—

Livio Missir Mamachi di Lusignano, edustajinaan avvocato F. Di Gianni, avvocato G. Coppo ja avvocato A. Scalini,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään J. Currall, G. Gattinara ja D. Martin,

1

Nyt käsiteltävässä asiassa on kyse unionin yleisen tuomioistuimen (muutoksenhakujaosto) 10.7.2014 antaman tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) uudelleenkäsittelystä. Kyseisellä tuomiolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen 12.5.2011 antaman tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F-50/09, EU:F:2011:55), jolla oli hylätty Livio Missir Mamachi di Lusignanon nostama vahingonkorvauskanne, jossa vaadittiin yhtäältä kumoamaan 3.2.2009 tehty päätös, jolla Euroopan komissio oli hylännyt hänen vaatimuksensa saada korvausta poikansa, Euroopan unionin virkamiehen Alessandro Missir Mamachi di Lusignanon (jäljempänä surmansa saanut virkamies) murhasta aiheutuneista aineellisista ja aineettomista vahingoista, ja toisaalta komission velvoittamista suorittamaan hänelle ja hänen poikansa oikeudenomistajille erinäisiä rahamääriä korvaukseksi tästä murhasta aiheutuneista aineellisista ja aineettomista vahingoista.

2

Uudelleenkäsittelyn kohteena on kysymys siitä, vahingoittaako tuomio Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta sen vuoksi, että unionin yleinen tuomioistuin on muutoksenhakuasiaa käsitellessään katsonut olevansa toimivaltainen ratkaisemaan ensimmäisenä oikeusasteena unionin sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevan kanteen,

3

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevassa 1 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Euroopan unionin virkamiestuomioistuimella, jäljempänä ’virkamiestuomioistuin’, on ensimmäisenä oikeusasteena toimivalta ratkaista Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 270 artiklassa tarkoitetut unionin ja sen henkilöstön väliset riita-asiat, mukaan luettuina unionin elinten ja laitosten sekä niiden henkilöstön väliset riita-asiat, joiden osalta toimivalta on annettu Euroopan unionin tuomioistuimelle.”

4

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevassa 8 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1.   Jos virkamiestuomioistuimelle osoitettu kanne tai muu asian käsittelyyn liittyvä asiakirja on erehdyksessä toimitettu unionin tuomioistuimen tai unionin yleisen tuomioistuimen kirjaajalle, tämä toimittaa sen välittömästi virkamiestuomioistuimen kirjaajalle. Jos unionin tuomioistuimelle tai unionin yleiselle tuomioistuimelle osoitettu kanne tai muu asian käsittelyyn liittyvä asiakirja on erehdyksessä toimitettu virkamiestuomioistuimen kirjaajalle, tämä toimittaa sen samoin välittömästi unionin tuomioistuimen tai unionin yleisen tuomioistuimen kirjaajalle.

2.   Jos virkamiestuomioistuin katsoo, ettei se ole toimivaltainen ratkaisemaan unionin tuomioistuimen tai unionin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvaa asiaa, se siirtää asian unionin tuomioistuimelle tai unionin yleiselle tuomioistuimelle. Jos unionin tuomioistuin tai unionin yleinen tuomioistuin katsoo asian kuuluvan virkamiestuomioistuimelle, se siirtää samoin asian tämän käsiteltäväksi, joka ei tällöin voi katsoa, ettei se olisi toimivaltainen kyseisessä asiassa.

3.   Jos virkamiestuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu asiat, jotka koskevat samaa tulkintakysymystä tai joissa on kyse saman säädöksen pätevyydestä, virkamiestuomioistuin voi asianosaisia kuultuaan lykätä asian käsittelyä, kunnes unionin yleinen tuomioistuin on antanut tuomion.

Jos virkamiestuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu asiat, joilla on sama kohde, virkamiestuomioistuin toteaa, ettei sillä ole asiassa toimivaltaa, jotta unionin yleinen tuomioistuin voi ratkaista nämä asiat.”

5

Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja näiden yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen vahvistamisesta ja komission virkamiehiin väliaikaisesti sovellettavista erityistoimenpiteistä 29.2.1968 annetulla neuvoston asetuksella (ETY, Euratom, EHTY) N:o 259/68 (EYVL L 56, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 22.3.2004 annetulla neuvoston asetuksella (EY, Euratom) N:o 723/2004 (EUVL L 124, s. 1), vahvistettujen Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 24 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Yhteisöt avustavat virkamiestä erityisesti oikeudellisissa toimenpiteissä sellaista henkilöä vastaan, joka uhkaa, loukkaa, solvaa tai herjaa virkamiestä tai hänen perheensä jäsentä tai hyökkää heitä vastaan tai vahingoittaa heidän omaisuuttaan virkamiehen aseman tai tehtävän vuoksi.

Ne korvaavat yhteisvastuullisesti näissä tapauksissa aiheutuneet vahingot sillä edellytyksellä, että virkamies ei ole tahallisesti tai törkeästä tuottamuksesta aiheuttanut vahinkoja eikä voi saada korvausta vahingonaiheuttajalta.”

6

Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   – – virkamies on tehtäviensä aloittamispäivästä lähtien vakuutettu ammattitautien ja tapaturmien varalta. Hänen on osallistuttava 0,1 prosentilla peruspalkastaan vapaa-ajan riskit kattavan vakuutuksen maksamiseen.

Riskit, joita vakuutus ei kata, on lueteltu kyseisissä määräyksissä.

2.   Vakuutuksen sisältämät etuudet ovat seuraavat:

– –”

7

Henkilöstösääntöjen 90 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jokainen näissä henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö voi tehdä nimittävälle viranomaiselle hakemuksen, että tämä tekisi häneen liittyvän päätöksen. Viranomainen ilmoittaa perustellusta päätöksestänsä sille, jota asia koskee, neljän kuukauden kuluessa pyynnön esittämispäivästä. Jos pyyntöön ei tämän määräajan kuluessa ole vastattu, pyynnön katsotaan tulleen hylätyksi hiljaisella päätöksellä, jota koskevan valituksen voi tehdä seuraavan kohdan mukaisesti.

2.   Jokainen näissä henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö voi tehdä häntä koskevasta toimenpiteestä valituksen nimittävälle viranomaiselle, jos kyseinen viranomainen on tehnyt päätöksen tai jos se on jättänyt henkilöstösäännöissä edellytetyn toimenpiteen tekemättä. – –”

8

Henkilöstösääntöjen 91 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Euroopan [unionin] tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kaikki yhteisöjen ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väliset riidat, jotka koskevat sellaisen toimenpiteen laillisuutta, joka 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla vaikuttaa kielteisesti kyseiseen henkilöön. Raha-asioita koskevissa riidoissa [unionin] tuomioistuimella on täysi harkintavalta.

2.   Kanne otetaan Euroopan [unionin] tuomioistuimeen käsiteltäväksi vain, jos:

3.   Edellä 2 kohdassa tarkoitettu kanne on tehtävä kolmen kuukauden kuluessa. – –”

9

Surmansa saanut virkamies ja hänen vaimonsa murhattiin 18.9.2006 Rabatissa (Marokko), missä hänen oli määrä ryhtyä hoitamaan virkaansa komission edustuston poliittisena ja diplomaattisena neuvonantajana. Murha tehtiin kalustetussa talossa, jonka kyseinen edustusto oli vuokrannut virkamiehen ja hänen vaimonsa sekä heidän neljän lapsensa käyttöön.

10

Tapahtuman jälkeen lasten holhous määrättiin heidän isänsä isälle, joka on asiassa valittajana, ja heidän isänsä äidille.

11

Komissio maksoi edesmenneen virkamiehen lapsille muun muassa henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaiset rahasuoritukset sillä perusteella, että he olivat hänen perillisiään, sekä vahvisti heidän oikeutensa muihin henkilöstösääntöjen mukaisiin etuuksiin.

12

Valittaja ilmoitti komissiolle 25.2.2008 lähettämällään kirjeellä erimielisyytensä hänen lapsenlapsilleen maksettujen rahasuoritusten määrästä. Tyytymättömänä kirjeen johdosta tehtyyn komission päätökseen hän teki 10.9.2008 päivätyllä ilmoituksella tästä päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan perusteella valituksen, jossa hän katsoi, että komissiolle oli syntynyt vastuu julkisen vallan käytössä tapahtuneen virheen johdosta sillä perusteella, että komissio oli laiminlyönyt velvollisuutensa huolehtia henkilöstönsä suojelemisesta. Hän vetosi myös komission tuottamuksesta riippumattomaan vastuuseen ja toissijaisesti siihen, että komissio oli rikkonut henkilöstösääntöjen 24 artiklaa, jonka mukaan yhteisöjen on korvattava yhteisvastuullisesti vahinko, jonka ulkopuolinen henkilö on aiheuttanut niiden henkilöstöön kuuluvalle. Komissio hylkäsi valituksen 3.2.2009 tekemällään päätöksellä.

13

Valittaja katsoi komission laiminlyöneen velvollisuutensa suojella henkilöstöään ja nosti virkamiestuomioistuimessa kanteen, jossa hän vaati yhtäältä kumoamaan 3.2.2009 tehdyn päätöksen, jolla hänen valituksensa oli hylätty, ja toisaalta korvausta ensinnäkin surmansa saaneen virkamiehen lasten nimissä heille aiheutuneesta aineellisesta vahingosta, toiseksi lasten nimissä heille aiheutuneesta aineettomasta vahingosta, kolmanneksi omissa nimissään surmansa saaneen virkamiehen isänä kärsimästään aineettomasta vahingosta ja neljänneksi surmansa saaneen virkamiesten lasten nimissä isänsä oikeudenomistajina korvausta virkamiehelle itselleen aiheutuneesta aineettomasta vahingosta.

14

Tuomiolla Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F‑50/09, EU:F:2011:55) virkamiestuomioistuin hylkäsi kanteen perusteettomana siltä osin kuin se koski väitettyjä aineellisia vahinkoja ja jätti sen tutkimatta siltä osin kuin se koski väitettyjä aineettomia vahinkoja. Valittaja haki tuomioon muutosta.

15

Tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) unionin yleinen tuomioistuin tutki viran puolesta, oliko virkamiestuomioistuin toimivaltainen ratkaisemaan kanteen ensimmäisenä oikeusasteena. Tässä tarkoituksessa unionin yleinen tuomioistuin eritteli tuomion 20 ja 39–42 kohdassa eri vahinkolajit, joista valittaja vaatii korvausta, ja täsmensi, missä ominaisuudessa valittaja toimii kunkin vahinkolajin osalta. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että valittaja vaatii:

16

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi olevansa toimivaltainen ratkaisemaan kaikki nämä vaatimukset, ja se tarkasteli erikseen yhtäältä surmansa saaneelle virkamiehelle itselleen aiheutuneita vahinkoja ja toisaalta virkamiehen lapsille ja valittajalle aiheutuneita vahinkoja.

17

Valittajalle ja surmansa saaneen virkamiehen lapsille aiheutuneiden aineellisten ja aineettomien vahinkojen osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että virkamiestuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan olevansa toimivaltainen ratkaisemaan kanteen siltä osin kuin siinä vaadittiin korvausta näistä vahingoista, ja päätti tämän perusteella, että asian käsittelyä oli jatkettava unionin yleisessä tuomioistuimessa näiden vaatimusten ratkaisemiseksi ensimmäisenä oikeusasteena.

18

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi unionin yleisen tuomioistuimen toimivallan ja virkamiestuomioistuimen toimivallan välisestä rajanvedosta tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 47–53 kohdassa seuraavaa:

19

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että tämä oikeuskäytännön suuntaus vahvistetaan myös muissa unionin tuomioistuimen ratkaisuissa. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin esitti tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 55–59 kohdassa seuraavat toteamukset:

20

Surmansa saaneen virkamiehen oikeudenomistajien mahdollisuudesta nostaa kanne SEUT 270 artiklan sekä henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan nojalla unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 61–65 kohdassa seuraavaa:

”61   Kuolleen virkamiehen oikeudenomistajille kuuluva mahdollisuus tai jopa velvollisuus nostaa SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan nojalla kanne henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädettyjen etuuksien tunnustamiseksi on jo tunnustettu unionin oikeuskäytännössä ainakin implisiittisesti (tuomio [Bitha v. komissio, T-23/95, EU:T:1996:3; tuomio Klein v. komissio, F-32/08, EU:F:2009:3]; ks. myös vastaavasti ja analogisesti [määräys Hotzel-Wagenknecht v. komissio, T-145/00, EU:T:2001:164], 17 kohta).

62   On kuitenkin katsottava, että ensinnäkin nämä perustelut koskevat vain sellaisia oikeudenomistajia, jotka nimenomaisesti mainitaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa eli puolisoa ja lapsia tai, jos heitä ei ole, joko muita jälkeläisiä suoraan etenevässä polvessa tai sukulaisia suoraan takenevassa polvessa tai, jos heitäkään ei ole, toimielintä itseään. Näin ollen vaikka käsiteltävässä asiassa oletetaan, että komission perustelut [soveltuisivat surmansa saaneen virkamiehen] neljän lapsen tapaukseen, niitä ei voida soveltaa kantaja Livio Missir Mamachi di Lusignanon tapaukseen, koska hänellä ei ole henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettua oikeudenomistajan asemaa sen vuoksi, että virkamiehellä on lapsia. Näitä perusteluita ei sovelleta myöskään [surmansa saaneen virkamiehen] äitiin, veljeen ja sisareen, jotka ovat kantajina samanaikaisesti käsiteltävänä olevassa asiassa T-494/11.

63   Toiseksi nämä perustelut merkitsevät sitä, että unionin sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevien yleisten sääntöjen prosessuaalisen täytäntöönpanon edellytykseksi asetetaan henkilöstösääntöjen mukaisten, virkamiesten sosiaaliturvaa koskevien erityisten säännösten prosessuaalinen täytäntöönpano, sellaisena kuin siitä säädetään henkilöstösäännöissä. Ei kuitenkaan ole olemassa pätevää syytä, jonka vuoksi virkamiestuomioistuimelle virkamiesten osalta kuuluvalla poikkeuksellisella toimivallalla olisi oltava etusija unionin yleiselle tuomioistuimelle kuuluvaan siihen yleiseen toimivaltaan nähden, jonka nojalla se käsittelee kaikki unionin vastuuta koskevat riita-asiat.

64   Kolmanneksi ja lopuksi käsiteltävässä asiassa ei ole edes [surmansa saaneen virkamiehen] neljän lapsen osalta kyse siitä, onko komissio velvollinen maksamaan henkilöstösäännöissä taatut etuudet, jotka asianomaisille henkilöille on jo maksettu, vaan siitä, onko komissio mahdollisesti velvollinen korvaamaan väitetyn aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen kokonaisuudessaan. Unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa tältä osin, että valittaja väittää kolmannen valitusperusteen yhteydessä erityisesti, että virkamiestuomioistuin teki oikeudellisen virheen ottaessaan huomioon näiden vahinkojen korvaamista varten nämä henkilöstösääntöjen mukaiset etuudet, jotka [surmansa saaneen virkamiehen] lapsille oli myönnetty. Näin ollen ei ole mahdollista perustella virkamiestuomioistuimen toimivaltaa koskevaa sääntöä henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdan säännöksellä, koska on nimenomaisesti väitetty, ettei [surmansa saaneen virkamiehen] neljän lapsen nimissä nostettu kanne perustu mainittuun säännökseen.

65   Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että käsiteltävänä olevan asian kaltaisissa olosuhteissa SEUT 268 ja SEUT 270 artiklasta, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevasta 1 artiklasta ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklasta muodostuva oikeudellinen kehys johtaa siihen johtopäätökseen, että kuolleen virkamiehen omaisten on nostettava kaksi kannetta, yksi virkamiestuomioistuimessa ja toinen unionin yleisessä tuomioistuimessa, riippuen siitä, ovatko he kyseessä olevan virkamiehen oikeudenomistajia vai vaativatko he korvausta heille itselleen aiheutuneesta aineellisesta vahingosta tai henkisestä kärsimyksestä.”

21

”Menettelyjen päällekkäisyyden” välttämiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 73 ja 74 kohdassa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa ja kun asiassa on ehdottomia perusteita, jotka liittyvät oikeusvarmuuteen, hyvään oikeudenhoitoon, prosessiekonomiaan ja ristiriitaisten oikeuden päätösten ennaltaehkäisemiseen, kuolleen virkamiehen tai toimihenkilön oikeudenomistajat, jotka vaativat korvausta saman toimen aiheuttamista eri vahingoista sekä oikeudenomistajien asemassa että omissa nimissään ja heille itselleen kuuluvan oikeuden nojalla, voivat yhdistää nämä vaatimukset yhteen kanteeseen. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi lisäksi, että tällainen kanne on nostettava unionin yleisessä tuomioistuimessa, joka on paitsi ”yleinen” tuomioistuin, jolla on tätä varten ”täysi tuomiovalta” toisin kuin virkamiestuomioistuimella, joka on erityistuomioistuin, mutta myös ylemmän oikeusasteen tuomioistuin.

22

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 75 ja 76 kohdassa muun muassa, että jos käsiteltävänä olevan asian kaltaisissa olosuhteissa kuolleen virkamiehen omaisten olisi pitänyt nostaa kaksi kannetta, olisi unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi saatettu samanaikaisesti asiat, joilla on sama kohde. Tällaisissa olosuhteissa virkamiestuomioistuimen olisi todettava Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 8 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan nojalla, ettei sillä ole toimivaltaa, jotta unionin yleinen tuomioistuin voi ratkaista nämä asiat. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kyseisen tuomion 77 ja 78 kohdassa, että käsiteltävänä olevassa asiassa virkamiestuomioistuimella ”ei ollut alun perin toimivaltaa” käsitellä valittajan nostamaa kannetta muutoin kuin surmansa saaneelle virkamiehelle itselleen aiheutuneen aineettoman vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen osalta. Tämän vuoksi unionin yleinen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 78 kohdassa omasta aloitteestaan, ettei virkamiestuomioistuimella ollut toimivaltaa ratkaista valittajalle ja surmansa saaneen virkamiehen lapsille aiheutuneiden vahinkojen korvaamista koskevaa kannetta, ja kumosi valituksenalaisen tuomion tältä osin.

23

Näillä perusteilla unionin yleinen tuomioistuin päätyi katsomaan tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 102 ja 103 kohdassa, että virkamiestuomioistuimen olisi pitänyt todeta, ettei se ole toimivaltainen ratkaisemaan valittajalle ja surmansa saaneen virkamiehen lapsille aiheutuneiden vahinkojen korvaamista koskevaa vaatimusta, ja sen jälkeen siirtää asia Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 8 artiklan 2 kohdan mukaisesti unionin yleiselle tuomioistuimelle. Koska asia oli tältä osin ratkaisukelpoinen, unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että sen oli otettava kanteen tämä osa itse käsiteltäväkseen ratkaistakseen sen ensimmäisenä oikeusasteena.

24

Surmansa saaneelle virkamiehelle aiheutuneesta aineettomasta vahingosta, josta valittaja vaatii korvausta virkamiehen lasten nimissä, unionin yleinen tuomioistuin muistutti tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 80 kohdassa, että virkamiestuomioistuin oli toimivaltainen ratkaisemaan tämän vaatimuksen, ja tutki sitten valituksen kyseisen tuomion 81–98 kohdassa. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi, että virkamiestuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen hyväksyessään komission väitteen tämän vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta, ja kumosi sen vuoksi tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F‑50/09, EU:F:2011:55) tältä osin.

25

Tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 113–117 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi saman vaatimuksen osalta, ettei asia ollut ratkaisukelpoinen, koska virkamiestuomioistuin ei ollut ratkaissut komission esittämiä muita oikeudenkäyntiväitteitä, joten asia olisi lähtökohtaisesti palautettava virkamiestuomioistuimeen. Unionin yleinen tuomioistuin huomautti kuitenkin, että jos asia palautettaisiin tällä tavoin, virkamiestuomioistuimen olisi todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu asiat, jotka koskevat samaa asiaa, eli virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi asia T-494/11 ja unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi nyt käsiteltävä asia, joten virkamiestuomioistuimen olisi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 8 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan mukaisesti todettava, ettei sillä ole toimivaltaa, jotta unionin yleinen tuomioistuin voi ratkaista nämä molemmat asiat.

26

Kaiken tämän perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että asian F-50/09 käsittelyä oli jatkettava kokonaisuudessaan unionin yleisessä tuomioistuimessa sen ratkaisemiseksi ensimmäisenä oikeusasteena.

27

Ensimmäisen julkisasiamiehen tehtyä tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) uudelleenkäsittelyä koskevan ehdotuksen uudelleenkäsittelyjaosto katsoi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 62 artiklan toisen kohdan ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 193 artiklan 4 kohdan nojalla antamassaan päätöksessä uudelleenkäsittely Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (C‑417/14 RX, EU:C:2014:2219), että kyseinen tuomio oli käsiteltävä uudelleen sen selvittämiseksi, vahingoittaako tuomio unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta.

28

Kysymys, joka on mainitun päätöksen mukaan käsiteltävä uudelleen, on esitetty tämän tuomion 2 kohdassa.

29

Virkamiestuomioistuimella on Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan mukaisesti toimivalta ratkaista Euroopan unionin tuomioistuimeen kuuluvana ensimmäisenä oikeusasteena SEUT 270 artiklassa tarkoitetut unionin henkilöstöä koskevat riita-asiat, joiden osalta toimivalta on annettu Euroopan unionin tuomioistuimelle. Viimeksi mainitun artiklan nojalla tähän toimivaltaan kuuluvat kaikki unionin ja sen henkilöstön väliset riidat ”unionin virkamiehiin sovellettavista henkilöstösäännöistä ja unionin muuta henkilöstöä koskevista palvelussuhteen ehdoista johtuvin rajoituksin ja edellytyksin”.

30

Tällaisesta viittauksesta henkilöstösääntöihin johtuu, että virkamiestuomioistuimen toimivaltaa määriteltäessä on otettava huomioon henkilöstösäännöt ja erityisesti niiden 90 ja 91 artikla, joilla SEUT 270 artikla pannaan täytäntöön (ks. vastaavasti tuomio Syndicat général du personnel des organismes européens v. komissio, 18/74, EU:C:1974:96, 14 kohta).

31

Henkilöstösääntöjen tarkoituksena on unionin toimielinten ja niiden virkamiesten välisten oikeussuhteiden sääntely luomalla vastavuoroisia oikeuksia ja velvoitteita ja myöntämällä virkamiehen tiettyjen perheenjäsenten hyväksi oikeuksia, joihin he voivat vedota Euroopan unionia kohtaan (tuomio Johannes, C-430/97, EU:C:1999:293, 19 kohta).

32

Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa täsmennetään siten Euroopan unionin tuomioistuimen toimivalta unionin henkilöstöä koskevissa riita-asioissa säätämällä, että Euroopan unionin tuomioistuimella on toimivalta ratkaista ”kaikki” unionin ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väliset ”riidat”, jotka koskevat sellaisen toimenpiteen laillisuutta, joka 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla vaikuttaa kielteisesti kyseiseen henkilöön. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan ”jokainen näissä henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö” voi tehdä häntä koskevasta toimenpiteestä valituksen nimittävälle viranomaiselle.

33

Virkamiestuomioistuimen henkilöllisestä toimivallasta on todettava, että koska näissä säännöksissä viitataan yleisesti ”jokaiseen henkilöstösäännöissä tarkoitettuun henkilöön”, säännökset eivät itsessään oikeuta tekemään eroa sen mukaan, onko kanne virkamiehen vai jonkun muun henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön nostama. Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 51 kohdassa, virkamiestuomioistuimella on henkilöllinen toimivalta ratkaista virkamiesten nostamien kanteiden lisäksi myös kaikkien muiden henkilöstösäännöissä tarkoitettujen henkilöiden nostamat kanteet.

34

Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa virkamiehen ”jälkeläiset” ja ”ylenevää polvea olevat sukulaiset” mainitaan nimenomaisesti henkilöinä, joilla voi olla oikeus etuuteen virkamiehen kuoltua. Tästä seuraa, että sekä valittaja että surmansa saaneen virkamiehen lapset ovat tässä säännöksessä tarkoitettuja henkilöitä.

35

Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 62 ja 64 kohdassa, kysymys siitä, onko valittajalla ja surmansa saaneen virkamiehen lapsilla todella oikeus henkilöstösäännöissä taattuihin etuuksiin ja erityisesti niiden 73 artiklassa tarkoitettuun etuuteen, ei julkisasiamiehen kannanotossaan ja erityisesti sen 35 kohdassa esittämän toteamuksen mukaisesti voi kuulua niihin seikkoihin, joiden perusteella virkamiestuomioistuimelle Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan sekä henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaan kuuluva toimivalta määritellään. Muussa tapauksessa olisi ensin tutkittava kanteen asiakysymys, jotta voitaisiin ratkaista virkamiestuomioistuimen henkilöllinen toimivalta ratkaista siinä nostettu kanne.

36

Tästä seuraa, että käsiteltävänä olevassa asiassa virkamiestuomioistuimella on henkilöllinen toimivalta ratkaista sekä valittajan omissa nimissään että surmansa saaneen virkamiehen lasten nimissä esittämät vahingonkorvausvaatimukset.

37

Siitä kysymyksestä, ulottuuko virkamiestuomioistuimen asiallinen toimivalta vahingonkorvauskanteisiin, joiden perusteena on toimielimen laiminlyömä velvollisuus huolehtia virkamiestensä suojelemisesta, on todettava, että koska sekä SEUT 270 artikla että henkilöstösääntöjen 91 artikla koskevat ”kaikkia unionin ja sen henkilöstön välisiä riitoja”, niissä ei millään tavoin rajata hallinnollisen valituksen hylkäämisen jälkeen nostettavan kanteen luonnetta. Näin ollen virkamiestuomioistuin on jopa kanteen luonteesta riippumatta toimivaltainen ratkaisemaan kaikki oikeusriidat, jotka koskevat kantajalle epäedullisen toimen laillisuutta henkilöstösääntöjen 90 artiklassa tarkoitetulla tavalla (ks. yhteisöjen tuomioistuimelle ennen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen perustamista kuulunutta toimivaltaa koskeva tuomio Meyer-Burckhardt v. komissio, 9/75, EU:C:1975:131, 10 kohta).

38

Tässä tilanteessa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että virkamiehen ja sen toimielimen, johon hän kuuluu, välinen oikeusriita, joka on saanut alkunsa asianomaisen henkilön ja toimielimen välisestä palvelussuhteesta, kuuluu SEUT 270 artiklan sekä henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan soveltamisalaan silloinkin, kun kyseessä on korvauskanne (ks. tuomio Meyer-Burckhardt v. komissio, 9/75, EU:C:1975:131, 10 kohta; tuomio Reinarz v. komissio ja neuvosto, 48/76, EU:C:1977:30, 10 ja 11 kohta; tuomio Allo ym. v. komissio, 176/83, EU:C:1985:290, 18 kohta; määräys Pomar v. komissio, 317/85, EU:C:1987:267, 7 kohta; tuomio Schina v. komissio, 401/85, EU:C:1987:425, 9 kohta).

39

Lisäksi virkamiestuomioistuimella on henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan kanssa, mukaan taloudellisluonteisissa riidoissa täysi harkintavalta, jonka puitteissa se voi tarpeen vaatiessa viran puolesta velvoittaa vastaajan maksamaan korvausta vahingosta, joka on aiheutunut sen virheestä, ja tällaisessa tapauksessa arvioida aiheutuneen vahingon kohtuuden mukaan ottamalla huomioon kaikki asiaan liittyvät olosuhteet (ks. vastaavasti tuomio Reinarz v. komissio ja neuvosto, 48/76, EU:C:1977:30, 11 kohta; tuomio Houyoux ja Guery v. komissio, 176/86 ja 177/86, EU:C:1987:461, 16 kohta; tuomio komissio v. Girardot, C‑348/06 P, EU:C:2008:107, 58 kohta ja tuomio Gogos v. komissio, C-583/08 P, EU:C:2010:287, 44 kohta). Näistä säännöksistä ensimmäisessä tarkoitettuja ”taloudellisluonteisia riitoja” ovat erityisesti henkilöstöön kuuluvien toimielintä vastaan nostamat vahingonkorvauskanteet (tuomio Gogos v. komissio, C-583/08 P, EU:C:2010:287, 45 kohta).

40

Unionin tuomioistuin on katsonut tästä seuraavan, että unionin tuomioistuinten tehtävänä on tarvittaessa velvoittaa toimielin maksamaan summa, johon kantaja tai valittaja on oikeutettu henkilöstösääntöjen tai jonkin muun oikeudellisen toimen mukaisesti (tuomio Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 68 kohta).

41

Näin ollen virkamiestuomioistuimella on asiallinen toimivalta ratkaista virkamiehen nostama korvauskanne sitä toimielintä vastaan, johon hän kuuluu, jos oikeusriita on saanut alkunsa hänen ja toimielimen välisestä palvelussuhteesta.

42

Tämä koskee myös korvauskannetta silloin, kun kantaja ei tosin ole virkamies, mutta hänet mainitaan henkilöstösäännöissä virkamieheen liittyvien perhesuhteidensa perusteella, ja kun oikeusriita on saanut alkunsa tämän virkamiehen ja asianomaisen toimielimen välisestä palvelussuhteesta, kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevassa 1 artiklassa, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan kanssa, annetaan tämän tuomion 32, 33 ja 37 kohdassa todetuin tavoin virkamiestuomioistuimelle toimivalta ratkaista ”kaikki” unionin ja ”jokaisen henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön” väliset oikeusriidat.

43

Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) erityisesti tuomion 54–56 kohdassa, määräyksestä Fournier v. komissio (114/79–117/79, EU:C:1980:124) kuten myöskään tuomiosta Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) ei voida päätellä, että käsiteltävänä olevan kaltainen oikeusriita kuuluisi unionin yleisen tuomioistuimen eikä virkamiestuomioistuimen toimivaltaan.

44

Yhteisöjen tuomioistuin on ensinnäkin antanut nämä ratkaisut silloin, kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta ja virkamiestuomioistuinta ei vielä ollut perustettu eikä tuomioistuinten toimivallan rajanvetoon liittyviä kysymyksiä siten voinut olla.

45

Seuraavaksi on todettava erityisesti tuomiosta Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), että tuomiossa vahvistettiin, että virkamiehen perheenjäsenten ETY:n perustamissopimuksen 178 artiklan (josta on tullut ensin EY:n perustamissopimuksen 178 artikla, sitten EY 235 artikla ja lopuksi SEUT 268 artikla) nojalla nostama kanne, jossa vaaditaan korvausta heille aiheutuneesta aineettomasta vahingosta, joka on johtunut virkamiehelle sattuneesta työtapaturmasta, kuuluu henkilöstöasioita koskeviin oikeusriitoihin. Kyseisen tuomion perustelujen 25 kohdassa, joka koskee asiasta aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja, yhteisöjen tuomioistuin nimittäin sovelsi silloin voimassa olleen työjärjestyksensä 70 artiklaa, jonka mukaan asianomainen toimielin vastasi omista oikeudenkäyntikuluistaan virkamiehiä koskevissa asioissa, koska kyseessä oleva kanne oli saanut alkunsa asianomaisen virkamiehen ja sen toimielimen, johon hän kuului, välisestä palvelussuhteesta siitä huolimatta, että kanne oli nostettu ETY:n perustamissopimuksen 178 artiklan nojalla.

46

Lopuksi on todettava, ettei määräyksestä Fournier v. komissio (114/79–117/79, EU:C:1980:124) voida tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, kuuluuko virkamiesten perheenjäsenten nostama kanne, jossa vaaditaan korvausta heille henkilökohtaisesti aiheutuneesta vahingosta, unionin henkilöstöä koskeviin oikeusriitoihin ja siten virkamiestuomioistuimen toimivaltaan. Kyseisessä määräyksessä on nimittäin ainoastaan täsmennetty, että olisi unionin oikeudessa palvelussuhteen ehtoihin liittyvien sääntöjenvastaisuuksien korjaamiseksi perustetun oikeussuojajärjestelmän vastaista, jos virkamiehen tai toimihenkilön perheenjäsenten sallittaisiin menettelysääntöjä kiertäen nostaa omissa nimissään tällaisiin sääntöjenvastaisuuksiin perustuva korvauskanne edes silloin, kun he väittävät kärsineensä tällä perusteella vahinkoa henkilökohtaisesti.

47

Oikeuskäytännössä on sitä paitsi katsottu, että virkamiehen perheenjäsenen, joka kuuluu yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän vakuutusturvan piiriin, nostama korvauskanne kuuluu unionin henkilöstöasioita koskeviin oikeusriitoihin (ks. määräys Lenz v. komissio, C-277/95, EU:C:1996:456, 55 kohta).

48

Tässä tapauksessa kaikki tämän tuomion 15 kohdassa luetellut eri vahingonkorvausvaatimukset koskevat surmansa saaneen virkamiehen kuolemasta aiheutuneita vahinkoja ja perustuvat väitteeseen, jonka mukaan komissio on laiminlyönyt velvollisuutensa huolehtia virkamiestensä suojelemisesta. Tältä osin valittaja vetoaa siihen, että oikeusriita on saanut alkunsa surmansa saaneen virkamiehen ja toimielimen välisestä palvelussuhteesta surmansa saaneelle virkamiehelle itselleen aiheutuneita aineettomia vahinkoja koskevien vaateiden lisäksi myös siltä osin kuin siinä vaaditaan korvausta virkamiehen lapsille aiheutuneista aineellisista ja aineettomista vahingoista sekä valittajalle aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Näin ollen on katsottava tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) omaksutun ratkaisun mukaisesti, että nyt käsiteltävä asia on saanut kokonaisuudessaan alkunsa virkamiehen palvelussuhteesta.

49

Unionin yleisen tuomioistuimen näkemys, jonka mukaan unionin sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu henkilöstösäännöissä tarkoitettuja virkamiehen perheenjäseniä kohtaan riippuu SEUT 340 artiklan mukaisista aineellisista edellytyksistä mutta vastuuseen virkamiestä kohtaan sovelletaan näistä edellytyksistä eroavia erityisiä sääntöjä, ei siten voi tältä osin poistaa virkamiestuomioistuimelle Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan kanssa, nojalla kuuluvaa asiallista toimivaltaa, toisin kuin tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) on katsottu erityisesti sen 52–59 kohdassa.

50

Kuten nimittäin tämän tuomion 37 ja 38 kohdassa on todettu, henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön nostama korvauskanne kuuluu virkamiestuomioistuimen asialliseen toimivaltaan silloin, kun se on saanut alkunsa virkamiehen ja toimielimen välisestä palvelussuhteesta, eikä oikeusriidan luonne vaikuta asiaan tältä osin. Henkilöstösäännöissä nimenomaisesti säädettyä oikeutta koskevan riita-asian tavoin myös oikeutta korvaukseen koskeva riita-asia voi lähtökohtaisesti edellyttää unionin tuomioistuimilta tähän palvelussuhteeseen liittyvien arviointien tekemistä, ja tämän vuoksi on perusteltua, että tällaiset riidat kuuluvat virkamiestuomioistuimen toimivaltaan unionin henkilöstöasioita koskevien riita-asioiden erityistuomioistuimena. Virkamiestuomioistuimen asiallinen toimivalta perustuu siten käsiteltävänä olevan oikeusriidan taustaan eikä korvausvaateen mahdolliseen oikeusperustaan, ja tämä on vahvistettu tämän tuomion 45 kohdassa mainitussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371).

51

Lopuksi on todettava, että – kuten tämän tuomion 2 kohdasta ilmenee – ne aineelliset edellytykset, joista unionin sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun syntyminen tässä tapauksessa riippuu, eivät ole tämän uudelleenkäsittelymenettelyn kohteena.

52

Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, että virkamiestuomioistuin on Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan kanssa, nojalla toimivaltainen ratkaisemaan valittajan nostaman kanteen kokonaisuudessaan.

53

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625)

54

Virkamiestuomioistuin, joka on perustettu EY 225 A artiklan (josta on tullut SEUT 257 artikla) nojalla, on SEUT 256 artiklassa tarkoitettu erityistuomioistuin, jolla on SEUT 270 artiklan, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 1 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan yhdessä luettujen määräysten ja säännösten nojalla toimivalta ratkaista unionin henkilöstöä koskevat riita-asiat. Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 63 ja 74 kohdassa, virkamiestuomioistuimelle annettu toimivalta ei siten ole pelkästään ”poikkeuksellinen”.

55

Ottamalla nyt käsiteltävän kanteen itse käsiteltäväkseen ratkaistaakseen sen ensimmäisenä oikeusasteena unionin yleinen tuomioistuin on riistänyt virkamiestuomioistuimelle alun perin kuuluvan toimivallan ja muodostanut sen omaa asemaa vahvistavan toimivaltasäännön, ja tämän menettelyn vaikutukset ulottuvat toimivaltaisen muutoksenhakutuomioistuimen määräytymiseen ja näin ollen Euroopan unionin tuomioistuimeen kuuluvien oikeusasteiden rakenteelliseen järjestelmään.

56

Tuomioistuinjärjestelmässä, sellaisena kuin se on otettu käyttöön EUT-sopimuksessa, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ja Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen perustamisesta 2.11.2004 tehdyssä neuvoston päätöksessä 2004/752/EY, Euratom (EUVL L 333, s. 7), rajataan kuitenkin tarkasti kullekin Euroopan unionin tuomioistuimeen kuuluvalle tuomioistuimelle eli unionin tuomioistuimelle, unionin yleiselle tuomioistuimelle ja virkamiestuomioistuimelle kuuluva toimivalta siten, että yhdelle näistä kolmesta tuomioistuimesta annetusta toimivallasta ratkaista kanne seuraa väistämättä, ettei kummallakaan muulla tuomioistuimella ole toimivaltaa (ks. vastaavasti määräys komissio v. IAMA Consulting, C-517/03, EU:C:2004:326, 15 kohta).

57

EUT-sopimuksessa sekä Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ja sen liitteessä näin vahvistetut unionin tuomioistuinten toimivaltaa koskevat säännöt kuuluvat primaarioikeuteen ja ovat keskeisessä asemassa unionin oikeusjärjestyksessä. Niiden noudattaminen on unionin oikeuden yhtenäisyyden varmistamisen perustavanlaatuinen edellytys muutoinkin kuin pelkkiin unionin henkilöstöä koskeviin riita-asioihin liittyvien haasteiden kannalta.

58

Näin ollen tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) olevat oikeudelliset virheet, sellaisina kuin ne on todettu tämän tuomion 53 kohdassa, vahingoittavat unionin oikeuden yhtenäisyyttä.

59

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 62 b artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että jos unionin tuomioistuin toteaa, että unionin yleisen tuomioistuimen päätös vahingoittaa unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta, se palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka on sidottu unionin tuomioistuimen ratkaisemiin oikeusseikkoihin. Palauttaessaan asian unionin tuomioistuin voi lisäksi todeta, mitä unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen vaikutuksista on pidettävä riidan asianosaisten kannalta lopullisina. Poikkeustapauksissa unionin tuomioistuin voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asian ratkaisu on, kun otetaan huomioon uudelleenkäsittelyn tulos, johdettavissa unionin yleisen tuomioistuimen määrittämästä tosiseikastosta, johon se on perustanut päätöksensä.

60

Tästä seuraa, että unionin tuomioistuin ei voi rajoittua vain toteamaan, että unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta on vahingoitettu, tekemättä tästä toteamuksesta johtopäätöksiä kyseessä olevaan riita-asiaan nähden (tuomio uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX‑II, EU:C:2013:570, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61

Käsiteltävänä olevassa asiassa on siten ensinnäkin kumottava tuomio Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on viran puolesta todennut kyseisen tuomion 78 kohdassa, ettei virkamiestuomioistuimella ole toimivaltaa ratkaista valittajalle ja surmansa saaneen virkamiehen lapsille henkilökohtaisesti aiheutuneiden vahinkojen korvaamista koskevaa vaatimusta, ja päätynyt katsomaan saman tuomion 102 ja 103 kohdassa, että tämä vaatimus kuului sen omaan toimivaltaan ja asian käsittelyä oli jatkettava unionin yleisessä tuomioistuimessa sen ratkaisemiseksi siellä ensimmäisenä oikeusasteena.

62

Surmansa saaneelle virkamiehelle aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen osalta tuomio Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) on toiseksi kumottava siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut kyseisen tuomion 117 kohdassa, että myös asian tämän osan käsittelyä oli jatkettava unionin yleisessä tuomioistuimessa sen ratkaisemiseksi siellä ensimmäisenä oikeusasteena.

63

Valittajan tekemään valitukseen annettavan ratkaisun lopputuloksen kannalta on todettava aluksi, että valittaja on valituksensa ensimmäisessä perusteessa katsonut virkamiestuomioistuimen tehneen oikeudellisen virheen todetessaan, että yksi prosessinedellytysten puuttumista koskevista komission väitteistä oli aiheellinen, ja katsoessaan tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F‑50/09, EU:F:2011:55) 91 kohdassa, että valittajalle, surmansa saaneelle virkamiehelle ja virkamiehen lapsille aiheutuneiden aineettomien vahinkojen korvaamista koskeva vaatimus oli jätettävä tutkimatta. Unionin yleinen tuomioistuin on surmansa saaneelle virkamiehelle aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen osalta hyväksynyt tämän ensimmäisen valitusperusteen tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625) 98 ja 104–112 kohdassa. Tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F‑50/09, EU:F:2011:55) kumoamista on pidettävä tältä osin lopullisena, koska asiaa ei ole tältä osin käsitelty uudelleen.

64

Koska unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan ole tutkinut tätä ensimmäistä valitusperustetta siltä osin kuin se kohdistui siihen, että virkamiestuomioistuin oli tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F‑50/09, EU:F:2011:55) 91 kohdassa hylännyt valittajalle ja surmansa saaneen virkamiehen neljälle lapselle aiheutuneiden aineettomien vahinkojen korvaamista koskeneen vaatimuksen, asia on palautettava unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta se voisi ratkaista muutoksenhakutuomioistuimena valitusperusteen tämän osan.

65

Toinen ja kolmas valitusperuste, joissa riitautettiin se, ettei virkamiestuomioistuin hyväksynyt vaatimusta surmansa saaneen virkamiehen lapsille aiheutuneen aineellisen vahingon korvaamisesta, on tutkittu unionin yleisessä tuomioistuimessa ainoastaan tuomioistuimen toimivaltaa koskevan kysymyksen osalta. Näin ollen asia on tältä osin palautettava unionin yleiseen tuomioistuimeen sen ratkaistavaksi muutoksenhakutuomioistuimena.

66

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 195 artiklan 6 kohdassa määrätään, että silloin, kun uudelleen käsitelty unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisu oli annettu SEUT 256 artiklan 2 kohdan nojalla, unionin tuomioistuin määrää oikeudenkäyntikuluista.

67

Koska oikeudenkäyntikulujen jakamisesta uudelleenkäsittelymenettelyn yhteydessä ei ole erityisiä määräyksiä, on syytä päättää, että unionin yleisessä tuomioistuimessa käsitellyn asian asianosaisten, jotka ovat jättäneet kirjelmiä tai esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia uudelleenkäsittelyn kohteena olevista kysymyksistä, on vastattava tästä menettelystä aiheutuneista omista kuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: