1. 

Direktiivin 2004/18/EY ( 2 ) mukaan hankintaviranomainen voi rajoittaa valittujen tarjoajien turvautumista alihankkijoihin vain tarkoin rajatuissa olosuhteissa. ( 3 ) Tämä vastaa julkisia hankintoja koskevan unionin lainsäädännön tavoitetta, jonka mukaan on helpotettava pienten ja keskisuurten yritysten osallistumista julkisiin hankintoihin ja edistettävä siten julkisten hankintojen avaamista kilpailulle. Asetuksessa (EY) N:o 1370/2007, ( 4 ) jossa määritetään, miten toimivaltaiset viranomaiset voivat toimia taatakseen yleishyödyllisten julkisen henkilöliikenteen palvelujen tehokkaan tarjoamisen, unionin lainsäätäjä on vahvistanut alihankintasopimusten tekemistä koskevat erityiset säännöt. Asetuksessa N:o 1370/2007 sallitaan toimivaltaisten viranomaisten päättää, voidaanko tällaiset palvelut teettää alihankintana, jotta varmistetaan julkisten varojen järkevä käyttö. Jos palvelut voidaan teettää alihankintana, asetuksessa edellytetään kuitenkin, että valittu liikenteenharjoittaja hoitaa ”suuren osan” kyseisistä palveluista itse (jäljempänä itse hoidettavia palveluja koskeva vaatimus). Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen on tarkasteltava ensin, sovelletaanko näitä erityissääntöjä linja-autojen julkisten henkilöliikennepalvelujen tarjontaa koskevaan sopimukseen, joka on asetuksen N:o 1370/2007 mukaan tehtävä direktiiviä 2004/18 noudattaen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää myös selventämään kyseisessä asetuksessa esitetyn itse hoidettavia palveluja koskevan vaatimuksen soveltamisalaa.

2.

Direktiivillä 2004/18 sovitetaan yhteen tietyn arvon ylittäviä julkisia hankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjä. ( 5 ) Sillä pyritään varmistamaan, että valtion, paikallisten yhteisöjen ja muiden julkisoikeudellisten laitosten tekemien hankintasopimusten osalta noudatetaan ”yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, syrjimättömyyden periaatetta, vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta, suhteellisuusperiaatetta ja avoimuusperiaatetta”. Sen tarkoituksena on myös ”taata julkisten hankintojen avaaminen kilpailulle”. ( 6 ) Direktiivissä annetaan säännöksiä myös alihankinnasta, jotta voidaan helpottaa pienten ja keskisuurten yritysten osallistumista julkisiin hankintoihin. ( 7 )

3.

Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa esitetyn määritelmän mukaan ”julkisia hankintoja koskevilla sopimuksilla tarkoitetaan rahallista vastiketta vastaan tehtyjä kirjallisia sopimuksia, jotka on tehty yhden tai useamman taloudellisen toimijan ja yhden tai useamman hankintaviranomaisen välillä ja joiden tarkoituksena on [direktiivissä 2004/18] tarkoitettu rakennusurakan toteuttaminen, tavaran hankinta tai palvelun suorittaminen”. Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan ”’julkisia palveluhankintoja koskevilla sopimuksilla’ tarkoitetaan muita kuin julkisia rakennusurakoita ja julkisia tavarahankintoja koskevia julkisia hankintasopimuksia, joiden kohteena on liitteessä II tarkoitettujen palvelujen suorittaminen”, eli ne kattavat ”maakuljetuspalvelut”. ( 8 ) Direktiivin 1 artiklan 4 kohdan mukaan ”’palveluja koskevalla käyttöoikeussopimuksella’ [oikeammin: palvelukonsessiolla] tarkoitetaan muutoin samanlaista sopimusta kuin julkista palveluhankintaa koskevaa sopimusta, paitsi että palvelujen suorittamisen vastikkeena on joko yksinomaan palvelun käyttöoikeus [oikeammin: oikeus hyödyntää palvelua] tai tällainen oikeus ja maksu yhdessä”.

4.

Direktiivin 25 artiklan ensimmäisen kohdan (”Alihankinta”) mukaan ”hankintaviranomainen voi tarjouspyyntöasiakirjoissa pyytää tai jäsenvaltio voi velvoittaa sen pyytämään tarjoajaa ilmoittamaan tarjouksessaan, minkä osan sopimuksesta tämä aikoo antaa alihankintana kolmansille sekä ehdotetut alihankkijat”.

5.

Asetuksen N:o 1370/2007 johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan, että ”jotta kaikki toimivaltaiset viranomaiset voisivat järjestää julkisen henkilöliikenteen palvelut tavalla, joka parhaiten vastaa kansalaisten tarpeita, viranomaisten on voitava valita vapaasti julkisen liikenteen harjoittaja, pienten ja keskisuurten yritysten edut huomioon ottaen, tässä asetuksessa [esitettyjen] edellytysten mukaisesti”. Samassa perustelukappaleessa todetaan, että ”avoimuusperiaatteen, kilpailevien liikenteenharjoittajien yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen noudattamisen varmistamiseksi on olennaisen tärkeää, että korvauksia tai yksinoikeuksia myönnettäessä toimivaltaisen viranomaisen ja valitun julkisen liikenteen harjoittajan välisessä julkisia palveluhankintoja koskevassa sopimuksessa määritetään julkisen palvelun velvoitteiden luonne sekä sovitut korvaukset”.

6.

Johdanto-osan 19 perustelukappaleessa todetaan erityisesti, että ”alihankinta saattaa tehostaa julkista henkilöliikennettä, ja sen ansiosta muutkin yritykset kuin julkisia palveluhankintoja koskevan sopimuksen saanut julkisen liikenteen harjoittaja voivat osallistua markkinoille. Julkisten varojen järkevän käytön kannalta toimivaltaisten viranomaisten olisi kuitenkin voitava määrittää julkisia henkilöliikennepalveluja koskevien alihankintasopimusten tekemistä koskevat säännöt, erityisesti sisäisen liikenteenharjoittajan suorittamien palvelujen osalta”.

7.

Asetuksen N:o 1370/2007 1 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”asetuksen tarkoituksena on määritellä, miten toimivaltaiset viranomaiset voivat [unionin] oikeuden sääntöjä noudattaen toimia julkisen henkilöliikenteen alalla varmistaakseen sellaisten yleishyödyllisten palvelujen tarjoamisen, jotka ovat muun muassa monilukuisempia, luotettavampia, korkealaatuisempia tai edullisempia kuin palvelut, joita voitaisiin tarjota pelkästään markkinoiden ehdoilla. Tätä varten asetuksessa vahvistetaan ehdot, joiden mukaisesti toimivaltaiset viranomaiset julkisen palvelun velvoitteita määrätessään tai niitä koskevia sopimuksia tehdessään korvaavat julkisen liikenteen harjoittajille aiheutuvat kustannukset ja/tai myöntävät yksinoikeuksia vastineena julkisen palvelun velvoitteiden hoitamisesta”.

8.

Asetuksen N:o 1370/2007 1 artiklan 2 kohdan mukaan ”asetusta sovelletaan rautateiden ja muiden raideliikennemuotojen sekä maanteiden julkisen henkilöliikenteen kansalliseen ja kansainväliseen harjoittamiseen lukuun ottamatta liikennettä, jota harjoitetaan lähinnä sen historiallisen merkityksen tai matkailuarvon vuoksi”.

9.

Asetuksen 2 artiklaan sisältyvien määritelmien mukaan asetuksessa tarkoitetaan:

– –

10.

Asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kun toimivaltainen viranomainen päättää myöntää valitsemalleen liikenteenharjoittajalle minkä tahansa luonteisen yksinoikeuden tai korvauksen julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä, tämän viranomaisen on myönnettävä se julkisia palveluhankintoja koskevan sopimuksen puitteissa.

11.

Asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten ja yleisten sääntöjen pakollinen sisältö”, säädetään erityisesti seuraavaa:

”1.   Julkisia palveluhankintoja koskevissa sopimuksissa – – on

– –

– –

7.   Tarjousasiakirjoista ja julkisia palveluhankintoja koskevista sopimuksista on ilmettävä avoimella tavalla, onko alihankinta mahdollinen ja jos on, missä laajuudessa. Jos alihankinnat ovat mahdollisia, julkisen henkilöliikenteen palvelujen hallinnointiin ja hoitamiseen tämän asetuksen mukaisesti valittu liikenteenharjoittaja velvoitetaan hoitamaan itse suurin [oikeammin: suuri] osa julkisen henkilöliikenteen palveluista. Kun on kyse julkisia palveluhankintoja koskevasta sopimuksesta, joka kattaa samanaikaisesti julkisten henkilöliikennepalveluiden suunnittelun, rakentamisen ja hoitamisen, voidaan kyseisten palveluiden hoitaminen järjestää täysimääräisesti alihankintana. Julkisia palveluhankintoja koskevissa sopimuksissa on kansallisen lainsäädännön ja [unionin] oikeuden mukaisesti määritettävä alihankintaan sovellettavat ehdot.”

12.

Asetuksen 5 artiklan, jonka otsikko on ”Julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekeminen”, 1 kohdassa säädetään erityisesti seuraavaa:

”Julkisia palveluhankintoja koskevat sopimukset tehdään tässä asetuksessa säädettyjen sääntöjen mukaisesti. Palveluja koskevat hankintasopimukset ja julkisia palveluhankintoja koskevat sopimukset, sellaisena kuin ne on määritelty direktiiveissä 2004/17/EY ja 2004/18/EY, tehdään kuitenkin linja-autojen tai raitiovaunujen henkilöliikennepalvelujen osalta näissä direktiiveissä säädettyjen menettelyjen mukaisesti, sikäli kuin sopimukset eivät ole näissä direktiiveissä määriteltyjä palveluja koskevia käyttöoikeussopimuksia. Silloin, kun sopimukset tehdään direktiivin 2004/17/EY tai 2004/18/EY mukaisesti, tämän artiklan 2–6 kohdan säännöksiä ei sovelleta.”

13.

Asetuksen 5 artiklan 2–6 kohdassa esitetään säännöt, joita sovelletaan sellaisten julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekemiseen, jotka poikkeavat julkisia hankintoja koskevasta unionin oikeudesta. Siinä todetaan esimerkiksi, että ”jos tätä ei ole kielletty kansallisessa lainsäädännössä, toimivaltaiset viranomaiset voivat päättää tehdä ilman tarjouskilpailua julkisia palveluhankintoja koskevia sopimuksia, joiden keskimääräinen ennakoitu vuosittainen arvo on alle 1000000 euroa tai jotka koskevat julkisten henkilöliikennepalvelujen tarjoamista määrältään alle 300000 kilometriä vuodessa.” ( 9 )

14.

Asetuksen 8 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan siirtymäkausi 5 artiklan noudattamiseksi. Rauta- ja maanteiden julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekemiseen sovelletaan 5 artiklaa 3.12.2019 lukien, ja jäsenvaltioiden on toteutettava toimia kyseisen säännöksen noudattamiseksi asteittain siirtymäkauden aikana vakavien rakenteellisten ongelmien välttämiseksi. ( 10 ) Asetuksen N:o 1370/2007 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa sekä 3 ja 4 kohdassa esitetään muita tätä siirtymäkautta koskevia yksityiskohtaisia vaatimuksia. Asetuksen 8 artiklan 1 kohdan viimeisestä virkkeestä seuraa kuitenkin, että 8 artiklan 2–4 kohtaa ei sovelleta linja-autojen julkisen henkilöliikenteen palveluja koskeviin julkisia palveluhankintoja koskeviin sopimuksiin, joihin viitataan 5 artiklan 1 kohdassa.

15.

Stadt Augsburg (Augsburgin kaupunki) ja Landkreis Augsburg (Augsburgin piirikunta) (jäljempänä yhdessä hankintaviranomaiset) julkaisivat 7.3.2015 Euroopan unionin virallisessa lehdessä hankintailmoituksen linja-autojen julkisista henkilöliikennepalveluista (”Linienbündel Lech-Nord”). ( 11 ) Kyseisen hankintailmoituksen mukaan tarjoajilla oli oikeus antaa enintään 30 prosenttia liikennepalveluista (aikataulun mukaisina kilometreinä mitattuna) alihankkijoille.

16.

Hörmann Reisen GmbH on Saksaan sijoittautunut pieni tai keskisuuri yritys, joka toimii julkisen liikenteen alalla. Voidakseen osallistua menestyksekkäästi kyseiseen hankintamenettelyyn sen on varauduttava järjestämään suurempi osa palvelusta alihankintana kuin hankintailmoituksessa sallitaan.

17.

Siksi Hörmann Reisen riitautti alihankintaa koskevan rajoituksen Vergabekammer Südbayernissa (Etelä-Baijerin osavaltion julkisia hankintoja käsittelevä oikaisulautakunta). Se väittää, että asetuksen N:o 1370/2007 5 artiklan 1 kohta estää kyseisen säännöksen soveltamisen pääasiaan ja että alihankinnan rajoittaminen on direktiivin 2004/18 vastaista. Hankintaviranomaiset väittävät sen sijaan, että asetusta N:o 1370/2007 sovelletaan pääasiaan ja että kyseisen asetuksen 4 artiklan 7 kohdan mukaan niillä on valtuudet rajoittaa alihankintaa kyseessä olevalla tavalla. Hankintaviranomaisten mukaan niiden määräämä itse hoidettavia palveluja koskeva 70 prosentin vaatimus on yhdenmukainen sen kanssa, että valitun liikenteenharjoittajan on hoidettava itse ”suuri osa” kyseisistä julkisista henkilöliikennepalveluista.

18.

Koska Vergabekammer Südbayern katsoo, että siinä vireillä olevan asian ratkaisu riippuu sitä, mitä unionin sääntöjä kyseiseen hankintamenettelyyn sovelletaan, se on lykännyt asian käsittelyä ja pyytänyt ennakkoratkaisua seuraaviin kysymyksiin:

19.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Hörmann Reisen, hankintaviranomaiset ja Euroopan komissio. Suullista käsittelyä ei ole pyydetty, eikä sitä ole järjestetty.

20.

Vergabekammer Südbayern on SEUT 267 artiklassa tarkoitettu tuomioistuin, ja siksi se on oikeutettu pyytämään unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua kysymyksiinsä. ( 12 )

21.

Hankintaviranomaiset ja komissio viittaavat kirjallisissa huomautuksissaan sekä direktiiviin 2004/18/EY että direktiiviin 2004/17/EY. ( 13 ) Direktiiviä 2004/17, johon viitataan yleisesti alakohtaisena direktiivinä, ( 14 ) sovellettaisiin pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tilanteeseen vain, jos hankintaviranomaiset tuottaisivat itse kyseisen direktiivin 5 artiklassa tarkoitetut liikennepalvelut. ( 15 ) Unionin tuomioistuimella ei ole kuitenkaan riittävästi tietoja vahvistaakseen, täyttyykö tämä ehto, ja vaikka ehto täyttyisikin, ovatko tosiseikat sellaisia, että kyseisen direktiivin soveltaminen on suljettu pois direktiivin 2004/17 5 artiklan 2 kohdan perusteella. ( 16 ) Ennakkoratkaisukysymyksissä ei myöskään mainita direktiiviä 2004/17. Siksi en tarkastele kyseistä direktiiviä jäljempänä.

22.

Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta selventämään asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohtaa ja 5 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä joko direktiivin 2004/18 tai direktiivin 2014/24 kanssa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sovellettava direktiivi on kuitenkin lähtökohtaisesti direktiivi, joka on voimassa sillä hetkellä, jolloin hankintaviranomainen valitsee noudatettavan menettelytyypin ja päättää lopullisesti siitä, onko velvollisuutta järjestää kilpailu ennen julkista hankintaa koskevan sopimuksen sopimuspuolen valintaa. Sen sijaan direktiivin, jonka täytäntöönpanon määräaika on päättynyt kyseisen hetken jälkeen, säännöksiä ei ole sovellettava. ( 17 ) Unionin tuomioistuin on todennut hiljattain, että direktiivin 2014/24 soveltaminen ennen kuin määräaika sen saattamiseksi osaksi kansallista oikeusjärjestystä on päättynyt, estäisi jäsenvaltioita, kuten myös hankintaviranomaisia ja taloudellisia toimijoita, hyötymästä riittävästä ajanjaksosta mukautuakseen sillä käyttöön otettaviin uusiin säännöksiin. ( 18 ) Tämä koskee erityisesti alihankintaa: tässä tapauksessa direktiivin 2014/24 63 artiklan 2 kohdalla muutetaan merkittävästi direktiivin 2004/18 25 artiklaa. ( 19 ) Tarkasteltavassa asiassa hankintailmoitus julkaistiin 7.3.2015, eli yli vuosi ennen direktiivin 2014/24 saattamiselle osaksi kansallista oikeusjärjestystä asetettua määräaikaa. Direktiiviä 2014/24 ei näin ollen voida soveltaa ajallisesti pääasiassa, joten tarkastelen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksiä vain asetuksen N:o 1370/2007 ja direktiivin 2004/18 kannalta.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole antanut tietoa kyseessä olevan julkisia palveluhankintoja koskevan sopimuksen arvosta. Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistun hankintailmoituksen mukaan sopimuksen oli tarkoitus kattaa noin 639000 kilometriä linja-autojen henkilöliikennepalveluja. ( 20 ) Katson, että komissio on luultavasti oikeassa päätellessään, että sopimuksen arvo ylittää direktiivin 2004/18 soveltamiselle asetetun kynnysarvon. ( 21 ) Tämän todentaminen on kuitenkin viime kädessä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä.

24.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään lähinnä, säännelläänkö kyseessä olevan julkisia palveluhankintoja koskevan sopimuksen kohteena olevia linja-autojen henkilöliikennepalveluja asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohdan alihankintaa koskevilla erityissäännöillä, vaikka kyseisen sopimuksen sopimuspuoli valittaisiin direktiivin 2004/18 mukaisesti. Siksi käsittelen näitä kysymyksiä yhdessä. Kolmas kysymys on erillinen, sillä se koskee 4 artiklan 7 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitetun itse hoidettavia palveluja koskevan vaatimuksen soveltamisalaa. Siksi tarkastelen tätä kysymystä erikseen.

25.

On riidatonta, että pääasiassa kyseessä oleva sopimus koskee asetuksen N:o 1370/2007 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua maanteiden julkista henkilöliikennettä. Myös siitä ollaan yhtä mieltä, että sopimus koskee kyseisen asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja linja-autojen julkisia henkilöliikennepalveluja.

26.

Asetuksen 5 artiklan 1 kohtaan sisältyvä viittaus julkisia hankintoja koskevissa direktiiveissä säädettyihin tekomenettelyihin sulkee kyseisissä direktiiveissä määritellyt palvelukonsessiot soveltamisalan ulkopuolelle. ( 22 ) Unionin tuomioistuin on päätellyt näiden määritelmien perusteella muussa yhteydessä, että palveluja koskeva hankintasopimus sisältää vastikkeen, jonka hankintaviranomainen maksaa suoraan palvelujen tarjoajalle, kun taas palvelukonsessiossa palvelujen tarjoamisen vastikkeena on palvelun hyödyntämisoikeus (yksinään tai tällainen oikeus ja maksu yhdessä). ( 23 ) Käsiteltävässä tapauksessa Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistussa hankintailmoituksessa todetaan, että valittu tarjoaja saa maksun hankintaviranomaisilta kuukausittain. ( 24 ) Vaikka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on viime kädessä todentaa tämä seikka, katson, että unionin tuomioistuimen olisi otettava lähtökohdaksi, että sopimus ei ole direktiivissä 2004/18 tarkoitettu palvelukonsessio.

27.

Tästä seuraa, että asetuksen N:o 1370/2007 5 artiklan 1 kohdan mukaan kyseisen sopimuksen sopimuspuolta valittaessa on noudatettava direktiiviä 2004/18 eikä kyseisen asetuksen 5 artiklan 2–6 kohdan erityisiä sopimuspuolen valintaa koskevia sääntöjä tai saman asetuksen 8 artiklan 2–4 kohdan siirtymäsääntöjä. ( 25 )

28.

Tarkoittaako tämä, että asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohdan alihankintaa koskevia erityissääntöjä ei sovelleta kyseiseen sopimukseen?

29.

Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää, että tarkastelemme lähemmin asetuksen N:o 1370/2007 5 artiklan 1 kohtaa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on. ( 26 )

30.

Ensinnäkin 5 artiklan 1 kohdan sanamuodosta on todettava, että kyseisen säännöksen ensimmäisestä virkkeestä ilmenee, että julkisia henkilöliikennepalveluja koskevien sopimusten sopimuspuoli on valittava ”[asetuksessa 1370/2007] säädettyjen menettelyjen mukaisesti”.

31.

Toinen virke poikkeaa ensimmäisen virkkeen säännöstä linja-autojen tai raitiovaunujen henkilöliikennepalveluja koskevien hankintasopimusten osalta, sikäli kuin sopimukset eivät ole palvelukonsessiosopimuksia, kun taas kolmannessa virkkeessä selvennetään tämän poikkeuksen soveltamisalaa: silloin kun sopimuksen sopimuspuoli on valittava direktiivin 2004/17 tai direktiivin 2004/18 mukaisesti, ”[5 artiklan] 2–6 kohdan säännöksiä ei sovelleta”. Asetuksen 5 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä säädetty poikkeus koskee näin ollen yksinomaan kyseisissä kohdissa esitettyjä sopimuksen sopimuspuolen valintamenettelyjä koskevia erityissääntöjä. Kolmas virke ei olisi järkevä, jos lainsäätäjän tavoitteena olisi poistaa linja-autojen tai raitiovaunujen julkisten henkilöliikennepalvelujen tarjontaa koskevat muut sopimukset kuin konsessiosopimukset asetuksen N:o 1370/2007 muiden säännösten soveltamisalasta, 4 artiklan 7 kohdan alihankintaa koskevat säännöt mukaan luettuina. Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa 4 artiklan 7 kohta muodostaa näin ollen erityissäännöen suhteessa direktiivin 2004/18 mukaan sovellettaviin alihankintaa koskeviin sääntöihin.

32.

Toisin kuin Hörmann Reisen väittää, tällainen tulkinta ei ole ristiriidassa 4 artiklan 7 kohdan ilmaisun ”julkisen henkilöliikenteen palvelujen hallinnointiin ja hoitamiseen [asetuksen N:o 1370/2007] mukaisesti valittu liikenteenharjoittaja” kanssa. ( 27 ) Asetuksen 5 artiklan 1 kohdan tarkoituksena ei ole jättää linja-autojen tai raitiovaunujen julkisia henkilöliikennepalveluja kokonaan kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle vaan määrittää paljon tarkemmin rajattu poikkeus. Asetuksella N:o 1370/2007 säännellään näin ollen tällaisten liikennepalvelujen antamista julkisen liikenteen harjoittajien tehtäväksi, ( 28 ) ja asiaan sovelletaan vain kyseistä rajoitettua poikkeusta.

33.

Myös 5 artiklan 1 kohdan asiayhteys tukee tällaista tulkintaa. Linja-autojen tai raitiovaunujen julkisena palveluna harjoittamaan liikenteeseen sovellettava poikkeus perustuu julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten sopimuspuolen valintaa koskevaan säännökseen. Asetuksessa N:o 1370/2007 se erotetaan näin ollen selvästi muun muassa ”julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten ja yleisten sääntöjen pakollisesta sisällöstä”, josta säädetään 4 artiklassa.

34.

Lisäksi tekemäni päätelmä on johdonmukainen asetuksen N:o 1370/2007 1 artiklan 2 kohdassa määritellyn kyseisen asetuksen soveltamisalan kanssa. Kyseisessä säännöksessä todetaan muun muassa, että asetusta sovelletaan ”maanteiden julkisen henkilöliikenteen kansalliseen ja kansainväliseen harjoittamiseen”. Tämä sanamuoto luettuna yhdessä 5 artiklan 1 kohdan kolmannen virkkeen kanssa vahvistaa selkeästi, ettei lainsäätäjän tarkoituksena tosiasiassa ollut sulkea linja-autojen julkisista henkilöliikennepalveluista tehtäviä sopimuksia, jotka eivät ole palvelukonsessiosopimuksia, kokonaan asetuksen N:o 1370/2007 soveltamisalan ulkopuolelle.

35.

Lopuksi tällä tulkinnalla edistetään asetuksen tavoitetta, joka on sen mahdollistaminen, että toimivaltaiset viranomaiset voivat tarjota yleishyödyllisiä palveluja – kuten pääasiassa kyseessä olevia linja-autojen julkisia henkilöliikennepalveluja – jotka ovat muun muassa monilukuisempia, luotettavampia, korkealaatuisempia tai edullisempia kuin palvelut, joita voitaisiin tarjota pelkästään markkinoiden ehdoilla. ( 29 )

36.

Kuten asetuksen N:o 1370/2007 johdanto-osan yhdeksännestä perustelukappaleesta ilmenee, tämä tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että viranomaiset voivat valita vapaasti julkisen liikenteen harjoittajan, pienten ja keskisuurten yritysten edut huomioon ottaen, asetuksessa säädettyjen edellytysten mukaisesti. Vaikka unionin lainsäätäjä on todennut, että alihankinta saattaa tehostaa henkilöliikennettä, se on todennut myös, että julkisten varojen järkevän käytön kannalta toimivaltaisten viranomaisten olisi kuitenkin voitava ”määrittää julkisia henkilöliikennepalveluja koskevien alihankintasopimusten tekemistä koskevat säännöt”. Asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohdassa annetaan toimivaltaisille viranomaisille näin ollen joustovaraa päättää olosuhteiden mukaan, voidaanko alihankinnalla edistää mahdollisimman tehokkaasti yleishyödyllisten henkilöliikennepalvelujen tarjontaa. ( 30 )

37.

Mielestäni mikään asetuksessa ei viittaa siihen, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena olisi viedä toimivaltaisilta viranomaisilta tällainen joustovara, kun ne tekevät linja-autojen julkisia liikennepalveluja koskevia sopimuksia, jotka eivät ole palvelukonsessiosopimuksia.

38.

Siksi katson, että asetuksen N:o 1370/2007 5 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisia linja-autojen henkilöliikennepalveluista tehtäviä julkisia hankintoja koskevia sopimuksia, jotka eivät ole direktiivissä 2004/18 tarkoitettuja palvelukonsessiosopimuksia ja jotka on tehtävä mainitun direktiivin mukaisesti, säännellään asetuksella N:o 1370/2007, lukuun ottamatta julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekemiseen sovellettavia asetuksen 5 artiklan 2–6 kohdan sääntöjä. Tällaiseen sopimukseen sovelletaan näin ollen asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohdassa esitettyjä alihankintaa koskevia erityissääntöjä.

39.

Asetuksen 4 artiklan 7 kohdassa esitetään kolme alihankintaa koskevaa yleistä vaatimusta. Ensinnäkin toimivaltaisten viranomaisten on ilmoitettava ”avoimella tavalla”, onko alihankinta mahdollinen ja jos on, missä laajuudessa. Toiseksi, jos alihankinnat ovat mahdollisia, valitun tarjoajan on joka tapauksessa hoidettava itse ”suuri osa” (”a major part”) [suomenkielisessä asetustekstissä ”suurin osa”] sille asetuksen N:o 1370/2007 mukaisesti osoitetuista julkisen henkilöliikenteen palveluista. Kolmanneksi julkisia palveluhankintoja koskevissa sopimuksissa on määritettävä alihankintaan sovellettavat ehdot. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy kolmannella kysymyksellään lähinnä, onko 4 artiklan 7 kohdan toisessa virkkeessä esitetty itse hoidettavia palveluja koskeva vaatimus vähimmäisvaatimus ja onko toimivaltaisilla viranomaisilla näin ollen laaja harkintavalta rajoittaa alihankintaa edelleen.

40.

Ilmaisu ”suuri osa” on epätarkka. Toimivaltaisille viranomaisille jää kiistatta tietty harkintavalta. Totean tältä osin, että liikenteenharjoittajalle asetettu velvoite hoitaa ”suuri osa” (a major part) julkisista henkilöliikenne palveluista ei tarkoita, että sitä vaaditaan hoitamaan niistä suurin osa (the major part). ( 31 ) Siksi tulkitsen 4 artiklan 7 kohdan toista virkettä siten, että siinä ei vaadita valittua liikenteenharjoittajaa hoitamaan itse ”vähintään 50 prosenttia” kyseisistä palveluista. Asetuksen 4 artiklan 7 kohdan muut kieliversiot vaikuttavat tukevan tällaista tulkintaa. ( 32 )

41.

Hörmann Reisen väittää lähinnä, että 4 artiklan 7 kohdassa esitetty vaatimus koskee itse hoidettavien palvelujen enimmäistasoa, jota toimivaltainen viranomainen voi vaatia. Kuten johdanto-osan 19 perustelukappaleessa todetaan, alihankinta saattaa tehostaa julkista henkilöliikennettä. Näin ollen toimivaltaiset viranomaiset eivät saa asettaa sellaista itse hoidettavia palveluja koskevaa vaatimusta, jonka mukaan kyseisiä palveluja on oltava enemmän kuin ”suuri osa” – kuten valtaosa tai selvä valtaosa kyseisistä palveluista. Hörmann Reisen päättelee näin ollen, että pääasiassa kyseessä oleva itse hoidettavia palveluja koskeva vähimmäisvaatimus (70 prosenttia) on ristiriidassa 4 artiklan 7 kohdan toisen virkkeen kanssa, jos kyseistä säännöstä sovelletaan tähän menettelyyn.

42.

En yhdy tähän näkemykseen. Asetuksen 4 artiklan 7 kohdan sanamuodosta ja kyseisen säännöksen tarkoituksesta ja lainsäädäntöhistoriasta seuraa, että säännöksen toiseen virkkeeseen sisältyvällä itse hoidettavia palveluja koskevalla vaatimuksella asetetaan vain vähimmäistaso.

43.

Ensinnäkin 4 artiklan 7 kohdan toisessa virkkeessä säädettyä vaatimusta on luettava yhdessä ensimmäisessä virkkeessä esitetyn periaatteen kanssa, jonka mukaan tarjousasiakirjoista ja julkisia palveluhankintoja koskevista sopimuksista on ilmettävä, onko alihankinta mahdollinen (englanninkielisessä tekstissä käytetään ilmaisua ”considered”), ja jos on, missä laajuudessa. Tämä virke viittaa siihen, että toimivaltaisilla viranomaisilla on laaja harkintavalta rajoittaa alihankintaa.

44.

Lisäksi 4 artiklan 7 kohdan kolmannessa virkkeessä todetaan, että hankintaviranomaiset voivat sallia, että ”samanaikaisesti julkisten henkilöliikennepalveluiden suunnittelun, rakentamisen ja hoitamisen” kattavien sopimusten hoitaminen järjestetään ”täysimääräisesti alihankintana”. ( 33 ) Koska kolmas virke on toisessa virkkeessä esitettyä sääntöä koskeva poikkeus, sen sanamuodolla pyritään ilmaisemaan, että toinen virke sisältää vain vähimmäisvaatimuksen.

45.

Lisäksi, jos toimivaltaisia viranomaisia estettäisiin vaatimasta, että valittujen julkisen liikenteen harjoittajien on hoidettava itse valtaosin tai täysimääräisesti julkiset henkilöliikennepalvelut, se olisi vastoin unionin lainsäätäjän tavoitetta, jonka mukaan kyseisille viranomaisille olisi sallittava tietty joustavuus, jotta ne voivat varmistaa julkisten varojen järkevän käytön järjestäessään julkisia henkilöliikennepalvelujaan. ( 34 ) Sitä olisi myös vaikeaa perustella, kun otetaan huomioon toimivaltaisten viranomaisten (kiistaton) oikeus sulkea pois kaikki alihankinnan muodot (oikeus perustuu selkeästi 4 artiklan 7 kohdan ensimmäisen virkkeen ilmaisuun ”on ilmettävä – –, onko alihankinta mahdollinen”).

46.

Lopuksi tulkintaani tukee asetuksen N:o 1370/2007 lainsäädäntöhistoria. Asetuksen 4 artiklan 7 kohdan toinen virke pohjautuu Euroopan parlamentin toisessa käsittelyssä tekemään tarkistukseen. ( 35 ) Euroopan parlamentin liikenne- ja matkailuvaliokunta perusteli sitä seuraavasti: ”Jos ajoneuvojen ja työntekijöiden käyttäminen sälytetään alihankkijoille, jotka voivat puolestaan turvautua itse alihankkijoihin, on vaarana, että nykyisiin sosiaalisiin standardeihin ja laatustandardeihin kohdistuu kielteisiä vaikutuksia. Tätä kyetään hillitsemään vain siten, että alihankintaan turvautuessa yritys, jolle julkisen palvelun sopimus on uskottu, hoitaa itse olennaisen osan julkisista henkilöliikennepalveluista – –.” ( 36 ) Vaikuttaa selvältä, että hankintailmoituksella, jossa valittu julkisen liikenteen harjoittaja velvoitetaan hoitamaan itse enemmän kuin ”suurta osaa” julkisista henkilöliikennepalveluista – tai hoitamaan ne täysimääräisesti – ei voida haitata tämän tavoitteen saavuttamista.

47.

Tätä taustaa vasten päättelen, että pääasian kaltaisessa tilanteessa hankintaviranomainen ei riko asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 7 kohdan toiseen virkkeeseen sisältyvää vaatimusta, jos se toteaa hankintailmoituksessa, että valittu tarjoaja voi järjestää alihankintana enintään 30 prosenttia sille julkisia palveluhankintoja koskevalla sopimuksella tehtäväksi annetuista linja-autojen julkisista henkilöliikennepalveluista (aikataulun mukaisina kilometreinä mitattuna).

48.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Vergabekammer Südbayernin esittämiin kysymyksiin seuraavasti: