1

Valituksessaan Akzo Nobel NV, Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV vaativat kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 15.7.2015 antaman tuomion Akzo-Nobel ym. v. komissio (T-47/10, EU:T:2015:506; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi vain osittain niiden nostaman kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti EY 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (asia COMP/38589 – Lämpöstabilisaattorit) 11.11.2009 tehdyn komission päätöksen K(2009) 8682 lopullinen (jäljempänä riidanalainen päätös) kumoamista ja toissijaisesti niille määrättyjen sakkojen alentamista.

2

[EY] 81 ja [EY] 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 7 artiklan, jonka otsikko on ”Rikkomisen toteaminen ja lopettaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos komissio toteaa kantelun perusteella tai omasta aloitteestaan, että [EY] 81 tai [EY] 82 artiklaa rikotaan, se voi päätöksellään määrätä asianomaiset yritykset ja yritysten yhteenliittymät lopettamaan todetun rikkomisen. – – Jos komissiolla on oikeutettu etu asiassa, se voi myös todeta rikkomisen tapahtuneen menneisyydessä.”

3

Tämän asetuksen 23 artiklan, jonka otsikko on ”Sakot”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:

– –”

4

Kyseisen asetuksen 25 artiklan, jonka otsikko on ”Seuraamusten määräämisen vanhentumisajat”, 1–3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän asetuksen 23 – – artiklaan perustuvia komission valtuuksia koskevat vanhentumisajat seuraavasti:

2.   Vanhentumisaika alkaa kulua päivästä, jona rikkominen tapahtui. Jatketun tai uusitun rikkomisen osalta vanhentumisaika alkaa kuitenkin kulua siitä päivästä, jona rikkominen lakkaa.

3.   Kaikki komission tai jäsenvaltion kilpailuviranomaisen suorittamat toimet rikkomisen tutkinnan tai rikkomista koskevan menettelyn aloittamiseksi keskeyttävät sakkojen ja uhkasakkojen määräämiseen sovellettavan vanhentumisajan. – –”

5

Asian tausta on esitetty valituksenalaisen tuomion 1–50 kohdassa. Asian ymmärtämisen helpottamiseksi on syytä palauttaa mieleen seuraavat seikat.

6

Riidanalaisessa päätöksessä komissio totesi, että tietyt yritykset olivat rikkoneet EY 81 artiklaa ja Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3) 53 artiklaa, koska ne olivat osallistuneet kahteen kilpailunvastaisten sopimusten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen muodostamaan kokonaisuuteen, jotka kattoivat Euroopan talousalueen ja joista yksi koski tinastabilisaattoreiden alaa ja toinen epoksidoidun soijaöljyn ja estereiden alaa (jäljempänä ESBO-/estereiden ala).

7

Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan mukaan molemmat komission toteamat rikkomiset, jotka liittyivät näihin kahteen lämpöstabilisaattorien ryhmään, muodostuivat hintojen vahvistamisesta, markkinoiden jakamisesta myyntikiintiöiden avulla, asiakkaiden jakamisesta ja erityisesti asiakkaita, tuotantoa ja myyntiä koskevien arkaluonteisten kaupallisten tietojen vaihtamisesta.

8

Riidanalaisessa päätöksessä todetaan, että kyseessä olevat yritykset osallistuivat näihin rikkomisiin eri ajanjaksoina 24.2.1987 ja 21.3.2000 välisenä aikana tinastabilisaattoreiden alan osalta ja 11.9.1991 ja 22.3.2000 välisenä aikana ESBO-/estereiden alan osalta.

9

Riidanalainen päätös osoitettiin kunkin rikkomisen osalta 20 yhtiölle, jotka olivat suoraan osallistuneet asianomaisiin kilpailusääntöjen rikkomisiin tai joiden katsottiin olevan niistä vastuussa emoyhtiöinä.

10

Rikkomisista aiheutuvan vastuun kohdentamisen osalta riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa katsotaan, että Akzo Nobel, Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akcros Chemicals Ltd ovat vastuussa osallistumisestaan tinastabilisaattoreita koskevaan kilpailusääntöjen rikkomiseen; Akzo Nobelin osalta rikkominen koskee ajanjaksoa 24.2.1987–21.3.2000, Akzo Nobel Chemicals GmbH:n osalta ajanjaksoa 24.2.1987–28.6.1993 ja Akcros Chemicalsin osalta ajanjaksoa 28.6.1993–21.3.2000.

11

Riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa katsotaan samalla tavoin, että Akzo Nobel, Akzo Nobel Chemicals BV ja Akcros Chemicals ovat vastuussa osallistumisestaan ESBO-/estereiden alalla kilpailusääntöjen rikkomiseen; Akzo Nobelin osalta rikkominen koskee ajanjaksoa 11.9.1991–22.3.2000, Akzo Nobel Chemicals BV:n osalta ajanjaksoa 11.9.1991–28.6.1993 ja Akcros Chemicalsin osalta ajanjaksoa 28.6.1993–22.3.2000.

12

Lisäksi komissio jakoi kolmeksi erilliseksi rikkomisajanjaksoksi ajan, jona Akzo Nobel, Akzo Nobel Chemicals GmbH, Akzo Nobel Chemicals BV ja Akcros Chemicals olivat osallistuneet rikkomisiin.

13

Ajankohtaa 28.6.1993 edeltävän rikkomisajanjakson osalta (jäljempänä ensimmäinen rikkomisajanjakso) komissio katsoi, että Akzo NV:n, josta on tullut Akzo Nobel, välillisesti kokonaan omistamat yhtiöt olivat osallistuneet suoraan kilpailusääntöjen rikkomisiin, eli Akzo Nobel Chemicals GmbH oli osallistunut tinastabilisaattoreita koskevaan kilpailusääntöjen rikkomiseen ja Akzo Nobel Chemicals BV kilpailusääntöjen rikkomiseen ESBO-/estereiden alalla.

14

Toisen rikkomisajanjakson eli ajanjakson 28.6.1993–2.10.1998 osalta komissio katsoi, että rikkomisiin suoraan osallistunut taho oli ollut yhteenliittymä Akcros Chemicals, joka oli keskittänyt lämpöstabilisaattorien tuotanto- ja myyntitoiminnot Akzo-konsernissa, jolla ei ollut omaa oikeushenkilöllisyyttä.

15

Kolmannesta rikkomisajanjaksosta eli ajanjaksosta 2.10.1998–21.3.2000 tinastabilisaattoreiden osalta ja ajanjaksosta 2.10.1998–22.3.2000 ESBO-/estereiden alan osalta komissio totesi, että kilpailusääntöjen rikkomisiin oli suoraan osallistunut Akcros Chemicals, joka oli ottanut hoidettavakseen Akcros Chemicals ‑yhteenliittymän toiminnan.

16

Riidanalaisessa päätöksessä katsottiin siten Akzo Nobelin olevan sellaisten yhtiöiden muodostaman konsernin kattoyhtiönä, joista osa osallistui suoraan kartelleihin, vastuussa koko rikkomisajanjakson ajalta eli ajalta 24.2.1987–22.3.2000.

17

Riidanalaisen päätöksen 2 artiklassa todetaan sakkojen kohdistamisesta seuraavaa:

”– – rikkomisesta tinastabilisaattoreiden markkinoilla määrätään seuraavat sakot:

– –

– –

– –

rikkomisesta [ESBO-/estereiden alalla] määrätään seuraavat sakot:

– –

– –

18

Riidanalaista päätöstä muutettiin 30.6.2011 annetulla komission päätöksellä siltä osin kuin se osoitettiin Akzo Nobelille ja Akcros Chemicalsille (jäljempänä muutospäätös).

19

Muutospäätöksen ensimmäisessä perustelukappaleessa komissio palautti mieleen, että se oli riidanalaisessa päätöksessään määrännyt sakkoja Akzo Nobelille ja Akcros Chemicalsille yhteisvastuullisesti Elementis plc:n, Elementis Holdings Limitedin ja Elementis Services Limitedin kanssa.

20

Muutospäätöksen toisessa perustelukappaleessa komissio totesi, että 29.3.2011 annetun tuomion ArcelorMittal Luxembourg v. komissio ja komissio v. ArcelorMittal Luxembourg ym. (C-201/09 P ja C-216/09 P, EU:C:2011:190) seurauksena se oli päättänyt kumota riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin sen oli osoitettu muun muassa Elementisille ja Elementis Holdings Limitedille.

21

Näin ollen komissio muutti riidanalaista päätöstä siltä osin kuin siinä oli määrätty Akzo Nobelille ja Akcros Chemicalsille sakkoja yhteisvastuullisesti Elementisin kanssa.

22

Akzo Nobel ja Akcros Chemicals nostivat muutospäätöksestä kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 12.9.2011 toimittamallaan kannekirjelmällä. Unionin yleinen tuomioistuin kumosi muutospäätöksen 15.7.2015 antamallaan tuomiolla Akzo Nobel ja Akcros Chemicals v. komissio (T-485/11, EU:T:2015:517).

23

Akzo Nobel, Akzo Nobel Chemicals GmbH, Akzo Nobel Chemicals BV ja Akcros Chemicals vaativat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 27.1.2010 toimittamallaan kannekirjelmällä riidanalaisen päätöksen kumoamista ja toissijaisesti niille määrättyjen sakkojen alentamista.

24

Nämä yhtiöt vetosivat kanteensa tueksi viiteen kanneperusteeseen, joista ensimmäinen perustui vanhentumissääntöjen rikkomiseen. Ne väittivät tämän ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisessä osassa, joka perustui asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan 1 kohdan b alakohdan rikkomiseen, ettei komissio voinut enää 28.6.1998 lähtien ryhtyä toimenpiteisiin Akzo Nobel Chemicals GmbH:ta ja Akzo Nobel Chemicals BV:tä kohtaan, koska niiden osallistuminen rikkomisiin oli päättynyt 28.6.1993. Näin ollen ensimmäiseltä rikkomisajanjaksolta ei voitu kohdistaa vastuuta näihin yhtiöihin eikä myöskään Akzo Nobeliin niiden emoyhtiönä.

25

Valituksenalaisella tuomiolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi vanhentumisen vuoksi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 4, 6, 21 ja 23 alakohdan siltä osin kuin Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle oli määrätty sakkoja ensimmäiseltä rikkomisajanjaksolta, mutta hylkäsi kanteen muilta osin.

26

Valittajat vaativat, että unionin tuomioistuin

27

Komissio vaatii, että valitus hylätään ja valittajat velvoitetaan vastaamaan oikeudenkäyntikuluista.

28

Valittajat katsovat ainoassa valitusperusteessaan lähinnä, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole noudattanut sääntöjä, jotka koskevat emoyhtiöiden vastuuta niiden tytäryhtiöiden tekemistä kilpailusääntöjen rikkomisista.

29

Valittajat tuovat esiin, että unionin tuomioistuin on hiljattain vahvistanut 17.9.2015 antamassaan tuomiossa Total v. komissio (C-597/13 P, EU:C:2015:613), että kun emoyhtiön vastuu on puhtaasti sen tytäryhtiöiden vastuusta johdettua vastuuta, kyseisen emoyhtiön vastuu ei voi ylittää tytäryhtiöiden vastuun määrää. Jos emoyhtiö on tällaisessa tilanteessa nostanut kanteen, jolla on sama kohde kuin sen tytäryhtiön nostamalla kanteella, tytäryhtiölle määrättyjen sakkojen osittaisen tai täydellisen kumoamisen on koskettava myös emoyhtiötä.

30

Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle määrättyjen sakkojen kumoamisesta olisi siten pitänyt seurata sen sakon kumoaminen, joka Akzo Nobelille oli määrätty emoyhtiönä ensimmäiseltä rikkomisajanjaksolta, sillä kyseinen sakko oli määrätty sille yksinomaan sen johdosta, että sen tytäryhtiöt olivat osallistuneet kilpailusääntöjen rikkomiseen. Akzo Nobelin vastuu on siten ollut puhtaasti sen tytäryhtiöiden vastuusta johdettua vastuuta 22.1.2013 annetussa tuomiossa komissio v. Tomkins (C-286/11 P, EU:C:2013:29) tarkoitetulla tavalla.

31

Tältä osin valittajat korostavat, että periaatetta, jonka mukaan emoyhtiön vastuu ei voi ylittää sen tytäryhtiön vastuun määrää, ei näyttäisi otetun huomioon 26.11.2013 annetussa tuomiossa Kendrion v. komissio (C-50/12 P, EU:C:2013:771) ja 30.4.2014 annetussa tuomiossa FLSmidth v. komissio (C-238/12 P, EU:C:2014:284). Valittajien mukaan unionin tuomioistuimen päättely perustuu kuitenkin pääsääntöisesti lähtökohtaan, jonka mukaan tilanteessa, jossa emoyhtiön vastuu perustuu täysin sen tytäryhtiön toteuttamiin toimiin, tytäryhtiön maksettavaksi tulevaa lopullista määrää suuremman sakkojen määrän määrääminen emoyhtiön maksettavaksi merkitsee samaa kuin jos määrättäisiin sakko-osuus, jolla ei ole mitään oikeudellista perustaa.

32

Valittajat katsovat, että periaate, jonka mukaan emoyhtiön vastuu ei voi ylittää sen tytäryhtiön vastuun määrää, on erityisen merkityksellinen nyt käsiteltävässä tapauksessa, koska Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle määrättyjen sakkojen kumoamisesta olisi pitänyt seurata riidanalaisen päätöksen kumoaminen kokonaisuudessaan näiden kahden yhtiön osalta.

33

Tästä seikasta valittajat tuovat esiin, että 29.3.2011 annetun tuomion ArcelorMittal Luxembourg v. komissio ja komissio v. ArcelorMittal Luxembourg ym. (C-201/09 P ja C-216/09 P, EU:C:2011:190) julistamisen jälkeen komissio oli siinä tilanteessa, että vanhentumisen takia se ei pystynyt enää määräämään Elementisille ja Ciba/BASF:lle sakkoja. Kuten muutospäätöksestä ilmenee, komissio ei ainoastaan peruuttanut sakkoja vaan arvioi myös uudelleen toteamusta asianomaisten yhtiöiden osallistumisesta kilpailusääntöjen rikkomiseen.

34

Valittajien mukaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltamiseksi ja valituksenalaisen tuomion seurausten täytäntöön panemiseksi kokonaisuudessaan SEUT 266 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla komission olisi pitänyt noudattaa samaa lähestymistapaa Akzo Nobel Chemicals GmbH:ta ja Akzo Nobel Chemicals BV:tä kohtaan. Riidanalaisessa päätöksessä kuitenkin edelleen todettiin näiden viimeksi mainittujen rikkoneen kilpailusääntöjä. Lisäksi asetuksen N:o 1/2003 7 artiklassa edellytetään, että komissiolla on asiassa oikeutettu etu tällaisen toteamuksen tekemiseen, mutta komissio ei tästä huolimatta ole nyt käsiteltävässä asiassa osoittanut tällaista etua.

35

Komissio katsoo, että valittajien ainoa valitusperuste on hylättävä.

36

Siltä osin kuin valittajien väitteet perustuvat yhtäältä siihen, että komissio olisi loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, ja toisaalta siihen, ettei asiassa ole asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdan viimeisessä virkkeessä tarkoitettua oikeutettua etua siihen, että Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n todettaisiin osallistuneen kyseessä oleviin kilpailusääntöjen rikkomisiin, unionin tuomioistuimelle toimitetun oikeudenkäyntiaineiston tutkiminen osoittaa, että näitä väitteitä ei ole esitetty ensimmäisessä oikeusasteessa.

37

Valittajat ovat nimittäin vedonneet unionin yleisessä tuomioistuimessa vain siihen, että koska vanhentumisaika oli kulunut Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n osalta, niihin ei voitu kohdentaa vastuuta miltään osin.

38

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että jos asianosaisella olisi oikeus esittää ensi kertaa vasta unionin tuomioistuimessa vaatimuksilleen perusteita ja perusteluja, joihin se ei ole unionin yleisessä tuomioistuimessa vedonnut, asianosaisella olisi oikeus laajentaa unionin tuomioistuimessa, jonka toimivalta muutoksenhakuasioissa on rajoitettu, kannettaan unionin yleisessä tuomioistuimessa käsiteltyyn asiaan nähden. Unionin tuomioistuimen toimivalta muutoksenhakuasioissa on siten rajoitettu kohdistuvaksi unionin yleisen tuomioistuimen sille esitetyistä perusteista ja perusteluista tekemään arviointiin (ks. mm. tuomio 22.10.2015, AC-Treuhand v. komissio, C-194/14 P, EU:C:2015:717, 54 kohta).

39

Tästä seuraa, että nämä valittajien esittämät väitteet on jätettävä tutkimatta.

40

Valituksenalaisella tuomiolla unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valittajien perustelut siltä osin kuin valittajat katsoivat, että asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan 1 kohdan b alakohta esti komissiota määräämästä sakkoja Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle. Unionin yleinen tuomioistuin kumosi siten vanhentumisen vuoksi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 4, 6, 21 ja 23 alakohdan siltä osin kuin näille yhtiöille oli määrätty sakkoja ensimmäisen rikkomisajanjakson osalta.

41

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 121, 123 ja 124 kohdassa pääasiallisesti, että ensimmäiset toimet, jotka komissio suoritti rikkomisen tutkinnan tai rikkomista koskevan menettelyn aloittamiseksi asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla, oli toteutettu vuoden 2003 alussa ja siten kyseisen asetuksen 25 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn viiden vuoden määräajan jo kuluttua umpeen Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n osalta, koska nämä yhtiöt olivat lakanneet osallistumasta kartelleihin 28.6.1993.

42

Sen sijaan unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 125 ja 126 kohdassa pääasiallisesti, että vaikka Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV saattoivat vedota vanhentumisajan kulumiseen, jonka vaikutuksesta ne välttyivät seuraamuksilta, tällä ei ollut merkitystä niiden emoyhtiön vastuun kannalta ensimmäisen rikkomisajanjakson osalta.

43

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 126 kohdassa erityisesti, että ”pelkästään siitä, että taloudelliseksi kokonaisuudeksi ymmärrettävän yhtiöiden muodostaman konsernin tytäryhtiö hyötyy vanhentumisajan kulumisesta, ei seuraa emoyhtiön vastuun asettaminen kyseenalaiseksi eikä tätä kohtaan aloitettavien menettelyjen estyminen.”

44

Valittajat riitauttavat pääasiallisesti unionin yleisen tuomioistuimen näiden arviointien oikeellisuuden.

45

Näin ollen on tutkittava, onko se, että komission oikeus määrätä seuraamuksia Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle oli vanhentunut, ollut vastoin unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 126 kohdassa tekemää johtopäätöstä esteenä sille, että Akzo Nobelin vastuu vahvistetaan ensimmäisen rikkomisajanjakson osalta.

46

Tältä osin on todettava ensinnäkin, että perussopimusten laatijoiden valitsema ratkaisu on ollut käyttää yrityksen käsitettä yksilöitäessä kilpailuoikeuden sääntöjen rikkomisen tekijää, jolle voidaan määrätä seuraamus EY 81 ja EY 82 artiklan, nykyisin SEUT 101 ja SEUT 102 artikla, perusteella (tuomio 18.7.2013, Schindler Holding ym. v. komissio, C-501/11 P, EU:C:2013:522, 102 kohta).

47

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että unionin kilpailuoikeus koskee yritysten toimintaa ja yrityksen käsitteeseen kuuluvat kaikki taloudellista toimintaa harjoittavat yksiköt riippumatta niiden oikeudellisesta muodosta tai rahoitustavasta (tuomio 11.12.2007, ETI ym., C-280/06, EU:C:2007:775, 38 kohta).

48

Unionin tuomioistuin on myös täsmentänyt, että yrityksen käsitteellä on samassa asiayhteydessä katsottava tarkoitettavan taloudellista kokonaisuutta, vaikka oikeudellisesti taloudellisen kokonaisuuden muodostaakin useampi kuin yksi luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö (tuomio 20.1.2011, General Química ym. v. komissio, C-90/09 P, EU:C:2011:21, 35 kohta).

49

Kun tällainen taloudellinen yksikkö rikkoo kilpailusääntöjä, sen asiana on yksilöllisen vastuun periaatteen mukaisesti vastata kyseisestä rikkomisesta (tuomio 29.3.2011, ArcelorMittal Luxembourg v. komissio ja komissio v. ArcelorMittal Luxembourg ym., C-201/09 P ja C-216/09 P, EU:C:2011:190, 95 kohta).

50

Toiseksi unionin kilpailuoikeuden rikkominen on luettava yksiselitteisesti sen oikeushenkilön syyksi, jolle sakot mahdollisesti määrätään ja jolle väitetiedoksianto on osoitettava (ks. vastaavasti tuomio 10.9.2009, Akzo Nobel ym. v. komissio, C-97/08 P, EU:C:2009:536, 57 kohta).

51

Kysymystä, mikä tai kuka on se oikeushenkilö tai luonnollinen henkilö, jota komission on pidettävä vastuullisena kilpailusääntöjen rikkomisesta ja jolle komission on langetettava seuraamus määräämällä sakko, ei ole määritelty asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdassa eikä oikeuskäytännössä (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C-444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 159 kohta).

52

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan emoyhtiön voidaan sen sijaan katsoa olevan vastuussa tytäryhtiön sääntöjenvastaisesta toiminnasta erityisesti silloin, kun siitä huolimatta, että tytäryhtiö on erillinen oikeushenkilö, tämä ei päätä itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään vaan noudattaa olennaisilta osin emoyhtiön sille antamia ohjeita, kun otetaan erityisesti huomioon taloudelliset, organisatoriset ja oikeudelliset yhteydet näiden kahden oikeudellisen yksikön välillä (ks. vastaavasti tuomio 14.7.1972, Imperial Chemical Industries v. komissio, 48/69, EU:C:1972:70, 131–133 kohta; tuomio 25.10.1983, AEG-Telefunken v. komissio, 107/82, EU:C:1983:293, 49–53 kohta; tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C-444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 157 kohta ja tuomio 17.9.2015, Total v. komissio, C-597/13 P, EU:C:2015:613, 35 kohta).

53

Näin on siksi, että tällaisessa tapauksessa emoyhtiö ja tytäryhtiö kuuluvat samaan taloudelliseen kokonaisuuteen ja muodostavat näin ollen yhden ainoan unionin kilpailuoikeudessa tarkoitetun yrityksen (tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C-444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 157 kohta).

54

Tämän seikan osalta sellaisessa erityistapauksessa, jossa emoyhtiö omistaa kokonaan tai lähes kokonaan tytäryhtiönsä, joka on rikkonut unionin kilpailusääntöjä, on olemassa kumottavissa oleva olettama siitä, että emoyhtiö käyttää tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiössään (ks. vastaavasti tuomio 26.11.2013, Groupe Gascogne v. komissio, C-58/12 P, EU:C:2013:770, 38 kohta).

55

Jollei tätä olettamaa kumota, se merkitsee, että on katsottava toteen näytetyksi, että emoyhtiö käyttää tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiössään, ja komissio voi katsoa perustellusti, että emoyhtiö on vastuussa tytäryhtiönsä toiminnasta, tarvitsematta esittää tästä mitään lisänäyttöä (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2016, Evonik Degussa ja AlzChem v. komissio, C-155/14 P, EU:C:2016:446, 30 kohta).

56

Kolmanneksi on korostettava, että unionin tuomioistuimen erittäin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan emoyhtiö, jonka on todettu olevan vastuussa tytäryhtiönsä kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä, todetaan itse syylliseksi unionin kilpailusääntöjen rikkomiseen, jonka sen katsotaan itse tehneen käyttämällä tytäryhtiössään ratkaisevaa vaikutusvaltaa, jonka perusteella se on voinut päättää tytäryhtiönsä markkinakäyttäytymisestä (ks. vastaavasti tuomio 14.7.1972, Imperial Chemical Industries v. komissio, 48/69, EU:C:1972:70, 140 ja 141 kohta; tuomio 16.11.2000, Metsä-Serla ym. v. komissio, C-294/98 P, EU:C:2000:632, 28 ja 34 kohta; tuomio 26.11.2013, Kendrion v. komissio, C-50/12 P, EU:C:2013:771, 55 kohta; tuomio 10.4.2014, komissio ym. v. Siemens Österreich ym., C-231/11 P–C-233/11 P, EU:C:2014:256, 49 kohta ja tuomio 8.5.2014, Bolloré v. komissio, C-414/12 P, ei julkaistu, EU:C:2014:301, 44 kohta).

57

Kuten tämän tuomion 49 kohdassa on muistutettu, unionin kilpailuoikeus perustuu kilpailusääntöjen rikkomiseen syyllistyneen taloudellisen yksikön yksilöllistä vastuuta koskevaan periaatteeseen. Jos emoyhtiö on osa tätä taloudellista yksikköä, sen katsotaan siten olevan kilpailuoikeuden rikkomisesta henkilökohtaisesti yhteisvastuussa muiden tämän kokonaisuuden muodostavien oikeushenkilöiden kanssa (ks. vastaavasti tuomio 10.9.2009, Akzo Nobel ym. v. komissio, C-97/08 P, EU:C:2009:536, 77 kohta).

58

Sakon maksamisen osalta taloudellisen yksikön muodostavan kahden yhtiön välillä oleva yhteisvastuusuhde ei tämän vuoksi voi olla vain eräänlainen vakuus, jonka emoyhtiö antaa taatakseen tytäryhtiölle määrätyn sakon maksamisen (ks. vastaavasti tuomio 26.11.2013, Kendrion v. komissio, C-50/12 P, EU:C:2013:771, 55 ja 56 kohta ja tuomio 19.6.2014, FLS Plast v. komissio, C-243/12 P, EU:C:2014:2006, 107 kohta).

59

Neljänneksi on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan niin, että tilanteessa, jossa emoyhtiön vastuu perustuu yksinomaan siihen, että sen tytäryhtiö on osallistunut suoraan kilpailusääntöjen rikkomiseen, ja jossa emoyhtiö ja sen tytäryhtiö olivat nostaneet samanaikaisesti kanteet, joiden kohde on sama, unionin yleinen tuomioistuin voi lausumatta ultra petita ottaa huomioon sen, että toteamus tytäryhtiön osallistumisesta rikkomiseen on kumottu tietyn ajanjakson osalta, ja alentaa tytäryhtiön kanssa yhteisvastuussa olevalle emoyhtiölle määrätyn sakon suuruutta tätä vastaavalla tavalla (ks. vastaavasti tuomio 22.1.2013, komissio v. Tomkins, C-286/11 P, EU:C:2013:29, 34, 38, 39 ja 49 kohta).

60

Tältä osin unionin tuomioistuin on todennut yhtäältä, että jotta taloudellisen kokonaisuuden mikä tahansa yksikkö olisi vastuussa unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta, on esitettävä todisteet siitä, että ainakin yksi yksikkö on rikkonut kyseisiä sääntöjä, ja tämä seikka on todettava päätöksessä, josta on tullut lopullinen, ja toisaalta, että on merkityksetöntä, millä perusteella on todettu tytäryhtiön kilpailusääntöjen vastaisen menettelyn puuttuminen (ks. vastaavasti tuomio 22.1.2013, komissio v. Tomkins, C-286/11 P, EU:C:2013:29, 37 ja 38 kohta).

61

Tällaisessa tilanteessa unionin tuomioistuin on viitannut siihen, että emoyhtiön vastuu on puhtaasti johdannainen ja perustuu yksinomaan siihen, että tytäryhtiö on osallistunut suoraan kilpailusääntöjen rikkomiseen (ks. vastaavasti tuomio 22.1.2013, komissio v. Tomkins, C-286/11 P, EU:C:2013:29, 34, 38, 43 ja 49 kohta). Tässä tilanteessa nimittäin emoyhtiön vastuun perusteena on sen tytäryhtiön kilpailusääntöjen vastainen menettely, jonka emoyhtiön katsotaan tehneen näiden yhtiöiden muodostaman taloudellisen kokonaisuuden vuoksi. Tästä seuraa, että emoyhtiön vastuu määräytyy väistämättä niiden tosiseikkojen mukaisesti, joista sen tytäryhtiön tekemä rikkominen muodostuu ja joihin sen vastuu liittyy erottamattomasti.

62

Unionin tuomioistuin on samoista syistä täsmentänyt, että tilanteessa, jossa mikään tekijä ei yksilöi sitä käyttäytymistä, josta emoyhtiötä moititaan, tytäryhtiölle sen emoyhtiön kanssa yhteisvastuullisesti määrätyn sakon määrän alentaminen on menettelyllisten edellytysten täyttyessä ulotettava koskemaan myös emoyhtiötä (ks. vastaavasti tuomio 17.9.2015, Total v. komissio, C-597/13 P, EU:C:2015:613, 10, 37, 38, 41 ja 44 kohta).

63

Viidenneksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että komission oikeus käyttää toimivaltaa seuraamusten määräämiseen voi olla vanhentunut tytäryhtiön osalta, vaikkei se olisi vanhentunut emoyhtiön osalta, ja näin on siinäkin tapauksessa, että emoyhtiön vastuu perustuisi täysin sen tytäryhtiön toteuttamaan kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn (ks. vastaavasti tuomio 29.3.2011, ArcelorMittal Luxembourg v. komissio ja komissio v. ArcelorMittal Luxembourg ym., C-201/09 P ja C-216/09 P, EU:C:2011:190, 102, 103, 148 ja 149 kohta).

64

Nyt käsiteltävässä asiassa on riidanalaisen päätöksen 1 artiklasta ilmenevin tavoin kiistatonta, että Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV ovat osallistuneet suoraan kyseessä oleviin kartelleihin, ensiksi mainittu yhtiö 24.2.1987–28.6.1993 ja jälkimmäinen yhtiö 11.9.1991–28.6.1993.

65

On myös kiistatonta, että ensimmäisen rikkomisajanjakson aikana Akzo Nobel omisti välillisesti Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n koko pääoman ja käytti niissä määräävää vaikutusvaltaa siten, että nämä kolme yhtiötä muodostivat kyseisen rikkomisajanjakson aikana yhden ainoan yrityksen unionin kilpailuoikeudessa tarkoitetulla tavalla.

66

Tästä seuraa, että tämän tuomion 52–58 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti sääntöjenvastaiset toimet, jotka Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV ovat tehneet ensimmäisen rikkomisajanjakson aikana, on katsottu Akzo Nobelin tekemiksi. Akzo Nobelin on siten todettu itse syyllistyneen unionin kilpailusääntöjen vastaisiin menettelyihin, joista sen katsottiin itse päättäneen kyseisenä ajanjaksona.

67

Tässä tapauksessa on aivan yhtä kiistatonta myös, että Akzo Nobelin on todettu olevan vastuussa siksi, että se on osallistunut kyseessä oleviin kilpailusääntöjen rikkomisiin kaikkien kolmen rikkomisajanjakson aikana eli 24.2.1987–21.3.2000 tinastabilisaattoreita koskevien rikkomisten osalta ja 11.9.1991–22.3.2000 ESBO-/estereiden alaa koskevien rikkomisten osalta sellaisen Akzo-yrityksen kattoyhtiönä, johon kuuluvat eri oikeudelliset yksiköt, muun muassa Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV, olivat osallistuneet suoraan kartelleihin.

68

Tältä osin on todettava, että kantajat ensimmäisessä oikeusasteessa olivat vedonneet unionin yleisessä tuomioistuimessa asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn vanhentumisajan kulumiseen ainoastaan Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n osalta sillä perusteella, että nämä olivat lopettaneet sääntöjenvastaisen menettelynsä 28.6.1993.

69

Kuten tämän tuomion 40 ja 41 kohdassa on muistutettu, unionin yleinen tuomioistuin on hyväksynyt valittajien ensimmäisessä oikeusasteessa esittämät perustelut katsoen, että komission oikeus määrätä sakkoja Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle oli vanhentunut.

70

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on pääasiallisesti korostanut valituksenalaisen tuomion 125 ja 126 kohdassa, siitä seikasta, että komission oikeus seuraamusten määräämiseen on vanhentunut asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla, seuraa tosin, ettei seuraamuksia voida enää määrätä yhtiöille, joiden osalta vanhentumisaika on kulunut.

71

Se seikka, että tietyille yhtiöille ei vanhentumisen vuoksi enää voida määrätä seuraamuksia, ei sen sijaan estä ryhtymästä toimenpiteisiin sellaista muuta yhtiötä kohtaan, jonka katsotaan olevan itse ja yhteisvastuullisesti ensiksi mainittujen yhtiöiden kanssa vastuussa samoista kilpailunvastaisista toimista.

72

Toisin kuin valittajat väittävät, se seikka, että Akzo Nobelin vastuu ensimmäisen rikkomisajanjakson osalta johtuu ainoastaan sen tytäryhtiöiden suorasta osallistumisesta kartelleihin, ei voi kyseenalaistaa tätä johtopäätöstä.

73

Yhtäältä nimittäin ensimmäiseen rikkomisajanjaksoon liittyvien kilpailunvastaisten toimien on tästä huolimatta todettu olleen Akzo Nobelin itsensä tekemiä, koska Akzo Nobel muodosti unionin oikeuskäytännössä tarkoitetun taloudellisen kokonaisuuden Akzo Nobel Chemicals GmbH:n ja Akzo Nobel Chemicals BV:n kanssa.

74

Kuten julkisasiamies on pääasiallisesti todennut ratkaisuehdotuksensa 58 ja 59 kohdassa, tämän tuomion 62 kohdassa mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa toisaalta, että emoyhtiölle ominaiset tekijät voivat oikeuttaa arvioimaan emoyhtiön vastuuta ja tytäryhtiön vastuuta toisistaan eroavilla tavoilla siinäkin tapauksessa, että emoyhtiön vastuu perustuisi yksinomaan tytäryhtiön sääntöjenvastaiseen menettelyyn.

75

Nyt käsiteltävässä tapauksessa asia onkin näin, sillä toisin kuin Akzo Nobel Chemicals GmbH ja Akzo Nobel Chemicals BV, jotka ovat 28.6.1993 lopettaneet osallistumisensa kartelleihin, Akzo Nobel on tämän tuomion 67 kohdassa todetuin tavoin ollut osallisena kyseessä oleviin kilpailusääntöjen rikkomisiin tuon päivän jälkeenkin eli 21.3.2000 asti tinastabilisaattorien alaa koskevassa rikkomisessa ja 22.3.2000 asti ESBO-/estereiden alaa koskevassa rikkomisessa.

76

Kaiken edellä todetun perusteella on päädyttävä katsomaan, että unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt oikein katsoessaan valituksenalaisen tuomion 126 kohdassa, että se seikka, että komission toimivalta määrätä seuraamuksia Akzo Nobel Chemicals GmbH:lle ja Akzo Nobel Chemicals BV:lle oli vanhentunut, ei ole ollut esteenä Akzo Nobelin vastuun vahvistamiselle ensimmäisen rikkomisajanjakson osalta.

77

Ainoa valitusperuste on näin ollen osittain jätettävä tutkimatta ja osittain hylättävä perusteettomana.

78

Kaiken edellä esitetyn perusteella valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

79

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista, jos valitus on perusteeton.

80

Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut valittajien velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja nämä ovat hävinneet asian, ne on velvoitettava korvaamaan tästä muutoksenhakumenettelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: