1

Maataloustuotteiden toimittamista Venäjän federaatiolle koskevasta ohjelmasta 17.12.1998 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2802/98 (EYVL L 349, s. 12) 1 artiklan 1 kohdan nojalla Venäjän federaatiolle toimitettiin kyseisessä asetuksessa säädettyjen vaatimusten mukaisesti veloituksetta tiettyjä maataloustuotteita niin, että Euroopan yhteisöjen komissio vastasi toimien toteuttamisesta tämän asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ja niin, että toimituskustannukset ja purkamisesta johtuvia kuluja lukuun ottamatta myös kuljetuskustannukset satamiin tai raja-asemille ja tarvittaessa yhteisössä suoritettavan jalostuksen kustannukset vahvistettiin tarjouskilpailumenettelyllä tämän asetuksen 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

2

Naudanlihan toimittamisesta Venäjälle 16.8.1999 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 1799/1999 (EYVL L 217, s. 20) avatussa tarjouskilpailumenettelyssä kantaja eli Calberson GE ‑yhtiö teki 14.9.1999 Office national interprofessionnel des viandes, de l’élevage et de l’aviculturelle (Ofival), josta on tullut Établissement national des produits de l’agriculture et de la mer (FranceAgriMer) (jäljempänä interventioelin), tarjouksen, joka koski niiden kulujen määrittämistä, joita aiheutuu, kun kuljetetaan 5000 tonnia naudanlihaa ruhoina, ja tämä toimitus muodosti kyseisen asetuksen liitteessä II mainitun erän nro 8.

3

Komissio myönsi 24.9.1999 tekemällään päätöksellä asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II mainitun erän nro 8 toimittamisen kantajalle.

4

Asetuksen N:o 2802/98 soveltamista koskevista yhteisistä yksityiskohtaisista säännöistä 18.1.1999 annetun komission asetuksen (EY) N:o 111/1999 (EYVL L 14, s. 13) ja asetuksen N:o 1799/1999 mukaisesti tähän hankintasopimukseen liittyvät komissiolle kuuluvat velvollisuudet siirrettiin interventioelimelle. Käytännössä interventioelimen oli varmistettava sopimusperusteisten maksuvelvoitteiden täyttäminen ja rahamääräisen vakuuden vapauttaminen.

5

Toteutettuaan asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II mainitussa erässä nro 8 tarkoitetun naudanlihan toimituksen kantaja pyysi interventioelimeltä toimitusvakuuksien, jotka kantajan oli pitänyt asettaa mainitun asetuksen mukaisesti, vapauttamista sekä kuljetuskustannusten maksamista.

6

Koska vaatimuksia ei hyväksytty kokonaisuudessaan, kantaja nosti 10.7.2000 tribunal de grande instance de Paris’ssa (Ranska) kanteen, jossa se vaati korvautuneesta vahingosta, joka oli aiheutunut siitä, että kansallinen interventioelin oli hyväksynyt viiveellä sen vaatimukset. Kantaja arvosteli kyseistä elintä erityisesti yhtäältä siitä, että tämä oli maksanut tietyt laskut ja vapauttanut tietyt takuut myöhässä, ja toisaalta siitä, että tämä oli maksanut Yhdysvaltojen dollareina (USD) maksettavat laskut Ranskan frangeina (FRF) käyttäen vaihtokurssia, jota ei voitu soveltaa. Kyseinen tuomioistuin katsoi 19.12.2001 tekemällään päätöksellä, ettei se ollut toimivaltainen käsittelemään asiaa ja että hallintotuomioistuimet olivat asiassa toimivaltaisia. Tribunal administratif de Paris (Ranska), jonka käsiteltäväksi asia saatettiin 22.1.2002, hylkäsi 30.7.2007 antamallaan tuomiolla kantajan samassa tarkoituksessa esittämän vaatimuksen. Cour administrative d’appel de Paris (Ranska), jonka käsiteltäväksi asia saatettiin 28.9.2007, hylkäsi kantajan samassa tarkoituksessa tekemän valituksen.

7

Kantajan tehtyä kassaatiovalituksen Conseil d’État’han (Ranska) kyseinen tuomioistuin esitti unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, joka koski asetuksen N:o 111/1999 16 artiklan tulkintaa. Conseil d’État haluaa selvittää kysymyksellään, onko tätä säännöstä tulkittava siten, että siinä annetaan unionin tuomioistuimelle toimivalta ratkaista kaikki pääasiassa kyseessä olevan kaltaista tarjouskilpailua koskevat oikeusriidat ja erityisesti sellaiset kanteet, jotka koskevat sellaisen vahingon korvaamista, joka on aiheutunut interventioelimen virheistä, jotka tämä on tehnyt maksaessaan maksun tarjouskilpailun voittajalle ja vapauttaessaan tarjouskilpailun voittajan kyseisen interventioelimen hyväksi tallentaman toimitusvakuuden.

8

Unionin tuomioistuin katsoi 17.1.2013 antamassaan tuomiossa Geodis Calberson GE (C‑623/11, Kok., EU:C:2013:22), että asetuksen N:o 111/1999 16 artiklaa, sellaisena kuin se on muutettuna 28.5.1999 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 1125/1999, on tulkittava siten, että siinä annetaan Euroopan unionin tuomioistuimelle toimivalta ratkaista oikeusriidat, jotka koskevat niitä edellytyksiä, joiden mukaisesti interventioelin, jonka tehtäväksi on annettu vastaanottaa Venäjän federaatiolle veloituksetta toimitettavien elintarvikkeiden toimituspalveluja koskevassa tarjouskilpailussa tehtävät tarjoukset, suorittaa maksettavan maksun tarjouskilpailun voittajalle ja vapauttaa tarjouskilpailun voittajan tämän elimen hyväksi tallettaman toimitusvakuuden, ja erityisesti sellaiset kanteet, jotka koskevat interventioelimen näiden toimien toteuttamisessa tekemistä virheistä aiheutuvan vahingon korvaamista.

9

Conseil d’État kumosi 11.3.2013 antamallaan tuomiolla tribunal administratif de Paris’n 30.7.2007 tekemän ratkaisun ja cour administrative d’appel de Paris’n 6.4.2010 antaman tuomion ja katsoi, että nämä tuomioistuimet eivät olleet toimivaltaisia käsittelemään kantajan esittämää vahingonkorvausvaatimusta.

10

Kantaja nosti käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 7.3.2014 toimittamallaan kannekirjelmällä.

11

Komissio jätti vastineensa 9.6.2014.

12

Kantaja toimitti vastauskirjelmänsä 22.9.2014 ja vastaaja vastauskirjelmänsä 17.12.2014.

13

Ranskan tasavalta pyysi unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.7.2014 toimittamallaan asiakirjalla saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijana tukeakseen komissiota.

14

Unionin yleisen tuomioistuimen seitsemännen jaoston puheenjohtaja hyväksyi tämän väliintulohakemuksen 2.9.2014 antamallaan määräyksellä. Ranskan tasavalta jätti väliintulokirjelmänsä 15.10.2014. Kantaja ja komissio esittivät huomautuksensa tästä kirjelmästä asetetussa määräajassa.

15

Unionin yleinen tuomioistuin pyysi 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksensä 64 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimena 11.6.2015 päivätyllä kirjeellä asianosaisia vastaamaan yhteen kysymykseen. Asianosaiset vastasivat tähän pyyntöön määräajassa.

16

Kantajan, komission ja Ranskan tasavallan lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin kuultiin 16.7.2015 pidetyssä istunnossa.

17

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

18

Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

19

Ranskan tasavalta vaatii unionin yleistä tuomioistuinta hylkäämään kanteen perusteettomana.

20

Kantaja toteaa, että koska asianosaiset eivät nimenomaisesti ole sopineet sopimukseen sovellettavasta laista, tämä laki on määritettävä sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun asetuksen N:o 593/2008 (Rooma I) (EUVL L 177, s. 6; jäljempänä Rooma I ‑asetus) 5 artiklan mukaisesti. Tämän asetuksen mukaisten periaatteiden nojalla kyseiseen sopimukseen on kantajan mukaan sovellettava Ranskan lakia.

21

Komissio ei kiistä sitä, että Rooma I ‑asetuksen nojalla kyseessä olevaan sopimukseen sovellettaisiin Ranskan lakia. Se toteaa kuitenkin, että 9.10.2002 annetussa tuomiossa Hans Fusch v. komissio (T‑134/01, Kok., EU:T:2002:246) ja 10.2.2004 annetussa tuomiossa Calberson GE v. komissio (T‑215/01, T‑220/01 ja T‑221/01, Kok., EU:T:2004:38), jotka molemmat liittyvät asetuksen N:o 111/1999 perusteella tehtyihin tavarahankintasopimuksiin, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole katsonut tarpeelliseksi määrittää sovellettavaa lakia, vaan se on tulkinnut tätä asetusta viittaamatta kansalliseen lakiin. On nimittäin niin, että vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut näissä tapauksissa, että komission ja kunkin sopimuspuoleksi valitun välillä on ollut sopimussuhde, se on komission mukaan myös ottanut huomioon sen, että sopimuksen kohteen määrittelevät säännöt ovat käyneet ilmi Euroopan unionin asetuksista, joita on tulkittava yhtenäisesti kaikissa jäsenvaltioissa.

22

Ranskan tasavalta väittää, että oikeusriita on ratkaistava ensisijaisesti asetuksissa N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999 säädettyjen sopimusehtojen perusteella ja että näitä asetuksia on tulkittava asiayhteydessään mahdollisten puutteiden poistamiseksi. Muussa tapauksessa Ranskan tasavalta katsoo, että mikäli on määrättävä kyseessä olevaan sopimukseen sovellettavasta laista, tämä on Ranskan laki.

23

SEUT 340 artiklan mukaan ”sopimussuhteeseen perustuva unionin vastuu määräytyy sopimukseen sovellettavan lain mukaan”. Sopimukseen sovelletaan sopimuksessa nimenomaisesti määrättyä oikeutta, sillä sopimusmääräysten, jotka ilmentävät sopimuspuolten yhteistä tahtoa, on oltava etusijalla mihin tahansa muuhun perusteeseen nähden, jota voidaan soveltaa vain, jos sopimuksessa ei määrätä asiasta (tuomio 26.11.1985, komissio v. CO.DE.MI., 318/81, Kok., EU:C:1985:467, 20–22 kohta).

24

Kuten unionin tuomioistuin on todennut edellä 8 kohdassa mainitussa tuomiossa Geodis Calberson GE (EU:C:2013:22, 26–28 kohta), nyt käsiteltävässä asiassa on olemassa sopimussuhde hankintaviranomaisena olevan komission ja kantajan välillä. Lukuun ottamatta hintaa, josta osapuolet ovat sopineet, niiden oikeudet ja velvollisuudet on määritelty asetusten N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999 säännöksissä. Kummassakaan näistä asetuksista ei kuitenkaan määritellä sellaisten kysymysten osalta, joista mainituissa asetuksissa ei säädetä mitään, mitä lakia kyseessä olevaan sopimukseen on sovellettava.

25

Kun sopimuksessa ei määrätä asiasta, unionin tuomioistuinten on määritettävä sovellettava oikeus jäsenvaltioiden yleisesti hyväksymien periaatteiden perusteella ja kansainvälisen yksityisoikeuden ja erityisesti sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista Roomassa 19.6.1980 tehdyn yleissopimuksen, joka on korvattu Rooma I ‑asetuksella, sääntöjen perusteella (ks. vastaavasti tuomio 11.10.2001, komissio v. Oder-Plan Architektur ym., C‑77/99, Kok., EU:C:2001:531, 28 kohta ja tuomio 17.3.2005, komissio v. AMI Semiconductor Belgium ym., C‑294/02, Kok., EU:C:2005:172, 60 kohta).

26

Rooma I ‑asetuksen 3 ja 5 artiklan mukaan ”sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet” ja ”siltä osin kuin tavarakuljetussopimukseen sovellettavaa lakia ei ole valittu 3 artiklan mukaisesti, tällaisiin sopimuksiin sovelletaan sen maan lakia, jossa rahdinkuljettajan asuinpaikka on, edellyttäen, että myös vastaanottamispaikka tai toimituspaikka tai lähettäjän asuinpaikka sijaitsee kyseisessä maassa”. Mikäli nämä vaatimukset eivät täyty, ”sovelletaan sen maan lakia, jossa osapuolten sopima toimituspaikka sijaitsee”.

27

Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että tavaran kuljettajan kotipaikka on Ranskassa ja että asetuksen N:o 1799/1999 liitteestä II käy ilmi, että Venäjälle vietävän naudanlihan kuormaus on tapahtunut Ranskassa.

28

Näin ollen nyt käsiteltävä oikeusriita on ratkaistava sitä koskevien sopimusehtojen perusteella eli asetusten N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999 säännösten mukaisesti, ja kaikkien sellaisten kysymysten osalta, joita näissä asetuksissa ei säännellä, Ranskan oikeuden mukaisesti.

29

Komissio toteaa, että kanteen tutkittavaksi ottamista arvioitaessa on otettava huomioon se, että unionin yleinen tuomioistuin on lausunut unionin tuomioistuinten toimivallasta käsitellä Venäjän federaatiolle annettavaa elintarvikeapua koskeviin tarjouskilpailuihin liittyviä oikeusriitoja edellä 21 kohdassa mainitussa tuomiossa Hans Fusch v. komissio (EU:T:2002:246), ja annettu vastaus vahvistettiin myöhemmin edellä 21 kohdassa mainitussa tuomiossa Calberson GE v. komissio (EU:T:2004:38), jossa kantaja oli asianosaisena. Komissio toteaa, että kantaja on kuitenkin nostanut nyt käsiteltävän kanteen vasta maaliskuussa 2014 eli 10 ja 12 vuotta näiden tuomioiden jälkeen ja 14 vuotta tosiseikkojen tapahtumahetken jälkeen. Näin ollen kanneoikeus on komission mukaan vanhentunut ja kanne on jätettävä tutkimatta.

30

Kantaja väittää, että komission kanssa tehty sopimus on julkisoikeudellinen sopimus, koska komissio toimii elintarvikeavun järjestämistä koskevassa tehtävässä ja koska komissio osallistuu sille osoitettujen tehtävien myötä julkisen palvelun tehtävän toteuttamiseen. Kantaja huomauttaa, että Ranskan oikeudessa julkisoikeudellisten henkilöiden sopimusperusteisen vastuun vanhentumisesta säädetään valtioilta, departementeilta, kunnilta ja julkisilta laitoksilta olevista saamisista 31.12.1968 annetulla lailla nro 68-1250 (jäljempänä laki nro 68-1250). Tämän lain mukaan kantajan oikeus palautuksiin ei ole vanhentunut.

31

On todettava yhtäältä, ettei asetuksessa N:o 111/1999 eikä asetuksessa N:o 1799/1999 kummassakaan täsmennetä kyseessä olevaan sopimukseen sovellettavia vanhentumissääntöjä. Näin ollen on niin, kuten edellä 28 kohdassa on todettu, että on sovellettava Ranskan oikeutta. Toisaalta Ranskan oikeudessa sovelletaan siviililain säännöksiä silloin, kun erityissäännöksiä ei ole.

32

Yleisestä vanhentumisjärjestelmästä säädetään Ranskan siviililaissa. Tätä järjestelmää on muutettu vanhentumisesta siviiliasioissa 17.6.2008 annetulla lailla nro 2008-561 (jäljempänä laki nro 2008-561), joka tuli voimaan 19.6.2008. Ennen tätä uudistusta yleinen vanhentumisaika siviiliasioissa oli siviililain entisen 2262 §:n mukaan 30 vuotta. Uudistuksen jälkeen kyseisen lain 2224 §:n mukaan henkilökohtaista oikeutta ja irtainta esinettä koskevat vaateet vanhenevat viiden vuoden kuluttua siitä päivästä, jona oikeudenhaltija on saanut tietää tai tämän olisi pitänyt tietää tähän oikeuteen vetoamisen oikeuttavista tosiseikoista. Siviililain 2241 §:ssä säädetään, että kanteen nostaminen ja myös välitoimihakemuksen tekeminen katkaisevat vanhentumisen ja preklusiivisen määräajan kulumisen, ja asia on näin myös silloin, kun asia on saatettu sellaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, jolta puuttuu toimivalta, tai kun toimi, jolla asia on saatettu vireille, kumoutuu menettelyvirheen vuoksi. Tämän lain 2242 §:n mukaan vaatimuksen esittämisestä tuomioistuimessa seuraava vanhentumisen katkeaminen jatkuu aina menettelyn päättymiseen saakka. Lopuksi kyseisen lain 2231 §:ssä säädetään, että vanhentumisen katkeaminen poistaa kuluneen vanhentumisajan, ja siitä alkaa kulua uusi, vanhan määräajan kanssa samanpituinen vanhentumisajanjakso. Lain nro 68-1250 1 ja 2 §:ssä, joiden soveltamiseen erityissäännöksinä kantaja on vedonnut, säädetään puolestaan neljän vuoden pituisesta vanhentumisajasta, joka alkaa kulua oikeuksien saamista koskevaa vuotta seuraavan vuoden ensimmäisestä päivästä. Kaikki tuomioistuimessa nostetut kanteet katkaisevat tämän ajanjakson, vaikka tuomioistuimelta, jonka käsiteltäväksi asia saatetaan, puuttuisi toimivalta. Tällaisessa tapauksessa uusi vanhentumisaika alkaa kulua sitä vuotta, jonka aikana päätös on tullut lainvoimaiseksi, seuraavan vuoden ensimmäisestä päivästä.

33

Nyt käsiteltävässä asiassa kantajan kanteet interventioelintä vastaan on nostettu tribunal de grande instance de Paris’ssa 10.7.2000 ja tribunal administratif de Paris’ssa 22.1.2002 (ks. edellä 6 kohta) edellä 32 kohdassa mainittuja vanhentumisaikoja noudattaen. Asia on näin myös nyt käsiteltävän kanteen osalta; se on nostettu 7.3.2014 eli alle vuoden kuluttua Conseil d’État’n tuomiosta, jolla päätettiin Ranskan hallintotuomioistuimissa käyty menettely (ks. edellä 9 kohta).

34

Tästä seuraa, että kantajan oikeus palautuksiin ei ole vanhentunut Ranskan siviililain perusteella eikä siinä kantajan esittämässä tilanteessa, että sovelletaan lain nro 68-1250 vanhentumissäännöksiä.

35

Edellä esitetyn perusteella kanne on otettava tutkittavaksi, eikä ole tarpeen määrittää kantajan esittämällä tavalla sitä, onko kyseessä oleva sopimus katsottava julkisoikeudelliseksi, ja sitä, onko lakia nro 68-1250 sovellettava erityissäännöksenä.

36

Komissio, jota Ranskan tasavalta tukee, väittää, että kantaja on vastauskirjelmässään laajentanut oikeudettomasti kanteen kohdetta siitä, miten se on määritelty kannekirjelmässä. Komissio toteaa tästä, että kannekirjelmässä viitataan ”naudanlihaa” koskevaan ”hankintasopimukseen”, joka liittyy asetuksiin N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999, ja että kantaja on kannekirjelmässä vain viitannut 14.9.1999 tekemäänsä tarjoukseen (ks. edellä 2 kohta), joka koskee asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8, ja liittänyt tarjouksen kannekirjelmään. Komission mukaan kantaja on sitä vastoin vastauskirjelmässään vahvistanut, että kyseessä oleva hankintasopimus koskee asetuksessa N:o 111/1999 tarkoitettuja ”maataloustuotteiden” kuljetukseen liittyviä ”kaikkia eriä”, eikä se enää viittaa asetukseen N:o 1799/1999, joka on merkityksellinen vain erän nro 8 osalta. Komissio katsoo, että pelkkä muita eriä koskevien tiettyjen laskujen mainitseminen kannekirjelmässä ei 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan perusteella riitä siihen, että myös näiden erien voitaisiin katsoa olevan osa oikeudenkäynnin kohdetta.

37

Ranskan tasavalta lisää, että kantaja on tehnyt komission kanssa saman verran sopimuksia kuin se on tehnyt komission hyväksymiä tarjouksia. Kun kantaja on näissä olosuhteissa vaatinut kannekirjelmässään sen sopimuksen soveltamista, joka koskee kantajan ja unionin suhdetta pelkästään asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II määritellyn erän nro 8 osalta, kantaja on rajannut oikeudenkäynnin kohteen yhteen ainoaan sopimukseen. Ranskan tasavalta toteaa myös, että 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 5 a kohdan mukaan sopimussuhteeseen perustuvaa vastuuta koskevaan kanteeseen on liitettävä sopimus, johon sisältyy välityslauseke. Mikäli kanne olisi koskenut muita eriä, kantajan olisi pitänyt Ranskan tasavallan mukaan esittää niistä tehdyt sopimukset.

38

Kantaja kiistää kaikki nämä väitteet ja katsoo, että sen nostama kanne ”ulottuu kaikkiin asetuksen N:o 111/1999 nojalla tehtyihin hankintasopimuksiin kaikki riidanalaiset erät mukaan lukien”. Kantajan mukaan kannekirjelmässä esitetyistä maksuvaatimuksista ja niiden tueksi esitetystä näytöstä eli maksettavaksi vaadituista laskuista, jotka koskevat kyseisen asetuksen täytäntöönpanoasetuksissa olevia erilaisia eriä, käy selvästi ilmi, että oikeudenkäynnin kohdetta ei ole rajattu asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaan erään nro 8. Viittaus tätä tiettyä erää koskevaan tarjoukseen on kantajan mukaan tehty vain esimerkinomaisesti.

39

2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kantajan on määriteltävä oikeudenkäynnin kohde ja vaatimuksensa kanteessa.

40

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että samoin kuin komissio ja Ranskan tasavalta ovat perustellusti todenneet, kantaja ilmoittaa selvästi kannekirjelmän alussa, että se on valittu sopimuspuoleksi hankintasopimuksen, jonka ”komissio tekee – – naudanlihan kuljettamisesta Ranskasta [Venäjälle ] – – asetuksella (EY) N:o 111/1999 ja – – asetuksella (EY) N:o 1799/1999 tämän maan hyväksi säädetyn elintarvikkeiden saatavuusohjelman puitteissa”, ja että ”näiden asetusten mukaisesti” komissiolle ”tämän hankintasopimuksen nojalla” kuuluvat velvollisuudet on annettu interventioelimen hoidettavaksi. Kantaja täsmentää lisäksi, että sillä on ollut ”hankintasopimusta täytettäessä” lukuisia vaikeuksia, jotka ovat liittyneet interventioelimen väitettyihin virheisiin.

41

Kannekirjelmässä tehty pelkkä viittaus tiettyihin laskuihin, jotka lähinnä koskevat muita eriä kuin erää nro 8, ei riitä 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan katsomaan vastauskirjelmässä katsotulla tavalla, että oikeudenkäynnin kohde koskisi myös sopimuksia, jotka koskivat hankintoja, joiden sopimuspuoleksi kantaja oli valittu naudanlihan toimittamisesta Venäjälle 12.3.1999 annetun komission asetuksen (EY) N:o 556/1999 (EYVL L 68, s. 19) (erät nro 1, 2 ja 3), sianlihan kuljettamisesta Venäjälle 31.3.1999 annetun komission asetuksen (EY) N:o 712/1999 (EYVL L 89, s. 54) (erä nro 6) ja naudanlihan toimittamisesta Venäjälle 28.5.1999 annetun komission asetuksen (EY) N:o 1133/1999 (EYVL L 135, s. 64) (erät nro 1 ja 2) perusteella.

42

Sillä, että edellä 41 kohdassa mainitut asetukset, joihin on vedottu ensimmäisen kerran vastauskirjelmässä, ovat kaikki asetuksen N:o 111/1999 täytäntöönpanoasetuksia, ei ole merkitystä, koska jokaisessa kyseisen asetuksen täytäntöönpanoasetuksessa säädetään uudesta tarjouspyynnöstä uuden hankintasopimuksen tekemiseksi. Lisäksi asetuksen N:o 111/1999 5 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan tarjouksen on koskettava yhtä ainoaa erää, jotta se voidaan hyväksyä. Näin ollen kantajalla ei ole ollut mahdollisuutta tehdä tarjousta useista eristä eikä asettaa yhdestä erästä tekemänsä tarjouksen ehdoksi sitä, että komissio hyväksyy muita eriä koskevia muita tarjouksia mainitun asetuksen tai muiden asetusten perusteella.

43

On kyllä totta, että asetuksessa N:o 111/1999 säädetään maataloustuotteiden toimittamista Venäjän federaatiolle koskevan ohjelman täytäntöönpanoa koskevista yleisistä säännöistä ja että nämä säännöt ovat yleisiä ja niitä sovelletaan kantajan vastauskirjelmässään mainitsemiin eri asetuksiin. Asetuksen N:o 111/1999 1 ja 2 artiklassa säädetään kuitenkin, että tarjouskilpailumenettelyn aloittaminen erityistoimitusten myöntämiseksi tapahtuu erityissäännösten, kuten asetusten N:o 1799/1999, N:o 556/1999, N:o 712/1999 ja N:o 1133/1999, mukaisesti. Näin ollen ei voida katsoa, että erityistoimitusten myöntäminen näiden erityisasetusten puitteissa muodostaa yhden ainoan sopimuksen, joka koskee seitsemän eri erää sisältävää hankintaa, toteuttamisen.

44

Lisäksi asetuksen N:o 111/1999 5 artiklan 1 kohdan a ja c alakohdassa todetaan selvästi, että interventioelimelle esitetyissä tarjouksissa on oltava viittaus kutakin erää koskevan tarjouskilpailun avaamisesta annettuun asetukseen ja että kukin tarjous voi koskea vain yhtä erää kokonaisuudessaan. Kannekirjelmään liitetty tarjous koskee asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8, joka ei missään tapauksessa kuvaa niiden velvollisuuksien laajuutta, joihin kantaja on sitoutunut maataloustuotteiden toimittamista Venäjän federaatiolle koskevan ohjelman puitteissa, sillä jokainen tarjous on erilainen ja tehty eri tarjouskilpailussa.

45

Näin ollen vastauskirjelmässä oleva viittaus muihin eriin kuin asetuksen N:o 1799/1999 mukaiseen erään nro 8 on katsottava oikeudenkäynnin kohteen laajentamiseksi ja jätettävä tutkimatta.

46

Kantaja vetoaa kanteensa tueksi neljään kanneperusteeseen. Ensimmäinen kanneperuste koskee tiettyjen toimitusvakuuksien liian myöhään tapahtunutta vapauttamista. Toinen kanneperuste koskee tiettyjen kuljetuslaskujen maksamista myöhässä. Kolmas kanneperuste koskee yhden kuljetuslaskun osittaista maksamista. Neljäs kanneperuste koskee tiettyjen laskujen maksamista eri valuuttana kuin hankintasopimuksessa oli määrätty.

47

Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on syytä käsitellä ensimmäinen, kolmas ja neljäs kanneperuste ennen toista kanneperustetta.

48

Kantaja väittää, että kolme sen asettamista toimitusvakuuksista on vapautettu myöhässä ilman, että interventioelin olisi ilmoittanut syyt, joiden nojalla tämä myöhässä tapahtunut vapauttaminen olisi voitu perustella, ja kantaja vaatii vahingonkorvausta kyseisestä myöhästymisestä aiheutuneista kuluista. Se väittää, että perusteeton kieltäytyminen vakuuksien vapauttamisesta on virhe, jonka perusteella syntyy hallinnon vastuu, ja huomauttaa, että asetuksen N:o 111/1999 12 artiklan 2 kohdan mukaan toimitusvakuus vapautetaan, kun tarjouskilpailun voittaja esittää todisteen toimituksen toteuttamisesta.

49

Komissio katsoo, että koska kannekirjelmästä puuttuvat olennaiset tiedot, kuten viittaus erityisiin toimitustoimenpiteisiin, kanneperuste on jätettävä tutkimatta 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla. Joka tapauksessa komissio katsoo, että kantaja ei ole osoittanut, että sille on aiheutunut kyseisestä myöhästymisestä kuluja, ja huomauttaa, että pankkivakuutta koskevat kulut ovat sisältyneet kantajan esittämässä tarjouksessa olevaan hintaan. Lisäksi komissio toteaa, että vaikka asetuksessa N:o 111/1999 ei säädetä vakuuksien vapauttamista koskevasta määräajasta, tämä ei merkitse sitä, että vapauttamisen on tapahduttava samana päivänä, jona interventioelin vastaanottaa vapauttamiseen oikeuttavat asiakirjat. Komission mukaan interventioelimen on tutkittava nämä asiakirjat ennen vakuuden vapauttamista ja maksun suorittamista, koska muuten sen on esitettävä vaade tarjouskilpailun voittajalle, mikäli tarkastuksen jälkeen käy ilmi, että toimitusta koskevia ehtoja ei ole noudatettu. Nyt käsiteltävässä asiassa kantajan mainitsemia viivästyksiä – eli 18:aa ja 30:tä päivää – ei voida mitenkään pitää kohtuuttomina.

50

Ranskan tasavalta toteaa, että kantajan kanneperusteensa tueksi esittämät laskut on laadittu asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevan sopimuksen tekemistä edeltävinä ajankohtina ja että tämän vuoksi niitä ei voida liittää kyseiseen sopimukseen.

51

Ranskan tasavallan tavoin on katsottava, että laskut, joiden viitteet ovat BRU 9132021 ja BRU 9132022 ja jotka kantaja on esittänyt kanneperusteensa tueksi, on laadittu 3. ja 9.8.1999 eli ennen kuin kantajan tarjous on toimitettu interventioelimelle 14.9.1999 ja ennen kuin komissio on tehnyt asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevan päätöksen kantajan valinnasta hankintasopimuksen sopimuspuoleksi 24.9.1999. Näin ollen mainittuja laskuja ei voida liittää kyseistä erää koskevaan sopimukseen.

52

Tästä seuraa, että ensimmäinen kanneperuste on joka tapauksessa hylättävä, eikä ole tarpeen lausua komission esittämästä 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohtaan perustuvasta oikeudenkäyntiväitteestä.

53

Kantaja väittää, että vaikka se on toteuttanut kaikki sopimukseen perustuvat kuljetuspalvelut ja osoittanut tämän toimittamalla asianmukaiset asiakirjat interventioelimelle, tämä ei ole maksanut viitteellä BRU 9131606 varustettua laskua kokonaisuudessaan eikä esittänyt maksamatta jättämiselle perusteluja. Tämän vuoksi kantaja vaatii, että komissio velvoitetaan maksamaan 17400 euron summa, joka vastaa tästä laskusta jäljellä olevaa määrää.

54

Komissio väittää, että tämä kanneperuste ei ole 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukainen, koska kantaja tyytyy toteamaan, että 17400 euron suuruista summaa ei ole maksettu, mutta ei esitä selvitystä siitä, mistä kyseinen määrä muodostuu, mitä tietoja interventioelimelle on annettu tämän maksuhakemuksen tueksi ja miksi tämä määrä oli maksamatta. Joka tapauksessa komissio katsoo, että kuormaus on tarjouskilpailun voittajan tehtävä, kuten edellä 21 kohdassa mainitussa tuomiossa Calberson GE v. komissio (EU:T:2004:38, 147–149 kohta) on todettu, ja että kantajan tarjouksessa on tosiasiassa ilmoitettu tavaroiden käsittelyyn ja kuormaukseen liittyvät kulut. Näin ollen komissio katsoo, että se ei voi olla vastuussa viivästyksistä, joiden kantaja väittää sille aiheutuneen tavaraa kuormattaessa.

55

Ranskan tasavalta toteaa, että kantajan vaatimuksensa tueksi esittämä lasku on laadittu ennen asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevan sopimuksen tekemistä.

56

Ranskan tasavallan tavoin on todettava, että 6.7.1999 päivätty lasku, jonka kantaja on esittänyt kanneperusteensa tueksi, on laadittu ennen asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevan sopimuksen tekemistä 24.9.1999. Näin ollen kyseistä laskua ei voida liittää mainittuun sopimukseen.

57

Näin ollen kolmas kanneperuste on joka tapauksessa hylättävä, eikä ole tarpeen lausua komission esittämästä 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohtaan perustuvasta oikeudenkäyntiväitteestä.

58

Kantaja väittää kannekirjelmässään, että Ranskan oikeuden mukaan ulkomaan valuutan määräisenä ilmaistu velka voidaan maksaa kansallisena valuuttana sillä edellytyksellä, että muunto suoritetaan maksupäivänä. Nyt käsiteltävässä asiassa ”yksi” kantajalle myönnetyistä ”eristä”, joka piti maksaa Yhdysvaltain dollareina, on maksettu Ranskan frangeina. Niinpä kantaja katsoo, että kyseessä olevat ”neljä” laskua, joiden kokonaissumma on 402281 USD, on maksettu ”maksamalla 390 334,62:ta euroa vastaava määrä Ranskan frangeja”, kun taas siinä tapauksessa, että olisi sovellettu maksupäivän vaihtokurssia (”1,0463/0,9557”), maksettu summa olisi vastannut 420 915,03:a euroa. Näin ollen kantaja vaatii, että komissio velvoitetaan maksamaan sille erotus eli 30580,41 euroa.

59

Komissio väittää, että kanneperuste ei tiettyjen ristiriitaisuuksien ja epäselvyyden vuoksi täytä 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaisia vaatimuksia. Cour administrative d’appel de Paris on komission mukaan joka tapauksessa katsonut 6.4.2000 antamassaan tuomiossa, että kantajan laskut oli ilmaistu sekä Yhdysvaltain dollareina että Ranskan frangeina.

60

Ranskan tasavalta huomauttaa, että kantaja ei ole yksilöinyt sopimusmääräystä, joka on sen väitetyn Yhdysvaltain dollareita koskevan maksuvelvollisuuden, johon se vetoaa, perustana. Asetuksen N:o 111/1999 5 artiklan d alakohdassa säädetään Ranskan tasavallan mukaan päinvastoin, että tarjouksen hyväksyminen edellyttää, että eri summat ilmaistaan euroina. Asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskeva kantajan tarjous on tosiasiassa ilmaistu euroina eikä Yhdysvaltain dollareina. Joka tapauksessa Ranskan oikeuden periaatteen, johon kantaja on vedonnut, mukaan lopullinen erotus on 6705,45 euroa.

61

On huomautettava, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklan ensimmäisen kohdan, jota sovelletaan saman perussäännön 53 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan unionin yleiseen tuomioistuimeen, ja 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kanteessa on oltava yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista. Tämän maininnan on oltava riittävän selkeä ja täsmällinen, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin yleinen tuomioistuin voi tarvittaessa ratkaista kanteen tukeutumatta muihin tietoihin. Kanteessa on näin ollen nimenomaisesti selitettävä, mitä kanteen perustana oleva oikeudellinen peruste sisältää, joten pelkkä ylimalkainen viittaaminen tähän perusteeseen ei täytä Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä eikä työjärjestyksessä asetettuja vaatimuksia (ks. analogisesti tuomio 12.1.1995, Viho v. komissio, T‑102/92, Kok., EU:T:1995:3, 68 kohta ja tuomio 27.11.1997, Tremblay ym. v. komissio, T‑224/95, Kok., EU:T:1997:187, 79 kohta). Unionin yleisen tuomioistuimen asiana ei myöskään ole etsiä ja tunnistaa liitteistä perusteita ja perusteluja, joihin kanteen voitaisiin katsoa perustuvan, koska liitteillä on puhtaasti todistuksellinen ja täydentävä tehtävä (ks. analogisesti tuomio 2.2.2012, Kreikka v. komissio, T‑469/09, EU:T:2012:50, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

62

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava kanneperusteessa vaaditusta velasta komission tavoin, että kantaja väittää kannekirjelmässä, että ”yksi” kantajalle myönnetyistä ”eristä” oli ilmaistu Yhdysvaltain dollareina, täsmentämättä kyseessä olevaa erää. Tämän jälkeen kantaja mainitsee ”neljä laskua”, joiden kokonaissumma on 402281 USD ja jotka kuuluvat kantajan mukaan tähän erään, mutta kantaja ei kuitenkaan ole liittänyt niitä mukaan eikä myöskään esitä mitään tietoja niistä.

63

Kannekirjelmästä ei kuitenkaan käy selvästi ilmi, riitauttaako kantaja sen seikan, että kyseessä olevat laskut on maksettu Ranskan frangeina Yhdysvaltain dollareiden sijasta, vai tyytyykö se päinvastoin arvostelemaan sovellettua vaihtokurssia. Kantaja nimittäin toteaa, että ”lähtökohtaisesti Ranskan oikeuden mukaan ulkomaan valuutan määräisenä ilmaistu velka voidaan maksaa kansallisena valuuttana sillä edellytyksellä, että muunto suoritetaan maksupäivänä”, minkä vuoksi voidaan olettaa, että kantaja tyytyy riitauttamaan Ranskan frangin ja Yhdysvaltain dollarin välisen vaihtokurssin. Lisäksi sen sijaan, että kantaja ilmoittaisi tämän vaihtokurssin, se viittaa Yhdysvaltain dollarin ja euron väliseen vaihtokurssiin eikä täsmennä kanteessa tarkkaa päivää, johon se viittaa.

64

Näissä olosuhteissa on todettava, että tämä kanneperuste ei ole 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukainen ja se on jätettävä tutkimatta.

65

Joka tapauksessa on todettava, että näistä vastauskirjelmään liitetyistä neljästä laskusta ainoastaan viitteellä BRU 0135699 varustetussa laskussa mainitaan asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskeva toimitus, ja näin ollen vain se voidaan liittää kyseessä olevaa erää koskevaan sopimukseen.

66

On kuitenkin todettava yhtäältä, että tämä lasku on ilmaistu sekä Yhdysvaltain dollareina (108173,76 USD) että Ranskan frangeina (717289,39 FRF) ja että kantaja ei ole esittänyt näyttöä siitä, että lasku olisi pitänyt maksaa Yhdysvaltain dollareina. Tästä on todettava, että vaikka asetuksen N:o 111/1999 5 artiklassa säädetään, että tarjouksen hyväksyminen edellyttää sen ilmaisemista euroina, ei kyseisessä asetuksessa mainita mitään laskujen maksutavoista. Asetuksen N:o 111/1999 säännöksissä ei nimittäin säädetä, että toimituksia koskevat maksut pitäisi suorittaa tiettynä valuuttana. Lisäksi on huomautettava, että sopimuksen tekohetkellä eli 24.9.1999 käytössä oleva valuutta oli Ranskan frangi.

67

Toisaalta on todettava, että kantaja ei väitä, että interventioelin olisi maksanut Ranskan frangeina eri summan kuin laskussa mainittu 717289,39 FRF.

68

Tällä perusteella neljäs kanneperuste, siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin voi ymmärtää sen, on joka tapauksessa hylättävä perusteettomana.

69

Kantaja väittää, että vaikka se on toteuttanut kaikki asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevassa sopimuksessa määrätyt kuljetuspalvelut ja toimittanut tositteet interventioelimelle, viimeksi mainittu on perusteluja esittämättä viivytellyt riidanalaisten laskujen maksamisessa. Niinpä kantaja vaatii, että komissio velvoitetaan maksamaan sille viivästyskorkoa sekä korkoa tälle viivästyskorolle. Kantaja väittää myös, että asetuksessa N:o 111/1999 ei ole mitään säännöstä kuljetuspalvelujen maksujen määräajoista eikä sovellettavista viivästyskoroista. Näin ollen kantaja katsoo, että on syytä viitata näitä kysymyksiä koskeviin Ranskan oikeuden hallinto-oikeudellisiin periaatteisiin. Kantaja huomauttaa, että näiden periaatteiden mukaisesti maksu olisi pitänyt suorittaa laskua vastaan tavaran lastaamis- tai toimittamishetkellä tai laskun vastaanottamishetkellä, mikäli sitä ei ole maksettu tavaran lastaamis- tai toimittamishetkellä, ja että viivästyksestä alkaa kulua laillinen korko ilman eri muodollisuuksia.

70

Komissio, jota Ranskan tasavalta tukee, katsoo, että tämä kanneperuste on hylättävä kaikkien laskujen osalta siksi, että niitä ei olisi pitänyt maksaa, että interventioelin oli maksanut laskut ennen kuin kantaja osoitti sille huomautuksen, että laskut eivät liittyneet oikeudenkäynnin kohteeseen tai että laskujen maksamista varten tarvittavia asiakirjoja ei ollut esitetty. Lisäksi komissio katsoo, että koska asetuksissa N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999 ei ole säädetty lopullista maksua koskevasta määräajasta, näitä laskuja ei voida pitää vastaanotettaessa maksettavina. Komission mukaan on nimittäin välttämätöntä antaa maksajavirastolle kohtuullinen aika sille osoitettujen vaatimusten tarkistamiseksi. Ranskan tasavalta lisää, että Ranskan siviililaissa säädetään myös, että viivästyskorko ei ala juosta heti vaan vasta sen jälkeen, kun maksuvelvolliselle on huomautettu maksuvelvollisuudesta.

71

Kuten komissio ja Ranskan tasavalta ovat katsoneet, on ensinnäkin hylättävä viivästyskorkojen maksua koskeva vaatimus niiden laskujen osalta, joiden laskutuspäivä on aikaisempi kuin asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevan sopimuksen tekemispäivä eli 24.9.1999, koska nämä laskut eivät liity oikeudenkäynnin kohteeseen sellaisena kuin se on määritelty kannekirjelmässä. Näin ollen tämä vaatimus on hylättävä niiden laskujen osalta, joiden viitteet ovat seuraavat: BRU 9131230, BRU 9131356, BRU 9131823, BRU 9131824, BRU 9132738, BRU 9132739, BRU 9132764, BRU 9132021, BRU 9132022, BRU 9131606, BRU 9132744 ja BRU 9132743.

72

Toiseksi on todettava, että kantaja ei kiistä sitä, että laskut, joiden viitteet ovat BRU 9132954, BRU 9133012, BRU 9133148, BRU 9133149, BRU 9133152, BRU 9133153, BRU 9133286, BRU 9134237, BRU 9133287, BRU 9133917, BRU 0135094, BRU 0135699 ja BRU 0136077, on maksettu ennen kuin kantaja on esittänyt maksuvaatimuksen interventioelimelle 3.4.2000. Kantaja väittää kuitenkin, että tällainen maksuhuomautus ei Ranskan hallinto-oikeuden perusteella ole välttämätön, jotta viivästyskorko alkaisi juosta.

73

Tästä on todettava, kuten edellä 28 kohdassa on huomautettu, että asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II olevaa erää nro 8 koskevaan sopimukseen sovelletaan Ranskan oikeutta vain, mikäli asetuksissa N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999, sellaisina kuin niitä on oikeuskäytännössä tulkittu, ei annettu mitään viitteitä sopimusehtojen konkreettisesta soveltamisesta.

74

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, kuten komissio korostaa, että unionin yleinen tuomioistuin on jo katsonut kuljetuspalveluja koskevan hankintasopimuksen, jonka sopimuspuoleksi komissio oli niin ikään valinnut kantajan asetuksen N:o 111/1999 perusteella, että maksuviivästys voidaan päätellä vasta siitä lähtien, kun velalliselle esitetään maksuhuomautus, ja että toimitussopimuksessa ei määrätä, että maksuhuomautus katsottaisiin tehdyksi sillä, että maksuaika päättyy (ks. vastaavasti edellä 21 kohdassa mainittu tuomio Calberson GE v. komissio, EU:T:2004:38, 144 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei ole viitannut kansallisen oikeuden säännökseen vaan aikaisempaan oikeuskäytäntöön, jossa tulkittiin myös asetusta N:o 111/1999 (edellä 21 kohdassa mainittu tuomio Hans Fusch v. komissio, EU:T:2002:246, 78 kohta). On nimittäin niin, että kun otetaan huomioon asetuksen N:o 1799/1999 liitteessä II kuvailtua erää nro 8 koskevan sopimuksen erityinen luonne ja kun osapuolten oikeudet ja velvollisuudet on määritelty asetusten N:o 111/1999 ja N:o 1799/1999 säännöksissä, on taattava näistä asetuksista johtuvien sopimusten mahdollisimman yhtenäinen tulkinta. Tästä seuraa – toisin kuin kantaja on väittänyt –, että Ranskan oikeus, jota sovelletaan sopimukseen vain, jos asetuksissa ei ole säädetty asiasta, ei sääntele viivästyskorkoa koskevaa kysymystä.

75

Näin ollen on niin, että koska kantaja ei ole vaatinut interventioelimeltä maksua ennen 3.4.2000 eli kantajan ensimmäisen maksuvaatimuksen esittämispäivää, kantajan vaatimus viivästyskorkojen maksamisesta on hylättävä niiden laskujen osalta, jotka on maksettu ennen tätä päivää eli niiden laskujen osalta, joiden viitteet ovat seuraavat: BRU 9132954, BRU 9133012, BRU 9133148, BRU 9133149, BRU 9133152, BRU 9133153, BRU 9133286, BRU 9134237, BRU 9133287, BRU 9133917, BRU 0135094, BRU 0135699 ja BRU 0136077.

76

Kolmanneksi on niin, että asiakirja-aineistosta ei ilmene, että laskusta, jonka viite on BRU 0137658 ja joka on päivätty 18.5.2000, olisi esitetty maksuhuomautus. On nimittäin todettava, että asiakirja-aineistoon sisältyvässä 29.5.2000 päivätyssä maksuhuomautuksessa ei viitata mainittuun laskuun vaan toiseen, 2.2.2000 päivättyyn laskuun. Näin ollen maksuhuomautuksen puuttuessa on hylättävä myös kantajan vaatimus, joka koskee viitteellä BRU 0137658 varustettua laskua.

77

Neljänneksi viitteellä BRU 0135473 varustetusta laskusta on huomautettava, että asetuksen N:o 111/1999 10 artiklan 2 kohdassa säädetään, että maksuhakemukseen on liitettävä erilaisia tositteita (jäljennös kuljetusasiakirjoista, haltuunottotodistus, jäljennös vientitodistuksesta jne.), ja niiden puuttuessa ei maksua voida suorittaa. Näin ollen pelkkä laskun laatiminen ei oikeuta maksuun.

78

Nyt käsiteltävässä asiassa kannekirjelmästä käy ilmi, että viitteellä BRU 0135473 varustettu 2.2.2000 päivätty lasku on maksettu kahdessa osassa, joista ensimmäinen 23.5.2000 ja toinen 13.6.2000. Kuten komissio on korostanut, kannekirjelmän liitteistä käy kuitenkin ilmi, että maksua ei ole voitu suorittaa aikaisemmin, koska interventioelin ei ollut vastaanottanut kaikkia vaadittuja asiakirjoja. Interventioelin oli pyytänyt niitä kantajalta 18.5.2000 päivätyllä kirjeellä. Kannekirjelmän liitteestä 14 käy ilmi, että kantaja on toimittanut 22.5.2000 päivätyllä kirjeellä tiettyjä asiakirjoja, mutta se on jättänyt toimittamatta ainakin yhden pyydetyistä asiakirjoista eli kuljetusasiakirjan (CMR-rahtikirja), joka vastaa tullilomaketta EX1 294905. Koska ei ole esitetty näyttöä siitä, että kantaja olisi toimittanut kaikki maksun suorittamiseksi vaadittavat asiakirjat ennen 13.6.2000, sen kyseistä laskua koskeva vaatimus on hylättävä. On nimittäin niin, että jos velka ei ole erääntynyt, viivästyskorko ei voi alkaa juosta.

79

Lopuksi laskuista, joiden viitteet ovat BRU 0135095, BRU 0136486 ja BRU 9133916, on todettava, että ne koskevat ylimääräisiä pysäköintimaksuja Venäjällä. Kannekirjelmän liitteistä käy kuitenkin ilmi, että interventioelin on ilmoittanut näistä laskuista, että niitä ei ole voitu maksaa ennen komission yksiköiden hyväksyntää, ja kantaja on ilmoittanut suostumuksensa tähän. Niinpä kantaja ei voi väittää, että nämä laskut olisi pitänyt maksaa kahdeksan päivää niiden lähettämisestä interventioelimelle. Kantaja ei ole myöskään osoittanut, että näiden laskujen maksaminen 13.6.2000 on tapahtunut myöhässä siihen päivään nähden, jona komission yksiköt ovat hyväksyneet näiden laskujen maksamisen. Näin ollen on hylättävä viivästyskorkoja koskeva vaatimus siltä osin kuin se koskee näitä laskuja, koska kantaja ei ole osoittanut päivämäärää, jona nämä laskut ovat erääntyneet.

80

Tästä seuraa, että toinen kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

81

Edellä esitetyn perusteella kaikki kantajan esittämät kanneperusteet, siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin voi ymmärtää ne, on hylättävä perusteettomina.

82

Näin ollen kanne on hylättävä kokonaisuudessaan.

83

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantaja on hävinnyt asian ja komissio on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, kantaja on velvoitettava korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut.

84

Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Tästä seuraa, että Ranskan tasavallan on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (seitsemäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: