1. 

Laajalle levinneen, epävirallisesti Mahatma Gandhin tunnetuksi tekemän sanonnan mukaan kansakunnan suuruuden ja moraalisen kehittyneisyyden määrittää se, kuinka se kohtelee eläimiään. Jos asia on näin, nyt tarkasteltava asia ansaitsee erityishuomiota.

2. 

Pääasiassa on kyse sellaisen päätöksen laillisuudesta, jossa määrätään maksamaan takaisin elävien nautaeläinten kuljetukselle Saksasta Marokkoon (jäljempänä kyseessä oleva kuljetus) myönnetty vientituki. Euroopan unionissa vientituen maksaminen elävien eläinten kuljetukselle kolmansiin maihin edellyttää asiaa koskevan politiikan mukaan eläinten hyvinvoinnista kuljetuksen aikana annettujen säännösten noudattamista. Asianosaiset kiistelevät siitä, oliko kyseessä oleva kuljetus näiden säännösten mukainen.

3. 

Käsiteltävässä asiassa nousee esille kaksi erillistä kysymystä: Miten on ensinnäkin tulkittava ja sovellettava asetuksen (EY) N:o 1/2005 ( 2 ) liitteessä I olevan V luvun 1.4 kohdan d alakohdassa vahvistetettua sääntöä (jäljempänä 14+1+14-sääntö)? Millainen vaikutus toiseksi yhden jäsenvaltion virkaeläinlääkärin antamalla ilmoituksella on toisen jäsenvaltion toimivaltaiseen viranomaiseen?

4. 

Jälkimmäisen kysymyksen osalta katson, että tällaisella ilmoituksella on pelkästään vakuuttava eikä sitova vaikutus. Kun tarkastellaan ensiksi mainittua kysymystä, on niin, että vaikka 14+1+14-sääntöä sovellettaessa tarvitaan tiettyä käytännöllisyyttä, se ei saa johtaa hyvinvointia koskevien asetuksen N:o 1/2005 vaatimusten heikentämiseen.

5.

Asetuksen N:o 817/2010 1 artiklan (”Soveltamisala”) ensimmäisen virkkeen mukaan vientitukien maksaminen edellyttää, että ”kun eläimiä kuljetetaan lopullisena määräpaikkana olevan kolmannen maan ensimmäiseen purkamispaikkaan, noudatetaan” asetuksen N:o 1/2005 3–9 artiklaa, mainituissa artikloissa tarkoitettuja liitteitä ja asetusta N:o 817/2010.

6.

Asetuksen N:o 817/2010 2 artiklan (”Tarkastukset yhteisön tullialueella”) 3 kohdassa säädetään, että jos poistumispaikan virkaeläinlääkäri katsoo muun muassa asetuksessa N:o 1/2005 säädettyjen vaatimusten täyttyvän yhteisön tullialueella, ”hän varmentaa tämän lisäämällä jonkin liitteessä II luetellun maininnan ja leimaamalla ja allekirjoittamalla asiakirjan, jolla todistetaan eläinten poistuneen yhteisön tullialueelta, joko T 5 -valvontakappaleen J kohtaan tai sopivaan kohtaan kansallisessa asiakirjassa”.

7.

Asetuksen N:o 817/2010 4 artiklan (”Vientitukien maksumenetelmä”) 2 kohdassa säädetään muun muassa, että vientituen maksuhakemukseen on liitettävä asetuksen 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu ”asianmukaisesti täytetty” asiakirja.

8.

Asetuksen N:o 817/2010 5 artiklan (”Vientitukien maksamatta jättäminen”) 1 kohdan c alakohdassa säädetään muun muassa, että vientitukea ei makseta eläimistä, joiden osalta toimivaltainen viranomainen toteaa ”4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen asiakirjojen ja/tai kaikkien muiden hallussaan olevien tämän asetuksen noudattamista koskevien todisteiden perusteella”, että asetuksen N:o 1/2005 3–9 artiklaa ja mainituissa artikloissa tarkoitettuja liitteiden säännöksiä ei ole noudatettu.

9.

Asetuksen N:o 1/2005 3 artiklan (”Eläinkuljetuksia koskevat yleiset edellytykset”) ensimmäisessä virkkeessä säädetään, että ”eläimiä ei saa kuljettaa tai kuljetuttaa siten, että niille voi aiheutua vammoja tai turhaa kärsimystä”. Saman artiklan toisen virkkeen mukaan kuljetuksen on lisäksi täytettävä kahdeksan yleistä edellytystä. Näihin edellytyksiin kuuluvat muun muassa se, että i) on toteutettu ennalta kaikki tarvittavat järjestelyt, joilla pyritään saattamaan kuljetusmatkan kesto mahdollisimman lyhyeksi ja huolehtimaan eläinten tarpeista sen aikana, ii) kuljetus suoritetaan viipymättä määräpaikkaan ja eläinten hyvinvointi tarkistetaan säännöllisesti ja sitä pidetään yllä asianmukaisesti ja iii) eläimille tarjotaan sopivin välein niiden lajiin ja kokoon nähden laadultaan ja määrältään asianmukaisesti vettä, ravintoa ja lepoa.

10.

Asetuksen 6 artiklan (”Eläinkuljettajat”) 3 kohdassa säädetään, että ”eläinkuljettajien on kuljetettava eläimiä liitteessä I esitettyjen teknisten sääntöjen mukaisesti”. Asetuksen liitteessä I olevassa V luvussa (”Juotto- ja ruokintavälit sekä kuljetusmatka-ajat ja lepojaksot”) vahvistetaan muun muassa kotieläiminä pidettäville nautaeläimille seuraavat säännöt:

– –

– –”

11.

Masterrind GmbH (jäljempänä Masterrind) ilmoitti 16.6.2011 päivätyllä vienti-ilmoituksella kuusi siitossonnia ja vaati niistä vientituen ennakkomaksua. Hauptzollamt Hamburg-Jonas (Hamburg-Jonasin päätullitoimipaikka, jäljempänä Hauptzollamt) myönsi sille vientituen hakemuksen mukaisesti 13.7.2011 tekemällään päätöksellä.

12.

Eläimet lastattiin kuorma-autoon Northeimissa (Saksa) 16.6.2011 klo 10.30. Kuorma-auto lähti lastauspaikalta noin klo 11.30. Samana päivänä klo 19.00 eläinkuljetus saapui Wasserbilligiin (Luxemburg), missä kuljetus keskeytettiin yhden tunnin mittaista ruokinta- ja juottotaukoa varten. Kun kuljetus oli kestänyt vielä kaksi tuntia, se keskeytettiin Épinalissa (Ranska) asetuksessa (EY) N:o 561/2006 ( 4 ) säädettyjen tieliikenteen ajo- ja lepoaikojen mukaisesti toisen 10 tuntia kestäneen ruokinta- ja juottotauon ajaksi. Kuorma-auto jatkoi matkaa seuraavana aamuna (17.6.2011) noin klo 8.00 ja saapui Sèten (Ranska) satamaan samana päivänä klo 17.00. Kuljetus Northeimista Sèteen kesti 30 tuntia 30 minuuttia. Siellä eläimet lastattiin tämän jälkeen laivaan kuljetettaviksi eteenpäin Marokkoon.

13.

Hauptzollamt ilmoitti 17.1.2012 päivätyllä kirjeellään kantajalle siitä, että poistumistullipaikan eli Sèten virkaeläinlääkäri oli lisännyt valvonta-asiakirjaan maininnan ”Non conforme au contrôle officiel visé à l’article 2 du règlement (CE) no 817/2010” (Ei ole asetuksen N:o 817/2010 2 artiklassa säädetyn virallisen tarkastuksen mukainen) kaikkien eläinten osalta. Hauptzollamt myös ilmoitti kantajalle, että sillä on mahdollisuus pyytää toimivaltaista Ranskan eläinlääkintäviranomaista tarkistamaan eläinlääkärin maininnan lainmukaisuus. Tapaamisessa Ranskan eläinlääkintäviranomaisen kanssa ilmeni, että edellä tarkoitettu maininta lisätään asiakirjaan, jos eläinkuljetuksen kesto, lakisääteiset ajo- ja lepoajat mukaan lukien, ylittää 31 tuntia.

14.

Ottaen huomioon virkaeläinlääkärin kaikkien eläinten osalta lisäämän kielteisen maininnan Hauptzollamt katsoi, ettei kantaja ollut täyttänyt asetuksen N:o 817/2010 2 artiklan 2 kohdassa säädettyjä edellytyksiä ja että näin ollen ennakolta myönnetty vientituki oli maksettava takaisin. Hauptzollamt vaati tämän jälkeen 5.6.2012 tekemällään päätöksellä, jolla muutettiin 13.7.2011 tehtyä päätöstä, kantajalle ennakolta myönnetyn vientituen palauttamista 10 prosentilla korotettuna.

15.

Kantaja teki 5.6.2012 tehdystä päätöksestä oikaisuvaatimuksen ja saattoi asian tämän jälkeen asetuksessa N:o 1/2005 vahvistettujen kuljetusmatka-aikojen ja lepojaksojen tulkinnan osalta Euroopan komission käsiteltäväksi. Terveys- ja kuluttaja-asioiden pääosasto (jäljempänä PO SANCO) totesi 7.3.2013 ja 27.7.2013 päivätyissä kirjeissään, että nautoja koskee enintään 29 tunnin sallittu kuljetusaika, joka lasketaan lastauksesta ja joka sisältää yhden tunnin lepotauon ajoneuvossa. Kuljetusaikaa voidaan pidentää enintään kahdella tunnilla eläinten edun vuoksi, erityisesti jos kuljetuksen määräpaikka on lähellä. Näin ollen PO SANCO katsoi, että säännösten mukaan nautojen kuljetus saa kestää enintään 31 tuntia.

16.

Hauptzollamt hylkäsi kantajan oikaisuvaatimuksen 19.7.2013 tekemällään päätöksellä. Hauptzollamt katsoi, että sitä itseään ja kantajaa sitoi Ranskan virkaeläinlääkärin päätös, sillä hänen kielteistä mainintaansa ei ollut muutettu komission antamien vastausten perusteella. Tämän seurauksena kantaja nosti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa 21.8.2013 kanteen, jossa se vaatii kumoamaan 5.6.2012 ja 19.7.2013 tehdyt päätökset.

17.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että kyseessä olevan kuljetuksen erityispiirteenä on, että se jakaantui varsinaisen fyysisen liikkumisen (matka) osalta kolmeen osaan, joista yksikään ei ylittänyt 14:ää tuntia. Se huomauttaa, että kun ensimmäistä ja toista osaa tarkastellaan yhdessä, ne eivät ylitä 14:ää tuntia, kuten eivät myöskään toinen ja kolmas osa yhdessä tarkasteltuina. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myös mainitsee, että yhdessä matkan kolme osaa eivät ylitä 28:aa tuntia. Se katsoo näin ollen, että unionin oikeus ei estä kyseisen kuljetuksen suorittamista kolmessa vaiheessa. Se kuitenkin toteaa, että kyseessä oleva kuljetus keskeytyi kahden lepojakson ajaksi, jotka kestivät yhteensä 11 tuntia.

18.

Tämän perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että pääasian tulos riippuu ensinnäkin siitä, onko yli tunnin kestävä lepojakso sallittu unionin oikeudessa. Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi, herää toiseksi kysymys, sitooko poistumispaikan virkaeläinlääkärin maininta Hauptzollamtia vai voiko se oman toimivaltansa perusteella päättää, että kyseessä oleva kuljetus suoritettiin asetuksen N:o 1/2005 säännösten mukaisesti. Finanzgericht Hamburg oli epävarma asetusten N:o 1/2005 ja N:o 817/2010 tulkinnasta, joten se päätti 14.10.2014 lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

19.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Hauptzollamt, Ranskan hallitus ja Euroopan komissio. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan 2 kohdan nojalla asiassa ei pidetty istuntoa.

20.

Vaikka eläinten kuljetusta koskevista säännöistä on annettu yksityiskohtaisia teknisiä eritelmiä, säännöille on ominaista vaikeaselkoisuus. Ei olekaan yllättävää, että unionin tuomioistuimessa on käsitelty lukuisia niitä koskevia asioita, joiden joukossa on useita Finanzgericht Hamburgin esittämiä ennakkoratkaisupyyntöjä. ( 5 ) Käsiteltävä asia, joka koskee lähinnä 14+1+14-säännössä esiintyvän ilmaisun ”vähintään tunnin ajan” tulkintaa, ei ole tässä suhteessa erilainen.

21.

Vaikuttaa siltä, että pääasiassa kyseessä oleva kuljetus kesti 30,5 tuntia. Varsinainen matka-aika, jolloin kuorma-auto oli fyysisessä liikkeessä, oli yhteensä 19,5 tuntia. Ennakkoratkaisupyynnössä todetaan, että kuorma-auton kuljettaja piti 10 tunnin tauon noudattaakseen asetuksessa N:o 561/2006 säädettyjä vaatimuksia. Koska tästä ei ole mainintaa ennakkoratkaisupyynnössä, on täsmennettävä, että tässä ratkaisuehdotuksessa oletetaan, ettei eläimiä purettu kuormasta kyseisen lepojakson aikana.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee siten ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko 14+1+14-sääntöä tulkittava siten, että lepojaksoille on määritetty enimmäiskesto, ja voiko lepojaksoilla olla jokin muu tarkoitus kuin kuljetettavien eläinten hyvinvointi. Toisin sanoen oikeuttaako se, että kyseisen säännön mukaan lepojaksojen on kestettävä vähintään tunnin ajan, mahdollisesti pitämään eläimet hyvin pitkään liikkumattomassa ajoneuvossa?

