4.5.2015

Euroopan unionin virallinen lehti

C 146/26

Valitus, jonka Hansen & Rosenthal KG ja H & R Wax Company Vertrieb GmbH ovat tehneet 24.2.2015 unionin yleisen tuomioistuimen (kolmas jaosto) asiassa T-544/08, Hansen & Rosenthal KG ja H & R Wax Company Vertrieb GmbH v. Euroopan komissio, 12.12.2014 antamasta tuomiosta

(Asia C-90/15 P)

(2015/C 146/32)

Oikeudenkäyntikieli: saksa

Asianosaiset

Valittajat: Hansen & Rosenthal KG ja H & R Wax Company Vertrieb GmbH (edustajat: Rechtsanwalt J. L. Schulte, Rechtsanwalt M. Dallmann ja Rechtsanwalt K. M. Künstner)

Muu osapuoli: Euroopan komissio

Vaatimukset

Valittajat vaativat unionin tuomioistuinta

—	kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen (kolmas jaosto) asiassa T-544/08, Hansen & Rosenthal KG ja H & R Wax Company Vertrieb GmbH v. Euroopan komissio, 12.12.2014 antaman tuomion kokonaan tai osittain

—	kumoamaan käytettävissään olevien tietojen perusteella asiassa COMP/39.181 – kynttilävaha1.10.2008 tehdyn komission päätöksen 1 ja 2 artiklan kokonaan tai osittain siltä osin kuin ne koskevat valittajia

—	kumoamaan sakon tai alentamaan sen määrää SEUT 261 mukaisesti

—	velvoittamaan komission korvaamaan sekä tässä oikeudenkäyntimenettelyssä että unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyssä oikeudenkäyntimenettelyssä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut

—

toissijaisesti kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen ja palauttamaan asian unionin yleiseen tuomioistuimeen asian ratkaisemiseksi uudelleen unionin tuomioistuimen toteuttaman oikeudellisen arvion mukaisesti, kumoamaan sakon tai alentamaan sen määrää SEUT 261 mukaisesti ja velvoittamaan komission korvaamaan sekä tässä oikeudenkäyntimenettelyssä että unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyssä oikeudenkäyntimenettelyssä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Valittajat vetoavat yhteensä viiteen valitusperusteeseen:

Ensimmäisellä valitusperusteellaan valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi syyttömyysolettaman periaatetta ja tasapuolisen oikeudenkäyntimenettelyn periaatetta. Valittajat riitauttavat näin unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksen, jonka mukaan komission sakkopäätös oli alun perin oikea ja lopullinen, joten komission toteamusten horjuttaminen voisi ainoastaan siinä tapauksessa, että valittajat esittävät täysimääräiset todisteet, johtaa siihen, että komission päätös todettaisiin virheelliseksi. Valittajien mukaan tämä on perusoikeuskirjan 48 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdan kanssa, sekä perusoikeuskirjan 47 artiklan 2 kohdan, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan kanssa, vastaista.

Toisella valitusperusteellaan valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin sovelsi virheellisesti EY 81 artiklaa (josta on tullut SEUT 101 artikla). Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin katsoi riidanalaisessa päätöksessä kilpailua vääristävien sopimusten kiellon alaan kuuluvaksi menettelytavan, joka ei täytä rikkomisen tosiseikastoa. Tämän lisäksi unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi todistustaakkaa ja todisteiden arviointia koskevien sääntöjen vastaisesti, että valittajat olivat rikkoneet EY 81 artiklaa (josta on tullut SEUT 101 artikla). Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin teki useita oikeudellisia virheitä, kun se esitti virheellisiä toteamuksia, otti todisteet huomioon vääristellyllä tavalla, arvioi todisteita oikeudellisesti virheellisellä tavalla ja loukkasi tasapuolisen oikeudenkäyntimenettelyn periaatetta.

Kolmannella valitusperusteellaan valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen seuraamusten lainmukaisuuden periaatetta ja olennaisuusperiaatetta, jonka mukaan olennaiset päätökset edellyttävät lainsäätäjän hyväksyntää. Koska sekä unionin tuomioistuin että unionin yleinen tuomioistuin katsovat, että asetuksen N:o 1/2003 (1) 23 artiklan 2 kohdassa säädetty 10 prosentin enimmäismäärä on absoluuttinen enimmäismäärä eikä viitteellinen enimmäismäärä, EU-oikeudesta puuttuu asteikko EY 81 artiklan (josta on tullut SEUT 101 artikla) rikkomisesta määrättävän sakon laskemiseksi. Valittajien mukaan yksinomaan lainsäätäjien asiana on olennaisuusperiaatteen mukaisesti säätää sakkoasteikosta, eikä komissio voi tehdä sitä niiden sijasta.

Neljännellä valitusperusteellaan valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen seuraamusten laillisuusperiaatetta ja taannehtivuuskiellon periaatetta. Valittajat väittävät, ettei unionin yleinen tuomioistuin voi myöskään oikeudellista virhettä tekemättä vahvistaa sakkoa ilman sakkoasteikkoa. Lisäksi valittajat katsovat, että pelkästään sen valvominen, noudattiko komissio omia suuntaviivojaan, merkitsee harkintavallan käyttämättä jättämistä ja näin ollen asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan rikkomista. Lopuksi valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen taannehtivuuskiellon periaatetta, kun se sovelsi vuoden 2006 sakkoja koskevia suuntaviivoja tosiseikkoihin, jotka olivat päättyneet kokonaan jo vuonna 2005.

Viidennellä ja viimeisellä valitusperusteellaan valittaja väittää unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen suhteellisuusperiaatetta. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin rikkoi perusoikeuskirjan 49 artiklan 3 kohtaa, kun se vahvisti 17 prosentin kertoimen rikkomisen vakavuuden perusteella sekä lisämaksun. Sen oikeudellisen virheensä lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi valittajien menettelyn rikkovan EY 81 artiklaa (josta on tullut SEUT 101 artikla), se laski väitetyn valittajien toteuttaman rikkomisen keston väärin.

(1) Perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annettu neuvoston asetus (EY) N:o 1/2003, EUVL L 1, s. 1.