1. 

Hof van Beroep te Antwerpenin (Antwerpenin ylioikeus) käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä esittämät kysymykset eivät ensi näkemältä vaikuta laajoilta, mutta tosiasiassa niissä on kyse vaikeista oikeudellisista ongelmista. Vaikka ne lähtökohtaisesti liittyvät ainoastaan sellaisten kansallisten sääntöjen (käsiteltävässä asiassa Belgian sääntöjen), jotka koskevat asian hävinneen asianosaisen korvattavaksi kuuluvia tiettyjä oikeudenkäyntiin liittyviä kuluja, unionin oikeuden mukaisuuteen, niiden johdosta on pohdittava laajemmin myös unionin oikeuden vaikutusta jäsenvaltioiden siviiliprosessilakeihin.

2. 

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilykset liittyvät Belgian järjestelmän (lain ja kassaatiotuomioistuimen oikeuskäytännön) soveltamiseen asianajajan palkkioihin ja asiantuntijakuluihin teollis- ja tekijänoikeuksien suojaa koskevassa oikeudenkäynnissä. Koska direktiivi 2004/48/EY ( 2 ) sisältää erityisen säännöksen oikeudenkäyntikuluista, sitä on lähtökohtaisesti noudatettava jokaisen jäsenvaltion menettelysäännöissä. Ongelmana on siviiliprosessilain ja Belgian Hof van Cassatien (kassaatiotuomioistuin) oikeuskäytännön, joita molempia sovelletaan yleisesti kaikentyyppisiin oikeusmenettelyihin, yhteensovittaminen sellaisen unionin oikeuden alakohtaisen säännöksen kanssa, joka koskee erityisesti teollis- ja tekijänoikeuksien alan tuomioistuinmenettelyjä, jos tällainen yhteensovittaminen on ylipäänsä mahdollista.

3. 

Joillakin direktiiveillä, kuten käsiteltävällä direktiivillä, jolla unionin tuomioistuimelle annetaan toimivalta asiassa, joka muussa tapauksessa kuuluisi jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, pyritään yhdenmukaistamaan tiettyjä jäsenvaltioiden menettelysääntöjä. Näiden direktiivien soveltamisala on loogisesti rajattu koskemaan vain tiettyä yhtä tai useampaa alaa (esim. teollis- ja tekijänoikeudet, kilpailun suojelu, ympäristö, kuluttajansuoja). Alakohtaisten menettelysääntöjen, jotka eivät aina ole keskenään johdonmukaisia ja jotka on sisällytettävä osaksi kansallista oikeusjärjestystä, yleistyminen voi johtaa epätoivotusti niiden maiden prosessioikeuden pirstaloitumiseen, joissa on useiden vuosien ajan ansiokkaasti pyritty kodifioimaan lainsäädäntöä antamalla yleisiä prosessilakeja, joilla korvataan useat erilliset menettelysäännöt yhdellä ainoalla säännöstöllä.

4. 

Käsiteltävässä riita-asiassa on kyse ensinnäkin niiden voittaneen asianosaisen asianajajan palkkiosummien määrittämisestä, jotka hävinneen asianosaisen on korvattava, Belgian lainsäädännön ja siinä asetetun enimmäismäärän näkökulmasta. Toiseksi asiantuntijakulujen osalta kyse ei niinkään ole niiden määrän määrittämisestä vaan varsinaisen maksuvelvollisuuden syntymisestä, kun otetaan huomioon Hof van Cassatien (kassaatiotuomioistuin) aiheesta antama oikeuskäytäntö. Epäilystä on siitä, ovatko kyseisen enimmäismäärän asettaminen ja kansallinen oikeuskäytäntö sopusoinnussa direktiivin 14 artiklan kanssa.

5. 

Ennakkoratkaisupyyntö mahdollistaa sen selvittämisen, onko jäsenvaltioilla tietty harkintavalta, kun ne säätävät hävinneen asianosaisen maksettavaksi kuuluvien oikeudenkäyntikulujen korvaamisjärjestelmästä, jossa korvattaville oikeudenkäyntikuluille joko asetetaan enimmäismäärät tai suljetaan kokonaan pois niiden korvaaminen, kun tuomioistuinmenettelyt kuuluvat molemmissa tapauksissa direktiivin soveltamisalaan.

6.

Direktiivin johdanto-osan 4, 5, 10 ja 26 perustelukappaleessa säädetään seuraavaa:

– –

– –

7.

Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tämä direktiivi koskee teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi tarvittavia toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja. Tässä direktiivissä käsite teollis- ja tekijänoikeudet käsittää myös teollisoikeudet.”

8.

Direktiivin 3 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden ”yleisestä velvoitteesta”, joka koskee II luvussa säänneltyjä ”toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja”, seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä tarvittavat toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot tässä direktiivissä tarkoitettujen teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi. Näiden toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on oltava oikeudenmukaisia ja tasapuolisia, ne eivät saa olla liian monimutkaisia tai kalliita eivätkä ne saa sisältää kohtuuttomia määräaikoja tai johtaa aiheettomiin viivytyksiin.

2.   Näiden toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on myös oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia, ja niitä on sovellettava siten, että vältetään luomasta esteitä lailliselle kaupankäynnille ja säädetään takeista niiden väärinkäytön estämiseksi.”

9.

Direktiivin II luvun 6 jaksoon, joka koskee vahingonkorvauksia ja oikeudenkäyntikuluja, sisältyvät 13 ja 14 artikla, joissa säädetään seuraavaa:

”13 artikla

– –

1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset oikeusviranomaiset määräävät vahingon kärsineen osapuolen hakemuksesta loukkaajan, joka tiesi tai jolla oli riittävät perusteet tietää ryhtyneensä loukkaavaan tekoon, maksamaan oikeudenhaltijalle vahingonkorvauksen, joka vastaa tälle loukkauksen johdosta koitunutta toisasiallista vahinkoa.

Määrittäessään vahingonkorvauksen oikeusviranomaisten on:

2.   Jos oikeudenloukkaaja ei ole tietoisesti ryhtynyt loukkaavaan tekoon tai ryhtyi loukkaavaan tekoon ilman, että hänellä oli riittävät perusteet tietää ryhtyvänsä siihen, jäsenvaltiot voivat säätää, että oikeusviranomaiset voivat määrätä voitot perittäviksi takaisin tai maksettavaksi vahingonkorvauksen, joka voi olla ennalta määrätty.

14 artikla

– –

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kohtuulliset ja oikeasuhteiset oikeudenkäyntikulut ja muut oikeudenkäynnin voittaneelle osapuolelle aiheutuneet kulut kuuluvat yleensä oikeudenkäynnin hävinneen maksettaviksi, jollei se ole kohtuutonta.”

10.

Belgian siviiliprosessilain (Gerechtelijk Wetboek), joka on annettu 10.10.1967, 827 §:n 1 momentissa säädetään, että kanteesta luopuminen johtaa aina luopuvan asianosaisen velvollisuuteen maksaa oikeudenkäyntikulut.

11.

Siviiliprosessilain 1017 §:ssä säädetään, että ellei erityislaissa toisin säädetä, lopullisessa tuomioistuinratkaisussa tuomitaan hävinnyt asianosainen maksamaan oikeudenkäyntikulut, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tuomioistuinratkaisussa mahdollisesti vahvistetun asianosaisten keskinäisen sopimuksen soveltamista.

12.

Siviiliprosessilain 1018 §:n 4 ja 6 momentin mukaan oikeudenkäyntikuluihin kuuluvat

13.

Siviiliprosessilain 1022 §:n mukaan oikeudenkäyntikorvaus on kiinteämääräinen korvaus voittaneen asianosaisen asianajajan palkkioista ja asianajokuluista.

Ministerineuvostossa tehdyllä kuninkaan päätöksellä vahvistetaan oikeudenkäyntikorvauksen vähimmäis- ja enimmäismäärät, jotka perustuvat asian luonteeseen ja oikeusriidan merkittävyyteen.

Tuomioistuin voi jonkin asianosaisen pyynnöstä erityisin syin perustellulla päätöksellä pienentää tai suurentaa korvausta kuninkaan päätöksessä asetettujen enimmäis- ja vähimmäismäärien rajoissa. Päätöksessään tuomioistuin ottaa huomioon

Mitään asianosaista ei voida velvoittaa maksamaan toiselle asianosaiselle oikeudenkäyntikorvausta suurempaa korvausta asianajajan käytöstä.

14.

Oikeudenkäyntikorvauksen suuruuden vahvistamisesta 26.10.2007 tehdyssä kuninkaan päätöksessä (Koninklijk Besluit tot vaststelling van het tarief van de rechtsplegingsvergoeding, jäljempänä kuninkaan päätös) täsmennettiin tariffit, joiden perusteella määritettiin siviiliprosessilain 1022 §:ssä tarkoitetut oikeudenkäyntikorvauksen vähimmäis- ja enimmäismäärät. Kuninkaan päätöksen 2 §:n mukaan päätöksen 4 §:ssa tarkoitettuja tilanteita lukuun ottamatta oikeudenkäyntikorvaukset oikeusriidoissa, jotka koskevat rahassa arvioitavia vaatimuksia, vahvistetaan seuraavasti:

Kuninkaan päätöksen 3 §:n mukaan oikeusriidoissa, joiden kohdetta ei voida arvioida rahassa, oikeudenkäyntikorvauksen viitemäärä on 1200 euroa, jolloin vähimmäismäärä on 75 euroa ja enimmäismäärä 10000 euroa.

Kuninkaan päätöksen 8 §:ssä säädetään edellä mainittujen määrien ajantasaistamisesta.

15.

United Video Properties, Inc. (jäljempänä UVP) oli tilausmedian jakelujärjestelmässä palvelimelle tapahtuvaa datan tallentamista koskevan 27.3.2008 myönnetyn eurooppapatentin EP 1327209 haltija. UVP katsoi, että Telenet NV (jäljempänä Telenet) oli loukannut sen kyseistä patenttioikeutta, ja nosti 7.6.2011 kanteen tätä yhtiötä vastaan. Se vaati lähinnä, että Telenetin todetaan loukanneen sen patenttioikeutta ja että se määrätään lopettamaan suorat ja välilliset patenttiloukkaukset. UVP vaati myös, että Telenet velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

16.

Telenetin esitettyä vastakanteensa Rechtbank van Koophandel te Antwerpenin (Antwerpenin kauppatuomioistuin) puheenjohtajan sijainen julisti 3.4.2012 antamallaan määräyksellä patentin EP 1327209 belgialaisen osan mitättömäksi, koska se ei täyttänyt uutuusvaatimusta, ja velvoitti UVP:n maksamaan yhteensä 11000 euron suuruiset oikeudenkäyntikulut. UVP teki 27.8.2012 tästä määräyksestä valituksen Hof van Beroep te Antwerpeniin (Antwerpenin ylioikeus).

17.

UVP oli samanaikaisesti nostanut kyseisen patentin englantilaista osaa koskevan kanteen Virgin Media -yritystä (joka ei liity pääasiaan) vastaan. High Court of Justice (England & Wales) (alioikeus, Lontoo) julisti 14.7.2014 patentin mitättömäksi keksinnöllisyyden puuttumisen perusteella. Mainittujen kahden ratkaisun johdosta UVP päätti luopua valituksestaan 14.8.2014 esittämällään kirjelmällä, jonka se vahvisti myöhemmällä 24.10.2014 esittämällään kirjelmällä.

18.

UVP:n luovuttua valituksestaan Telenet vaati Hof van Beroep te Antwerpenia (Antwerpenin ylioikeus) hyväksymään luopumisen ja toteamaan,

19.

Telenet väittää sille kuuluvasta oikeudenkäyntikulujen korvauksesta, joka on pääasian ainoa kohde, että Belgian oikeuden mukaan hävinnyt asianosainen on velvollinen maksamaan oikeudenkäyntikulut. Kuninkaan päätöksessä asetetaan kuitenkin oikeudenkäynnin hävinneen asianosaisen korvattavaksi kuuluville asianajokuluille enimmäismäärät, joita ei voida ylittää, mikä on Telenetin mukaan ristiriidassa direktiivin 14 artiklan kanssa.

20.

Telenetin mukaan Hof van Cassatien (kassaatiotuomioistuin) oikeuskäytännössä vahvistetaan, että teknisen asiantuntija-avun kulut, jotka eivät kuulu 21.4.2007 annetun lain tai kuninkaan päätöksen soveltamisalaan, voidaan korvata ainoastaan, jos oikeudenkäynnin hävinneen asianosaisen tuottamus todetaan, mikä sekin on ristiriidassa direktiivin 14 artiklan kanssa.

21.

Tällaisessa tilanteessa Hof van Beroep te Antwerpen (Antwerpenin ylioikeus) esittää 26.1.2015 antamallaan välipäätöksellä seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

22.

UVP ei ota kantaa ennakkoratkaisukysymykseen muuten kuin väittämällä, että kyseessä on komission ja Belgian hallituksen välinen riita direktiivin asianmukaisesta täytäntöönpanosta.

23.

Telenet väittää, että koska se on voittanut direktiivin soveltamisalaa koskevan oikeudenkäynnin, on sovellettava direktiivin 14 artiklaa, jonka mukaan asian hävinneen asianosaisen on korvattava sille pääasiassa syntyneet kohtuulliset ja oikeasuhteiset oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan.

24.

Telenetin mukaan käsitteet ”kohtuulliset ja oikeasuhteiset oikeudenkäyntikulut” ja ”[jollei se ole] kohtuutonta” ovat unionin oikeuden itsenäisiä käsitteitä, joita on tulkittava yhdenmukaisesti koko unionissa. Toisenlainen tulkinta olisi vastoin direktiivin tavoitetta, kuten todetaan tuomiossa Realchemie Nederland ( 3 ) vahvistetussa oikeuskäytännössä.

25.

Telenet katsoo, ettei direktiivin keskeinen tavoite toteudu, jos tuomioistuimet, käsiteltävässä asiassa Belgian tuomioistuin, eivät suojele riittävällä tavalla immateriaalioikeuksien haltijoita, vaan oikeudenkäynnin voittanut asianosainen voi saada hävinneeltä asianosaiselta korvauksena ainoastaan pienen osan asianajajan palkkioista.

26.

Perustellakseen väitettään siitä, ettei taloudellista ylärajaa voida laillisesti asettaa, jos sellaista ei ole direktiivissä asetettu, Telenet tukeutuu analogisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja tarkemmin sanottuna tuomioon McDonagh. ( 4 ) Telenetin mukaan 11000 euron enimmäismäärä ei voi olla kohtuullisuuden ja oikeasuhteisuuden käsitteiden mukainen, sillä ne ovat luonteeltaan suhteellisia. Direktiivin 14 artikla estää näin ollen enimmäismäärän asettamisen voittaneen asianosaisen saamalle korvaukselle.

27.

Telenet viittaa tuomioon Marshall ja tuomioon VTB-VAB ja Galatea ( 5 ) tukeakseen väitettään siitä, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön vastainen on sellainen kansallinen lainsäädäntö, joka on laadittu absoluuttisin ja periaatteellisin sanamuodoin ja jossa ei voida ottaa huomioon tapauskohtaisia olosuhteita, kun direktiiveissä ei ole säädetty asiasta yhtä joustamattomasti.

28.

Komission mukaan direktiivin 14 artikla on muotoiltu hyvin yleisesti. Siinä käytetään yleistä sanamuotoa ja otetaan käyttöön sääntö, jossa sallitaan kohtuusyistä tehdyt poikkeukset, mikä tarkoittaa, että jäsenvaltioilla on laaja harkintavalta saattaessaan säännöstä osaksi kansallista lainsäädäntöään.

29.

Komission mukaan 14 artiklaa on tarkasteltava direktiivin yleisen tarkoituksen (johdanto-osan kymmenes perustelukappale) ja tuomion Realchemie Nederland ( 6 ) valossa, jotta voidaan taata tehokas immateriaalioikeuksien suoja. ( 7 ) Lisäksi on otettava huomioon seuraavat seikat:

30.

Komission mukaan direktiivin 14 artikla ei estä Belgiassa käytössä olevan kaltaista järjestelmää, jossa asianajokulut määritetään kiinteämääräisinä. Tällaisen järjestelmän käyttöönotto kuuluu jäsenvaltioiden harkintavaltaan, eikä mikään viittaa siihen, että direktiivin 14 artiklassa tai muussakaan artiklassa rajoitettaisiin tätä harkintavaltaa. Komission mukaan järjestelmä tarjoaa hyvään lainkäyttöön ja erityisesti oikeusvarmuuteen ja ennakoitavuuteen liittyviä etuja. Epätietoisuus oikeudenkäynnissä maksettavaksi tulevista tai takaisinperittävistä kuluista voi haitata asian vireillepanoa oikeudessa. Varoittava vaikutus voisi kohdistua myös immateriaalioikeuksien haltijoihin. Jos sääntönä olisi, että kaikki oikeudenkäyntikulut voidaan periä takaisin, asianosaisille voisi aiheutua erittäin vakavia taloudellisia seuraamuksia, jos ne häviävät asiansa. Tämä voisi estää niitä panemasta asiaa vireille tuomioistuimessa.

31.

Belgian hallitus mainitsee aluksi direktiivin tavoitteet, jotka on vahvistettu sen johdanto-osan 10 ja 11 perustelukappaleessa, ja toteaa, että direktiivin keskeisenä tarkoituksena on taata oikeussuojakeinojen helpompi saatavuus immateriaalioikeuksien paremman suojan varmistamiseksi. Tämä on myös asianajajan käyttöön liittyvien palkkioiden ja kulujen korvaamisesta 21.4.2007 annetun lain ( 10 ) tavoitteena, kuten sen perusteluissa todetaan. Oikeus saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi perustuu lisäksi suoraan ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklaan.

32.

Belgian hallitus toteaa, että Belgian lainsäätäjän käyttöön ottaman sekajärjestelmän ansiosta on mahdollista taata taloudellisen riskin tietty ennustettavuus siinä tapauksessa, että asianosainen häviää asiansa, mikä paitsi edistää oikeussuojakeinojen saatavuutta myös suojelee asianosaista silloin, kun vastapuolen oikeudenkäyntikulut eivät ole kohtuulliset ja oikeasuhteiset. Sen mukaan kansallisen lainsäädännön antamista ennen kuultiin Belgian asianajajayhdistyksiä, jotka antoivat siitä myönteisen lausuntonsa ja jotka tuntevat parhaiten keskimääräiset asianajan palkkiot oikeusmenettelyissä, myös immateriaalioikeusriitoja koskevissa menettelyissä.

33.

Alankomaiden hallitus tukeutuu siihen, että komission alkuperäisessä ehdotuksessa ( 11 ) mainittiin nimenomaisesti asianajajan palkkiot mutta lopullisessa tekstissä ei, ja väittää, että direktiivissä annetaan jäsenvaltioille vapaus päättää siitä, kuuluvatko asianajokustannukset niihin kustannuksiin, jotka asian hävinneen asianosaisen on korvattava. Väitteensä tueksi se viittaa myös TRIPS-sopimuksen 45 artiklan 2 kohtaan, johon direktiivi perustuu. ( 12 )

34.

Alankomaiden hallitus viittaa vapauteen valita menetelmä, jonka mukaisesti korvattavat oikeudenkäyntikulut määritetään, ja väittää, että täsmennyksen puuttuessa jäsenvaltioilla on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan laaja harkintavalta valitessaan keinoja, joilla taataan tietyn säännöksen täysi vaikutus.

35.

Alankomaiden hallitus korostaa myös, ettei tämä laaja harkintavalta ole sattumaa, vaan se on nimenomaisesti myönnetty direktiivissä. Tästä on osoituksena ensinnäkin 14 artiklan yleinen ja joustava sanamuoto ja toiseksi ristiriita direktiiviehdotuksessa ( 13 ) käytettyjen ilmaisujen ja lopullisen direktiivin sanamuodon välillä, sillä jälkimmäiseen lisättiin ilmaisu ”yleensä” ja siitä poistettiin asianajajan palkkioita koskeva nimenomainen viittaus. Näiden muutosten yhteydessä otettiin sen mukaan huomioon jäsenvaltioiden sääntelyjen huomattavat eroavaisuudet ja se, että jäsenvaltiot määräävät lähtökohtaisesti itse prosessioikeudestaan.

36.

Jäsenvaltiot voivat siis vapaasti määrittää kohtuulliset ja oikeasuhteiset asianajokustannukset ja niiden korvaustavan joko vahvistamalla kiinteän summan tai muulla tapaa, mutta niiden on aina taattava direktiivin 14 artiklan täysi vaikutus.

37.

Mainitulla artiklalla on tarkoitus varmistaa, etteivät asianosaiset jätä käyttämättä oikeuksiaan. Asianajokustannukset muodostavat kuluista suurimman osan, jonka suuruutta on kuitenkin vaikein ennakoida, joten ne voivat tässä mielessä olla esteenä oikeussuojakeinojen käytölle. Kiinteiden korvausten järjestelmä lisää taloudellisen riskin ennustettavuutta ja läpinäkyvyyttä ja poistaa näin oikeussuojakeinojen käyttöön liittyvän huomattavan esteen. Se täyttää lisäksi direktiivin 3 artiklaan sisältyvän yleisen vaatimuksen, jonka mukaan toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot teollis- ja tekijänoikeuksien suojaamiseksi eivät saa olla liian monimutkaisia tai kalliita. Kiinteän tariffin avulla voidaan muodostaa objektiivinen enimmäismäärä, jonka ylittävät kustannukset eivät enää täytä edellä mainittua vaatimusta.

38.

Alankomaiden hallitus viittaa vielä direktiivin johdanto-osan 17 perustelukappaleeseen ja väittää, että kohtuullisuutta ja oikeasuhteisuutta on arvioitava kunkin yksittäistapauksen konkreettisten olosuhteiden näkökulmasta. Direktiivin 14 artikla ei estä asianajajan palkkioita koskevan enimmäismäärän asettamista, kunhan kyseisen tariffin avulla voidaan laskea kohtuulliset ja oikeasuhteiset oikeudenkäyntikulut.

39.

Alankomaiden hallituksen mukaan direktiivin 14 artikla ei siis estä laissa tai jollain muulla tavalla vahvistettua kiinteiden tariffien järjestelmää, jonka mukaisesti määritetään korvattavat asianajajan palkkiot, jos nämä tariffit ovat asian erityispiirteiden näkökulmasta kohtuullisten ja oikeasuhteisten oikeudenkäyntikulujen mukaiset.

40.

Puolan hallituksen mukaan direktiivin 14 artiklassa ei edellytetä, että hävinnyt asianosainen maksaisi kaikki voittaneen asianosaisen oikeudenkäyntikulut, vaan ainoastaan kohtuulliset ja oikeasuhteiset kulut. Oikeudenkäyntikulujen maksuvelvoitetta voidaan pitää kohtuullisena juuri kiinteiden tariffien määrittämisen vuoksi.

41.

Belgian järjestelmän mukaan hävinneen asianosaisen on korvattava vastapuolen kulut hyväksyttävien sosioekonomisten edellytysten mukaisesti. Lisäksi se estää voittanutta asianosaista sisällyttämästä kuluihin keinotekoisia tai perusteettomia kuluja joko käyttämällä toisen asianosaisen taloudellisiin resursseihin verrattuna suhteettomasti varoja tai toimimalla vilpillisessä mielessä siten, että se pyrkii saattamaan hävinneen asianosaisen vastuulle sekä tämän vaatimusten hylkäämisestä aiheutuneet kielteiset vaikutukset että myös keinotekoisia kustannuksia.

42.

Direktiivin 14 artiklan tavoitteena on Puolan hallituksen mukaan ehkäistä se, että ne, joiden teollis- ja tekijänoikeuksia on loukattu, jättävät ryhtymättä oikeuksiensa turvaamiseksi käytävään oikeudelliseen menettelyyn. Belgian järjestelmässä asianosainen pystyy ennakoimaan sille korvattavat tai sen maksettavaksi tulevat oikeudenkäyntikulut. Tariffin määrittämisen ansiosta kulut ovat siis ennakoitavissa ja asianosaiset voivat vapaasti päättää, lähtevätkö ne puolustamaan oikeuksiaan.

43.

UVP ja Puolan hallitus eivät kummatkaan ole esittäneet huomautuksia toisesta kysymyksestä.

44.

Telenet katsoo, että Belgian oikeuskäytäntö (jonka nojalla hävinneen asianosaisen tuottamus on todettava, jotta se voidaan velvoittaa korvaamaan asiantuntijakulut) on ristiriidassa direktiivin 14 artiklan kanssa. Kyseisessä artiklassa ei mainita tuottamuksen toteamisen edellytystä, ja siinä tarkoitetulla kohtuullisuudella viitataan ainoastaan yleiseen sääntöön liittyvään oikaisumenetelmään eli kaikkien kohtuullisten ja oikeasuhteisten kulujen sisällyttämiseen, eikä se ole säännön lähtökohtana.

45.

Komissio katsoo, että teknisen asiantuntija-avun kulut sisältyvät 14 artiklassa tarkoitettuun oikeudenkäyntikulujen käsitteeseen ja ne voidaan korvata. Edellytys, jonka mukaan tuottamus on todettava, jotta kuluja voidaan korvata, ei ole kyseisen artiklan mukainen seuraavista syistä:

46.

Belgian hallituksen mukaan asiantuntijapalkkioihin liittyvät kulut eivät kuulu 21.4.2007 annetun lain soveltamisalaan. Belgian Hof van Cassatie (kassaatiotuomioistuin) on vahvistanut näiden kulujen korvaamisen periaatteen tiettyjen edellytysten täyttyessä: on osoitettava tuottamuksellinen toiminta, josta on aiheutunut asiantuntijakuluista ja -palkkioista koostuva vahinko, ja tuottamuksellisen teon ja teknisen avun tarpeen välillä on oltava syy-yhteys.

47.

Belgian hallituksen mukaan tässä oikeuskäytännössä sallitaan asiantuntijakulujen periminen takaisin kokonaisuudessaan siltä osin kuin ne liittyvät vahinkoon, joka hävinneen asianosaisen on korvattava sopimusperusteisen tai sopimukseen perustumattoman vastuun vuoksi. Järjestelmä on siis sopusoinnussa direktiivin 14 artiklan kanssa.

48.

Alankomaiden hallituksen mukaan hävinneen asianosaisen on korvattava asiantuntijakulut siltä osin kuin ne ovat kohtuulliset ja oikeasuhteiset. Mainitussa 14 artiklassa ei anneta mahdollisuutta suppeaan tulkintaan, jonka mukaan asiantuntijakulut korvattaisiin ainoastaan silloin, kun hävinneen asianosaisen tuottamus on todettu.

49.

Direktiivin 14 artiklaan sisältyy kaksi oikeudellista käsitettä (”oikeudenkäyntikulut” ja ”muut oikeudenkäynnin voittaneelle osapuolelle aiheutuneet kulut”), joiden yksityiskohtainen tarkastelu ei ole tarpeen ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastaamiseksi, sillä asianajajan palkkiot sisältyvät ongelmitta oikeudenkäyntikuluihin. Oikeudenkäyntikulut sisältävät määritelmänsä mukaisesti nämä palkkiot, ( 15 ) kuten käy ilmi sekä Belgian lainsäädännöstä ( 16 ) ja muiden jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä että unionin tuomioistuimen työjärjestyksestä. ( 17 )

50.

Kun voittaneen asianosaisen asianajajan palkkiot ovat kohtuulliset ja oikeasuhteiset, direktiivin 14 artiklassa säädetään yleisenä sääntönä, että ne kuuluvat hävinneen asianosaisen maksettaviksi, ”jollei se ole kohtuutonta”. Siinä otetaan käyttöön yleinen sääntö, josta voidaan poiketa muun muassa silloin, kun säännön vaikutukset ovat yksittäistapauksessa kohtuuttomat.

51.

Kohtuullisuuden ja oikeasuhteisuuden määritelmät ( 18 ) ovat siten keskeisiä sen selvittämisessä, onko oikeudenkäyntikulujen maksamiseen velvollisen asianosaisen maksettava toisen asianosaisen asianajajan palkkiot. Molempien vaatimusten on täytyttävä, jotta 14 artiklan sääntöä sovelletaan, mikä on johdonmukaista direktiivin 3 artiklan kanssa, jonka mukaan teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi tarvittavien toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on oltava ”oikeudenmukaisia, tasapuolisia ja oikeasuhteisia”.

52.

Palkkioiden kohtuullisuuden arvioinnissa on otettava ensinnäkin huomioon kohtuullisen edellytyksen käsite, johon viitataan direktiivin 14 artiklan saksankielisessä toisinnossa. ( 19 ) Kansallisessa lainsäädännössä voitaisiin ehkä pitää asianajokulujen korvaamista kohtuuttomana esimerkiksi silloin, kun asianajajan osallistuminen tiettyyn oikeudenkäyntiin on ollut tarpeetonta. Kulut, joiden korvaamista hävinneeltä asianosaiselta vaaditaan, voidaan siis rajata niihin ”välttämättömiin kustannuksiin”, joita riita-asian voittaneelle asianosaiselle on aiheutunut. ( 20 )

53.

Toiseksi on arvioitava, ovatko asianajajan palkkiot oikeasuhteisia eli onko niillä vaadittu yhteys tiettyihin muuttujiin, jotka nekin on vahvistettava kansallisessa lainsäädännössä tai tuomioistuimessa. Tekijöitä, kuten oikeusriidan kohde, kohteen arvo, esille tulleiden oikeudellisten kysymysten monitahoisuus, puolustukseen käytetty aika ja resurssit, sen asianosaisen maksukyky, joka on velvoitettu korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja muut vastaavat seikat, voidaan arvioida sen selvittämiseksi, ovatko immateriaalioikeuksien suojaa koskevan oikeusriidan voittaneen asianosaisen hävinneeltä asianosaiselta korvattavaksi vaatimat asianajajan palkkiot asianmukaiset (oikeasuhteiset) näihin tekijöihin nähden.

54.

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole lausunut Telenetin etuja puolustaneen asianajajan palkkioiden kohtuullisuudesta ja oikeasuhteisuudesta. Tämän arviointi kuuluu ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimeen yksinomaiseen toimivaltaan, eikä unionin tuomioistuin voi korvata sen arviointia omalla arvioinnillaan. Ennakkoratkaisupyyntöön on siis vastattava siten, ettei puututa asiaa käsittelevän kansallisen tuomioistuimen arvioon siitä, onko Telenetin asianajokuluina vaatima 185462,55 euron summa kohtuullinen ja oikeasuhteinen ratkaistun riita-asian olosuhteisiin nähden. Jos se toteaa näin olevan, sen on vielä pohdittava, onko kyseisen summan palauttaminen kohtuullisuuden vaatimuksen mukaista, minkä se voi siis tehdä vapaasti. Nämä arvioinnit eivät liity päätökseen siitä, onko enimmäismäärä, jota käsittelen jäljempänä, pätevä unionin oikeuden näkökulmasta.

55.

Sen paremmin direktiiviä kokonaisuudessaan kuin 14 artiklaakaan ei voida tulkita ottamatta huomioon unionin oikeusjärjestyksen perustana olevia arvoja ja periaatteita, joihin kuuluvat sekä oikeusvarmuus että oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan oikeusturvan saatavuuden näkökulmasta.

56.

Vaikka joissakin huomautuksissa, erityisesti Belgian hallituksen huomautuksissa, vedottiin jäsenvaltioiden menettelylliseen itsemääräämisoikeuteen, direktiivin 14 artiklan tulkinnassa on otettava huomioon teleologinen merkitys: direktiivin tavoitteena on lähentää jäsenvaltioiden lainsäädäntöjä, jotta voidaan varmistaa immateriaalioikeuksien suojan korkea, yhdenvertainen ja yhdenmukainen taso sisämarkkinoilla. Jäsenvaltioiden on tämän tavoitteen mukaisesti määritettävä täsmälliset toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot immateriaalioikeuksien suojaamiseksi, kuitenkin direktiivissä vahvistettuja oikeussääntöjä noudattaen.

57.

Näistä oikeussäännöistä korostuu eräs seikka, jonka merkitystä ei myöskään pidä ohittaa: ne menettelyt ja oikeussuojakeinot, joita jäsenvaltioiden on otettava käyttöön tässä yhteydessä, eivät saa olla ”liian monimutkaisia tai kalliita” (direktiivin 3 artiklan 1 kohta). Näin ollen niihin liittyvistä oikeusmenettelyistä aiheutuvat kulut eivät voi olla asianosaisille kohtuuttoman kalliita. ( 21 )

58.

Systemaattisesti tarkasteltuna vahingonkorvaukset ja oikeudenkäyntikulut kuuluvat direktiivin samaan, kuudenteen jaksoon. Vaikka sen johdanto-osan 26 perustelukappaleessa, joka koskee loukkauksesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista, ei viitata oikeudenkäyntikuluihin, näiden käsitteiden sijainnin perusteella ne voidaan kuitenkin luokitella yhdeksi tekijäksi, joka direktiivissä otetaan huomioon immateriaalioikeuksien haltijoille määritettävän vahingonkorvauksen yhteydessä. Se on kuitenkin tehty ottamalla käyttöön pelkkä yleinen sääntö, josta voidaan poiketa ja jonka soveltamisen edellytykseksi on asetettu tiettyjä tekijöitä, jotka ovat vahingonkorvausjärjestelmästä erillisiä.

59.

Unionin tuomioistuin on lausunut immateriaalioikeuksien suojaa koskevissa oikeudenkäynneissä aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista tuomiossa Realchemie Nederland ( 22 ) ja tuomiossa Diageo Brands. ( 23 ) Näistä tuomioista ja etenkin tuomion Realchemie Nederland ( 24 ) 49 kohdasta voidaan päätellä, että direktiivin 14 artikla on täydentää immateriaalioikeuksien haltijan oikeutta saada korvaus aiheutuneesta vahingosta kokonaisuudessaan. Unionin tuomioistuin korostaa vielä, että direktiivin 14 artiklan tarkoituksena on vahvistaa immateriaalioikeuksien suojan tasoa ehkäisemällä se, että ne, joiden oikeuksia on loukattu, jättävät ryhtymättä oikeuksiensa turvaamiseksi käytävään oikeudelliseen menettelyyn.

60.

Tuomiossa Realchemie Nederland unionin tuomioistuin ei kuitenkaan lausunut oikeudenkäyntikulujen kohtuullisuudesta tai oikeasuhteisuudesta, koska niistä ei ollut kyse taustalla olleessa ennakkoratkaisupyynnössä. ( 25 ) Vielä ei siis ole käsitelty 14 artiklan tulkintaa ja soveltamisalaa, joista on kyse käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä.

61.

Oikeuskäytännössä vahvistettu oikeusvarmuuden periaate liittyy tuomioistuinmenettelyssä annettavan vastauksen ennakoitavuuteen. Unionin tuomioistuin on todennut useaan otteeseen, että ”unionin lainsäädännön on oltava yksiselitteistä ja yksityisten on voitava ennakoida sen soveltaminen ja – – oikeusvarmuuden pakottavaa vaatimusta on sovellettava erityisen ankarasti silloin, kun kyse on sääntelystä, josta saattaa aiheutua taloudellisia seurauksia, jotta asianomaisten olisi mahdollista täsmällisesti tuntea tällä sääntelyllä heille asetettujen velvollisuuksien laajuus”. ( 26 )

62.

Tästä direktiivin 14 artiklan asianmukaista tulkintaa tukevasta periaatteesta seuraa, että jäsenvaltioiden on edistettävä mekanismeja, joilla lisätään oikeudenkäyntikulujen ennakoitavuutta. Tuomiossa komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, ( 27 ) jossa unionin tuomioistuin tarkasteli kulusuojamääräystä koskevaa Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädäntöä, se korosti tarvetta taata sekä tuomioistuinmenettelyn kulujen korvaamisvelvollisuuden että niiden määrän kohtuullinen ennustettavuus.

63.

Ei ole yllättävää, että tietyt kirjallisia huomautuksia esittäneet osapuolet ovat huomauttaneet, että ennakoitavuus ja oikeusvarmuus ovat keskeisiä tekijöitä oikeudenkäyntikulujen määrän määrittämisessä. Asiaa vireille pantaessa yksi ratkaisevista tekijöistä on oikeudenkäynnistä aiheutuvat kulut ja ennakoitavissa oleva taloudellinen rasite, joka vahinkoa kärsineeseen osapuoleen kohdistuu.

64.

Tästä näkökulmasta en voi hyväksyä direktiivin 14 artiklan tulkitsemista siten, että oikeudenkäyntikuluihin on luettava kaikki asianajajan palkkiot, jotka ovat aiheutuneet voittaneelle asianosaiselle. Ehdotan sen sijaan, että a) korvattavat oikeudenkäyntikulut kattavat ainoastaan kussakin yksittäistapauksessa kohtuulliset ja oikeasuhteiset oikeudenkäyntikulut ja että b) jäsenvaltiot voivat ennakoitavuuteen liittyvistä pakottavista syistä määrittää objektiivisesti ja yleisesti korvattavan enimmäismäärän asteikolla, jollainen sisältyy riidanalaiseen Belgian lainsäädäntöön.

65.

Asianajaja–asiakas-suhdetta ei pidä sekoittaa sellaiseen suhteeseen, josta syntyy oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvollisuus. Ensimmäinen näistä on palvelua koskeva sopimussuhde, jossa asiakas ja asianajaja vahvistavat vapaasti asiakkaan asianajajalle maksaman taloudellisen vastikkeen määrän. Toinen on prosessioikeudellinen suhde, jossa hävinneen asianosaisen on korvattava voittaneelle asianosaiselle oikeudenkäynnistä aiheutuneet kulut.

66.

Nämä kaksi suhdetta eroavat olennaisella tavalla toisistaan, sillä ensimmäisessä (sopimussuhde) ratkaiseva merkitys on subjektiivisilla seikoilla ja siinä asiakas yksin päättää, hyväksyykö se asianajajan asettamat taloudelliset ehdot vai valitseeko se jonkun toisen puolustamaan itseään. Prosessioikeudellisessa suhteessa tällaista valinnanvapautta ei ole, joten on loogista soveltaa objektiivisia perusteita, ( 28 ) joiden mukaisesti korvattavien palkkioiden määrä täsmennetään tai sitä mahdollisesti muutetaan, sillä korvaamiseen velvollisella asianosaisella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa toisen asianosaisen tekemään päätökseen asianajajan valinnasta.

67.

Objektiiviset perusteet voivat määräytyä vakiomääräisten asianajokustannusten perusteella, millä edistetään myös asianosaisten prosessuaalista yhdenvertaisuutta ja vältetään se, että suotuisammassa taloudellisessa tilanteessa oleva asianosainen siirtää valinnastaan aiheutuneet kulut vastapuolen maksettavaksi. Jos asianajokulut olisi mahdollista siirtää kokonaisuudessaan vastapuolen maksettavaksi, varakkaampi osapuoli voisi käyttää valinnanmahdollisuuttaan käytännössä voimakeinona. Jos vahinkoa kärsinyt osapuoli on vaarassa joutua maksamaan vastapuolen erittäin suuret asianajokulut, se voi todeta, ettei sen kannata puolustaa oikeuksiaan oikeusteitse vaan että on turvallisempaa luopua kanteen nostamisesta. Asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate ja tehokkaita oikeussuojakeinoja koskeva oikeus, johon koko tämä keskustelu väistämättä liittyy, ( 29 ) voisivat jäädä merkityksettömiksi.

68.

On totta, että direktiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaan teollis- ja tekijänoikeuksien alaan liittyvien menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on oltava ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. Varoittava vaikutus voi kuitenkin olla kaksisuuntainen: se voi vähentää vahinkoa kärsineen osapuolen halukkuutta kanteen nostamiseen yhtäältä siksi, että asian hävitessään hän joutuisi maksamaan erittäin suuret oikeudenkäyntikulut, ja toisaalta siksi, että asian voittaessaan hän saisi korvauksena vain pienen osan hänelle aiheutuneista kuluista. Mielestäni tällaiset menettelyt ovat asianmukaisella tavalla varoittavia oikeudenkäyntikulujen näkökulmasta silloin, kun kulut lasketaan ennakoitavissa olevien ja etukäteen vahvistettujen ohjeiden mukaisesti ja objektiivisesti kohtuullisin ja oikeasuhteisin ehdoin. Hävinneen asianosaisen korvattavaksi kuuluvat asianajokulut voisivat muodostaa esteen oikeussuojakeinojen käyttämiselle (tämä seikka on siinä määrin varoittava, että menettelystä tulee direktiivin 3 artiklassa tarkoitetulla tavalla ”liian kallis”), jos niiden määrän määrittämisestä vastaisi yksinomaan voittanut asianosainen eikä mikään ulkopuolinen taho valvoisi näitä määriä.

69.

Noudattaako näitä perusteita Belgiassa käytössä olevan kaltainen järjestelmä, jossa on asetettu enimmäismäärä niille asianajajan palkkioille, jotka oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen velvoitetun asianosaisen on korvattava? Yksikään ennakkoratkaisupyynnön kohteena olevan asian osapuoli (Telenet mukaan luettuna) ei ole väittänyt, että absoluuttiset rajoitukset sinänsä rikkoisivat direktiivin 14 artiklaa, ( 30 ) ja olen tästä samaa mieltä. ( 31 ) Komissio katsoo nimenomaisesti, ettei kyseisessä säännöksessä suljeta pois kiinteämääräisten korvausten järjestelmiä, sillä niiden käyttöönotto kuuluu jäsenvaltioiden harkintavaltaan. Alankomaat toteaa huomautuksissaan samansuuntaisesti, että direktiivin 14 artiklaan sisältyvät ilmaisut ”kohtuulliset ja oikeasuhteiset” ja ”jollei se ole kohtuutonta” ovat niin laajoja, että ne antavat jäsenvaltioille valinnanvapauden.

70.

Belgian kuningaskunta puoltaa jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaatteen soveltamista. Kuten edellä totesin, olen kuitenkin sitä mieltä, että koska direktiivi sisältää erityisen säännöksen, jolla pyritään yhdenmukaistamaan tiettyjä (immateriaalioikeuksien alan) oikeusriitoja koskevien oikeudenkäyntikulujen kohtelu, menettelyllisten keinojen sääntely kuuluu epäilemättä jäsenvaltioiden toimivaltaan direktiivissä asetetuissa rajoissa. ( 32 )

71.

Belgian asianajokulujen korvausjärjestelmässä, joka perustuu siihen, että hävinnyt asianosainen maksaa voittaneen asianosaisen oikeudenkäyntikulut, on vahvistettu korvausoikeuden ala- ja ylärajat oikeusriidan kohteen arvon perusteella. ( 33 ) Sen täsmällisen määrän, jonka korvaamista voidaan vaatia, vahvistaa asian ratkaiseva tuomioistuin, joka ottaa huomioon asian olosuhteet, kuitenkin mainittuja enimmäis- ja vähimmäismääriä noudattaen.

72.

Pääasiassa tuomioistuin määritti ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneiden asianajajan palkkioiden määräksi 11000 euroa, joka on enimmäismäärä kanteissa, joiden kohteen arvoa ei voida määrittää, kuten kuninkaan päätöksen 3 §:ssä säädetään. Mainittu summa on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin ne oikeudenkäyntikulut, joiden korvaamista voittanut asianosainen vaati (yli 185000 euroa). Ensivaikutelmasta huolimatta tämä seikka ei tosiasiassa ole merkityksellinen, sillä yhtäältä unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole päättää, ovatko palkkiot kohtuullisia ja oikeasuhteisia, vaan se on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä, ja toisaalta toimitettujen tietojen perusteella ei ole mahdollista päätellä, mikä olisi asianmukainen tasapainopiste.

73.

Mielestäni vastauksen antamiseksi on arvioitava Belgian järjestelmää kokonaisuudessaan niiden vakiomääräisten asianajajan palkkioiden mukaisesti, joita Belgiassa sovelletaan. Vaikka direktiivin 14 artiklassa on haluttu yhdenmukaistaa kaikkien jäsenvaltioiden immateriaalioikeuksia koskevissa menettelyissä sovellettavien oikeudenkäyntikulujen järjestelmät, siinä ei kuitenkaan pyritä yhdenmukaistamaan tai lähentämään jäsenvaltioiden asianajajan palkkioita, jotka ovat tunnetusti hyvin erilaisia. Kuninkaan päätöksen tekemisen yhteydessä otettiin huomioon Belgian ammattijärjestöjen (asianajajayhdistysten) myönteinen lausunto, minkä vuoksi on oletettava, että siinä mainitut enimmäissummat noudattavat Belgiassa sovellettavien asianajajan palkkioiden keskiarvoa. Nämä ammattijärjestöt pystyvät parhaiten vahvistamaan objektiivisesti kohtuulliset keskiarvot, joita suurempia vastapuolen asianajajan palkkioita ei voida velvoittaa korvaamaan Belgiassa.

74.

Belgian lainsäätäjän suunnittelemaa järjestelmää tukee lisäksi se, että oikeudenkäyntikulut, joiden maksamiseen asianosaiset voidaan velvoittaa, ovat ennakoitavissa jo menettelyn alusta saakka. Kuten edellä korostettiin, oikeusvarmuuden suojaaminen edellyttää varmoja tietoja (kiinteä määrä tai prosenttiosuus), joiden perusteella voidaan laskea taloudellinen riski, joka liittyy oikeudenkäynnin vireillepanoon tai siinä puolustautumiseen.

75.

Edellä esitetyn perusteella katson, ettei unionin tuomioistuin voi direktiivin 14 artiklan nojalla ”korjata” sitä Belgian lainsäätäjän ratkaisua, jonka se on ilmaissut edellä mainituissa kahdessa kansallisessa säädöksessä asettamalla asianajajan palkkioille enimmäismäärän, jonka ylittävää toisen asianosaisen asianajajan palkkioiden määrää oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen velvoitettua asianosaista ei voida velvoittaa korvaamaan. Katson, että Belgian viranomaiset ovat ottaneet käyttöön asianajajan enimmäispalkkioita (jotka hävinneen asianosaisen on korvattava) koskevan järjestelmän tarkkojen tietojen perusteella ja omien vakiomääräisten kulujensa mukaisesti siten, että huomioon on otettu muun muassa asianajotoiminnan erityistilanne Belgiassa, ja tätä toteamusta tukee kyseisten säännösten lainsäädäntöhistoria. ( 34 )

76.

Tässä järjestelmässä enimmäis- ja vähimmäismäärät on siis vahvistettu siten, että kanteissa, joissa kohteen arvo on määritetty, kussakin oikeusasteessa voidaan korvata enintään 30000 euron palkkiot, ja kanteissa, joissa kohteen arvoa ei ole määritetty, kussakin oikeusasteessa enintään 11000 euron palkkiot, mitä voitaneen kritisoida muista näkökulmista, mutta järjestelmä on kuitenkin direktiivin 14 artiklan mukainen. Järjestelmää voitaisiin epäilemättä parantaa (esimerkiksi sallimalla yksittäiset poikkeukset poikkeuksellisissa tilanteissa), mutta se ei sellaisenaan ole ristiriidassa kyseisen artiklan kanssa, jossa – kuten edellä jo totesin – otetaan käyttöön yleinen sääntö, josta voidaan poiketa, ja tukeudutaan kohtuullisuuteen ja oikeasuhteisuuteen, joiden ansiosta jäsenvaltioilla on erityinen toimintavapaus sääntelyn alalla. Kansallinen lainsäätäjä voi nähdäkseni itse määrittää muun muassa Belgian oikeuskulttuurin ja asianajotoiminnan tilanteen perusteella sen enimmäismäärän, jonka ylittävät asianajajan palkkiot eivät enää ole siinä määrin kohtuullisia, että hävinnyttä asianosaista voitaisiin vaatia korvaamaan ne.

77.

Toiseen kysymykseen vastaamisessa lähtökohdaksi on otettava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä kuvaus kansallisesta lainsäädännöstä. Sen lähtökohtana on, että ”[Belgian oikeuskäytännön] mukaan teknisen avustajan kulut voidaan määrätä korvattaviksi vain tapauksissa, joissa tuottamus todetaan (sopimusperusteisen tai sopimukseen perustumattoman vastuun nojalla)”. Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että asiantuntijakulujen (mukaan luettuina teknisen asiantuntijan tai avustajan kulut) korvaamiseen ei sovelleta asianajajan palkkioiden korvaamista koskevia voimassa olevia sääntöjä.

78.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee sitä, onko näiden kulujen korvaamista koskeva Belgian oikeuskäytäntö sopusoinnussa direktiivin 14 artiklan kanssa. Muiden osapuolten kuin Belgian hallituksen käsiteltävässä asiassa esittämien kirjallisten huomautusten mukaan oikeuskäytäntö on ristiriidassa artiklan kanssa.

79.

Ennen vastauksen antamista on tehtävä muutama täsmennys. Ensinnäkin on niin, että teknisten asiantuntijoiden ja avustajien osallistumisesta aiheutuvien kulujen käsitteeseen voidaan lukea erilaisia kuluja, jotka eivät välttämättä kuulu oikeudenkäyntikulujen käsitteeseen. Viimeksi mainittu käsite ei kata kuluja, jotka ainoastaan ”liittyvät” kanteen nostamiseen tai jotka ovat aiheutuneet ”sen yhteydessä”, vaan ainoastaan ne kulut, jotka johtuvat välittömästi ja suoraan oikeudenkäynnistä. Luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi toteuttaa oikeudenkäyntiä edeltäviä toimia tai kuulla alustavasti tiettyjä avustajia tai asiantuntijoita, eivätkä nämä kulut kuulu oikeudenkäyntikuluihin. Direktiivin johdanto-osan 26 perustelukappaleen mukaan teollis- ja tekijänoikeuksien suojaamisen yhteydessä ”tutkimuksista ja tunnistamisesta aiheutuneet kulut” kuuluvat oikeudenkäyntikuluja koskevan artiklan (14 artikla) sijasta vahingonkorvauksia koskevan artiklan (13 artikla) soveltamisalaan.

80.

Toiseksi on täsmennettävä, että Belgian siviiliprosessilaissa (1018 §:n 4 momentti) mainitaan hävinneen asianosaisen maksettavaksi kuuluvina oikeudenkäyntikuluina todistajien ja asiantuntijoiden kulut, jotka ovat aiheutuneet hyväksytyistä prosessuaalisista tutkintatoimenpiteistä. Näihin asiantuntijakuluihin ei nähtävästi sovelleta (subjektiivista) tuottamuksellisuuden vaatimusta, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa, vaan (objektiivista) sääntöä, jonka mukaan hävinnyt asianosainen maksaa voittaneen asianosaisen oikeudenkäyntikulut.

81.

On kuitenkin selvitettävä, mihin asiantuntijakustannuksiin Belgian oikeuskäytännössä tarkkaan ottaen viitataan, kun kulujen korvaaminen liitetään vahingon taustalla olevaan tuottamukseen, joka synnyttää korvausvelvollisuuden. ( 35 ) Teknisen näytön esittämisestä aiheutuvia kuluja on kahdenlaisia: a) asiantuntijoiden oikeudenkäyntiin osallistumisesta aiheutuneet kulut, joista säädetään siviiliprosessilain 1018 §:n 4 momentissa ja b) oikeudenkäynnin ulkopuoliset kulut, jotka liittyvät kanteen nostamiseen tai puolustuksen valmisteluun. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ja Belgian hallituksen esille ottamassa oikeuskäytännössä käsitellään nähdäkseni ainoastaan viimeksi mainittuja kuluja.

82.

Edellä esitettyjen varaumien vuoksi ehdottamassani vastauksessa on kaksi puolta. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille ottama kansallinen oikeuskäytäntö ei nähdäkseni ole ristiriidassa direktiivin 14 artiklan kanssa, kun korvattavaksi vaadittuja tekniseen apuun liittyviä kuluja ei voida sisällyttää oikeudenkäyntikulujen käsitteeseen niiden erityispiirteiden perusteella, kuten siksi, että ne ovat aiheutuneet oikeudenkäyntiä edeltävässä vaiheessa, tai muulla perusteella, joista joitakin käsittelin edellä. Tällaisessa tilanteessa on mahdollista, että ne voidaan korvata direktiivin 13 artiklan perusteella, sillä sen mukaan huomioon voidaan ottaa tuottamuksen käsitteeseen liittyviä seikkoja (”loukkaaja, joka tiesi tai jolla oli riittävät perusteet tietää ryhtyneensä loukkaavaan tekoon” on velvollinen korvaamaan kulut).

83.

Edellä esitetystä ehdotuksesta seuraa toisaalta, että hävinneen asianosaisen on direktiivin 14 artiklan mukaisesti vastaavasti korvattava ne maksut, jotka ovat aiheutuneet asiantuntijan osallistumisesta immateriaalioikeuksien suojaamista koskevaan oikeudenkäyntiin ja jotka ovat suorassa ja välittömässä yhteydessä kanteen nostamiseen (jos ne ovat kohtuulliset ja oikeasuhteiset ja jos korvaaminen ei ole kohtuutonta), eikä tuottamusta ole tällöin tarpeen osoittaa.

84.

Toiseen kysymykseen ehdottamani vastaus poikkeaa ensimmäiseen kysymykseen ehdottamastani vastauksesta, mikä johtuu siitä, että asiantuntijakuluihin oletettavasti sovellettavan sisäisen säännön (joka perustuu oikeuskäytäntöön) nojalla kyseisten kulujen korvaaminen voidaan sulkea pois kokonaan tai osittain immateriaalioikeuksiin liittyvissä oikeudenkäynneissä juuri tuottamusedellytyksen – jota ei sovelleta asianajajan palkkioihin – vuoksi. Näiden ”oikeudenkäyntikulujen” (kunhan ne ovat tosiasiassa luonteeltaan sellaisia) yleisen poissulkemisen, joka voi perustua tällaisissa oikeusriidoissa sovellettavaan kansalliseen oikeuskäytäntöön, johdosta kulujen oikeasuhteisuutta ja kohtuullisuutta ei myöskään voida enää arvioida tapauskohtaisesti, mikä on mielestäni ristiriidassa sekä direktiivin 14 artiklan sanamuodon että sen tavoitteen kanssa.

85.

Ehdotan edellä esitetyn perusteella, että unionin tuomioistuin vastaa esitettyihin kysymyksiin seuraavasti: