1.

Valituksessaan Viasat Broadcasting UK Ltd (jäljempänä Viasat) vaatii kumoamaan osittain tuomion TV2/Danmark v. komissio, ( 2 ) jolla unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä kumosi komission päätöksen 2011/839/EU ( 3 ) siltä osin kuin siinä todettiin, että TV2/Danmarkille TV2 Fondenin välityksellä vuosina 1995 ja 1996 maksetut mainostulot olivat valtiontukea, ja jolla se toisaalta hylkäsi muilta osin TV2/Danmark A/S:n (jäljempänä TV2 A/S) nostaman kanteen, jossa vaadittiin tämän päätöksen osittaista kumoamista (TV2 A/S on tanskalainen yleisradio-osakeyhtiö, joka perustettiin korvaamaan kirjanpidollisin ja verotuksellisin vaikutuksin 1.1.2003 alkaen itsenäinen valtionyritys TV2/Danmark, jäljempänä TV2). Käsiteltävä asia liittyy asioihin C‑649/15 P ja C‑656/15 P, joissa niin ikään haetaan muutosta valituksenalaiseen tuomioon, ja esitän tänään ratkaisuehdotukseni myös niissä. Asialla on läheinen yhteys asiaan, jossa annettiin äskettäin (8.3.2017) tuomio Viasat Broadcasting UK v. komissio (C‑660/15 P, EU:C:2017:178).

2.

Koska käsiteltävän asian tosiseikat ovat samat kuin asian C‑656/15 P, viittaan viimeksi mainitussa asiassa tänään esittämäni ratkaisuehdotuksen 2–15 kohtaan.

3.

Samoista syistä viittaan esittämäni ratkaisuehdotuksen C‑656/15 P 16–19 kohtaan.

4.

Viasat esittää valituksensa tueksi kaksi valitusperustetta, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se yhtäältä katsoi, etteivät TV2 Reklamelta TV2:lle TV2-Fondenin välityksellä vuosina 1995 ja 1996 maksetut mainostulot olleet valtion varoja, ja kun se toisaalta tulkitsi virheellisesti toista niistä neljästä edellytyksestä, jotka yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut 24.7.2003 antamassaan tuomiossa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg (C-280/00, EU:C:2003:415, yhteisöjen tuomioistuimen mainitussa tuomiossa vaatimien edellytysten osalta jäljempänä Altmark-edellytykset).

5.

Unionin tuomioistuin katsoi työjärjestyksensä 76 artiklan 2 kohdan mukaisesti, että sillä oli käsittelyn kirjallisen vaiheen päätyttyä riittävät tiedot asian ratkaisemiseen ja ettei asianosaisten kuulemiseksi ollut siten tarpeen pitää istuntoa.

6.

Viasat ennen kaikkea väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 220 kohdassa, ettei komission olisi pitänyt riidanalaisessa päätöksessä luonnehtia vuosien 1995 ja 1996 mainostuloja valtiontuiksi, koska nämä tulot eivät olleet SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ”valtion varoja”.

7.

Komissio tukee Viasatin näkemystä.

8.

TV2 A/S ja Tanskan kuningaskunta kiistävät tämän väitteen. Ne väittävät ennen kaikkea seuraavaa: kyseiset tulot eivät ensinnäkään olleet valtion varoja eivätkä siten valtiontukea, koska ne eivät olleet peräisin Tanskan valtiolta vaan TV2:n liiketoiminnasta. Toiseksi ne väittävät, että sillä, että TV2 Reklame ja TV2 Fonden olivat julkisia yhtiöitä, jotka olivat Tanskan valtion määräysvallassa, ei ollut tältä osin mitään merkitystä, ja kolmanneksi Viasatin ja komission väitteet Tanskan valtion määräysvallasta näiden yhtiöiden tuloihin perustuivat Tanskan oikeuden virheelliseen tulkintaan. TV2 A/S myös väittää, ettei mainituista tuloista aiheutunut TV2:lle mitään kilpailuetua.

9.

Viasatin esittämä ensimmäinen valitusperuste on hyvin samankaltainen kuin se, jonka komissio on esittänyt asiassa C‑656/15 P, komissio v. TV2/Danmark, tekemässään valituksessa, sillä kummassakin kyseenalaistetaan se, miten unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut ja soveltanut nyt käsiteltävässä asiassa SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtion varojen käsitettä.

10.

Asiassa C‑656/15 P tänään esittämässäni ratkaisuehdotuksessa tekemääni arviointia komission ainoasta valitusperusteesta voidaan soveltuvin osin soveltaa Viasatin nyt käsiteltävässä asiassa esittämään ensimmäiseen valitusperusteeseen. Esitän siis tässä ainoastaan yhteenvedon tästä arvioinnista. Yksityiskohtaisemmin sitä tarkastellaan mainitun ratkaisuehdotuksen 24–97 kohdassa.

11.

Siitä, kenen toimenpiteeksi toimenpide voidaan lukea, on ensinnäkin todettava, että käsiteltävässä asiassa viranomaiset ovat kiistatta olleet osallisia siihen, että kyseisestä toimenpiteestä päätettiin. ( 4 )

12.

Edellytyksestä, jonka mukaan etujen on oltava suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä, on toiseksi todettava vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenevän, että valtion varojen siirtoa ei tarvitse osoittaa kaikissa tapauksissa, jotta yhdelle tai useammalle yritykselle myönnetty etu voitaisiin katsoa SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi. ( 5 )

13.

Nämä toteamukset mielessäni pitäen tutkin seuraavaksi, tulkitsiko unionin yleinen tuomioistuin oikein SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtion varojen käsitettä, kun se katsoi, että komissio teki oikeudellisen virheen todetessaan riidanalaisessa päätöksessä, että TV2 Reklamelta TV2:lle TV2 Fondenin välityksellä vuosina 1995 ja 1996 siirretyt mainostulot olivat valtion varoja.

14.

Kuten Viasat aivan oikein huomauttaa, yhteisöjen tuomioistuin on 16.5.2002 antamassaan tuomiossa komissio v. Ranska (ns. tuomio Stardust Marine, C-482/99, EU:C:2002:294, 37 kohta) lausunut, että ”yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että [SEUT 107 artiklan 1 kohta] koskee kaikkia rahoituskeinoja, joita viranomaiset voivat tosiasiallisesti käyttää tukeakseen yrityksiä, ilman että sillä seikalla olisi merkitystä, ovatko nämä varat pysyvästi valtion varoja. Näin ollen, vaikka määrät, jotka perustuvat kyseiseen toimenpiteeseen, eivät ole pysyvästi valtion itsensä hallussa, ne voidaan luokitella valtion varoiksi jo sillä perusteella, että ne ovat jatkuvasti valtion valvonnassa ja siis toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä.” ( 6 )

15.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi saman tuomion 38 kohdassa, että ”katsoessaan riidanalaisessa päätöksessä, että julkisten yritysten, kuten Crédit Lyonnais’n ja sen tytäryhtiöiden, varat ovat valtion valvonnassa ja näin ollen valtion käytettävissä, komissio ei tulkinnut SEUT 107 artiklan 1 kohdassa] tarkoitettua valtion varojen käsitettä virheellisesti. Valtio voi nimittäin käyttämällä määräysvaltaansa kyseisten yritysten suhteen ohjata niiden varojen käyttöä rahoittaakseen tarvittaessa muille yrityksille myönnettäviä erityisiä etuja.”

16.

Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että valtio (Tanskan kuningaskunta) oli TV2 Reklame ‑osakeyhtiön ainoa osakkeenomistaja, koska valtio omisti sen yhtiöpääoman kokonaan, ja että kulttuuriministerin oli hyväksyttävä sen yhtiöjärjestys ja siihen tehtävät muutokset. TV2 Reklame oli siten täysin valtion määräysvallassa. ( 7 )

17.

Olen Viasatin kanssa samaa mieltä siitä, ettei kyseisten tulojen siirto TV2-Fondenin välityksellä vaikuta mitenkään niiden luonnehdintaan valtion varoiksi, koska myös TV2-Fonden on julkinen yritys, joka on Tanskan valtion määräysvallassa.

18.

Se, että – kuten edellä mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee – julkisen yrityksen tulot, jotka ovat täysin valtion hallussa ja määräysvallassa, ovat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja valtion varoja, vaikuttaa riittävältä perusteelta vaatia valituksenalaisen tuomion kumoamista. Ollakseni perusteellinen tarkastelen seuraavaksi muutamia muita perusteita, joista on mielestäni tehtävä sama päätelmä.

19.

Valituksenalaisen tuomion 208 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin päätteli yllättävästi saman tuomion 201 kohdassa mainitsemastaan oikeuskäytännöstä, ( 8 ) luettuna yhdessä 16.5.2000 annetun tuomion Ladbroke Racing v. komissio (C‑83/98 P, EU:C:2000:248) ja 12.12.1996 annetun tuomion Air France v. komissio (T-358/94, EU:T:1996:194) kanssa, että varat, jotka ovat peräisin kolmansilta, voivat olla valtion varoja, jos niiden omistajat (kuten Caisse des dépôts et consignations-participationsin tallettajat mainitussa tuomiossa Air France v. komissio) ovat antaneet ne vapaaehtoisesti valtion käyttöön tai hylänneet ne (kuten vedonlyöjien lunastamattomat voitot asiassa Ladbroke Racing v. komissio), ja päätteli tämän jälkeen valituksenalaisen tuomion 211 ja 212 kohdassa, että käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat mainostulot olivat alun perin peräisin mainostajilta, jotka olivat maksaneet TV2:n mainosajasta, ja että mainittujen tulojen ei näin ollen voitu katsoa olevan Tanskan valtion määräysvallassa, koska kyse ei ollut varojen omistajien valtion käyttöön vapaaehtoisesti asettamista varoista eikä varojen omistajien hylkäämistä varoista, joiden hoidosta valtio vastaa.

20.

En voi yhtyä tähän valituksenalaisen tuomion 202–212 kohdassa esitetystä päättelystä seuraavaan johtopäätökseen kahdesta syystä.

21.

Yhtäältä on niin, toisin kuin valituksenalaisessa tuomiossa todetaan, että sillä, mistä varat ovat peräisin, ja niiden alun perin yksityisellä alkuperällä (käsiteltävässä asiassa maksut oli saatu yrityksiltä, jotka halusivat mainostaa TV2:ssa) ei ole merkitystä tarkasteltaessa sitä oikeudellista kysymystä, voidaanko varoja, jotka ovat vaihtaneet omistajaa ja ovat kokonaan valtion omistaman yrityksen hallussa ja määräysvallassa, pitää ”valtion” varoina. Unionin yleinen tuomioistuin teki siten oikeudellisen virheen, kun se (muun muassa valituksenalaisen tuomion 208, 211 ja 212 kohdassa) painotti aivan muita seikkoja kuin itse varoja (ja erityisesti niiden alkuperää). ( 9 )

22.

Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin päättelee valituksenalaisen tuomion 208 kohdassa mainituista kahdesta unionin tuomioistuimen tuomiosta virheellisesti, että jommankumman ”uusista” ja täydentävistä edellytyksistä (ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 19 kohta) on täytyttävä, jotta kolmansilta peräisin olevia varoja voitaisiin pitää valtion varoina.

23.

Edellä mainitusta oikeuskäytännöstä ei nimittäin löydy mitään vahvistusta päätelmälle, jonka mukaan julkisten yritysten tuloja voitaisiin – kuten valituksenalaisessa tuomiossa esitetään – pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina valtion varoina vain, jos niiden omistajat ovat antaneet ne vapaaehtoisesti valtion käyttöön tai jos niiden omistajat ovat hylänneet ne ja valtio vastaa niiden hoidosta.

24.

Ainakaan tämä ei ilmene mitenkään käsiteltävän asian olosuhteissa merkityksellisestä oikeuskäytännöstä eli 16.5.2002 annetusta tuomiosta Ranska v. komissio, ns. tuomio Stardust Marine (C-482/99, EU:C:2002:294, 37 ja 38 kohta), joka on sitä paitsi tuoreempi kuin ne kaksi tuomiota, joihin valituksenalaisessa tuomiossa yritetään turhaan tukeutua.

25.

Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen mainitsemista edellytyksistä jälkimmäinen (varojen hylkääminen) ei selvästikään liity mitenkään nyt käsiteltävän asian olosuhteisiin, ja ensiksi mainittu edellytys (varojen vapaaehtoinen käyttöön antaminen) on ristiriidassa jopa unionin yleisen tuomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön kanssa (tuomio 27.9.2012, Ranska v. komissio, T-139/09, EU:T:2012:496, johon ei ole haettu muutosta, 63 ja 64 kohta). ( 10 )

26.

Mielestäni unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 212, 214 ja 215 kohdassa oikeudellisen virheen, kun se tulkitsi määräysvallan käsitettä liian suppeasti arvioidessaan, oliko Tanskan valtiolla TV2-Fondenin välityksellä määräysvalta TV2 Reklamelta TV2:lle siirrettyihin varoihin.

27.

Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin itse mainitsi valituksenalaisessa tuomiossa (182 kohta) vuoden 1994 lain 29 §:n 2 momentista ilmenevän, että TV2-Fondenia tuetaan myös mainostuksesta TV2:lla saatavilla voitoilla. Samasta pykälästä myös ilmenee, että kulttuuriministeri päätti TV2 Reklamen voitto-osuudesta, joka oli ohjattava TV2-Fondenille. Kuten unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 181 kohdassa totesi ja kuten riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 81 perustelukappaleessakin mainitaan, kulttuuriministeri pystyi päättämään, että TV2-Fondenille ohjaamaton osuus TV2 Reklamen tuotosta käytettäisiin – Folketingetin (Tanskan parlamentti) valtiovarainvaliokunnan hyväksynnän nojalla – TV2 Reklamelle aiemmin myönnetyn valtion takauksen takaisinmaksuun tai kulttuuritarkoituksiin (ks. vuoden 1994 lain 33 § ( 11 )).

28.

Näin ollen valtiolla oli kaikki oikeudet ja täydellinen määräysvalta TV2 Reklamen tuloihin, ja lainsäädännöstä ilmenee suoraan, että näitä varoja voitiin käyttää muihin tarkoituksiin kuin siirtoihin TV2-Fondenille.

29.

Koska kulttuuriministerillä oli mahdollisuus määrätä, että varat käytettäisiin muihin tarkoituksiin kuin siirtoihin TV2-Fondenille, on todettava, että nämä varat olivat valtion määräysvallassa riippumatta siitä, miten kulttuuriministeri on tosiasiallisesti kunakin vuonna päättänyt varat käyttää.

30.

Lisäksi kulttuuriministeri oli ainoa, joka saattoi päättää TV2-Fondenilta TV2:lle kunakin vuonna siirrettävästä määrästä, koska varojen siirto TV2-Fondenilta TV2:lle voitiin toteuttaa ainoastaan kulttuuriministerin vahvistaman TV2:n talousarviokehyksen yhteydessä. ( 12 )

31.

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se valtion varojen olemassaoloa arvioidessaan ei yhtäältä ottanut huomioon sitä, että valtiolla oli kaikki oikeudet ja täysi määräysvalta TV2 Reklamen varoihin ja se saattoi päättää, siirrettäisiinkö varat TV2-Fondenille vai käytettäisiinkö ne muihin tarkoituksiin, esimerkiksi kulttuuritarkoituksiin, ja kun se toisaalta ei ottanut huomioon sitä, että TV2-Fondenin varat olivat täysin valtion määräysvallassa ja valtio saattoi siten päättää yksipuolisesti, millä hetkellä ja missä määrin varoja oli siirrettävä TV2:lle.

32.

Perustellakseen, miksi Tanskan viranomaisten käyttämä julkinen määräysvalta ei ollut riittävän laajaa, jotta kyseisiä varoja voitaisiin luonnehtia valtion varoiksi, unionin yleinen tuomioistuin vertasi käsiteltävässä asiassa kyseessä olevaa tilannetta 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) kyseessä olleeseen tilanteeseen.

33.

Katson kuitenkin (Viasatin tapaan), ( 13 ) että nämä kaksi asiaa poikkeavat selvästi toisistaan sekä tosiseikkojen että oikeudellisten seikkojen osalta.

34.

Tuomiossa PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160), joka annettiin 13.3.2001, yhteisöjen tuomioistuin nimittäin sulki pois varojen luonnehdinnan valtiontueksi, sillä vihreän sähkön tuottajille myönnettyjä etuja rahoittivat pelkästään yksityiset sähkönjakeluyritykset varoilla, jotka eivät missään vaiheessa olleet valtion määräysvallassa ja jotka siten ”eivät itse asiassa milloinkaan siirtyneet pois yksityiseltä sektorilta” (ks. julkisasiamies Jacobsin ratkaisuehdotus PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2000:585, 166 kohta). Vastaavasti 5.3.2009 annettu tuomio UTECA (C-222/07, EU:C:2009:124, jonka myös unionin yleinen tuomioistuin mainitsee valituksenalaisessa tuomiossa) koski 13.3.2001 annetun tuomion PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) tapaan tilannetta, jossa kyseiset varat eivät olleet missään vaiheessa poistuneet yksityiseltä sektorilta.

35.

On myös kaksi muuta seikkaa, joiden perusteella voin todeta muitakin eroja käsiteltävän asian ja 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) johtaneen asian välillä.

36.

Yhtäältä nyt käsiteltävä asia koskee varojen siirtoa julkiselta yritykseltä toiselle kulttuuriministerin vuosittain tekemän päätöksen nojalla, kun taas 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) johtaneessa asiassa oli kyse yleisestä lainsäännöksestä, jolla tietyt yritykset velvoitettiin suorittamaan siirtoja toisen toimijoiden ryhmän (lähinnä yksityisten) hyväksi.

37.

Toisaalta 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) johtaneessa asiassa kyseessä ollut yhtiö (PreussenElektra) ei ollut saanut tehtäväkseen hallinnoida tukitoimenpidettä, koska kyseessä ei ollut mikään korvausjärjestelmä, josta olisi maksettu korvauksia yhtiöille, joille aiheutui lisäkustannuksia.

38.

Mainitussa tuomiossa omaksuttua ratkaisua ei siten voida soveltaa tilanteessa, jossa valtio perustaa TV2 Reklamen kaltaisen erillisen oikeudellisen yksikön ja valtuuttaa sen hallinnoimaan tukitoimenpidettä. ( 14 )

39.

Sen sijaan käsiteltävän asian tosiseikat ovat hyvin samankaltaiset kuin 17.7.2008 annettuun tuomioon Essent Netwerk Noord ym. (C-206/06, EU:C:2008:413) johtaneessa asiassa. ( 15 )

40.

Siinä oli kyseessä tilanne, jossa julkinen yritys (SEP) oli valtuutettu perimään lisämaksu, jonka Alankomaiden valtio oli lailla asettanut sähkönostajille kattaakseen markkinoita vastaamattomat kustannukset. Käytännössä tämä lisämaksu maksettiin sähköverkonhaltijalle, jonka oli vuosittain suoritettava maksujen tuotto SEP:lle. SEP piti itsellään 400 miljoonaa Alankomaiden guldenia (NLG) (181512086,40 euroa), joilla oli tarkoitus kattaa markkinoita vastaamattomat kustannukset vuonna 2000, ja suoritti ylimenevän osan ministerille.

41.

Kyseisessä asiassa unionin tuomioistuin ensinnäkin totesi, ettei merkitystä ollut sillä, että samanaikaisesti perityt varat keskitettiin nimetylle yhtiölle (SEP), että se hallinnoi kerättyjä varoja ja että se sai osan näistä tuloista, sillä nämä SEP:n eri tehtävät oli mahdollista erottaa toisistaan ja valvoa varojen käyttöä. Unionin tuomioistuimen mukaan tästä seurasi, että ”niin kauan kuin kyseinen nimetty yhtiö ei ole ottanut itselleen 400 miljoonan NLG:n [(181512086,40 euroa)] suuruista summaa – mistä hetkestä lukien se on sen vapaasti käytettävissä – kyseinen summa on edelleen valtion valvonnassa ja siis kansallisten viranomaisten käytettävissä, mikä riittää siihen, että se voidaan luokitella valtion varoiksi (ks. vastaavasti tuomio 16.5.2002, Ranska v. komissio, [ns. tuomio Stardust Marine] C-482/99, EU:C:2002:294, 37 kohta).”

42.

Tämän jälkeen unionin tuomioistuin täsmensi, että kyseinen toimenpide eroaa toimenpiteestä, josta oli kyse 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160), ”jonka 59 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että yksityisille sähkönjakeluyrityksille asetettuun velvoitteeseen ostaa kiinteillä vähimmäishinnoilla uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä ei liity valtion varojen suoraa tai välillistä siirtämistä tällaista sähköä tuottaville yrityksille. Viimeksi mainitussa tapauksessa valtio ei ollut valtuuttanut yrityksiä hoitamaan valtion varoja, vaan niitä sitoi velvollisuus tehdä ostot omilla varoillaan” (tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C-206/06, EU:C:2008:413, 74 kohta).

43.

Kuten viimeksi mainittuun tuomioon johtaneessa asiassa, nyt käsiteltävässä asiassa TV2 Reklame on itsenäinen julkinen laitos, joka perustettiin keräämään varoja myymällä TV2:n mainostilaa ja hallinnoimaan näitä varoja.

44.

Sama päättely pätee TV2-Fondeniin, koska se on julkinen laitos ja koska ministeri saattoi lisäksi määrätä rahaston varoista.

45.

Samaan tapaan kuin edellä alaviitteessä 14 mainituissa tuomioissa, lainsäätäjä perusti nyt käsiteltävässä asiassa järjestelmän, jossa julkinen yhtiö (tässä tapauksessa TV2 Reklame) sai hallinnoimastaan tuesta hyvityksen, joka tässä tapauksessa myönnettiin oikeutena myydä TV2:n mainosaikaa.

46.

Tähän on lisättävä, että päinvastoin kuin 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160), TV2 Reklamella ei ollut velvollisuutta tehdä ostoja TV2:lta omilla varoillaan. Tanskan lainsäädännöstä sitä vastoin ilmenee, että TV2:n oli annettava mainosaikaa TV2 Reklamen käyttöön ja ettei TV2 Reklamen siten tarvinnut ostaa tätä aikaa TV2:lta ennalta vahvistettuun hintaan, kuten oli tilanne tuomiossa PreussenElektra.

47.

Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että nyt käsiteltävä asia oli verrattavissa 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C-379/98, EU:C:2001:160) johtaneeseen asiaan, ja tämä virheellinen tulkinta on vaikuttanut olennaisesti unionin yleisen tuomioistuimen riidanalaisen päätöksen kumoamiseksi esittämiin perusteluihin.

48.

Kuten Viasat huomauttaa, edellä esitetystä ilmenee, että TV2-Fondenin tulojen oikean luonnehdinnan varmistamiseksi on oleellista, että TV2 Reklamen tulot luokitellaan valtion varoiksi, sillä ne – aivan kuten lupamaksutulotkin – säilyttävät luonteensa valtion varoina myös sen jälkeen, kun ne on siirretty TV2-Fondenille. Näin ollen juuri kaikkia TV2-Fondenin tuloja voidaan luonnehtia valtion varoiksi.

49.

Unionin yleisen tuomioistuimen TV2 Reklamen TV2:lle TV2-Fondenin välityksellä siirtämien mainostulojen alkuperän ja TV2-Fondenilta TV2:lle siirrettyjen lupamaksutulojen alkuperän välillä tekemä ero ei nimittäin ole looginen eikä perusteltu.

50.

On nimittäin vaikea nähdä, miten tulot, jotka saadaan yksityisiltä käyttäjiltä yleisradioyhtiöiden julkisista palveluista perittävistä lakisääteisistä lupamaksuista, eroaisivat tuloista, jotka saadaan yksityisiltä mainostajilta näissä samoissa tiedotusvälineissä myytävästä mainosajasta perittävistä maksuista. Kummassakin tapauksessa tulot saadaan maksuista, joita kolmannet osapuolet suorittavat julkiselle yritykselle – Danmarks Radiolle tai TV2 Reklamelle – tietyn palvelun vastikkeeksi.

51.

Edellä esittämäni oikeudelliset virheet osoittavat ne syyt, joista unionin yleinen tuomioistuin on päätynyt toteamaan, että näitä kahta tulolajia on kohdeltava eri tavalla samassa tilanteessa, vaikka niillä on sama alkuperä.

52.

Tästä seuraa, että ensimmäinen valitusperuste on hyväksyttävä.

53.

Viasat väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se valituksenalaisen tuomion 106 kohdassa totesi, että riidanalainen päätös on oikeudellisesti virheellinen siltä osin kuin on kyse toisen Altmark-edellytyksen ulottuvuudesta.

54.

Koska kyseessä on kumoamiskanne, unionin yleisen tuomioistuimen olisi Viasatin mukaan pitänyt keskittyä tarkastelemaan kyseisen päätöksen perusteluja eikä tukeutua arvioinnissaan komission ensimmäisessä oikeusasteessa niistä esittämään tulkintaan. Tältä osin Viasat väittää, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 97, 99 ja 104–106 kohdassa, mainitun päätöksen asian kannalta merkityksellisissä perustelukappaleissa ei ole mitään sellaista, josta ilmenisi, että toinen Altmark-edellytys ”sisältää vaatimuksen korvauksen saajan tehokkuudesta”. Viasat väittää, että tällä edellytyksellä, jonka mukaan ne parametrit, joiden perusteella korvaus lasketaan, on vahvistettava etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi, on tarkoitus estää julkisen palvelun käsitteen väärinkäyttö. Viasat kuitenkin katsoo, ettei Tanskan parlamentin osallistuminen ollut riittävää, jotta mainitun edellytyksen voitaisiin katsoa täyttyvän.

55.

Komissio tukee Viasatin näkemystä.

56.

TV2 A/S ja Tanskan kuningaskunta väittävät, että toinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta.

57.

Asiakysymyksen osalta TV2 A/S kiistää sen, että unionin yleinen tuomioistuin olisi tukeutunut toisen Altmark-edellytyksen ulottuvuudesta esittämässään arvioinnissa pelkästään tulkintaan, jonka komissio esitti riidanalaisesta päätöksestä menettelyn kirjallisessa vaiheessa. Sen mukaan unionin yleinen tuomioistuin on päinvastoin perustanut arviointinsa sekä riidanalaisen päätöksen perusteluihin että komission niistä ensimmäisessä oikeusasteessa esittämään tulkintaan. Joka tapauksessa TV2 A/S katsoo, että korvauksen laskentaparametrit oli vahvistettu etukäteen avoimesti ja objektiivisesti toisen Altmark-edellytyksen mukaisella tavalla.

58.

Olen TV2 A/S:n ja Tanskan kuningaskunnan kanssa samaa mieltä siitä, että tämä valitusperuste on jätettävä tutkimatta.

59.

Viasat väittää, että valituksenalaisessa tuomiossa toisesta Altmark-edellytyksestä esitetyt päätelmät koskevat sitä suoraan ja erikseen.

60.

Samanaikaisesti se kuitenkin myöntää, että erikseen tarkasteltuna tämä valituksenalaisen tuomion osa ei vaikuta tuomiolauselmaan (valituskirjelmän 30 ja 31 kohta).

61.

Koska valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmassa hyväksytään Viasatin vaatimukset eikä siihen sisälly mitään viittausta toiseen Altmark-edellytykseen, Viasatilla ei ole tarvittavaa intressiä, joka oikeuttaisi unionin tuomioistuimen tarkistamaan valituksenalaisen tuomion tätä edellytystä koskevien perustelujen laillisuuden.

62.

Tästä on riittävää todeta, että sen lisäksi, ettei toisessa valitusperusteessa vaadita unionin yleisen tuomioistuimen antaman ratkaisun, sellaisena kuin se esitetään valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmassa, kumoamista kokonaan tai osittain, joten se olisi jo pelkästään tästä syystä jätettävä tutkimatta, tällaisella valitusperusteella olisi merkitystä ainoastaan, jos TV2 A/S:n asiassa C‑649/15 P, TV2/Danmark v. komissio, neljännen Altmark-edellytyksen soveltamisesta esittämä ensimmäinen valitusperuste hyväksyttäisiin, mikä mainitussa asiassa tänään esittämäni ratkaisuehdotuksen mukaan ei ole asianlaita, joten kyseistä valitusperustetta on joka tapauksessa pidettävä tehottomana.

63.

Tähän päätelmään ei nimittäin vaikuta Viasatin perustelu, jonka mukaan unionin tuomioistuin voisi tutkia kyseisen valitusperusteen aineellisesti sillä perusteella, että valituksenalaisen tuomion toista Altmark-edellytystä koskevat perustelut koskevat Viasatia suoraan ja erikseen, vaikka se valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmassa hyväksyikin Viasatin vaatimukset.

64.

Tämä valitusperuste on siten hylättävä, koska se ei täytä tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä ja on joka tapauksessa tehoton.

65.

Toissijaisesti on huomautettava, että Viasat on myös asiassa C‑660/15 P tekemässään valituksessa väittänyt, ettei toista Altmark-edellytystä ollut noudatettu.

66.

Unionin tuomioistuin on tällä välin hylännyt mainitun valituksen 8.3.2017 antamallaan tuomiolla Viasat Broadcasting UK v. komissio (C‑660/15 P, EU:C:2017:178). Sen mukaan ”unionin yleinen tuomioistuin ei – – tehnyt oikeudellista virhettä todetessaan valituksenalaisessa tuomiossa, että SEUT 106 artiklan 2 kohdassa ei velvoiteta komissiota ottamaan huomioon toista ja neljättä Altmark-edellytystä sen ratkaisemiseksi, onko valtiontuki sisämarkkinoille soveltuva tämän määräyksen nojalla”.

67.

Tästä seuraa, että toinen valitusperuste on hylättävä.

68.

Koska kantaja väitti ensimmäisessä oikeusasteessa esittämässään neljännessä kanneperusteessa, jonka se esitti kolmannen toissijaisen vaatimuksensa tueksi, että komissio teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että kantajalle TV2-Fondenin välityksellä vuosina 1995 ja 1996 maksetut mainostulot olivat valtiontukea, ja kun otetaan huomioon edellä ensimmäisestä valitusperusteesta esittämäni arviointi, unionin tuomioistuimen on selvästikin ratkaistava asia itse ja hylättävä ensimmäisessä oikeusasteessa esitetty kantajan kolmas toissijainen vaatimus asiakysymyksen osalta.

69.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, 3 kohdassa määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi, kukin asianosainen vastaa omista kuluistaan. Koska Viasat on voittanut ensimmäisen mutta hävinnyt toisen valitusperusteen, TV2 on mielestäni velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan puolet Viasatin oikeudenkäyntikuluista, ja muilta osin asianosaiset on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan.

70.

Työjärjestyksen 140 artiklan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Tanskan kuningaskunta, joka on ollut unionin yleisessä tuomioistuimessa väliintulijana, on siten velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan.

71.

Edellä esitetyistä syistä ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti: