1. 

Rikkoiko Irlannin hallitus Euroopan unionin yhtiöoikeuden keskeisiä säännöksiä, kun se otti kesällä 2011 hallintaansa Irish Life and Permanent Group Holdings plc:n (jäljempänä Permanent TSB Group Holdings plc, ILPGH tai yhtiö) ja samanaikaisesti sen tytäryhtiön Irish Life and Permanent plc:n (jäljempänä Permanent TSB plc, ILP tai pankki)? Tästä on kyse High Courtin (ensimmäisen asteen tuomioistuin, Irlanti) käsiteltäväksi saatetussa riita-asiassa.

2. 

Katson jäljempänä esitetyistä syistä ja 18.2.2016 esittämässäni ratkaisuehdotuksessa Kotnik ym. ( 2 ) vahvistetun kannan mukaisesti, että direktiivillä 77/91/ETY (jäljempänä toinen direktiivi) ( 3 ) osakkeenomistajille annetut oikeudet eivät estä jäsenvaltiota toteuttamasta kiireellisiä toimenpiteitä sellaisen vaikeuksissa olevan luottolaitoksen pääomapohjan vahvistamiseksi, joka on maan talouden kulmakivi, jos maan taloudelle voisi muussa tapauksessa aiheutua vakavaa haittaa, mikä voisi puolestaan vaarantaa muiden jäsenvaltioiden talouden.

3. 

Katson tästä syystä, että käsiteltävä toimenpide toteutettiin unionin oikeuden mukaisesti. High Courtin on kuitenkin viime kädessä todennettava, että näin on tapahtunut.

4.

Toisen direktiivin 8 artiklan mukaan osakkeita ei saa antaa vastikkeesta, joka on niiden nimellisarvoa tai nimellisarvon puuttuessa kirjanpidollista vasta-arvoa pienempi.

5.

Toisen direktiivin 25 artiklan mukaan päätös pääoman korottamisesta on tehtävä yhtiökokouksessa lukuun ottamatta tilanteita, joissa valtuutus on aiemmin annettu yhtiöjärjestyksessä tai perustamiskirjassa taikka yhtiökokouksen päätöksellä kyseisessä artiklassa asetettujen edellytysten mukaisesti.

6.

Toisen direktiivin 29 artiklan 1 kohdassa säädetään, että aina kun pääomaa korotetaan vastiketta vastaan, osakkeita on tarjottava etuoikeuksin osakkeenomistajille suhteessa siihen osuuteen, jota heidän osakkeensa edustavat pääomasta. Toisen direktiivin 29 artiklan 4 kohdan mukaan merkintäetuoikeutta ei myöskään voida rajoittaa tai poistaa yhtiöjärjestyksen tai perustamiskirjan määräyksellä vaan ainoastaan yhtiökokouksen päätöksellä kyseisessä kohdassa täsmennettyjen edellytysten mukaisesti.

7.

Direktiivin 2001/24 2 artiklassa (”Määritelmät”) tervehdyttämistoimenpiteillä tarkoitetaan ”toimenpiteitä, joilla on tarkoitus säilyttää tai palauttaa ennalleen luottolaitoksen taloudellinen tilanne ja jotka voivat vaikuttaa kolmansien osapuolien olemassa oleviin oikeuksiin, mukaan lukien toimenpiteitä, joihin voi kuulua maksujen keskeyttäminen, täytäntöönpanotoimenpiteiden keskeyttäminen tai saatavien alentaminen”.

8.

Direktiivin 2001/24 3 artiklassa (”Päätös tervehdyttämistoimenpiteistä – sovellettava lainsäädäntö”) säädetään, että kotijäsenvaltion hallinnolliset tai oikeusviranomaiset ovat yksin toimivaltaisia päättämään luottolaitosta ja sen muissa jäsenvaltioissa sijaitsevia sivuliikkeitä koskevan yhden tai useamman tervehdyttämistoimenpiteen toteuttamisesta. Toimenpiteet toteutetaan kotijäsenvaltiossa sovellettavien lakien, asetusten ja menettelyjen mukaisesti, jollei toisin säädetä. Heti kun tervehdyttämistoimenpiteet tulevat voimaan jäsenvaltiossa, jossa ne toteutettiin, ne tulevat täysimääräisesti voimaan tämän jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti myös koko Euroopan unionissa ilman eri muodollisuuksia, myös muissa jäsenvaltioissa oleviin sivullisiin nähden, siinäkin tapauksessa, että niihin sovellettavissa vastaanottavan jäsenvaltion säännöksissä ei säädetä tällaisista toimenpiteistä tai että niissä säädetään toimenpiteiden toteuttaminen riippuvaksi ehdoista, jotka eivät täyty.

9.

Direktiivin 2001/24 9 artiklassa (”Likvidaatiomenettelyn aloittaminen – Ilmoittaminen muille toimivaltaisille viranomaisille”) säädetään likvidaatiomenettelyn aloittamispäätösten osalta säännöistä, jotka ovat sisällöllisesti samat kuin sen 3 artiklan säännöt.

10.

Täytäntöönpanopäätös annettiin asetuksen (EU) N:o 407/2010 ( 6 ) ja erityisesti sen 3 artiklan 3 kohdan perusteella. Sen johdanto-osan ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

11.

Täytäntöönpanopäätöksen 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Unioni myöntää Irlannille lainan, jonka määrä on enintään 22,5 miljardia euroa ja keskimääräinen erääntymisaika enintään 7 ½ vuotta.

– –

4.   Ensimmäinen erä annetaan käyttöön lainasopimuksen ja yhteisymmärryspöytäkirjan voimaantulon jälkeen. Myöhempien lainaerien ehtona on komission yhteistyössä [Euroopan keskuspankin, jäljempänä EKP] kanssa antama myönteinen neljännesvuosittainen arvio, jonka mukaan Irlanti noudattaa tämän päätöksen ja yhteisymmärryspöytäkirjan mukaisia yleisiä talouspoliittisia ehtoja.

– –

8.   Komissio päättää seuraavien erien suuruudesta ja käyttöön antamisesta. Komissio päättää osaerien suuruudesta.”

12.

Täytäntöönpanopäätöksen 2 artiklassa täsmennetään, että komissio hallinnoi Irlannille myönnettävää tukea ottaen huomioon Irlannin sitoumukset ja neuvoston suositukset ja vahvistaa tätä valvontaa koskevat yksityiskohtaiset säännöt. Täytäntöönpanopäätöksen 3 artiklassa hyväksytään Irlannin viranomaisten laatima ohjelma ja säädetään, että seuraavat erät maksetaan sillä edellytyksellä, että ohjelma on pantu täytäntöön tyydyttävästi, mikä käsittää erityisesti seuraavat toimenpiteet:

”5.   Luottamuksen palauttamiseksi rahoitusalaan Irlannin on vahvistettava pankkisektorin pääomapohjaa riittävästi, vähennettävä lainarahoitusta nopeasti ja saneerattava sektori perusteellisesti yhteisymmärryspöytäkirjassa täsmennetyllä tavalla. – – Erityisesti Irlannin on

– –

7.   Irlannin on toteutettava seuraavat toimenpiteet vuoden 2011 kuluessa yhteisymmärryspöytäkirjan määräysten mukaisesti:

– –

– –”

13.

Vuoden 2010 luottolaitosten vakauttamislakia (Credit Institutions (Stabilisation) Act 2010), sellaisena kuin se on muutettuna (jäljempänä vakauttamislaki) sovelletaan luottolaitoksiin, joille on annettu rahoitustukea. Vakauttamislaki hyväksyttiin 21.12.2010.

14.

Vakauttamislain tavoitteet täsmennetään sen 4 §:ssä. Niihin kuuluvat reagointi taloudelle ja rahoitusjärjestelmälle aiheutuviin häiriöihin sekä tietyille Irlannissa oleville luottolaitoksille ja rahoitusjärjestelmälle yleisesti aiheutuvaan uhkaan, Irlannin luottolaitosten tervehdyttäminen muun muassa ohjelman yhteydessä ja ”asianomaisen laitoksen” taloudellisen tilanteen turvaaminen tai ennallistaminen.

15.

Vakauttamislain 2 §:ssä määritellään tiettyjä vakauttamislaissa käytettyjä käsitteitä, kuten ”luottolaitos” (henkilö, joka on valtiossa hyväksytty vastaanottamaan yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntämään luottoja omaan lukuunsa) ja ”asianomainen laitos”. Asianomaisella laitoksella tarkoitetaan kyseisen pykälän a kohdan mukaan laitosta, jonka sääntömääräinen kotipaikka on Irlannissa ja joka on tai oli vakauttamislain voimaantulopäivänä luvan saanut pankki sekä jolle Minister for Finance (jäljempänä valtiovarainministeri) on myöntänyt tai myöntää rahoitustukea, ja saman pykälän f kohdan mukaan tällaisen laitoksen holdingyhtiötä.

16.

Vakauttamislain 7 §:ssä valtiovarainministeri valtuutetaan ehdottamaan High Courtille niin sanottua direction order -määräystä, jossa asianomaista laitosta kehotetaan ryhtymään tiettyyn toimenpiteeseen (määrätyn ajanjakson kuluessa) tai pidättymään tietystä toimenpiteestä (määrätyn ajanjakson aikana). Vakauttamislain 9 §:ssä säädellään direction order -määräysten antamista. Siinä säädetään seuraavaa:

17.

Vakauttamislain 11 §:n 1 momentissa säädetään, että asianomainen laitos tai mikä tahansa sen jäsenistä voi hakea High Courtilta direction order -määräyksen kumoamista. Saman pykälän 3 momentin mukaan High Court ”voi kumota direction order -määräyksen vain, jos se katsoo, että jotakin 7 §:n mukaisista vaatimuksista ei ole noudatettu, tai valtiovarainministerin 7 §:n 2 momentin mukainen lausuma oli kohtuuton tai oikeudellisesti virheellinen”. Saman pykälän 4 momentin mukaan High Court voi kumoamisen sijaan vaihtoehtoisesti muuttaa direction order -määräystä siinä tapauksessa, että on todettu jokin näistä oikeudellisista virheistä.

18.

Vakauttamislain 47 §:ssä säädetään sellaisen ehdon sisällyttämisestä direction order -määräykseen, jonka mukaan valtiovarainministeri voi käyttää asianomaisen laitoksen yhtiökokouksessa laitoksen jäsenille kuuluvia toimivaltuuksia.

19.

Vakauttamislain 52 §:n mukaan ”minkä tahansa tämän lain mukaisesti annetun määräyksen, jonka tarkoituksena on luottolaitoksen taloudellisen aseman turvaaminen tai ennallistaminen, on tarkoitus tulla voimaan [direktiivin 2001/24] ja sen täytäntöönpanemiseksi annettujen lakien mukaisesti”.

20.

Vakauttamislain 53 §:n mukaan lain säännökset ja kaikki sen nojalla annetut määräykset ovat voimassa riippumatta useiden muiden mainitussa pykälässä lueteltujen sääntöjen, kuten Irlannin yhtiölakien, vaikutuksista, jollei vakauttamislaissa toisin säädetä. Vakauttamislain 61 §:ssä säädetään lisäksi, että direction order -määräyksen antamista ei pidä tulkita sopimuksessa tarkoitetuksi laiminlyöntitilanteeksi.

21.

Ennakkoratkaisupyynnössä todetaan, että ILP on Irlantiin sijoittautunut luottolaitos. Merkityksellisenä ajanjaksona ILP omisti Irish Life -konsernin (jäljempänä Irish Life), johon kuuluivat Irish Life Assurance plc ja Irish Life Investment Managers Ltd.

22.

ILPGH on Irlannissa rekisteröity osakeyhtiö, joka perustettiin High Courtin tammikuussa 2010 hyväksymän järjestelyn yhteydessä. ( 7 ) Se oli kaikkina merkityksellisinä ajanjaksoina holdingyhtiö, joka omisti kokonaisuudessaan ILP:n. ILPGH:lla ei ollut muita varoja, eikä se ole tällä hetkellä eikä ollut myöskään merkityksellisenä ajankohtana luottolaitos.

23.

Pääasian kantajat (jäljempänä yhdessä kantajat) ovat ILPGH:n jäseniä ja osakkeenomistajia. Gerard Dowling, Padraig McManus ja Piotr Skoczylas ovat yksityisiä osakkeenomistajia. Skoczylas toimi jonkin aikaa myös ILPGH:ssa johtajana, joksi hänet valittiin ILPGH:n 20.7.2011 pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa. Scotchstone Capital Fund Limited on Skoczylasin omistama yhtiö ja ILPGH:n osakkeenomistaja.

24.

Vuodesta 2008 lähtien ILP tuli muiden irlantilaisten pankkien tavoin yhä riippuvaisemmaksi valtion ja Euroopan unionin rahoitustuesta. Kun aikaa kului eikä finanssimarkkinoiden epävakaus näiden vuosien aikana täysin rauhoittunut, Irlannin hallituksen toimet pankkien tukemiseksi eivät onnistuneet vakuuttamaan markkinoita pankkien elinkelpoisuudesta tai valtion kyvystä tukea niitä. Vuoden 2010 loppupuolella oli ilmeistä, että valtion rahoitusvakaus oli vakavasti uhattuna, mikä johtui suurelta osin valtion sitoumuksista pankkeja kohtaan. Valtio oli taannut Irish Lifeen tehdyt talletukset noin 26 miljardiin euroon saakka.

25.

Marraskuussa 2010 Irlannin valtio teki sitovia oikeudellisia sitoumuksia komissioon, EKP:hen ja IMF:ään nähden, kuten sitoumuksen elinkelpoisten irlantilaisten pankkien pääomapohjan vahvistamisesta ohjelman yhteydessä. Irlannin keskuspankki sitoutui osana ohjelmaa toteuttamaan pankkien vakavaraisuus- ja likviditeettitarkastelut sekä määrittämään pankkien pääomatarpeet näiden tulosten perusteella. Tulokset julkaistiin 31.3.2011. Irlanti sitoutui oikeudellisesti varmistamaan pankkien pääomittamisen tarkastelujen mukaisesti 31.7.2011 mennessä.

26.

Irlannin keskuspankki määräsi riippumattoman sääntelyviranomaisen ominaisuudessaan tämän jälkeen ILP:n korottamaan lakisääteistä pääomaansa 4 miljardilla eurolla. Määräys sitoi ILP:tä, eikä sitä riitautettu oikeudellisesti.

27.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että todennäköisyysarvioinnin perusteella a) vaadittua pääomaa ei olisi sen mukaan pystytty hankkimaan yksityisiltä sijoittajilta eikä b) silloisilta osakkeenomistajilta ja että c) pääomapohjan vahvistamisen epäonnistuminen määräaikaan mennessä olisi johtanut ILP:n kaatumiseen talletuspaon, toimiluvan peruuttamisen, eri velkasitoumusten takaisinmaksua koskevien vaatimusten tai maksuvalmiusavun muodossa saadun rahoituksen lakkaamisen vuoksi tai näiden mahdollisten seurausten yhteisvaikutuksen vuoksi. ILP:n kaatuminen olisi lisäksi d) todennäköisesti johtanut täydelliseen arvonmenetykseen osakkeenomistajien kannalta.

28.

High Courtin mukaan e) ILP:n kaatuminen olisi lisäksi todennäköisesti johtanut Irlannin valtion kannalta äärimmäisiin ja kielteisiin seurauksiin, joiden taustalla olisi ollut talletuspako ja siitä aiheutuvat jopa noin 26 miljardin euron suuruiset valtiontakaukseen kohdistuvat vaatimukset, muihin pankkeihin kohdistuva tartuntavaikutus, ohjelman ehtojen noudattamatta jättämisestä aiheutuva rahoituksen epääminen valtiolta kokonaan tai osittain, EUT-sopimuksen nojalla määrättävät seuraamukset tai näiden mahdollisten seurausten yhteisvaikutus. Valtiolle aiheutuvat kielteiset seuraukset olisivat todennäköisesti f) pahentaneet muiden jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin rahoitusvakauteen kohdistuvia uhkia. Valtion päätökset sijoituksista pääomapohjan vahvistamiseksi tehtiin sen oikeudellisten velvoitteiden täyttämiseksi ja valtion rahoitusjärjestelmän sekä Irlannin ja muiden Euroopan unionin kansalaisten etuja silmällä pitäen.

29.

Valtio päätti pääomittaa ILP:tä valtiovarainministerin toteuttamalla 2,3 miljardin euron suuruisella kantaosakkeiden merkinnällä, 400 miljoonan euron suuruisella ehdollisella pääomajärjestelyllä ja 1,1 miljardin euron suuruisella valmiusinvestoinnilla. Maksettava osakekohtainen hinta oli 0,06345 euroa eli 10 prosenttia alle 23.6.2011 noteeratun markkinahinnan keskikurssin. Yhteensä 2,3 miljardin euron pääomasijoituksen vastineeksi tarvittava liikkeeseen laskettavien osakkeiden lukumäärä johti siihen, että 99,2 prosenttia yhtiöstä tuli valtion omistukseen. High Courtin mukaan g) kyseisen päivän osakehinta ei ollut seurausta markkinoiden vääristymästä, toisin kuin kantajat väittivät. Osakkeen hinta oli joka tapauksessa laskenut useiden viime vuosien aikana, ja se laski dramaattisesti vakavaraisuus- ja likviditeettitarkastelujen tulosten julkistamisen jälkeen. Todennäköisyysarvioinnin perusteella tämä johtui siitä, että markkinat suhtautuivat epäillen ILP:n kykyyn saavuttaa vaadittu pääomapohja sijoittajille houkuttelevalla tavalla.

30.

Komissio antoi valtiontukisääntöjen mukaisen hyväksyntänsä ILP:n pelastamiselle ja pääomapohjan vahvistamiselle valtion pääomasijoituksella. ( 8 ) Myös toimivaltainen kansallinen viranomainen hyväksyi operaation direktiivin 2004/25/EY ( 9 ) mukaisesti.

31.

ILP:n hallitus tuki valtiovarainministerin ehdotusta, koska sen mukaan ILP:llä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa vaaditun pääomapohjan saavuttamiseksi. Ylimääräinen yhtiökokous kutsuttiin koolle tarpeellisten päätöksien hyväksymistä varten. Ylimääräisessä yhtiökokouksessa äänestäneet osakkeenomistajat eivät kuitenkaan hyväksyneet ehdotusta vaan halusivat tutkia muita keinoja hankkia vaadittu pääoma ja kehottivat hallitusta pyytämään pidennystä pääomapohjan vahvistamiselle varattuun määräaikaan.

32.

Valtiovarainministeri ja Irlannin keskuspankki eivät kumpikaan olleet halukkaita pyytämään pidennystä, koska määräajan asettajan vuoksi pidennys olisi edellyttänyt neuvoston, komission, EKP:n ja IMF:n hyväksyntää. Tästä syystä valtiovarainministeri teki 25.7.2001 hakemuksen direction order -määräystä varten vakauttamislain säännösten nojalla. Irlannin keskuspankin pääjohtaja ilmoitti tukevansa ehdotettua direction order -määräystä, sillä se todennäköisesti täyttäisi vakauttamislain tavoitteet. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja huomautti valtiovarainministerille ylimääräisen yhtiökokouksen jälkeen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän esitti eri mieltä olevien osakkeenomistajien näkemykset.

33.

Direction order -määräyksestä tehtiin ex parte -hakemus, jonka High Court hyväksyi 26.7.2011 (jäljempänä direction order -määräys), ja valtiovarainministeri hankki sillä 99,2 prosenttia ILPGH:n liikkeeseen lasketuista osakkeista. Sen vuoksi yhtiön osakkeet oli poistettava Irlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan virallisilta pörssilistoilta. Kantajat vaativat 3.8.2011 tekemällään hakemuksella High Courtia kumoamaan direction order -määräyksen vakauttamislain 11 §:n nojalla. High Court oli epävarma siitä, olivatko valtiovarainministerin ehdottamat toimenpiteet välttämättömiä vai kohtuuttomia ja oikeudellisesti virheellisiä, joten se päätti 2.12.2014 lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

34.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet kantajat, ILP, ILPGH ja Irlanti, Italian ja Kyproksen hallitukset sekä komissio. Kantajat, ILP, ILPGH, Irlanti ja komissio esittivät suullisia huomautuksia 19.4.2016 pidetyssä istunnossa.

35.

Unionin tuomioistuin on antanut useita perustavanlaatuisia ratkaisuja finanssikriisin johdosta. ( 10 ) Sen myötä on myös pantu vireille tuomioistuinmenettelyjä, jotka koskevat vaikeuksissa olevien luottolaitosten pelastamistoimenpiteiden toteuttamista. ( 11 ) Kyseiset toimenpiteet ovat yleensä edellyttäneet vastuunjakoa, jotta voidaan vähentää tarvittavan julkisen rahoitustuen määrää ja välttää spekulaatiota riskialttiilla liiketoimintapäätöksillä (ns. moraalisesti kyseenalainen käyttäytyminen). Käsiteltävässä asiassa on väitetysti kyse tällaisista toimenpiteistä.

36.

Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että toista direktiiviä sovelletaan lähtökohtaisesti ILP:n ja ILPGH:n kaltaisiin yhtiöihin ja että ILP oli talousvaikeuksissa ja velvollinen noudattamaan Irlannin keskuspankin määräystä. Kantajat kyseenalaistavat sen sijaan valtiovarainministerin toteuttamien toimenpiteiden lainmukaisuuden. Niiden mukaan olisi voitu toteuttaa vähemmän rajoittavia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi ei olisi jouduttu laiminlyömään velvollisuutta pyytää ILPGH:n yhtiökokouksen hyväksyntää, mikä niiden mukaan oli vastoin toisen direktiivin 8, 25 ja 29 artiklaa.

37.

Kantajat väittävät pääasiallisesti, että ILP on luottolaitos mutta ILPGH ei. Niiden mukaan valtiovarainministeri olisi Irlannin talouden rahoitusvakauden säilyttämiseksi voinut ja hänen olisi pitänyt rajoittaa toimenpiteet ainoastaan ILP:hen sen sijaan, että hän vaati High Courtia kohdistamaan riidanalaisten toimenpiteiden suurimman vaikutuksen ILPGH:hon. ILPGH on kantajien mukaan pelkkä holdingyhtiö, jonka osakepääoma on erillinen ILP:n osakepääomasta ja jota Irlannin keskuspankin määräys ei sitonut ja joka ei myöskään ollut vastuussa ILP:n toimista ja toimimatta jättämisistä.

38.

High Courtin esittämään ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen ei edellytä tähän väitteeseen vastaamista. Käsittelen väitettä kuitenkin vastatessani toiseen kysymykseen – joka nähdäkseni täydentää ensimmäiseen kysymykseen annettavaa vastausta –, koska siitä voi olla hyötyä High Courtille sen ratkaistessa pääasiaa. Esitän siis tämän ratkaisuehdotuksen lopussa yhteisen vastauksen molempiin kysymyksiin.

39.

Ensimmäinen kysymys on muotoiltu yleisesti siten, ettei siinä viitata vain pääasian olosuhteisiin. Päättelen tästä, että High Court pyytää unionin tuomioistuimelta ensisijaisesti vastausta periaatekysymykseen. Ensimmäisessä kysymyksessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedusteleekin nähdäkseni lähinnä, onko toisen direktiivin 8, 25 ja 29 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä, että valtio voi ottaa hallintaansa sellaisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvan julkisen osakeyhtiön, joka on järjestelmän kannalta merkittävä kyseisen jäsenvaltion taloudelle ja joka ei itse pysty täyttämään jäsenvaltion asettamia rahoituslaitosten toiminnan vakauden valvontaa koskevia lakisääteisiä vaatimuksia, ilman mainitun osakeyhtiön yhtiökokouksen suostumusta, jotta voitaisiin reagoida jäsenvaltion taloudelle ja rahoitusjärjestelmälle aiheutuviin häiriöihin sekä tietyille jäsenvaltion luottolaitoksille ja rahoitusjärjestelmälle yleisesti aiheutuvaan uhkaan ja minimoida vaara tartunnan leviämisestä muihin jäsenvaltioihin.

40.

Käsiteltävässä asiassa johtoaiheena onkin jälleen kerran se, mitkä ovat valtion valtuudet ottaa kriisiaikana hallintaansa vaikeuksissa oleva luottolaitos, joka on yksi kyseisen jäsenvaltion talouden tukipilareista. Tässä yhteydessä valtion valtuuksia rajoittavat yhtiökokoukseen kokoontuneille osakkeenomistajille unionin oikeuden – käsiteltävässä asiassa toisen direktiivin 8, 25 ja 29 artiklan – mukaan kuuluvat oikeudet estää tällainen haltuunotto.

41.

Kuten totesin tämän ratkaisuehdotuksen johdannossa, unionin tuomioistuimen olisi nähdäkseni noudatettava ratkaisuehdotuksessa Kotnik ym. ( 12 ) esittämääni lähestymistapaa. Mainitussa asiassa oli myös kyse muun muassa vaikeuksissa olevaa rahoitusalaa koskeville valtion toimenpiteille unionin yhtiöoikeudessa asetetuista rajoista, vaikka kyse olikin valtiontuesta. Käsittelen jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 44–51 kohdassa tarkemmin kyseistä asiaa ja sen samankaltaisuutta käsiteltävän asian kanssa.

42.

Muistutan kuitenkin ensiksi yhdestä perusperiaatteesta eli julkisten osakeyhtiöiden itsenäisestä oikeushenkilöllisyydestä, joka on sisämarkkinoiden ja ennen kaikkea SEUT 49 artiklan toisessa kohdassa ja SEUT 54 artiklan toisessa kohdassa määritetyn sijoittautumisvapauden kulmakivi. ( 13 ) Se, että julkinen osakeyhtiö voi olla talousvaikeuksissa, ei sinänsä riitä perusteeksi toisen direktiivin mukaisten osakkeenomistajien oikeuksien kyseenalaistamiselle. ( 14 ) Muussa tapauksessa toisen direktiivin 17 artikla ( 15 ) menettäisi merkityksensä.

43.

Tästä syystä on heti aluksi hylättävä ILP:n, ILPGH:n ja Irlannin näkemys siitä, että toisesta direktiivistä voitaisiin SEUT 65 artiklan 1 kohdan b alakohdan perusteella poiketa rahoituslaitosten toiminnan vakauden valvontaa koskevista syistä ja että tämän lisäksi unionin tuomioistuin on todennut, että kansallisen rahoitussektorin maineen säilyttäminen voi lähtökohtaisesti oikeuttaa vapaan liikkuvuuden rajoitukset. ( 16 ) Kun ala on täysin yhdenmukaistettu unionin tasolla, sitä koskevaa kansallista toimenpidettä on arvioitava suhteessa tämän yhdenmukaistamistoimen säännöksiin eikä suhteessa primaarioikeuden määräyksiin. ( 17 ) Unionin tuomioistuin on lisäksi nähtävästi jo käsitellyt vastaavaa väitettä ja hylännyt sen. ( 18 )

44.

Kuten jo täsmensin ratkaisuehdotukseni Kotnik ym. ( 19 ) 93–121 kohdassa, joihin viittaan tässä yhteydessä suurelta osin, en kuitenkaan yhdy kantajien näkemykseen siitä, että toinen direktiivi estäisi jäsenvaltiota toteuttamasta kiireellisiä toimenpiteitä säilyttääkseen rahoitusvakauden alueellaan ja minimoidakseen tartunnan leviämisen vaaran. Edellä mainitussa ratkaisuehdotuksessa esitetyistä syistä epäilen High Courtin ( 20 ) tavoin erityisesti sitä, että oikeuskäytännön, jota kutsun jäljempänä Pafitis-oikeuskäytännöksi, ( 21 ) perusteella toista direktiiviä voitaisiin tulkita kantajien puoltamalla tavalla.

45.

Kuten asiassa Kotnik ym., olisi ensinnäkin vähättelevää sanoa, että tosiseikkojen näkökulmasta Pafitis-oikeuskäytännön taustalla olleet olosuhteet poikkeaisivat huomattavan paljon parhaillaan unionin tuomioistuimen käsiteltävänä olevien asioiden tosiseikastosta. Kuten istunnossa keskusteltiin, vaikka tuomion Pafitis ym. ( 22 ) 57 kohdassa todettiin, että toista direktiiviä sovelletaan edelleen ”yksinkertaisessa tervehdyttämisjärjestelmässä” – jollaisesta oli kyse mainitussa asiassa – tuomiossa ei kuitenkaan otettu kantaa siihen, mitä tervehdyttämistoimenpiteitä on pidettävä muina kuin yksinkertaisina.

46.

Toiseksi toisen direktiivin ja erityisesti sen 25 artiklan olennaisena tarkoituksena on tosiasiassa säilyttää julkisen osakeyhtiön eri elinten välinen (ja yksittäisten osakkeenomistajien välinen) voimatasapaino erityisesti niiden välisissä ristiriitatilanteissa ( 23 ) eikä estää jäsenvaltiota toteuttamasta tällaista yhtiötä koskevia toimenpiteitä puuttuakseen sen taloudessa olevaan vakavaan häiriöön, joka voi tarttua muihin talouden toimijoihin. Direktiivissä itsessään todetaan, että jäsenvaltion voi olla välttämätöntä ottaa käyttöön lainsäädäntöä, joka on ristiriidassa yhtiökokouksen valtuuksien kanssa, jos se on tarpeen todennäköisen ja vakavan vahingon estämiseksi. ( 24 )

47.

Jälkimmäisestä syystä voidaan todeta, että – kuten Irlanti perustellusti huomautti – eurooppalainen yhteistyö ja integraatio talous- ja raha-asioissa on mennyt suurin harppauksin eteenpäin niistä ajoista, kun kyseiset tuomiot annettiin, sekä primaarilainsäädännön ( 25 ) että johdetun oikeuden ( 26 ) tasolla. Nämä ovat tärkeimmät syyt, joiden vuoksi unionin tuomioistuimen ei pitäisi noudattaa tiukasti Pafitis-oikeuskäytäntöä.

48.

Mielestäni käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat seikat eivät myöskään juurikaan eroa asian Kotnik ym. taustalla olleista seikoista.

49.

Asian Kotnik ym. tosiseikat eivät selvästikään ole rinnastettavissa pääasian tosiseikkoihin. Asiassa Kotnik ym. oli kyse sijoittajavastuutoimien (bail-in) määräämisestä osakepääoman, hybridirahoitusinstrumenttien ja huonommassa etuoikeusasemassa olevien velkainstrumenttien osalta, kun taas käsiteltävässä asiassa direction order -määräys koski muun muassa osakepääoman korottamista. Pääasiassa ILGPH:n osakepääoman huomattavan suuri korotus ja se, etteivät osakkeenomistajat pystyneet käyttämään merkintäetuoikeuksiaan, vaikuttivat kuitenkin yhdessä siten, että alkuperäiset osakkeenomistajat, joiden hallussa on tällä hetkellä alle prosentti osakkeista, menettivät vaikutusmahdollisuutensa, joka heillä muuten olisi ollut osakkeidensa johdosta, eli osakkeenomistajien oikeudet heikkenivät. Näin ollen direction order -määräys sisältää tosiasiassa vastuunjakoa koskevan toimenpiteen. ( 27 )

50.

On lisäksi totta, että asia Kotnik ym. liittyy pikemminkin valtiontukioikeuteen kuin unionin yhtiöoikeuteen. Mainitussa asiassa esittämällään viidennellä kysymyksellä Ustavno sodišče (Slovenian perustuslakituomioistuin) tiedusteli, rikkoivatko pankkialan valtiontukea koskevan komission tiedonannon ( 28 ) tietyt kohdat toisen direktiivin uudelleenlaadittua toisintoa eli direktiiviä 2012/30/EU ( 29 ) (mielestäni näin ei ole). Hyödyllisen vastauksen antamiseksi mainitussa asiassa olen katsonut, että kysymyksen laajan tulkinnan mukaisesti on lisäksi selvitettävä, ovatko tiedonannossa tarkastellut kansalliset säännökset, joissa annetaan kansalliselle keskuspankille toimivalta toteuttaa vastuunjakoa koskevia toimenpiteitä, sopusoinnussa direktiivin kanssa. Totesin edellä mainitussa ratkaisuehdotuksessa, että laajemmin muotoiltuun kysymykseen olisi vastattava, että kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa tällaiset säännökset eivät ole direktiivin 2012/30 vastaisia.

51.

Näin ollen asiassa Kotnik ym. esitetyssä viidennessä kysymyksessä ja käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat tulkintaongelmat ovat pääosin samat. Niissä olisi siis noudatettava samaa lähestymistapaa.

52.

Kuvasin edellä tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohdassa yleisen lähestymistavan, jonka mukaisesti unionin tuomioistuimen olisi ratkaistava käsiteltävä asia. Korostan tässä vaiheessa joitakin asian erityispiirteitä.

53.

Se rahoituksellinen ja taloudellinen tilanne, jossa pääomapohjaa vahvistettiin, oli epäilemättä poikkeuksellinen, myös muuten kuin kyseisen jäsenvaltion näkökulmasta. Tilanne oli siinä määrin poikkeuksellinen, että neuvosto totesi täytäntöönpanopäätöksessä (ks. erityisesti sen johdanto-osan toinen perustelukappale) sen edellyttäneen ohjelman toteuttamista. Komissio oli tästä samaa mieltä ja antoi SEUT 107 artiklan 3 kohdan b alakohdan nojalla hyväksyntänsä valtiontukitoimenpiteille, jotka liittyivät ILP:n pelastamiseen ja rakenneuudistukseen Irlannin talouden vakavan häiriön poistamiseksi (ks. edellä 30 kohta). Näitä päätöksiä ei ole riitautettu, joten niissä esitetyt toimenpidearviot ovat lopullisia.

54.

Tätä taustaa vasten Pafitis-oikeuskäytännössä toki todettiin – ja perustellusti – että kansallisten sääntöjen luonnehtiminen jäsenvaltiossa”erityis- tai poikkeuslainsäädännöksi” ei sinänsä ole peruste toisen direktiivin säännöistä poikkeamiselle. ( 30 ) Kyseistä toteamusta ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että se kattaisi kansainvälisiltä vaikutuksiltaan yhtä merkittävän tilanteen kuin se, josta pääasiassa on kyse.

55.

Tästä huolimatta suhtaudun epäilevämmin väitteeseen siitä, että Irlanti velvoitettiin kyseisenlaiseen pääomapohjan vahvistamiseen unionin oikeudessa. Tämän väitteen ovat esittäneet ILP, ILPGH ja Irlanti tehdäkseen selkeämmän eron pääasian ja Pafitis-oikeuskäytännön välille. Täytäntöönpanopäätöksen 3 artiklan 5 kohdan a alakohdan mukaan vallitsi yhteisymmärrys siitä, että Irlannin oli toteutettava toimia varmistaakseen, että kotimaisia pankkeja pääomitetaan tarvittaessa riittävästi oman pääoman ehtoisen rahoituksen muodossa, sen takaamiseksi, että ne noudattavat vähimmäispääomavaatimusta unionin rahoitustukiohjelman koko keston ajan ja että lainarahoitusta vähennetään samaan aikaan siten, että saavutetaan tavoiteltu lainojen suhde talletuksiin. Päätöksen 3 artiklan 7 kohdan g alakohdan mukaan Irlannin oli lisäksi vahvistettava kotimaisten pankkien pääomapohjaa vuoden 2011 heinäkuun loppuun mennessä edellyttäen, että tehdään odotettavissa olevaan ILP:n omaisuuserien myyntiin liittyvä tarvittava mukautus vakavaraisuus- ja likviditeettitarkastelujen tulosten perusteella. Täytäntöönpanopäätöksessä ei kuitenkaan edellytetty, että Irlanti toteuttaa pääomapohjan vahvistamisen direction order -määräyksessä esitetyllä tavalla. Ainoastaan Irlanti saattoi päättää toteutustavasta. Unionin oikeudessa ei toisin sanoen edellytetty, että High Court antaa direction order -määräyksen.

56.

Pääomapohjan vahvistamista koskeva ”velvoite” kuului lisäksi edellytyksiin, joiden oli täytyttävä, jotta Irlanti sai omasta pyynnöstään rahoitusta tukiohjelmasta. Täytäntöönpanopäätöksen 1 artiklan 4 kohdan ja 3 artiklan 2 kohdan mukaan kotimaisten pankkien, kuten ILP:n, pääomapohjan vahvistaminen oli nimittäin tuen saamisen edellytys. Kuten komissio perustellusti totesi istunnossa, täytäntöönpanopäätös juontuu tässä yhteydessä lopulta SEUT 122 artiklan 2 kohdan määräyksestä, jossa viitataan ”taloudellisen avun” myöntämiseen ”tietyin edellytyksin”, eikä siinä valtuuteta unionia asettamaan sitovia talouspoliittisia tavoitteita. ( 31 )

57.

Ei siis ole selvää, että unioni olisi asettanut yksipuolisesti tietyn velvoitteen. Samasta syystä ei myöskään ole tarpeen pohtia, ovatko asetus N:o 407/2010 ja sitä kautta täytäntöönpanopäätös erityissäädöksiä toiseen direktiiviin nähden, kuten Italian hallitus väittää.

58.

Toinen tekijä, jota haluan korostaa, on direction order -määräyksen luonne. Määräyksen antoi vakauttamislaissa säädetyssä menettelyssä High Court eli puolueeton ja riippumaton elin. Se on tuomioistuimen ratkaisu. Myös tämä seikka erottaa käsiteltävän asian Pafitis-oikeuskäytännöstä. Mainitussa oikeuskäytännössä toimivaltainen ministeri oli ainoana toimivaltainen päättämään sovellettavan lainsäädännön mukaisesti siitä, otettiinko vakavissa talousvaikeuksissa olevia yrityksiä kyseisellä lainsäädännöllä käyttöön otetun järjestelmän piiriin. Ministerillä oli myös valtuudet siirtää kyseisiä yrityksiä niiden rakenneuudistuksesta vastaavalle yhtiölle, joka oli täysin valtion omistuksessa, ja hyväksyä kyseisen yhtiön päätöksiä näiden yritysten pääoman korottamisesta. Kyseisten asioiden erityispiirteenä olikin valtion rajoittamaton puuttuminen julkisen osakeyhtiön autonomiaan.

59.

Lisähuomautuksia on tarpeen esittää vielä siitä, että direction order -määräyksen antoi tuomioistuin. Toisessa direktiivissä tunnustetaan nimittäin tuomioistuimen ratkaisujen merkitys ja auktoriteetti, ja siinä viitataan niihin useasti. ( 32 ) Erityisesti toisen direktiivin 30 artiklan mukaan merkityn pääoman alentamiselle ei tarvita yhtiökokouksen hyväksyntää, jos se perustuu tuomioistuimen päätökseen. Tästä voitaisiin väittää, että tuomioistuimet eroavat itsenäisen asemansa vuoksi entistä selvemmin tietyistä muista itsenäisistä sääntelyviranomaisista, joiden on selvästikin otettava päätöksissään huomioon poliittisia näkökohtia, vaikka ne eivät olekaan vastuuvelvollisia kansallisille hallituksille. ( 33 )

60.

Kantajat puolestaan vetoavat useisiin Irlannin tuomioistuinten antamiin ratkaisuihin ( 34 ) ja katsovat, ettei direction order -määräys ole tuomioistuimen päätös vaan väliaikainen hallinnollinen päätös.

61.

Olen eri mieltä.

62.

Ensinnäkin kantajien mainitsemat ratkaisut annettiin asioissa, joissa oli kyse muun muassa sovellettavan valvonnan tason määrittämisestä Irlannin oikeuden mukaan arvioitaessa vakauttamislain 11 §:n nojalla esitettyä hakemusta direction order -määräyksen kumoamisesta. Koska direction order -määräyksen oli antanut tuomioistuin eikä hallinnollinen elin, näytti siltä, ettei tavanomaista hallintotoimien tuomioistuinvalvonnan tasoa voitu soveltaa. Mainittu kansalliseen oikeuskäytäntöön liittyvä seikka ei kuitenkaan vaikuta siihen, että toisen direktiivin näkökulmasta kyseessä on tuomioistuimen ratkaisu.

63.

Toiseksi se, että direction order -määräys annettiin ex parte -hakemuksen johdosta tai että se voidaan kumota vakauttamislain 11 §:n nojalla vireille pannussa menettelyssä, on Irlannin prosessioikeuteen liittyvä seikka, jolla ei ole merkitystä toisen direktiivin tulkinnan kannalta. Lisään, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, että valtiovarainministeri toimitti ylimääräisessä yhtiökokouksessa kokoontuneiden osakkeenomistajien enemmistön kannan avoimesti High Courtille.

64.

Kantajien näkemyksen mukaan Irlannin tuomioistuimet ovat lisäksi hyväksyneet automaattisesti valtiovarainministerin ehdottaman direction order -määräyksen sen asiasisältöä tutkimatta. Tällaista näkemystä ei voida hyväksyä.

65.

Toisen direktiivin näkökulmasta direction order -määräys on siis tuomioistuimen ratkaisu eikä pelkkä hallinnollinen toimenpide.

66.

Irlanti väittää ILP:n ja ILPGH:n tukemana, että direction order -määräys on direktiivin 2001/24 2 artiklassa tarkoitettu tervehdyttämistoimenpide. Sen mukaan direktiivi 2001/24 on erityissäädös ja uudempi säädös toiseen direktiiviin nähden, joten tällaisen tervehdyttämistoimenpiteen vaikutukset ovat ensisijaisia toisen direktiivin mukaisiin osakkeenomistajien oikeuksiin nähden.

67.

Totesin ratkaisuehdotuksessani Kotnik ym., ( 35 ) että tervehdyttämistoimenpiteen on täytettävä kolme kumulatiivista edellytystä: i) sen täytyy olla jäsenvaltion toimivaltaisten hallinnollisten viranomaisten tai oikeusviranomaisten toteuttama, ii) sen tarkoituksena on oltava luottolaitoksen taloudellisen tilanteen säilyttäminen tai palauttaminen ennalleen ja iii) sen on voitava vaikuttaa kolmansien osapuolien olemassa oleviin oikeuksiin. Direction order -määräys näyttää täyttävän nämä edellytykset. ( 36 )

68.

Mielestäni ei kuitenkaan ole tarvetta ottaa velvoittavaa kantaa siihen, onko direktiivi 2001/24 ensisijainen toisen direktiivin säännöksiin nähden. Koska direktiivi 2001/24 annettiin useita vuosia toista direktiiviä myöhemmin, on perusteltua pohtia, miksi se ei sisällä säännöstä, jossa säädettäisiin sen ensisijaisuudesta toiseen direktiiviin nähden. ( 37 )

69.

Kyseisillä kahdella direktiivillä on myös eri oikeudelliset perustat ( 38 ) ja henkilölliset soveltamisalat (toista direktiiviä sovelletaan julkisiin osakeyhtiöihin ja direktiiviä 2001/24 luottolaitoksiin). Myös niiden tavoitteet eroavat toisistaan: toisen direktiivin tavoitteena on ”yhdenmukaisen vähimmäissuojan takaami[nen] [julkisten] osakeyhtiöiden osakkeenomistajille ja velkojille”, ( 39 ) kun taas direktiivissä 2001/24 ainoastaan otetaan käyttöön, kuten komissio esittää, kansallisten tervehdyttämis- ja likvidaatiotoimenpiteiden vastavuoroista tunnustamista koskeva järjestelmä eikä sillä pyritä yhdenmukaistamaan alaa koskevia kansallisia lainsäädäntöjä, kuten ilmenee direktiivin johdanto-osan kuudennesta perustelukappaleesta. ( 40 ) Tästä syystä nämä kaksi säädöstä eivät mielestäni ole selvästi ristiriidassa toistensa kanssa.

70.

Mielestäni kyseiset kaksi direktiiviä päinvastoin täydentävät toisiaan. Yhtäältä tuomiossa Pafitis ym. ( 41 ) todettiin selvästi, että toista direktiiviä sovelletaan lähtökohtaisesti julkiseen osakeyhtiöön riippumatta siitä, onko se luottolaitos. Toisaalta direktiivi 2001/24 ei koske osakkeenomistajien oikeuksia. Direktiivin 2001/24 johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan nimittäin, että ”tiettyjä toimenpiteitä, erityisesti sellaisia, jotka vaikuttavat – – osakkeenomistajien oikeuksiin, ei ole tarpeen sisällyttää tämän direktiivin soveltamisalaan, jotta kaikki niiden vaikutukset ulottuisivat jäsenvaltioihin siltä osin kuin kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen nojalla sovelletaan kotijäsenvaltion lainsäädäntöä”. Johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa täsmennetään tästä, että ”osakkeenomistajia – – ei voida pitää kolmansina osapuolina [direktiiviä 2001/24] sovellettaessa”.

71.

Yhdyn näin ollen Kyproksen hallituksen väitteeseen siitä, että näitä kahta direktiiviä olisi tulkittava yhdenmukaisesti unionin oikeuden yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden säilyttämiseksi.

72.

Nähdäkseni johdonmukaisin tulkinta on näin ollen se, että osakkeenomistajien oikeuksiin vaikuttavia tervehdyttämistoimenpiteitä ei säännellä direktiivillä 2001/24 vaan kotijäsenvaltion lailla – käsiteltävässä asiassa Irlannin lailla ja erityisesti vakauttamislailla – ja että, kuten totesin edellä 58 ja 59 kohdassa, toisessa direktiivissä tunnustetaan tuomioistuinratkaisujen auktoriteetti.

73.

Katson edellä esitetyn perusteella, että käsiteltävässä asiassa ovat ratkaistavina olennaiselta osin samat kysymykset kuin asiassa Kotnik ym. ja siksi ne olisi ratkaistava pääosin samalla tavalla. Tätä tukevat pääasian taustalla olevat olosuhteet.

74.

Kantajat väittävät, että jos unionin tuomioistuin tekee näin, se irtisanoutuu taannehtivasti oikeuskäytännöstään, mikä on oikeusvarmuuden periaatteen vastaista.

75.

Tällainen kritiikki on täysin perusteetonta.

76.

Siinä ei ensinnäkään eroteta toisistaan yhtäältä oikeuskäytännön selventämistä tai nyansointia ja toisaalta sen kumoamista (unionin tuomioistuin ilmoittaa nimenomaisesti, jos se aikoo poiketa oikeuskäytännöstään). ( 42 ) Käsiteltävän asian perusteella ei ole aiheellista kumota Pafitis-oikeuskäytäntöä, vaan käsiteltävä asia päinvastoin vahvistaa oikeuskäytännössä esitetyn periaatteen. Tarpeen on ainoastaan erottaa toisistaan eri tilanteet ja merkityksellinen oikeuskäytäntö.

77.

Toiseksi taannehtivasta soveltamisesta on riittävää todeta, että kantajat ovat tältä osin oikeassa. Se on kuitenkin perussopimuksilla käyttöön otetulle ennakkoratkaisumenettelylle ominainen piirre, joka ei johda oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamiseen. ( 43 ) Tuomion vaikutusten ajallista rajaamista ei joka tapauksessa ole pyydetty, eikä unionin tuomioistuin todennäköisesti edes suostuisi pyyntöön. ( 44 )

78.

Periaatekysymyksestä ehdotan siis, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen, että toisen direktiivin 8, 25 ja 29 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä, että valtio voi ottaa hallintaansa sellaisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvan julkisen osakeyhtiön, joka on järjestelmän kannalta merkittävä kyseisen jäsenvaltion taloudelle ja joka ei itse pysty täyttämään jäsenvaltion asettamia rahoituslaitosten toiminnan vakauden valvontaa koskevia lakisääteisiä vaatimuksia, ilman mainitun osakeyhtiön yhtiökokouksen suostumusta, jotta voitaisiin reagoida jäsenvaltion taloudelle ja rahoitusjärjestelmälle aiheutuviin häiriöihin sekä tietyille jäsenvaltion luottolaitoksille ja rahoitusjärjestelmälle yleisesti aiheutuvaan uhkaan ja minimoida vaara tartunnan leviämisestä muihin jäsenvaltioihin.

79.

Vielä on kuitenkin tarkasteltava käsiteltävän asian erityispiirteitä. Teen sen toiseen kysymykseen vastatessani.

80.

Toisella kysymyksellään High Court tiedustelee, oliko direction order -määräys ”Euroopan unionin oikeuden vastainen”.

81.

Kysymys on esitetty ytimekkäästi ja suoraan. Se herättää kuitenkin useita muotoseikkoihin liittyviä pohdintoja.

82.

Kyproksen hallituksen mukaan toinen kysymys on jätettävä tutkimatta, koska sen sanamuodossa ei määritellä niitä unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä, jotka voivat liittyä käsiteltävään asiaan.

83.

On totta, että toisessa kysymyksessä viitataan pelkästään unionin oikeuteen.

84.

Huomautan, ettei unionin tuomioistuimen tehtävänä ole omasta aloitteestaan tutkia, mitkä unionin oikeuden säännökset ja määräykset voivat olla merkityksellisiä pääasiassa. Tämä velvollisuus kuuluu päinvastoin kansalliselle tuomioistuimelle unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdan mukaisesti. ( 45 )

85.

Toinen kysymys on lisäksi kaksin verroin ongelmallinen unionin tuomioistuimen toimivallan näkökulmasta.

86.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää ensinnäkin unionin tuomioistuinta soveltamaan unionin oikeutta pääasian tosiseikkoihin. SEUT 267 artiklassa ei anneta unionin tuomioistuimelle tällaista toimivaltaa. ( 46 )

87.

Toiseksi unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole lausua ennakkoratkaisumenettelyssä kansallisten oikeussääntöjen yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa. ( 47 )

88.

Vaikka ennakkoratkaisupyynnössä ei nimenomaisesti todeta, millä tavalla toinen kysymys eroaa ensimmäisestä kysymyksestä, sen tarkoitus käy kuitenkin mielestäni riittävän selvästi ilmi. Ensimmäinen kysymys on muotoiltu yleisesti, ja siinä tiedustellaan, estääkö toinen direktiivi itsessään vaikutuksen antamisen ilman yhtiökokouksen suostumusta annetulle toimenpiteelle, joka loukkaa direktiivissä osakkeenomistajille annettuja oikeuksia – ehdotan, että tähän vastataan kieltävästi –, kun taas toinen kysymys liittyy nimenomaisesti pääasian olosuhteisiin. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa toisin sanoen tietää, estääkö unionin oikeus pääasiassa toteutetun kaltaisen pääomapohjan vahvistamisen. Käsitteen ”unionin oikeus” epämääräisyyden ei pitäisi estää tulkitsemasta sitä niin, että se viittaa ainakin toiseen direktiiviin.

89.

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin on vakiintuneesti todennut, että sille SEUT 267 artiklan nojalla kuuluva toimivalta kattaa sen, että se voi esittää kansalliselle tuomioistuimelle tarvittavat unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka voivat olla kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllisiä sen ratkaistessa käsiteltävänään olevaa asiaa. ( 48 )

90.

Kuten komissio ehdottaa ja kuten edellä 38 kohdassa ilmoitin, vastaan siis kysymyksiin yhteisesti.

91.

Muistutan tässä vaiheessa, että Irlanti täytti direction order -määräyksellä maan pankkien pääomapohjan vahvistamiseen tarkoitettua rahoitustukea koskevan edellytyksen, josta säädetään täytäntöönpanopäätöksen 3 artiklan 5 kohdan a alakohdassa ja 7 kohdan g alakohdassa. Kuten täytäntöönpanopäätöksen johdanto-osan 11 perustelukappaleessa todetaan, ”unionin rahoitustuella rahoitettujen toimien on oltavan unionin politiikan mukaisia ja noudatettava unionin oikeutta”. Tähän kuuluvat paitsi yksityisille suoraan unionin oikeuden nojalla kuuluvat positiiviset oikeudet myös unionin oikeuden yleiset periaatteet, kuten perusoikeudet, joita jäsenvaltioiden on kunnioitettava unionin oikeutta soveltaessaan. ( 49 ) Näihin yleisiin periaatteisiin kuuluu perusoikeuskirjan 17 artiklassa vahvistetun omistusoikeuden suojan ( 50 ) lisäksi myös suhteellisuusperiaate. ( 51 ) Viimeksi mainittu edellyttää, että jäsenvaltiot turvautuvat sellaisiin keinoihin, jotka samalla, kun niiden avulla voidaan tehokkaasti saavuttaa kansallisella lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä, kuitenkin haittaavat mahdollisimman vähän kyseisellä unionin lainsäädännöllä tavoiteltujen päämäärien saavuttamista ja siinä asetettujen periaatteiden noudattamista. ( 52 )

92.

Kun High Court tarkastelee direction order -määräystä vakauttamislain 11 §:n nojalla, sen tehtävänä on selvittää, onko edellisessä kohdassa mainittuja periaatteita noudatettu, ja erityisesti, onko direction order -määräys toimenpide, joka haittaa mahdollisimman vähän toisella direktiivillä tavoiteltujen päämäärien saavuttamista ja siinä asetettujen periaatteiden noudattamista.

93.

Tässä yhteydessä on aiheellista tarkastella kantajien direction order -määräyksestä esittämää kritiikkiä (ks. edellä 37 kohta). Käsittääkseni he eivät väittäneet, ettei ILP:n pääomapohjaa ollut tarpeen vahvistaa tai että Irlannin hallitus otti ILP:n perusteettomasti hallintaansa. He moittivat sitä, että valtiovarainministeri otti hallintaansa ILPGH:n ja takavarikoi siinä väitetysti olleen pääoman direction order -määräyksen voimaantulopäivänä.

94.

Sen paremmin ennakkoratkaisupyynnössä kuin ILP:n, ILPGH:n tai Irlannin kirjallisissa huomautuksissakaan ei nimenomaisesti käsitellä sitä, miksi direction order -määräys oli kohdistettu pankin lisäksi myös yhtiölle. Kantajat väittävät, että holdingyhtiönä ILPGH:lla oli omaa pääomaa, joka kuului sen osakkeenomistajille ja joka oli väitetysti 453 miljoonaa euroa ennen direction order -määräyksen antamista. Ainoassa ennakkoratkaisupyynnön kohdassa, jossa tätä asiaa käsitellään, todetaan, että ”yhtiön maksettua osakepääomaa ei ollut luettu osaksi pääomapohjan vahvistamista, eikä valtiovarainministeri ole nostanut sitä yhtiöstä”.

95.

Istunnossa onnistuttiin kuitenkin hälventämään joitakin tätä koskevia epäilyksiä. Irlannin hallitus totesi ILP:n ja ILPGH:n tukemana, että ILPGH:ssa toteutetut toimenpiteet ”eivät olleet vaikuttaneet ILPGH:n osakkeenomistajiin. Jos valtiovarainministeri olisi toteuttanut ILP:tä koskevia toimenpiteitä, osakkeenomistajat olisivat omistaneet kokonaisuudessaan sellaisen ILPGH:n, joka olisi omistanut 0,8 prosenttia ILP:stä, sen sijaan, että he omistivat 0,8 prosenttia ILPGH:sta”. ( 53 ) Kyseiset osapuolet jatkoivat, että direction order -määräys oli kohdistettu ILPGH:lle eikä pankille, jotta se varmistaisi, että Irlanti saa tuottoa sijoitukselleen, sillä ILPGH:ta – joka on Irlannin mukaan listautunut tällä välin uudelleen pörssiin – pidettiin tulevien ostajien kannalta houkuttelevampana.

96.

Nämä toteamukset ovat erittäin tärkeitä. Ne saavat tukea edellä 22 kohdassa mainituista ja asiakirja-aineistoon sisältyvistä järjestelyn taustatiedoista, joista ilmenee, että ILPGH:n alkupääoma oli hankittu apporttina, joka muodostui ILP:n koko osakepääomasta (tai jostain sitä vastaavasta). Kuten High Court totesi, ILPGH:lla ei myöskään ollut muita varoja kuin ILP. Nämä toteamukset selittäisivät siten High Courtin toteamuksen siitä, että ”ILP:n kaatuminen olisi todennäköisesti johtanut täydelliseen arvonmenetykseen [ILPGH:n] osakkeenomistajien kannalta”.

97.

Jos oletetaan näiden toteamusten olevan oikeita, kantajien väite siitä, että direction order -määräys annettiin perusteettomasti, on hylättävä. Mainitussa skenaariossa pankki oli ja on yhtiön ainoa vara, mikä tarkoittaa, että pankin kaatuminen tekisi yhtiön osakkeista täysin arvottomia, kuten ennakkoratkaisupyynnössä todettiin. Mielestäni tässä tilanteessa kantajien omistusoikeuteen ei olisi puututtu millään tavalla. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että – kuten ILP ja ILPGH väittivät kirjallisissa huomautuksissaan – kantajat pyrkivät kanteellaan hankkimaan ”merkittävän suuruisen lahjan”, jollaista valtiovarainministeri ei ehdottanut ylimääräisessä yhtiökokouksessa eikä myöskään sen jälkeen.

98.

Tästä syystä olisi mielestäni tarpeetonta tutkia toisen direktiivin 8, 25 ja 29 artiklan mahdollisen rikkomisen oikeudellisia seurauksia. Kuten Irlannin hallitus huomauttaa, unionin tuomioistuinta ei joka tapauksessa pyydetä nyt lausumaan korjaavista toimista, joita voitaisiin toteuttaa, jos jompaankumpaan kysymykseen vastataan myöntävästi, joten en tarkastele tätä seikkaa tämän enempää.

99.

High Courtin tehtävänä on kuitenkin varmistaa edellä 95 kohdassa mainittujen toteamusten oikeellisuus.

100.

Edellä esitetyn perusteella kumpaankin kysymykseen olisi vastattava yhteisesti siten kuin edellä 78 kohdassa on ehdotettu, kunhan kyseinen jäsenvaltio turvautuu sellaisiin keinoihin, jotka samalla, kun niiden avulla voidaan tehokkaasti saavuttaa kansallisella hätätilanteen lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä, kuitenkin haittaavat mahdollisimman vähän toisella direktiivillä tavoiteltujen päämäärien saavuttamista ja siinä asetettujen periaatteiden noudattamista. Kansallisten tuomioistuinten tehtävä on varmistaa, että asia on todellakin näin.

101.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa High Courtin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin, että niiden takeiden yhteensovittamisesta samanveroisiksi, joita jäsenvaltioissa vaaditaan [ETY:n] perustamissopimuksen 58 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilta yhtiöiltä niiden jäsenten sekä ulkopuolisten etujen suojaamiseksi osakeyhtiöitä perustettaessa sekä niiden pääomaa säilytettäessä ja muutettaessa, 13.12.1976 annetun toisen neuvoston direktiivin 77/91/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna, 8, 25 ja 29 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä, että valtio voi ottaa hallintaansa sellaisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvan julkisen osakeyhtiön, joka on järjestelmän kannalta merkittävä kyseisen jäsenvaltion taloudelle ja joka ei itse pysty täyttämään jäsenvaltion asettamia rahoituslaitosten toiminnan vakauden valvontaa koskevia lakisääteisiä vaatimuksia, ilman mainitun osakeyhtiön yhtiökokouksen suostumusta, jotta voitaisiin reagoida jäsenvaltion taloudelle ja rahoitusjärjestelmälle aiheutuviin häiriöihin sekä tietyille jäsenvaltion luottolaitoksille ja rahoitusjärjestelmälle yleisesti aiheutuvaan uhkaan ja minimoida vaara tartunnan leviämisestä muihin jäsenvaltioihin. Kyseisen jäsenvaltion on kuitenkin turvauduttava sellaisiin keinoihin, jotka samalla, kun niiden avulla voidaan tehokkaasti saavuttaa edellä mainitulla lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä, kuitenkin haittaavat mahdollisimman vähän direktiivillä 77/91 tavoiteltujen päämäärien saavuttamista ja siinä asetettujen periaatteiden noudattamista. Tämän todentaminen on kansallisten tuomioistuinten tehtävä.