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt kysymystä eläinten hyvinvoinnista kuljetuksen aikana annettujen sääntöjen ja maantieliikenteen kuljettajien enimmäisajo- ja vähimmäislepoajoista annettujen sääntöjen vuorovaikutuksesta. En näin ollen käsittele tätä kysymystä ratkaisuehdotuksessa.

24.

Hauptzollamt yhtyy ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemykseen, jonka mukaan 14+1+14-sääntöön sisältyvästä ilmaisusta ”erityisesti” seuraa, että PO SANCO:n tulkinta säännöstä (mainittu edellä 15 kohdassa) ei ole välttämättä oikea. Finanzgericht Hamburg puoltaa tulkintaa, jonka mukaan 28 tunnin enimmäismatka-aika voidaan keskeyttää useilla lepojaksoilla, joista yhden on kestettävä vähintään tunnin, ja että yhdessä lepojaksot eivät saa ylittää 14:ää tuntia, joka on matkan yhden osan enimmäiskesto 14+1+14-säännön mukaan.

25.

Ranskan hallitus väittää, ettei 14+1+14-sääntöä voida tulkita siten, että se mahdollistaa kohtuuttoman pitkän lepojakson, joka vaarantaisi eläinten hyvinvoinnin. Sen mukaan ilmaisulla ”erityisesti” paitsi viitataan eläinten ruokkimiseen ja juottamiseen myös tarkoitetaan toimia, joiden tarkoituksena on huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Ranskan hallitus ei myöskään pidä mahdollisena sitä, että eläimiä pidetään kuormattuina ajoneuvossa 10 tunnin ajan vaarantamatta asetuksen N:o 1/2005 tarkoitusta.

26.

Komissio katsoo, että 14+1+14-säännön mukaan mahdollinen enimmäismatka-aika on 29 tuntia, lukuun ottamatta jäljempänä 32 kohdassa mainittua poikkeustilannetta. Komission mukaan lepojaksoa ei myöskään voida käyttää muihin kuin eläinten hyvinvointiin liittyviin tarkoituksiin. Komissio väittää, että ilmaisu ”erityisesti” ei tue eriävää näkemystä, koska sitä seuraa ilmaus ”juottamista ja tarvittaessa ruokkimista varten”.

27.

Kuten jäljempänä nähdään, edellä 22 kohdassa esitettyyn kysymykseen ei saada vastausta 14+1+14-säännön sanamuodosta eikä asiayhteydestä. Käsitteitä, jotka esiintyvät yhtäältä asetuksen N:o 1/2005 artiklaosaan sisältyvissä määritelmissä ja toisaalta sen liitteessä I, käytetään epäjohdonmukaisesti ja epäyhtenäisesti asiakirjojen sisäisessä rakenteessa ja etenkin verrattaessa niitä toisiinsa. Tämän vuoksi on valitettavasti välttämätöntä täsmentää kauttaaltaan tässä ratkaisuehdotuksessa ne nimenomaiset säännökset, joiden yhteydessä kyseisiä käsitteitä käytetään.

28.

Edellisessä kohdassa mainittu epäjohdonmukaisuus edellyttää, että asetuksen N:o 1/2005 tavoitteelle – joka on päivänselvä – annetaan ehdoton etusija. Tämä tarkoittaa, että 14+1+14-sääntöä on tulkittava tavalla, jossa asetetaan selkeä raja liikkumattomassa ajoneuvossa vietettäville lepojaksoille.

29.

Asetuksen N:o 1/2005 tavoite on näet kiistaton: sen välttäminen, että eläimiä kuljetetaan niin, että niille voi aiheutua vammoja tai turhaa kärsimystä. ( 6 ) Tämä on sopusoinnussa SEUT 13 artiklan kanssa, jonka mukaan eläimet ovat tuntevia olentoja. Saman määräyksen mukaan laatiessaan ja pannessaan täytäntöön unionin maatalouspolitiikkaa unioni ja jäsenvaltiot ottavat eläinten hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon. ( 7 )

30.

Ensin on kuitenkin tarpeen tarkastella perinpohjaisesti 14+1+14-sääntöä.

31.

Nyt tarkasteltava 14+1+14-sääntö on osa asetuksen N:o 1/2005 liitteeseen I sisältyviä sääntöjä, joissa vahvistetaan ”juotto- ja ruokintavälit sekä kuljetusmatka-ajat ja lepojaksot”. Sitä sovelletaan eläinten fyysiseen kuljettamiseen maantieajoneuvoilla, jotka täyttävät tietyt eläinten hyvinvointia koskevat vähimmäisvaatimukset (jotka liittyvät ajoneuvon kattoon ja lattiaan, kuivikkeisiin, ravintoon, väliseiniin, ikään, vedensaantiin ja paikannusjärjestelmiin). Jos kyseiset vaatimukset täyttyvät, ajoneuvo voi kuljettaa nautaeläimiä 14 tunnin ajan, minkä jälkeen eläinten ”on saatava levätä riittävästi, vähintään tunnin ajan – –, erityisesti juottamista ja tarvittaessa ruokkimista varten” ennen kuin kuljetusta voidaan (mahdollisesti) jatkaa enintään 14 tunnin ajan. Liitteessä I olevan V luvun 1.5 kohdan mukaan nautaeläimet on tämän jälkeen purettava kuormasta, ruokittava ja juotettava, ja niiden on annettava levätä vähintään 24 tuntia.

32.

Poikkeuksena asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevan V luvun 1.8 kohdassa säädetään (jäljempänä +2-sääntö), että ”kuljetusmatka-aikaa”, sellaisena kuin tätä käsitettä käytetään liitteessä, voidaan pidentää kahdella tunnilla, mutta vain, jos se on eläinten edun mukaista. Määräpaikan läheisyys on tyypillinen esimerkki tilanteesta, jossa kuljetuksen jatkumisesta vielä kahden tunnin ajan voi aiheutua eläimille vähemmän kärsimystä kuin siitä, että ne puretaan kuormasta ja kuormataan uudelleen, mikä on tunnetusti eläimille stressiä aiheuttava kokemus. ( 8 )

33.

Kuten edellä esitetystä ilmenee, 14+1+14-säännössä ei nimenomaisesti määritellä, miten pitkiä lepojaksot saavat enintään olla, eikä sitä, mitä tällaisten jaksojen aikana voidaan tehdä.

34.

Tätä kysymystä ei voida ratkaista myöskään oikeuskäytännön avulla: unionin tuomioistuin on tyytynyt toteamaan, että 14+1+14-säännössä ”vahvistetaan kuljetuksen 28 tunnin enimmäisjakso, jonka katkaisee vähintään yhden tunnin mittainen lepojakso ensimmäisen 14 tunnin kuljetusjakson jälkeen. – – 14+1+14-sääntö on ymmärrettävä siis siten, että siinä sallitaan enintään 28 tuntia kestävä kuljetus, jonka katkaisee vähintään yhden tunnin mittainen lepojakso”. ( 9 )

35.

Koska 14+1+14-sääntö ei anna selkeää vastausta tarkasteltavassa asiassa, on tarpeen tutkia tiettyjä muita asetuksen N:o 1/2005 näkökohtia.

36.

Asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa määritellään useita asetuksen soveltamisen kannalta keskeisiä käsitteitä. Näihin määritelmiin kuuluu kuljetusmatka (jolla tarkoitetaan ”koko kuljetustapahtumaa lähtöpaikasta määräpaikkaan, mukaan lukien eläinten kuormasta purkaminen, sijoittaminen ja kuormaaminen kuljetusmatkan aikana”) ja kuljetus (jolla tarkoitetaan ”eläinten siirtoa, joka tehdään yhdellä tai useammalla kuljetusvälineellä, ja siihen liittyviä toimenpiteitä, myös kuormaamista, purkamista, siirtämistä ja lepoa, siihen asti kunnes eläimet on purettu kuormasta määräpaikassa”). ( 10 )

37.

Yleisesti ottaen asetuksen N:o 1/2005 2 artiklan määritelmistä seuraa, että kuljetusmatkaa edeltää ja seuraa aina 48 tunnin vähimmäispuskuri, jonka aikana eläimet voivat levätä ajoneuvon ulkopuolella. ( 11 ) Näin ollen kuljetusmatka ei pääty, elleivät eläimet ole sijoitettuna 48:aa tuntia paikassa, jossa ne puretaan kuormasta.

38.

Asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa pyritään säilyttämään kuljetusmatkan ja kuljetuksen jako siinä mielessä, että ensiksi mainittu käsittää koko logistisen toimen ja viimeksi mainittu ainoastaan varsinaisen fyysisen liikkumisen. Aiemmasta ( 12 ) poiketen kuljetuksen käsite sisältää nykyisin, kummallista kyllä, myös levon. Jos kyseisen säännöksen mukaan kuljetusmatka nimittäin muodostuu kaikista yhteenlasketuista kuljetus- ja lepoajoista, levon lisäämisestä kuljetuksen käsitteeseen herää kysymys, mitä eroa kuljetusmatkalla ja kuljetuksella tällöin tosiasiallisesti on. Tällä ilmeisellä epäjohdonmukaisuudella on asetuksen liitteessä I käytettyjen käsitteiden tulkintaan vaikutuksia, joihin palaan jäljempänä 46 kohdassa.

39.

Asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa määritellään myös lepopaikka, jolla tarkoitetaan ”pysähdyspaikkaa, joka ei ole määräpaikka”, riippumatta siitä, onko eläimet siellä purettu. Lepojakson käsitettä, joka muodostaa käsiteltävän asian ytimen, ei kuitenkaan ole määritelty. Asetuksen N:o 1/2005 edeltäjään ( 13 ) sisältyi lepojakson määritelmä, jonka mukaan sillä tarkoitetaan ”yhtäjaksoista matkan aikaista ajanjaksoa, jona eläimiä ei kuljeteta kuljetusvälineellä”. Määritelmästä ei kuitenkaan ilmene, voidaanko lepojakso viettää ajoneuvon sisällä tai mikä tarkoitus sillä on (mahdollisesti) oltava. Nyt tarkasteltava kiista ei siten ratkea myöskään sen avulla.

40.

Seuraavaksi tarkastelen asetuksen N:o 1/2005 keskeistä säännöstä, jonka monet huomautuksia esittäneet osapuolet ovat maininneet: 3 artiklaa. Sen ensimmäiseen virkkeeseen sisältyy eläinten suojelua kuljetuksen aikana koskeva lauseke, josta käytän jäljempänä nimitystä yleislauseke. Yleislauseke on laadittu pakottavaksi, ja sitä sovelletaan aina, kun asetusta sovelletaan. Yleislauseke on lisäksi muotoiltu kielteisesti eikä myönteisesti. Lukuun ottamatta edellytystä, jonka mukaan kielletystä toiminnasta voi aiheutua eläimille vammoja tai turhaa kärsimystä, velvoite pidättyä tällaisesta toiminnasta ei riipu muista tekijöistä, kuten tietyn ajan kulumisesta tai maantieteellisestä vähimmäisetäisyydestä.

41.

Asetuksen N:o 1/2005 3 artiklan toisessa virkkeessä määritetään tiettyjä perusedellytyksiä, joita kaikkien eläinten kuljetusta suunnittelevien on noudatettava. Nämä edellytykset esitetään myönteisin ilmaisuin, ja niiden on täytyttävä johdonmukaisesti koko kuljetuksen (sellaisena kuin se määritellään 2 artiklassa) ajan. Vaikka sananvalinta (”lisäksi”) viittaa siihen, että edellytyksiä sovelletaan itsenäisesti ja yleislausekkeen ohella, 3 artiklan otsikosta ilmenee, että eläinkuljetuksia koskevat yleiset edellytykset ovat kumulatiivisia.

42.

Tyydyn vain lisäämään, että sen toteaminen, onko 3 artiklaa rikottu – mikä voi lähtökohtaisesti johtaa seuraamuksen määräämiseen asetuksen N:o 1/2005 25 artiklan nojalla –, edellyttää nähdäkseni kattavaa arviointia, jossa otetaan huomioon kaikki merkitykselliset olosuhteet.

43.

Palaan lisäksi asetuksen N:o 1/2005 antamiseen johtaneeseen sääntely-yhteyteen jäljempänä 51 ja 52 kohdassa.

44.

Edellä esitettyjen huomautusten perusteella katson seuraavaa:

45.

Ensinnäkin menettelyyn liittyen haluan todeta olevani ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kanssa yhtä mieltä siitä, että 14+1+14-sääntö sallii yhden sijaan useiden lepojaksojen pitämisen, kunhan pidetään vähintään tunnin lepojakso fyysisen liikkumisen kestettyä enintään 14 tuntia (esimerkiksi 7+1+7+1½+12½). Muutoin sääntö olisi mielestäni äärimmäisen hankala: kuljettajia kannustettaisiin odottamaan 14 tuntia ennen kuin he pysähtyvät huolehtimaan omista tarpeistaan. Tästä heräisi lisäksi kysymys, kuuluuko levon käsitteeseen muuten kuin vapaaehtoisesti tapahtuva pysähdys, joka johtuu esimerkiksi tietöistä, liikenneruuhkista tai tasoristeyksistä.

46.

Kun tarkastellaan ilmaisun ”levätä – – vähintään tunnin ajan” monitulkintaista merkitystä, asetuksen N:o 1/2005 liitteeseen I ei sisälly lainkaan määritelmiä. Siihen sovelletaan siten oletettavasti asetuksen 2 artiklassa esitettyjä yleisiä määritelmiä.

47.

Kyseiset määritelmät eivät valitettavasti ole yksinkertaisesti käyttökelpoisia tulkittaessa asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevaa V lukua: Ensinnäkin 2 artiklaan sisältyvä kuljetusmatkan yleismääritelmä käsittää matkan aikana pidetyt lepojaksot. Mainitun luvun otsikossa sitä vastoin viitataan ”kuljetusmatka-aikoihin” ja ”lepojaksoihin” ikään kuin toistensa vastakohtina. Toiseksi asetuksen 2 artiklaan sisältyvän kuljetusmatkan, jota edeltää ja seuraa tavallisesti 48 tunnin ajanjakso (ks. edellä 37 kohta), tulkinta vaikuttaa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kuljetusmatka-ajan käsitettä käytetään kyseisen luvun 1.5 kohdassa siten, että 24 tunnin lepojakso tasapainottaa siihenastiset kuljetusjaksot. Kolmanneksi, kuten edellä 38 kohdassa todettiin, kuljetuksen käsite sisältää nykyisin levon. Tämä on ristiriidassa 14+1+14-säännön kanssa, jossa erotetaan yhtäältä lepojaksot ja toisaalta matka tai kuljetus. ( 14 )

48.

Tämä ilmeinen epäjohdonmukaisuus edellyttää, että 14+1+14-sääntöä tulkitaan itsenäisesti ottaen huomioon asetuksen N:o 1/2005 perustavoite, joka on esitetty edellä 29 kohdassa.

49.

Kuljetusmatkat (sellaisena kuin tätä käsitettä käytetään asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa) ja etenkin pitkät kuljetusmatkat voivat kiistatta olla epämukavia kuljetettaville eläimille. Vaikuttaa siltä, että asetus perustuu siihen olettamaan, että mikä tahansa kuljetusmatka, johon liittyy eläinten kahlittuna olo, kuormaaminen ja kuormasta purkaminen sekä mahdollinen ravinnon- ja vedenpuute, aiheuttaa eläimille jonkinasteista kärsimystä. Tässä mielessä asetuksen tavoitteena on yksinkertaisesti välttää kuljettamista, joka aiheuttaa tai voi aiheuttaa eläimille vammoja ja tarpeetonta kärsimystä. Asetuksessa siis hyväksytään eläimille aiheutuva jonkinasteinen epämukavuus kuljetuksen aikana välttämättömänä pahana mutta pyritään minimoimaan se. Epämukavuus voi kuitenkin saavuttaa pisteen, jossa se ei ole enää perusteltua ja siitä tulee tarpeetonta kärsimystä. Mutta milloin näin on?

50.

Tältä osin olen samaa mieltä komission kanssa siitä, että jos yhteenlasketut ”kuljetusmatka-ajat ja lepojaksot”, sellaisina kuin niitä käytetään asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevan V luvun 1.4 kohdan d alakohdassa, ylittävät 29 tuntia – toisin sanoen kun lasketaan yhteen 14+1+14-säännön kolme osatekijää –, tällä sinänsä rikotaan asetusta N:o 1/2005, koska siitä voi aiheutua tarpeetonta kärsimystä eläimille. Tämä ei tietenkään vaikuta +2-säännön soveltamiseen.

51.

Näkemykseni tueksi huomautan ensinnäkin, että asetuksen N:o 1/2005 tavoitteena on selkeästi minimoida mahdollisuuksien mukaan eläinten pitkät kuljetusmatkat (sellaisena kuin tätä käsitettä käytetään asetuksen 2 artiklassa). ( 15 ) Tämän tavoitteen vastaista olisi sallia ajoneuvon sisällä vietettävät määrittelemättömät lepojaksot, jotka eivät asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevan V luvun 1.5 kohdan mukaisesti tasapainottaisi siihenastista tosiasiallista matka-aikaa. Näkemystäni ei horjuta se, ettei neuvosto noudattanut asetusta antaessaan asiantuntijoiden suositusta rajoittaa nautojen kuljetusmatka-aika 24 tuntiin ( 16 ) eikä komission ehdotusta, jossa 9 tunnin matka-aikaa seuraisi 12 tunnin lepojakso (jonka jälkeen kuljetus voisi jatkua uudelleen 9 tunnin ajan). ( 17 ) Vaikka neuvosto päätti pääosin säilyttää muuttumattomina direktiivin 91/628 liitteessä olevaan VII lukuun sisältyvät kuljetusmatka-aikoja ja lepojaksoja koskevat säännöt, en voi kuvitella, että neuvosto ”[ottaessaan] eläinten hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon” lainsäädäntöprosessin aikana eläinten hyvinvoinnista tehdyn pöytäkirjan mukaisesti olisi tarkoittanut rajoittamattomia lepojaksoja ajoneuvon sisällä.

52.

On totta, että tuomiossa Interboves (C‑277/06, EU:C:2008:548), johon menettelyn osapuolet ovat viitanneet, esitettiin ajatus siitä, että asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevassa V luvussa säädetyt kuljetusmatka-ajat voisivat ylittää 28 tuntia. Tämä ei kuitenkaan saa minua muuttamaan näkemystäni. Mainitussa tuomiossa nimittäin tulkittiin direktiiviin 91/628 sisältyneitä matkan ja lepojaksojen kestoa koskevia sääntöjä. Kyseiset säännöt otettiin käyttöön ensisijaisesti elävien eläinten kaupan teknisten esteiden poistamiseksi ja kyseisten markkinajärjestelyjen moitteettoman toiminnan mahdollistamiseksi siten, että samalla varmistetaan toissijaisena tavoitteena kyseisten eläinten suojelemisen riittävä taso. ( 18 ) Asetuksessa N:o 1/2005 tämä tavoitteiden tasapaino vaikuttaa kääntyneen päinvastaiseksi: asetuksen ensisijaisena tavoitteena on nyt eläinten suojelu, ja lainsäädännön yhdenmukaistaminen on sitä täydentävä tavoite. ( 19 ) Tuomiota Interboves pitäisi joka tapauksessa tulkita varovasti, koska häikäilemättömät kuljettajat voisivat muutoin käyttää hyväkseen maantie- ja meriliikennettä koskevien sääntöjen luontaisia eroja. ( 20 )

53.

Näin ollen edellisessä kohdassa esitetystä syystä käsiteltävään asiaan ei ole vaikutusta sillä, että julkisasiamies Mengozzi on todennut, että ”matkan kesto voisi olla esimerkiksi 50 tuntia eli kaksi (enimmäis)kuljetusjaksoa, joista kummankin kesto on 14 tuntia ja niiden välissä on 22 tunnin lepojakso”. ( 21 ) Julkisasiamies ei joka tapauksessa maininnut, voidaanko 22 tunnin lepojakso viettää lainmukaisesti liikkumattomassa ajoneuvossa.

54.

Toiseksi +2-säännön mukaan kuljetusmatka-aikoja (eikä asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa säädettyä kuljetusmatkaa) – toisin sanoen yhdistettyjä fyysisen liikkumisen ajanjaksoja kunkin tasapainottavan 24 tunnin lepojakson välissä eikä niiden yksittäisiä vaiheita – voidaan pidentää kahdella tunnilla eläinten edun vuoksi, erityisesti jos kuljetuksen määräpaikka on lähellä. Tämä +2-sääntö näyttää siten viittaavan siihen, että oletusarvoisesti kuljetusmatka-ajoilla (toistan: ei asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa säädetyllä kuljetusmatkalla) on kiinteä enimmäiskesto, joka ymmärtääkseni – meni syteen tai saveen – on 28 tuntia 14+1+14-säännön tapauksessa.

55.

Jaksosta, jonka aikana eläimet saavat ”levätä – – vähintään tunnin ajan”, ei siten mielestäni voi koskaan seurata, että 14+1+14-säännön mukaiset kuljetusmatka-ajat ja lepojaksot ylittävät 29 tuntia (tai 31 tuntia +2-säännön mukaisesti). Toisaalta kuljetusmatka, sellaisena kuin sitä käytetään asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa, voi koostua useista liitteessä I olevan V jakson mukaisista 29 tunnin kuljetusmatka-ajoista ja lepojaksoista, edellyttäen että nämä 29 tunnin jaksot erottaa toisistaan 24 tunnin ajanjakso, jona eläimet puretaan kuormasta, ruokitaan ja juotetaan ja jona ne saavat levätä.

56.

Edellytetäänkö tämän lisäksi kuitenkin, että lepojaksoilla on tietty tarkoitus?

57.

Tältä osin komissio väittää, että vähintään tunnin lepojaksoa voidaan pidentää ainoastaan eläinten hyvinvointiin liittyvistä syistä. Ranskan hallituksen kanta ei ole yhtä jyrkkä: lepojaksot eivät saa ylittää kohtuullista kestoa, jonka ylittyessä ei toimittaisi enää vammojen tai tarpeettoman kärsimyksen ehkäisemistä koskevan perusperiaatteen mukaisesti.

58.

On nähdäkseni selvää, että koko kuljetustoimen tai kuljetusmatkan – jos halutaan käyttää tätä käsitettä, joka sisältää levon – on täytettävä kaikki asetuksen N:o 1/2005 vaatimukset. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, näyttää nimittäin siltä, että unionin lainsäätäjä on katsonut tieteellisten ja eläinlääkintäalan tutkimusten sekä eläinsuojelualalla unionin lainsäädännön soveltamisen osalta toteutettujen arviointien perusteella, että heti kun asetuksen N:o 1/2005 eläinten terveyttä koskevia säännöksiä ei enää noudateta, eläinten hyvinvointi saattaa vaarantua, eikä sitä voida enää taata. ( 22 ) Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa:

59.

Ensinnäkin lepojaksojen on oltava yleislausekkeen mukaisia. Tähän liittyy velvoite pidättyä aiheuttamasta (mahdollisesti) eläimille vammoja tai tarpeetonta kärsimystä eikä velvoite toimia yksinomaan eläinten edun vuoksi. Yleisesti ottaen ajanjakso, jonka ajoneuvo on pysähdyksissä, aiheuttaa tietysti eläimille vähemmän kärsimystä kuin ajanjakso, jonka se on liikkeessä: esimerkiksi kuljetettavilla eläimillä on pienempi riski menettää tasapainonsa tai kärsiä matkapahoinvoinnista. ( 23 ) En kuitenkaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että lepojakso, jonka seurauksena 14+1+14-säännön mukaiset yhteenlasketut kuljetusmatka-ajat ja lepojaksot eivät ylitä 29:ää tuntia, voi silti aiheuttaa eläimille vammoja tai tarpeetonta kärsimystä. Esimerkin mainitakseni en ole sitä mieltä, että yleislauseke mahdollistaa eläinten fyysisen siirtämisen tunnin ajan, mitä seuraa ajoneuvossa vietetty 27 tunnin lepojakso ennen kuin eläimiä kuljetetaan edelleen tunnin ajan.

60.

Seuraavaksi useat asetuksessa N:o 1/2005 säädetyt velvoitteet on positiivisin toimin ja johdonmukaisesti täytettävä lepojaksojen aikana. Ajattelen ennen kaikkea niitä velvoitteita, jotka seuraavat asetuksen N:o 1/2005 3 artiklan toisesta virkkeestä, samoin kuin sen liitteessä I ja etenkin sen VI luvussa, jota sovelletaan asetuksen 2 artiklassa määriteltyihin pitkiin kuljetuksiin, lueteltuja vaatimuksia.

61.

Mielestäni ei voida tehdä kovinkaan pitkälle meneviä päätelmiä siitä, että 14+1+14-säännön mukaan eläinten on saatava ”levätä riittävästi,– – erityisesti juottamista ja tarvittaessa ruokkimista varten”. Vaikka tällaiset toimet ovat selvästi eläinten edun mukaisia, tämä ilmaus ei nähdäkseni tuo mitään uutta asetuksesta N:o 1/2005 jo seuraaviin positiivisiin vaatimuksiin. ( 24 ) Tästä voidaan lisäksi esittää seuraava ilmeinen vasta-argumentti: ilmaisu ”erityisesti” ei nimenomaisesti sulje pois mahdollisuutta lepäämiseen, joka ei tapahdu yksinomaan eläinten edun vuoksi. Poliittisen kompromissin ilmentymänä 14+1+14-sääntö olisi ymmärrettävä jossain määrin pragmaattisesti, kuten edellä tämän ratkaisuehdotuksen 45 kohdassa esitetään.

62.

Sen toteaminen, onko lepojakso asetuksen N:o 1/2005 vaatimusten vastainen, liittyy tosiseikkojen arvioimiseen, joka on kansallisten viranomaisten ja viime kädessä kansallisten tuomioistuinten tehtävä. Muistutan kuitenkin, että vientitukien yhteydessä viejän on osoitettava, että vientituen myöntämisedellytykset täyttyvät. ( 25 ) Kaikkien muiden tekijöiden ollessa samat vaikuttaa siltä, että mitä kauemmin lepojakso kestää, sitä vaikeampaa viejän on osoittaa näiden edellytysten täyttyminen.

63.

Asetuksen N:o 1/2005 22 artiklan (”Viivästykset kuljetuksen aikana”) 2 kohdassa lisäksi edellytetään, että jos ”jotakin eläinlähetystä on viivytettävä kuljetuksen aikana yli kaksi tuntia, toimivaltaisen viranomaisen on varmistettava, että eläinten hoitoa ja tarvittaessa niiden ruokkimista, juottamista, lastista purkamista ja sijoittamista varten toteutetaan asianmukaiset järjestelyt”. En näe mitään pätevää syytä siihen, miksi tämä kahden tunnin sääntö ei voisi soveltuvin osin toimia arviointiperusteena eläinkuljettajien osalta, jos pysähdys johtuu heistä. Tämä myös tukee näkemystä, jonka mukaan ajatus siitä, että nautoja voitaisiin pitää liikkumattomassa ajoneuvossa 14 tunnin ajan purkamatta niitä kuormasta, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää, ei yksinkertaisesti ole mahdollinen.

64.

Kun tarkastellaan jälleen pääasiaa, olen pannut merkille, että kyseessä olevan kuljetuksen kesto ylittää 29 tuntia ja että Masterrind ei ole unionin tuomioistuimen käytettävissä olevien tietojen mukaan vedonnut +2-sääntöön. Koska kyseessä olevan kuljetuksen määräpaikka oli kuitenkin Marokko, epäilen suuresti, että Masterrind ylipäätään voisi vedota +2-sääntöön. Näin ollen olen taipuvainen katsomaan, ettei kyseessä oleva kuljetus ole 14+1+14-säännön mukainen ja että kanne olisi hylättävä perusteettomana.

65.

Katson joka tapauksessa, että poikkeuksellisia olosuhteita lukuun ottamatta 10 tunnin lepojakso liikkumattomassa ajoneuvossa ei voi olla perusteltu ja voi siten aiheuttaa eläimille tarpeetonta kärsimystä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä on todeta olosuhteet, joissa 10 tunnin lepääminen tapahtui.

66.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen siten, että asetuksen N:o 1/2005 liitteessä I olevan V luvun 1.4 kohdan säännöstä on tulkittava siten, että kyseisessä kohdassa tarkoitettuihin kuljetusmatka-aikoihin ja lepojaksoihin voi kuulua yli tunnin kestävä lepojakso tai useita lepojaksoja, edellyttäen että jokaisen yhdistetyn, enintään 14 tunnin fyysisen liikkumisen ajanjakson erottaa vähintään tunnin lepojakso ja ettei tämä ole muiden asetuksessa asetettujen vaatimusten vastaista. Tämän tarkistaminen on kansallisten tuomioistuinten tehtävä. Ennen kuin eläimet saapuvat määräpaikkaan, sellaisena kuin se määritellään asetuksen 2 artiklassa, asetuksen liitteessä I olevan V luvun 1.5 kohdassa kuitenkin edellytetään, että eläimet on purettava kuormasta, ruokittava ja juotettava ja niiden on saatava levätä vähintään 24 tuntia 29 tunnin välein sen jälkeen, kun ne on kuormattu ensimmäisen kerran lähtöpaikassa, sellaisena kuin se määritellään 2 artiklassa. Tämä ei vaikuta V luvun 1.8 kohdassa säädettyyn mahdollisuuteen pidentää kuljetusmatka-aikaa kahdella tunnilla eläinten edun vuoksi, erityisesti jos kuljetuksen määräpaikka on lähellä.

67.

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko vientituen maksamisesta vastaava jäsenvaltion hallintoelin sidottu toisen jäsenvaltion virkaeläinlääkärin antamaan ilmoitukseen, jonka mukaan kuljetusmatka (sellaisena kuin sitä käytetään asetuksen N:o 1/2005 2 artiklassa), jolle vientitukia on haettu, ei ollut eläinten hyvinvointia koskevien säännösten mukainen.

68.

Kuten tämän menettelyn osapuolet ovat huomauttaneet, tätä kysymystä on käsitelty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä jo pitkään.

69.

Tuomiossa Viamex Agrar Handel tulkittiin asetuksen N:o 817/2010 yhtä edeltäjäsäädöstä. ( 26 ) Julkisasiamiehen näkemyksestä ( 27 ) poiketen tuomiossa katsottiin, että se, että viejä esittää asetuksessa N:o 615/98 – nykyisin asetus N:o 817/2010 – mainitut asiakirjat, ei ole kiistaton näyttö sovellettavien vientitukisäännösten noudattamisesta tai eläinten hyvinvointia kuljetuksen aikana koskevien säännösten noudattamisesta. Kyseisillä asiakirjoilla esitetty näyttö osoittautuu riittäväksi ainoastaan siltä osin kuin vientituen maksamiseen toimivaltaisella elimellä ei ole käytössään sellaisia seikkoja, joiden perusteella se voi katsoa, että eläinten hyvinvointia kuljetuksen aikana koskevia säännöksiä ei ole noudatettu. Toimivaltaisen elimen tehtävänä on analysoida nämä todisteet ja saatavillaan olevat kaikki muut seikat tehdäkseen päätelmän, että mainittuja säännöksiä on tai ei ole noudatettu, ja päättääkseen siitä, onko vientitukea myönnettävä vai ei. ( 28 )

70.

Unionin tuomioistuin on kuitenkin myös todennut, ettei toimivaltainen elin saa tämän perusteella asettaa mielivaltaisesti kyseenalaisiksi viejän vientitukihakemukseen liittämiä todisteita. Vientituen maksamiseen toimivaltainen elin voi katsoa, ettei säännöksiä ole noudatettu, ainoastaan asetuksessa N:o 615/98 – nykyisin asetuksessa N:o 817/2010 – tarkoitettujen asiakirjojen ja/tai muiden sellaisten objektiivisten seikkojen perusteella, joilla on vaikutusta eläinten hyvinvointiin. Toimivaltainen viranomainen ei voi vedota säännösten noudattamisen suhteen ainoastaan pelkkiin epäilyihin ja olettamuksiin, vaan sen on perustettava arvionsa eläinten hyvinvointia koskeviin objektiivisiin ja konkreettisiin seikkoihin ja joka tapauksessa ilmoitettava syyt, joiden perusteella sen mielestä viejän esittämien todisteiden perusteella ei voida katsoa, että eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä on noudatettu. ( 29 )

71.

Tuomio Viamex Agrar Handel vahvistettiin myöhemmin suuren jaoston antamassa tuomiossa Heemskerk ja Schaap. ( 30 )

72.

Molemmissa edellä mainituissa tapauksissa viejällä oli hallussaan virallisen eläinlääkärin ilmoitus, jonka mukaan kyseinen merenkulkualus ja siten kuljetusmatka sinänsä olivat eläinten hyvinvointia koskevien säännösten mukaisia. Pääasia koskee päinvastaista tilannetta: virkaeläinlääkäri on katsonut, ettei kuljetusmatkalla ole noudatettu eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä kuljetuksen aikana. Viejä riitauttaa tämän näkemyksen.

73.

Toisin kuin Hauptzollamt väittää, se, että asetuksen N:o 817/2010 5 artiklan 1 kohdan c alakohdassa viitataan ainoastaan tilanteisiin, joissa eläinten hyvinvointia koskevia vaatimuksia ei ole noudatettu, eikä tilanteisiin, joissa niitä on noudatettu, ei loogisesti tarkoita sitä, että vientituen maksamiseen toimivaltainen elin voi kieltäytyä maksamasta vientitukea kuljetukselle, joka tosiasiallisesti täyttää kyseiset vaatimukset. Asetuksen N:o 817/2010 1 artiklan mukaan vientitukien maksaminen elävistä nautaeläimistä nimittäin edellyttää, että kun eläimiä kuljetetaan lopullisena määräpaikkana olevan kolmannen maan ensimmäiseen purkamispaikkaan, noudatetaan asetuksen N:o 1/2005 3–9 artiklaa, mainituissa artikloissa tarkoitettuja liitteitä ja asetusta N:o 817/2010. Ei sen enempää eikä vähempää. Vientitukimenettelyn – menettely, jota sovelletaan elävien nautaeläinten viennin osalta haettavaan vientitukeen – tarkoituksena näet on yksinkertaisesti varmistaa, että kyseinen tuote täyttää kaikki vientituen myöntämiseksi vaadittavat edellytykset. ( 31 )

74.

Siten se, että viejän on näytettävä, että kaikki vientituen myöntämisen edellytykset täyttyvät, on merkityksetöntä, koska se liittyy pelkästään todistustaakan jakoon. Se ei missään tapauksessa muuta sitä tosiseikkaa, että vientitukijärjestelmässä pyritään tekemään päätöksiä, jotka ovat aineellisesti oikeita riippumatta siitä, hyväksytäänkö vai hylätäänkö niissä vientitukihakemus, sen yleisperiaatteen mukaisesti, että hallintoviranomaisten on toimittava lain mukaan.

75.

On lisäksi tunnustettava, että minun on vaikea hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudellisessa järjestelmässä, johon asetus N:o 817/2010 sisältyy, annetun virkaeläinlääkärin ilmoituksen pätevyys ja oikeudelliset vaikutukset määräytyvät yksinkertaisesti poistumispaikan jäsenvaltion lainsäädännön eivätkä unionin lainsäädännön perusteella. ( 32 )

76.

Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 69–71 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä sovelletaan näin ollen käänteisesti nyt tarkasteltavaan tilanteeseen. Tästä seuraa, että virkaeläinlääkärin antama ilmoitus, jonka mukaan eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä ei ole noudatettu kuljetusmatkalla, jolle vientitukea haetaan, ei ole kiistaton näyttö siitä.

77.

En pidä vakuuttavina tiettyjä vastakkaisen näkemyksen tueksi esitettyjä perusteluja.

78.

On ensinnäkin hylättävä Hauptzollamtin perustelu, jonka mukaan asetuksen N:o 817/2010 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu asiakirja on ”asianmukaisesti täytetty” ja sitä voidaan siten tutkia saman asetuksen 4 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti vain, jos poistumispaikan virkaeläinlääkäri vahvistaa, että asetuksen 2 artiklan mukaisesti tehtyjen tarkastusten tulokset ovat hyväksyttävät. Käsitettä ”asianmukaisesti täytetty” ei ensinnäkään voida tulkita siten, että se edellyttää tiettyä tarkastustulosta. Asetuksen N:o 817/2010 2 artiklan 4 kohdassa lisäksi säädetään, että 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuun asiakirjaan on merkittävä sellaisten eläinten kokonaismäärä, joille vienti-ilmoitus oli hyväksytty, vähennettynä sellaisten eläinten lukumäärällä, jotka poikivat tai saivat keskenmenon kuljetuksen aikana, kuolivat tai joiden osalta asetuksen (EY) N:o 1/2005 vaatimuksia ei noudatettu.

79.

En toiseksi voi hyväksyä perustelua, jonka mukaan eläinten hyvinvoinnin vuoksi ei pitäisi olla mahdollista tutkia ilmoituksia, joiden mukaan eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä on rikottu kuljetuksen aikana. Eläinten hyvinvoinnin suojelun tavoitteella, niin kunnioitettava kuin se onkin, ei voida oikeuttaa vientituen maksamisesta kieltäytymistä, jos eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä ei tosiasiassa ole rikottu, vaikka toisen jäsenvaltion virkaeläinlääkärin antaman ilmoituksen mukaan säännöksiä olisi rikottu.

80.

Lisäksi Hauptzollamtin esittämä, unionin taloudellisten etujen suojeluun tukeutuva perustelu on mielestäni ilmeisen perusteeton. Unionin taloudellisiin etuihin ei kohdistu perusteltua uhkaa, jos eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä on tosiasiallisesti noudatettu. Kun tätä perustelua tarkastellaan lisäksi lähemmin, on niin, että jos oletetaan, että komissio on loukannut laillisuusperiaatetta, unionin tuomioistuin ei pysytä kilpailusääntöjen rikkomisesta määrätyn sakon määrää unionille aiheutuvien taloudellisten menetysten pelossa. ( 33 )

81.

Kuten Hauptzollamt, Ranskan hallitus ja ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ovat todenneet, eläinten fyysisen tilan ja terveyden arviointi edellyttää asiantuntemusta ja kokemusta, minkä vuoksi tarkastuksen tekijän olisi oltava eläinlääkäri. ( 34 ) Tällaisten tarkastusten tulokset ovat tosiseikkoihin perustuvia paikan päällä tehtäviä arvioita, joihin liittyy eläinten terveyden ja hyvinvoinnin monitahoisia ja teknisiä arviointeja. Tästä seuraa, että vientituen maksamiseen toimivaltaiselle elimelle annettu harkintavalta sen tutkiessa tällaista ilmoitusta, jonka mukaan eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä ei ole noudatettu kuljetuksen aikana, ei ole rajaton ( 35 ) – sitä pikemminkin rajoitetaan soveltuvin osin samalla tavalla kuin edellä 70 kohdassa on mainittu.

82.

Riitauttaessaan ilmoituksen, jonka mukaan eläinten hyvinvointia koskevia säännöksiä ei ole noudatettu, viejän on osoitettava vakuuttavasti objektiivisin todistein, että virkaeläinlääkärin tekemä arviointi on epäluotettava. Pelkästään se, että viejä on eri mieltä kuin virkaeläinlääkäri niiden eläinten kunnosta, joille vientitukea haetaan, ei kuitenkaan tarkoita, että eläinlääkärin arviointi on ilmeisen väärä tai perustuu virheellisiin tosiseikkoihin.

83.

Kun tarkastellaan virkaeläinlääkärin havainnoista tehtyjä oikeudellisia päätelmiä, eläinlääkäreiden asiantuntemus ei oikeuta vientituen maksamiseen toimivaltaista elintä käyttämään samanlaista harkintaa, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut. Eläinlääkärin havainnoista tehtyjä oikeudellisia päätelmiä voidaan siten tutkia täysimääräisesti.

84.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen ennakkoratkaisukysymykseen siten, että käsitellessään asetuksen N:o 817/2010 4 artiklan 2 kohdan mukaista vientitukihakemusta vientituen maksamisesta vastaava elin ei ole sidottu virkaeläinlääkärin saman asetuksen 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti tekemään merkintään. Jos tämä elin kuitenkin päättää poiketa kyseisen eläinlääkärin eläinten terveydestä ja hyvinvoinnista tekemästä tosiseikkoihin perustuvasta arvioinnista, johon merkintä perustuu, sen on perustettava päätöksensä objektiivisiin ja yksityiskohtaisiin todisteisiin eläinten terveydestä ja hyvinvoinnista. Jos hakemus hylätään kokonaan tai osittain, kyseisen elimen on joka tapauksessa ilmoitettava syyt siihen, ja viejän on siinä tapauksessa osoitettava, että todisteet, joihin elin on vedonnut, ovat merkityksettömiä.

85.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Finanzgericht Hamburgin asiassa C‑469/14 esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: