1

Euroopan komissio vaatii kanteellaan unionin tuomioistuinta toteamaan, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut

2

Direktiivin 91/440 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa todetaan, että

”rautatieverkon tulevaa kehitystä ja tehokasta käyttöä voidaan helpottaa erottamalla kuljetuspalvelujen tarjoaminen ja infrastruktuurin ylläpito; tämän tilanteen vuoksi näitä kahta toimintaa on hoidettava erillisinä ja niillä on oltava erillinen kirjanpito”.

3

Tämän direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä ei sovelleta rautatieyrityksiin, jotka harjoittavat vain kaupunki-, esikaupunki- ja alueellista liikennettä.”

4

Kyseisen direktiivin 3 artiklan määritelmän mukaan ”alueellisella liikenteellä” tarkoitetaan ”liikennettä, jota hoidetaan alueen kuljetustarpeiden täydentämiseksi”.

5

Saman direktiivin II jaksoon, jonka otsikko on ”Hallinnon riippumattomuus”, sisältyvässä 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rautatieyrityksillä on liikkeenjohdon ja hallinnon sekä hallinnon, talouden ja kirjanpidon sisäisen tarkastuksen osalta riippumaton asema siten, että erityisesti niiden varat, talousarviot ja tilit ovat erillään valtion varoista, talousarviosta ja tileistä.

2.   Infrastruktuurin hallinnon on noudatettava jäsenvaltioiden vahvistamia puitteita sekä erityisiä hinnoittelu- ja käyttöoikeussääntöjä, mutta sillä on myös omaa liikkeenjohtoaan, hallintoaan ja sisäistä tarkastustaan koskevat velvollisuudet.”

6

Direktiivin 91/440 samaan jaksoon sisältyvässä 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rautatieyritykset voivat mukauttaa toimintansa markkinoiden mukaan ja hoitaa tätä toimintaa hallintoelintensä vastuulla tarjotakseen tehokkaita ja tarkoituksenmukaisia palveluja vaadittuun palvelutasoon nähden mahdollisimman alhaisin kustannuksin.

Rautatieyrityksiä on johdettava kaupallisiin yhtiöihin soveltuvien periaatteiden mukaisesti; mukaan lukien valtiovallan niille asettamat julkisen palvelun velvoitteet ja jäsenvaltion asianomaisten viranomaisten kanssa julkisesta palvelusta solmittavat sopimukset.

2.   Rautatieyritysten on laadittava liiketoimintasuunnitelmansa, mukaan lukien investointi- ja rahoitusohjelmat. Nämä suunnitelmat on laadittava yrityksen taloudellisen tasapainon sekä muiden teknisten, kaupallisten ja varainhoidon tavoitteiden saavuttamiseksi; suunnitelmissa on myös ilmoitettava keinot, joilla nämä tavoitteet voidaan saavuttaa.

– –”

7

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa säädettiin sen alkuperäisen sanamuodon mukaan seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että liikennepalveluyksiköiden kirjanpito pidetään erillään rautateiden infrastruktuurin hallinnon kirjanpidosta. Jommallekummalle toiminnalle maksettavaa tukea ei saa siirtää toiselle.

Kummankin toiminnan kirjanpitoa on hoidettava siten, että siitä ilmenee tämä kielto.”

8

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvästä liiketoiminnasta ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvästä liiketoiminnasta pidetään erillisiä tuloslaskelmia ja taseita ja että nämä julkaistaan erillisinä. Jommallekummalle toiminnalle maksettavaa julkista rahoitusta ei saa siirtää toiselle.

Kummankin toiminnan kirjanpitoa on hoidettava siten, että siitä ilmenee tämä kielto.”

9

Tämän direktiivin 9 artiklan 4 kohdassa, joka on lisätty siihen direktiivillä 2001/12, säädetään seuraavaa:

”Rautatieyrityksissä on tehtävä rautateiden tavaraliikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvästä liiketoiminnasta tuloslaskelmat ja joko taseet tai vuotuinen yhteenveto varoista ja vastuista, ja ne on julkaistava. Julkisina palveluina tarjottaviin henkilöliikennepalveluihin maksettava rahoitus on kirjattava erikseen asianmukaisille tileille, eikä sitä voida siirtää muiden liikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvään tai muuhun liiketoimintaan.”

10

Direktiivin 91/440 15 artiklassa säädettiin direktiivin kansallisen oikeusjärjestyksen osaksi saattamista koskevan määräajan päättymispäiväksi 1.1.1993.

11

Direktiivi 91/440 kumottiin direktiivin 2012/34 65 artiklalla 15.12.2012 alkavin vaikutuksin. Direktiivin kumoamisen voimaantulopäiväksi on 12.3.2015 julkaistulla oikaisulla (EUVL 2015, L 67, s. 32; jäljempänä 12.3.2015 julkaistu oikaisu) vahvistettu 17.6.2015.

12

Direktiivin 2001/12 johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Henkilö- ja rahtiliikennepalvelujen kirjanpito on tarpeen erottaa toisistaan henkilö- ja rahtiliikennepalvelujen tehokkaan toiminnan edistämiseksi ja avoimuuden varmistamiseksi niiden rahoituksen osalta, kaikki valtiolta saadut korvaukset ja tuet mukaan lukien.”

13

Direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on vahvistettava vaatimukset ja tarvittaessa myös ennakkomaksut sen varmistamiseksi, että tavanomaisissa liikeolosuhteissa ja kohtuullisen ajanjakson aikana infrastruktuurin hallinnon tileissä ovat keskenään tasapainossa toisaalta infrastruktuurin käyttömaksuista saatavat tulot, muista kaupallisista toimista aiheutuvat ylijäämät ja valtion rahoitus sekä toisaalta infrastruktuurista aiheutuvat menot.

Jäsenvaltio voi 7 ja 8 artiklassa säädettyjen hinnoitteluperiaatteiden puitteissa edellyttää, että infrastruktuurin hallinto saattaa tilinsä tasapainoon ilman valtion rahoitusta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sitä, että pitkän aikavälin tavoitteena saattaa olla se, että infrastruktuurin käyttäjä kattaa kaikkien liikennemuotojen infrastruktuurikustannukset tasapuolisen ja syrjimättömän liikennemuotojen välisen kilpailun pohjalta, jos rautatieliikenne pystyy kilpailemaan muiden liikennemuotojen kanssa.”

14

Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Rautateiden infrastruktuurin käyttömaksut on maksettava infrastruktuurin hallinnolle, ja ne on käytettävä sen liiketoimien rahoittamiseen.

– –

3.   Vähimmäiskäyttömahdollisuuksista ja radan käyttömahdollisuuksista palveluihin pääsyä varten perittävät infrastruktuurimaksut on vahvistettava niiden kustannusten perusteella, jotka aiheutuvat suoraan rautatieliikenteen harjoittamisesta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 tai 5 kohdan tai 8 artiklan soveltamista.”

15

Direktiivin 2001/14 8 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Saadakseen infrastruktuurin hallinnolle aiheutuneet kustannukset katetuksi täysimääräisesti jäsenvaltio voi markkinoiden niin salliessa periä lisähintoja toimivien, avointen ja ketään syrjimättömien periaatteiden perusteella taaten kuitenkin samalla erityisesti kansainvälisen rautateiden tavaraliikenteen mahdollisimman hyvän kilpailukyvyn. Hinnoittelujärjestelmässä on otettava huomioon rautatieyritysten aikaansaama tuottavuuden kasvu.

Maksut eivät kuitenkaan saa olla niin korkeita, että infrastruktuuria eivät voi käyttää sellaiset markkinalohkot, jotka pystyvät maksamaan vähintään rautatiepalvelujen käytöstä suoraan aiheutuvat kustannukset sekä sen katetuoton, jonka markkinat kestävät.”

16

Direktiivin 2001/14 38 artiklassa säädettiin direktiivin kansallisen oikeusjärjestyksen osaksi saattamista koskevan määräajan päättymispäiväksi 15.3.2003.

17

Direktiivi 2001/14 on kumottu direktiivin 2012/34 65 artiklalla 15.12.2012 alkavin vaikutuksin. Direktiivin kumoamisen voimaantulopäiväksi on 12.3.2015 julkaistulla oikaisulla vahvistettu 17.6.2015.

18

Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kaikkien korvausten, jotka liittyvät yleiseen sääntöön tai julkisia palveluhankintoja koskevaan sopimukseen, on oltava 4 artiklan säännösten mukaisia riippumatta siitä, kuinka sopimus on tehty. Kaiken luonteisten korvausten, jotka liittyvät 5 artiklan 2, 4, 5 tai 6 kohdan mukaisesti ilman tarjouskilpailua tehtyyn julkisia palveluhankintoja koskevaan sopimukseen tai jotka liittyvät yleiseen sääntöön, on lisäksi oltava liitteen säännösten mukaisia.”

19

Kyseisen asetuksen liitteen, jonka otsikko on ”Korvaukseen sovellettavat säännöt 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa”, 2 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Korvaus ei saa ylittää sitä taloudellisten nettovaikutusten määrää, joka vastaa julkisen palvelun velvoitteen täyttämisestä julkisen liikenteen harjoittajan kustannuksiin ja tuloihin aiheutuvia positiivisia tai negatiivisia kokonaisvaikutuksia. Vaikutukset on arvioitava vertaamalla tilannetta, jossa julkisen palvelun velvoite on täytetty, tilanteeseen, joka olisi vallinnut, jos velvoitetta ei olisi täytetty. Taloudellisen nettovaikutuksen laskemisessa toimivaltainen viranomainen noudattaa seuraavaa mallia:

Kustannukset, jotka aiheutuvat toimivaltaisen viranomaisen / toimivaltaisten viranomaisten määräämästä julkisen palvelun velvoitteesta tai joukosta julkisen palvelun velvoitteita, joka sisältyy julkisia palveluhankintoja koskevaan sopimukseen ja/tai yleiseen sääntöön,

miinus mahdolliset positiiviset taloudelliset vaikutukset, jotka ovat syntyneet kyseessä olevan julkisen palvelun velvoitteen/velvoitteiden täyttämiseen käytetyssä verkossa,

miinus tariffiin perustuvat tulot tai muut tulot, jotka on saatu kyseessä olevaa julkisen palvelun velvoitetta täytettäessä,

plus kohtuullinen voitto,

on yhtä kuin taloudellinen nettovaikutus.

– –

5.   Jos julkisen liikenteen harjoittaja harjoittaa myös muuta toimintaa sen liikenteen lisäksi, jota koskee julkisen palvelun velvoite ja josta sille maksetaan korvausta, kyseisistä julkisista palveluista on avoimuuden lisäämiseksi ja ristiintukemisen välttämiseksi pidettävä erillistä kirjanpitoa, jonka on täytettävä vähintään seuraavat vaatimukset:

20

Direktiivin 2012/34 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”– – Direktiiviä [91/440], rautatieyritysten toimiluvista 19 päivänä kesäkuuta 1995 annettua neuvoston direktiiviä 95/18/EY [(EYVL 1995, L 143, s. 70)] sekä – – direktiiviä [2001/14] on muutettu huomattavilta osin. Koska uusia muutoksia on tehtävä, mainitut direktiivit olisi selkeyden vuoksi laadittava uudelleen ja yhdistettävä yhdeksi säädökseksi.”

21

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan tilalle ovat tulleet direktiivin 2012/34 6 artiklan 1 ja 4 kohta, ja direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan tilalle on tullut direktiivin 2012/34 6 artiklan 3 kohta.

22

Mainitun direktiivin 64 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen, mukaan lukien yritysten, toimijoiden, hakijoiden, viranomaisten ja muiden asianomaisten yhteisöjen toteuttama noudattaminen, edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 16 päivänä kesäkuuta 2015. Niiden on viipymättä toimitettava nämä säännökset kirjallisina komissiolle”.

23

Saman direktiivin 65 artiklassa säädetään, että ”kumotaan direktiivit [91/440] – – ja [2001/14], sellaisina kuin ne ovat muutettuina liitteessä IX olevassa A osassa mainituilla direktiiveillä, 15 päivästä joulukuuta 2012, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta jäsenvaltioiden velvollisuuteen noudattaa liitteessä IX olevassa B osassa olevia määräaikoja, joiden kuluessa niiden on ollut saatettava siinä mainitut direktiivit osaksi kansallista lainsäädäntöä”. Näiden direktiivien kumoamisen voimaantulopäiväksi on 12.3.2015 julkaistulla oikaisulla vahvistettu 17.6.2015.

24

Yleisen rautatielain (Allgemeines Eisenbahngesetz), joka on annettu 27.12.1993 (BGBl. 1993 I, s. 2378, 2396; 1994 I, s. 2439; jäljempänä AEG), 9 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Julkiset rautatieyhtiöt,

ovat velvollisia siinäkin tapauksessa, ettei niiden toimintaa harjoiteta pääomayhtiön muodossa, laatimaan, tarkastuttamaan ja julkaisemaan vuotuiset tilinpäätöksensä ja toimintakertomuksensa kauppalakikoodeksin (Handelsgesetzbuch) kolmannen osan toiseen jaksoon sisältyvien suuriin pääomayhtiöihin sovellettavien säännösten mukaisesti. – –

(1a)   Edellä 1 momentin ensimmäisen virkkeen 1 kohdassa tarkoitettujen julkisten rautatieyhtiöiden on kirjanpidossaan erotettava toisistaan nämä kaksi toimialaa; tämä edellyttää, että liikennepalvelujen tuottamista ja infrastruktuurin hoitoa koskevat kirjanpidot ovat toisistaan erillisiä. Niiden on kummankin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetun toimialan ja niihin kuulumattoman toimialan osalta sisällytettävä vuotuisen tilinpäätöksensä liitteeseen kauppaoikeudellisten periaatteiden mukaisesti laaditut ylimääräinen tase ja tuloslaskelma. – –

(1b)   Jommallekummalle 1a momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetulle toiminnalle maksettavaa julkista rahoitusta ei saa siirtää toiselle. Kummankin toiminnan kirjanpitoa on hoidettava siten, että siitä ilmenee tämä kielto. Tämä koskee myös 1 momentin ensimmäisen virkkeen 2 ja 3 kohdassa tarkoitettuja yrityksiä.

– –

(1d)   Mitä 1a momentissa säädetään, sovelletaan vastaavasti myös julkisiin rautatieyrityksiin, jotka harjoittavat rautatieliikennettä sekä henkilöliikenteen että tavaraliikenteen alalla, kuitenkin siten, että velvollisuus laatia erillinen kirjanpito ja sisällyttää vuotuisen tilinpäätöksen liitteeseen erillinen tase ja tuloslaskelma koskee vain rautatietavaraliikenteen toimialaa ja että kyseinen tase voidaan myös korvata varoja ja vastuita koskevalla yhteenvedolla. Julkisina palveluina tarjottaviin henkilöliikennepalveluihin maksettava julkinen rahoitus on kirjattava erikseen asianmukaisille tileille, eikä sitä voida siirtää muiden liikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvään tai muuhun liiketoimintaan.

– –”

25

AEG:n 14 §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”Rautateiden haltijoiden on määritettävä maksunsa 26 §:n 1 momentin 6 ja 7 kohdan nojalla annettavan asetuksen perusteella siten, että niille 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettujen kaikkien vähimmäispalvelujen suorittamisesta aiheutuneet kokonaiskustannukset sekä markkinoilta saatava katetuotto kompensoidaan. Tässä yhteydessä ne voivat periä maksuja, jotka ovat korkeampia kuin junaliikenteestä suoraan aiheutuvat kustannukset, ja tällöin voidaan tehdä ero sekä rautateiden kaukohenkilöliikenteen, rautateiden lähihenkilöliikenteen tai rautateiden tavaraliikenteen palvelujen että näiden liikennepalvelujen sisäisten markkinalohkojen välillä ja on taattava kilpailukyky etenkin kansainvälisen rautateiden tavaraliikenteen alalla. Maksut eivät saa kuitenkaan olla toisessa virkkeessä kyseessä olevassa tapauksessa markkinalohkon osalta niin korkeita, että ne ylittävät junaliikenteestä suoraan aiheutuvat kustannukset sekä markkinoilta saatavan katetuoton.”

26

Avustuksia korvaavien investointien tekemiseksi olemassa olevaan rataverkkoon säännellään Saksan liittotasavallan, Deutsche Bahn AG:n omistamien rataverkon haltijoina toimivien yritysten ja Deutsche Bahn AG:n välillä 9.1.2009 tehdyllä palvelu- ja rahoitussopimuksella (Leistungs- und Finanzierungsvereinbarung), jota on muutettu 4.11.2010 ja 6.9.2013. Tämä sopimus on korvattu 1.1.2015 lukien palvelu- ja rahoitussopimus II:lla (Leistungs- und Finanzierungsvereinbarung II, jäljempänä LuFV II), jolla on muun muassa luotu suljettu rahoituskierto infrastruktuurista saaduille voitoille, jotka maksetaan kokonaisuudessaan liittovaltiolle ja uudelleensijoitetaan sen jälkeen sellaisinaan infrastruktuuriin.

27

Deutsche Bahn ‑konserni (jäljempänä DB-konserni), jonka johdossa on holdingyhtiö Deutsche Bahn AG (jäljempänä DB AG), harjoittaa liiketoimintaa kansallisen ja kansainvälisen henkilö- ja tavaraliikenteen, logistiikan ja rautatiekuljetusten liitännäispalvelujen tarjoamisen alalla.

28

Direktiivin 2012/34 3 artiklan 3 alakohdassa, luettuna yhdessä sen liitteen I kanssa, tarkoitettujen rautatieinfrastruktuurin eri osien hoidosta vastaa AEG 9a §:n mukaisesti DB Netz AG. Kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen muiden infrastruktuurin osien hoidosta vastaavat DB Station & Service AG ja DB Energy GmbH.

29

Konsernin liikenteenharjoittamista hallinnoidaan DB Mobility Logistics AG:n erikoistuneiden tytäryhtiöiden, muun muassa DB Regio AG:n, välityksellä, ja DB Mobility Logistics AG itse on DB AG:n kokonaan omistama tytäryhtiö.

30

DB AG on tehnyt tytäryhtiöidensä kanssa määräysvaltaa ja voittojen luovuttamista koskevia sopimuksia (jäljempänä voittojen luovuttamista koskevat sopimukset). Näiden sopimusten mukaisesti asianomaisten tytäryhtiöiden kaikki voitot luovutetaan DB AG:lle asettamatta rajoittavia ehtoja sille, miten DB AG voi nämä voitot käyttää. Samalla niissä velvoitetaan DB AG kattamaan tytäryhtiöidensä tappiot.

31

Komissio kiinnitti 22.11.2012 päivätyllä virallisella huomautuksella Saksan liittotasavallan huomiota direktiivien 91/440 ja 2001/14 sekä asetuksen N:o 1370/2007 mahdolliseen rikkomiseen sen vuoksi, että DB AG:n kirjanpidossa ei noudatettu kieltoa siirtää muihin toimintoihin ja erityisesti rautateiden henkilöliikenteeseen ensinnäkään rautateiden infrastruktuuriin tarkoitettuja julkisia varoja, toiseksi julkisena palveluna tarjottavista alueellisista henkilöliikennepalveluista maksettuja korvauksia ja kolmanneksi rataverkon käyttömaksuja.

32

Kyseinen jäsenvaltio vastasi komission viralliseen huomautukseen 20.3.2013 päivätyllä kirjeellä, jossa se kiisti komission väitteet.

33

Komissio lähetti tämän vuoksi 21.6.2013 perustellun lausunnon, jossa se toisti virallisessa huomautuksessa ilmaisemansa näkemyksen ja viittasi asetuksen N:o 1370/2007 lisäksi myös 15.12.2012 voimaan tulleeseen direktiiviin 2012/34, jolla direktiivit 91/440 ja 2001/14 oli korvattu asiaan liittyvin osin. Komissio kehotti Saksan liittotasavaltaa toteuttamaan perustellun lausunnon noudattamisen edellyttämät toimenpiteet kahden kuukauden kuluessa sen tiedoksi antamisesta.

34

Saksan liittotasavalta vastasi perusteltuun lausuntoon 21.8.2013 päivätyllä kirjeellä, jossa se toisti aikaisemmin esittämänsä perustelut ja kehitteli niitä edelleen.

35

Koska komissio katsoi, ettei tilanne ollut tyydyttävä, se päätti nostaa nyt käsiteltävän kanteen.

36

Saksan liittotasavalta katsoo, että komission esittämät neljä väitettä ovat täsmällisyydeltään puutteellisia sekä kokonaisuutena että erikseen tarkasteltuina, koska termistö on epätäsmällinen ja epäyhdenmukainen siten, ettei kyseinen jäsenvaltio voi ymmärtää, mistä käytännöistä ja laiminlyönneistä sitä arvostellaan, eikä näiden väitteiden ulottuvuutta. Saksan liittotasavallan mukaan komissio ei ole täsmentänyt, onko väitetyissä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisissä kyse unionin oikeuden puutteellisesta saattamisesta osaksi kansallista oikeusjärjestystä, lain puutteellisesta täytäntöönpanosta vai lainvastaisesta menettelystä DB AG:n omistajana.

37

Kunkin neljän väitteen osalta se katsoo, ettei komissio ole täsmentänyt, mikä konkreettinen menettely on kyseisten säännösten vastaista, ja että viitatessaan pelkästään DB-konsernin sisällä tehtyihin sopimuksiin komissio ei ole yksilöinyt kansallista oikeussääntöä, jonka sisällön tai soveltamisen se väittää olevan näiden säännösten sanamuodon tai tarkoituksen vastainen.

38

Komissio kiistää nämä väitteet.

39

Tältä osin on syytä muistuttaa, että unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 120 artiklan c alakohdan ja siihen liittyvän oikeuskäytännön mukaan kanteiden osalta kannekirjelmässä on mainittava oikeudenkäynnin kohde ja esitettävä yhteenveto kanteen tueksi vedotuista perusteista, ja näiden mainintojen on oltava riittävän selviä ja täsmällisiä, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa. Tästä johtuu, että niiden oleellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen, joihin kanne perustuu, on ilmettävä johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi itse kannekirjelmän tekstistä (tuomio 2.6.2016, komissio v. Alankomaat, C-233/14, EU:C:2016:396, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Unionin tuomioistuin on myös katsonut, että SEUT 258 artiklaan perustuvassa kanteessa on esitettävä väitteet johdonmukaisesti ja täsmällisesti, jotta jäsenvaltio ja unionin tuomioistuin voivat arvioida tarkasti sen unionin oikeuden rikkomisen laajuuden, josta jäsenvaltiota moititaan; tämä on välttämätön edellytys sille, että kyseinen jäsenvaltio voi käyttää hyödyllisesti puolustautumisoikeuksiaan ja että unionin tuomioistuin voi tutkia, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty noudattamatta väitetyllä tavalla (tuomio 2.6.2016, komissio v. Alankomaat, C-233/14, EU:C:2016:396, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 36 kohdassa, tässä tapauksessa komissio on ilmoittanut kannekirjelmässään täsmällisesti sekä ne unionin oikeuden säännökset, joita Saksan liittotasavallan väitetään rikkoneen, että tosiseikat, joita kanne koskee, eli kolmen ensimmäisen väitteen osalta sen, että DB AG ja sen tytäryhtiöt ovat tehneet voittojen luovuttamista koskevat sopimukset, joiden perusteella DB AG voi käyttää luovutettuja voittoja mihin tahansa tarkoitukseen ja niiden alkuperästä riippumatta, ja neljännen väitteen osalta sen, ettei DB Region kirjanpidossa mainita erikseen julkisia varoja, jotka on maksettu julkisena palveluna tarjottavien liikennepalvelujen tuottamisesta.

42

On myös todettava, ettei komission kannekirjelmän muotoilu kokonaisuutena eikä myöskään komission esittämän kunkin väitteen muotoilu erikseen jätä sijaa Saksan liittotasavallan esittämille epäilyille siitä, onko asiassa kyse unionin oikeuden puutteellisesta saattamisesta osaksi kansallista oikeusjärjestystä, lain puutteellisesta täytäntöönpanosta vai lainvastaisesta menettelystä DB AG:n omistajana.

43

Sen lisäksi, että komissio on jo perustellussa lausunnossaan nimenomaisesti maininnut, että Saksan liittotasavalta näyttää saattaneen riidanalaiset säännökset virallisesti osaksi oikeusjärjestystään, DB AG:n ja sen eri tytäryhtiöiden välillä tehtyjen voittojen luovuttamista koskevien sopimusten yksityiskohtaisesta kuvailusta samoin kuin DB Netzin, DB Station & Servicesin ja DB Energien voittojen rakennetta ja luovuttamista koskevasta esityksestä ilmenee selvästi, että asiassa on kyse vain näistä sopimuksista johtuvista DB-konsernin sisäisistä taloudellisista suhteista eikä millään tavoin asiaa koskevien unionin oikeuden säännösten virheellisestä täytäntöönpanosta.

44

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että Saksan liittotasavallalla on ollut tilaisuus saada tietoonsa sen syyksi väitettyjen unionin oikeuden rikkomisten ulottuvuus.

45

Saksan liittotasavalta katsoo, että nyt käsiteltävä kanne on jätettävä tutkimatta myös sen vuoksi, että siinä esitetyt vaatimukset koskevat direktiiviä 2012/34, jonka kansallisen oikeusjärjestyksen osaksi saattamista koskevan määräajan päättymispäivä on 16.6.2015 eli myöhempi kuin se päivä, jonka mukaisesti on arvioitava, onko se väitetyin tavoin jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan. Kyseisen jäsenvaltion mukaan ainoastaan direktiivien 91/440 ja 2001/14 säännöksillä on ollut merkitystä asiassa.

46

Komissio pyytää vastauskirjelmässään, jonka se on toimittanut sen jälkeen, kun neuvosto oli julkaissut 12.3.2015 julkaistun oikaisun, jossa direktiivien 91/440 ja 2001/14 kumoamispäiväksi vahvistettiin alkuperäisen päivämäärän 15.12.2012 sijasta 17.6.2015, että unionin tuomioistuin tarvittaessa perustaisi toteamukset, joita komissio vaatii käsiteltävänä olevan kanteen vaatimusosan 1–4 kohdassa direktiivin 2012/34 nojalla, direktiiveihin 91/440 ja 2001/14, jotka on mainittu komission kirjelmissä toissijaisesti.

47

Perustellun lausunnon lähettämispäivänä ja nyt käsiteltävän kanteen nostamispäivänä direktiivit 91/440 ja 2001/14 eivät enää kuuluneet unionin oikeusjärjestykseen, koska ne oli direktiivin 2012/34 65 artiklalla kumottu 15.12.2012 alkaen.

48

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 42 kohdassa, komissio on siten voinut vedota vain direktiiviin 2012/34 ja vain tämä direktiivi on voinut olla perusteena komission nostamalle jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteamista koskevalle kanteelle.

49

Kuten tämän tuomion 1 kohdasta ilmenee, on myös todettava, että komissio on kanteensa vaatimusosassa erityisesti huolehtinut siitä, että kunkin esitetyn väitteen yhteydessä mainitaan direktiivin 2012/34 asianomaisen artiklan lisäksi myös sitä vastaava direktiivien 91/440 ja 2001/14 säännös siten, ettei jää mitään epävarmuutta niiden unionin oikeuden säännösten yksilöimisestä, joiden kannalta tämän kanteen asiakysymystä on arvioitava, tai arvostelun kohteena olevan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen ulottuvuudesta (ks. analogisesti tuomio 22.10.2014, komissio v. Alankomaat, C-252/13, EU:C:2014:2312, 35–37 kohta).

50

Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komissiolla on oikeus vaatia sellaisten jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteamista, jotka perustuvat unionin toimen alkuperäiseen mutta myöhemmin muutettuun tai kumottuun versioon, jos nämä velvoitteet on sisällytetty myös uudessa unionin säädöksessä oleviin säännöksiin tai määräyksiin (tuomio 19.12.2013,komissio v. Puola, C-281/11, EU:C:2013:855, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kuten komissio on vastauskirjelmässään huomauttanutkin, sen kanne koskee ainoastaan sellaisia direktiivin 2012/34 säännöksiä, jotka ovat sisältyneet jo direktiiveihin 91/440 ja 2001/14.

51

Nyt käsiteltävä kanne on siten otettava tutkittavaksi kokonaisuudessaan.

52

Kun otetaan huomioon 12.3.2015 julkaistu oikaisu, jolla direktiivien 91/440 ja 2001/14 kumoamispäiväksi on vahvistettu 17.6.2015, on aluksi todettava, että ajankohtana, jonka tilanteen mukaisesti tämän kanteen aiheellisuutta on arvioitava (tuomio 8.4.2014, komissio v. Unkari, C-288/12, EU:C:2014:237, 29 kohta), eli perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymispäivänä 21.8.2013 direktiivit 91/440 ja 2001/14 olivat ajallisesti sovellettavia.

53

Nyt käsiteltävän kanteen aiheellisuutta on siten arvioitava siinä esitettyjen ensimmäisen ja toisen väitteen osalta direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan perusteella, kolmannen väitteen osalta direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan perusteella ja neljännen väitteen osalta direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan perusteella, luettuna yhdessä asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan säännösten ja asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa.

54

Lisäksi tämän tuomion 43 kohdassa on todettu, että komissio ei väitä Saksan liittotasavallan menetelleen virheellisesti riidanalaisten direktiivien saattamisessa osaksi kansallista oikeusjärjestystään. Näin ollen ei ole tarpeen vastata perusteluihin, jotka kyseinen jäsenvaltio on esittänyt tässä tarkoituksessa kiistäessään ensimmäisen, toisen ja kolmannen väitteen.

55

Toisessa väitteessään, jonka aiheellisuus on syytä tutkia ensimmäiseksi, komissio arvostelee Saksan liittotasavaltaa rautatieinfrastruktuurin hoidosta vastaavien DB AG:n tytäryhtiöiden kirjanpidon menettelytavoista, jotka direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan säännösten vastaisesti eivät anna mahdollisuutta valvoa kieltoa, joka koskee rautatieinfrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen.

56

Infrastruktuurin haltijoiden omaisuuserien hankkimiseen käytettyjä julkisia varoja ei nimittäin esitetä niiden tuloslaskelmissa eikä niiden taseessa, joten komission mukaan ei näin ollen voida tietää, mitkä osat infrastruktuurin haltijoiden voitoista, jotka on voittojen luovuttamista koskevien riidanalaisten sopimusten nojalla luovutettava DB AG:lle, ovat peräisin julkisista varoista, eikä voittoja pystytä erittelemään infrastruktuurin hoidon ja infrastruktuurin haltijoiden muun toiminnan kesken. Tällä tavoin DB AG, jolle sen infrastruktuurin hoidosta vastaavien tytäryhtiöiden erittelemättömät voitot luovutetaan, voi käyttää niitä vapaasti valitsemallaan tavalla.

57

Tältä osin Saksan liittotasavalta vetoaa lähinnä siihen, että komissio tulkitsee riidanalaista säännöstä virheellisesti, koska se perusteettomasti samastaa taseen ja kirjanpidon ja koska säännökseen sisältyvä läpinäkyvyyden vaatimus ei edellytä julkisten varojen esittämistä yrityksen ulkoisessa kirjanpidossa eli taseessa, tuloslaskelmassa tai toimintakertomuksessa. Vaatimus edellyttää ainoastaan liikennettä harjoittavien yritysten ja infrastruktuuria hallinnoivien yritysten kirjanpidon erillisyyttä, ja se täyttyy tässä tapauksessa, koska DB Netz, DB Station & Service ja DB Energie ovat oikeudellisesti itsenäisiä eivätkä ne tuota liikennepalveluja. Säännöksen tarkoituksena ei nimittäin ole valvoa sitä, että varoja käytetään niiden käyttötarkoituksen mukaisesti, vaan ainoastaan taata oikeudenmukainen ja syrjimätön pääsy rataverkkoon.

58

Saksan liittotasavallan mukaan kyseiseen säännökseen ei sisälly laajempaa eikä täsmällisempää vaatimusta kuin vaatimus kirjanpidon pitämisestä siten, että varojen siirtoa koskevan kiellon noudattamista voidaan valvoa. Velvollisuuden tällaisen rajoituksen vahvistaa komission esittämän neljännen rautatiepaketin yhteydessä ilmenevä komission tahto lisätä infrastruktuurin haltijoiden ja liikennettä harjoittavien yritysten rahoitusketjujen erillisyyttä.

59

Se toteaa lisäksi, että DB-konserniin kuuluvat yhtiöt laativat joka vuosi rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvästä liiketoiminnasta ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvästä liiketoiminnasta erilliset tuloslaskelmat ja taseet ja julkaisevat nämä erillisinä.

60

Saksan liittotasavalta toteaa vielä, että se seikka, etteivät julkiset varat sisälly taseen vastaaviin, ei merkitse sitä, ettei niitä olisi kirjattu sisäisen kirjanpidon kannalta.

61

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdasta, tulkittuna erityisesti saman direktiivin johdanto-osan neljännen perustelukappaleen valossa, on todettava, että säännöksen tarkoituksena on sen jakson, johon se sisältyy, otsikosta ilmenevin tavoin taata infrastruktuurin hoidon ja rautatieliikenteen harjoittamisen erottaminen toisistaan siten, että näitä toimintoja voidaan hallinnoida erikseen, ja taata myös se, että näistä toiminnoista toista varten maksettuja julkisia tukia ei voida ristiintukemisen kautta siirtää toiminnolta toiselle.

62

Tätä varten direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvästä liiketoiminnasta ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvästä liiketoiminnasta pidetään erillisiä tuloslaskelmia ja taseita ja että nämä julkaistaan erillisinä. Siinä säädetään erityisesti julkisten tukien käsittelystä kirjanpidossa, että kirjanpidosta on ilmettävä julkisten tukien siirtoa koskeva kielto.

63

Samassa artiklassa velvoitetaan myös julkaisemaan liikenteen harjoittamiseen liittyvästä liiketoiminnasta ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvästä liiketoiminnasta laaditut kirjanpidot.

64

Tästä ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena erityisesti julkisen rahoituksen osalta ei ole ollut velvoittaa rautatieliikennettä harjoittavia ja rautateiden infrastruktuuria hallinnoivia yrityksiä pelkästään merkitsemään nämä tuet kirjanpitoonsa siten, että niiden kirjanpidollinen seuranta on mahdollista, vaan myös julkaisemaan nämä tilinpäätökset erityisesti siksi, että taataan näitä tukia koskevien tietojen julkisuus, jolla on mahdollistettava sen seikan objektiivinen toteaminen, ettei infrastruktuurin hoidon ja rautatieliikenteen harjoittamisen välillä ole toteutettu ristiintukemista.

65

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan tavoitteena ei nimittäin ole ainoastaan pyrkiä täsmälliseen kirjanpidolliseen käsittelyyn, jonka avulla voidaan erityisesti yksilöidä rautatieyritysten saamat julkiset tuet, vaan myös näiden tukien käytön ulkoinen läpinäkyvyys.

66

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 65, 68 ja 71 kohdassa, käyttäessään tässä säännöksessä verbiä ”ilmetä” unionin lainsäätäjä on pyrkinyt helpottamaan julkisten tukien siirtoa toiminnolta toiselle koskevan kiellon seurantaa, joka olisi vaikea toteuttaa ilman rautatieyritysten kirjanpidon läpinäkyvyyttä, joka mahdollistaa ristiintukemisen paljastamisen, joka on ollut pysyvänä tavoitteena rautatieliikennettä koskevissa unionin toisiaan seuranneissa säännöstöissä siitä riippumatta, onko kyse tarvittavista toimenpiteistä rautatieyritysten kirjanpitojärjestelmien ja tilinpäätösten saamiseksi keskenään vertailukelpoisiksi 12.12.1977 annetusta neuvoston asetuksesta (ETY) N:o 2830/77 (EYVL 1977, L 334, s. 13), direktiivistä 91/440 vai direktiivistä 2001/12.

67

Tältä osin on syytä todeta, että direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdassa säädetään rautatieyrityksille, jotka harjoittavat henkilöliikennettä ja tavaraliikennettä, kirjanpitoa ja julkaisemista koskevia velvoitteita, jotka ovat analogisia suhteessa direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa säädettyihin velvoitteisiin ja jotka liittyvät direktiivin 2001/12 johdanto-osan yhdeksännestä perustelukappaleesta ilmenevin tavoin nimenomaisesti vaatimukseen niiden rahoituksen ja siten myös kaikkien valtion myöntämien korvausten tai tukien läpinäkyvyydestä.

68

Toisin kuin Saksan liittotasavalta väittää, direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaa ei näin ollen voida tulkita siten, että rautatieyritysten velvollisuudet ulottuisivat vain niiden saaman julkisen rahoituksen merkitsemiseen niiden kirjanpitoon, edes siinä tapauksessa, että jo tällaisen merkinnän ansiosta olisi mahdollista valvoa näiden yhtiöiden sisäisessä kirjanpidossa tämän rahoituksen siirtämistä koskevan kiellon noudattamista.

69

Kuten kyseinen jäsenvaltio myöntää, tässä tapauksessa DB AG:n tytäryhtiöiden saama julkinen rahoitus, josta komissio ei ole väittänytkään, ettei sitä olisi tosiasiallisesti merkitty niiden kirjanpitoon, ei ilmene DB AG:n tytäryhtiöiden tilinpäätöksistä. Kuten komissio huomauttaa, tämä laiminlyönti tekee mahdottomasti selvittää, missä määrin infrastruktuurin haltijoiden DB AG:lle luovuttamiin voittoihin mahdollisesti sisältyy tällaista rahoitusta, ja estää tämän tuomion 66 kohdassa mainitun kirjanpidon läpinäkyvyyttä koskevan vaatimuksen täyttämisen.

70

Siten Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut, että kirjanpitoa hoidetaan siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee rautateiden infrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen.

71

Tämän vuoksi toinen väite on hyväksyttävä.

72

Ensimmäisessä väitteessään komissio arvostelee Saksan liittotasavaltaa sellaisen voittojen luovuttamista koskevan sopimusjärjestelmän hyväksymisestä, joka direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan säännösten vastaisesti mahdollistaa rautateiden infrastruktuurin hoitoon tarkoitetun julkisen rahoituksen siirtämisen rautatieliikenteen harjoittamiseen.

73

Komission mukaan voittoja, joita infrastruktuurimarkkinoilla toimivat DB AG:n tytäryhtiöt ovat saaneet ja luovuttaneet DB AG:lle voittojen luovuttamista koskevan sopimuksen nojalla, on käytetty rautatieliikennepalvelujen tuottamiseen riippumatta näiden voittojen alkuperästä ja näin ollen siinäkin tapauksessa, että ne olisivat olleet peräisin infrastruktuurin hoitoa varten maksetusta julkisesta rahoituksesta.

74

Tältä osin komissio viittaa DB-konserniin kuuluvien kuljetuspalveluja tarjoavien yhtiöiden tappioiden, esimerkiksi DB Schenker Rail ‑yhtiöiden vuosien 2009 ja 2010 tappioiden, kattamiseen. Se viittaa myös DB-konsernin ostamien muiden kuljetusyritysten yritysostojen rahoittamiseen ja DB-konsernin maksukyvyn parantamiseen kokonaisuudessaan. Tältä osin komissio täsmentää, että DB Netz, DB Station & Service ja DB Energie ovat olleet voitollisia vuosien 2007 ja 2011 välisenä ajanjaksona pelkästään rautateiden infrastruktuurin tuottamien tulojen ja/tai julkisen rahoituksen ansiosta ja että luovutettuihin voittoihin sisältyy näin ollen osuuksia, jotka ovat direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua tukea.

75

Saksan liittotasavalta katsoo yhtäältä, että tämä väite perustuu direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan virheelliseen tulkintaan, ja toisaalta, että se on AEG:n 9 §:n 1b momentilla saattanut tämän säännöksen asianmukaisesti osaksi kansallista oikeusjärjestystään.

76

Se katsoo, ettei direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohta ole esteenä sille, että tytäryhtiöt tuottavat voittoa, eikä sille, että ne sen jälkeen maksavat voitot emoyhtiölle, sillä säännöksessä kielletään vain rautateiden infrastruktuuriin tarkoitetun julkisen rahoituksen siirtäminen muttei niiden tulojen siirtämistä, joita infrastruktuurin hoidosta vastaavat yritykset saavat infrastruktuurin kaupallisesta hyödyntämisestä.

77

Komissio kiistää vastauskirjelmässään Saksan liittotasavallan esittämän tulkinnan direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdasta. Komission mukaan direktiivin 2001/12 antamiseen johtaneesta ehdotuksesta ilmenee, että tämän säännöksen tarkoituksena oli taata kaikkien rautatieyritysten tasapuolinen ja syrjimätön kohtelu ja että tämä tavoite voitiin saavuttaa vain tarkastelemalla infrastruktuurin rahoitusta kokonaisuutena ottaen huomioon yhtäältä kaikki siitä aiheutuvat kustannukset ja toisaalta kaikki siitä saatavat tulot eli julkiset varat ja rataverkon käytöstä perittävät maksut.

78

Komissio kiistää myös väitteen, jonka mukaan direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaan sisältyvällä ilmaisulla ”julkinen rahoitus” tarkoitettaisiin ainoastaan julkisia varoja, jotka myönnetään julkisesta talousarviosta yksilöidyn oikeusperustan nojalla. Tämän säännöksen tarkoituksena on estää ristiintukeminen, ja sekä sen sanamuoto että sen esityöt vahvistavat, että kyse on julkisista varoista samassa merkityksessä kuin valtiontukia koskevissa säännöissä, joissa käytetään samaa termistöä.

79

Saksan liittotasavalta arvostelee vastauskirjelmässään komissiota siitä, ettei komissio ole todistanut väitteitään, ja viittaa Bundesnetzagenturin (liittovaltion verkkovirasto, Saksa) ja Bundesrechnungshofin (liittovaltion talouden tarkastusvirasto, Saksa) tekemiin kyseessä olevia varoja koskeviin ennakko- ja jälkitarkastuksiin.

80

Italian hallitus katsoo puolestaan, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa pelkästään annetaan kirjanpitoa koskevia sääntöjä ristiintukemisen vaaran välttämiseksi. Se katsoo myös, ettei mikään estä sitä, että verkon haltija hallinnoi voittoja itsenäisellä tavalla. Tältä osin se korostaa, että unionin tuomioistuin on hyväksynyt holding-muotoiset yritysrakenteet ja että komission lähestymistapa supistaa rautatiekonsernien hallinnon itsenäisyyttä direktiivin 91/440 4 ja 5 artiklan vastaisella tavalla.

81

Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan nojalla kiellettyjä ovat rautateiden infrastruktuurin hoitoa varten maksetun julkisen rahoituksen siirrot rautatiekuljetuspalvelujen tarjoamiseen liittyvää liiketoimintaa varten ja päinvastoin.

82

Tällaisen kiellon noudattamatta jättäminen merkitsee siten yhtäältä, että kyse on julkisen rahoituksen siirrosta, ja toisaalta, että siirto on koitunut muun kuin sen toiminnan hyväksi, jota varten rahoitus oli myönnetty.

83

Nyt käsiteltävän väitteen yhteydessä komissio ei missään tapauksessa ole osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että siinäkään tapauksessa, että voittojen luovuttamista koskevat sopimukset olisivat vastoin Saksan liittotasavallan kiistämistä johtaneet julkisen rahoituksen siirtoihin, ne olisivat johtaneet väitettyihin varojen siirtoon niiden käyttämiseksi yksilöitävissä olevaan rautatieliikenteeseen.

84

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komission on SEUT 258 artiklan mukaisessa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä näytettävä toteen väitteensä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä ja esitettävä unionin tuomioistuimelle tarvittavat tiedot, jotta tämä voi tarkistaa, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty noudattamatta, eikä komissio voi tällöin nojautua minkäänlaisiin olettamiin (ks. vastaavasti tuomio 22.11.2012, komissio v. Saksa, C-600/10, ei julkaistu, EU:C:2012:737, 13 kohta ja tuomio 10.11.2016, komissio v. Kreikka, C-504/14, EU:C:2016:847, 111 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että komission esittämät todisteet riidanalaisista tosiseikoista, eli voittojen luovuttamista koskevien sopimusten perusteella luovutettujen voittojen käyttämisestä rautatieliikennepalvelujen rahoittamiseen rautatieinfrastruktuuria varten tarkoitetuilla varoilla, eivät perustu lainkaan tai juuri lainkaan asiakirjoihin vaan ovat enimmäkseen välillisiä.

86

Siltä osin kuin kyse on ensinnäkin todisteista, jotka on esitetty sen väitteen tukemiseksi, että voittoja olisi siirretty liikennöitsijä DB Schenker Railille vuosilta 2009 ja 2010 syntyneiden tappioiden kattamiseen, komissio on pelkästään ilmoittanut perusteltuun lausuntoonsa viitaten, että DB-konserniin kuuluvat infrastruktuurin haltijoina toimivat yhtiöt ovat tuottaneet voittoa ja että DB AG on samanaikaisesti kattanut DB-konserniin kuuluvien rautatieliikennepalveluja tuottavien yhtiöiden kärsimiä tappioita, osoittamatta kuitenkaan, että näihin liiketoimintoihin käytetyt varat olisivat peräisin DB-konserniin kuuluvasta yhdestä tai useammasta yhtiöstä, joka hallinnoi rautateiden infrastruktuuria.

87

Siltä osin kuin kyse on todisteista, jotka on esitetty sen väitteen tukemiseksi, että voittojen siirtämisellä DB AG:lle olisi tehty mahdolliseksi liikennealan yritysostojen rahoittaminen, komissio ei yksilöi kirjelmissään asianomaisia yrityksiä vaan pelkästään viittaa tältä osin perusteltuun lausuntoonsa, josta ei ole saatavissa mitään muuta selvitystä kuin näiden yritysten nimet eikä ainakaan selvitystä näiden ostojen rahamääristä ja niiden rahoitustavasta.

88

Siltä osin kuin kyse on todisteista, jotka on esitetty sen väitteen tukemiseksi, että voittojen siirtämisellä olisi tehty mahdolliseksi DB-konsernin kannattavuuden ja maksukyvyn parantaminen, komissio on pelkästään viitannut luokituslaitosten kertomuksiin sisältyviin niukkasanaisiin mainintoihin, joiden todistusarvo tältä osin on heikko.

89

Siltä osin kuin kyse on lopuksi väitteestä, joka koskee DB Netzistä, DB Station & Servicestä tai DB Energiestä peräisin olevien voittojen siirtoja, komissio on pelkästään väittänyt, että näiden yhtiöiden voittoja, joiden se ilman tätä koskevia konkreettisia todisteita katsoo syntyneen yksinomaan rataverkon käyttömaksuina saaduista tuloista ja julkisesta rahoituksesta, on luovutettu voittojen luovuttamista koskevien sopimusten nojalla DB AG:lle, mutta komissio ei esitä mitään todisteita, jotka osoittaisivat, että näitä voittoja olisi sen jälkeen käytetty rautatieliikenteen harjoittamisen rahoittamiseen.

90

Näin ollen ei ole tarpeen arvioida, onko komission väittämiä voittojen siirtoja pidettävä direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina julkisen rahoituksen siirtoina, vaan asiassa on todettava, ettei unionin tuomioistuimella ole käytettävissään riittäviä todisteita, joiden perusteella olisi mahdollista todeta, että voittojen luovuttamista koskevat riidanalaiset sopimukset olisivat mahdollistaneet rautatieliikennepalvelujen rahoittamisen rautateiden infrastruktuuriin tarkoitetuilla varoilla ja että Saksan liittotasavalta olisi siten jättänyt noudattamatta direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan.

91

Näin ollen komission ensimmäinen väite on hylättävä.

92

Kolmannessa väitteessään komissio arvostelee Saksan liittotasavaltaa siitä, että voittojen luovuttamista koskevien DB-konsernin sisäisten sopimusten vaikutuksesta infrastruktuurin käyttömaksuja on käytetty direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti muihin tarkoituksiin kuin infrastruktuurin haltijan liiketoiminnan rahoittamiseen.

93

Tältä osin komissio katsoo, että infrastruktuurin haltijoiden voittojen siirrot DB AG:lle voittojen luovuttamista koskevien sopimusten mukaisesti merkitsevät sitä, että infrastruktuurin haltija ei käytä infrastruktuurin käytöstä suoritettuja maksuja näin määriteltyyn toimintaansa. Näin on ainakin niissä tapauksissa, joissa ei ilman tätä maksua olisi tuotettu lainkaan voittoa, kuten olisi DN Netzin, DB Station & Servicen ja DB Energien tapauksessa. Tällaisessa tapauksessa on komission mielestä selvää, että infrastruktuurin haltijalta viedään maksutuloja, joita voidaan sitten käyttää muihin tarkoituksiin kuin sen toimintaan.

94

Saksan liittotasavalta, jota Italian tasavalta tukee, katsoo, että systemaattiselta kannalta tarkastellen direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa, 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja 8 artiklan 1 kohdassa sallitaan se, että infrastruktuurin haltijat saavat tietyntasoisen tuoton, joka sisältyy perittäviin maksuihin erottamattomana osana. Missään kyseisen direktiivin säännöksessä ei myöskään säännellä infrastruktuurin haltijoiden saamien voittojen käyttöä, joten nämä voivat luovuttaa voitot emoyhtiölleen täysin oman harkintansa mukaan.

95

Näin ollen direktiivi 2001/14 ei estä luovuttamasta voittoja, jotka on saatu sen ansiosta, että infrastruktuurin käyttömaksujen suuruus on laskettu käyttäen perusteena omille varoille saatavaa asianmukaista tuottoa. AEG:n 14 §:n 4 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään sitä paitsi, että infrastruktuurin käyttömaksut on laskettava siten, että ne kattavat infrastruktuurin haltijalle aiheutuneet kulut, ja markkinatilanteen salliessa niihin voidaan lisätä tuotto-osuus. Toisin kuin komissio väittää, näin saatu tuotto-osuus ei johda minkäänlaiseen vajeeseen tämän infrastruktuurin rahoituksessa.

96

Tätä tulkintaa tukee myös komission äskettäin laatima neljänteen rautatiepakettiin liittyvä ehdotus, jonka mukaan ei vaadittaisi, että infrastruktuurin käyttömaksuista saadut tulot olisi välttämättä käytettävä infrastruktuurin hallinnointiin tai kunnossapitoon.

97

Komissio huomauttaa vastauskirjelmässään, että direktiivin 2001/14 6 artikla selittyy infrastruktuurin käyttömaksujen laskentatavalla, jota normaalisti sovelletaan välittömien kustannusten perusteella, ja pitkäaikaisella tappiollisuudella, jolle infrastruktuuria hallinnoivat yritykset ovat alttiina, jollei julkinen valta ota vastattavakseen edes osaa rautateiden infrastruktuurin kustannuksista. Näin ollen direktiivin 2001/14 6 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot kantamaan taloudellinen vastuunsa infrastruktuurin haltijoita kohtaan ja tasapainottamaan niiden talousarviot.

98

Komissio viittaa lisäksi Bundesratin (liittoneuvosto, Saksa) lausuntoon, joka tukee komission väitettä ja osoittaa voittojen luovuttamista koskevien sopimusten kielteiset vaikutukset, sekä 1.1.2015 voimaan tulleeseen LuFV II:een, jonka tarkoituksena on vastata tähän Bundesratin huoleen säätämällä, että infrastruktuurin haltijoiden voitot luovutetaan suoraan liittovaltiolle, joka sen jälkeen sijoittaa nämä voitot infrastruktuuriin.

99

Saksan hallitus myöntää vastauskirjelmässään, että varat, jotka DB Netz luovuttaa DB AG:lle, ovat kokonaan tai osaksi peräisin rataosuuksien käytöstä saaduista tuloista, mutta katsoo, että näiden varojen luokittelu rautateiden infrastruktuurin käyttömaksuiksi lakkaa viimeistään silloin, kun DB Netz on asianmukaisesti vastaanottanut ne vastikkeeksi näiden rataosuuksien käyttöoikeuksien myöntämisestä ja kun ne on kohdennettu kyseisen toiminnan rahoittamiseen.

100

Direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdassa säädetään, että rautateiden infrastruktuurin käyttömaksut on maksettava infrastruktuurin hallinnolle ja ne on käytettävä sen liiketoimien rahoittamiseen.

101

Kolmannessa väitteessään komissio katsoo lähinnä, että on tämän säännöksen vastaista, että DB-konserniin kuuluvat rautateiden infrastruktuurin haltijat tuottavat järjestelmällisesti voittoja, jotka sen jälkeen voidaan voittojen luovuttamista koskevien riidanalaisten sopimusten perusteella siirtää DB AG:lle sillä seurauksella, että DB AG voi käyttää rautateiden infrastruktuurin käyttömaksuista saatuja rahamääriä muihin tarkoituksiin kuin infrastruktuurin haltijan liiketoiminnan rahoittamiseen.

102

Näin ollen Saksan liittotasavallan laiminlyönti noudattaa direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan edellyttäisi sitä, että komissio osoittaa yhtäältä sen, että kyseessä olevat voitot ovat ainakin osaksi peräisin tässä säännöksessä tarkoitetuista infrastruktuurin käyttömaksuista, jotta voitot rinnastettaisiin käyttömaksuihin, ja toisaalta sen, että nämä voitot on tosiasiallisesti käytetty muihin tarkoituksiin kuin asianomaisen infrastruktuurin haltijan liiketoiminnan rahoittamiseen.

103

On todettava joka tapauksessa, että komissio ei ole osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että DB-konserniin kuuluvien rautateiden infrastruktuurin haltijoiden voitot, jotka ovat peräisin infrastruktuurin käyttömaksuista, olisi tosiasiallisesti käytetty kokonaan tai osaksi muihin tarkoituksiin kuin niiden liiketoimien rahoittamiseen.

104

Tältä osin tämän tuomion 84 kohdassa on jo muistutettu, että komissiolla on näyttövelvollisuus väitetystä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä.

105

Sen lisäksi, että komissio ei ole yksilöinyt muutoin kuin implisiittisillä viittauksilla niitä infrastruktuurin haltijoita, joiden voittoja olisi voittojen luovuttamista koskevien sopimusten vaikutuksesta käytetty tarkoituksensa vastaisella tavalla, tämän tuomion 93 kohdassa mainituista komission oikeudenkäyntikirjelmistä ilmenee, että komissio perustaa päättelynsä pääasiallisesti siihen, että DB-konserniin kuuluvien infrastruktuurin haltijoiden voittojen luovuttaminen DB AG:lle merkitsee väistämättä niiden käyttämistä muihin kuin direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa edellytettyihin tarkoituksiin. Komissio itse ilmoittaa kuitenkin, että mainittu automaattisuus on osoittautunut todeksi vain muutamissa tilanteissa eli silloin, kun voittoja ei olisi lainkaan syntynyt ilman maksuja.

106

Tältä osin on lisäksi syytä todeta, ettei ole todennäköistä, että rautateiden infrastruktuurin haltijoiden voittojen siirto ulkopuoliselle yhteisölle merkitsisi välttämättä kyseessä olevien varojen käyttöä muihin tarkoituksiin kuin asianomaisen haltijan infrastruktuuriin liittyvien liiketoimien rahoittamiseen, mitä voi havainnollistaa LuFV II:n mukainen järjestelmä, jossa perustetaan suljettu rahoituskierto infrastruktuurin hoidosta saaduille voitoille, jotka maksetaan kokonaisuudessaan liittovaltiolle ennen niiden sijoittamista sellaisinaan uudelleen kyseiseen infrastruktuuriin.

107

Näin ollen komission olisi pitänyt yksilöidä täsmällisemmin kolmatta väitettä tukevat tosiseikat.

108

Lisäksi on todettava erityisesti vuodelta 2009 syntyneistä voitoista, jotka DB Netz on siirtänyt DB AG:lle, että Saksan liittotasavalta on kiistänyt perusteeltaan väitteen siitä, että DB AG:lle siirretyt voitot olisivat olleet peräisin infrastruktuurin käyttömaksuista, vetoamalla siihen, että DB Netzin toimintakertomuksen mukaan nämä varat olivat pääasiallisesti peräisin kiinteän omaisuuden myynnistä syntyneiden rahastojen purkamisesta. Komissio ei kuitenkaan ole millään tavoin kyseenalaistanut tätä selitystä, vaan se on ainoastaan todennut, ettei Saksan liittotasavalta ole kiistänyt muita puheena olevia tilanteita.

109

Näin ollen ei ole edes tarpeen arvioida, ovatko rautateiden infrastruktuurin haltijoiden tuottamat ulkopuolisille yhteisöille siirretyt voitot rinnastettavissa direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin infrastruktuurin käyttömaksuihin, minkä Saksan liittotasavalta on kiistänyt, vaan asiassa on todettava, ettei komissio ole osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että AG-konserniin kuuluvien infrastruktuurin haltijoiden tuottamat voitot olisivat olleet kokonaan tai osaksi peräisin infrastruktuurin käyttömaksuista tai että niitä olisi käytetty muihin tarkoituksiin kuin asianomaisten infrastruktuurin haltijoiden hallinnoitavaksi uskotun rautateiden infrastruktuurin rahoitukseen.

110

Kolmas väite on näin ollen hylättävä.

111

Neljännessä väitteessään komissio arvostelee Saksan liittotasavaltaa siitä, että DB Regiolle maksettua julkisen palvelun tehtävänä tuotettavaan henkilöliikenteeseen tarkoitettua julkista rahoitusta ei esitetä kyseisen yhtiön kirjanpidossa sopimuskohtaisesti eriteltynä, vaikka direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdassa ja asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdassa, luettuina kyseisen asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan viimeisen luetelmakohdan kanssa, niin säädetään.

112

Komission mukaan julkisesta palvelusta maksettavat korvaukset ja lipunmyynnistä saadut tulot on esitetty vain kokonaismäärinä tai kertyminä kaikkien tuotettujen palvelujen osalta, joten on mahdotonta tarkistaa mahdollisen ristiintukemisen paljastamiseksi, ovatko myönnetyt korvaukset kussakin tapauksessa olleet liian suuria.

113

Saksan liittotasavalta katsoo direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan osalta, että alueellisten liikennepalvelujen tuottajana DB Regio ei kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan kuulu tämän säännöksen soveltamisalaan. Tämä johtopäätös seuraa direktiivin 91/440 3 artiklasta, jossa olevan määritelmän mukaan ”alueellisella liikenteellä” tarkoitetaan ”liikennettä, jota hoidetaan alueen kuljetustarpeiden täyttämiseksi”.

114

Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan rikkomisen osalta Saksan liittotasavalta tulkitsee asetuksen liitteessä olevaa 5 kohtaa siten, että siinä edellytetään sopimusten esittämistä kirjanpidossa erillään vain siinä tapauksessa, että sama toiminnanharjoittaja harjoittaa sekä julkisen palvelun velvoitteiden perusteella korvattavia toimintoja että muita toimintoja. DB Region tilanne ei ole tämä, koska se tuottaa ainoastaan julkisen palvelun tehtävään perustuvia kuljetuspalveluja.

115

Tältä osin komissio myöntää, ettei kyseisessä liitteessä olevassa 5 kohdassa ole nimenomaista mainintaa sopimusten erittelemisestä kirjanpidossa yksitellen. Komissio katsoo, että tämä velvollisuus johtuu kuitenkin kyseessä olevasta säännöstöstä kokonaisuutena ja tavoitteesta, johon sillä pyritään, sekä erityisesti asetuksen N:o 1370/2007 liitteessä olevien 2 ja 5 kohdan säännöksistä yhdessä luettuina.

116

Saksan liittotasavalta täsmentää vastauskirjelmässään asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan väitetyn rikkomisen osalta, että kyseisessä liitteessä olevan 5 kohdan tavoitteena ei ole ristiintukemisen välttäminen julkista palvelua koskevien eri sopimusten välillä vaan niiden sopimusten, joista korvausta maksetaan, ja niiden sopimusten, joista korvausta ei makseta, välillä.

117

Italian hallitus esittää Saksan liittotasavallan näkemyksen tueksi, ettei missään kyseessä olevista säännöksistä vaadita, että jokainen julkisen palvelun tehtävän perusteella tuotettavia kuljetuspalveluja koskeva sopimus olisi julkaistava erikseen.

118

Direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan mukaan julkisina palveluina tarjottaviin henkilöliikennepalveluihin maksettava rahoitus on kirjattava erikseen asianmukaisille voitto- ja tappiotileille ja taseisiin, eikä sitä voida siirtää muiden liikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvään tai muuhun liiketoimintaan.

119

Jos julkisen liikenteen harjoittaja harjoittaa myös muuta toimintaa sen liikenteen lisäksi, jota koskee julkisen palvelun velvoite ja josta sille maksetaan korvausta, asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä saman asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan ensimmäisen ja viimeisen luetelmakohdan kanssa, asetetaan avoimuuden lisäämiseksi ja ristiintukemisen välttämiseksi tiettyjä vähimmäisvaatimuksia tällaisen toiminnanharjoittajan kirjanpidolle. Toiminnanharjoittajan on huolehdittava erityisesti siitä, että sen jokaisesta toiminnasta pidetään erillistä tiliä ja että julkisen palvelun kustannukset katetaan käyttötuloilla ja viranomaisten maksamilla korvauksilla ilman, että tuloja voi siirtää julkisen liikenteen harjoittajan toiminnan eri alalle.

120

Näiden kahden säännöksen perusteella komissio katsoo Saksan liittotasavallan jättäneen noudattamatta velvollisuuksiaan, koska rahoitus, joka on maksettu DB Region julkisen palvelun tehtävien perusteella tuotettuja matkustajaliikennepalveluja varten, ilmenee sen kirjanpidosta vain kokonaisuutena eikä sopimuskohtaisesti, kuten näissä säännöksissä komission mukaan edellytetään, jolloin mahdollisen ristiintukemisen paljastaminen estyy.

121

Saksan liittotasavalta kiistää neljännen väitteen aiheellisuuden yhtäältä sillä perusteella, ettei direktiiviä 91/440 ole sovellettava DB Regioon, ja toisaalta sillä perusteella, että väite perustuu kyseessä olevien säännösten virheelliseen tulkintaan.

122

Näin ollen on arvioitava ensimmäiseksi, onko direktiiviä 91/440 todella sovellettava DB Regioon, kun otetaan huomioon saman direktiivin 2 artiklan 2 kohta, jossa jätetään direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle rautatieyritykset, jotka harjoittavat vain kaupunki-, esikaupunki- ja alueellista liikennettä.

123

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 138 kohdassa, tältä osin komissio viittaa oikeudenkäyntikirjelmissään DB Region julkaisemaan vuoden 2013 vuosikertomukseen, josta ilmenee selvästi, ettei tälle yhtiölle ole keskitetty ainoastaan DB-konsernin kaikkia alueellisen liikenteen toimintoja vaan myös Saksan ja naapurivaltioiden väliseen liikenteeseen liittyvät toiminnot.

124

Kyseisestä DB Region itse julkaisemasta asiakirjasta ja erityisesti sen toiminnan kansainvälistä osuutta koskevasta maininnasta ilmenee siten selvästi, ettei kyseinen yhtiö ole rajannut toimintaansa pelkästään direktiivin 91/440 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin kaupunki-, esikaupunki- ja alueelliseen liikenteeseen.

125

Näin ollen Saksan liittotasavalta ei voi vedota tähän säännökseen siinä tarkoituksessa, että direktiiviä 91/440 ei olisi sovellettava DB Region asemaan kirjanpitosäännösten kannalta.

126

Toiseksi on arvioitava, voiko komissio perustellusti arvostella kyseistä jäsenvaltiota joko direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan perusteella taikka asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan perusteella, luettuna yhdessä kyseisen asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa, siitä, ettei DB Regio esitä kirjanpidossaan sopimuskohtaisesti yksilöitynä julkista rahoitusta, joka on maksettu sen julkisen palvelun tehtäviin perustuvien henkilöliikennepalvelujen tuottamiseen liittyviin toimintoihin.

127

Tältä osin on todettava, ettei kummankaan säännöksen sanamuodosta ilmene, että rautateiden henkilöliikennettä harjoittavilla yrityksillä, jotka harjoittavat sekä julkisen palvelun velvoitteisiin liittyviä toimintoja, joista maksetaan korvausta, että muita toimintoja, olisi velvollisuus yksilöidä vuotuisissa tilinpäätöksissään sopimuskohtaisesti julkinen rahoitus, jonka ne ovat saaneet julkisen palvelun tehtävänsä perusteella.

128

Molemmissa säännöksissä päinvastoin asetetaan tällaisille toiminnanharjoittajille pelkästään velvollisuus pitää kirjanpitoa toimintojensa eri osista erikseen.

129

Direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdassa edellytetään siten julkisina palveluina tarjottaviin henkilöliikennepalveluihin maksettavan korvauksen merkitsemisestä kirjanpitoon, että niiden julkisen palvelun velvoitteen perusteella tuottamiin henkilöliikennepalveluihin liittyvät toiminnat on pidettävä erillään niiden muusta liiketoiminnasta ja myös muista liikennepalveluista. Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä saman asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa, puolestaan vaaditaan, että kirjanpitoa on pidettävä erikseen julkisista liikennepalveluista, joista maksetaan korvausta julkisen palvelun velvoitteiden perusteella, ja niistä liikennepalveluista, joista tätä korvausta ei makseta.

130

Sama vaatimus käsitellä kirjanpidossa erikseen toimintojen osia hallitsee direktiivin 91/440 6 artiklaa siltä osin kuin on kyse rautatieliikennepalvelujen tuottamisen ja rautateiden infrastruktuurin hoidon käsittelystä kirjanpidossa.

131

Tästä seuraa se julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksensa 146 ja 153 kohdassa esittämä johtopäätös, että komission tulkintaa, jonka mukaan yrityksillä olisi velvollisuus yksilöidä vuotuisissa tilinpäätöksissään sopimuskohtaisesti julkinen rahoitus, jonka ne ovat saaneet julkiseen palveluun liittyvästä toiminnastaan, ei voida johtaa direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdasta eikä asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdasta, luettuna yhdessä saman asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa.

132

Tältä osin se seikka, että asetuksen N:o 1370/2007 liitteessä olevan 5 kohdan viimeisessä luetelmakohdassa todetaan, että julkisia palveluja tuottavien toiminnanharjoittajien kirjanpito ei saa mahdollistaa julkisesta palvelusta saatujen tulojen siirtämistä näiden liikenteenharjoittajien toiminnan eri alalle, kuten myöskään se seikka, että komission näkemyksen mukainen velvollisuus olisi omiaan takaamaan kyseisten yritysten toiminnan paremman läpinäkyvyyden, jonka ansiosta mahdollinen ristiintukeminen pystyttäisiin paljastamaan, ei voi muuttaa tätä johtopäätöstä.

133

Vetoaminen direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan tehokkaaseen vaikutukseen kuten myöskään asetuksen N:o 1370/2007 liitteessä olevan 5 kohdan viimeisen luetelmakohdan hyvin yleinen ulottuvuus, johon ei liity yksityiskohtaisia käytännön sääntöjä sen täytäntöönpanosta, eivät nimittäin voi yksinään perustaa jäsenvaltioille komission esittämän kaltaista velvollisuutta.

134

Saksan liittotasavaltaa ei siten voida arvostella sen sallimisesta, että rahoitus, joka on maksettu DB Region julkisen palvelun tehtävien perusteella tuotettuja matkustajaliikennepalveluja varten, ilmenee sen kirjanpidosta vain kokonaisuutena.

135

Näin ollen neljäs väite, joka perustuu direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan sekä asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä kyseisen asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan säännösten kanssa, rikkomiseen, on hylättävä perusteettomana.

136

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut, että kirjanpitoa hoidetaan siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee rautateiden infrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen.

137

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 3 kohdan mukaan unionin tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäyntikulut jaettaviksi asianosaisten kesken tai määrätä, että kukin vastaa omista kuluistaan, jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi. Koska komission kanne on hyväksytty vain osittain, on määrättävä, että kumpikin asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

138

Työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Näiden määräysten mukaisesti Italian tasavalta ja Latvian tasavalta vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: