1. 

Pääasiassa on kyse velallisten maksukyvyttömyysmenettelyn yhteydessä nostamasta liitännäisestä kanteesta. ( 2 ) Maksukyvyttömyysmenettelyyn johtaneet velat ovat seurausta velallisten kyvyttömyydestä täyttää kulutusluottosopimuksen mukaisia sitoumuksiaan. Ennakkoratkaisupyynnössään Krajský soud v Praze (Prahan alueellinen tuomioistuin) pyytää selventämään, ovatko sellaiset maksukyvyttömyysmenettelystä annetut kansalliset menettelysäännöt unionin oikeuden mukaisia, jotka estävät sitä ottamasta huomioon, sovelletaanko velallisiin direktiiviin 93/13 ( 3 ) ja direktiiviin 2008/48 ( 4 ) sisältyviä kuluttajansuojasäännöksiä. Se tiedustelee lähinnä, missä määrin se on velvollinen tutkimaan kyseisiä säännöksiä viran puolesta, onko direktiivin 2008/48 mukainen luotonantajien velvoite antaa tietoja otettava huomioon arvioinnissa, miten luottosopimuksen mukaisia seuraamuksia on arvioitava direktiivin 93/13 yhteydessä ja mitä vaikutuksia olisi sillä, että tällaiset seuraamukset todetaan kumulatiivisesti kohtuuttomiksi.

2.

Direktiiviä 93/13 sovelletaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehtyjen sopimusten kohtuuttomiin ehtoihin. ( 5 ) Direktiivillä 93/13 pyritään varmistamaan, että kuluttajien kanssa tehtyihin sopimuksiin ei sisälly kohtuuttomia ehtoja, ja suojaamaan kuluttajia myyjän tai palvelun suorittajan vallan väärinkäytöltä, erityisesti yksipuolisilta vakiosopimuksilta ja kohtuuttomalta olennaisten oikeuksien poisjättämiseltä sopimuksista. ( 6 ) Jos sopimusehdosta ei ole neuvoteltu erikseen, sitä pidetään kohtuuttomana, ”jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille”. ( 7 ) Ennakolta laadittuja sopimusehtoja, joihin kuluttaja ei ole voinut vaikuttaa, ei koskaan pidetä 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ”erikseen neuvoteltuina” ehtoina. ( 8 ) Direktiivin 93/13 liitteessä on ohjeellinen luettelo, joka ei ole tyhjentävä, niistä ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina, ( 9 ) mukaan lukien ehdot, joiden tarkoituksena tai seurauksena on suhteettoman suuren korvauksen vaatiminen kuluttajalta, joka ei täytä velvollisuuksiaan. ( 10 )

3.

Sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ”ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen”. ( 11 )

4.

Direktiivin 93/13 täytäntöön panemiseksi antamissaan toimissa jäsenvaltioiden on säädettävä, että ”elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja”. ( 12 )

5.

Jäsenvaltioiden on myös ”kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa”. ( 13 )

6.

Direktiivillä 2008/48 ( 14 ) yhdenmukaistetaan kulutusluottosopimuksia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten tiettyjä näkökohtia. ( 15 ) Direktiivin johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa selitetään, että vaikka direktiivissä 2008/48 määritellään nimenomaisesti sen soveltamisala, jäsenvaltiot voivat tästä huolimatta soveltaa sen säännöksiä unionin lainsäädännön mukaisesti aloihin, jotka eivät kuulu sen soveltamisalaan. Käsiteltävän asian kannalta merkityksellisiä ovat seuraavat direktiivin 2008/48 tavoitteet: avoimempien ja tehokkaampien kulutusluottomarkkinoiden kehittyminen sisämarkkinoilla; ( 16 ) täydellinen yhdenmukaistaminen, jotta varmistetaan, että unionin kaikki kuluttajat voivat hyötyä korkeatasoisesta ja yhtäläisestä suojasta; ( 17 ) sen varmistaminen, että kulutusluottosopimuksissa on selkeästi ja tiiviisti kaikki tarvittavat tiedot, jotta kuluttajat voivat tehdä päätöksensä täysin tietoisena kaikista tosiseikoista ja jotta kuluttajat ovat tietoisia luottosopimuksen mukaisista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, ja sen varmistaminen, että kuluttajat saavat tietoa luoton todellisesta vuosikorosta, joka määritellään samalla tavalla kaikkialla unionissa, jotta he voivat vertailla korkoja. ( 18 )

7.

Direktiiviä 2008/48 sovelletaan kulutusluottosopimuksiin. ( 19 ) Sen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin jätetty nimenomaisesti sopimukset, ”joiden vakuutena on joko kiinnitys kiinteään omaisuuteen tai jäsenvaltiossa yleisesti käytetty muu vastaava vakuus, joka kohdistuu kiinteään omaisuuteen, tai kiinteään omaisuuteen liittyvään oikeuteen”. ( 20 )

8.

Merkityksellisiä ovat seuraavat 3 artiklaan sisältyvät määritelmät:

– –

– –”

9.

Direktiivin 2008/48 5 artiklassa säädetään velvollisuudesta antaa kuluttajille tietoa ennen kulutusluottosopimuksen tekemistä. Vaikka käsiteltävässä asiassa ei ole kyse 5 artiklasta sinänsä, siinä säädetyt tiedot kuvastuvat 10 artiklan sitovassa luettelossa luottosopimuksissa mainittavista tiedoista. Viimeksi mainitussa säännöksessä edellytetään, että luottosopimukset on laadittava kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla. Kaikkien sopimuspuolten on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. ( 22 ) Direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa luetellaan 22 tietoa, jotka luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti. Luettelossa mainitaan muun muassa ”luoton kokonaismäärä ja sen nostoa koskevat ehdot”. ( 23 )

10.

Siltä osin kuin direktiivissä 2008/48 yhdenmukaistetaan kulutusluottosopimuksia, jäsenvaltiot eivät voi ottaa käyttöön säännöksiä, jotka poikkeavat direktiivissä annetuista, ja niiden on huolehdittava siitä, että kuluttajat eivät voi luopua heille direktiivin täytäntöön panemiseksi annettavien tai direktiiviä vastaavien kansallisten säännösten nojalla kuuluvista oikeuksista. ( 24 )

11.

Jäsenvaltioiden on säädettävä tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista seuraamuksista direktiivin 2008/48 täytäntöön panemiseksi. ( 25 )

12.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että maksukyvyttömyysmenettelyä koskevia kansallisia säännöksiä sovelletaan seuraavasti.

13.

Henkilö on maksukyvytön, jos hän ei pysty täyttämään taloudellisia sitoumuksiaan yli 30 päivän ajan maksun erääntymisestä. Velallinen, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, voi tehdä maksukyvyttömyystuomioistuimelle hakemuksen siitä, että hänen maksukyvyttömyystilaansa tarkastellaan ja että se päätetään veloista vapauttamalla. Tällaisessa menettelyssä maksukyvyttömyystuomioistuin ei voi tarkastella ilmoitettujen saatavien pätevyyttä, määrää tai etuoikeusjärjestystä, vaikka kyse olisi direktiiveissä 93/13 tai 2008/48 säännellyistä seikoista, ellei konkurssipesän hoitaja, toinen velkoja tai, poikkeustapauksessa, velallinen itse riitauta saatavia. Asianomaisen osapuolen on nostettava sitä koskeva liitännäinen kanne maksukyvyttömyystuomioistuimessa.

14.

Jos maksukyvyttömyystuomioistuin on hyväksynyt konkurssin päättämisen veloista vapauttamalla, velallinen voi nostaa liitännäisen kanteen. Jos kyseinen kanne koskee täytäntöönpanokelpoista vakuudetonta saatavaa, maksukyvyttömyystuomioistuin voi tutkia sen. Maksukyvyttömyystuomioistuimen arviointi rajoittuu kuitenkin siihen, onko saatava rauennut tai vanhentunut. ( 26 ) Kansallisten menettelysääntöjen mukaan maksukyvyttömyystuomioistuin ei voi tutkia tällaisen kanteen perusteita siltä osin kuin se koskee vakuudellisia saatavia. ( 27 )

15.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että mikä tahansa oikeustoimi, joka sisällöllään tai tarkoituksellaan rikkoo tai kiertää lakia tai on hyvien tapojen vastainen, on pätemätön.

16.

Kulutusluottosopimukset on tehtävä kirjallisesti, ja luotonantajan on sisällytettävä niihin muun muassa tiedot luoton kokonaismäärästä ja todellisesta vuosikorosta. Näiden vaatimusten noudattamatta jättäminen ei tee luottosopimuksesta kokonaisuudessaan pätemätöntä. ( 28 ) Jos kuluttaja kuitenkin vetoaa tähän seikkaan luotonantajaa vastaan, kulutusluotosta katsotaan perityn korkoa sopimuksen tekoajankohdasta alkaen sen alennetun korkokannan mukaisesti, jota sovellettiin sopimuksen tekoajankohtana ja jota julkaisee Tšekin keskuspankki, ja muita kulutusluottoon liittyviä maksuja koskevat sopimusehdot ovat pätemättömiä. ( 29 )

17.

Pätemättömiä ovat sellaiset kuluttajasopimusten ehdot, jotka lojaliteettiperiaatteen vastaisesti aiheuttavat kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. ( 30 )

18.

Ernst Radlinger ja Helena Radlingerová (jäljempänä Radlingerit tai kuluttajat tai velalliset) tekivät 29.8.2011 kulutusluottosopimuksen Smart Hypo ‑nimisen yrityksen (jäljempänä luotonantaja) kanssa. Sopimuksen mukaisesti Smart Hypo myönsi 1170000 Tšekin korunan (CZK) (43205 euron) luoton. ( 31 ) Radlingerit sitoutuivat luottosopimuksessa maksamaan luotonantajalle 2958000 CZK (109231 euroa) 120 kuukausierässä, jonka määrä oli 24375 CZK (900 euroa) ja joka oli maksettava joka kuukauden 20. päivä (lukuun ottamatta ensimmäistä, 2499 CZK:n erää, joka piti maksaa 31.8.2011, ja 33000 CZK:n kuluja: nämä määrät vähennettiin luoton pääomasta). Takaisin maksettava määrä, 2958000 CZK, koostui seuraavista: i) 1170000 CZK:n pääomasta, ii) 10 prosentin vuosikorosta pääomalle takaisinmaksuajalta (myös 1170000 CZK), iii) luotonantajalle maksettavista 585000 CZK:n (21602 euron) palkkioista ja iv) yllä mainituista kuluista. ( 32 ) Sopimukseen sisältyneen maksusuunnitelman mukaan Radlingerien 31.8.2011 ja 20.7.2017 välisenä aikana maksamat erät käytettäisiin tosiasiallisesti luotonantajan kulujen, korkojen ja palkkioiden maksamiseen. He alkaisivat maksaa pääomaa takaisin vasta 73. kuukausierästä alkaen. Todelliseksi vuosikoroksi oli määritetty 28,9 prosenttia. ( 33 )

19.

Sopimuksen mukaan Radlingerit järjestivät lainan vakuudet siten, että he i) ottivat kiinnityksen perheen asuntona olevalle kiinteistölle, ii) ottivat kyseiselle kiinteistölle vakuutuksen, jonka mukaan vakuutustapahtuman sattuessa korvaukset maksettaisiin suoraan luotonantajalle, ja iii) hankkivat notaarin asiakirjan, johon sisältyi lauseke velan välittömästä täytäntöönpanokelpoisuudesta.

20.

Lakisääteisen viivästyskoron lisäksi Radlingerit sitoutuivat luottosopimuksessa maksamaan luotonantajalle sopimussakkona 0,2 prosenttia luoton pääomasta kultakin päivältä tai päivän osalta, jona pääoman, luotonantajan palkkioiden tai koron maksu viivästyy. Jos viivästys ylittää kuukauden, he myös sitoutuivat maksamaan yksittäisen 117000 CZK:n (4320 euron) sopimussakon ja kertasuorituksena 50000 CZK (1846 euroa) niitä luotonantajan kuluja varten, joita tälle aiheutuu saatavien perinnästä; näihin eivät sisältyneet välimies-, oikeudenkäynti- tai asianajokulut. ( 34 )

21.

Jos Radlingerit eivät maksaneet jotain maksuerää määräajassa tai jos luotonantaja sai selville, että he olivat antaneet vääriä tai merkittävästi harhaanjohtavia tietoja tai jättäneet ilmoittamatta olennaisia tietoja luottohakemuksessa, luotonantajalla oli oikeus vaatia heitä maksamaan välittömästi takaisin luoton pääoma ja luottosopimuksessa määrätyt oheiskulut. Lisäksi heidän oli siinä tapauksessa maksettava sopimussakot ja lakisääteinen viivästyskorko.

22.

Luotonantaja ilmoitti 27.9.2011 Radlingereille, että luotonantajan saamien tietojen mukaan he olivat jättäneet ilmoittamatta, että heidän omaisuudestaan oli aiemmin annettu ulosmittausmääräys. Ulosmittauksen kohteena ollut summa oli 4285 CZK (158 euroa). Luotonantaja vaati kuitenkin tämän perusteella maksamaan velan välittömästi takaisin kokonaisuudessaan. Luotonantaja toisti 19.11.2012 päivätyssä kirjeessä vaatimuksensa ja totesi, että Radlingerit olivat maksaneet luottosopimuksen mukaisia maksuja epäsäännöllisesti ja myöhässä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Radlingerit kuitenkin laiminlöivät velan takaisinmaksun vasta joulukuussa 2012

23.

Kyseiset Smart Hypon saatavat siirtyivät myöhemmin pääasiassa vastaajana olevalle FINWAY a.s. ‑nimiselle yritykselle (jäljempänä Finway tai luotonantaja).

24.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin antoi 26.4.2013 määräyksen, jossa Radlingerit asetettiin konkurssiin, määrättiin konkurssipesän hoitaja ja kehotettiin velkojia ilmoittamaan saatavansa. Maksukyvyttömyysmenettelyssä Finway ilmoitti 23.5.2013 kaksi täytäntöönpanokelpoista saatavaa. Ensimmäinen niistä oli 3045991 CZK:n (112480 euron) vakuudellinen saatava. Toinen oli 1359540 CZK:n (50204 euron) vakuudeton saatava, joka koostui sopimussakosta, joka tuli maksettavaksi maksujen laiminlyönnistä 23.9.2011–25.4.2013 ja joka oli 0,2 prosenttia päivässä.

25.

Tämän jälkeen 3.7.2013 pidetyssä käsittelyssä Radlingerit myönsivät, että saatavat olivat täytäntöönpanokelpoisia, mutta riitauttivat sekä vakuudellisen että vakuudettoman saatavan määrän sillä perusteella, että alkuperäisen luottosopimuksen ehdot olivat hyvien tapojen vastaisia. Radlingerien mukaan määrä, joka heidän olisi maksettava (1496801 CZK, 55272,70 euroa), on huomattavasti pienempi kuin Finwayn ilmoittamien saatavien määrä. Konkurssipesän hoitaja ei riitauttanut Finwayn saatavaa.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin hyväksyi 23.7.2013 antamassaan määräyksessä Radlingerien konkurssin päättämisen laaditun takaisinmaksusuunnitelman mukaisesti. Seuraavana päivänä kyseisessä tuomioistuimessa nostettiin liitännäinen kanne, jossa Radlingerit vaativat tuomioistuinta toteamaan, etteivät Finwayn ilmoittamat saatavat ole laillisia, koska ne ovat hyvien tapojen vastaisia.

27.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan maksukyvyttömyysmenettelyä koskevat kansalliset säännöt estävät sitä tutkimasta Radlingerien liitännäisen kanteen perusteita. Kyseisten sääntöjen mukaan tällaisia kanteita voidaan nostaa yksinomaan tapauksissa, joissa maksukyvyttömyystuomioistuin hyväksyy velallisen konkurssin päättämisen veloista vapauttamalla. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa Radlingerit eivät voi kansallisten sääntöjen perusteella nostaa liitännäistä kannetta vakuudellisesta saatavasta. Kanne olisi näin ollen hylättävä siltä osin kuin se koskee mainittua saatavaa. Velallinen voi kansallisten sääntöjen mukaan kuitenkin nostaa liitännäisen kanteen vakuudettoman saatavan osalta.

28.

Radlingerien liitännäisen kanteen ratkaisemiseksi Krajský soud v Praze (Prahan alueellinen tuomioistuin) esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

29.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Radlingerit, Finway, Tšekin ja Puolan hallitukset sekä Euroopan komissio. Saksa ja komissio esittivät suullisia huomautuksia 15.7.2015 pidetyssä istunnossa.

30.

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, ovatko unionin oikeuden ja etenkin direktiivien 93/13 ja 2008/48 mukaisia kansalliset säännökset, joissa säädetään kulutusluottosopimukseen perustuvaa velkaa koskevasta maksukyvyttömyysmenettelystä ja joissa i) velallisen edellytetään nostavan varsinaiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn nähden liitännäisen kanteen saatavien pätevyyden, määrän tai etuoikeusjärjestyksen tutkimiseksi ja ii) rajoitetaan velallisen oikeutta vaatia saatavien tutkimista. Tästä herää epäsuorasti myös kysymys, ovatko tällaiset säännökset vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukaisia. ( 35 )

31.

Tarkastelen aluksi tilannetta direktiivin 93/13 kannalta, jossa käyttöön otetulla järjestelmällä suojataan kuluttajia siltä ja ehkäistään sitä, että kohtuuttomat sopimusehdot sitovat kuluttajia, ja edellytetään jäsenvaltioiden varmistavan, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja tällaisten ehtojen käytön lopettamiseksi. ( 36 ) Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että Radlingerit ovat kuluttajia ja että luotonantaja on kyseisessä direktiivissä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja.

32.

Vastaavuusperiaatteesta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ennakkoratkaisupyynnössään, että maksukyvyttömyystuomioistuin ei voi tarkastella riitautettujen saatavien pätevyyttä, määrää tai etuoikeusjärjestystä millään perusteilla, ellei asianomainen henkilö – konkurssipesän hoitaja, velkoja tai (kuten käsiteltävässä asiassa) velallinen – nosta liitännäistä kannetta. Tilanne on sama, jos maksukyvyttömyysmenettely koskee kuluttajasopimukseen perustuvia velkoja. Unionin tuomioistuimella ei siten ole käytettävissään tietoja, jotka viittaisivat siihen, että kansalliset menettelysäännöt, joiden mukaan velallisen on nostettava liitännäinen kanne – voidakseen esimerkiksi riitauttaa velkojan saatavan pätevyyden sillä perusteella, että saatavan perustana oleva sopimus on unionin kuluttajansuojasäännösten vastainen – ovat epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita.

33.

Tehokkuusperiaatetta koskevan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kaikkia sellaisia tapauksia, joissa on kyse siitä, tekeekö kansallinen menettelysääntö unionin oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, on tarkasteltava siten, että huomioon otetaan tämän säännön merkitys koko menettelyssä, sen kulku sekä sen erityispiirteet eri kansallisissa elimissä. ( 37 ) Tämän osalta on tarvittaessa otettava huomioon kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat muun muassa puolustautumisoikeuksien suojelu, oikeusvarmuuden periaate ja oikeudenkäyntimenettelyn moitteeton kulku. ( 38 )

34.

Kun otetaan huomioon kyseessä olevat kansalliset menettelysäännöt, onko maksukyvyttömyystuomioistuimen mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa tutkia kulutusluottosopimukseen perustuvien saatavien pätevyyttä, määrää tai etuoikeusjärjestystä, ja tekevätkö nämä säännöt ilmoitetun saatavan riitauttamisen suhteettoman vaikeaksi velalliselle, joka on kuluttaja?

35.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että kyseisten sääntöjen mukaan se ei voi liitännäistä kannetta koskevassa menettelyssä tutkia ensimmäisen (3045991 CZK:n suuruisen) saatavan laillisuutta, koska kyseessä on vakuudellinen saatava. Se voi arvioida toista (1359540 CZK:n suuruista) saatavaa koskevaa liitännäistä kannetta, koska kyseinen saatava on täytäntöönpanokelpoinen ja vakuudeton. Senkin tutkimiseen kohdistuu kuitenkin merkittäviä rajoituksia. Tällaisia vakuudettomia saatavia voidaan arvioida yksinomaan niiden pätevyyden, määrän tai etuoikeusjärjestyksen perusteella, ja velalliset voivat riitauttaa ne ainoastaan sillä perusteella, että saatava on rauennut tai vanhentunut. ( 39 )

36.

Näiden erityispiirteiden vuoksi Radlingerien kaltaisessa asemassa olevien velallisten on mahdotonta riitauttaa vakuudellisia saatavia. Velallinen ei voi etenkään riitauttaa saatavan pätevyyttä eikä velkamäärän laskentaa, jos vakuudelliset saatavat koskevat kulutusluottosopimuksiin perustuvia velkoja. Kysymys siitä, onko velan perustana oleva sopimus yhteensopiva unionin kuluttajansuojasäännösten kanssa, on perustava juuri näiden kahden seikan selvittämisen kannalta. Jos kuluttajansuojasäännöksiä ei ole noudatettu, direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan mukaan tästä seuraa, että velan perustana olevan sopimuksen ehtoja pidetään kohtuuttomina eivätkä ne sido kuluttajaa. Pääasiassa kyseessä olevien kaltaiset kansalliset säännökset kuitenkin estävät maksukyvyttömyystuomioistuinta tekemästä tarvittavaa tutkintaa ja velallista nostamasta kannetta.

37.

Tämä on mielestäni tehokkuusperiaatteen vastaista.

38.

Täytäntöönpanokelpoisten vakuudettomien saatavien tapauksessa velallisten on suhteettoman vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, riitauttaa tällaisten saatavien laillisuutta sillä perusteella, että maksukyvyttömyyden aiheuttaneen velan alkuperä (kuluttajasopimus) on unionin kuluttajansuojasäännösten vastainen. Vaikka on totta, että velalliset voivat nostaa liitännäisiä kanteita riitauttaakseen tällaisten saatavien pätevyyden, määrän tai etuoikeusjärjestyksen (viimeksi mainittu ei vaikuta merkitykselliseltä käsiteltävässä asiassa), perusteita tällaisten kanteiden nostamiselle on rajoitettu. Merkityksellisissä kansallisissa säännöksissä ei säädetä tuomioistuimen mahdollisuudesta tutkia itse kulutusluottosopimukseen perustuvien saatavien pätevyyttä tai määrää, ja velalliset voivat niiden mukaan ainoastaan väittää, että täytäntöönpanokelpoiset vakuudettomat saatavat ovat rauenneet tai vanhentuneet. Katson, että tällaiset säännökset estävät käytännössä kuluttajia, jotka ovat velallisia, riitauttamasta tällaisten vakuudettomien saatavien pätevyyttä tai määrää, jos kyseiset saatavat perustuvat sopimusehtoihin, jotka nimenomaisesti kielletään direktiivissä 93/13. ( 40 )

39.

Katson näin ollen, että direktiiviä 93/13 olisi tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevien kaltaisille kansallisille menettelysäännöille, joiden mukaan i) maksukyvyttömyystuomioistuin ei voi liitännäistä kannetta ratkaistessaan tutkia omasta aloitteestaan kulutusluottosopimukseen perustuvien täytäntöönpanokelpoisten vakuudettomien saatavien pätevyyttä, määrää tai etuoikeusjärjestystä eikä ii) tutkia omasta aloitteestaan vakuudellisen saatavan laillisuutta ja jotka iii) tekevät kuluttajalle, joka on velallinen, mahdottomaksi ja/tai suhteettoman vaikeaksi riitauttaa täytäntöönpanokelpoisen vakuudettoman saatavan, jos tällaiset saatavat perustuvat kulutusluottosopimukseen, vaikka maksukyvyttömyystuomioistuimella on käytettävissään tätä varten tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat.

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää myös selventämään, onko direktiivin 2008/48 22 artiklan 2 kohta esteenä kyseessä oleville kansallisille menettelysäännöille. Tähän ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen osaan ei ole nähdäkseni tarpeen vastata. Direktiivin 2008/48 22 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kuluttajat eivät voi sitovasti luopua heille direktiivin 2008/48 täytäntöön panemiseksi annettavien tai direktiiviä vastaavien kansallisten säännösten nojalla kuuluvista oikeuksista. Ennakkoratkaisupyynnössä kuvatuissa kansallisissa säännöissä, joissa säädetään 22 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta kuluttajan luopumisesta oikeuksistaan, ei vaikuta olevan mitään käsiteltävän asian kannalta merkityksellistä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämässä tosiseikkojen kuvauksessa ei ole myöskään viitteitä siitä, että Radlingerit olisivat luopuneet heille direktiivin 2008/48 täytäntöön panemiseksi annettavien kansallisten säännösten nojalla kuuluvista oikeuksista. Direktiivin 2008/48 22 artiklan 2 kohdalla ei siten ole ilmeistä merkitystä sen kysymyksen kannalta, ovatko vastaavuus- ja tehokkuusperiaate esteenä kyseessä oleville kansallisille säännöille.

41.

Toisessa ennakkoratkaisukysymyksessään kansallinen tuomioistuin esittää kaksi kysymystä. Onko ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten tutkittava viran puolesta, onko luotonantaja jättänyt antamatta direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa lueteltuja tietoja, vaikka velallinen itse ei vetoa tähän perusteeseen? Jos luotonantaja ei antanut kyseisiä tietoja, onko toiseksi luottosopimus siinä tapauksessa pätemätön, kuten kansallisessa lainsäädännössä säädetään?

42.

Ennen näiden kysymysten tarkastelua muistutan, että pääasiassa kyseessä olevassa luottosopimuksessa Radlingerit sitoutuivat ottamaan vakuudellisen lainan ja että myöhempi maksukyvyttömyysmenettely koskee kahta kyseiseen velkaan liittyvää saatavaa. Ensimmäisen saatavan (3045991 CZK) vakuutena on kolme välinettä, muun muassa kiinteään omaisuuteen otettu kiinnitys. Toinen saatava (1359540 CZK) koostuu luottosopimuksen perusteella määrätyistä sopimussakoista, kun Radlingerit laiminlöivät luoton takaisinmaksun.

43.

Direktiivin 2008/48 soveltamisalaan kuuluu luottosopimus sinänsä eivätkä siihen perustuvat velat tai luotonantajan saatavat. Luottosopimukset, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen, on kuitenkin jätetty nimenomaisesti direktiivin 2008/48 soveltamisalan ulkopuolelle (2 artiklan 2 kohdan a alakohta). Komissio toteaa huomautuksissaan, että kansallisten täytäntöönpanosäännösten soveltamisala on laajempi kuin direktiivin 2008/48 2 artiklan soveltamisala, koska ne käsittävät myös luottosopimukset, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen. Tämä tilanne ei ole ristiriidassa direktiivin 2008/48 tavoitteiden kanssa. Jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön unionin oikeuden mukaisesti direktiivin 2008/48 kaikkia tai tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia. ( 41 )

44.

Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklan mukaisessa ennakkoratkaisumenettelyssä kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. ( 42 ) Kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vastaamisesta kieltäytyminen on siis mahdollista vain, jos on ilmeistä, ettei pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin. ( 43 ) Tässä tapauksessa näin ei ole. Käsiteltävässä asiassa ei siten ole ainakaan ilmeistä, ettei direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan tulkinnalla voi olla merkitystä pääasian kiistan ratkaisemiselle ensimmäisen saatavan osalta. ( 44 )

45.

Kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä on siten sovellettava direktiivin 2008/48, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, mukaisesti.

46.

Käsiteltävän asian tarkastelun kannalta ei ole merkitystä sillä, olisiko luottosopimus, johon vakuudellinen velka perustuu, jäänyt direktiivin 2008/48 soveltamisalan ulkopuolelle ilman Tšekin täytäntöönpanosäännöksiä ja kuuluisivatko vakuudettomat velat mainitun direktiivin soveltamisalaan. Näitä kysymyksiä on siten parempi käsitellä tulevaisuudessa sellaisen asian yhteydessä, jonka kannalta ne ovat merkityksellisiä.

47.

Seuraavaksi on huomautettava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyy luettelo niistä 22 tiedosta, jotka on mainittava luottosopimuksessa. Onko tarpeen tarkastella sitä, pitäisikö kansallisten tuomioistuinten tutkia viran puolesta kutakin näistä yksittäisestä tiedosta?

48.

Direktiivin 2008/48 lainsäädäntöjärjestelmän mukaan kuluttajille on annettava tietoja sekä ennen luottosopimuksen tekemistä että itse sopimuksessa. ( 45 ) Direktiivin 10 artiklassa luetellut tiedot (”Luottosopimuksissa mainittavat tiedot”) kuvastavat 5 artiklassa (”Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot”) määritettyjä 19 tietotyyppiä, ja molempien säännösten tavoitteena on varmistaa, että kuluttaja saa kaikki tarvittavat tiedot. ( 46 )

49.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii tältä osin selvittämään, olisiko kansallisten tuomioistuinten tutkittava viran puolesta, onko 10 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvä velvoite antaa kuluttajalle tiedoksi ”luoton kokonaismäärä ja sen nostoa koskevat ehdot” täytetty. Pitäisikö kansallisen tuomioistuimen ottaa huomioon se, ettei luotonantaja ole antanut ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kuvauksen mukaan ”oikeaa” tietoa luoton kokonaismäärästä? Nyt tarkasteltavassa tosiasiallisessa tilanteessa luottosopimuksessa määritetään kuluttajalle maksettava luoton määrä, mutta sopimuksen mukaan luotonantajan kulut (esimerkiksi hallinnointipalkkiot ja koron ensimmäiset takaisinmaksuerät) kuitataan luoton määrästä ja näitä kuluja edustavia määriä ei todellisuudessa koskaan makseta kuluttajalle. Jos luoton kokonaismäärä sisältää tällaisia kuluja, todellinen vuosikorko on alhaisempi kuin silloin, jos kyseisiä kuluja ei oteta huomioon määrässä, joka kuluttajalle todellisuudessa maksetaan. ( 47 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedusteleekin, onko kansallisten tuomioistuinten tutkittava viran puolesta sitä, että luotonantaja ei ole antanut luoton kokonaismäärästä 10 artiklan 2 kohdan d alakohdassa edellytettäviä tietoja.

50.

Tämä kysymys on erityisen merkityksellinen pääasian ratkaisemisen kannalta: jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ettei kuluttajalle annettu tietoa luoton kokonaismäärästä, luottoon sovelletaan toisenlaista korkoa ja muita järjestelyjä pidetään pätemättöminä. ( 48 )

51.

Unionin tuomioistuin on useaan otteeseen katsonut, että kansallisten tuomioistuinten on sovellettava viran puolesta tiettyjä unionin kuluttajansuojalainsäädännön säännöksiä. Tätä vaatimusta ”perusteltiin sillä näkökohdalla, että näillä direktiiveillä toteutettu suojajärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta ja että on olemassa vähäistä suurempi vaara siitä, että kuluttaja ei muun muassa tiedonpuutteen vuoksi vetoa oikeussääntöön, jolla on tarkoitus suojata häntä”. ( 49 ) Unionin tuomioistuin on soveltanut näitä periaatteita (esimerkiksi) tarkastellessaan kuluttajan oikeutta vaatia oikeuksiensa täyttämistä luotonantajalta direktiivin 87/102/ETY ( 50 ) 11 artiklan 2 kohdan nojalla ja kuluttajan oikeutta peruuttaa muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltu sopimus. ( 51 ) Asiassa Faber, ( 52 ) jossa oli kyse myyjän ostajalle moottoriajoneuvoa koskevassa kauppasopimuksessa antamasta takuusta, kansallinen tuomioistuin pyrki selvittämään, oliko sen tutkittava viran puolesta ostajan asemaa direktiivin 1999/44/EY ( 53 ) 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, vaikka Faber ei ollut vedonnut tähän asemaan kansallisessa menettelyssä.

52.

Samoja periaatteita voidaan nähdäkseni soveltaa hyödyllisesti sen arvioimiseen, tekevätkö pääasiassa kyseessä olevien kaltaiset kansalliset menettelysäännöt unionin oikeuden soveltamisesta mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Ovatko kyseiset kansalliset säännöt toisin sanoen yhteensopivia tehokkuusperiaatteen kanssa? ( 54 )

53.

Kansalliseen maksukyvyttömyysmenettelyyn sovellettavia menettelysääntöjä koskevasta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kuvauksesta ilmenee, etteivät kansalliset tuomioistuimet voi arvioida sen edellytyksen täyttymistä, jonka mukaan luotonantajien on annettava kuluttajille, jotka ovat velallisia, 10 artiklan 2 kohdan d alakohdassa edellytetyt tiedot. Vaikuttaa myös siltä, etteivät Radlingerit itse voineet vedota tähän seikkaan.

54.

Kuluttajat tarvitsevat 10 artiklan 2 kohdan d alakohdassa määritetyt tiedot, jotta i) he voivat arvioida luotosta maksamaansa määrää, ii) he voivat selvittää, onko heidän mahdollista saada luotto paremmin ehdoin muualta, ja iii) he voivat järjestää omat raha-asiansa konkurssista aiheutuvien rajoitteiden ja hankaluuksien välttämiseksi. Nämä seikat ovat kuluttajien korkeatasoista suojaa ja aitojen sisämarkkinoiden luomista koskevien direktiivin 2008/48 tavoitteiden mukaisia. ( 55 ) Tieto luoton kokonaismäärästä on olennainen kulutusluottosopimuksen mukaisen todellisen vuosikoron laskemisen kannalta. ( 56 ) Mahdollisesti vieläkin tärkeämpää kuluttajan kannalta ovat luoton nostoa koskevat ehdot: miten suuren summan kuluttaja saa käyttöönsä luottosopimuksen perusteella?

55.

Jos kansalliset menettelysäännöt estävät kuluttajaa, josta on tullut velallinen, riitauttamasta sitä, ettei luotonantaja ole antanut 10 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisia tietoja, kuluttajalta evätään direktiivissä 2008/48 annettu suoja.

56.

Se, annettiinko kyseiset tiedot käsiteltävässä asiassa vai ei, saattaa vaikuttaa luotonantajan saatavan pätevyyteen ja velallisen vastuun määrään. Jos asiaa käsittelevä tuomioistuin ei voi tutkia tätä kysymystä, se ei pysty ratkaisemaan, ovatko kulutusluottosopimukseen perustuvat saatavat direktiivin 2008/48 kansallisten (laajempien) täytäntöönpanosäännösten mukaisia. Se ei voi myöskään soveltaa kansallisia sääntöjä, joissa säädetään seuraamuksista, jos luotonantaja ei anna tietoa luoton kokonaismäärästä ja sen nostoa koskevista ehdoista. Kyseiset kansalliset säännöt voivat johtaa kuluttajan vastuun pienenemiseen tai jopa raukeamiseen.

57.

Menettelysäännöt, jotka estävät kansallista tuomioistuinta tutkimasta direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetyn edellytyksen täyttymistä, heikentävät näin ollen kyseisessä direktiivissä annetun suojan tehokasta vaikutusta. Kansallisen tuomioistuimen on voitava tutkia tätä seikkaa viran puolesta ja tarvittaessa määrätä kansallisen lainsäädännön mukaisia seuraamuksia edellytyksen täyttämättä jättämisestä. ( 57 )

58.

Katson näin ollen, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan d alakohtaa olisi tulkittava siten, että kulutusluottosopimukseen liittyvää maksukyvyttömyysasiaa käsittelevän kansallisen tuomioistuimen on tutkittava viran puolesta, onko luotonantaja antanut velalliselle kyseisessä säännöksessä edellytettävät tiedot, ja määrättävä asiaa koskevat kansallisen lainsäädännön mukaiset seuraamukset, ellei tätä velvollisuutta ole täytetty. ( 58 )

59.

Tilanteessa, jossa luottosopimuksessa määritetään maksettavan luoton määrä mutta sopimuksessa sovitaan, että luotonantajan saatavat palkkion ja luoton ensimmäisen takaisinmaksuerän (tai ensimmäisten erien) muodossa kuitataan kyseisestä määrästä, joten kuitattuja määriä ei todellisuudessa koskaan makseta kuluttajalle vaan ne jäävät kokonaan luotonantajan käyttöön, i) mikä on direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettu ”luoton kokonaismäärä”, ii) mitä ovat kyseisen direktiivin liitteessä I esitettyyn todellisen vuosikoron laskentakaavaan sisältyvät ”nostoerän määrät” ja iii) vaikuttaako näiden määrien sisällyttäminen laskentaan?

60.

Direktiivin 2008/48 3 artiklan l alakohdan määritelmän mukaan ”luoton kokonaismäärällä” tarkoitetaan ”luottorajaa tai luottosopimuksen mukaisesti käyttöön annettavaa kokonaismäärää”. Direktiivin tekstissä ei kuitenkaan todeta, sisältyvätkö kyseiseen määrään kuluttajan tosiasiallisesti saaman luoton määrän lisäksi kulut, kuten hallinnointipalkkiot ja ensimmäiset korkomaksut, jotka luotonantaja pidättää ja joita ei koskaan makseta kuluttajalle, vai tarkoitetaanko sillä kuluttajan saamaa määrää tällaiset kulut pois lukien. ( 59 )

61.

Komissio, Tšekki, Saksa ja Puola ovat yhtä mieltä siitä, että luoton kokonaismäärällä tarkoitetaan viimeksi mainittua summaa. Ne ovat myös yksimielisiä siitä, että jos luoton kokonaismäärä määritellään sen sijaan siten, että kuluttajalle tosiasiallisesti maksettuun määrään lisätään mainitut kulut, näin saatava todellinen vuosikorko on alhaisempi kuin jos se olisi laskettu ainoastaan sen summan perusteella, joka kuluttajalle on maksettu ja joka ei sisällä kuluja. Radlingerit ja Finway eivät esittäneet huomautuksia tästä seikasta.

62.

Katson, että ilmauksen ”luottosopimuksen mukaisesti käyttöön annettavaa kokonaismäärää” ( 60 ) luontainen merkitys on ”luoton määrä, lukuun ottamatta luotonantajan kuluja”. Se on määrä, joka tosiasiallisesti maksetaan kuluttajalle ja siten asetetaan kuluttajan saataville käyttöä varten. Tämä määrä vastaa myös direktiivin 2008/48 liitteessä I olevaan todellisen vuosikoron laskentakaavaan sisältyvää nostoerän määrää.

63.

Tällainen tulkinta on myös yhdenmukainen direktiivin 2008/48 sääntelyjärjestelmän kanssa, sikäli kuin 3 artiklan h alakohdassa säädetään, että ”kuluttajan maksettavaksi tulevalla kokonaismäärällä’ [tarkoitetaan] luoton kokonaismäärän ja kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten yhteismäärää”. Jos luoton kokonaismäärän katsotaan sisältävän korkomaksujen ja hallinnointipalkkioiden kaltaiset kulut, nämä summat laskettaisiin kahteen kertaan määritettäessä kokonaismäärää, joka kuluttajan on maksettava – ensimmäisen kerran määritettäessä luoton kokonaismäärää ja uudelleen määritettäessä 3 artiklan g alakohdassa tarkoitettuja kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia. Tämä tekisi direktiivin järjestelmästä epäjohdonmukaisen.

64.

Kulut, joita kuluttajaa voidaan vaatia maksamaan luottosopimuksessa, voivat olla eriluonteisia, ja luotonantajat voivat laskea ne käyttämällä erilaisia menetelmiä ja muuttujia. ( 61 ) Jos tällaiset osatekijät otettaisiin huomioon todellisen vuosikoron laskennassa, se saattaisi heikentää direktiivin 2008/48 tavoitteita varmistaa luottotarjousten avoimuus ja vertailtavuus. Jos kuluja ei lasketa yhdenmukaisten sääntöjen mukaisesti, niiden sisällyttäminen luoton kokonaismäärään tekee järkevästä vertailusta vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Tällaisia kuluja ei siten pitäisi ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa, jotta varmistetaan nimenomaisesti avoimuus ja vertailtavuus.

65.

Korostan vielä, että direktiivi 2008/48 on täydellisen yhdenmukaistamisen toimi. ( 62 ) Siten on erittäin tärkeää, että luoton kokonaismäärää ja liitteessä I olevan kaavan soveltamiseksi nostoon sisällytettyjä määriä tulkitaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa.

66.

Katson näin ollen, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvällä luoton kokonaismäärällä tarkoitetaan 3 artiklan l alakohdassa tarkoitettua luottosopimuksen mukaisesti kuluttajan käyttöön annettavaa kokonaismäärää, toisin sanoen määrää, jonka luotonantaja tosiasiallisesti maksaa kuluttajalle ja joka siten annetaan kuluttajan käyttöön, lukuun ottamatta luotonantajalle maksettavia kuluja. Direktiivin liitteessä I olevaan todellisen vuosikoron laskentakaavaan sisältyvä nostoerä on sama kuin luoton kokonaismäärä.

67.

Kolmannessa kysymyksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivien 93/13 ja 2008/48 säännöksillä välitön oikeusvaikutus, kun otetaan erityisesti huomioon, että pääasia koskee yksityisten välistä ”horisontaalista” riita-asiaa.

68.

Tämä kysymys on mielestäni tarkkaan ottaen merkityksetön.

69.

Molempien direktiivien säännökset on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Kummankaan pääasian asianosaisista ei siten tarvitse vedota niihin suoraan.

70.

Koska pääasiassa ovat vastakkain kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja, kumpikaan ei voi vedota suoraan direktiivin 93/13 tai direktiivin 2008/48 välittömään oikeusvaikutukseen. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on kuitenkin niin, että kun kansallisen tuomioistuimen ratkaistavana on asia, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä, sen on kansallisen oikeuden säännöksiä soveltaessaan otettava huomioon kansallisen oikeuden säännöt kokonaisuudessaan ja tulkittava niitä mahdollisimman pitkälle sovellettavan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti direktiivillä tavoitellun päämäärän kanssa yhdenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi. ( 63 )

71.

Viidennessä kysymyksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää selvennystä direktiivin 93/13 liitteessä olevan 1 kohdan e alakohdan merkityksestä. Kuudennessa kysymyksessä se pyrkii selvittämään, ovatko käsiteltävässä asiassa kyseessä olevien kaltaiset sopimussakot kohtuuttomia kyseisessä direktiivissä tarkoitetulla tavalla, ja jos ovat, onko kansallisten tuomioistuinten jätettävä soveltamatta kaikkia tällaisia ehtoja vai ainoastaan joitain niistä. Käsittelen näitä molempia kysymyksiä yhdessä.

72.

Direktiivin 93/13 liitteessä olevan 1 kohdan e alakohdan mukaan ehdot, joiden tarkoituksena tai seurauksena on suhteettoman suuren korvauksen vaatiminen kuluttajalta, joka ei täytä velvollisuuksiaan, ovat kohtuuttomia direktiivissä tarkoitetulla tavalla eivätkä siten sido kuluttajia 6 artiklan 1 kohdan mukaan.

73.

Unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa ja 4 artiklan 1 kohdassa määritellään yleiset arviointiperusteet sille, ovatko direktiivin soveltamisalaan kuuluvat sopimusehdot kohtuuttomia. Tätä lainsäädäntötaustaa vasten on kansallisten tuomioistuinten asia ratkaista, onko tietty ehto kohtuuton 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. ( 64 ) Tämän arvioinnin kannalta merkityksellisiin perusteisiin kuuluvat rahoitusyhtiön suhteellisen vahva asema verrattuna kuluttajan neuvotteluasemaan ja se, olivatko sopimussakkoehdot ennalta muotoiltuja, vakiomuotoisia ehtoja, joita ei neuvoteltu Radlingerien kanssa, joten he eivät voineet vaikuttaa niihin. ( 65 )

74.

On tarpeen arvioida kaikkien tällaisten luottosopimukseen sisältyvien ehtojen kumulatiivista vaikutusta, koska ehtoja sovelletaan, ellei niitä riitauteta menestyksekkäästi tuomioistuimessa. (Kuluttaja saattaa kuitenkin olla tietämätön siitä, että hän voi riitauttaa tällaiset ehdot, tai ei pysty riitauttamaan niitä kustannussyistä tai siksi, että se ei ole hänelle mahdollista kansallisten menettelysääntöjen mukaan.)

75.

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan loppuosassa säädetään nimenomaisesti, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen sopimus jää ”muilta osin” osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ”ilman kohtuuttomia ehtoja”. Siten ”kansallisten tuomioistuinten on jätettävä soveltamatta kohtuutonta sopimusehtoa, jotta ehdolla ei ole sitovia vaikutuksia kuluttajaan nähden, mutta niillä ei ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä”. ( 66 ) Tästä seuraa, että jos sopimussakkoehdot ovat kohtuuttomia direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kansallisten tuomioistuinten olisi jätettävä soveltamatta kaikkia tällaisia ehtoja eikä ainoastaan joitain niistä.

76.

Kun otetaan huomioon sen yleisen edun luonne ja merkityksellisyys, johon direktiivissä 93/13 kuluttajille taattu suojelu perustuu, jäsenvaltioiden on varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja ”kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa” (7 artiklan 1 kohta). Mikäli kansalliset tuomioistuimet voisivat muuttaa tällaisissa sopimuksissa olevien kohtuuttomien ehtojen sisältöä, tällainen mahdollisuus saattaisi (paradoksaalisesti) vaarantaa direktiivin 7 artiklassa tarkoitetun pitkän aikavälin tavoitteen toteutumisen, ”koska se heikentäisi sitä ehkäisevää vaikutusta, joka kohdistetaan elinkeinonharjoittajiin jättämällä yksinkertaisesti soveltamatta tällaisia kohtuuttomia ehtoja kuluttajiin nähden”. ( 67 )

77.

Jos kansallinen tuomioistuin on todennut, että sopimussakkoehdot ovat kohtuuttomia direktiivin 93/13 liitteessä olevan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitetulla tavalla, onko tarpeen tarkastella kaikkien tällaisten sopimukseen sisältyvien ehtojen kumulatiivista vaikutusta sen sijaan, että arvioitaisiin pelkästään niitä ehtoja, joiden täyttämistä luotonantaja vaatii, tai jätettäisiin huomiotta ehdot, joita pidetään kansallisen lainsäädännön mukaan pätemättöminä?

78.

Sopimussakkoehtojen kumulatiivisen vaikutuksen tarkastelu on mielestäni tarpeen.

79.

Tämä näkemys on ensinnäkin direktiivin 93/13 tavoitteiden mukainen, sillä direktiivillä pyritään kitkemään käytäntö sisällyttää kohtuuttomia ehtoja kuluttajasopimuksiin ja varmistamaan, että kuluttajia suojataan elinkeinonharjoittajien, joiden neuvotteluasema on vahvempi kuin kuluttajan, vallan väärinkäytöltä. ( 68 ) Direktiivin 93/13 7 artiklan 1 kohdan mukaista on toiseksi se, että tällaisia ehtoja olisi jätettävä soveltamatta kokonaisuudessaan, jotta elinkeinonharjoittajia ja etenkin luotonantajia, jotka toimivat poliittisesti ja taloudellisesti arkaluontoisella kulutusluottojen alalla, kannustetaan jättämään luottosopimuksista tämän luonteiset ehdot. Näin on erityisesti silloin, jos tällaisia ehtoja sisältyy vakiomuotoisiin ehtoihin, joita ei ole neuvoteltu sopimuspuolen kanssa.

80.

Katson näin ollen, että direktiivin 93/13 3 ja 4 artiklan sekä liitteessä olevan 1 kohdan e alakohdan nojalla ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkasteltava, onko kaikkien kulutusluottosopimukseen sisältyvien sopimussakkoehtojen kumulatiivisena vaikutuksena se, että kuluttajalta vaaditaan suhteettoman suurta korvausta, vaikka luotonantaja ei vaatisikaan kaikkien tällaisten ehtojen täysimääräistä täyttämistä tai tiettyjä sopimussakkoehtoja pidetään kansallisen lainsäädännön mukaan pätemättöminä. Jos ehdot todetaan kohtuuttomiksi, kaikkia tällaisia ehtoja on jätettävä kokonaisuudessaan soveltamatta kuluttajaan.

81.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Krajský soud v Prazen (Prahan alueellinen tuomioistuin) esittämiin kysymyksiin seuraavasti: