perusta on suppeampi kuin kaikista työtunneista muodostuva perusta ja että tämän seurauksena tuntitaksa on korkeampi”, joten ”kun sitä sovelletaan hankkeiden yhteydessä todellisuudessa tehtyihin työtunteihin, kustannusilmoitus on suurempi”.

20

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa, että ”tuntitaksan laskentaperustan alentaminen ja siitä seuraava tukikelpoisten kustannusten määrän kasvaminen johtavat siihen, että komissio osallistuu kaikkien kantajan kustannusten kattamiseen siitä riippumatta, miten niiden arvioitiin liittyvän hankkeisiin”. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tämän perusteella kyseisen tuomion 56 kohdassa, että ”vaikka tällainen lähestymistapa voidaan legitiimisti ymmärtää palvelujen tarjontaa koskevan perinteisen sopimuksen yhteydessä – – se ei sovellu yhteen kyseessä olevien rahoitustukisopimusten erityispiirteiden kanssa”.

21

Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei ratkaisevaa ollut sen selvittäminen, liittyikö valittajan soveltama osamäärä läheisesti rahoitustukisopimuksissa kyseessä oleviin hankkeisiin, vaan sen selvittäminen, oliko kustannukset jaettu mainitun osamäärän mukaisesti kaikille työtunneille, mikä takasi sen, että unionin talousarviosta ei rahoiteta kustannuksia, jotka liittyvät hankkeen seurantaan, kehittämiseen, konferensseihin osallistumiseen, kartoittamiseen ja asiakaskunnan kanssa pidettävän yhteydenpidon seurantaan.

22

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi siis valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa ristiriidattomasti, että komissio oli perustellusti hylännyt valittajan etusijalle asettaman kustannusten kirjaamistavan sillä perusteella, että se johti sellaisten kustannusten ilmoittamiseen, jotka eivät olleet yleisten ehtojen II.19 kohdassa tarkoitetulla tavalla todellisia, taloudellisesti järkeviä ja välttämättömiä hankkeen toteuttamiselle.

23

Näin ollen ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

24

Valittaja väittää toisessa valitusperusteessaan, että kun unionin yleinen tuomioistuin ei katsonut, että komissio oli loukannut yleistä lojaliteettiperiaatetta, jota on sovellettava unionin toimielinten ja markkinatoimijoiden välisiin suhteisiin, se loukkasi itse kyseistä periaatetta.

25

Valittaja väittää toisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa, että komissio loukkasi mainittua periaatetta siltä osin kuin se ei eritellyt yleisten ehtojen II.19 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa tapaa, jolla sen sopimuskumppanin on laskettava tukikelpoiset kustannukset. Se katsoo, että komissio on tyytynyt siten esittämään yleisiä periaatteita ja viittaamaan yleisten ehtojen II.19 kohdan 1 alakohdan b alakohdassa sopimuskumppanin tavanomaisiin kirjanpitoperiaatteisiin. Se täsmentää, että lojaliteettiperiaate kuuluu unionin tuomioistuimen vahvistamiin unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin. Se viittaa tältä osin useisiin tuomioihin, joihin kuuluu 12.7.1957 annettu tuomio Algera ym. v. Assemblée commune (7/56 ja 3/57–7/57, EU:C:1957:7, s. 114 ja 115) ja tuomio 29.4.2004, IPK-München ja komissio (C‑199/01 P ja C‑200/01 P, EU:C:2004:249, 78 kohta).

26

Valittaja katsoo toisen valitusperusteen toisessa osassa, että kun unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valituksenalaisen tuomion 50–63 kohdassa sen etusijalle asettaman tuntitaksan laskentatavan ja tyytyi toteamaan kyseisen tuomion 59 kohdassa, että viittauksella kokonaiskustannuksiin perustuvaan malliin ei voida osoittaa valittajan käyttämän laskentatavan yhteensoveltuvuutta etenkään yleisten ehtojen II.19 kohdan 1 alakohdan a alakohdan kanssa, myös se loukkasi kyseistä periaatetta.

27

Komissio väittää ensisijaisesti, että toinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta, ja toissijaisesti, että se on perusteeton.

28

Toisen valitusperusteen ensimmäisestä osasta, joka perustuu siihen, että komissio on loukannut unionin oikeuden yleistä lojaliteettiperiaatetta, on todettava, että kyseisen osan tueksi esitetyssä argumentaatiossa valittaja vain kyseenalaistaa komission päätöksen. Tällaista argumentaatiota, jota ei ole kohdennettu valituksenalaiseen tuomioon, ei voida ottaa tutkittavaksi muutoksenhaun yhteydessä.

29

Tuon valitusperusteen toisesta osasta, joka perustuu siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on loukannut lojaliteettiperiaatetta, on huomautettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan on niin, että jos asianosaisella olisi oikeus esittää ensi kertaa vasta unionin tuomioistuimessa perusteita, joihin hän ei ole unionin yleisessä tuomioistuimessa vedonnut, asianosaisella olisi oikeus laajentaa unionin tuomioistuimessa kannettaan unionin yleisessä tuomioistuimessa käsiteltyyn asiaan nähden. Unionin tuomioistuin on valitusasioissa lähtökohtaisesti toimivaltainen tutkimaan ainoastaan arvioinnit, jotka unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt sille esitetyistä perusteista. Perustelua, jota ei ole esitetty ensimmäisessä oikeusasteessa, ei kuitenkaan voida pitää uutena perusteena, joka on jätettävä tutkimatta muutoksenhakuvaiheessa, jos sillä vain laajennetaan perusteluja, joihin on jo vedottu unionin yleiseen tuomioistuimeen toimitetussa kannekirjelmässä esitetyn kanneperusteen yhteydessä (tuomio 28.7.2016, Tomana ym. v. neuvosto ja komissio, C‑330/15 P, ei julkaistu, EU:C:2016:601, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Koska valittaja väittää tämän valitusperusteen toisessa osassa, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt todeta komission loukanneen lojaliteettiperiaatetta, on todettava, että tällaista väitettä ei ole esitetty unionin yleisessä tuomioistuimessa. Niinpä se on uusi väite, joka on jätettävä tutkimatta.

31

Toinen valitusperuste on siis jätettävä tutkimatta.

32

Kolmannessa valitusperusteessaan valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on ottanut selvitysaineiston vääristyneellä tavalla huomioon.

33

Kyseisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on ottanut vääristyneellä tavalla huomioon selvitysaineiston ja tosiseikat, jotka se oli esittänyt argumentaationsa tueksi, kun unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 55, 56 ja 58 kohdassa, että valittajan käyttämä kustannusten kirjaamistapa johti siihen, että valittaja ilmoitti kustannuksia, jotka eivät olleet todellisia, taloudellisesti järkeviä eivätkä välttämättömiä hankkeiden toteuttamiselle eikä niitä näin ollen voitu pitää tukikelpoisina kyseisten hankkeiden toteuttamiseksi. Se täsmentää tältä osin, että unionin yleinen tuomioistuin huomautti kyseisen tuomion 46 kohdassa, ”että tukikelpoiset kustannukset eivät voi johtaa sopimuspuolelle aiheutuvaan etuun”. Yhtäältä valittaja on kuitenkin väittänyt ensimmäisessä oikeusasteessa nostamansa kanteen yhteydessä, että sen laskentatapa ei johtanut sille aiheutuvaan etuun, vaan se saattoi sen seurauksena enintään kattaa hankkeisiin liittyvät kustannuksensa, kun taas komission laskentatapa aiheutti sille huomattavia tappioita. Toisaalta mainitun tuomion 58 kohdassa oleva perustelu perustuu virheellisiin seikkoihin, koska ne ovat ristiriidassa valittajan esittämien ja toteen näyttämien seikkojen kanssa.

34

Valittaja moittii mainitun valitusperusteen toisessa osassa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on katsonut hankkimatta todisteita valittajan käyttämästä laskentatavasta, että valittaja oli saanut etua ja että vaaditut kustannukset ja kyseessä olevat hankkeet eivät liittyneet riittävän läheisesti toisiinsa.

35

Valittaja moittii saman valitusperusteen kolmannessa osassa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se ole määritellyt ”kaikkia kustannuksia”, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa, että valittajan laskentatapa johti siihen, että komissio osallistui ”kaikkien kantajan kustannusten kattamiseen”.

36

Valittaja väittää kolmannen valitusperusteen neljännessä osassa lopuksi, että unionin yleinen tuomioistuin otti komission argumentaation selvästi vääristyneellä tavalla huomioon, kun se katsoi valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa, että yleisten ehtojen II.19 kohdan ja sitä seuraavien kohtien tulkinta oli ”selkeä”. Kyseisten ehtojen tulkinta oli kuitenkin epäselvä myös komission osalta, koska komissio otti tuntitaksan osamäärän osoittajan osalta huomioon välillä ”henkilöstökustannukset”, välillä ”kaikki kustannukset”.

37

Komissio katsoo, että kolmas valitusperuste on hylättävä.

38

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ainoastaan unionin yleinen tuomioistuin on toimivaltainen määrittämään tosiseikaston, lukuun ottamatta sellaisia tapauksia, joissa sen määrittämän tosiseikaston paikkansapitämättömyys käy ilmi sille toimitetusta aineistosta, ja arvioimaan vastaanotettuja todisteita. Tämän tosiseikaston määrittäminen ja näiden todisteiden arvioiminen ei näin ollen ole, lukuun ottamatta sitä tapausta, että ne on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, oikeuskysymys, joka sinänsä kuuluisi unionin tuomioistuimen harjoittaman valvonnan piiriin (tuomio 29.10.2015, komissio v. ANKO, C‑78/14 P, EU:C:2015:732, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Valittajan, joka väittää unionin yleisen tuomioistuimen ottaneen selvitysaineiston huomioon vääristyneellä tavalla, on SEUT 256 artiklan, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisen kohdan ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan ilmoitettava täsmällisesti ne seikat, jotka se katsoo unionin yleisen tuomioistuimen ottaneen huomioon vääristyneellä tavalla, ja näytettävä toteen ne arviointivirheet, joiden takia unionin yleinen tuomioistuin on valittajan mukaan päätynyt niiden ottamiseen huomioon vääristyneellä tavalla. Unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä on lisäksi katsottu, että vääristyneellä tavalla huomioon ottamisen on ilmettävä asiakirja-aineistosta selvästi ilman, että tosiseikastoa ja selvitystä on tarpeen ryhtyä arvioimaan uudelleen (tuomio 30.11.2016, komissio v. Ranska ja Orange, C‑486/15 P, EU:C:2016:912, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Vaikka valittaja vetoaa kolmannessa valitusperusteessaan selvitysaineiston vääristyneellä tavalla huomioon ottamiseen, on kuitenkin todettava, että mainitun valitusperusteen tueksi esittämissään ensimmäisessä ja neljännessä osassa valittaja vain arvostelee niitä unionin yleisen tuomioistuimen esittämiä tosiseikkoja koskevia arviointeja, jotka sisältyvät yhtäältä valituksenalaisen tuomion 55, 56 ja 58 kohtaan ja joiden mukaan valittajan laskentatapa johtaa sellaisten kustannusten ilmoittamiseen, jotka eivät ole todellisia, taloudellisesti järkeviä eivätkä välttämättömiä hankkeiden toteuttamiselle, ja jotka sisältyvät toisaalta kyseisen tuomion 61 kohtaan ja joiden mukaan yleisten ehtojen II.19–II-21 kohta olivat selkeitä. Valittaja pyrkii todellisuudessa siihen, että unionin tuomioistuin arvioi tosiseikkoja tältä osin uudelleen esittämättä kuitenkaan täsmällisesti, minkä selvityksen unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut huomioon vääristyneellä tavalla. Kolmannen valitusperusteen ensimmäinen ja neljäs osa on siis jätettävä tutkimatta.

41

Kyseisen valitusperusteen toisesta osasta on todettava, ettei unionin yleistä tuomioistuinta voida moittia siitä, ettei se ole hankkinut tarpeellisia todisteita, koska valittajan tehtävänä on esittää tarvittaessa kaikki todisteet, joilla voidaan vahvistaa ja tukea sen väitteitä sen unionin yleisessä tuomioistuimessa nostaman kanteen yhteydessä (ks. vastaavasti määräys 30.6.2015, Evropaïki Dynamiki v. komissio, C‑575/14 P, ei julkaistu, EU:C:2015:443, 21 kohta).

42

Kolmannen valitusperusteen kolmannesta osasta, jossa valittaja moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ole määritellyt valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa olevaa ilmaisua ”kaikki kustannukset”, on riittävää todeta, että kyseinen väite on vaikeasti ymmärrettävissä ja merkityksetön selvitysaineiston vääristyneellä tavalla huomioon ottamista koskevan valitusperusteen yhteydessä siltä osin kuin se ei koske tiettyä todistetta.

43

Tästä seuraa, että kolmas valitusperuste on osittain jätettävä tutkimatta ja osittain hylättävä perusteettomana.

44

Valittaja väittää neljännessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin sovelsi virheellisesti Belgian siviilikoodeksin 1162, 1134 ja 1135 §:ää, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa, että yleisten ehtojen II.19–II.21 kohdan tulkinta oli selkeä siltä osin kuin on kyse riidanalaisten kustannusten määrittämistavasta ja että Belgian siviilioikeuden periaatteita ei tästä syystä ollut tarvetta soveltaa.

45

Se väittää tältä osin, että komission tehtävänä oli täsmentää selkeästi ja ennen kuin kyseessä olevat sopimukset tehtiin kustannusten määrittämistavat. Se väittää, ettei kyseisiä täsmennyksiä ole esitetty, joten sopimukset olivat tältä kohdin epätäsmällisiä. Sopimuksia olisi näin ollen pitänyt tulkita niiden edellä mainittujen Belgian oikeuden säännösten nojalla, joissa säädetään, että jos sopimuksen tulkinnasta on epäilyjä, sitä on tulkittava sen vahingoksi, joka on sopimuksen laatinut, ja sen hyväksi, joka on antanut sitoumuksen, ja että sopimuspuolilla on velvollisuus täyttää sopimukset lojaliteettiperiaatteen mukaisesti. Valittajan mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt katsoa, että sen ehdottama tuntitaksan laskentatapa oli yhteensoveltuva kyseessä olevien sopimuksen yleisten ehtojen ja Belgian siviilikoodeksin edellä mainittujen säännösten kanssa. Se väittää, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi tässä tilanteessa pitänyt katsoa riidanalaiset veloitusilmoitukset sopimusten vastaisiksi ja näin ollen laittomiksi.

46

Valittaja väittää tältä osin myös, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja etenkin 26.2.2015 annetun tuomion Planet v. komissio (C‑564/13 P, EU:C:2015:124, 21 kohta) mukaan Belgian siviilikoodeksin 1162, 1134 ja 1135 §:n tulkinta ja soveltaminen on sopimuksiin välityslausekkeen nojalla sovellettavan kansallisen oikeuden piiriin kuuluvana oikeuskysymys, joka voidaan saattaa unionin tuomioistuimen tutkittavaksi muutoksenhaun yhteydessä.

47

Komissio väittää, että neljäs valitusperuste on jätettävä tutkimatta tai hylättävä tehottomana.

48

Valittaja moittii neljännessä valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta lähinnä siitä, ettei se ole valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa soveltanut Belgian siviilikoodeksin 1162, 1134 ja 1135 §:ää sillä perusteella, että yleisten ehtojen II.19–II.21 kohtaan sisältyvä tukikelpoisten suorien ja välillisten kustannusten määritelmä oli selkeä ja että sopimusten tulkintaa koskeviin Belgian siviilioikeuden periaatteisiin ei tästä syystä ollut tarvetta turvautua.

49

On kuitenkin todettava, että näin tehdessään valittaja riitauttaa todellisuudessa rahoitustukisopimusten yleisten ehtojen II.19–II.21 kohdan tulkinnan, jonka nojalla unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että kyseiset kohdat ovat selkeitä. Unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma sopimusmääräyksen tulkinta on kuitenkin tosiseikkoja koskeva kysymys, jota ei sinänsä voida saattaa unionin tuomioistuimen muutoksenhaun yhteydessä harjoittaman valvonnan piiriin (ks. vastaavasti tuomio 29.10.2015, komissio v. ANKO, C‑78/14 P, EU:C:2015:732, 23 kohta).

50

Tästä seuraa, ettei neljättä valitusperustetta voida ottaa tutkittavaksi.

51

Valittaja väittää viidennen valitusperusteen tueksi esittämässään ensimmäisessä osassa, ettei unionin yleinen tuomioistuin noudattanut perusteluvelvollisuuttaan siltä osin kuin se hylkäsi valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa – esittämättä tältä osin mitään täsmennyksiä – ”selvästi perusteettomana” valittajan argumentaation, joka perustui siihen, että yleisten ehtojen II.30 kohdan väitettiin olevan ristiriidassa Belgian siviilikoodeksin 1172 §:llä suojattujen hyvien tapojen kanssa.

52

Valittaja väittää kyseisen valitusperusteen toisessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin jätti tutkimatta kysymyksen yleisten ehtojen II.30 kohdan pätemättömyydestä, vaikka kyseinen kohta oli sen mukaan ristiriidassa Belgian siviilikoodeksin 1172 ja 1231 §:n kanssa. Valittaja myöntää, että unionin yleinen tuomioistuin rajasi yleisten ehtojen II.30 kohdan soveltamisen seuraukset. Tätä varten se yhtäältä katsoi valituksenalaisen tuomion 94 kohdassa, että mainittua kohtaa ei voitu soveltaa pelkkään perusteettomasti maksettujen ennakkojen palauttamisen viivästymisestä aiheutuneeseen vahinkoon. Se toisaalta käytti Belgian siviilikoodeksin 1231 §:ssä säädettyä mahdollisuutta alentaa niiden kiinteämääräisten korvausten määrä, joita komissiolla on oikeus vaatia, 10 prosenttiin palautettavien ennakkojen määrästä. Unionin yleinen tuomioistuin on näin tehdessään alentanut palautettavia määriä samalla kun se on katsonut, että yleisten ehtojen II.30 kohtaa sovellettiin edelleen käsiteltävässä tapauksessa. Valittaja väittää kuitenkin, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt todeta kyseinen II.30 kohta pätemättömäksi sillä perusteella, että se on ristiriidassa Belgian siviilikoodeksin 1172 §:n kanssa, ja näin ollen katsoa, ettei valittajan tarvinnut maksaa mitään korvausta.

53

Valittaja vetoaa tältä osin kuluttajien kannalta kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaan vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan unionin tuomioistuin on katsonut, että toimivaltainen tuomioistuin ei voi todeta, että sopimuksen kohtuuttomista yleisistä ehdoista sovelletaan vain sitä osaa, joka on edelleen laillinen, vaan sen on sitä vastoin jätettävä soveltamatta niitä sopimuspuoleen nähden (tuomio 14.6.2012, Banco Español de Crédito, C-618/10, EU:C:2012:349, 58 kohta ja sitä seuraavat kohdat). Valittaja katsoo, että kyseistä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa käsiteltävässä tapauksessa siltä osin kuin valittaja on kuluttajien tavoin unionin rahoitustukisopimuksen heikompi osapuoli, jota komission yleiset sopimusehdot sitovat ilman, että niistä voitaisiin neuvotella.

54

Komissio katsoo, että viides valitusperuste on hylättävä.

55

Viidennen valitusperusteen ensimmäisestä osasta, joka perustuu perustelujen puutteellisuuteen, on huomautettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan muutoksenhakumenettelyssä yhtäältä unionin tuomioistuimen suorittaman valvonnan tarkoituksena on erityisesti tutkia, onko unionin yleinen tuomioistuin vastannut oikeudellisesti riittävällä tavalla kaikkiin valittajan esittämiin perusteluihin, ja toisaalta valitusperuste, joka perustuu siihen, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole vastannut ensimmäisessä oikeusasteessa esitettyihin perusteluihin, merkitsee asiallisesti vetoamista Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 36 artiklaan, jota sovelletaan unionin yleiseen tuomioistuimeen saman perussäännön 53 artiklan ensimmäisen kohdan ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 117 artiklan perusteella, perustuvan perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämiseen (tuomio 11.5.2017, Dyson v. komissio, C-44/16 P, EU:C:2017:357, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

56

Unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että unionin yleiselle tuomioistuimelle kuuluva perusteluvelvollisuus ei edellytä unionin yleisen tuomioistuimen esittävän selvitystä, jossa seurattaisiin tyhjentävästi ja kohta kohdalta kaikkia riidan asianosaisten esittämiä päätelmiä, ja unionin yleisen tuomioistuimen perustelut voivat siten olla implisiittisiä, kunhan asianosaiset saavat niiden avulla selville syyt, joiden vuoksi unionin yleinen tuomioistuin ei ole hyväksynyt asianosaisten argumentteja, ja unionin tuomioistuimella on niiden avulla käytettävissään riittävät tiedot, jotta se pystyy harjoittamaan laillisuusvalvontaansa (tuomio 11.5.2017, Dyson v. komissio, C-44/16 P, EU:C:2017:357, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

57

Tässä tapauksessa unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa hylännyt selvästi perusteettomana valittajan argumentaation, joka perustui siihen, että yleisten ehtojen II.30 kohdan väitettiin olevan ristiriidassa Belgian siviilikoodeksin 1172 §:llä suojattujen hyvien tapojen kanssa. Se on näin tehdessään vain hylännyt kyseisen argumentaation esittämättä minkäänlaista perustelua arviointinsa tueksi.

58

Vaikka on totta, että valittajan väite on hylätty ”selvästi” perusteettomana, valittajan esittämän väitteen hylkääminen ei – sen selvyydestä riippumatta – vapauta unionin yleistä tuomioistuinta velvollisuudesta perustella ratkaisunsa. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole siis perustellut arviointiaan riittävästi, mikä ei nyt käsiteltävässä tapauksessa voi kuitenkaan johtaa valituksenalaisen tuomion kumoamiseen.

59

Kuten unionin yleinen tuomioistuin näet totesi valituksenalaisen tuomion 76 kohdassa, kiinteämääräisiä korvauksia koskevan neljännen vaatimuksen tutkinta edellytti sen tarkastamista, oliko komissio soveltanut kyseistä kohtaa nyt käsiteltävän tapauksen olosuhteissa sopimussakkoehtojen käyttämistä sääntelevien Belgian siviilikoodeksin sääntöjen mukaisesti. Koska Belgian oikeudessa, jota sovelletaan riidanalaisiin rahoitustukisopimuksiin, säädetään näihin ehtoihin turvautumisesta ja koska tällaisella sopimussakkoehdolla korvataan Belgian siviilikoodeksin 1229 §:n mukaan – ja kuten unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 81 ja 82 kohdassa huomauttanut – päävelvoitteen täyttämisen viivästyminen tai sen täyttämättä jättäminen, yleisten ehtojen II.30 kohdassa määrättyä sopimussakkoehtoa ei voida siis pitää laittomana tai hyvien tapojen vastaisena.

60

Viidennen valitusperusteen toisesta osasta on todettava, että siinä nojaudutaan olettamaan, jonka mukaan Belgian siviilikoodeksin 1172 ja 1231 §:ää on rikottu.

61

Kuten viidennen valitusperusteen ensimmäisen osan tutkinnasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin ei ole kuitenkaan rikkonut Belgian siviilikoodeksin 1172 §:ää. Mainitun koodeksin 1231 §:stä on riittävää huomauttaa – kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 90 kohdassa –, että kyseisessä säännöksessä ei aseteta ehtoja sopimussakkolausekkeen pätevyydelle vaan sen nojalla tuomioistuimen on mahdollista alentaa velkojan vaatimaa summaa silloin, kun se ylittää selvästi määrän, jonka sopimuspuolet saattoivat vahvistaa kyseessä olevan sopimuksen täytäntöönpanon laiminlyömisestä aiheutuvan vahingon korvaamiseksi.

62

Lisäksi väitteestä, joka perustuu 14.6.2012 annettuun tuomioon Banco Español de Crédito (C-618/10, EU:C:2012:349) ja jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt todeta, ettei yleisten ehtojen II.30 kohtaa voitu soveltaa, on todettava, että se on esitetty ensimmäistä kertaa unionin tuomioistuimessa ja että se on hylättävä edellä 29 kohdassa esitetyistä syistä.

63

Tästä seuraa, ettei viidettä valitusperustetta voida hyväksyä.

64

Valittaja vaatii kumoamaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 4 kohdan siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on velvoittanut sen vastaamaan omista oikeuskäyntikuluistaan mukaan lukien oikeudenkäyntikulut, jotka liittyvät kanteen toiseen ja kolmanteen vaatimukseen, joiden osalta lausunnon antaminen on rauennut.

65

On huomautettava, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan toisen kohdan mukaan ”muutosta ei voida hakea vain oikeudenkäyntikulujen määrän osalta tai siltä osin, kuka vastaa oikeudenkäyntikuluista”. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on lisäksi niin, että silloin, kun kaikki muut valitusperusteet on hylätty, oikeudenkäyntikuluja koskevan unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun väitettyyn virheellisyyteen kohdistuva vaatimus on kyseisen määräyksen mukaan jätettävä tutkimatta (ks. mm. määräys 16.9.2005, Schmoldt ym. v. komissio, C‑342/04 P, ei julkaistu, EU:C:2005:562, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Tästä seuraa, että koska muut valitusperusteet on hylätty, oikeudenkäyntikuluja koskevan unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun väitettyyn virheellisyyteen kohdistuva vaatimus on jätettävä tutkimatta.

67

Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

68

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut, että valittaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja koska valittaja on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kymmenes jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: