1. 

Latvian tasavallan ylin tuomioistuin Augstākā tiesa esittää tällä ennakkoratkaisupyynnöllä unionin tuomioistuimelle kolme ennakkoratkaisukysymystä talletusten vakuusjärjestelmästä 30.5.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/19/EY ( 2 ) ja erityisesti sen liitteessä I olevan 7 kohdan tulkinnasta.

2. 

Kyseisellä direktiivillä, joka on äskettäin kodifioitu direktiivillä 2014/49/EU, ( 3 ) jossa säädetään sen vähittäisestä kumoamisesta, ( 4 ) on varmistettu pankkitalletusten vakuuksien yhdenmukaistettu vähimmäistaso siltä varalta, että pankit eivät kykene maksamaan talletuksia luottolaitoksen kriisitilanteessa. Direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa on säädetty tämän sääntelyn yhteydessä jäsenvaltioiden mahdollisuudesta jättää talletuksia koskevan vakuuden ulkopuolelle muun muassa asianomaisen luottolaitoksen johtajat ja hallintojohtajat.

3. 

Nyt käsiteltävässä asiassa esitettyjen ennakkoratkaisukysymysten taustalla on riita, jossa ovat vastakkain Andrejs Surmačs ja Finanšu un kapitāla tirgus komisija (rahoitus- ja pääomamarkkinoiden toimintaa valvova viranomainen, jäljempänä FKTK) ja joka koskee viimeksi mainitun päätöstä jättää vakuuden ulkopuolelle Surmačsin talletukset, koska hän toimi erään konkurssiin joutuneen latvialaisen pankin apulaisjohtajana. Nämä ennakkoratkaisukysymykset koskevat lähinnä edellä mainittujen kahden käsitteen ”johtaja” ja ”hallintojohtaja” tulkintaa. Vaikka direktiivillä 2014/49 annetussa uudessa lainsäädännössä ei anneta jäsenvaltioille enää mahdollisuutta jättää tällaisia henkilöryhmiä talletuksia koskevan vakuuden ulkopuolelle, näiden käsitteiden tulkinnalla on kuitenkin järjestelmän kannalta merkitystä, koska pankkitalletuksia suojaavaa vakuutta koskeva lainsäädäntö sisältyy nykyään rahoituspalveluja koskevien sääntöjen yhteiseen kokoelmaan (Single Rulebook) ja muodostaa yhden Euroopan pankkiunionin osatekijöistä. ( 5 )

4.

Direktiivin 94/19 johdanto-osan ensimmäisestä ja toisesta perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivillä pyrittiin edistämään luottolaitosten toiminnan yhdenmukaista kehitystä koko unionissa ottamalla käyttöön pankkitalletusten vakuusjärjestelmiä kaikissa jäsenvaltioissa ja yhdenmukaistamalla sovellettavien vakuuksien vähimmäistaso samalla kun poistetaan kaikki sijoittautumisvapauden ja rahoituspalvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset ja vahvistetaan pankkijärjestelmän vakautta ja tallettajien suojaa. ( 6 )

5.

Tätä tarkoitusta varten direktiivin 94/19 3 artiklassa säädetään, että kunkin jäsenvaltion on varmistettava alueellaan yhden tai useamman talletusten vakuusjärjestelmän perustaminen ja hyväksyminen. Saman direktiivin 7 artiklan 1 ja 1 a kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että saman tallettajan yhteenlaskettujen talletusten suoja on 100000 euroa, jos talletuksia ei kyetä maksamaan. ( 7 )

6.

Direktiivillä 94/19 käyttöön otetussa talletusten vakuusjärjestelmässä on muutamia poikkeuksia. Tämä on pääteltävissä jo sen johdanto-osan 16 perustelukappaleesta, jossa todetaan yhtäältä, että direktiivissä säädetyn vähimmäisvakuustason ei pitäisi jättää liian merkittävää osuutta talletuksista turvatta, mutta täsmennetään toisaalta, että ei ole suotavaa edellyttää koko yhteisössä sellaista turvatasoa, joka voisi tietyissä tapauksissa aiheuttaa luottolaitosten epäterveen hallinnoinnin.

7.

Lisäksi saman direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleessa todetaan, että ”jos jokin jäsenvaltio arvioi, että tietyt erityisesti luetellut talletus- tai tallettajaryhmät eivät tarvitse erityistä turvaa, sen on voitava jättää nämä vakuusjärjestelmien tarjoaman vakuuden ulkopuolelle”.

8.

Tässä tarkoituksessa yhtäältä direktiivin 94/19 2 artiklassa jätetään kokonaan vakuusjärjestelmistä maksettavan palautuksen ulkopuolelle tietyntyyppiset talletukset, ( 8 ) ja toisaalta saman direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää, että vakuus ei koske lainkaan tiettyjä tallettajia tai talletuksia.

9.

Direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen poikkeusten luettelo sisältyy sen liitteeseen I. Kyseisessä liitteessä I olevan 7 kohdan mukaan vakuuden ulkopuolelle voidaan jättää ”luottolaitosten omien johtajien, hallintojohtajien, henkilökohtaisesti vastuussa olevien jäsenten, vähintään viisi prosenttia luottolaitoksen pääomasta omistavien, tileihin liittyvistä asiakirjoista vastaavien henkilöiden ja sellaisten tallettajien, joilla on samanlainen asema muissa saman ryhmän yhtiöissä, tekemät talletukset”.

10.

Oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU ( 9 )3 artiklan 1 kohtaan sisältyvät seuraavat määritelmät:

– –”

11.

Asetuksen N:o 1093/2010 ( 10 ) 16 artiklassa tarkoitettuihin, Euroopan pankkiviranomaisen ylimmän hallintoelimen jäsenten ja keskeisistä toiminnoista vastaavien henkilöiden sopivuuden arviointia varten antamiin ohjeisiin ( 11 ) (jäljempänä Euroopan pankkiviranomaisen ohjeet) sisältyvät I osaston 2 kohdassa seuraavat määritelmät:

12.

Latviassa talletusten vakuusjärjestelmästä säädetään talletuksia koskevasta vakuudesta annetulla lailla (Noguldījumu garantiju likums), jolla direktiivi 94/19 on otettu osaksi Latvian oikeusjärjestystä.

13.

Tämän lain 3 §:n 1 momentissa vahvistetaan luottolaitokseen tehdyn talletuksen korvattavan määrän suuruudeksi vakuuden piiriin kuuluvan talletuksen määrä mutta enintään 100000 euroa.

14.

Saman lain 17 §:ssä luetellaan puolestaan poikkeukset vakuuden piiriin kuuluvien talletusten korvaamisesta. Kyseisen pykälän 4 momentin mukaan, sellaisena kuin se on ollut voimassa 19.6.2009 lähtien, talletusta ei korvata vakuudesta, kun kyseessä ovat ”luottolaitoksen sellaisten osakkeenomistajien tekemät talletukset, jotka omistavat huomattavan osuuden mainitusta laitoksesta, talletuslaitoksen hallintoneuvoston tai hallituksen jäsenten tai puheenjohtajan, sisäisestä tarkastuksesta vastaavan johtajan, tilintarkastajan ja muiden sellaisten työntekijöiden talletukset, jotka osallistuvat laitoksen toiminnan suunnitteluun, hallintoon ja valvontaan ja ovat vastuussa näistä”.

15.

Kansallisen tuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntö on esitetty riita-asiassa, joka on tullut vireille latvialaisen pankin Latvijas Krājbankan konkurssin jälkeen. FKTK teki 21.11.2011 päätöksen, jolla keskeytettiin Latvijas Krājbankan rahoituspalvelut ja erotettiin sen hallintoneuvoston ja hallituksen jäsenet.

16.

Andrejs Surmačs, joka on valittajana ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa, oli tuolloin kyseisessä pankissa apulaisjohtajana ja vastasi kansainväliseen oikeuteen ja rahoitusoikeuteen liittyvistä kysymyksistä. Tällä perusteella FKTK epäsi 5.1.2012 tekemällään päätöksellä talletuksia koskevista vakuuksista annetun Latvian lain 17 §:n 4 momentin nojalla Surmačsilta vakuuden piiristä myönnettävän korvauksen, koska hän oli luottolaitoksen työntekijänä vastuussa laitoksen toiminnan suunnittelusta, hallinnosta ja valvonnasta.

17.

Surmačs valitti FKTK:n päätöksestä Administratīvā apgabaltiesaan (alueellinen hallintotuomioistuin) vedoten siihen, että hänen asemansa oli ollut todellisuudessa vain muodollinen ilman minkäänlaista päätösvaltaa, ja vaati tästä syystä tuomioistuinta määräämään FKTK:n toteamaan hänet henkilöksi, jolla on oikeus vakuudesta suoritettavaan korvaukseen.

18.

Administratīvā apgabaltiesa hylkäsi kuitenkin Surmačsin valituksen 24.1.2013 antamallaan tuomiolla. Kyseinen tuomioistuin katsoi ensinnäkin, että kun otetaan huomioon nimikkeen ”apulaisjohtaja” merkitys latvian kielessä, tällaisesta tehtävästä vastaavaa henkilöä on pidettävä työntekijänä, jolla on johtotehtäviä. Tämän osoitti sen mielestä nyt käsiteltävässä asiassa se, että Surmačs toimi luottolaitoksen ylimmän tehtävänhaltijan eli sen hallituksen puheenjohtajan välittömässä alaisuudessa. Administratīvā apgabaltiesa totesi toiseksi, että eri ammattinimikkeitä koskevassa luettelossa olevan kuvauksen mukaan Surmačsin tehtävä kuului ryhmään ”Yritysten toimitus- ja hallintojohtajat”, jonka pääasiallisiin tehtäviin kuuluvat yrityksen toiminnan tärkeimpien linjojen määrittäminen ja muotoileminen sekä tämän toiminnan suunnittelu, hallinto ja koordinointi. Kolmanneksi kyseinen tuomioistuin totesi, että Surmačsin toimen tehtävänkuvauksessa mainittujen vastuualueiden perusteella voitiin päätellä, että hänelle uskottuihin tehtäviin kuuluivat luottolaitoksen toiminnan johto ja organisointi laitoksen kansainvälisten toimintojen ja muiden tärkeiden rahoitusoperaatioiden osalta. ( 12 ) Vaikka Surmačs ei kuulunut asemansa perusteella niihin, joilla oli nimenkirjoitusoikeus, Administratīvā apgabaltiesa katsoi kuitenkin, ettei ollut epäilystä siitä, että hänellä oli tähän asemaan liittyvien valtuuksien perusteella mahdollisuus vaikuttaa luottolaitoksen toimintaan.

19.

Surmačs valitti Administratīvā apgabaltiesan tuomiosta ennakkoratkaisua pyytävään tuomioistuimeen vedoten siihen, että alimmassa oikeusasteessa ei ollut tutkittu hänen tehtäväänsä liittyvien velvoitteiden ja vastuiden olennaista sisältöä ja että tuomiossa oli sovellettu Latvian lakia ottamatta huomioon direktiiviä 94/19 ja erityisesti kyseisen direktiivin liitteessä I olevaa 7 kohtaa. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin katsoo, että tämä valitus herättää epätietoisuutta direktiivin 94/19 tulkinnasta.

20.

Kyseinen tuomioistuin pohtii ensinnäkin, onko direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa vahvistettua luetteloa henkilöistä, joilta voidaan evätä korvauksen suorittaminen vakuudesta, pidettävä tyhjentävänä.

21.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii toiseksi, onko direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa säädetty talletuksen korvaamista vakuudesta koskevan oikeuden epääminen hyväksyttävissä ainoastaan sellaisten henkilöiden osalta, jotka ovat vastuussa luottolaitoksen kaikesta toiminnasta, vai myös sellaisten henkilöiden osalta, joiden vastuu rajoittuu yhteen tehtävään tai luottolaitoksen tiettyyn toiminnan alaan. Jälkimmäisessä tapauksessa olisi ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen mielestä tarpeen lisäksi selvittää, onko otettava huomioon tällaisen toiminnan alan tai henkilön tehtävän sisältö siinä mielessä, että kun otetaan huomioon kyseisen säännöksen tarkoitus, oikeus talletuksen korvaamiseen vakuudesta voitaisiin evätä vain henkilöiltä, joiden toimilla voi olla merkittävä vaikutus luottolaitoksen toiminnan tuloksiin ja jotka voivat näin myötävaikuttaa laitoksen kyvyttömyyteen maksaa tallettajien saatavat tai aiheuttaa maksukyvyttömyyden.

22.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin katsoo kolmanneksi, että on olennaisen tärkeää selvittää, onko sovellettaessa poikkeusta direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa mainittuihin henkilöihin välttämätöntä, että työntekijällä on täysi vastuu toiminnan alasta, jotka on uskottu hänen hoidettavakseen, vai riittääkö se, että hänellä on vain mahdollisuus vaikuttaa enemmän tai vähemmän siihen, mihin toiminta kyseisellä alalla suuntautuu. Jälkimmäisessä tapauksessa olisi määritettävä perusteet, joiden mukaisesti on mahdollista todeta, että työntekijän vaikutusvalta luottolaitoksen toimintaan on riittävän huomattavaa, jotta häntä voidaan pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna ”hallintojohtajana”, ja ratkaistava, ovatko tässä tarkoituksessa merkityksellisiä ainoastaan velvoitteet ja oikeudet, jotka kuuluvat työntekijän asemaan, sellaisena kuin ne on mainittu hänen toimeensa liittyvässä tehtävänkuvauksessa, vai voidaanko vallitsevissa olosuhteissa pitää merkityksellisenä myös tosiasiallista tai jopa epävirallista vaikutusvaltaa, joka työntekijällä on kyseisen luottolaitoksen toimintaan.

23.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on päättänyt edellä olevan johdosta lykätä pääasian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat kolme ennakkoratkaisukysymystä:

24.

Ennakkoratkaisupyyntö saapui kirjaamoon 18.3.2014. Huomautuksiaan ovat esittäneet Surmačs, Latvian hallitus ja komissio.

25.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 94/19 liitteessä I olevaan 7 kohtaan sisältyvä luettelo, jossa mainitaan muutamia tallettajaryhmiä, joiden talletusten korvaamisen vakuudesta jäsenvaltiot voivat evätä, jos talletuksia ei kyetä maksamaan, tyhjentävä vai voivatko jäsenvaltiot laajentaa näiden poikkeusten soveltamisalaa muihin henkilöihin, joita luettelossa ei mainita.

26.

Useat eri seikat puoltavat mielestäni suppean näkemyksen omaksumista direktiivin 94/19 liitteessä I olevaan 7 kohtaan sisältyvästä tallettajien luettelosta.

27.

On ensinnäkin todettava, että kuten komission esittämän direktiiviehdotuksen, jonka perusteella direktiivi 94/19 sittemmin annettiin, perusteluista nimenomaisesti ilmenee, ”liitteessä I oleva luettelo on tyhjentävä ja jäsenvaltiot voivat jättää vakuuden ulkopuolelle vain siinä mainitut laitokset ja henkilöt, ja kaikki muut poikkeukset ovat direktiivin vastaisia”. ( 13 )

28.

Toiseksi direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohtaa ja sen liitettä I, johon kyseisessä säännöksessä viitataan, on tulkittava tämän ratkaisuehdotuksen 7 kohdassa siteeratun direktiivin 18 perustelukappaleen valossa, ja siinä viitataan yksiselitteisesti kyseisen säännöksen mukaisiin poikkeuksiin. Kyseisestä perustelukappaleesta ilmenee, että jäsenvaltiot voivat jättää tietyt erityisesti luetellut talletus- tai tallettajaryhmät talletusten vakuusjärjestelmien tarjoaman vakuuden ulkopuolelle.

29.

Kyseisessä perustelukappaleessa ei mainita nimenomaisesti, että direktiivin 94/19 liitteeseen I sisältyvä talletusten ja tallettajien luettelo olisi tyhjentävä. Kuitenkin siitä, että ne on ”erityisesti lueteltava”, on pääteltävä, että jos jäsenvaltiot päättävät jättää tietyt talletus- tai tallettajaryhmät vakuuden ulkopuolelle, niiden on mainittava kansallisessa lainsäädännössään talletus- ja tallettajaryhmät, joihin poikkeusta tyhjentävästi sovelletaan. ( 14 ) Se, että on säädetty siitä, että kansallisessa lainsäädännössä, jolla direktiivi 94/19 pannaan täytäntöön, on lueteltava poikkeukset tyhjentävästi, puoltaa mielestäni myös selvästi tulkintaa, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät voi poiketa talletus- ja tallettajatyypeistä, joiden osalta itse direktiivissä säädetään vakuuden ulkopuolelle jättämisen mahdollisuudesta, eikä tämän poikkeuksen henkilöllistä soveltamisalaa voida laajentaa.

30.

Kolmanneksi on huomautettava, että kuten jo korostin, direktiivissä 94/19 säädetään siitä, että jäsenvaltioissa on otettava käyttöön yksi tai useampi talletusten vakuusjärjestelmä, minkä tavoitteena on sekä poistaa kaikki sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset että suojata tallettajia ja varmistaa pankkijärjestelmän vakaus.

31.

Direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää, että edellä mainittu vakuus ei koske joko lainkaan tai täysimääräisesti tiettyjä direktiivin liitteessä I mainittuja tallettajia tai talletuksia. Tämä säännös on siten poikkeus direktiivissä 94/19 säädetystä talletuksia koskevan vakuuden käyttöönotosta. Toisin kuin 2 artiklassa, jossa säädetään muutamista pakollisista poikkeuksista, direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohdassa jätetään jäsenvaltioiden valittavaksi, onko asianmukaista säätää liitteessä I mainittujen tallettajien jättämisestä vakuuden ulkopuolelle.

32.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössään säännöllisesti soveltaman tulkintaperusteen mukaan unionin lainsäädännössä vahvistetusta yleisesti sovellettavasta periaatteesta tai säännöstä tehtäviä poikkeuksia on tulkittava suppeasti. ( 15 )

33.

Säännös, jolla annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää siitä, että talletusten vakuusjärjestelmien mukainen vakuus ei koske joko lainkaan tai täysimääräisesti tiettyjä tallettajia tai talletuksia, on poikkeus kyseisessä direktiivissä käyttöön otetusta vakuusjärjestelmästä, joten sitä on kyseisen tulkintaperusteen mukaan tulkittava suppeasti.

34.

Edellä esitetystä ilmenee näin ollen mielestäni, että direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa olevaa tallettajien luetteloa on tulkittava siten, että jäsenvaltiot eivät voi laajentaa talletuksia koskevasta vakuudesta tehtävän poikkeuksen soveltamisalaa henkilöihin, jotka eivät kuulu siinä mainittuihin tallettajatyyppeihin.

35.

Kuten toista ja kolmatta ennakkoratkaisukysymystä tarkasteltaessa selvemmin havaitaan, direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan käsitteet ja erityisesti ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa vireillä olevan asian osalta käsitteet ”johtaja” ja ”hallintojohtaja” ovat unionin oikeuden käsitteitä, jotka on ymmärrettävä toiminnallisesti. Ne on siten sovitettava yhteen kunkin jäsenvaltion kansallisessa oikeudessa sekä liike-elämässä käytettävien käsitteiden kanssa. Näin ollen vakuutta koskevaa poikkeusta voidaan soveltaa henkilöihin, joilla on asema, jonka nimitys on kansallisessa oikeudessa tai liike-elämässä jokin muu kuin ”johtaja” tai ”hallintojohtaja”, sillä edellytyksellä, että heidän konkreettisesti hoitamiensa tehtävien voitaisiin katsoa kuuluvan näiden käsitteiden määritelmien soveltamisalaan. Vakuutta koskevaa poikkeusta ei voida sen sijaan ulottaa koskemaan henkilöitä, jotka eivät toiminnallisesti kuulu näiden käsitteiden soveltamisalaan. On kansallisen tuomioistuimen tehtävänä tutkia, kuuluuko henkilö tehtävänimikkeestään riippumatta käsitteiden ”johtaja” tai ”hallintojohtaja” soveltamisalaan.

36.

Siten henkilö, joka kansallisen oikeuden tai kotimaisen elinkeinoelämän käytännön mukaan taikka luottolaitoksen oman käytännön mukaan hoitaa esimerkiksi, kuten ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa, apulaisjohtajan tehtävää, voi hyvinkin kuulua direktiivissä 94/19 säädettyä suojaa koskevan poikkeuksen soveltamisalaan, jos hänen toimensa voidaan toiminnallisesti katsoa kuuluvan kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen ”johtajan” tai ”hallintojohtajan” käsitteiden piiriin.

37.

Augstākā tiesan esittämään ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan luettelo on siinä mielessä tyhjentävä, että kansallisissa säännöksissä ei voida laajentaa talletuksia koskevasta vakuudesta tehtävän poikkeuksen soveltamisalaa henkilöihin, jotka riippumatta asemaansa liittyvästä nimityksestä eivät toiminnallisesti kuulu kyseisen luettelon mukaisten käsitteiden piiriin.

38.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pyytää toisella ja kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään, jotka voidaan mielestäni käsitellä yhdessä, unionin tuomioistuinta lähinnä selventämään, minkä tasoinen ja miten laaja vastuu luottolaitoksen johtohenkilöillä on oltava laitoksen hallinnossa, jotta heidän voitaisiin katsoa olevan henkilöitä, joihin voidaan soveltaa direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa säädettyä poikkeusta talletuksia koskevasta vakuudesta. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin esittää erikseen useita kysymyksiä, jotka ovat sen mielestä olennaisia siinä vireillä olevan tapauksen ratkaisemiseksi ja jotka liittyvät tämän vastuun objektiiviseen laajuuteen, tasoon ja sisältöön sekä tapaan, jolla tämä vastuu on määritettävä.

39.

Aluksi on todettava, että vaikka ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin ei totea tätä nimenomaisesti, ennakkoratkaisukysymysten sanamuodosta ja asiakirja-aineistosta ilmenee, että toisen ja kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen on katsottava koskevan direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa säädettyjen eri tallettajaryhmien osalta yksinomaan ”johtajien” ja ”hallintojohtajien” ryhmiä. Direktiivin liitteessä I olevassa 7 kohdassa mainituilla muilla tallettajaryhmillä ei näet ole merkitystä ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa vireillä olevan asian ratkaisemisen kannalta.

40.

Direktiivin 94/19 liitteessä I tai missään muussakaan direktiivin säännöksessä ei määritellä käsitteitä ”johtaja” tai ”hallintojohtaja”. Tässä tilanteessa näitä kahta käsitettä on tulkittava siten, että voidaan selventää niiden merkitystä ja ulottuvuutta.

41.

Tästä on ennen kaikkea huomautettava, että unionin lainsäätäjä on pyrkinyt direktiivillä 94/19 yhdenmukaistamisen vähimmäistason periaatteen mukaisesti ( 16 ) yhdenmukaistamaan talletusten vakuusjärjestelmien keskeiset tekijät, ( 17 ) joihin kuuluu vakuutta koskevien poikkeuksien järjestelmä joidenkin, esimerkiksi direktiivin liitteessä I olevassa 7 kohdassa mainittujen tallettajaryhmien osalta.

42.

Lisäksi on muistettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekä unionin oikeuden yhdenmukainen soveltaminen että yhdenvertaisuusperiaate edellyttävät, että unionin oikeuden sellaisen säännöksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen sisältönsä ja soveltamisalansa määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhdenmukaisesti. ( 18 )

43.

Tästä seuraa, että direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan käsitteillä ”johtaja” ja ”hallintojohtaja” on unionin oikeudessa oma itsenäinen merkityksensä, joka ei välttämättä vastaa merkitystä, joka niillä on kansallisessa oikeudessa.

44.

Koska kyseessä ovat unionin oikeuden käsitteet, niitä tulkittaessa on otettava vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan huomioon sen säännöksen, jossa kyseinen käsite mainitaan, sanamuodon lisäksi myös käsitteen asiayhteys ja sillä säännöstöllä, jonka osa käsite on, tavoitellut päämäärät. ( 19 ) Myös unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen syntyhistoriasta voi ilmetä sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja. ( 20 )

45.

Kyseisten kahden käsitteen sanamuodon mukaisesta tulkinnasta on ensinnäkin huomautettava, että italian kielessä käsitteellä ”amministratore” [direktiivin suomenkielisessä versiossa johtaja] viitataan hallinnolliseen valtaan/tehtävään ja se on yleisessä oikeudellisessa kielenkäytössä ymmärrettävä käsitteeksi, jolla tarkoitetaan yhtiön hallituksen jäsentä. Käsitteellä ”dirigente” [direktiivin suomenkielisessä versiossa hallintojohtaja] viitataan sitä vastoin johtajan valtaan/tehtävään, ja sillä tarkoitetaan yleensä työntekijää, joka hoitaa lähinnä yrityksen johtotehtäviä.

46.

Sekä käsitteellä ”johtaja” että käsitteellä ”hallintojohtaja” voi kuitenkin olla hieman erilaisia merkityksiä unionin eri kielissä. Samansuuntaisesti esimerkiksi Latvian hallitus on huomautuksissaan todennut, että direktiivin 94/19 latviankielisessä versiossa käytetty hallintojohtajan käsite eli käsite ”vadītājs” on laajempi kuin vastaavat käsitteet, joita on käytetty englanninkielisessä (manager) ja ranskankielisessä (dirigeants) versiossa.

47.

Tästä seuraa mielestäni, ilman että sanamuotoa olisi tarpeen tarkastella laajemmin, että näiden kahden käsitteen sanamuodon mukainen tulkinta ei voi antaa lopullista vastausta niiden ulottuvuudesta. On siis tulkittava teleologisesti ja systemaattisesti säännöstä, joka sisältää nämä kaksi käsitettä, ja otettava huomioon sen syntyhistoria.

48.

Kyseisen säännöksen teleologisen tulkinnan perusteella direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleesta ilmenee, että tarkoitus, jolla perustellaan jäsenvaltioille annettua mahdollisuutta jättää tietyt tallettajat talletusten vakuusjärjestelmien tarjoaman vakuuden ulkopuolelle, on se, että tällaiset talletukset tai tallettajat eivät tarvitse erityistä turvaa. Komission ehdotuksesta, jonka perusteella direktiivi 94/19 myöhemmin annettiin, on myös pääteltävissä, että kyseisiä poikkeuksia koskevan säännöksen taustalla oli se ajatus, että talletuksia koskevaa suojaa ei annettaisi henkilöille, joiden ei olisi hevin voitu katsoa ansaitsevan suojaa, koska he eivät olleet toimineet riittävän pätevästi tai hankkineet riittävästi tietoja. ( 21 )

49.

Tämän ratkaisuehdotuksen 6 kohdassa siteeratusta direktiivin 94/19 johdanto-osan 16 perustelukappaleesta ilmenee lisäksi lainsäätäjän katsoneen vuonna 1994, että direktiivissä säädetty suojan vähimmäistaso ei saisi olla sellainen, että se rohkaisisi luottolaitosten epäterveeseen hallinnointiin. Kuten komissio on korostanut, tästä perustelukappaleesta ilmenee, että tiettyjen henkilöryhmien ja erityisesti luottolaitosten johtohenkilöiden mahdollinen poissulkeminen liittyi direktiivin 94/19 yhteydessä tavoitteeseen välttää moraaliset ristiriidat. Tausta-ajatuksena oli, että luottolaitosten johtajat ja hallintojohtajat, jotka voisivat luottaa siihen, että pankin toimintaa koskevien ongelmien ilmetessä heidän talletuksensa olisivat joka tapauksessa suojassa edes tiettyyn määrään saakka, olisi saattanut johtaa riskialttiimpiin ja siten luottolaitokselle mahdollisesti vahingollisiin päätöksiin. ( 22 )

50.

En voi kuitenkaan olla tässä yhteydessä huomauttamatta, että vaikka pitää paikkansa, että se on taustalla oleva syy, jonka vuoksi lainsäätäjä päätti vuonna 1994 säätää luottolaitosten johtajien ja hallintojohtajien talletusten jättämisestä vakuuden ulkopuolelle, lainsäätäjä näyttää vuonna 2014 uudessa direktiivissä 2014/49 kuitenkin päättäneen olla enää pyrkimättä tähän tavoitteeseen. Uuteen direktiiviin ei näet enää sisälly näiden tallettajaryhmien jättäminen vakuuden ulkopuolelle eikä sen johdanto-osassa mainita tällaisen tavoitteen saavuttamisen tarpeellisuudesta. Vaikka on ilmeistä, että direktiivi 2014/49 ei ole ajallisesti sovellettavissa ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa vireillä olevaan asiaan, katson tässä yhteydessä kuitenkin, että se, että tällaista tavoitetta ei enää mainita uudessa direktiivissä, voisi antaa aihetta ajatella, että unionin järjestelmässä ei ole ennen direktiivin 2014/49 antamistakaan pyritty tähän tavoitteeseen erityisen merkittävällä tavalla.

51.

Systemaattisen tulkinnan osalta talletusten vakuusjärjestelmiä koskevaa lainsäädäntöä on nyttemmin pidettävä yhtenä pankkeja ja muita rahalaitoksia koskevan unionin sääntelyjärjestelmän kulmakivistä. ( 23 ) Se on nykyään erityisesti yksi Euroopan pankkiunionin osatekijöistä. ( 24 ) Toisaalta jo direktiivi 94/19 kuului laajempaan sääntelykehykseen, minkä vahvistavat sen johdanto-osan joidenkin perustelukappaleiden viittaukset muihin direktiiveihin. ( 25 ) Käsitteitä ”johtaja” ja ”hallintojohtaja” tulkittaessa on siis otettava huomioon normatiivinen järjestelmä, johon ne kuuluvat. ( 26 ) Se, että jotkin tämän normatiivisen järjestelmän säännöksistä eivät olleet vielä voimassa pääasian kohteena olevien tosiseikkojen tapahtuma-aikana, ei mielestäni estä käyttämästä näitä säännöksiä tulkinnan välineinä.

52.

Luottolaitoksia koskevan unionin lainsäädännön tarkastelu osoittaa mielestäni, että kahden tyyppisiä asemia, jotka ovat rinnastettavissa direktiivissä 94/19 tarkoitettuihin johtajaan ja hallintojohtajaan, on pidettävä sääntelyn arvoisina. Unionin lainsäädännössä on siten yhtäältä annettu muutamia säännöksiä, jotka koskevat luottolaitosten ylintä hallintoelintä, joko niin, että se toimii tosiasiallisena ja varsinaisena hallintona, tai niin, että se toimii valvonta- ja seurantatehtävissä. Toisaalta kyseinen lainsäädäntö koskee myös henkilöitä, jotka eivät ole luottolaitoksen ylimpien hallintoelinten jäseniä mutta joilla on sen sisällä hallinnossa keskeisiä tehtäviä, joista he ovat tili- ja vastuuvelvollisia ylimmälle hallintoelimelle.

53.

Nimenomaan tässä tarkoituksessa direktiivillä 2013/36 on annettu erityissäännöksiä, jotka koskevat sekä ylintä hallintoelintä että henkilöitä, jotka kuuluvat elimeen, joka on määritelty ”toimivaksi johdoksi”. ( 27 ) Kyseiseen direktiiviin sisältyy esimerkiksi hallinnollisia säännöksiä, joita sovelletaan sekä ylimpään hallintoelimeen että toimivaan johtoon. ( 28 ) Samassa direktiivissä säädetään esimerkiksi myös siitä, että kun kyseessä on hanke, jossa suunnitellaan hankittavan määräosuus luottolaitoksessa, toimivaltaisten viranomaisten on arvioitava hankinnan kohteena olevan luottolaitoksen järkevän ja vakaan hoidon varmistamiseksi muun muassa ylimpään hallintoelimeen tai toimivaan johtoon kuuluvien henkilöiden, jotka tulevat johtamaan luottolaitoksen liiketoimintaa aiotun hankinnan seurauksena, maine, tietämys, taidot ja kokemus. ( 29 )

54.

Samassa tarkoituksessa Euroopan pankkiviranomainen on määrännyt perusteet ja menettelyt, joita luottolaitosten ja toimivaltaisten viranomaisten on noudatettava arvioidessaan luottolaitoksen ylimmän hallintoelimen jäsenten, hakijoiden ja työntekijöiden pätevyyttä hallintotehtävissä ja ylimmän hallintoelimen valvontatehtävässä, mutta ne koskevat myös ”keskeisistä toiminnoista vastaavia henkilöitä”, siten kuin tämä käsite on määritelty Euroopan pankkiviranomaisen ohjeissa.

55.

Tässä normatiivisessa yhteydessä ja sekä direktiivin 2013/36 3 artiklan 7, 8 ja 9 kohtaan sisältyvien määritelmien valossa että Euroopan pankkiviranomaisen ohjeiden valossa katson, että direktiivin 94/19 mukaisen ”johtajan” käsitteen soveltamisalaan voivat kuulua luottolaitoksen yhtiöelinten jäsenet, jotka on nimitetty hoitamaan sen hallinto- ja/tai valvontatehtäviä. ( 30 ) Tällainen ”johtajan” käsitteen määritelmä vastaa mielestäni ylimmän hallintoelimen jäsenen käsitettä, sellaisena kuin se on määritelty sekä direktiivissä 2013/36 että Euroopan pankkiviranomaisen ohjeissa.

56.

Samassa tarkoituksessa voidaan puolestaan mielestäni pitää ”hallintojohtajan” määritelmän soveltamisalaan kuuluvina luottolaitoksen henkilöstön jäseniä, jotka eivät kuulu ylimpään hallintoelimeen mutta jotka vastaavat keskeisistä tehtävistä luottolaitoksen päivittäisessä hallinnossa, jolloin heillä on mahdollisuus käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa kyseisen laitoksen johtamisessa, ja jotka ovat tili- ja vastuuvelvollisia suoraan ylimmälle hallintoelimelle. Tällainen ”hallintojohtajan” käsitteen määritelmä vastaa mielestäni myös sekä direktiivin 2013/36 ”toimivan johdon” käsitettä että Euroopan pankkiviranomaisen ohjeiden käsitettä ”keskeisistä toiminnoista vastaavat henkilöt”.

57.

Nämä määritelmät vastaavat myös lainsäätäjän vuonna 1994 asettamia tavoitteita, sellaisina kuin ne on yksilöity edellä 48 ja 49 kohdassa.

58.

On kuitenkin kansallisen tuomioistuimen tehtävänä arvioida kaikkien tapaukseen liittyvien olosuhteiden perusteella konkreettisesti, voidaanko luottolaitoksen lähipiiriin kuuluvan henkilön katsoa kuuluvan jompaankumpaan edellä mainituista kahdesta ryhmästä.

59.

Kun kyseiset kaksi käsitettä on määritelty, on nyt mahdollista vastata niiden perusteella yksityiskohtaisesti ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen erikseen esittämiin kysymyksiin. Nämä kysymykset koskevat yhtäältä sen vastuun objektiivista ulottuvuutta, joka luottolaitoksen työntekijällä on oltava, jotta tätä voitaisiin pitää direktiivissä 94/19 tarkoitettuna hallintojohtajana, ja toisaalta tämän vastuun tasoa ja sisältöä sekä konkreettisia seikkoja, joiden perusteella tämä vastuu on todettava.

60.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii vastuun objektiivisen ulottuvuuden osalta ensinnäkin, onko tämän vastuun ulotuttava luottolaitoksen kaikkeen toimintaan vai riittääkö, että työntekijä on vastuussa vain yhdestä kyseisen laitoksen toiminnan alasta. Jälkimmäisessä tapauksessa ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii, onko tämän toiminnan alan sisällöllä merkitystä.

61.

Edellä 56 kohdassa omaksutun hallintojohtajan määritelmän perusteella katson, että jotta henkilöä voitaisiin pitää hallintojohtajana, ei ole välttämätöntä, että hänen hoitamaansa tehtävään liittyvä vastuu ulottuu luottolaitoksen kaikkeen toimintaan. Jotta henkilö kykenisi käyttämään huomattavaa vaikutusvaltaa luottolaitoksen johtamisessa, voi näet mielestäni riittää, että tämä henkilö on vastuussa tämän laitoksen yhdestä toiminnan alasta, jolla täytyy kuitenkin olla huomattava merkitys laitoksen toiminnan kokonaisuuden kannalta. On siis ilmeistä, että mahdollisuus käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa luottolaitoksen johtamisessa riippuu kyseisen toiminnan alan tyypistä ja merkityksestä. On kansallisen tuomioistuimen tehtävänä määrittää konkreettisesti, voidaanko siinä vireillä olevan tapauksen kohteena olevasta toiminnan alasta vastaavan henkilön katsoa käyttävän huomattavaa vaikutusvaltaa kyseisen laitoksen johtamisessa. Katson tässä yhteydessä, että vastuu luottolaitoksen toiminnan johtamisesta, organisoimisesta, suunnittelemisesta, koordinoinnista ja valvonnasta laitoksen kansainvälisten toimintojen ja muiden tärkeiden rahoitusoperaatioiden osalta antaa yleisesti ja tapaukseen liittyvien konkreettisten olosuhteiden yksityiskohtaista tarkastelua rajoittamatta mahdollisuuden käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa laitoksen johtamisessa.

62.

Siltä osin kuin kyseessä on vastuun taso ja sisältö, joita edellytetään, jotta luottolaitoksen työntekijän voitaisiin katsoa olevan direktiivissä 94/19 tarkoitettu hallintojohtaja, ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii ensinnäkin, onko tarpeen, että kyseinen työntekijä vastaa täysimääräisesti ja kattavasti luottolaitoksen toiminnasta tai toimivaltaansa kuuluvasta toiminnan alasta, vai riittääkö myös se, että on olemassa pelkkä mahdollisuus vaikuttaa, vaikka vain epävirallisesti, tähän toimintaan. Kyseinen tuomioistuin pohtii tämän jälkeen, onko tarpeen, että henkilöllä on valta antaa määräyksiä tai muita henkilöitä sitovia päätöksiä, jotta häntä voitaisiin pitää hallintojohtajana.

63.

Tässä yhteydessä edellä 56 kohdassa esitetystä hallintojohtajan määritelmästä on pääteltävissä, että jotta työntekijää voidaan pitää hallintojohtajana, hänen on vastattava luottolaitoksessa keskeisistä tehtävistä, jotka antavat hänelle mahdollisuuden käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa saman laitoksen johtamisessa, ja hänen on oltava toiminnastaan tili- ja vastuuvelvollinen suoraan ylimmälle hallintoelimelle. Katson hallintojohtajan tällaisen määritelmän valossa, että jotta työntekijää voitaisiin pitää hallintojohtajana, ei ole ehdottoman välttämätöntä, että hän vastaa täysimääräisesti ja kattavasti jostain toiminnan alasta tai että hänellä on valtuudet antaa määräyksiä tai tehdä sitovia päätöksiä. Ei ole näet mahdotonta, että kuhunkin erityistapaukseen liittyvien seikkojen perusteella valtuudet ohjata, suunnitella, koordinoida tai valvoa luottolaitoksen toimintaa tai merkittävää toiminnan alaa antavat henkilölle, jolla on tällaiset valtuudet, mahdollisuuden käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa tähän laitokseen. On kuitenkin kansallisen tuomioistuimen tehtävänä selvittää konkreettisesti kaikkien tapaukseen liittyvien seikkojen perusteella, voiko henkilö siitä huolimatta, että hän ei vastaa täysimääräisesti tietystä toiminnan alasta ja/tai hänellä ei ole valtaa antaa määräyksiä tai tehdä sitovia päätöksiä, tosiasiallisesti käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa luottolaitoksen johtamisessa.

64.

Viimeksi mainitun seikan perusteella vastaan ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen viimeiseen kysymykseen, jolla se tiedustelee, onko luonnehdittaessa työntekijää hallintojohtajaksi merkitystä ainoastaan velvollisuuksilla ja oikeuksilla, jotka ovat ominaisia hänen asemalleen, siten kuin ne on mainittu hänen asemaansa koskevassa tehtävänkuvauksessa, vai onko kaikkien kyseiseen tapaukseen liittyvien seikkojen valossa merkitystä tosiasiallisella vaikutusvallalla, jota kyseinen henkilö käyttää luottolaitoksen toiminnassa, vaikka se olisi epävirallistakin. Kuten edellä esitetystä ilmenee, katson, että kansallisen tuomioistuimen on otettava arvioinnissaan huomioon kaikki seikat ja kaikki konkreettisen tapauksen osatekijät, jotta voitaisiin määrittää, voidaanko työntekijää pitää direktiivissä 94/19 tarkoitettuna hallintojohtajana. Tästä seuraa, että vaikka asianomaisen asemaa ja hoidettavia tehtäviä koskeva tehtävänkuvaus on varmasti tarkastelun yksi merkittävä osatekijä, edellytetään kuitenkin, että kansallinen tuomioistuin ottaa huomioon tosiasiallisen tilanteen sekä valtuudet ja vaikutusvallan, myös epävirallisen vaikutusvallan, jota kyseinen henkilö tosiasiallisesti käyttää luottolaitoksessa.

65.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan siis, että unionin tuomioistuin vastaa Augstākā tiesan ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Talletusten vakuusjärjestelmästä 30.5.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/19/EY liitteessä I olevan 7 kohdan luettelo on siinä mielessä tyhjentävä, että kansallisissa säännöksissä ei voida laajentaa talletuksia koskevasta vakuudesta tehtävän poikkeuksen soveltamisalaa henkilöihin, jotka riippumatta asemaansa liittyvästä nimityksestä eivät toiminnallisesti kuulu kyseisen luettelon mukaisten käsitteiden piiriin.

Direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan ”johtajan” käsitteen piiriin kuuluvat luottolaitoksen yhtiöelinten jäsenet, joille on uskottu sen hallinto- ja/tai valvontatehtävät. Direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan ”hallintojohtajan” käsitteen piiriin kuuluvat luottolaitoksen henkilöstön jäsenet, jotka eivät kuulu ylimpään hallintoelimeen mutta jotka vastaavat sellaisista keskeisistä tehtävistä luottolaitoksen päivittäisessä hallinnossa, että heillä on mahdollisuus käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa kyseisen laitoksen johtamisessa ja he ovat siitä tili- ja vastuuvelvollisia suoraan ylimmälle hallintoelimelle.

Jotta työntekijää voitaisiin pitää direktiivissä 94/19 tarkoitettuna ”hallintojohtajana”, ei ole täysin välttämätöntä, että hänen asemaansa liittyvä vastuu ulottuu luottolaitoksen kaikkeen toimintaan taikka että hän vastaa täysimääräisesti ja kattavasti jostain toiminnan alasta tai voi antaa määräyksiä tai tehdä sitovia päätöksiä.

On kuitenkin kansallisen tuomioistuimen tehtävänä selvittää kaikkien tapauksen kannalta merkityksellisten seikkojen, joihin kuuluvat asemaan liittyvän tehtävänkuvauksen lisäksi myös tosiasiallinen tilanne ja valtuudet, joita työntekijä tosiasiallisesti käytti luottolaitoksessa, perusteella konkreettisesti, oliko tällä tosiasiallisesti mahdollisuus käyttää huomattavaa vaikutusvaltaa luottolaitoksen johtamisessa.