1.

Käsiteltävässä asiassa Euroopan unionin neuvosto vaatii Euroopan komission tukemana, että unionin yleisen tuomioistuimen 9.6.2016 antama tuomio Growth Energy ja Renewable Fuels Association v. neuvosto (T‑276/13, EU:T:2016:340), jolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi lopullisen polkumyyntitullin käyttöönotosta Amerikan yhdysvalloista peräisin olevan bioetanolin tuonnissa 18.2.2013 annetun neuvoston täytäntöönpanoasetuksen (EU) N:o 157/2013 ( 2 ) siltä osin kuin se koskee neljää Growth Energy ja Renewable Fuels Association ‑järjestöjen edustamaa bioetanolin tuottajaa, kumotaan.

2.

Growth Energy (jäljempänä GE) ja Renewable Fuels Association (jäljempänä RFA) ovat puolestaan tehneet vastavalituksen unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnista, jonka perusteella se totesi, että niiden kanteelta puuttuivat osittain tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

3.

Kuten selitän jäljempänä päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan tarkastelussa, katson, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se totesi, että GE:n ja RFA:n ensimmäisessä oikeusasteessa nostama kanne oli otettava tutkittavaksi, sikäli kuin se oli nostettu neljän yhdysvaltalaisen bioetanolin tuottajan puolesta. Näin ollen valituksenalainen tuomio on mielestäni kumottava ja ensimmäisessä oikeusasteessa nostettu kanne on hylättävä tältä osin.

4.

Tämä ratkaisu ei kuitenkaan tarkoita, ettei unionin tuomioistuimen olisi tarkasteltava vastavalitusta. Kuten jäljempänä osoitan, unionin yleinen tuomioistuin katsoi mielestäni virheellisesti, ettei GE:llä ja RFA:lla ollut valtuutta toimia kahden yhdysvaltalaisen bioetanolin kauppiaan/sekoittajan, eli Murex- ja CHS-yhtiöiden, puolesta. Valituksenalainen tuomio on kumottava myös tältä osin.

5.

Lopuksi haluan tarkentaa, että jos unionin tuomioistuin ei ole samaa mieltä kanssani vaan katsoo, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostettu kanne on täysin ja kaikilta osin hyväksyttävä, sen on lausuttava neuvoston päävalituksen tueksi esittämistä aineellisista valitusperusteista, jotka liittyvät polkumyynnillä muista kuin Euroopan yhteisön jäsenvaltioista tapahtuvalta tuonnilta suojautumisesta 30.11.2009 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1225/2009 ( 3 ) (jäljempänä perusasetus) 9 artiklan 5 kohdan, luettuna yhdessä tullitariffeja ja kauppaa koskevan yleissopimuksen (GATT) VI artiklan täytäntöönpanoa koskevan sopimuksen ( 4 ) (jäljempänä WTO:n polkumyynnin vastainen sopimus) määräysten kanssa, virheelliseen tulkintaan ja soveltamiseen. Vaikka valituksenalaisessa tuomiossa on jätetty hieman epäselväksi, miten ”unionin lainsäätäjän tarkoitus panna täytäntöön erityinen velvoite, johon se on sitoutunut” WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen puitteissa, ja perusasetuksen ”kyseisen sopimuksen mukainen tulkinta” on suhteutettava toisiinsa, katson kuitenkin, että unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut oikein perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa.

6.

Unionin yleinen tuomioistuin on esittänyt asian taustan valituksenalaisen tuomion 1–18 kohdassa. Toistan tässä vain osat, jotka ovat välttämättömät niiden väitteiden ymmärtämiseksi, joita asianosaiset ovat esittäneet neuvoston tekemän valituksen ja GE:n ja RFA:n tekemän vastavalituksen yhteydessä.

7.

Komissio julkaisi sille tehdyn kantelun vuoksi 25.11.2011 ilmoituksen Amerikan yhdysvalloista peräisin olevan bioetanolin tuontia koskevan polkumyynnin vastaisen menettelyn aloittamisesta, ( 5 ) ja siinä se ilmoitti aikovansa valita tutkinnan kohteeksi otettavat yhdysvaltalaiset bioetanolin vientiä harjoittavat tuottajat otantamenetelmällä.

8.

Komissio ilmoitti 16.1.2012 viidelle GE:n ja RFA:n jäsenyhtiölle, jotka olivat Marquis Energy LLC ( 6 ), Patriot Renewable Fuels LLC, Plymouth Energy Company LLC, POET LLC ja Platinum Ethanol LLC, että ne oli valittu vientiä harjoittavien tuottajien otokseen.

9.

Komissio lähetti 24.8.2012 GE:lle ja RFA:lle alustavan ilmoitusasiakirjan, jossa se ilmoitti jatkavansa tutkintaa ottamatta käyttöön väliaikaisia toimenpiteitä ja laajentavansa tutkintaa kattamaan kauppiaat/sekoittajat. Kyseisessä asiakirjassa todettiin, ettei tässä vaiheessa ollut mahdollista arvioida, oliko Yhdysvalloista peräisin oleva bioetanoli viety maasta polkumyyntihinnoin, sillä otokseen valitut tuottajat eivät erotelleet toisistaan maan sisällä tapahtuvaa myyntiä ja vientiin suuntautuvaa myyntiä, ja että ne toteuttivat kaiken myyntinsä Yhdysvaltoihin sijoittautuneille etuyhteydettömille kauppiaille/sekoittajille, jotka sekoittivat tämän jälkeen bioetanolin bensiiniin ja myivät sen.

10.

Komissio lähetti 6.12.2012 GE:lle ja RFA:lle lopullisen ilmoitusasiakirjan, jossa se tutki etuyhteydettömien kauppiaiden/sekoittajien tietojen perusteella sellaisen polkumyynnin olemassaoloa, joka aiheuttaa vahinkoa Euroopan unionin teollisuudelle, ja suunnitteli ottavansa käyttöön maanlaajuisen 9,6 prosentin suuruisen lopullisen polkumyyntitullin kolmen vuoden ajaksi.

11.

Neuvosto antoi 18.2.2013 perusasetuksen perusteella riidanalaisen asetuksen, jossa se otti käyttöön bioetanolin, jota kutsutaan myös ”etanolipolttoaineeksi”, osalta koko maassa viiden vuoden jaksolla 9,5 prosentin polkumyyntitullin.

12.

Unionin yleinen tuomioistuin toi esiin, että neuvosto totesi riidanalaisen asetuksen 12–16 perustelukappaleessa tutkinnan osoittaneen, ettei yksikään otokseen valituista tuottajista vienyt bioetanolia unionin markkinoille ja että kyseistä tuotetta eivät vieneet unionin markkinoille yhdysvaltalaiset bioetanolin tuottajat vaan kauppiaat/sekoittajat, ja siksi saattaakseen polkumyyntiä koskevan tutkinnan menestyksellisesti päätökseen neuvosto oli tukeutunut kahden tutkintaa edesauttamaan suostuneen kauppiaan/sekoittajan antamiin tietoihin (valituksenalaisen tuomion 16 kohta). Se myös toi esiin, että neuvosto selitti riidanalaisen asetuksen 62–64 perustelukappaleessa, että sen mukaan oli tarkoituksenmukaista vahvistaa koko maata koskeva polkumyyntimarginaali, sillä yhdysvaltalaisille tuottajille ei voitu määrätä yksittäisiä polkumyyntimarginaaleja bioetanolialan rakenteen ja sen vuoksi, miten tarkasteltavana olevaa tuotetta tuotettiin ja myytiin Yhdysvaltojen markkinoilla ja vietiin unioniin (valituksenalaisen tuomion 17 kohta).

13.

Seuraavaksi unionin yleinen tuomioistuin lausui GE:n ja RFA:n ammattijärjestöinä nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisesta. Unionin yleinen tuomioistuin määritteli kolme erilaista tilannetta, joissa jäsentensä kollektiivisia intressejä puolustavan järjestön nostama kumoamiskanne voidaan ottaa tutkittavaksi, eli ensinnäkin, kun se sallitaan nimenomaisesti lain säännöksessä, toiseksi, kun tällaisen järjestön edustamilla yrityksillä tai joillakin niistä on henkilökohtainen asiavaltuus, tai kolmanneksi, jos järjestö voi vedota omaan intressiin (valituksenalaisen tuomion 45 kohta).

14.

Todettuaan, etteivät GE ja RFA olleet yksilöineet mitään nimenomaista lain säännöstä, jossa niille annettaisiin kanneoikeus, unionin yleinen tuomioistuin siirtyi tutkimaan toista vaihtoehtoa, jossa GE:llä ja RFA:lla olisi oikeus toimia niiden jäsenten henkilökohtaisen asiavaltuuden nojalla.

15.

Valituksenalaisen tuomion 51–62 kohdassa esitetyn perustelun tuloksena unionin yleinen tuomioistuin totesi ensinnäkin, että GE:n ja RFA:n kannetta ei voitu ottaa tutkittavaksi sillä perusteella, että ne edustavat Marquis Energyä, sillä tämä oli nostanut oman kumoamiskanteensa (valituksenalaisen tuomion 51 kohta), ( 7 ) ja toiseksi, että kyseiset järjestöt eivät voineet pätevästi edustaa Murexia ja CHS:ää, kahta bioetanolin vientiä harjoittavaa kauppiasta/sekoittajaa, koska toinen näistä yrityksistä oli vain GE:n ”kumppanina” oleva jäsen ja toinen vain RFA:n ”kumppanina” oleva jäsen, eikä niillä ollut äänioikeutta eikä siten mahdollisuutta vedota intresseihinsä, kun kyseinen järjestö mahdollisesti edusti niitä (ks. valituksenalaisen tuomion 53–55 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin totesi lisäksi, ettei GE:llä ja RFA:lla ollut asiavaltuutta toimia muiden jäsentensä nimissä kuin niiden neljän yhdysvaltalaisten tuottajan, jotka kuuluivat otantaan riidanalaisessa asetuksessa. Unionin yleisen tuomioistuimen mielestä ei nimittäin ollut osoitettu, että kyseisessä asetuksessa käyttöön otettu polkumyyntitulli olisi koskenut suoraan näitä jäseniä (ks. valituksenalaisen tuomion 151–153 kohta).

16.

Valituksenalaisen tuomion 90–149 kohdassa esitetyn perustelun tuloksena unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin totesi kyseisen tuomion 150 kohdassa, että SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa mainitun toisen tilanteen nojalla GE:llä ja RFA:lla oli asiavaltuus nostaa ensimmäisessä oikeusasteessa kanne, jossa vaadittiin riidanalaisen asetuksen kumoamista siltä osin kuin se koski neljää otokseen valittua yhdysvaltalaista tuottajaa. Unionin yleinen tuomioistuin tosiaan katsoi ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 92–117 kohdassa esitetyn analyysin päätteeksi, että riidanalainen asetus koski suoraan neljää otokseen valittua tuottajaa. Toiseksi se myös totesi, että kyseinen asetus koski erikseen näitä samoja tuottajia (ks. valituksenalaisen tuomion 123–145 kohta).

17.

Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 13 kohdassa mainitusta kolmannesta tilanteesta, jossa järjestöllä on valtuus toimia, kun se voi vedota omaan intressiinsä, unionin yleinen tuomioistuin totesi lausuessaan tästä tilanteesta valituksenalaisen tuomion 77–86 kohdassa, että GE:llä ja RFA:lla oli asiavaltuus toimia yksinomaan henkilökohtaisesti siltä osin kuin kymmenennes kanneperuste perustui perusasetuksen asiaa koskevissa säännöksissä myönnettyjen menettelyllisten takeiden suojaamiseen (ks. valituksenalaisen tuomion 85 ja 87 kohta sekä 162 kohdan toinen luetelmakohta).

18.

Yhteenvetona voidaan todeta, että unionin yleinen tuomioistuin otti tutkittavaksi GE:n ja RFA:n kumoamiskanteen vain siltä osin kuin se oli nostettu a) neljän sellaisen otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan nimissä, joita riidanalainen asetus koski suoraan ja erikseen, ja b) henkilökohtaisesti kymmenennen kanneperusteen osalta menettelyllisten takeiden loukkaamisesta polkumyyntimenettelyssä.

19.

Asiakysymyksen osalta unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi GE:n ja RFA:n esittämän kymmenennen kanneperusteen (ks. valituksenalaisen tuomion 250–343 kohta) mutta hyväksyi GE:n ja RFA:n neljän otokseen valitun tuottajan nimissä esittämän ensimmäisen kanneperusteen toisen osan ja kumosi riidanalaisen asetuksen ottamatta kantaa muihin saman kanneperusteen osiin tai muihin kahdeksaan kanneperusteeseen (ks. valituksenalaisen tuomion 246 kohta).

20.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomiossaan, että neuvosto oli virheellisesti katsonut, että sillä oli perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan nojalla oikeus vahvistaa koko maata koskeva polkumyyntimarginaali eikä sen pitänyt laskea yksilöllistä polkumyyntimarginaalia jokaiselle riidanalaisen asetuksen otokseen kuuluvalle yhdysvaltalaiselle tuottajalle.

21.

Tämän perustelemiseksi unionin yleinen tuomioistuin toi ensinnäkin esiin, että unionin lainsäätäjä oli halunnut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla panna täytäntöön erityisen WTO:n puitteissa hyväksytyn velvoitteen, joka sisältyy WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklaan; perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa oli näin ollen tulkittava kyseisten artiklojen mukaisesti (ks. valituksenalaisen tuomion 180 ja 184 kohta).

22.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että neuvostolla oli periaatteessa perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan nojalla velvollisuus laskea yksilölliset polkumyyntimarginaalit ja määrätä yksilölliset polkumyyntitullit kaikille otokseen valituille neljälle tuottajalle, sillä säilyttämällä nämä yhdysvaltalaisten tuottajien ja viejien otoksen jäseninä toimielimet olivat myöntäneet niiden olevan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuja polkumyynnin kohteena olevan tuotteen ”toimittajia” (ks. valituksenalaisen tuomion 194 ja 201 kohta).

23.

Kolmanneksi ja viimeiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että vaikka perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan nojalla yksilöllisen tullin laskennasta voidaan poiketa, silloin kun ”se ei ole käytännöllistä”, jolloin voidaan vain nimetä toimittajamaa eli määrätä koko maata koskeva polkumyyntitulli, ilmausta ”ei ole käytännöllistä” on tulkittava WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklassa käytetyn vastaavan ilmauksen mukaisesti (ks. vastaavasti valituksenalaisen tuomion 228 ja 232 kohta). Viimeksi mainittujen määräysten valossa unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin totesi, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa ei sallita mitään poikkeusta velvollisuuteen määrätä yksilöllinen polkumyyntitulli otokseen valitulle tuottajalle, joka on tehnyt yhteistyötä tutkinnan aikana, kun toimielimet katsovat, etteivät ne kykene vahvistamaan sille yksilöllistä vientihintaa (ks. valituksenalaisen tuomion 232 kohdan viimeinen virke). Unionin yleinen tuomioistuin päättelikin, että toimielinten toimittamien selitysten perusteella neuvosto totesi virheellisesti, että yksilöllisten polkumyyntitullien määrääminen otokseen kuuluville yhdysvaltalaisille viejille ”ei ollut käytännöllistä” perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla (valituksenalaisen tuomion 241 kohta), eikä se, että toimielimillä oli omien sanojensa mukaan vaikeuksia jäljittää yksittäisten myyntien reittiä tai verrata normaaliarvoja vastaaviin vientihintoihin otokseen valittujen tuottajien osalta, riittänyt perustelemaan poikkeuksen soveltamista (ks. vastaavasti valituksenalaisen tuomion 242–244 kohta). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin kumosi riidanalaisen asetuksen sillä perusteella, että se rikkoi perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa, ja siltä osin kuin se koski GE:n ja RFA:n edustamia neljää otokseen valittua yhdysvaltalaista tuottajaa.

24.

Päävalituksessa neuvosto vaatii ensisijaisesti, että unionin tuomioistuin

25.

Toissijaisesti neuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

26.

Komissio vaatii pääasiallisesti, että unionin tuomioistuin

27.

Toissijaisesti komissio vaatii, että unionin tuomioistuin:

28.

GE ja RFA vaativat, että unionin tuomioistuin

29.

Vastavalituksessaan GE ja RFA vaativat ensisijaisesti, että unionin tuomioistuin

30.

Toissijaisesti siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin katsoo, ettei asia ole ratkaisukelpoinen, GE ja RFA vaativat, että unionin tuomioistuin

31.

Neuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

32.

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

33.

Kuten olen jo johdannossani todennut, unionin tuomioistuimeen tehtyihin päävalitukseen ja vastavalitukseen liittyy useita haasteita niin asian tutkittavaksi ottamisen kuin asiakysymyksenkin alalla. Siksi onkin hieman yllättävää, että kysymysten monimutkaisuus ja unionin yleisen tuomioistuimen kannanotot huomioon ottaen viimeksi mainittu ei päättänyt käsitellä näitä asioita laajennetussa kokoonpanossa.

34.

Katson kuitenkin, kuten päävalituksen tarkastelussa osoitan, että väitteet, jotka neuvosto ja komissio ovat esittäneet SEUT 263 artiklan neljännen kohdan virheelliseen tulkintaan ja siten GE:n ja RFA:n ensimmäisessä oikeusasteessa nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumiseen liittyvän ensimmäisen valitusperusteensa tueksi, ovat niin vakavia, että valituksenalainen tuomio on syytä kumota.

35.

Neuvosto esittää komission tukemana kolme valitusperustetta päävalituksen tueksi. Ensimmäinen, kuten jo mainitsin, liittyy GE:n ja RFA:n neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan nimissä ensimmäisessä oikeusasteessa nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiseen, kun taas kaksi muuta valitusperustetta liittyvät riita-asian asiakysymykseen eli perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan tulkintaan ja soveltamiseen unionin yleisessä tuomioistuimessa. Komissio kuitenkin lisää vastineessaan, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt jättää kanne tutkimatta ensimmäisessä oikeusasteessa sillä perusteella, että GE ja RFA eivät perussääntönsä mukaisen tarkoituksensa puitteissa voineet pätevästi edustaa jäseniään.

36.

Vastavalituksessaan GE ja RFA esittävät kaksi menettelyyn liittyvää perustetta, joilla ne moittivat unionin yleistä tuomioistuinta ensinnäkin siitä, että se rajoitti niiden valtuuden toimia omissa nimissään perusasetuksessa myönnettyjen menettelyllisten takeiden suojaamiseen, ja toiseksi siitä, että se kiisti GE:n ja RFA:n valtuuden toimia muiden jäsentensä kuin neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan nimissä.

37.

Valituksissa esille tuodut seikat käsitellään seuraavassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi tarkastelen komission väitettä siitä, että unionin yleinen tuomioistuin jätti virheellisesti toteamatta GE:n ja RFA:n edustusoikeuden puuttumisen, joka vaikutti kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiin ensimmäisessä oikeusasteessa (A osa). Toiseksi tarkastelen neuvoston päävalituksensa tueksi esittämän ensimmäisen valitusperusteen ensimmäistä osaa, joka liittyy SEUT 263 artiklan neljännen kohdan virheelliseen tulkintaan ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin (B osa) ja joka on mielestäni hyväksyttävä. Kolmanneksi torjun ensin lyhyesti komission väitteen, jonka mukaan GE:n ja RFA:n vastavalitusta ei pitäisi ottaa tutkittavaksi, ja sen jälkeen käsittelen vastavalituksessa esitetyt kaksi perustetta (C osa), joista yksi osa on mielestäni hyväksyttävä. Lopuksi tarkastelen neljänneksi ja toissijaisesti kahta päävalituksen perustetta, jotka liittyvät perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan virheelliseen tulkintaan ja soveltamiseen (D ja E osa).

38.

Komissio väittää, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostettu kanne olisi pitänyt jättää tutkimatta sillä perusteella, että GE:n ja RFA:n perussäännöt eivät sallineet niiden puolustaa tietyn alan tai jäsentensä kaupallista etua, ja unionin tuomioistuimen kuuluisi tarkastella tätä tutkimatta jättämisen perustetta viran puolesta.

39.

Tältä osin komissio selittää, että unionin yleinen tuomioistuin on ottanut tosiseikat vääristyneellä tavalla huomioon, kun se on kuvaillut GE:tä ja RFA:ta ”amerikkalaisia bioetanolin tuottajia edustavina järjestöinä” (valituksenalaisen tuomion 1 kohta) ja sen jälkeen ”amerikkalaisen bioetanoliteollisuuden intressejä edustavina järjestöinä” (valituksenalaisen tuomion 42 kohta). Itse asiassa nämä kaksi järjestöä eivät voittoa tavoittelemattomista yhdistyksistä annetun District of Columbian lain (District of Columbia Non-Profit Corporation Act) mukaisesti perustettuina voittoa tavoittelemattomina yhdistyksinä voi toteuttaa toimia tietyn alan tai jäsentensä kaupallisten etujen puolustamiseksi.

40.

Tällainen toiminta olisi lisäksi komission mielestä ristiriidassa GE:n tavoitteen kanssa, joka on ”etanolin edistäminen uusiutuvana, puhtaana ja kestävänä energianlähteenä”, samoin kuin RFA:n tarkoituksen kanssa, joka on ”kotimaisen kannattavan ja kilpailukykyisen uusiutuvien polttoaineiden teollisuuden kehityksen edistäminen ja tukeminen” eikä siten kata jäsenten kaupallisten etujen puolustamista muiden tahojen tai maiden alueella. Lisäksi GE ja RFA eivät millään tavoin pyrkineet väittämään, että niiden ensimmäisessä oikeusasteessa nostama kanne olisi kuulunut niiden perussääntöjen mukaisiin tehtäviin, ja unionin yleinen tuomioistuin totesikin päinvastoin valituksenalaisen tuomion 75 kohdassa, että kanteella oli tarkoitus ”suojata amerikkalaista etanoliteollisuutta”.

41.

GE ja RFA puolestaan väittävät, ettei komissio ”toisena osapuolena” voi tässä vaiheessa pätevästi väittää, että todisteet on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, kun neuvosto ei ole vedonnut tähän seikkaan. Järjestöt lisäävät, ettei se, että ne ovat voittoa tavoittelemattomia, tarkoita, etteivät ne voisi puolustaa tietyn alan tai jäsentensä kaupallisia etuja. RFA:n osalta ne tarkentavat vielä komission katsoneen mielivaltaisesti, että järjestön tarkoitus rajoittuu kansallisiin näkökohtiin eikä kata jäsenten kaupallisten etujen puolustamista kolmansissa maissa. Kotimaisen teollisuuden edistämiseen liittyy kuitenkin myös teollisuuden kasvu, myös viennin kautta, joten vienti kuuluu hyvinkin RFA:n toimialaan.

42.

Muistutan, että unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 174 artiklan mukaan vastineessa voidaan vaatia valituksen hyväksymistä, hylkäämistä tai tutkimatta jättämistä kokonaan tai osittain. Lisäksi työjärjestyksen 172 ja 176 artiklan mukaan asianosaiset, joilla on oikeus esittää vastine, voivat tehdä vastineesta erillisellä asiakirjalla liitännäisvalituksen, jossa työjärjestyksen 178 artiklan 1 kohdan ja 3 kohdan toisen virkkeen mukaan voidaan vaatia valituksenalaisen tuomion kumoamista kokonaan tai osittain, ja siinä esitettyjen oikeudellisten perusteiden ja perustelujen on oltava eri perusteita ja perusteluja kuin ne, joihin vedotaan valitukseen annetussa vastineessa.

43.

Kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, näistä määräyksistä käy yhdessä luettuina ilmi, että vastineessa ei voida vaatia valituksenalaisen tuomion kumoamista perustein, jotka ovat erillisiä ja itsenäisiä valituksessa esitetyistä perusteista, koska tällaisiin perusteisiin voidaan vedota vain liitännäisvalituksessa. ( 8 )

44.

Komissio moittii vastineessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se hyväksyi valituksenalaisen tuomion 45 kohdassa GE:n ja RFA:n oikeuden toimia yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien nimissä, vaikka tämä oli selkeästi näiden kahden järjestön perussääntöjen vastaista.

45.

Vaikka neuvosto kiistääkin GE:n ja RFA:n asiavaltuuden toimia neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen bioetanolin tuottajan nimissä, sen väitteet koskevat sitä, että unionin yleinen tuomioistuin tunnusti toimen koskevan näitä neljää tuottajaa SEUT 263 artiklan neljännen kohdan mukaisesti suoraan ja erikseen, eikä sitä, ettei GE:llä ja RFA:lla olisi valtuutta edustaa Yhdysvaltojen bioetanoliteollisuutta, kuten komissio väittää vastineessaan.

46.

Komissio siis selkeästi vetoaa vastineessaan valituksenalaisen tuomion osittaista kumoamista varten perusteeseen, joka on erillinen ja itsenäinen päävalituksessa esitetyistä perusteista. ( 9 ) Näin ollen tämä valituksenalaisen tuomion osittaisen kumoamisen peruste olisi unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 176 ja 178 artiklan nojalla pitänyt tuoda esiin erillisellä asiakirjalla liitännäisvalituksessa.

47.

Komission esittämä peruste kyseisten kahden järjestön ensimmäisessä oikeusasteessa nostaman kanteen jättämiselle tutkimatta on kuitenkin kiistatta oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluva peruste. Unionin tuomioistuimet voivat ja niiden jopa pitää ottaa tällainen peruste omasta aloitteestaan huomioon. ( 10 )

48.

Unionin tuomioistuin ei mielestäni voi jättää tutkimatta komission valituksenalaisesta tuomiosta esittämää kritiikkiä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin otti huomioon vääristyneellä tavalla GE:n ja RFA:n perussäännöt, kun se katsoi, että yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien kollektiivisten intressien puolustaminen oli kyseisten järjestöjen tarkoituksen mukaista.

49.

Katson kuitenkin, ettei komissio ole osoittanut, että unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut vääristyneellä tavalla huomioon tosiseikkoja, eli tässä tapauksessa GE:n ja RFA:n tarkoituksen.

50.

Ensinnäkin se komission esiin tuoma seikka, että järjestöt eivät perussääntöjensä mukaan tavoittele voittoa, ei tarkoita, että ne eivät saisi edustaa jonkin teollisuuden etuja, mukaan lukien tuomioistuimessa, kuten unionin yleinen tuomioistuin on myöntänyt. Sillä, että järjestö ei tavoittele voittoa, tarkoitetaan yleensä, että se ei voi tuottaa ja jakaa voittoa jäsenilleen, eikä komissio ole osoittanut, että tilanne olisi toinen GE:n ja RFA:n kohdalla, kuten nämä toivat esiin vastavalituksen yhteydessä jättämässään vastauksessa.

51.

Toiseksi olen eri mieltä komission väitteestä, jonka mukaan on ”ilmeistä, että Yhdysvaltojen etanoliteollisuuden suojeleminen [unionin] kaupan suojatoimenpiteiltä ei vastaa [kyseisten kahden järjestön] tarkoitusta”, koska niiden tarkoitukset rajoittuvat kansallisiin näkökohtiin. Järjestöjen tarkoitus, jonka komissio on vastineessaan toistanut osittain, on kuvattu riittävän laajasti, jotta se voi kattaa sellaisen yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien nimissä nostetun kanteen, jollaisen ne ovat nostaneet unionin yleisessä tuomioistuimessa. Näin on ainakin GE:n kohdalla, jonka perussäännössä tarkennetaan, että järjestö toteuttaa kaikki tarvittavat, asianmukaiset, suositeltavat ja tarkoituksenmukaiset toimet tarkoituksensa toteuttamiseksi sekä muita liitännäisiä toimia, jotka liittyvät sen tavoitteisiin. RFA:n osalta taas katson, ettei komission väittämää tosiseikkojen ottamisesta huomioon vääristyneellä tavalla voida näyttää toteen sillä, että kyseisen järjestön tarkoituksena on edistää ja tukea kilpailukykyisen kotimaisen uusiutuvien polttoaineiden teollisuuden kehitystä. Katson päinvastoin, että kyseisen teollisuuden suojeleminen unionin kaltaisen kolmannen osapuolen toteuttamilta polkumyynnin vastaisilta toimenpiteiltä, jotka saattavat vaikuttaa siihen, voi hyvin todennäköisesti edistää Yhdysvaltojen kilpailukykyisen uusiutuvien polttoaineiden, kuten bioetanolin, teollisuuden kehitystä ja siten vastata järjestön tarkoitusta.

52.

Näin ollen ehdotan, että komission vastineessaan esittämä väite siitä, että GE:ltä ja RFA:lta puuttui oikeus edustaa yhdysvaltalaisia bioetanolin tuottajia ja asiavaltuus toimia niiden nimissä, hylätään joka tapauksessa perusteettomana.

53.

Tämä valitusperuste jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa neuvosto väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa asetettua edellytystä, kun se totesi, että riidanalainen asetus koski suoraan GE:n ja RFA:n edustamia otokseen valittuja neljää tuottajaa. Toisessa osassa neuvosto väittää unionin yleisen tuomioistuimen tulkinneen virheellisesti SEUT 263 artiklan neljännen kohdan määräystä, jonka mukaan toimen on koskettava kantajia erikseen, selittämättä tai osoittamatta, miten neljä otokseen valittua tuottajaa erottuivat muista yhdysvaltalaisista bioetanolin tuottajista.

54.

Kuten olen jo todennut, katson, että neuvoston esittämän ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa olisi hyväksyttävä, jolloin SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa määrättyjen kahden edellytyksen kumulatiivisen luonteen vuoksi toista osaa ei ole tarpeen tarkastella.

55.

Neuvosto komission tukemana väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa vahvistettua suoraan koskemisen edellytystä sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, kun sen sijaan, että se olisi todennut riidanalaisen asetuksen vaikuttavan suoraan GE:n ja RFA:n edustamien neljän otokseen valitun tuottajan oikeudelliseen asemaan, se on korkeintaan tuonut esiin välillisen vaikutuksen kyseisten toimijoiden – jotka eivät vie tuotteitaan unionin markkinoille – taloudelliseen tilanteeseen. Asianomaisten toimielinten mielestä unionin tuomioistuin on kuitenkin jo 28.4.2015 antamassaan tuomiossa T & L Sugars ja Sidul Açúcares v. komissio (C‑456/13 P, EU:C:2015:284) hylännyt väitteen, jonka mukaan suoraan koskemisen edellytyksen täyttymiseksi riittäisi kun osoitetaan, että riidanalaisella toimenpiteellä on puhtaasti taloudellisia seurauksia tai se johtaa epäedulliseen kilpailuasemaan. Käsiteltävässä asiassa unionin yleisen tuomioistuimen tekemät oikeudelliset virheet tulevat esiin erityisesti valituksenalaisen tuomion 110, 111, 114, 116 ja 117 kohdassa. Komissio lisää, että soveltaessaan suoraan koskemisen edellytykseen liittyvää oikeuskäytäntöä unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 93–104 kohdassa virheellisesti katsonut, että tällaisen koskemisen osoittamiseen riittää, että neljä otokseen valittua tuottajaa ovat tuottaneet tuotetta, jolle on kolmanteen maahan suuntautuvan viennin osalta määrätty polkumyyntitulli. Tällaisessa lähestymistavassa syntyy sekaannusta sen välillä, mikä on suoraa ja mikä on epäsuoraa, sekä sen välillä, mikä on oikeudellista ja mikä on taloudellista. Komission mielestä se, että GE ja RFA pyrkivät hämärtämään unionin tuomioistuimelle esittämissään kirjelmissä valituksenalaisen tuomion asiasisältöä, ei muuta tätä päätelmää.

56.

GE ja RFA väittävät ensinnäkin, että neuvosto pyytää unionin tuomioistuinta arvioimaan uudelleen unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskevia toteamuksia, vaikka sellainen ei kuulu muutoksenhakua käsittelevän tuomioistuimen toimivaltaan. Näin ollen tämä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 103 ja 114 kohdassa tekemään tosiseikkojen arviointiin kohdistuva kritiikki on jätettävä tutkimatta. Toiseksi GE ja RFA katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin saattoi sen perusteella, että neljän otokseen valitun tuottajan tuottamaa bioetanolia oli viety suuria määriä unioniin ja että ne oli nimetty riidanalaisessa asetuksessa vientiä harjoittaviksi tuottajiksi, todeta, että kyseinen asetus koski niitä suoraan. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että neljä otokseen valittua tuottajaa olivat yhdysvaltalaisia bioetanolin tuottajia, jotka veivät tuotteitaan unioniin, ja että koska polkumyyntitullit olivat haitanneet kyseistä tuotantoa, ne olivat vaikuttaneet kyseisten yritysten oikeusasemaan. Joka tapauksessa sillä, että otokseen valitut tuottajat eivät harjoittaneet suoraa myyntiä, ei ollut merkitystä, sillä ne olivat tietoisia siitä, että niiden tuotteita vietiin unioniin ja näin ollen tuotteilla oli vientihinta. GE:n ja RFA:n mukaan vaikutus olisi aivan yhtä suora sellaisen yrityksen kohdalla, joka voisi potentiaalisesti viedä asianomaista tuotetta unioniin. Lisäksi toimielinten väitteensä tueksi mainitsema unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ei ole merkityksellinen, sillä siinä ei ole kyse suoraan koskemisen edellytyksestä tai se liittyy tilanteisiin, jotka eivät ole keskenään rinnastettavissa.

57.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 67 kohdassa, jota ei ole riitautettu käsiteltävässä asiassa, SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa vahvistetulle suoraan koskemisen käsitteelle on asetettu kaksi kumulatiivista edellytystä. Ensinnäkin riidanalaisella toimella on oltava välittömiä vaikutuksia sen henkilön oikeusasemaan, joka vaatii toimen kumoamista. Toiseksi toimi ei saa jättää niille, joille se on osoitettu ja joiden tehtävänä on sen toimeenpano, lainkaan harkintavaltaa, jolloin toimeenpano on täysin automaattista ja perustuu yksinomaan unionin lainsäädäntöön eikä edellytä välissä olevien sääntöjen soveltamista. ( 11 )

58.

Käsiteltävässä asiassa neuvosto ja komissio kritisoivat valituksenalaista tuomiota vain ensimmäisen edellytyksen soveltamisen osalta eli liittyen siihen, onko riidanalaisella asetuksella suoria vaikutuksia neljän otokseen valitun tuottajan oikeusasemaan.

59.

Tässä yhteydessä on aivan aluksi syytä hylätä GE:n ja RFA:n väitteet, joiden mukaan neuvoston valituksen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisellä osalla olisi tarkoitus kyseenalaistaa unionin tuomioistuimessa unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikoista esittämät päätelmät ja arvioinnit.

60.

Kuten jäljempänä tarkemmin selitän, neuvosto on mielestäni tulkinnut täysin oikein tosiseikkoja koskevia oletuksia, joiden perusteella unionin yleinen tuomioistuin teki sen toimielinten kiistämän oikeudellisen johtopäätöksen, että riidanalainen asetus koskee suoraan neljää otokseen valittua tuottajaa. Pikemminkin päinvastoin GE ja RFA ovat pyrkineet useaan otteeseen kirjelmissään muuntelemaan unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tosiseikoista esittämiä toteamuksia ja arviointeja.

61.

Selitän asiaa tarkemmin.

62.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn menettelyn osapuolet väittelivät pitkään siitä, veivätkö neljä otokseen valittua tuottajaa itse tutkinnan aikana tuottamaansa bioetanolia unioniin vai toteuttivatko viennin päinvastoin etuyhteydettömät kauppiaat/sekoittajat.

63.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin muistutti valituksenalaisen tuomion 94 kohdassa, riidanalaisessa asetuksessa tarkennettiin, että koska yksikään neljästä otokseen valitusta tuottajasta ei itse vienyt bioetanolia unionin markkinoille, niiden myynti toteutettiin kotimaassa (Yhdysvalloissa) etuyhteydettömille kauppiaille/sekoittajille, jotka tämän jälkeen sekoittivat bioetanolia bensiiniin jälleenmyytäväksi Yhdysvaltojen markkinoilla tai vietäväksi erityisesti unioniin.

64.

Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 95–102 kohdassa esittämien toteamusten – joita ei ole kyseenalaistettu käsiteltävässä valituksessa – perusteella unionin yleinen tuomioistuin päätteli kyseisen tuomion 103 kohdassa, että ”on osoitettu riittävällä tavalla, että erittäin merkittävät määrät bioetanolia, jotka kahdeksan tutkittua kauppiasta/sekoittajaa ovat ostaneet tutkimusajanjakson aikana [neljältä] otokseen valitulta amerikkalaiselta bioetanolin tuottajalta, on viety suurimmaksi osaksi unioniin. – –”

65.

Käyttämällä persoonatonta ja epäsuoraa muotoa, joka esiintyi oikeastaan jo valituksenalaisen tuomion 97 kohdassa (”– – suuri määrä neljältä otokseen valitulta tuottajalta peräisin olevaa bioetanolia vietiin säännöllisesti unioniin tutkimusajanjaksolla”) unionin yleinen tuomioistuin ei ole edes implisiittisesti todennut – toisin kuin GE ja RFA unionin tuomioistuimessa väittävät –, että kyseiset yritykset olisivat itse vieneet tuotantoaan unioniin.

66.

Valituksenalaisen tuomion 103 kohdasta seuraa väistämättä, että unionin yleinen tuomioistuin on myöntänyt, että tutkinnan kohteena olleet etuyhteydettömät kauppiaat/sekoittajat olivat ”ostaneet” neljän otokseen valitun tuottajan tuottaman bioetanolin, ennen kuin ne olivat vieneet sen suurimmaksi osaksi unioniin. Kuten komissio huomauttaa, unionin yleinen tuomioistuin totesi ainoastaan, että neljän otokseen valitun tuottajan tuottamaa bioetanolia oli suuntautunut unionin markkinoille välillisesti, eli etuyhteydettömien kauppiaiden/sekoittajien välityksellä, sen jälkeen kun nämä olivat sekoittaneet sitä bensiiniin.

67.

Missään valituksenalaisen tuomion kohdassa ei anneta ymmärtää, että unionin yleinen tuomioistuin olisi todennut yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien olevan viennin harjoittajia. Se, ettei tällaista ominaisuutta ole todettu, käy selkeästi ilmi valituksenalaisen tuomion 110 kohdasta, jossa unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, että polkumyyntitullien määrääminen unioniin tuotaville tuotteille voi ”vaikuttaa merkittävästi” tuottajaan, ”vaikka se ei ole kyseisten tuotteiden viejä”. Tämä vahvistetaan vielä kyseisen tuomion 111 kohdassa, jonka mukaan neljä otokseen valittua tuottajaa ”tuottivat bioetanolia puhtaassa muodossaan tutkimusajanjakson aikana ja – – kauppiaat/sekoittajat sekoittivat niiden tuotteet bensiiniin ja veivät seoksen unioniin”.

68.

Tästä seuraa, että toisin kuin GE ja RFA väittävät, neuvosto sen enempää kuin komissiokaan ei mitenkään pyydä unionin tuomioistuinta arvioimaan tosiseikkoja uudelleen. Nämä toimielimet ovat päinvastoin tulkinneet valituksenalaisen tuomion asiaa koskevia kohtia hyvin tarkasti.

69.

Neuvosto samoin kuin komissiokin kritisoi ainoastaan unionin yleisen tuomioistuimen oikeudellista päätelmää, jonka mukaan polkumyyntitullien määräämisestä riidanalaisessa asetuksessa seurasi suoria vaikutuksia otokseen valittujen neljän tuottajan oikeusasemaan siksi, että ne olivat yhdysvaltalaisia bioetanolin tuottajia, joiden tuotannosta osa vietiin unioniin.

70.

Pidän tätä kritiikkiä kuitenkin perusteltuna, sillä unionin yleisen tuomioistuimen esittämät perustelut sille, miksi se katsoi, että riidanalaisella asetuksella oli suoria vaikutuksia kyseisten neljän toimijan oikeusasemaan, ovat mielestäni puutteelliset ja virheelliset.

71.

Muistutan aluksi, että unionin yleinen tuomioistuin päätteli valituksenalaisen tuomion 104 kohdassa aiemmin saman tuomion 97–103 kohdassa esitetyistä arvioinneista, että asetus koski suoraan neljää otokseen valittua tuottajaa muun muassa tuomion 67 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti, ja saman tuomion 106–117 kohdassa se hylkäsi yksitellen neuvoston ja komission tätä päätelmää vastaan esittämät väitteet.

72.

Valituksenalaisen tuomion 97–102 kohdassa tarkastellaan vain otokseen valittujen neljän yhdysvaltalaisen tuottajan bioetanolin tuotannon määränpäähän, määrään ja ominaisuuksiin liittyviä näkökohtia. Kuten jo todettiin, valituksenalaisen tuomion 103 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin päätteli, että esitettyjen toteamusten perusteella oli osoitettu riittävällä tavalla, että erittäin merkittävät määrät etuyhteydettömien kauppiaiden/sekoittajien otokseen valituilta tuottajilta ostamaa bioetanolia oli viety suurimmaksi osaksi unioniin.

73.

Vaikka tällaiset luonteeltaan taloudelliset arvioinnit eivät ole virheellisiä ja joka tapauksessa neuvosto ei ole kiistänyt niitä, ne eivät kuitenkaan riitä osoittamaan, kuten unionin yleinen tuomistuin olennaisilta osin totesi valituksenalaisen tuomion 104 kohdassa, että riidanalaisessa asetuksessa käyttöön otetuilla polkumyyntitulleilla oli välittömiä vaikutuksia neljän otokseen valitun tuottajan oikeusasemaan.

74.

Toteamus, jonka mukaan ennen polkumyyntitullien käyttöönottoa otokseen valittujen tuottajien tuottama bioetanoli päätyi unionin markkinoille etuyhteydettömien kauppiaiden/sekoittajien välityksellä sen jälkeen, kun nämä olivat sekoittaneet sen bensiiniin, ei vielä riitä osoittamaan, että tullien käyttöönotto olisi muuttanut otokseen valittujen neljän tuottajan oikeusasemaa.

75.

Muussa tapauksessa voitaisiin olettaa, että polkumyyntitullien asettaminen vaikuttaisi suoraan SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, tarkoitetulla tavalla jokaiseen kolmannen maan tuottajaan, jonka kyseessä olevia tuotteita päätyy unionin markkinoille.

76.

On kuitenkin tärkeää muistuttaa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan polkumyyntitullin käyttöön ottamisesta annetut asetukset ovat luonteeltaan ja ulottuvuudeltaan normatiivisia, sillä ne koskevat kaikkia taloudellisia toimijoita, ja vain tietyissä erityisissä tilanteissa näiden asetusten säännökset voivat koskea suoraan (ja erikseen) niitä kyseessä olevan tuotteen tuottajia ja viejiä, joiden katsotaan syyllistyneen polkumyyntiin niiden kaupallisesta toiminnasta peräisin olevien tietojen perusteella. ( 12 )

77.

Pelkästään se, että tuotetta on saatavilla unionin markkinoilla, vaikkakin suuria määriä, ei ole riittävä peruste katsoa, että polkumyyntitullin määrääminen kyseiselle tuotteelle vaikuttaa suoraan sen tuottajan oikeusasemaan.

78.

Jos näin olisi, polkumyyntiasetusten normatiivinen luonne menettäisi kokonaan perustansa. Toisin sanoen polkumyyntitullin käyttöönotosta annetun asetuksen katsottaisiin oletusarvoisesti automaattisesti koskevan suoraan jokaista polkumyyntitullin kohteena olevan tuotteen tuottajaa tämän objektiivisen aseman perusteella.

79.

Se seikka, että tuottaja on osallistunut tutkintaan osana riidanalaisen asetuksen antamiseen johtaneessa menettelyssä käytettyä otosta, ei muuta tätä arviota. Yrityksen sisältyminen edustavaan otokseen komission tekemässä tutkinnassa voi enintään viitata siihen, että toimi saattaa koskea kyseistä toimijaa erikseen. ( 13 ) Se ei tarkoita, että lopullisen polkumyyntitullin määrääminen tutkinnan tuloksena vaikuttaisi suoraan kyseisen tuottajan oikeusasemaan.

80.

Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 104 kohdassa ennenaikaisesti tekemä päätelmä on mielestäni sitäkin alttiimpi kritiikille, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole kumonnut riidanalaisessa asetuksessa esitettyä ja valituksenalaisen tuomion 94 kohdassa toistettua toteamusta siitä, että asianomaisten tuottajien myynti toteutettiin kotimaassa (Yhdysvalloissa) etuyhteydettömille kauppiaille/sekoittajille, jotka myivät tuotteet edelleen Yhdysvaltojen markkinoilla tai vientiin, eikä valituksenalaisen tuomion 102 kohdassa muistutettua toteamusta siitä, että normaaliarvoja ei voinut verrata vastaaviin vientihintoihin, vaikka nämä toteamukset tukevat toimielinten väitettä, jonka mukaan otokseen valitut tuottajat myivät tuotantonsa Yhdysvaltojen markkinoilla edellä mainituille kauppiaille/sekoittajille eivätkä ne voineet mitenkään vaikuttaa vientiin suuntautuvan myynnin määränpäähän ja hintoihin.

81.

Valituksenalaisen tuomion 107–110 ja 114–117 kohdassa esitetyt perustelut, joilla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi neuvoston ja komission esittämät väitteet, eivät nekään ole vakuuttavia.

82.

Ensinnäkin unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 107–110 kohdassa esittämät toteamukset, joiden mukaan se, koskeeko polkumyyntitullien käyttöönotosta annettu asetus suoraan toimijaa, ei riipu tämän asemasta tuottajana tai viennin harjoittajana, vaan polkumyyntitullin käyttöönotto voi ”vaikuttaa merkittävästi” tuottajaan, vaikka se ei veisi polkumyyntitullin kohteena olevia tuotteita, eivät vastaa selkeästi kysymykseen siitä, vaikuttaako polkumyyntitullien käyttöönotto riidanalaisessa asetuksessa suoraan neljän otokseen valitun tuottajan oikeusasemaan.

83.

Olen toki valmis hyväksymään sen, että pelkkä toimijan asema tuottajana ei riitä itsessään sulkemaan pois sen edellytyksen täyttymistä, että toimi koskee kyseistä toimijaa suoraan SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla.

84.

Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin jättänyt selittämättä, miten voidaan katsoa, että unionin markkinoilla sovellettavan polkumyyntitullin asettaminen tuotteelle voi vaikuttaa suoraan sellaisen kolmannen maan tuottajan oikeusasemaan, joka myy tuotteitaan yksinomaan omilla kotimarkkinoillaan muille toimijoille, jotka myyvät tuotteet toisen aineen lisäämisen jälkeen samoilla kotimarkkinoilla ja vientiin. Tässä yhteydessä se, että valituksenalaisen tuomion 110 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin käytti ilmausta ”vaikuttaa merkittävästi”, joka liittyy erikseen koskemisen eikä suoraan koskemisen edellytykseen, vaikuttaisi viittaavan paitsi termien ylimalkaiseen käyttöön myös perustavanlaatuisemmin siihen, ettei polkumyyntitullien asettamisen vaikutuksia otokseen valittujen yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien oikeusasemaan – joka liittyy SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa määrättyyn suoraan koskemisen edellytykseen – eikä toimielinten väitettä, jonka mukaan riidanalaisella asetuksella oli vain välillisiä, luonteeltaan taloudellisia, vaikutuksia kyseisten tuottajien tilanteeseen, ole arvioitu kunnolla.

85.

Toiseksi samansuuntaisia toteamuksia voidaan tehdä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 114–116 kohdassa esittämistä huomioista.

86.

Ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 114 kohdassa, joka on syytä toistaa kokonaisuudessaan, unionin yleinen tuomioistuin tarkentaa, että ”– – vaikka kauppiaat/sekoittajat vastaisivat polkumyyntitullista, ja vaikka ilmenisi, että bioetanolin myyntiketju on katkennut siten, etteivät ne kykene vyöryttämään polkumyyntitullia tuottajille, on kuitenkin huomautettava, että polkumyyntitullin käyttöön ottaminen muuttaa oikeudellisia edellytyksiä, joissa neljän otokseen valitun tuottajan tuottaman bioetanolin myynti tapahtuu unionin markkinoilla. Näin ollen se vaikuttaa joka tapauksessa suoraan ja merkittävästi kyseessä olevien tuottajien oikeudelliseen asemaan unionin markkinoilla.” Lisäksi valituksenalaisen tuomion 115 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi komission esittämän väitteen polkumyyntitullien ainoastaan välillisestä vaikutuksesta neljän otokseen valitun tuottajan tilanteeseen toteamalla, että komissio oli virheellisesti riitauttanut ”sen, että muu myyntiketjun yritys kuin – – viejä, jonka on todettu harjoittavan polkumyyntiä, voi riitauttaa polkumyyntitullin – –”.

87.

Nämä valituksenalaisen tuomion kohdat vaikuttavat mielestäni sisältävän kaksi oikeudellista virhettä.

88.

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin jättää selittämättä, miten polkumyyntitullien asettaminen voi vaikuttaa suoraan otokseen valittujen neljän tuottajan kaltaisen kolmannen maan tuottajan oikeusasemaan, jos se myy tuotteitaan yksinomaan kotimarkkinoilla etuyhteydettömille toimijoille, joiden on todettu harjoittavan polkumyyntiä, kun kyseiset polkumyyntitullit kohdistuvat näiden etuyhteydettömien toimijoiden viemään tuotteeseen, eivätkä nämä viimeksi mainitut voi vyöryttää polkumyyntitullia kyseiselle tuottajalle.

89.

Toisin sanoen, jos unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 114 ja 115 kohdassa tarkastelemassa oletetussa tilanteessa etuyhteydettömät kauppiaat/sekoittajat harjoittavat polkumyyntiä ja maksavat kokonaisuudessaan riidanalaisen asetuksen myötä unionin markkinoilla käyttöön otetun polkumyyntitullin, minun on vaikea nähdä, miten näiden tullien periminen voi vaikuttaa suoraan asianomaisiin tuottajiin, jotka myyvät tuotettaan yksinomaan kotimarkkinoillaan Yhdysvalloissa.

90.

Tällaisessa tilanteessa on toki mahdollista, kuten komissio väittää, että polkumyyntitullien käyttöönotto vaikuttaa bioetanolin tuottajien kotimaassaan etuyhteydettömille kauppiaille/sekoittajille myymiin määriin; viimeksi mainitut voivat vähentää unioniin vietäväksi tarkoitettuja ostojaan korvaamatta tätä vähennystä kasvattamalla kotimarkkinoille tai muille vientimarkkinoille kuin unioniin tarkoitettuja hankintoja. Nämä seuraukset ovat kuitenkin luonteeltaan taloudellisia, ja siten ne eivät mielestäni riitä osoittamaan, että polkumyyntitullien käyttöönotto vaikuttaisi suoraan asianomaisten tuottajien oikeusasemaan unionin markkinoilla. Tällaisessa tilanteessa, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 76 kohdan toisessa virkkeessä, yhdysvaltalaisilla bioetanolin tuottajilla ei tosiasiassa ole ”oikeusasemaa” unionin markkinoilla.

91.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin vaikuttaa ainakin implisiittisesti pitävän merkityksellisenä sitä, että kyseiset tuottajat olivat osallistuneet komission toteuttamaan tutkintaan. Kuten olen jo maininnut tämän ratkaisuehdotuksen 84 kohdassa, tällaisella osallistumisella voi enintään olla merkitystä, kun tarkistetaan, täyttyykö erikseen koskemiseen liittyvä edellytys tietyn toimijan kohdalla, mutta ei silloin, kun tarkastellaan, täyttyykö suoraan koskemisen edellytys SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla.

92.

Toiseksi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 116 kohdassa esittämä arviointi ei sekään kumoa edellä esitettyä päätelmää eikä osoita, että unionin yleinen tuomioistuin oli oikeassa todetessaan, että riidanalainen asetus koski suoraan neljää otokseen valittua tuottajaa.

93.

Mielestäni on virheellistä väittää, että ”bioetanolin myyntiketjun toimijoiden sopimusjärjestelyjen rakenne ei vaikuta mitenkään siihen, koskeeko riidanalainen asetus bioetanolin tuottajaa suoraan” ja että ”päinvastainen toteamus merkitsisi nimittäin sitä, että [asetuksen katsottaisiin koskevan suoraan pelkästään tuottajaa, joka myy tuotteensa suoraan unioniin suuntautuvan viennin harjoittajalle], mikä ei ilmene mitenkään perusasetuksesta”.

94.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jota unionin yleinen tuomioistuin lainaa aivan oikein valituksenalaisen tuomion 70 ja 71 kohdassa, käy ilmi, että silloin kun unionin tuomioistuin on ottanut käsiteltäväksi taloudellisten toimijoiden kanteita polkumyyntitullien käyttöönotosta annettuja asetuksia vastaan, se on erityisesti ottanut huomioon kaupalliset suhteet muihin toimijoihin, etenkin laskiessaan vientihintaa unioniin.

95.

En siis ymmärrä, miksi tämä logiikka ei pätisi yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien ja etuyhteydettömien kauppiaiden/sekoittajien välisiin sopimusjärjestelyihin, kun niiden ottaminen huomioon saattaisi johtaa sen toteamiseen, ettei toimi koske suoraan kyseisiä tuottajia.

96.

Lopuksi en voi hyväksyä väitettä, että tämän päätelmän perusteella hyväksyttäisiin toimen koskevan suoraan tuottajaa ainoastaan, jos se myy tuotantonsa suoraan unionin markkinoille. Muut vaihtoehdot ovat aivan yhtä mahdollisia riippuen juuri kaupallisten järjestelyjen luonteesta, kuten siitä, onko kyse myynnistä kyseisen tuottajan tuotteiden välittäjille/viejille. Joka tapauksessa, kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut, sillä, että perusasetuksessa ei oteta tähän kantaa, ei ole merkitystä, koska käsiteltävän kaltaisen kumoamiskanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksistä määrätään SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa.

97.

Lisäksi, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin väittää valituksenalaisen tuomion 116 kohdan viimeisessä virkkeessä, toimielinten lähestymistavan, johon yhdyn, seurauksena ei ”rajoitettaisi sellaisten tuotteiden tuottajien oikeudellista suojaa, joihin sovelletaan polkumyyntitullia, pelkästään kyseisen tuottajan vientiä koskevan myyntirakenteen perusteella”.

98.

Tämä lähestymistapa perustuu, kuten edellä olen todennut, niiden edellytysten tarkasteluun, joilla SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa säännellään sitä, koskeeko toimi suoraan kyseisiä tuottajia.

99.

Lisäksi jos todettaisiin, kuten ehdotan, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen tunnustamalla riidanalaisen asetuksen vaikuttavan suoraan neljään otokseen valittuun tuottajaan, tämä ei merkitsisi sitä, että nämä tuottajat jäisivät vaille oikeudellista suojaa.

100.

Toimijan, josta olisi täysin epäilyksettä todettu, ettei polkumyyntitullin käyttöönotosta annettu asetus koske sitä suoraan ja erikseen, ei voitaisi katsoa olevan estynyt – mielestäni myöskään väliintulijana – vetoamasta tällaisen asetuksen pätemättömyyteen jäsenvaltion tuomioistuimessa, joka käsittelee toimivaltaisille tulli- tai veroviranomaisille maksettavia maksuja koskevaa riitaa. ( 14 )

101.

Unionin yleinen tuomioistuin on siis tehnyt mielestäni valituksenalaisessa tuomiossa useita oikeudellisia virheitä todetessaan, että riidanalainen asetus koski suoraan neljää otokseen valittua tuottajaa.

102.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin hyväksyy neuvoston ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan ja kumoaa valituksenalaisen tuomion ilman, että on tarpeen tutkia kyseisen valitusperusteen toista osaa. Tarkastelen tämän kumoamisen seurauksia ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen kannalta tämän ratkaisuehdotuksen 251 kohdassa.

103.

Haluan kuitenkin tarkentaa, että ehdottamani valituksenalaisen tuomion kumoaminen on vain osittainen. Se koskee ainoastaan kanteen tutkittavaksi ottamista siltä osin kuin GE ja RFA ovat nostaneet sen ensimmäisessä oikeusasteessa neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen bioetanolin tuottajan nimissä eivätkä omissa nimissään tai muiden jäsentensä kuin kyseisten otokseen valittujen tuottajien nimissä.

104.

Tässä vaiheessa on siis syytä tarkastella unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksia, jotka liittyvät näihin muihin GE:n ja RFA:n nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen näkökohtiin ja joista GE ja RFA ovat tehneet vastavalituksen.

105.

Ennen GE:n ja RFA:n vastavalituksensa tueksi esittämien perusteiden tarkastelemista on arvioitava komission väitteitä sen tutkittavaksi ottamisesta.

106.

Vastavalitukseen antamassaan vastineessaan ja vastauskirjelmässään komissio väittää ensisijaisesti, että valitus on jätettävä tutkimatta, koska sen on nostanut GE:n ja RFA:n asianajajan edelleenvaltuuttama asianajaja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan b alakohdan vastaisesti. Komission mukaan edellä mainittu unionin tuomioistuimen työjärjestyksen artikla ei salli tällaista edelleenvaltuutusta ja joka tapauksessa GE:n ja RFA:n Vander Schuerenille antama valtuutus edustaa niitä käsiteltävässä asiassa ei kata sitä.

107.

Toissijaisesti komissio väittää, että GE:n ja RFA:n tekemä vastavalitus on jätettävä tutkimatta sillä perusteella, että näillä järjestöillä ei ole perussääntöjensä nojalla oikeutta edustaa jäsentensä kaupallisia etuja.

108.

GE ja RFA kiistävät nämä väitteet.

109.

Riippumatta siitä, onko komissiolla ‐ joka ei käsiteltävässä asiassa ole päävalituksen tehnyt osapuoli eikä riidanalaisen asetuksen antanut toimielin eikä siten, toisin kuin neuvosto, ole ”vastaaja” vastavalituksen käsittelyssä ‐ oikeutta esittää itsenäisesti tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskeva väite, jota neuvosto ei ole tuonut esiin, komission vastavalituksen tutkittavaksi ottamista vastaan esittämät väitteet on mielestäni hylättävä.

110.

Ensimmäisen väitteen osalta muistutan, että unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 119 artiklan 2 kohdassa, jota sovelletaan vastavalituksen käsittelyyn työjärjestyksen 177 artiklan 2 kohdan mukaan, määrätään, että asianajajien on jätettävä kirjaamoon heidän edustamansa asianosaisen antama virallinen asiakirja tai valtakirja. Samaten unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 173 artiklan 2 kohdassa tarkennetaan, että työjärjestyksen 119 artiklan 2 kohtaa sovelletaan myös vastineeseen valitusasiassa. Lisäksi unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdasta seuraa, että työjärjestyksen 43 artiklassa tarkoitettujen erioikeuksien, koskemattomuuden ja vapauksien saamiseksi asianajajan on etukäteen osoitettava asemansa päämiehensä antamalla virallisella asiakirjalla, mikäli päämies on yksityisoikeudellinen oikeushenkilö.

111.

Tästä seuraa, että jotta asianajaja voisi pätevästi edustaa asianosaista unionin tuomioistuimessa, mukaan lukien valituksen tai vastavalituksen yhteydessä, hänellä on oltava kyseisen asianosaisen antama virallinen asiakirja tai valtakirja.

112.

Komissio ei kyseenalaista GE:n ja RFA:n Vander Schuerenille antamaa valtakirjaa näiden järjestöjen edustamiseen käsiteltävässä asiassa mutta väittää, että kyseinen asianajaja on edelleenvaltuuttanut Peristerakin edustamaan kyseisiä asianosaisia.

113.

Tämä väite perustuu kuitenkin virheelliseen tulkintaan unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta. Vaikka onkin totta, että Peristeraki lähetti sähköisesti vastavalituksen vireille saattavan asiakirjan kirjauduttuaan e-Curia-sovellukseen omalta käyttäjätililtään, ( 15 ) Vander Schueren allekirjoitti vastavalituksen alkuperäiskappaleen samoin kuin vastineen päävalitukseenkin. Vander Schueren ei siis siirtänyt GE:n ja RFA:n sille antamaa valtakirjaa kyseisten järjestöjen edustamiseen unionin tuomioistuimessa.

114.

Myöskään komission toista väitettä ei mielestäni voida hyväksyä, sillä sen seurauksena voitaisiin enintään jättää tutkimatta vastavalituksen tueksi esitetty toinen valitusperuste mutta ei vastavalitusta kokonaisuudessaan. Komission väite on tosiaan selvästi tehoton, sillä se liittyy vastavalituksen ensimmäiseen valitusperusteeseen, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen arviointia GE:n ja RFA:n asiavaltuudesta toimia ei jäsentensä nimissä vaan omissa nimissään. Kun tarkastellaan vastavalituksen toisen valitusperusteen toisen osan tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista, tämä väite on kytköksissä komission vastineessaan esittämään oikeudenkäyntiväitteeseen, jonka mukaan GE:llä ja RFA:lla ei ollut oikeutta edustaa yhdysvaltalaisia bioetanolin tuottajia ja toimia niiden nimissä unionin yleisessä tuomioistuimessa ja jonka hylkäämistä olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 50 ja 51 kohdassa. Esittämäni toteamukset pätevät yhtä lailla GE:n ja RFA:n tekemään vastavalitukseen, joten tyydyn tässä vain viittaamaan niihin.

115.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin hylkää komission esittämän väitteen vastavalituksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta.

116.

Vastavalituksen kaksi valitusperustetta on siis aiheellista tutkia. Koska toinen valitusperuste liittyy neuvoston päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen tavoin GE:n ja RFA:n jäsentensä nimissä nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiseen ensimmäisessä oikeusasteessa (siltä osin kuin kanne koskee näiden järjestöjen muita jäseniä kuin neljää otokseen valittua yhdysvaltalaista bioetanolin tuottajaa), ehdotan, että valitusperusteiden käsittelyjärjestystä muutetaan siten, että ensin tarkastellaan niistä jälkimmäistä.

117.

GE ja RFA väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se kiisti niiden valtuuden toimia muiden jäsentensä kuin otokseen valittujen yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien nimissä, eli ensinnäkin Murexin ja CHS:n nimissä, jotka toimivat kauppiaina/sekoittajina, ja toiseksi kaikkien muiden sellaisten jäsenten nimissä, joita ei valittu otokseen.

118.

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti valituksenalaisen tuomion 52–55 kohdassa, ettei kanteen tutkittavaksi ottamista voitu perustella Murexin ja CHS:n intresseillä, koska nämä olivat vain GE:n ja RFA:n ”kumppanuusjäseniä” eikä niillä siten ollut äänioikeutta. GE:n ja RFA:n mukaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, jossa on tunnustettu järjestöjen asiavaltuus, ei ole tehty eroa kumppanuusjäsenten ja muiden välillä, vaan päinvastoin tuotu selkeästi ilmi, että kanne, jonka järjestö on nostanut yhden tai useamman sellaisen jäsenensä puolesta, jotka olisivat itse voineet nostaa kanteen, voidaan ottaa tutkittavaksi.

119.

Unionin yleinen tuomioistuin myös katsoi virheellisesti valituksenalaisen tuomion 152–154 kohdassa, ettei riidanalainen asetus koskenut suoraan GE:n ja RFA:n muita jäseniä kuin niitä, jotka valittiin vientiä harjoittavien tuottajien otokseen.

120.

GE ja RFA lisäävät, että unionin yleinen tuomioistuin jätti lisäksi tarkastelematta kysymystä siitä, koskeeko riidanalainen asetus niitä erikseen. Ne väittävät kuitenkin toimineensa menettelyssä kaikkien jäsentensä edustajina.

121.

Neuvosto väittää, että vastavalituksen toinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta ja että se on joka tapauksessa perusteeton. Se korostaa ensinnäkin, että sen määrittäminen, onko GE:llä ja RFA:lla riittävän läheiset suhteet kumppanuusjäseniinsä, jotta järjestöt voivat edustaa niitä, ja onko riidanalaisella asetuksella vaikutusta järjestöjen muihin jäseniin kuin niihin vientiä harjoittaviin tuottajiin, jotka valittiin otokseen, kuuluu tosiseikkoihin eikä oikeudellisiin seikkoihin. Kyseiset kaksi järjestöä eivät kuitenkaan olleet osoittaneet, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 52–55 kohdassa esittämät arvioinnit järjestöjen suhteista niiden kumppanuusjäseniin olisivat perustuneet todisteiden ottamiseen huomioon vääristyneellä tavalla. Samaten valituksenalaisen tuomion 152–154 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan tarkasteli tosiseikkoja ottamatta kantaa oikeuskysymyksiin.

122.

Joka tapauksessa neuvosto katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä todetessaan, että kyseisillä kahdella järjestöllä ei ollut valtuutta toimia Murexin ja CHS:n nimissä. Se huomauttaa tässä yhteydessä, että GE ja RFA eivät ole esittäneet seikkoja, jotka osoittaisivat, ettei ”kumppanuusjäsenen” ja järjestöjen muiden jäsenten välillä ollut mitään merkityksellistä eroa asiavaltuuden määrittelyn kannalta. Se toteaa, että päinvastaisessa tilanteessa järjestön kumppanuusjäsen, joka ei voi vaikuttaa järjestön päätöksiin, voisi joutua osalliseksi omien intressiensä vastaiseen menettelyyn. Unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se on kiistänyt kyseisten kahden järjestön valtuuden toimia muiden kuin otokseen valittujen jäsentensä nimissä.

123.

Komissio yhtyy neuvoston väitteisiin.

124.

Tämän valitusperusteen toinen osa, jolla GE ja RFA kiistävät unionin yleisen tuomioistuimen päätelmän siitä, ettei niiden ensimmäisessä oikeusasteessa muiden kuin otokseen valittujen yhdysvaltalaisten tuottajien nimissä nostamaa kannetta voitu ottaa tutkittavaksi, on mielestäni loogisesti hylättävä ilman, että on tarpeen lausua sen tutkittavaksi ottamisesta.

125.

Jos unionin yleinen tuomioistuin teki – kuten unionin tuomioistuimelle ehdotan – oikeudellisen virheen hyväksyessään, että riidanalainen asetus koski suoraan neljää otokseen valittua yhdysvaltalaista bioetanolin tuottajaa, ja sen olisi pitänyt – kuten uskon ja ehdotan tämän ratkaisuehdotuksen 251 kohdassa – hylätä kanteen tutkittavaksi ottaminen ensimmäisessä oikeusasteessa, tämä toteamus pätee sitäkin suuremmalla syyllä kanteeseen, jonka GE ja RFA nostivat muiden kuin otokseen valittujen yhdysvaltalaisten bioetanolin tuottajien nimissä. Valituksenalaisen tuomion 151–154 kohtaa koskevia väitteitä ei näin ollen voida hyväksyä.

126.

Sen sijaan vastavalituksen toisen valitusperusteen ensimmäinen osa, jossa unionin yleistä tuomioistuinta moititaan siitä, että se katsoi valituksenalaisen tuomion 52–55 kohdassa, ettei GE:n ja RFA:n kahden tutkintaan osallistuneen kauppiaan/sekoittajan, nimittäin Murexin ja CHS:n, nimissä nostamaa kannetta voitu ottaa tutkittavaksi, on vaikeampi ratkaista ja vaikuttaa loppujen lopuksi perustellulta.

127.

Ensinnäkin neuvoston harmiksi tämä valitusperusteen osa on mielestäni otettava tutkittavaksi.

128.

Toisin kuin neuvosto väittää, GE ja RFA eivät millään tavoin kiistä unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskevaa toteamusta siitä, että Murex ja CHS olivat vain kumppanuusjäseniä ilman äänioikeutta näissä järjestöissä. Sen sijaan nämä järjestöt moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se otti jäsentensä etuja edustavan järjestön nostaman kumoamiskanteen tutkittavaksi ottamisen arvioinnissa käyttöön erotteluperusteen, joka perustuu lähinnä siihen, onko jäsenillä äänioikeus järjestön elimissä, mikä on mielestäni mielivaltaista ja siten virheellistä. Tämä kysymys, joka liittyy myös ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valvonnan laajuuteen kanteiden tutkittavaksi ottamisen arvioinnissa, on selkeästi oikeudellinen kysymys, joka kuuluu unionin tuomioistuimen toimivaltaan valitusasiassa.

129.

Näiden toteamusten jälkeen on käsiteltävän valitusperusteen osan tarkastelussa mielestäni aluksi muistutettava, että esitetyn oletuksen mukaan jäsentensä kollektiivisia intressejä puolustavan ammattijärjestön nostaman kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää, että järjestön edustamilla yrityksillä tai joillakin niistä on erillinen asiavaltuus. ( 16 )

130.

SEUT 263 artiklan neljännen kohdan perusteella voidaan siis ottaa tutkittavaksi järjestön nostama kanne, jos järjestö toimii yhden tai usean sellaisen jäsenensä sijaan, jotka olisivat itse voineet nostaa kanteen, joka olisi otettu tutkittavaksi, ( 17 ) ja jos kyseiset jäsenet eivät ole itse nostaneet kannetta omien intressiensä puolustamiseksi. ( 18 )

131.

GE ja RFA eivät ole kyseenalaistaneet tätä oikeuskäytäntöä, jonka unionin yleinen tuomioistuinkin on asianmukaisesti maininnut valituksenalaisen tuomion 45 ja 51 kohdassa. Järjestöt jopa päättelevät tästä oikeuskäytännöstä, että koska Murexin ja CHS:n asemaa – olkoonkin ”kumppanuusjäseninä” – ei ollut kiistetty, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tarkistaa ainoastaan, koskiko riidanalainen asetus suoraan ja erikseen Murexia ja CHS:ää, ratkaistakseen, oliko GE:n ja RFA:n niiden nimissä nostama kanne otettava tutkittavaksi.

132.

Unionin yleisen tuomioistuimen esittämien toteamusten valossa olen taipuvainen ajattelemaan, että GE ja RFA ovat oikeassa.

133.

Muistutan aluksi, että valituksenalaisen tuomion 42 ja 78 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että GE ja RFA edustivat ”amerikkalaisen bioetanoliteollisuuden intressejä”. Toisin sanoen, kuten olen todennut tämän ratkaisuehdotuksen 50 ja 51 kohdassa, unionin yleinen tuomioistuin katsoi aivan oikein, että kummankin järjestön perussääntö salli jäsenten kollektiivisten etujen puolustamisen.

134.

Lisäksi on riidatonta, että, vaikka Murex ja CHS ovat ”kumppanuusjäseniä”, ne kuuluvat GE:n ja RFA:n ”jäseniin” ja osallistuvat näiden järjestöjen kokouksiin.

135.

Lopuksi todettakoon, että missään valituksenalaisen tuomion kohdassa ei mainita, että GE:n ja RFA:n, jotka ovat osallistuneet komission tekemään tutkintaan ja joiden sääntömääräisiin tehtäviin kuuluu niiden jäsenten kollektiivisten etujen puolustaminen, olisi pitänyt saada jäseniltään äänestyksen jälkeen erityinen valtakirja näiden edustamiseen tuomioistuimessa.

136.

Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin totesi valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa, että ”ilman äänioikeutta CHS:llä ja Murexilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta vedota intresseihinsä, kun kyseinen järjestö mahdollisesti edustaa niitä. Näissä olosuhteissa ja kun ei ilmene muita seikkoja, jotka voisivat osoittaa, että ”kumppanina” olevalla jäsenellä olisi tällainen mahdollisuus vedota intresseihinsä, on todettava, että nyt käsiteltävässä asiassa [RFA:lla] ei ole asiavaltuutta siltä osin kuin se väittää edustaneensa CHS:ää eikä [GE:llä] ole asiavaltuutta siltä osin kuin se väittää edustaneensa Murexia.” ( 19 )

137.

Näin tehdessään unionin yleinen tuomioistuin viime kädessä lisäsi tämän ratkaisuehdotuksen 129 ja 130 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä vaadittuihin edellytyksiin ylimääräisen kriteerin eli sen, että voidakseen toimia Murexin ja CHS:n nimissä GE:n ja RFA:n oli osoitettava paitsi, että riidanalainen asetus koski niitä suoraan ja erikseen, myös ja jo ennalta, että nämä toimijat saattoivat ”vedota” kyseisissä järjestöissä henkilökohtaiseen intressiin – tai GE:n ja RFA:n nostamaa kannetta ei otettaisi tutkittavaksi –, ennen kuin nämä järjestöt saattoivat nostaa kanteen puolustaakseen kollektiivisia intressejä, joita niiden tehtävänä oli puolustaa.

138.

Tällaisen edellytyksen lisääminen oikeuskäytännön kautta SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa määrättyihin ja jo muutenkin tiukkoihin tutkittavaksi ottamisen edellytyksiin rikkoo kuitenkin mielestäni kyseistä määräystä, vieläpä puutteellisin perustein.

139.

Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen noudattama lähestymistapa on omiaan aiheuttamaan oikeudellista epävarmuutta asianomaisille oikeushenkilöille, ja se on jopa mielivaltainen, kuten GE ja RFA väittävät.

140.

Tämä lähestymistapa nostaa vääjäämättä esiin kysymyksen siitä, mitkä ovat sen rajat ja miten pitäisi käsitellä samanlaisia tilanteita. Miten kävisi jäsentensä kollektiivisia intressejä puolustavan ammattijärjestön nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiselle, jos yksi järjestön jäsenistä ei olisi mukana tekemässä päätöstä kumoamiskanteen nostamisesta unionin tuomioistuimessa, ei kannattaisi kyseistä päätöstä tai ei ottaisi siihen kantaa? Entä sellaisen kanteen tutkittavaksi ottamiselle, jonka järjestö olisi nostanut jäsentensä nimissä, kun näillä olisi vain osittainen äänioikeus tietyissä järjestön päätöksissä?

141.

Lisäksi kun kyse on järjestöistä, joiden perussääntöihin sovelletaan kolmansien maiden lainsäädäntöä, kuten käsiteltävänä olevassa asiassa, ei voida sulkea pois sitä, että jos unionin yleisen tuomioistuimen lähestymistapa hyväksyttäisiin, käytännön näkökohdat, kuten tietämättömyys kyseisen maan oikeudesta tai vaikeudet maassa puhuttujen kielien ymmärtämisessä, saattaisivat johtaa identtisten tilanteiden kohtelemiseen eri tavoin. Olisivatko toimielimet ja sen jälkeen unionin yleinen tuomioistuin pystyneet arvioimaan samalla tavoin esimerkiksi thaimaalaista teollisuutta edustavan ammattijärjestön perussääntöä, johon olisi sovellettu Thaimaan oikeutta?

142.

Näiden seikkojen perusteella katson, että kun unionin yleinen tuomioistuin asetti GE:n ja RFA:n Murexin ja CHS:n nimissä nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiselle SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa määrättyjen edellytysten lisäksi ylimääräisen ennakkokriteerin, se teki oikeudellisen virheen, jonka johdosta valituksenalainen tuomio on tältä osin kumottava.

143.

Tarkastelen tämän kumoamisen seurauksia ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen kannalta tämän ratkaisuehdotuksen 252 kohdassa.

144.

GE ja RFA kiistävät unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan riidanalaisella asetuksella ei muuteta niiden oikeusasemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia. Ne katsovat, että asetus, jossa otetaan käyttöön polkumyyntitulli, voi vaikuttaa yksityisen oikeussubjektin oikeusasemaan muutenkin kuin vain polkumyyntitullin maksamisen kautta. Ne korostavat myös, että ne ovat aktiivisesti osallistuneet hallinnolliseen menettelyyn voidakseen edustaa asianmukaisesti jäseniään EU:n toimielimissä. Lisäksi GE ja RFA väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 86 kohdassa, että 24.3.1993 annetulla tuomiolla CIRFS ym. v. komissio (C-313/90, EU:C:1993:111) ei ole merkitystä käsiteltävässä asiassa, koska kantajien asemaa edustavina järjestöinä ei voida verrata muodollisesti jäsentensä nimissä toimivan neuvottelijan asemaan, josta mainitussa asiassa oli kyse.

145.

Toiseksi GE ja RFA kiistävät unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 85 ja 87 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan riidanalaisen asetuksen voitiin katsoa koskevan niitä suoraan ja erikseen ainoastaan kymmenennen kanneperusteen osalta, joka koskee niille perusasetuksen 6 artiklan 4 kohdassa, 19 artiklan 1 ja 2 kohdassa ja 20 artiklan 2, 4 ja 5 kohdassa myönnettyjen menettelyllisten takeiden suojaamista.

146.

Järjestöt korostavat, että kaksi tuomiota, joihin unionin yleinen tuomioistuin on tässä yhteydessä vedonnut, eli 4.10.1983 annettu tuomio Fediol v. komissio (191/82, EU:C:1983:259, 31 kohta) ja 17.1.2002 annettu tuomio Rica Foods v. komissio (T-47/00, EU:T:2002:7, 55 kohta), eivät riitä perustelemaan tätä toteamusta. Vaikka edellä mainituista tuomioista voitaisiin päätellä, että toimi voi koskea yksityistä oikeussubjektia erikseen ainoastaan, ”kun sovellettavassa unionin lainsäädännössä myönnetään hänelle tiettyjä menettelyllisiä takeita”, ne eivät silti tue väitettä, jonka mukaan tämä tunnusomainen erityispiirre koskee vain menettelyllisten takeiden loukkaamiseen liittyviä kanneperusteita.

147.

GE ja RFA katsovat, että kun toimen on todettu koskevan yksityistä oikeussubjektia suoraan ja erikseen, viimeksi mainitun nostama kanne on otettava tutkittavaksi kokonaisuudessaan. Kaikilla perusasetuksessa tarkoitetuilla asianomaisilla osapuolilla, olivatpa ne tuottajia, viejiä, tuojia tai näitä edustavia järjestöjä, on kyseisen asetuksen nojalla samat oikeudet.

148.

Neuvosto komission tukemana väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä, kun se rajoitti kyseisten kahden järjestön henkilökohtaisen asiavaltuuden kymmenenteen kanneperusteeseen, joka koskee niiden menettelyllisten takeiden loukkaamista.

149.

Aluksi palautan mieliin, että unionin yleinen tuomioistuin totesi GE:n ja RFA:n oman intressin osalta valituksenalaisen tuomion 85 ja 87 kohdassa, että riidanalainen asetus koski suoraan ja erikseen näitä järjestöjä siltä osin kuin niille menettelyn osapuolina kuuluivat perusasetuksen 6 artiklan 7 kohdassa, 19 artiklan 1 ja 2 kohdassa ja 20 artiklan 2, 4 ja 5 kohdassa myönnetyt menettelylliset takeet. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tästä, että GE:n ja RFA:n ensimmäisessä oikeusasteessa nostamasta kanteesta voitiin näin ollen ottaa tutkittavaksi vain kymmenes kanneperuste, joka oli ainoa, jolla pyritään turvaamaan niiden menettelylliset oikeudet.

150.

On syytä tuoda esiin, ettei kumpikaan osapuolista ole kiistänyt, että unionin yleinen tuomioistuin oli oikeassa hyväksyessään kymmenennen kanneperusteen tutkittavaksi ottamisen ensimmäisessä oikeusasteessa, eikä unionin yleisen tuomioistuimen arviota siitä, että ainoastaan tällä kanneperusteella pyrittiin turvaamaan GE:lle ja RFA:lle perusasetuksen edellä mainituissa säännöksissä myönnetyt menettelylliset oikeudet.

151.

Sen sijaan GE ja RFA moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se rajoitti niiden omissa nimissään nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen laajuuden vain kyseiseen kanneperusteeseen, vaikka niiden mielestä niillä pitäisi olla oikeus riitauttaa riidanalaisen asetuksen aineellinen lainmukaisuus, kun niiden valitusoikeus on kerran tunnustettu.

152.

GE ja RFA esittävät tämän väitteen tueksi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 79, 81 ja 85–87 kohdassa esittämää arviointia kohtaan kolme moitetta, joista yksikään ei mielestäni ole perusteltu.

153.

Ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 79 kohtaa koskeva kritiikki, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin päätteli virheellisesti, että riidanalainen asetus ei koskenut suoraan GE:tä ja RFA:ta siltä osin kuin siinä määrätään polkumyyntitulleja, on mielestäni selkeästi hylättävä. Nimittäin edellä todetuista oikeudellisista virheistä huolimatta on mielestäni selvää, että – kuten unionin yleinen tuomioistuin on katsonut – polkumyyntitullien käyttöönotto ei muuttanut GE:n ja RFA:n henkilökohtaista oikeusasemaa, sillä se ei muun muassa tuonut niille mitään erityistä velvollisuutta, koska kyseisten järjestöjen ei tarvitse maksaa näitä tulleja henkilökohtaisesti.

154.

Toiseksi valituksenalaisen tuomion 81 ja 85–87 kohtaan kohdistuvasta moitteesta on ennen kaikkea korostettava, että unionin yleisen tuomioistuimen aiheellisesti valituksenalaisen tuomion 81 kohdassa mainitseman oikeuskäytännön mukaan se, että henkilö osallistuu jollain tavalla menettelyyn, joka johtaa unionin toimen antamiseen, yksilöi tämän henkilön kyseiseen toimeen nähden ainoastaan, kun sovellettavassa unionin lainsäädännössä myönnetään hänelle tiettyjä menettelyllisiä takeita. ( 20 )

155.

On totta, kuten GE ja RFA väittävät, että 4.10.1983 annetusta tuomiosta Fediol v. komissio (191/82, EU:C:1983:259, 31 kohta) ei nimenomaisesti ilmene, että tällaisten menettelyllisten takeiden myöntäminen GE:n ja RFA:n kaltaisille järjestöille tarkoittaisi, että vain näiden takeiden väitettyihin loukkauksiin liittyvät kanneperusteet voidaan ottaa tutkittavaksi.

156.

Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut – viitaten edellä mainittuun tuomioon, kun se hylkäsi valituksen selvästi perusteettomana –, että henkilölle tai yhteisölle, jolla on tällainen menettelyllinen oikeus, ei voida lähtökohtaisesti tunnustaa minkä tahansa menettelyllisen takeen perusteella unionin johonkin toimeen liittyvää asiavaltuutta sen asiasisällön laillisuuden riitauttamista varten. ( 21 ) Kuten muun muassa 4.10.1983 annetusta tuomiosta Fediol v. komissio (191/82, EU:C:1983:259, 31 kohta) ilmenee, yksityisen kanneoikeuden täsmällinen laajuus unionin toimen osalta riippuu oikeusasemasta, joka on määritelty hänen hyväkseen unionin oikeudessa, jolla pyritään suojelemaan tällä tavoin tunnustettuja legitiimejä intressejä.

157.

Edellä esitetystä seuraa, että pelkästään se, että vedotaan menettelyllisen takeen olemassaoloon, ja vaikka kantajilla olisi oikeus nauttia henkilökohtaisesti tällaisista menettelyllisistä takeista, ei voi merkitä sitä, että kanne pitäisi tutkia siltä osin kuin se perustuu aineellisten sääntöjen rikkomista koskeviin kanneperusteisiin. ( 22 )

158.

Käsiteltävässä asiassa GE ja RFA eivät kuitenkaan ole ilmoittaneet eivätkä varsinkaan osoittaneet vastavalituksensa tueksi, että perusasetuksessa annettaisiin edustaville järjestöille niiden omissa nimissä aineellisia oikeuksia tai määrättäisiin niille niiden omissa nimissä merkittäviä velvoitteita, jotka ylittäisivät niille kyseisessä asetuksessa annetut menettelylliset takeet ja antaisivat unionin yleiselle tuomioistuimelle oikeuden tarkastella ensimmäisessä oikeusasteessa muita kanneperusteita, joihin kyseiset järjestöt ovat vedonneet henkilökohtaisesti riidanalaisen asetuksen pätevyyden kiistämiseksi asiakysymyksen osalta.

159.

Näin ollen GE:n ja RFA:n esittämä toinen moite on mielestäni hylättävä.

160.

Kolmanneksi GE ja RFA moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ottanut huomioon 24.3.1993 annettua tuomiota CIRFS ym. v. komissio (C-313/90, EU:C:1993:111, 28–30 kohta) hylätessään järjestöjen väitteen, jonka mukaan niiden asema oli verrattavissa kyseisessä tuomiossa tarkoitettuun neuvottelijan asemaan, jonka myötä niillä oli asiavaltuus.

161.

On totta, että yhdistyksen rooli menettelyssä, jonka päätteeksi on annettu SEUT 263 artiklassa tarkoitettu toimi, voi olla perusteena tämän yhdistyksen nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiselle, vaikka tämä toimi ei koske sen jäseniä suoraan ja erikseen, muun muassa, kun tämä toimi on vaikuttanut sen neuvotteluasemaan. ( 23 )

162.

Ottaen kuitenkin huomioon, että 24.3.1993 annettu tuomio CIRFS ym. v. komissio (C-313/90, EU:C:1993:111) ei ollut sovellettavissa käsiteltävässä asiassa, katson, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt oikeudellista virhettä.

163.

On tosiaan syytä muistuttaa, että kyseiseen tuomioon johtaneessa asiassa CIRFS oli toiminut komission yhteistyökumppanina synteettisten kuitujen tukia koskevia ”toimintaohjeita” käyttöön otettaessa, niiden voimassaoloaikaa pidennettäessä ja niitä mukautettaessa, minkä lisäksi se oli oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn aikana käynyt komission kanssa aktiivisia neuvotteluja erityisesti esittämällä sille kirjallisia huomautuksia ja olemalla tiiviisti yhteydessä tämän toimielimen toimivaltaisiin yksiköihin. ( 24 )

164.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan 24.3.1993 annettuun tuomioon CIRFS ym. v. komissio (C-313/90, EU:C:1993:111) johtaneessa asiassa oli siis kyse erityistilanteesta, jossa kantajalla oli selvästi rajattu ja kiinteästi päätöksen tavoitteeseen liittyvä neuvotteluasema, minkä takia kantaja oli tosiasiallisessa tilanteessa, jonka perusteella se voitiin erottaa kaikista muista henkilöistä, ( 25 ) ja tämä SEUT 108 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen menettelyjen mukainen tosiasiallinen tilanne oli sen itsensäkin mielestä täysin erityinen tai jopa poikkeuksellinen. ( 26 )

165.

GE ja RFA eivät kuitenkaan ole millään tavoin osoittaneet, että sellaisen teollisuuden edustajina, johon neuvosto saattaa kohdistaa polkumyynnin vastaisia toimenpiteitä, niiden tilanne vastaisi 24.3.1993 annetun tuomion CIRFS ym. v. komissio (C-313/90, EU:C:1993:111) taustalla olleessa asiassa käsiteltyä neuvottelijan poikkeuksellista tilannetta, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin perustellusti katsoi valituksenalaisen tuomion 86 kohdassa.

166.

Ehdotan siis, että kolmas moite samoin kuin vastavalituksen ensimmäinen valitusperuste kokonaisuudessaan hylätään.

167.

Tässä vaiheessa siltä varalta, että unionin tuomioistuin päättää ehdotuksestani poiketen hylätä neuvoston tekemän päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen, on syytä tarkastella toissijaisesti päävalituksen toista ja kolmatta valitusperustetta, jotka molemmat koskevat unionin yleisen tuomioistuimen ratkaiseman asian asiakysymystä.

168.

Aluksi neuvosto tuo esiin, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 174–246 kohdassa tehdyn arvioinnin tuloksena, että toimielimillä on poikkeuksetta velvollisuus laskea yksilöllinen tulli jokaiselle otokseen valitulle tuottajalle. Se katsoo, että sen enempää WTO:n polkumyynnin vastaisessa sopimuksessa kuin perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassakaan ei velvoiteta toimielimiä tekemään mahdottomia, sillä bioetanoliteollisuuden rakenne ja toimintatapa eivät mitenkään salli yksilöllisten tullien laskemista GE:n ja RFA:n edustamille neljälle otokseen valitulle tuottajalle.

169.

Toinen valitusperuste koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisen osan mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen todetessaan virheellisesti, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla pannaan täytäntöön WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artikla ja sitä on tulkittava näiden määräysten mukaisesti, mikä on contra legem. Toisen valitusperusteen toisessa osassa neuvosto väittää unionin yleisen tuomioistuimen ottaneen vääristyneellä tavalla huomioon perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa esiintyvän käsitteen ”toimittaja”, kun se on ulottanut käsitteen kattamaan neljä otokseen valittua yhdysvaltalaista bioetanolin tuottajaa. Lopuksi kolmannessa osassa neuvosto väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua ilmausta ”ei ole käytännöllistä”.

170.

Neuvoston mukaan unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt useita oikeudellisia virheitä tulkitessaan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan valossa ja nojautumalla siihen, että unionin lainsäätäjän aikomuksena, kun se muutti perusasetusta vuonna 2012, oli panna täytäntöön WTO:n riitojenratkaisuelimen muutoksenhakuelimen asiassa Euroopan yhteisöt – Kiinnittimet 15.7.2011 tekemä päätös (WT/DS397/AB/R, jäljempänä kiinnitysosa-asiassa laadittu kertomus).

171.

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti valituksenalaisen tuomion 174–184 kohdassa, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla pannaan täytäntöön sekä WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artikla että sen 6.10 artikla. WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artikla oli kuitenkin tarkoitus panna täytäntöön perusasetuksen 9 artiklan 6 kohdan ja 17 artiklan säännöksillä eikä 9 artiklan 5 kohdan säännöksillä. Neuvosto korostaa, että unionin yleinen tuomioistuin tukeutui tässä siihen, että polkumyynnillä muista kuin Euroopan yhteisön jäsenvaltioista tapahtuvalta tuonnilta suojautumisesta annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1225/2009 muuttamisesta 13.6.2012 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 765/2012 ( 27 ) oli muutettu perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa, koska se oli ristiriidassa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10, 9.2 ja 18.4 artiklan kanssa, mikä oli todettu kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa. Neuvoston mukaan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan pienestä muuttamisesta asetuksella N:o 765/2012 ei kuitenkaan voida päätellä, että kyseisen säännöksen alkuperäinen versio kuvasti unionin sitoumusta saattaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10, 9.2 ja 18.4 artikla osaksi unionin oikeusjärjestystä.

172.

Tämän jälkeen neuvosto väittää, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan sanamuoto eroaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklasta, jossa ainoastaan edellytetään, että toimittajat ”nimetään” eikä että ”käyttöön otettava tulli määritetään”. Kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa todettu WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen rikkominen koski ainoastaan muista kuin markkinatalousmaista peräisin olevaa tuontia, eikä siihen näin ollen voitu vedota 7.5.1991 annetun tuomion Nakajima v. neuvosto (C-69/89, EU:C:1991:186, 26–31 kohta) perusteella.

173.

Lopuksi neuvosto väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi valituksenalaisen tuomion 227–233 kohdassa contra legem perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen mukaisesti. Perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan rakenteesta, taustasta ja sanamuodosta käy itse asiassa selkeästi ilmi, että unionin lainsäätäjä halusi antaa tutkintaviranomaiselle mahdollisuuden määrittää koko maata koskeva tulli yksilöllisten tullien sijaan niissä tapauksissa, joissa yksilöllisten tullien määrittäminen ”ei ole käytännöllistä”, eikä ainoastaan silloin, kun on kyse otoksesta. Kun unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 227–233 kohdassa, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan sanamuodossa ei ole mitään, mikä olisi esteenä ilmauksen ”ei ole käytännöllistä” tulkitsemiselle WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan mukaisesti, se siis neuvoston mukaan ylitti yhdenmukaisen tulkinnan rajat.

174.

Komissio yhtyy neuvoston lausumiin, vaikka myöntääkin, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohta ”muistuttaa läheisesti” WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklaa. Se lisää vastineessaan, että unionin tuomioistuin totesi 4.2.2016 antamassaan tuomiossa C & J Clark International ja Puma (C-659/13 ja C-34/14, EU:C:2016:74, 85–92 kohta), että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla ei pyritä panemaan täytäntöön WTO:n sääntöjä, joten järjestöjen väitteet eivät voi menestyä.

175.

Ensinnäkin GE ja RFA vastaavat, että kun unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että unionin lainsäätäjä toi perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan myötä ilmi aikomuksensa panna täytäntöön erityisen WTO:n puitteissa hyväksytyn velvoitteen, joka sisältyy WTO:n polkumyynnin vastaiseen sopimukseen, se esitti tosiseikkoja koskevan toteamuksen, jota neuvosto ei voi riitauttaa muutoksenhakuvaiheessa.

176.

Toiseksi nämä järjestöt väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla pannaan täytäntöön WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artikla asetuksen N:o 765/2012 valossa. Jos asia ei olisi näin, ainoastaan nimenomainen viittaus voitaisiin hyväksyä.

177.

GE ja RFA myös kiistävät, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan yhdenmukainen tulkinta WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan kanssa olisi contra legem. Kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen 339 kohdasta ilmenee selkeästi, että poikkeukset velvollisuuteen määrittää yksilöllisiä polkumyyntitulleja liittyvät tilanteeseen, jossa tutkintaviranomainen käyttää otantaa.

178.

On ensinnäkin tärkeää palauttaa mieliin, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan ensimmäisessä alakohdassa, sellaisena kuin sitä sovelletaan käsiteltävässä asiassa, säädetään, että ”sellaisen mistä tahansa tulevan tuonnin osalta, jonka on todettu tapahtuvan polkumyynnillä ja aiheuttavan vahinkoa, otetaan syrjimättömällä tavalla käyttöön kussakin tapauksessa määrältään asianmukainen polkumyyntitulli, lukuun ottamatta tuontia, joka tulee sellaisen toimittajan kautta, jonka sitoumus on [tämän asetuksen] mukaisesti hyväksytty. Asetuksessa, jolla tulli otetaan käyttöön, määritetään kunkin toimittajan osalta käyttöön otettava tulli tai, jos tämä ei ole käytännöllistä, ja pääsääntöisesti [saman asetuksen] 2 artiklan 7 kohdan a alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa, kyseisen toimittajamaan osalta.” ( 28 )

179.

WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklassa määrätään, että ”viranomaisten on yleensä määrättävä yksilöllinen polkumyyntimarginaali kullekin tietylle tuojalle tai valmistajalle, jota tutkittavana oleva tuote koskee. Viranomaiset voivat rajata tutkimuksensa tapauksissa, joissa asianomaisten viejien, valmistajien, tuojien tai tuotetyyppien määrä on niin suuri, että yksilöllisen polkumyyntimarginaalin määrääminen on epäkäytännöllistä. Tutkimus voidaan rajata – – kohtuulliseen asianosaisten tai tuotteiden määrään käyttämällä otoksia – –.”

180.

Saman sopimuksen 9.2 artiklassa määrätään, että ”milloin polkumyyntitullia määrätään kannettavaksi jostain tuotteesta, on sitä kannettava tuotteen maahan tuonnista oikean määräisenä ilman syrjintää riippumatta siitä, mistä lähteestä tuote on peräisin, kun tuonti tapahtuu polkumyynnillä ja aiheuttaa vahinkoa. Polkumyyntitullia ei kuitenkaan määrätä kannettavaksi niistä lähteistä tulevasta tuonnista, joiden hintasitoumukset on tämän sopimuksen ehtojen mukaisesti hyväksytty. Viranomaisten on nimettävä kyseisen tuotteen toimittaja tai toimittajat. Mikäli kuitenkin samasta maasta olevia useita toimittajia on osallisena ja on epäkäytännöllistä nimetä kaikki nämä toimittajat, viranomaiset voivat nimetä kyseisen toimittajamaan.”

181.

Tämän valitusperusteen ensimmäisessä osassa neuvosto komission tukemana moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se katsoi valituksenalaisen tuomion 180 kohdassa, että unionin lainsäätäjä oli halunnut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla panna täytäntöön erityisen WTO:n puitteissa hyväksytyn velvoitteen, joka sisältyy WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklaan, niin sanotussa Nakajima-oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla (tuomio 7.5.1991, Nakajima v. neuvosto, C-69/89, EU:C:1991:186). Unionin yleisen tuomioistuimen tekemän ‐ ja toimielinten kiistämän ‐ päättelyn mukaan unionin lainsäätäjän (alkuperäinen) tarkoitus ilmeni muutoksesta, joka 9 artiklan 5 kohdan ensimmäiseen ja toiseen alakohtaan tehtiin asetuksella N:o 765/2012 kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen johdosta.

182.

Toimielimet myös moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se katsoi edellä esitetyn päättelyn perusteella muun muassa valituksenalaisen tuomion 184 kohdassa, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa oli tulkittava WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 mukaisesti, joskin ne myöntävät, että kyseiset perusasetuksen 9 artiklan 5 kohta ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artikla ovat samankaltaiset tai, jos lainataan komission käyttämää ilmausta, ne ”muistuttavat läheisesti” toisiaan.

183.

Olen vain osittain samaa mieltä neuvoston ja komission väitteistä.

184.

On totta, että jos verrataan vain perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan, joka koskee polkumyyntitullin käyttöönottoa, ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklan, joka koskee otantamenettelyn käyttöä polkumyyntitunnin määrittämiseksi muun muassa silloin, kun tuottajia ja viejiä on liian suuri määrä, sanamuotoja, käy selkeästi ilmi, että näistä ensimmäisellä ei ole millään muotoa tarkoitus panna täytäntöön jälkimmäisessä määrättyä erityistä velvoitetta.

185.

Se, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan – siltä osin kuin sen säännökset koskevat muita kuin markkinatalousmaita – on kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa katsottu olevan ristiriidassa erityisesti WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklan ja 9.2 artiklan kanssa, ei mitenkään merkitse sitä, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut panna täytäntöön erityinen velvoite, joka sisältyy WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklaan.

186.

Samanlainen päättely tulee lisäksi esiin 4.2.2016 annetussa tuomiossa C & J Clark International ja Puma (C-659/13 ja C-34/14, EU:C:2016:74), joka annettiin muutama kuukausi ennen valituksenalaista tuomiota mutta jota ei mainittu siinä. Vaikka unionin tuomioistuin tarkasteli kyseisessä tuomiossa kiinnitysosa-asiassa laadittua kertomusta ja muistutti, että WTO:n riitojenratkaisuelin oli todennut, että osa tuolloin sovelletun perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännöksistä oli ristiriidassa tiettyjen WTO:n sääntöjen kanssa, tämä ei estänyt sitä toteamasta, että yksityishenkilö ei voi vedota WTO:n polkumyynnin vastaiseen sopimukseen lopullista tullia koskevan asetuksen laillisuuden riitauttamiseksi. Unionin tuomioistuin totesi, että siltä osin kuin perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan ensimmäisen ja toisen alakohdan säännöksissä viitataan saman asetuksen 2 artiklan 7 kohtaan, jossa otetaan käyttöön erityinen normaaliarvon laskentaa koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen järjestelmä muista kuin markkinatalousmaista peräisin olevaa tuontia varten, kyseiset säännökset kuuluvat erottamattomana osana sillä käyttöön otettuun järjestelmään ja ilmentävät unionin lainsäätäjän tahtoa ottaa suhteessa näihin maihin käyttöön unionin oikeusjärjestyksessä noudatettava omanlainen lähestymistapa, joka poikkeaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen säännöistä. ( 29 )

187.

En kuitenkaan voi yhtyä komission väitteeseen siitä, että 4.2.2016 annettu tuomio C & J Clark International ja Puma (C-659/13 ja C-34/14, EU:C:2016:74) riittäisi itsessään valituksenalaisen tuomion kumoamiseen sillä perusteella, että unionin tuomioistuin on ilmoittanut, ettei perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla panna täytäntöön mitään WTO:n polkumyynnin vastaiseen sopimukseen sisältyvää erityistä velvoitetta. Ensiksikin unionin tuomioistuin otti kyseisessä tuomiossa kantaa vain tuolloin voimassa olleen perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännöksiin, joissa viitattiin aiemmin mainittuun erityisjärjestelyyn, joka oli luotu saman asetuksen 2 artiklan 7 kohdassa muita kuin markkinatalousmaita varten. Tuomio C & J Clark International ja Puma (C-659/13 ja C-34/14, EU:C:2016:74) ei siis koske muita edelleen voimassa olevan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännöksiä, etenkään sen ensimmäisen alakohdan pääasiallista sisältöä, jonka mukaan asetuksessa, jossa otetaan käyttöön polkumyyntitulli, on täsmennettävä kunkin toimittajan osalta käyttöön otettava tulli tai, jos tämä ei ole käytännöllistä, kyseisen toimittajamaan osalta, jos se on markkinatalousmaa, ja juuri näistä säännöksistä on kyse nyt käsiteltävässä asiassa.

188.

Näin ollen, vaikka unionin yleinen tuomioistuin on mielestäni väärin perustein todennut, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla pannaan täytäntöön erityinen WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklaan sisältyvä velvoite, unionin tuomioistuimen tuomiossa 4.2.2016, C & J Clark International ja Puma (C-659/13 ja C-34/14, EU:C:2016:74) tekemä arviointi ei kuitenkaan merkitse sitä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että unionin lainsäätäjä on halunnut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla panna täytäntöön erityisen velvoitteen, joka on sisältynyt kyseisen sopimuksen 9.2 artiklaan.

189.

Sen sijaan valituksenalaisen tuomion 178–183 kohdassa esitetty perustelu sisältää mielestäni tällaisen virheen. Kyseisistä valituksenalaisen tuomion kohdista ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on päätellyt perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaan erityisesti kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen johdosta asetuksella N:o 765/2012 tehdystä muutoksesta, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli panna täytäntöön erityinen WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklaan sisältynyt velvoite, kun se on hyväksynyt perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan sellaisena kuin se oli alkuperäisessä muodossaan.

190.

Ensinnäkin katson, että on oikeudellisesti hankalaa määrittää jälkikäteen yksinomaan perusasetukseen vuonna 2012 tehtyjen muutosten perusteella, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena, silloin kun kyseinen asetus annettiin vuonna 2009, oli panna täytäntöön erityinen velvoite, johon unioni on sitoutunut WTO:n polkumyynnin vastaisessa sopimuksessa. Sen sijaan asianomaisesta unionin oikeuden säännöksestä on voitava päätellä, että sillä pannaan unionin oikeudessa täytäntöön tällainen WTO-sopimuksiin perustuva erityinen velvoite. ( 30 )

191.

Toiseksi perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaan vuonna 2012 tehdyt muutokset koskivat, kuten olen jo todennut, kyseisen artiklan kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa siltä osin kuin niissä käsitellään muista kuin markkinatalousmaista peräisin olevaan polkumyyntiin sovellettavaa erityisjärjestelyä kyseisen asetuksen 2 artiklan 7 kohdan mukaisesti. Muutokset eivät siis koskeneet 9 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan säännöksiä, joista on kyse käsiteltävänä olevassa asiassa.

192.

Se unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 182 ja 183 kohdassa perustelujensa tueksi mainitsema seikka, että muutokset eivät koskeneet perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännöksiä, ei millään tavoin osoita, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena kyseisen artiklan hyväksyessään oli panna täytäntöön erityinen velvoite, johon unioni on sitoutunut WTO:n polkumyynnin vastaisessa sopimuksessa. Uskon pikemminkin, että tämä seikka tukee päinvastaista väitettä.

193.

Näin ollen katson, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti valituksenalaisen tuomion 178–183 kohdassa, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla pannaan täytäntöön erityisiä velvoitteita, jotka sisältyvät WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklaan.

194.

Tämä virhe ei kuitenkaan mielestäni riitä perusteeksi valituksenalaisen tuomion kumoamiselle.

195.

Katson tosiaan, että kuten myöhemmin valituksenalaisessa tuomiossa ja erityisesti sen 184, 193 ja 227 kohdassa perustellaan, unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan asiaa koskevia säännöksiä on tulkittava WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan mukaisesti, erityisesti kun otetaan huomioon perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan olennaisilta osin samankaltainen sanamuoto.

196.

On syytä muistuttaa, että periaatteessa se, että kansainvälisen sopimuksen määräyksellä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta, ei estä vetoamasta siihen unionin johdetun oikeuden yhdenmukaista tulkintaa varten. Unionin tuomioistuin on tosiaan jo todennut, että unionin tekemien kansainvälisten sopimusten ensisijaisuus unionin johdetun oikeuden teksteihin nähden edellyttää, että kyseisille teksteille annetaan niin pitkälti kuin mahdollista näiden sopimusten kanssa yhteensoveltuva tulkinta, ( 31 ) myös silloin kun näiden sopimusten määräyksillä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta. ( 32 ) Neuvosto ja komissio ovat tästä samaa mieltä.

197.

Unionin johdetun oikeuden säädöksen yhdenmukainen tulkinta kansainvälisen sopimuksen kanssa edellyttää kuitenkin normien välistä hermeneuttista yhtenäisyyttä ”mahdollisuuksien mukaan”.

198.

Tämä merkitsee, että tulkittavana olevan unionin oikeussäännön on oltava avoin useille mahdollisille tulkinnoille. Jos oikeussäännön merkitys sitä vastoin on yksiselitteinen ja ristiriidassa kansainvälisen sopimuksen ylemmänasteisen määräyksen merkityksen kanssa, oikeussääntöä ei voida tulkita tällaisen määräyksen mukaisesti, joten sopimuksen mukaiseen tulokseen voidaan päästä vain tulkitsemalla sitä contra legem, mikä vastaa siihen sisältyvän säännöksen mitätöimistä. ( 33 ) Tällaisessa tapauksessa mainitun unionin johdetun oikeuden säännöksen tulkinnassa ei oteta huomion kansainvälisen oikeuden sääntöä.

199.

Lisään vielä, että kun unionin tuomioistuin on tarkastellut tiettyjen WTO:n sopimusten määräysten tulkintaa, joka on otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon unionin oikeuden tulkinnassa, se on usein viitannut kyseisen tulkinnan tueksi WTO:n jonkin erityisen työryhmän tai muutoksenhakuelimen laatimiin kertomuksiin. ( 34 )

200.

Käsiteltävässä asiassa ensinnäkin – ja viemättä tässä arvioinnin vaiheessa pidemmälle perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan sanamuodon tarkastelua – on todettava unionin yleisen tuomioistuimen perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdasta tekemää contra legem ‑tulkintaa koskevan väitteen tueksi, että sen enempää neuvosto kuin komissiokaan ei ole osoittanut, että kyseisen asetuksen 9 artiklan 5 kohdan asiaa koskevia säännöksiä ja termejä pitäisi ehdottomasti tulkita samojen WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklassa annettujen määräysten ja käytettyjen termien vastaisesti. Päinvastoin, kun toimielimet väittävät, että kyseisiä perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännöksiä ja termejä olisi pitänyt tulkita eri tavalla – välillä tiukemmin toimittajat-termin osalta, välillä laajemmin ilmauksen ”ei ole käytännöllistä” osalta – kuin unionin yleinen tuomioistuin on niitä tulkinnut, toimielimet pohjimmiltaan myöntävät, että kyseistä artiklaa oli mahdollista tulkita monella eri tavalla. ( 35 ) Tällaisessa tapauksessa kansainvälisten sopimusten ensisijaisuus unionin johdetun oikeuden säännöksiin nähden määrää, että kansainvälisen sopimuksen määräysten mukainen tulkinta on ensisijainen.

201.

Toisaalta on tärkeää tuoda esiin, että valituksenalaisen tuomion 222 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin muistutti, että kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen 344 kohdan mukaan WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artikla ”vastaavat vahvasti toisiaan”, siltä osin kuin viimeksi mainitussa määrätään yksilöllisten polkumyyntimarginaalien määrittämisestä, minkä seurauksena kyseessä olevien viranomaisten on määrättävä polkumyyntitulleista yksilöllisellä tasolla, josta määrätään saman sopimuksen 9.2 artiklassa.

202.

Väittämättä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut vääristyneellä tavalla huomioon kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen, toimielimet ja erityisesti komissio vaikuttavat kiistävän asianomaisten määräysten sanamuodosta tehdyn päätelmän kyseisten määräysten taustan, rakenteen ja tarkoituksen perusteella.

203.

Tässä yhteydessä on syytä tuoda esiin, että komissio on toistanut pitkiä otteita sen muutoksenhakuelimelle kiinnitysosa-asiassa toimittamasta muistiosta, jossa se on vedonnut WTO:n omaan tulkintaan polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklasta todeten, että se seikka, että tämä artikla on säilynyt muuttumattomana senkin jälkeen, kun Uruguayn kierroksen jälkeen lisättiin saman sopimuksen 6.10 artiklassa vahvistettu otannan mahdollisuus, tarkoitti, että kyseisen 6.10 artiklan hyväksyminen ei voinut muuttaa näiden määräysten ja erityisesti ilmauksen ”epäkäytännöllistä” merkitystä.

204.

Tällainen WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklan määräysten tulkinnasta johdettu päätelmä ei mielestäni kuitenkaan osoita millään tavoin, että vaikka perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännösten sanamuoto on samankaltainen kuin edellä mainitun 9.2 artiklan määräysten sanamuoto, niitä olisi ehdottomasti pitänyt tulkita siinä määrin eri tavoin, että kyseistä unionin johdetun oikeuden säännöstä oli pakko tulkita tavalla, joka ei ole sovitettavissa yhteen kansainvälisen oikeussäännön kanssa.

205.

Lisäksi selitän yksityiskohtaisemmin tämän ratkaisuehdotuksen 231 kohdassa, että vaikka muutoksenhakuelin otti kiinnitysosa-asiassa laatimassaan kertomuksessa varovaisesti kantaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklojen määräysten merkitykseen, se kuitenkin hylkäsi toimielinten näkemyksen. Erityisesti, kuten valituksenalaisen tuomion 223 kohdassa on aivan oikein tuotu esiin, muutoksenhakuelin tarkensi kiinnitysosa-asiassa laatimansa kertomuksen 354 kohdassa, että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklassa viranomaiset velvoitetaan täsmentämään kullekin toimittajalle määrätyt tullit – paitsi kun se on epäkäytännöllistä –kun kyse on useista toimittajista. Neuvosto ja komissio pyrkivät siis jälleen, kuten unionin yleisessä tuomioistuimessa, saattamaan kyseenalaiseksi muutoksenhakuelimen tulkinnan kyseisestä sopimuksesta. Tällainen perustelu ei kuitenkaan tue millään tavoin sitä väitettä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi erehtynyt tulkitessaan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklan mukaisesti siten, että sen tulkinta unionin johdetun oikeuden säännöksestä olisi ollut contra legem.

206.

Näissä olosuhteissa on todettava, että edellä tämän ratkaisuehdotuksen 184–193 kohdassa todetuista oikeudellisista virheistä huolimatta unionin yleinen tuomioistuin oli oikeassa, kun se katsoi, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan asiaa koskevia säännöksiä oli tulkittava WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklan mukaisesti.

207.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että päävalituksen toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

208.

Neuvosto myöntää, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut valituksenalaisen tuomion 187 kohdassa oikeaa oikeudellista arviointiperustetta, kun se on todennut, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan mukaan lähtökohtaisesti polkumyyntitulli on määrättävä yksilöllisesti kullekin ”toimittajalle”. Neuvosto pitää kuitenkin oikeudellisesti virheellisenä valituksenalaisen tuomion 201 kohdassa esitettyä unionin yleisen tuomioistuimen päätelmää, jonka mukaan otokseen valittuja yhdysvaltalaisia tuottajia oli pidettävä toimittajina, koska toimielimet olivat valinneet ne tuottajien/viejien otokseen. Ensinnäkin neuvosto toistaa tämän valitusperusteen ensimmäisessä osassa esiin tuomansa näkemyksen, jonka mukaan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa ei voida tulkita WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklan valossa. Toiseksi se väittää, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan mukaan vain ”sellaisen tuonnin lähde, jonka on todettu tapahtuvan polkumyynnillä ja aiheuttavan vahinkoa” voi olla ”toimittaja”. Otokseen valittuja yhdysvaltalaisia tuottajia, jotka eivät vastanneet polkumyynnistä, sillä ne eivät itse päättäneet, mikä osa niiden tuotannosta meni vientiin eikä niille ollut määritetty vientihintaa, ei kuitenkaan voitu pitää toimittajina. Neuvosto muistuttaa, että tutkinnasta vastaava viranomainen oli alun perin valinnut nämä tuottajat tuottajien/viejien otokseen vain siksi, että ne olivat virheellisesti ilmoittaneet otantalomakkeessa harjoittavansa bioetanolin vientiä.

209.

Komissio on yhtä mieltä neuvoston kanssa. Se lisää, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 207–210 kohdassa esittämä arviointi, jonka mukaan toimielimet olisivat voineet vedota perusasetuksen 2 artiklan 9 kohtaan, on oikeudellisesti virheellinen. Kyseinen säännös koskee tilannetta, jossa ”viejän ja tuojan tai kolmannen osapuolen välillä on yhtiösuhde tai hyvitysjärjestely”, jonka vuoksi vientihintaa ei ole tai se ei ole luotettava, eli tilannetta, jossa tuottaja tosiasiallisesti vie tuotetta. Komission mukaan tätä toteamusta tukevat WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.5 artikla ja perusasetuksen 11 artiklan 4 kohta, jotka koskevat yksilöllisiä tulleja ”viejämaan viejille, jotka eivät ole vieneet tuotetta tuojajäsenen alueelle tutkimusjakson aikana”, mikä vastaa otokseen valittujen neljän yhdysvaltalaisen tuottajan tilannetta.

210.

GE ja RFA väittävät, että neuvoston väitteet toimittajan käsitteen tulkinnasta on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin niillä kyseenalaistetaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan toimielin itse teki neljästä otokseen valitusta yhdysvaltalaisesta tuottajasta ”polkumyynnin kohteena olevan tuotteen toimittajia”, kun se säilytti ne otoksessa. Asiakysymyksen osalta GE ja RFA katsovat, että toisin kuin neuvosto, joka pyrkii tarkoituksellisesti hämärtämään perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan todellisen merkityksen, väittää, kyseistä säännöstä ei voida tulkita siten, että vain ”sellaisen tuonnin lähde, jonka on todettu tapahtuvan polkumyynnillä ja aiheuttavan vahinkoa, voi olla toimittaja”.

211.

Aluksi on hylättävä toisen valitusperusteen käsiteltävää osaa koskeva oikeudenkäyntiväite, jonka GE ja RFA ovat esittäneet sillä perusteella, että neuvosto kyseenalaistaa unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikoista tekemän arvioinnin. Itse asiassa neuvosto ei suinkaan vaadi unionin tuomioistuinta arvioimaan tosiseikkoja uudelleen, vaan moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on virheellisesti luonnehtinut neljää yhdysvaltalaista bioetanolin tuottajaa ”toimittajiksi”, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tulkittuna WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan valossa. Tällainen tosiseikkojen oikeudelliseen luonnehdintaan liittyvä kysymys kuuluu selkeästi unionin tuomioistuimen toimivaltaan muutoksenhaun yhteydessä.

212.

Seuraavaksi on todettava, että neuvosto ei kiistä sitä, että sekä perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan nojalla yksilöllinen polkumyyntitulli on lähtökohtaisesti määrättävä kullekin ”toimittajalle” sellaisen mistä tahansa tulevan tuonnin osalta, jonka on todettu tapahtuvan polkumyynnillä ja aiheuttavan vahinkoa, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 187 kohdassa.

213.

Toimielimet ovat kyseenalaistaneet ainoastaan sen, että unionin yleinen tuomioistuin on luonnehtinut neljää otokseen valittua yhdysvaltalaista tuottajaa ”toimittajiksi”. Ne katsovat, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on todennut, tämä asema ei voi perustua ainoastaan siihen, että tuottaja on valittu tutkinnassa käytettyyn otokseen ja tehnyt yhteistyötä tutkinnassa.

214.

Toimielinten mukaan toimijoita, jotka eivät vie tuotantoaan ja joille ei ole määritetty vientihintoja, ei voida pitää perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuina ”toimittajina”.

215.

Tämä väite liittyy läheisesti väitteeseen, jonka toimielimet esittivät tarkasteltaessa sitä, koskeeko toimi suoraan asianomaisia neljää yhdysvaltalaista tuottajaa. Lisäksi valituksenalaisen tuomion 198 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin itse viittasi sen toimen suorasta vaikutuksesta tuottajiin valituksenalaisen tuomion 93–104 kohdassa tekemäänsä arviointiin, jonka päätteeksi se totesi, että unioniin oli tuotu osa tuottajien tuottamasta bioetanolista, johon sovellettiin riidanalaisessa asetuksessa käyttöön otettua polkumyyntitullia.

216.

Tästä seuraa, että jos unionin tuomioistuin vahvistaisi unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan nimissä ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen tutkittavaksi ottamisesta hylkäämällä neuvoston ensimmäisen valitusperusteen, sen olisi myös hyväksyttävä unionin yleisen tuomioistuimen päätelmä, jonka mukaan näitä neljää tuottajaa oli pidettävä polkumyynnin kohteena olevan bioetanolin tuonnin ”toimittajina” perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että neuvoston oli lähtökohtaisesti laskettava yksilöllinen marginaali ja määrättävä yksilöllinen polkumyyntitulli kullekin niistä. Tällaisessa tilanteessa kyseiset tuottajat olisivat mielestäni selkeästi riidanalaisessa asetuksessa käyttöön otetun polkumyyntitullin kohteena olevan tuotteen tuonnin ”lähteitä”, kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 198 kohdassa.

217.

Komission esittämät moitteet unionin yleisen tuomioistuimen perusasetuksen 2 artiklan 9 kohdan tulkintaa kohtaan (ks. valituksenalaisen tuomion 207 ja 210 kohta) taas on mielestäni hylättävä. Toisin kuin komissio väittää, kyseinen säännös ei koske vain tilannetta, jossa ”viejän ja tuojan tai kolmannen osapuolen välillä on yhtiösuhde tai hyvitysjärjestely”, jonka vuoksi vientihintaa ei ole tai se ei ole luotettava, eli tilannetta, jossa tuottaja tosiasiallisesti vie tuotetta. Kuten unionin yleinen tuomioistuin korosti valituksenalaisen tuomion 207 ja 210 kohdassa, perusasetuksen 2 artiklan 9 kohdassa myös sallitaan vientihinnan rekonstruoiminen silloin, kun vientihintaa ei ole. ( 36 ) Joka tapauksessa, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 210 kohdassa, vientihinnan määrittämisen vaikeudella ei ole mitään vaikutusta siihen, onko olemassa velvollisuus soveltaa tiettyihin toimijoihin yksilöllistä polkumyyntitullia.

218.

Näin ollen, jos unionin tuomioistuin hylkää päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen siltä osin kuin neuvosto kiistää GE:n ja RFA:n neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan nimissä ensimmäisessä oikeusasteessa nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen, sen on mielestäni hylättävä myös päävalituksen toisen valitusperusteen toinen osa.

219.

Neuvoston mielestä unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut virheellisesti perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa käytettyä ilmausta ”ei ole käytännöllistä” ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklassa käytettyä käsitettä ”epäkäytännöllistä”.

220.

Unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi valituksenalaisen tuomion 225 kohdassa, että ”WTO:n polkumyynnin vastaisesta sopimuksesta ei – – ilmene, että velvollisuuteen määrätä yksilöllinen polkumyyntitulli otokseen valitulle tuottajalle, joka on tehnyt yhteistyötä tutkinnan aikana, olisi olemassa poikkeusta, kun toimielimet katsovat, etteivät ne kykene vahvistamaan sille yksilöllistä vientihintaa”. Neuvoston mukaan unionin yleisen tuomioistuimen analyysi perustuu tältä osin kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa esitettyyn tulkintaan WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklasta. Tällä tulkinnalla ei sen mielestä kuitenkaan ole merkitystä, sillä perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdalla ei panna täytäntöön kyseistä määräystä.

221.

Sama koskee myös unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 233 kohdassa esittämää päätelmää.

222.

Komissio huomauttaa, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole vastannut toimielinten asiakysymystä koskevaan väitteeseen, jonka mukaan yksilöllistä vientihintaa ei ole käytännöllistä määrittää tilanteessa, jossa tuottaja ei harjoita vientiä, vaan se on päinvastoin katsonut, että tällainen tulkinta olisi ristiriidassa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklan kanssa. Unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta on kuitenkin ristiriidassa perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan säännösten kanssa. Komissio muistuttaa, että neuvosto on jo selittänyt, miksi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa 213–244 kohdassa vahvistama tulkinta ilmauksesta ”ei ole käytännöllistä” on perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan vastainen, ja pyrkii osoittamaan, miksi se on myös vastoin WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklaa. Jos ilmaus ”ei ole käytännöllistä” olisi rajattava koskemaan toimittajia, jotka eivät kuulu otokseen, kyseinen säännös menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, minkä komissio oli jo todennut kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen hyväksymiseen johtaneen menettelyn yhteydessä toimittamassaan lausunnossa. Näitä väitteitä ei kuitenkaan ollut hylätty. Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 222–225 kohdassa puolustama päinvastainen näkemys on näin ollen oikeudellisesti täysin perusteeton.

223.

GE ja RFA katsovat, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt mitään virhettä perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetun käsitteen ”ei ole käytännöllistä” tulkinnassa.

224.

Kuten olen jo todennut, perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa säädetään, että asetuksessa, jolla otetaan käyttöön polkumyyntitulli, on täsmennettävä kunkin toimittajan osalta käyttöön otettava tulli tai, jos tämä ”ei ole käytännöllistä”, kyseisen toimittajamaan osalta.

225.

WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan mukaan, milloin polkumyyntitullia määrätään kannettavaksi jostain tuotteesta, (tutkinnasta vastaavien) viranomaisten on nimettävä kyseisen tuotteen toimittaja tai toimittajat. Mikäli kuitenkin samasta maasta olevia useita toimittajia on osallisena ja on ”epäkäytännöllistä” nimetä kaikki nämä toimittajat, viranomaiset voivat nimetä kyseisen toimittajamaan.

226.

Lisäksi WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklassa edellytetään lähtökohtaisesti, että viranomaisten on määrättävä yksilöllinen polkumyyntimarginaali kullekin tietylle tuojalle tai valmistajalle, jota tutkittavana oleva tuote koskee. Viranomaiset voivat rajata tutkimuksensa tapauksissa, joissa asianomaisten viejien, valmistajien, tuojien tai tuotetyyppien määrä on niin suuri, että yksilöllisen polkumyyntimarginaalin määrääminen on ”epäkäytännöllistä”. Tutkimus voidaan rajata kohtuulliseen asianosaisten tai tuotteiden määrään käyttämällä otoksia.

227.

Tässä valitusperusteen osassa neuvosto ja komissio moittivat unionin yleistä tuomioistuinta lähinnä siitä, että se on a) katsonut, että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 kohdassa käytetty käsite ”epäkäytännöllistä” (englanniksi impracticable) vaikuttaa saman käsitteen laajuuteen sopimuksen 9.2 artiklassa, ja b) tulkinnut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa käytetyn ilmauksen ”ei ole käytännöllistä” (joka on myös englanniksi impracticable) merkitsevän samaa kuin edellä mainituissa WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen määräyksissä käytetty sama käsite. Valitsemalla tällaisen lähestymistavan unionin yleinen tuomioistuin on toimielinten mukaan poistanut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan tehokkaan vaikutuksen, sillä se on rajoittanut ne tilanteet, joissa yksilöllisen polkumyyntitullin ja polkumyyntimarginaalin määrittäminen on mahdotonta, ainoastaan muiden kuin otokseen kuuluvien tuottajien tilanteeseen.

228.

Toimielinten moitteet unionin yleisen tuomioistuimen käsitteen ”ei ole käytännöllistä” tulkinnasta ja laadusta tekemää päätelmää kohtaan eivät ole vakuuttavia.

229.

Ensinnäkin WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan määräysten tarkastelusta muistutan aluksi, että valituksenalaisen tuomion 217–224 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan toisti kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen asiaa koskevat kohdat. Neuvosto sen enempää kuin komissiokaan ei moiti unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se olisi ottanut vääristyneellä tavalla huomioon nämä mainitun kertomuksen kohdat eli että se olisi tulkinnut asiakirjoja tavalla, joka on ilmeisen ristiriidassa niiden sisällön kanssa, ( 37 ) tai sivuuttanut tai valinnut tiettyjä kertomuksen kohtia siten, että se olisi antanut kertomuksen sisällöstä ilmeisen harhaanjohtavan tai virheellisen vaikutelman. ( 38 )

230.

Huomautan lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin on esittänyt tarkan tiivistelmän kyseisistä kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen kohdista. Unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti aivan oikein todennut valituksenalaisen tuomion 220 kohdassa, että jokaisesta poikkeuksesta WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artiklan ensimmäisessä virkkeessä esitettyyn yleissääntöön on sovittava asiaa koskevissa sopimuksissa. Samoin valituksenalaisen tuomion 222 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin muistutti, että muutoksenhakuelin oli selittänyt, että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artikla ”vastaavat vahvasti toisiaan” ja että kyseisissä artikloissa käytetään samoja ilmauksia ”epäkäytännöllistä” tai ”ei ole käytännöllistä” kuvailtaessa niitä tapauksia, joihin poikkeusta sovelletaan, ja ilmaistaan siten, että molemmat poikkeukset liittyvät tilanteeseen, jossa viranomainen määrittää polkumyyntimarginaalit otantamenetelmää käyttäen.

231.

Toki, kuten unionin yleinen tuomioistuin toi esiin valituksenalaisen tuomion 222 kohdassa, WTO:n muutoksenhakuelin huomautti myös, ettei sille esitetty kysymys koskenut WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklassa määrätyn poikkeuksen ulottuvuutta eikä sitä, olivatko tämä poikkeus ja saman sopimuksen 6.10 artiklassa määrätty poikkeus täysin päällekkäiset. ( 39 ) Kuten unionin yleinen tuomioistuin myös toi esiin valituksenalaisen tuomion 223 kohdassa, muutoksenhakuelin totesi kuitenkin kiinnitysosa-asiassa laatimansa kertomuksen 354 kohdassa, että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklassa viranomaiset velvoitetaan täsmentämään kullekin toimittajalle määrätyt tullit – paitsi kun se on epäkäytännöllistä – kun kyse on useista toimittajista. Unionin yleinen tuomioistuin lisäksi muistutti perustellusti, että kiinnitysosa-asiassa laaditun kertomuksen 376 kohdassa muutoksenhakuelin tarkensi, että WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artikla eivät estä sitä, että tutkinnasta vastaava viranomainen määrittää yhden ainoan polkumyyntimarginaalin ja yhden ainoan polkumyyntitullin tiettyjen viejien osalta, jos se toteaa niiden muodostavan kyseisten artiklojen soveltamisen kannalta yhden ainoan kokonaisuuden.

232.

Valituksenalaisen tuomion 225 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin lopulta johti oikeudellisen seurauksen WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan tulkinnasta, sellaisena kuin muutoksenhakuelin oli sen vahvistanut kiinnitysosa-asiassa laatimassaan kertomuksessa. Täten unionin yleinen tuomioistuin totesi, että kyseisen kertomuksen mukaan ”kun [tutkinnasta vastaava] viranomainen käyttää otantamenetelmää, kuten nyt käsiteltävässä asiassa, [WTO:n] polkumyynnin vastaisessa sopimuksessa asetetaan velvollisuus määrittää yksilölliset polkumyyntimarginaalit ja määrätä yksilölliset polkumyyntitullit kullekin tutkinnassa yhteistyötä tekevälle toimittajalle ja että tästä velvollisuudesta on lähtökohtaisesti poikkeuksena ensinnäkin sellaisten tuottajien tai viejien tapaus, joita ei ole valittu otokseen – –, ja toiseksi yhden ainoan kokonaisuuden muodostavien toimijoiden tapaus. WTO:n polkumyynnin vastaisesta sopimuksesta ei kuitenkaan ilmene, että velvollisuuteen määrätä yksilöllinen polkumyyntitulli otokseen valitulle tuottajalle, joka on tehnyt yhteistyötä tutkinnan aikana, olisi olemassa poikkeusta, kun toimielimet katsovat, etteivät ne kykene vahvistamaan sille yksilöllistä vientihintaa.”

233.

Vaikka toimielimet ilmaisevat vastustavansa tällaista arviointia, ne eivät millään tavoin osoita, että päätelmä, jonka unionin yleinen tuomioistuin teki WTO:n muutoksenhakuelimen kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa esittämän tulkinnan pohjalta, olisi vääristänyt sen analyysiä tai ainakin johtanut WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan virheelliseen tulkintaan. Neuvoston väite, jonka mukaan polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 artikla ei ole merkityksellinen, on selvästi hylättävä, koska sillä pyritään ainoastaan kyseenalaistamaan arviointi, jonka muutoksenhakuelin teki kiinnitysosa-asiassa laaditussa kertomuksessa kyseisen artiklan ja WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklan välisestä suhteesta. Sama koskee komission väitettä, jolla se moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ole ottanut huomioon WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 artiklasta ja erityisesti termistä ”epäkäytännöllistä” tehtyä analyysiä, jonka komissio esitti muutoksenhakuelimelle kiinnitysosa-asiassa toimittamassaan muistiossa. Kuten erityisesti muutoksenhakuelimen kertomuksen 346–348 kohdasta ilmenee, muutoksenhakuelin on tosiaan selkeästi hylännyt komission väitteen siitä, että ”epäkäytännöllinen” (englanniksi ”impracticable”) tarkoittaa ”tehotonta” (englanniksi ”ineffective”). ( 40 ) Unionin yleinen tuomioistuin muistutti valituksenalaisen tuomion 222 kohdassa, että muutoksenhakuelin totesi WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklan vastaavan vahvasti toisiaan, mikä voi mielestäni hyvinkin oikeuttaa unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 225 kohdassa tekemän päätelmän.

234.

Toiseksi perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan tulkinnasta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi neuvoston väitteen, jonka mukaan termi ”ei ole käytännöllistä” oli ymmärrettävä laajasti siten, että toimielimillä olisi harkintavaltaa jättää määräämättä yksilöllisiä polkumyyntitulleja. Unionin yleinen tuomioistuin muistutti, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa oli tulkittava yhdenmukaisesti WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan kanssa, mikä tarkoitti, että näissä kolmessa artiklassa käytetyllä termillä ”ei ole käytännöllistä” tai ”epäkäytännöllistä” oli kaikissa samanlainen merkitys ja että mahdollisuus poiketa yksilöllisten polkumyyntimarginaalien määrittämisestä ja yksilöllisten polkumyyntitullien asettamisesta – joka liittyy kyseiseen termiin – silloin kun toimielimet ovat käyttäneet otantaa, kuten käsiteltävässä asiassa, oli varattu vain yrityksille, jotka eivät kuulu otokseen ja joilla ei ole muutoin oikeutta saada omaa yksilöllistä polkumyyntitullia (ks. valituksenalaisen tuomion 227–232 kohta).

235.

Kun otetaan huomioon yhtäältä, että kuten selitin päävalituksen toisen valitusperusteen ensimmäiseen osaan antamassani vastauksessa, unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohtaa oli tulkittava yhdenmukaisesti WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklan kanssa, ja toisaalta, että toimielimet eivät ole mitenkään osoittaneet, että perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa käytetyn ilmauksen ”ei ole käytännöllistä” merkitys ja laajuus olivat väistämättä päinvastaiset kuin saman ilmauksen merkitys ja laajuus WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 9.2 ja 6.10 artiklassa ja siksi unionin yleinen tuomioistuin oli tulkinnut unionin johdetun oikeuden säännöstä contra legem, toimielinten väitteet on mielestäni hylättävä.

236.

Lisään vielä, että toisin kuin komissio on myös väittänyt, unionin yleinen tuomioistuin ei ole millään tavoin poistanut perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdan tehokasta vaikutusta, kun se on tulkinnut suppeasti poikkeusta, jonka yhteydessä ilmausta ”ei ole käytännöllistä” käytetään. Unionin yleinen tuomioistuin itse totesi valituksenalaisen tuomion 232 kohdassa, että poikkeusta, joka on myönnetty yksilöllisten polkumyyntimarginaalien määrittämiseen ja yksilöllisten polkumyyntitullien määräämiseen siksi, että tehtävä ei ole käytännöllistä, ei sovelleta ainoastaan sellaisiin tuottajiin tai viejiin, joita ei ole valittu otokseen, vaan myös toimijoihin, jotka muodostavat yhden ainoan kokonaisuuden. Lisäksi sellaiseen unionin oikeussääntöön, jolla annetaan oikeuksia luonnollisille tai oikeushenkilöille, myönnetyn poikkeuksen tulkitseminen suppeasti vastaa unionin tuomioistuimien kantaa poikkeusten tulkintaan. Tältä osin olen erityisen vastaanottavainen unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 228 kohdassa esittämälle huomiolle, jota toimielimet eivät ole selvästi moittineet ja jonka mukaan neuvoston ehdottaman kaltainen ilmauksen ”ei ole käytännöllistä””yleisempi” tulkinta antaisi neuvostolle äärimmäisen laajan harkintavallan toimielimen mahdollisuuksissa olla määräämättä yksilöllisiä polkumyyntitulleja.

237.

Näin ollen katson, että toimielimet eivät ole osoittaneet, että tulkitsemalla perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa käytettyä käsitettä ”ei ole käytännöllistä” samalla tavoin kuin WTO:n polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.10 ja 9.2 artiklassa käytettyä käsitettä ”epäkäytännöllistä” unionin yleinen tuomioistuin olisi tehnyt valituksenalaisessa tuomiossa oikeudellisen virheen.

238.

Näin ollen ehdotan, että päävalituksen toisen valitusperusteen kolmas osa ja näin ollen koko kyseinen valitusperuste on hylättävä.

239.

Neuvosto korostaa, että valituksenalaisen tuomion 202–211 ja 242–245 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei yksilöllisten polkumyyntitullien soveltaminen ollut mahdotonta sikäli, että komissio olisi voinut rekonstruoida otokseen valittujen yhdysvaltalaisten tuottajien käyttämät hinnat. Näin tehdessään unionin yleinen tuomioistuin esitti aineellisesti virheellisiä tosiseikkoja koskevia toteamuksia ja otti vääristyneellä tavalla huomioon sille toimitetun aineiston. Koska etuyhteydettömät kauppiaat/sekoittajat sekoittivat usealta yhdysvaltalaiselta tuottajalta peräisin olleen bioetanolin ennen sen vientiä, sen enempää normaaliarvoa kuin vientiarvoakaan ei ollut mahdollista määrittää kullekin tuottajalle, minkä toimielimet väittävät osoittaneensa. Tuottajien toimittamia tietoja ei voitu käyttää polkumyyntimarginaalin laskennassa, joten unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se ei ottanut huomioon tätä näyttöä siitä, että tällainen laskenta oli ilmeisen mahdoton.

240.

Komission mielestä neuvosto on selkeästi ja tarkasti määritellyt, miten unionin yleinen tuomioistuin otti tosiseikat huomioon vääristyneellä tavalla. Kun etuyhteydettömät kauppiaat/sekoittajat sekoittivat useilta kotimaisilta tuottajilta peräisin olevaa bioetanolia yhdeksi seokseksi, yksittäisiä vientihintoja oli mahdotonta määrittää. Lisäksi käytännössä ei olisi ollut järkevää määrittää yksittäistä vientihintaa ja polkumyyntimarginaalia, koska tulliviranomaisilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia soveltaa tällaista marginaalia.

241.

GE ja RFA väittävät, että neuvoston kolmas valitusperuste on jätettävä tutkimatta, sillä siinä ei esitetä selkeästi sen perustana olevia tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, kuten Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään. Neuvosto ainoastaan toistaa, että otokseen valituille yhdysvaltalaisille tuottajille oli mahdotonta määrittää yksilöllisiä polkumyyntimarginaaleja, selittämättä kuitenkaan, miten unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut todistusaineiston vääristyneellä tavalla huomioon tehdessään toisenlaisen päätelmän. Pelkästään se seikka, että bioetanoli sekoitetaan ennen vientiä, ei riitä osoittamaan, että tällainen laskenta olisi ilmeisen epäkäytännöllistä tai mahdotonta.

242.

Tämän jälkeen ne toteavat, että unionin yleinen tuomioistuin selitti selkeästi ja yksinkertaisesti valituksenalaisen tuomion 242 ja 243 kohdassa, miten polkumyyntimarginaalit lasketaan konkreettisesti silloin, kun normaaliarvo tai vientihinta on hankala määrittää tiettyjen tuottajien tai viejien osalta. Koska neuvosto ei ole kiistänyt näitä väitteitä eikä selittänyt, miten unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut todisteet vääristyneellä tavalla huomioon, GE ja RFA vaativat, että tämä valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

243.

Neuvosto komission tukemana väittää, että unionin yleinen tuomioistuin otti tosiseikat huomioon vääristyneellä tavalla, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 242–245 kohdassa neuvoston katsoneen virheellisesti, että yksilöllisten polkumyyntitullien määrääminen otokseen valituille yhdysvaltalaisille bioetanolin tuottajille ”ei ollut käytännöllistä” perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

244.

Tämä väite ei vakuuta minua.

245.

On ensiksikin tärkeää muistaa, että päättely, jonka perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi neuvoston erehtyneen, tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 239 ja 240 kohdassa yhtäältä, että neuvosto oli perustellut poikkeamista säännöstä, joka koskee yksilöllisten polkumyyntimarginaalien määrittämistä ja yksilöllisten polkumyyntitullien määräämistä, muilla syillä kuin poikkeuksella, joka koskee tuottajia tai viejiä, joita ei ole valittu otokseen, tai poikkeuksella, joka koskee yhden ainoan kokonaisuuden muodostavia toimijoita, ja toisaalta, että neuvosto ei ollut vedonnut siihen, että sen soveltama poikkeus perustuisi toiseen WTO:n sopimuksista johtuvaan poikkeukseen. Toisessa vaiheessa unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 242–245 kohdassa esittämässään arvioinnissa uudelleen selittänyt, erityisesti viittaamalla valituksenalaisen tuomion 202–211 kohtaan, miksi toimielinten väitteet siitä, kuinka hankalaa oli määrittää normaaliarvo ja vientihinta tietyille tuottajille ja rekonstruoida neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen tuottajan tuotteiden reitit, eivät vapauttaneet toimielimiä velvollisuudesta laskea yksilölliset polkumyyntimarginaalit ja polkumyyntitullit kyseisille tuottajille. Näiden seikkojen perusteella unionin yleinen tuomioistuin päätteli, ettei toimielimillä ollut mitään syytä katsoa, että käsiteltävässä asiassa yksilöllisten polkumyyntitullien määrääminen ”ei ollut käytännöllistä” perusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

246.

Neuvosto ei ole moittinut unionin yleisen tuomioistuimen päättelyn ensimmäistä vaihetta, joka on esitetty valituksenalaisen tuomion 239 ja 240 kohdassa, tai sen moitteet, jotka ovat pitkälti päällekkäiset päävalituksen toisessa valitusperusteessa esitettyjen moitteiden kanssa, on mielestäni hylättävä, joten kyseisissä valituksenalaisen tuomion kahdessa kohdassa esitetty arviointi riittää mielestäni kolmannen valitusperusteen hylkäämiseen.

247.

Joka tapauksessa sen lisäksi, että päävalituksen kolmannella valitusperusteella on enemmänkin tarkoitus osoittaa virhe päättelyssä tai perusasetuksen säännösten tulkinnassa kuin se, että unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut tosiseikat huomioon vääristyneellä tavalla, katson, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 242 kohdassa esittämät toteamukset normaaliarvon ja vientihinnan määrittämisen vaikeudesta eivät sisällä tällaista virhettä, kuten olen jo todennut tämän ratkaisuehdotuksen 217 kohdassa. Valituksenalaisen tuomion 239–242 kohdassa esitetty arviointi kumoaa mielestäni väistämättä neuvoston kolmannessa valitusperusteessa esittämän väitteen tosiseikkojen ottamisesta huomioon vääristyneellä tavalla.

248.

Näin ollen ehdotan, että tämä valitusperuste hylätään.

249.

Kuten totesin tämän ratkaisuehdotuksen 102 ja 142 kohdassa, katson, että päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa ja toisen valitusperusteen toinen osa on hyväksyttävä. Valituksenalainen tuomio on siten mielestäni kumottava näiltä osin.

250.

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan unionin tuomioistuin voi, jos se julistaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen mitättömäksi, joko itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen, tai palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

251.

Katson, että unionin tuomioistuin voi lausua GE:n ja RFA:n neljän otokseen valitun yhdysvaltalaisen bioetanolin tuottajan nimissä nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisesta ensimmäisessä oikeusasteessa, minkä neuvosto on kiistänyt. Tältä osin mielestäni riittää, että todetaan, että GE:n ja RFA:n nostamaa kannetta ei voida ottaa tutkittavaksi, sillä nämä järjestöt eivät ole osoittaneet, että riidanalaisessa asetuksessa käyttöön otetut polkumyyntitullit olisivat koskeneet suoraan kyseisiä tuottajia SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla.

252.

Sen sijaan GE:n ja RFA:n asiavaltuudesta toimia Murexin ja CHS:n nimissä on todettava, että koska asianosaiset eivät ensimmäisessä oikeusasteessa käydyssä menettelyssä ottaneet selkeästi kantaa tähän kysymykseen ja erityisesti siihen, koskiko riidanalainen asetus suoraan ja henkilökohtaisesti kyseisiä kahta etuyhteydetöntä kauppiasta/sekoittajaa, asia ei ole ratkaisukelpoinen tältä osin.

253.

Katson näin ollen, että käsiteltävä asia on palautettava unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta se ratkaisee, voidaanko GE:n ja RFA:n Murexin ja CHS:n nimissä nostama kanne ottaa tutkittavaksi, sekä tarvittaessa kaikki asiaa koskevat aineelliset perusteet.

254.

Näin ollen oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

255.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti: