—

Edgard Jan De Clercq, Emiel Amede Rosa De Clercq ja Nancy Genevieve Wilhelmina Rottiers, edustajanaan advocaat S. Bouzoumita,

—

Belgian hallitus, asiamiehinään L. Van den Broeck ja M. Jacobs, avustajinaan avocat S. Rodrigues ja avocat I. Majumdar,

—

Tanskan hallitus, asiamiehinään C. Thorning ja M. Wolff,

—

Ranskan hallitus, asiamiehinään R. Coesme ja D. Colas,

—

Itävallan hallitus, asiamiehenään G. Hesse,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään F. Wilman, J. Enegren ja H. Tserepa-Lacombe,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan, palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (EYVL 1997, L 18, s. 1) 3 artiklan 1 ja 10 kohdan sekä palveluista sisämarkkinoilla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/123/EY (EUVL L 376, s. 36) 19 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty rikosasiassa, jossa vastaajina ovat Belgian kansalaiset Edgard Jan De Clercq, Emiel Amede Rosa De Clercq, Nancy Genevieve Wilhelmina Rottiers ja Ermelinda Jozef Martha Tampère sekä Belgian oikeuden mukaan perustettu yhtiö Thermotec NV (jäljempänä vastaajat) ja jossa heitä syytetään siitä, että he ovat 1.4.2007–18.11.2008 useita kertoja rikkoneet kansallisen lainsäädännön mukaista lähetettyjä työntekijöitä koskevaa ilmoitusvelvollisuutta.

3

Direktiivin 96/71 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan jäsenvaltioon sijoittautuneisiin yrityksiin, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät 3 kohdan mukaisesti työntekijöitä työhön toisen jäsenvaltion alueelle.

– –

3.   Tätä direktiiviä sovelletaan, kun 1 kohdassa tarkoitetut yritykset toteuttavat jotain seuraavista valtioiden välisistä toimenpiteistä:

– –”

4

Direktiivin 96/71 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Työehdot ja ‑olot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut yritykset takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle jäljempänä tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan:

– –

10.   Tämä direktiivi ei estä jäsenvaltioita perustamissopimuksen mukaisesti määräämästä tai säätämästä, että kansallisten yritysten ja muiden valtioiden yritysten on yhdenvertaisen kohtelun nojalla noudatettava:

5

Kyseisen direktiivin 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimenpiteet”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava aiheelliset toimenpiteet tapauksissa, joissa tätä direktiiviä ei noudateta.

Jäsenvaltioiden on valvottava erityisesti, että työntekijöillä ja/tai heidän edustajillaan on käytettävissään asianmukaiset menettelyt tässä direktiivissä säädettyjen velvoitteiden täyttämiseksi.”

6

Direktiivin 2006/123 16 artiklan otsikko on ”Palvelujen tarjoamisen vapaus”, ja sen 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät voi rajoittaa sellaisen palveluntarjoajan vapautta tarjota palveluja, joka on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, asettamalla seuraavia vaatimuksia:

– –

7

Direktiivin 2006/123 IV luvun 2 jaksoon, joka koskee palvelujen vastaanottajien oikeuksia palvelujen vapaan liikkuvuuden yhteydessä, sisältyvän 19 artiklan otsikko on ”Kielletyt rajoitukset”. Kyseisessä artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät voi asettaa vastaanottajille vaatimuksia, jotka rajoittavat sellaisen palveluntarjoajan toteuttaman palvelun käyttöä, jolla on toimipaikka toisessa jäsenvaltiossa, eivätkä etenkään seuraavia vaatimuksia:

– –”

8

Direktiivin 44 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin säännösten noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 28.12.2009.

9

Talouden uudelleen suuntaamisesta 4.8.1978 annetun lain (Moniteur belge 17.8.1978, s. 9106) 69 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”1 §   Jokaisen, jonka luona tai jolle työskentelee kolmansien työntekijöitä, joihin sovelletaan edelleen muun – – jäsenvaltion kuin Belgian sosiaaliturvajärjestelmää, on ilmoitettava sosiaaliturvaministeriön alaiselle työsuojeluosastolle tällaisten työntekijöiden ensimmäisenä työpäivänä niiden henkilöiden nimet, jotka eivät voineet esittää todisteita siitä, että heihin sovelletaan edellä tarkoitettua sosiaaliturvajärjestelmää, esittämällä sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä annetun asetuksen (ETY) N:o 1408/71 täytäntöönpanomenettelystä 21.3.1972 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 574/72 [(EYVL L 74, s. 1)] artiklassa tarkoitetun todistuksen ja ilmoittamalla heidän työnantajiensa nimen tai nimityksen ja osoitteen.

– –

2 §   – –

[Työntekijöiden sosiaaliturvasta 28.12.1944 annetun lain muuttamisesta 27.6.1969 annetun lain] 35 ja 39 §:ssä säädettyjä rangaistuksia sovelletaan siihen, joka ei noudata 1 §:ssä säädettyä.”

10

Mainittu 69 § kumottiin 27.12.2006 annetun puitelain (Moniteur belge 28.12.2006, s. 75178; jäljempänä puitelaki) 149 §:llä.

11

Puitelain IV osaston VIII luvun 1 jaksossa, johon sisältyvät lain 137 ja 138 §, täsmennetään luvun soveltamisala ja esitetään joitakin määritelmiä. Puitelain 137 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tätä lukua ja sen toimeenpanosäädöksiä sovellettaessa tarkoitetaan

– –”

12

Puitelain 138 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tätä lukua sovelletaan:

– –”

13

Puitelain IV osaston VIII luvun otsikko on ”Lähetettyjen palkattujen työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien ennakkoilmoitus”. Kyseinen luku tuli voimaan 1.4.2007 ja siinä vahvistetaan lähetettyjä työntekijöitä ja ammatinharjoittajia koskeva ennakkoilmoitusjärjestelmä, jota kutsutaan nimellä Limosa-ilmoitusjärjestelmä. Asianomainen ilmoitusvelvollisuus otettiin käyttöön sellaisen laajemman hankkeen yhteydessä, jota kutsutaan nimellä Limosa, joka on lyhenne sanoista Landenoverschrijdend Informatiesysteem ten behoeve van Migratieonderzoek bij de Sociale Administratie (rajat ylittävä tietojärjestelmä muuttoliikenteen tutkimiseksi sosiaalihallinnossa).

14

Mainitun VIII luvun 2 jakson, johon sisältyvät puitelain 139–152 §, otsikko on ”Lähetettyjen palkattujen työntekijöiden ennakkoilmoitus”. Puitelain pääasian tosiseikkoihin sovellettavan version 139 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”Ennen Belgian alueelle lähetetyn työntekijän työskentelyn aloittamista kyseisen työntekijän työnantajan tai tämän edustajan tai asiamiehen on tehtävä kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle sähköisesti ilmoitus, joka on laadittu 140 §:n ja kuninkaan määrittämien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti.

Ennen Belgian alueelle lähetetyn harjoittelijan harjoittelun alkamista lähetetyn harjoittelijan tai laitoksen, jossa tämä opiskelee tai kouluttautuu ammatillisesti, on tehtävä kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle sähköisesti ilmoitus, joka on laadittu 140 §:n ja kuninkaan määrittämien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti.

– –

Kun edellisessä kohdassa tarkoitettu ilmoitus on tehty, ilmoituksen tekijä saa vastaanottotodistuksen ‐ ‐

– –”

15

Puitelain 140 §:ssä säädetään, että ”kuningas määrittää tietoryhmät, jotka on esitettävä 139 §:ssä tarkoitetussa ennakkoilmoituksessa”ja ”kansallinen sosiaaliturvalaitos määrittää, mitä näihin tietoryhmiin sisältyy”.

16

Puitelain 141 §:ssä, joka sisältyy IV osaston VIII luvun 2 jakson 2 alajaksoon ja joka koskee lähetettyjen työntekijöiden loppukäyttäjien tai toimeksiantajien velvollisuutta, säädetään seuraavaa:

”Jokaisen henkilön, jonka luona tai jolle 137 §:n 2° ja 5° momentissa tarkoitetut henkilöt työskentelevät joko suoraan tai alihankintana, on ilmoitettava ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn aloittamista sähköisesti kuninkaan määrittämien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle niiden henkilöiden tunnistetiedot, jotka eivät voi esittää tämän luvun 139 §:n 4 momentin mukaisesti toimitettua vastaanottotodistusta.

Kun edellisessä kohdassa tarkoitettu ilmoitus on tehty, ilmoituksen tekijä saa vastaanottotodistuksen ‐ ‐

– –”

17

Puitelain VIII luvun 4 jaksossa, jonka otsikko on ”Valvonta ja seuraamukset”, olevassa 157 §:ssä säädettiin lain 139 §:ssä tarkoitetun ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta määrättävästä seuraamuksesta. Puitelain samaan jaksoon kuuluvassa 158 §:ssä, joka koski erityisesti lain 141 §:ssä tarkoitettua ilmoitusta, säädettiin seuraavaa:

”Se, joka ei noudata 141 §:ssä – – säädettyä, on tuomittava sakkoon, jonka suuruus on vähintään 250 euroa ja enintään 2500 euroa tämän rajoittamatta sitä, mitä rikoslain 269–274 §:ssä säädetään; sakko määrätään jokaisesta lähetetystä työntekijästä tai itsenäisestä ammatinharjoittajasta, – – jota rikkomus koskee, kuitenkin niin, että sakkojen kokonaismäärä voi olla enintään 125000 euroa.”

18

Lain, joka annettiin 6.6.2010 (Moniteur belge 1.7.2010, s. 43712) ja joka tuli voimaan 1.7.2011, 2 §:llä otettiin käyttöön työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annettu laki. Kyseisen lain 109 §:n 55° momentissa kumottiin muun muassa puitelain 158 §.

19

Työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annetun lain 183 §:ssä, jonka otsikko on ”Loppukäyttäjien tai toimeksiantajien velvollisuudet”, säädetään seuraavaa:

”Tason 3 rangaistukseen tuomitaan se,

1° jonka luona tai jolle lähetetyt työntekijät ja lähetetyt harjoittelijat tekevät työtä joko suoraan tai alihankintana – – puitelain – – IV osaston VIII luvun ja sen täytäntöönpanoa koskevien asetusten vastaisesti ja joka ei ole sähköisesti ja kuninkaan määrittämien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti ilmoittanut kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn alkamista niiden henkilöiden tunnistetietoja, jotka eivät ole voineet esittää vastaanottotodistusta.

– –

1 kohdassa tarkoitettujen rikkomusten osalta sakon määrä kerrotaan asianomaisten työntekijöiden, harjoittelijoiden, itsenäisten ammatinharjoittajien tai itsenäisten harjoittelijoiden lukumäärällä.”

20

Työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annetun lain 101 §:ssä säädetään, että ”tason 3 rangaistus on joko rikosoikeudellinen sakko, jonka suuruus on 100–1 000 euroa, tai hallinnollinen sakko, jonka suuruus on 50–500 euroa”. Saman lain 102 §:ssä säädetään, että rikosoikeudellisten sakkojen korotuksista 5.3.1952 annetun lain (Moniteur belge 3.4.1952, s. 2606), sellaisena kuin se on muutettuna erinäisistä säännöksistä oikeudenkäytön alalla 28.12.2011 annetulla lailla (Moniteur belge 30.12.2011, s. 81669), 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuja korotuksia sovelletaan sekä rikosoikeudellisiin sakkoihin että hallinnollisiin sakkoihin. Näiden korotusten soveltaminen vaikuttaa siten, että kyseisten sakkojen määrä kerrotaan kuudella.

21

Rikoslain 2 §:n 2 momentissa säädetään, että ”jos tuomion antamisajankohtana voimassa oleva seuraamus poikkeaa rikkomisajankohtana säädetystä, on sovellettava lievempää seuraamusta”.

22

Puitelain IV osaston VIII lukua täydennettiin tämän luvun täytäntöönpanosta 20.3.2007 annetulla kuninkaan päätöksellä (Moniteur belge 28.3.2007, s. 16975), sellaisena kuin se on muutettuna 31.8.2007 annetulla kuninkaan päätöksellä (Moniteur belge 13.9.2007, s. 48537; jäljempänä kuninkaan päätös).

23

Mainitun kuninkaan päätöksen 7 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Puitelain – – 141 [§:ssä] – – tarkoitetussa ilmoituksessa toistetaan seuraavat tiedot:

24

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Thermotec NV on Belgian oikeuden mukaan perustettu yhtiö, joka valmistaa teollisia jäähdytysjärjestelmiä. Pääasiassa vastaajina olevat neljä luonnollista henkilöä ovat tai olivat yhtiön johtotehtävissä. Eräs sisaryhtiö, Thermotec sp. z o.o., on perustettu Puolassa. Se harjoittaa samaa toimintaa kuin Thermotec NV.

25

Työsuojeluviranomaiset totesivat 5.5.2008 Thermotec NV:n pääkonttorissa tekemässään tarkastuksessa, että paikalla oli neljä puolalaista työntekijää, joista kolme oli Thermotec sp. z o.o:n palveluksessa. Näiden työntekijöiden osalta ei voitu esittää E 101 ‑lomaketta. Thermotec sp. z o.o. ei myöskään voinut esittää puitelain 139 §:ssä tarkoitettua vastaanottotodistusta, joka annetaan työhön lähettämistä edeltävän ilmoituksen johdosta (jäljempänä vastaanottotodistus), eikä palvelujen loppukäyttäjä Thermotec NV ollut ilmoittanut toimivaltaiselle Belgian viranomaiselle niiden lähetettyjen työntekijöiden tunnistetietoja, jotka eivät voineet esittää vastaanottotodistusta.

26

Tarkastuksessa kävi ilmi myös se, ettei Thermotec sp. z o.o. ollut hakenut aikaisempia puolalaisten työtekijöiden tai harjoittelijoiden työskentelyjaksoja varten ainuttakaan E 101 ‑lomaketta. Vastaajat eivät olleet 1.4.2007 edeltävältä ajanjaksolta myöskään ilmoittaneet näiden työntekijöiden nimiä eivätkä heidän työnantajiensa nimiä ja osoitteita työsuojeluviranomaisille heidän ensimmäisenä läsnäolopäivänään. Niiden henkilöiden tunnistetietoja, jotka eivät olleet voineet esittää vastaanottotodistusta, ei ollut ilmoitettu tämän ajankohdan jälkeiseltä ajalta.

27

Työsuojelutarkastaja aloitti asiassa esitutkinnan 3.10.2008. Tutkinnan yhteydessä tehtiin kotietsintä 18.11.2008. Puolan työsuojeluviranomaiset toimittivat 21.11.2008 taannehtivasti voimassaolevat E 101 ‑lomakkeet.

28

Thermotec sp. z o.o:n rikkomuksista laadittiin esitutkintapöytäkirja. Thermotec NV ja pääasiassa vastaajina olevat neljä luonnollista henkilöä haastettiin lisäksi 17.2.2012 tehdyllä päätöksellä vastaamaan ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa syytteisiin kahdesta rikkomuksesta. Ensimmäinen liittyy 27.6.2004 ja 31.3.2007 välisenä aikana tehtyihin tekoihin ja koskee talouden uudelleen suuntaamisesta 4.8.1978 annetun lain 69 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 2 momentin 2 kohdan rikkomista. Toinen liittyy 1.4.2007 ja 18.11.2008 välisenä aikana tehtyihin tekoihin ja koskee puitelain 141 §:n rikkomista. Näistä kahdesta rikkomuksesta on säädetty rikosoikeudelliset taloudelliset seuraamukset.

29

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että vastaajia ei syytetä sen vuoksi, että he eivät olleet tehneet työhön lähettämistä edeltävää ilmoitusta, joka lähetettyjen työntekijöiden työnantajan on tehtävä, vaan sen vuoksi, että he eivät loppukäyttäjinä tai toimeksiantajina olleet ilmoittaneet niiden henkilöiden tunnistetietoja, jotka eivät olleet voineet esittää vastaanottotodistusta.

30

De Clercqit ja Rottiers väittävät ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että puitelain 141 §:ssä asetetulla ilmoitusvelvollisuudella (jäljempänä kyseessä oleva ilmoitusvelvollisuus) rajoitetaan suhteettomalla tavalla palvelujen tarjoamisen vapautta. He korostavat, että on otettava huomioon, että tämän velvollisuuden lisäksi ulkomaisella palveluntarjoajalla on puitelain 139 §:ssä tarkoitettu ilmoitusvelvollisuus, ja vetoavat lisäksi direktiivin 2006/123 19 artiklan a alakohtaan.

31

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että julkisasiamies Cruz Villalónin asiassa komissio v. Belgia (C-577/10, EU:C:2012:477, 54 kohta) esittämän ratkaisuehdotuksen mukaan saattaa olla, että direktiivi 2006/123 ei ole merkityksellinen käsiteltävässä asiassa, koska tosiseikat, joita syytteet koskevat, tapahtuivat ennen 2.10.2009. Se katsoo, että direktiivi 96/71 on kuitenkin otettava huomioon.

32

Kyseinen tuomioistuin huomauttaa, että käyttäjien ja toimeksiantajien velvollisuutta ilmoittaa sellaisten lähetettyjen palkattujen työntekijöiden tunnistetiedot, joista työntekijöiden työnantaja ei ole tehnyt ilmoitusta Belgian viranomaisille, voidaan mahdollisesti pitää muuhun jäsenvaltioon kuin Belgian kuningaskuntaan sijoittautuneiden palvelun käyttäjien kannalta palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksena. Se toteaa kuitenkin, että käsiteltävässä asiassa ajateltavissa on erilaisia oikeuttamisperusteita, kuten lähetettyjen palkattujen työntekijöiden suojelu ja tarve saada tietoja, joiden avulla voidaan tehokkaasti valvoa sitä, että viimeksi mainittuihin sovellettavaa Belgian lainsäädäntöä noudatetaan; vilpillisen kilpailun, johon kuuluu sosiaalinen polkumyynti, estäminen; sosiaaliturvajärjestelmän taloudellisen tasapainon säilyttäminen sekä petosten ehkäisemisen ja väärinkäytön torjumisen tarve. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin sitä, menevätkö kyseessä oleva ilmoitusvelvollisuus ja sen noudattamatta jättämiseen liittyvä seuraamus (jäljempänä yhdessä kyseessä oleva kansallinen säännöstö) yli sen, mikä on tarpeen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.

33

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että ajankohtana, jolloin se tekee ennakkoratkaisupyyntöä koskevan päätöksensä, unionin tuomioistuin ei vielä ole ottanut kantaa asiassa komissio v. Belgia (C-577/10), joka niin ikään koskee puitelakia. Se korostaa kuitenkin, että viimeksi mainittu asia koskee itsenäisiä ammatinharjoittajia, kun taas käsiteltävässä asiassa kyseessä ovat loppukäyttäjän velvollisuudet palkattujen työntekijöiden ja harjoittelijoiden työhön lähettämisen yhteydessä; käsiteltävä asia koskee siis muita puitelain säännöksiä kuin niitä, joista on kyse asiassa komissio v. Belgia.

34

Näissä olosuhteissa rechtbank van eerste aanleg te Mechelen (Mechelenin alioikeus) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa (aiemmin EY 49 ja EY 50 artikla) ja [direktiivin 96/71] 3 artiklan 1 ja 10 kohtaa, mahdollisesti luettuna [direktiivin 2006/123] 19 artiklan kanssa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä [puitelain] 141 §:lle, jonka nojalla henkilölle, jonka luona tai jolle työskentelee lähetettyjä palkattuja työntekijöitä tai harjoittelijoita joko suoraan tai alihankintana, asetetaan velvollisuus ilmoittaa ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn alkamista sähköisesti (tai, jos sähköinen ilmoittaminen ei ole mahdollista, faksilla tai postitse) niiden henkilöiden tunnistetiedot, jotka eivät voi esittää kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle [vastaanottotodistusta], [puitelain] 157 §:n ja työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annetun lain 183 §:n 1 momentin 1 kohdan yhteydessä, joissa määrätään kyseisen velvollisuuden noudattamatta jättämisestä rangaistusseuraamus?”

35

On ensiksi todettava yhtäältä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa kysymyksessään puitelain 157 §:ään. Kyseisessä säännöksessä säädetään muun muassa seuraamuksesta, jota sovelletaan lähetettyjen työntekijöiden työnantajaan, joka laiminlyö puitelain 139 §:n mukaisen ilmoitusvelvollisuutensa. Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, pääasiassa on kyse seuraamuksesta, jota sovelletaan palvelujen vastaanottajaan, joka ei noudata ilmoitusvelvollisuutta niiden työntekijöiden osalta, joista heidän työnantajansa ei ole ennalta tehnyt ilmoitusta. Tästä seuraamuksesta säädettiin puitelain 158 §:ssä. Tämä pykälä korvattiin 1.7.2011 työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annetun lain 183 §:llä, jota, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, sovelletaan pääasiassa rikoslain 2 §:n 2 momentin nojalla. Toisaalta on niin, että vaikka vastaajat on haastettu kansalliseen tuomioistuimeen vastaamaan kahta rikkomusta koskevaan syytteeseen, tämä esittää unionin tuomioistuimelle kysymyksen vain puitelain 141 §:n väitetyn rikkomisen osalta.

36

Lisäksi on heti aluksi täsmennettävä, että vaikka kansallinen tuomioistuin viittaa kysymyksessään sekä Belgian alueelle lähetettyihin työntekijöihin että harjoittelijoihin, heihin sovellettavat kansalliset säännökset ovat mutatis mutandis samat. Näin ollen seuraavia lähetettyjä työntekijöitä koskevia kehittelyjä sovelletaan myös mainittuihin harjoittelijoihin, jos harjoittelu suoritetaan aitoa ja todellista palkkatyötä koskevien ehtojen mukaan (ks. vastaavasti tuomio Lawrie-Blum, 66/85, EU:C:1986:284, 22 kohta ja tuomio Bernini, C-3/90, EU:C:1992:89, 14 ja 15 kohta).

37

Näissä olosuhteissa on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy kysymyksellään, onko SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa ja direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 10 kohtaa, mahdollisesti luettuna yhdessä direktiivin 2006/123 19 artiklan kanssa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka nojalla toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palveluntarjoajan lähettämien työntekijöiden suorittamien palvelujen vastaanottajan on ilmoitettava toimivaltaisille viranomaisille ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn alkamista näiden tunnistetiedot silloin, kun nämä eivät voi esittää todistusta ilmoituksesta, joka heidän työnantajansa olisi pitänyt tehdä tämän vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille ennen palvelusuorituksen alkamista.

38

Belgian, Tanskan ja Ranskan hallitukset toteavat, että kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön ei voida katsoa rajoittavan palvelujen tarjoamisen vapautta ja että tällainen lainsäädäntö on joka tapauksessa yhtäältä perusteltu yleistä etua koskevilla pakottavilla syillä, jotka liittyvät erityisesti työntekijöiden suojeluun, vilpillisen kilpailun ehkäisemiseen ja petosten torjumiseen, ja että se on toisaalta tarpeen näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Nämä hallitukset katsovat lisäksi, että käsiteltävässä asiassa ei ole tarpeen tulkita direktiiviä 96/71 eikä direktiiviä 2006/123.

39

Itävallan hallitus katsoo, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö vastaa direktiivin 96/71 5 artiklan säännökseen, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava aiheelliset toimenpiteet tapauksissa, joissa tätä direktiiviä ei noudateta.

40

De Clercqit ja Rottiers sitä vastoin katsovat, että tämä lainsäädäntö merkitsee palvelujen tarjoamisen vapauden suhteetonta rajoitusta, joka on SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan vastainen. He lisäävät, että direktiivissä 2006/123 nimenomaisesti kielletään jäsenvaltioita asettamasta ilmoitusvelvollisuutta edellytykseksi sellaisen palveluntarjoajan toteuttaman palvelun käytölle, jolla on toimipaikka toisessa jäsenvaltiossa.

41

Euroopan komissio väittää, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa käsiteltävässä asiassa ei ole tarpeen tulkita direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 10 kohtaa ja huomauttaa, että direktiivi 2006/123 ei ole ajallisesti sovellettavissa pääasian tosiseikkoihin. Komissio katsoo lisäksi, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö merkitsee palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusta. Tämä lainsäädäntö voi olla perusteltu, mutta on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä todeta ja arvioida konkreettisesti ja täsmällisesti tämän lainsäädännön tavoite ja oikeasuhteisuus.

42

Direktiivin 96/71 3 artikla koskee sen otsikon mukaisesti lähetettyjen työntekijöiden ”työehtoja ja ‑oloja”.

43

Kyseisen 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta jäsenvaltioon sijoittautuneet yritykset, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät työntekijöitä työhön toisen jäsenvaltion alueelle, takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan laein, asetuksin tai hallinnollisin määräyksin ja/tai työehtosopimuksin tai välitystuomioin siltä osin kuin ne koskevat jotain kyseisen direktiivin liitteessä lueteltua rakennusalan toimintaa ja jotka koskevat erityisesti enimmäistyöaikoja ja vähimmäislepoaikoja, palkallisten vuosilomien vähimmäiskestoa, vähimmäispalkkoja sekä työturvallisuutta, työterveyttä ja työhygieniaa.

44

Samoin kyseisen 3 artiklan 10 kohdassa täsmennetään, että jäsenvaltiot voivat EUT-sopimuksen mukaisesti määrätä tai säätää, että kansallisten yritysten ja muiden valtioiden yritysten on yhdenvertaisen kohtelun nojalla noudatettava muita kuin saman artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa mainittuja seikkoja koskevia työehtoja ja ‑oloja siltä osin kuin kyse on yleiseen järjestykseen (ordre public) liittyvistä säännöksistä sekä työehtosopimuksissa tai välitystuomioissa vahvistettuja ja muita kuin direktiivin 96/71 liitteessä tarkoitettuja toimintoja koskevia työehtoja ja ‑oloja.

45

Direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 10 kohdalla pyritään näin ollen takaamaan se, että lähetettyihin työntekijöihin sovelletaan vastaanottavan jäsenvaltion vähimmäissuojaa koskevia sääntöjä siltä osin kuin on kyse mainitussa 1 kohdassa tarkoitettuja aloja koskevista – ja tarvittaessa jäsenvaltioiden kyseisessä 10 kohdassa täsmentämistä – työehdoista ja ‑oloista sen ajan, kun he tekevät työtä tilapäisesti mainitun jäsenvaltion alueella (ks. vastaavasti tuomio Laval un Partneri, C-341/05, EU:C:2007:809, 76 kohta).

46

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamista tiedoista käy ilmi, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö ei koske mainituissa säännöksissä tarkoitettuja työehtoja ja ‑oloja suoraan, vaan sillä pyritään varmistamaan niiden tarkastusten tehokkuus, joita Belgian viranomaiset voivat suorittaa sen takaamiseksi, että kyseisiä työehtoja ja ‑oloja noudatetaan.

47

Unionin tuomioistuin on jo todennut, että tällaiset valvontatoimenpiteet eivät kuulu direktiivin 96/71 soveltamisalaan eikä niitä ole yhdenmukaistettu Euroopan unionin tasolla; direktiivillä 96/71 pyritään sovittamaan yhteen jäsenvaltioiden aineellinen lainsäädäntö lähetettyjen työntekijöiden työehdoista ja ‑oloista riippumatta liitännäisistä hallinnollisista säännöistä, joilla voidaan varmistaa näiden ehtojen noudattaminen. Jäsenvaltiot voivat näin ollen vapaasti määritellä nämä toimenpiteet perussopimusta ja unionin oikeuden yleisiä periaatteita noudattaen (ks. vastaavasti tuomio dos Santos Palhota ym., C-515/08, EU:C:2010:589, 25–27 kohta).

48

Pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tilanne ei siis kuulu direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 10 kohdan säännösten alaan.

49

Direktiivin 2006/123 16 artiklan 2 kohdan g alakohdassa säädetään, että jäsenvaltiot eivät voi rajoittaa sellaisen palveluntarjoajan vapautta tarjota palveluja, joka on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, asettamalla direktiivin 19 artiklassa tarkoitettuja palvelujen vapaata liikkuvuutta koskevia rajoituksia. Kuten De Clercqit ja Rottiers toteavat, direktiivin 2006/123 16 artiklan 2 kohdan g alakohdasta ja 19 artiklan a alakohdasta yhdessä seuraa, että jäsenvaltiot eivät voi asettaa vastaanottajille vaatimuksia, jotka rajoittavat sellaisen palveluntarjoajan toteuttaman palvelun käyttöä, jolla on toimipaikka toisessa jäsenvaltiossa, eivätkä etenkään velvoitetta antaa toimivaltaisille viranomaisille ilmoitusta.

50

On kuitenkin todettava, että ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että vastaajiin kohdistetut syytteet liittyvät tosiseikkoihin, jotka tapahtuivat 1.4.2007 ja 18.11.2008 välisenä aikana eli ennen direktiivin 2006/123 täytäntöönpanolle asetetun määräajan päättymistä, joka sen 44 artiklan 1 kohdan mukaan oli 28.12.2009.

51

Näin ollen direktiivin 2006/123 19 artiklan säännöksiä ei ole otettava huomioon ennakkoratkaisukysymystä tutkittaessa.

52

Alustavasti on todettava, että – kuten ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi – pääasia koskee sellaisten palvelujen vastaanottajia, jotka suorittaa jäsenvaltioon sijoittautunut yritys, joka on lähettänyt omia työntekijöitään tietyksi ajanjaksoksi toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneeseen samaan yritysryhmään kuuluvaan yritykseen palvelusuorituksen toteuttamiseksi. Koska SEUT 56 artiklalla annetaan oikeuksia paitsi itse palvelujen tarjoajalle myös niiden vastaanottajalle, tällainen tilanne kuuluu SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio Strojírny Prostějov ja ACO Industries Tábor, C-53/13 ja C-80/13, EU:C:2014:2011, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

53

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että SEUT 56 artiklassa ei vaadita ainoastaan poistamaan kaikkea palvelujen tarjoajan syrjintää kansalaisuuden tai sen, että tämä on sijoittautunut muuhun jäsenvaltioon kuin siihen, missä palvelu suoritetaan, perusteella, vaan siinä edellytetään myös kaikkien rajoitusten poistamista, vaikka niitä sovellettaisiin erotuksetta sekä kotimaisiin palvelujen tarjoajiin että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, jos näillä rajoituksilla estetään toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen, siellä vastaavanlaisia palveluja lainmukaisesti tarjoavan henkilön toiminta, haitataan tätä toimintaa tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi (ks. mm. tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio komissio v. Belgia, C-577/10, EU:C:2012:814, 38 kohta ja tuomio Essent Energie Productie, C-91/13, EU:C:2014:2206, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

54

Lisäksi kuten edellä 52 kohdassa on todettu, SEUT 56 artiklalla annetaan oikeuksia paitsi itse palvelujen tarjoajalle myös kyseisten palvelujen vastaanottajalle.

55

Käsiteltävässä asiassa puitelain 141 §:stä ilmenee, että kyseessä oleva ilmoitusvelvollisuus merkitsee niille loppukäyttäjille tai toimeksiantajille, joiden luona tai joille lähetetyt työntekijät työskentelevät suoraan tai alihankintana, sen tarkistamista ennen palvelun toteuttamisen aloittamista, voivatko nämä lähetetyt työntekijät esittää vastaanottotodistuksen. Jos vastaanottotodistusta ei voida esittää, näiden loppukäyttäjien tai toimeksiantajien on tehtävä sähköisesti ilmoitus toimivaltaisille Belgian viranomaisille.

56

Kuninkaan päätöksen 7 §:n mukaan ilmoituksessa on toistettava ilmoittajan tunnistetiedot, joiden osalta tarvittaessa riittävät yritystunnus tai sosiaaliturvatunnus; sellaisen lähetetyn työntekijän, joka ei voi esittää vastaanottotodistusta, tunnistetiedot, joiden osalta tarvittaessa riittävät kansallinen rekisteritunnistenumero tai yritystietopankin numero; sekä työntekijän työnantajan tunnistetiedot, joiden osalta myös tarvittaessa riittävät yritystunnus tai sosiaaliturvatunnus.

57

Työ- ja sosiaalioikeutta koskevista rikoksista annetun lain 101 ja 183 §:n nojalla palvelujen vastaanottajalle, joka ei noudata kyseessä olevaa ilmoitusvelvollisuutta, voidaan määrätä joko rikosoikeudellinen sakko, jonka suuruus on 100–1 000 euroa, tai hallinnollinen sakko, jonka suuruus on 50–500 euroa, sakkoihin voidaan soveltaa korotusta ja sakon määrä kerrotaan asianomaisten työntekijöiden lukumäärällä.

58

Pääasiassa kyseessä olevalla kansallisella lainsäädännöllä asetetaan siis muuhun jäsenvaltioon kuin Belgian kuningaskuntaan sijoittautuneen työnantajan lähettämien työntekijöiden suorittamien palvelujen vastaanottajille paitsi velvollisuus valvoa ennen palvelusuorituksen aloittamista, onko näiden työntekijöiden työnantaja itse täyttänyt sille puitelain 139 §:ssä asetetun ilmoitusvelvollisuuden, myös tarvittaessa velvollisuus kerätä näiltä työntekijöiltä niin ikään ennen palvelusuorituksen aloittamista heidän tunnistetietonsa sekä heidän työnantajansa tunnistetiedot ja lähettää ne yhdessä omien tunnistetietojensa kanssa toimivaltaisille Belgian viranomaisille.

59

On siis todettava, että lainsäädäntö, jossa asetetaan tällaisia velvollisuuksia, joiden noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä rangaistusseuraamus, on omiaan vähentämään muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien palveluiden houkuttelevuutta Belgiaan sijoittautuneiden palvelujen vastaanottajien kannalta, ja tämän vuoksi saamaan nämä vastaanottajat luopumaan muissa jäsenvaltioissa asuvien palveluntarjoajien käyttämisestä.

60

Tämä lainsäädäntö merkitsee siis SEUT 57 kohdassa tarkoitettujen palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusta, joka on lähtökohtaisesti kielletty SEUT 56 artiklassa.

61

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa Belgian hallituksen esittämällä väitteellä, jonka mukaan kyseessä olevan lainsäädännön vaikutukset ovat hyvin vähäiset, koska vaatimus koskee vain vähäisen tietomäärän toimittamista ja koska kyseessä oleva ilmoitusvelvollisuus on puhtaasti toteava ja tulee kysymykseen vain toissijaisesti. Tältä osin on riittävää todeta, että joka tapauksessa perussopimuksessa lähtökohtaisesti kielletään perusvapauden ulottuvuudeltaan vähäinenkin tai vähämerkityksinen rajoittaminen (tuomio Corsica Ferries (Ranska), C-49/89, EU:C:1989:649, 8 kohta ja tuomio Strojírny Prostějov ja ACO Industries Tábor, EU:C:2014:2011, 42 kohta).

62

Unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä on katsottu, että kansallinen lainsäädäntö, joka koskee alaa, jota ei ole yhdenmukaistettu unionissa, ja jota sovelletaan erotuksetta kaikkiin henkilöihin tai yrityksiin, jotka harjoittavat toimintaa kyseisen jäsenvaltion alueella, voi siitä huolimatta, että sillä rajoitetaan palvelujen tarjoamisen vapautta, olla oikeutettu, jos se perustuu yleistä etua koskevaan pakottavaan syyhyn, jos tätä etua ei jo suojella palvelujen tarjoajaan sen sijoittautumisvaltiossa sovellettavilla säännöksillä, jos kyseinen kansallinen lainsäädäntö on omiaan takaamaan sillä tavoitellun päämäärän toteutumisen ja jos sillä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (tuomio Arblade ym., C-369/96 ja C-376/96, EU:C:1999:575, 34 ja 35 kohta; tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio komissio v. Belgia, EU:C:2012:814, 44 kohta).

63

Oikeuskäytännössä on lisäksi jo katsottu, että siihen mahdollisuuteen nähden, joka jäsenvaltion, jonka alueella palvelu suoritetaan, viranomaisilla on suorittaa valvontaa varmistaakseen sellaisten oikeuksien noudattaminen, jotka kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä myönnetään työntekijöille sen alueella, palvelun suorituspaikkana olevaan jäsenvaltioon sijoittautuneet yritykset ja toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneet yritykset, jotka lähettävät työntekijöitä ensimmäisen jäsenvaltion alueelle palvelujen suorittamiseksi, ovat objektiivisesti arvioituna erilaisissa tilanteissa (ks. vastaavasti tuomio Finalarte ym., C‑49/98, C‑50/98, C‑52/98‐C‑54/98 ja C‑68/98‐C‑71/98, EU:C:2001:564, 63, 64 ja 73 kohta sekä tuomio komissio v. Belgia, EU:C:2012:814, 48 kohta).

64

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö voi olla perusteltu lähetettyjen työntekijöiden suojelulla, tarpeella voida valvoa sitä, että viimeksi mainittuihin sovellettavaa Belgian lainsäädäntöä noudatetaan, vilpillisen kilpailun, johon kuuluu sosiaalinen polkumyynti, estämisellä ja sosiaaliturvajärjestelmän taloudellisen tasapainon säilyttämisellä tai vieläpä petosten ehkäisemisen ja väärinkäytön torjumisen tarpeella. Belgian hallitus katsoo myös, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö on perusteltu työntekijöiden suojelun, vilpillisen kilpailun ehkäisemisen ja petosten torjumisen tavoitteilla.

65

Tältä osin on palautettava mieleen, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, että yleistä etua koskeviin pakottaviin syihin, jotka voivat oikeuttaa palvelujen tarjoamisen vapauden rajoittamisen, kuuluvat muun muassa työntekijöiden suojelu (tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), vilpillisen kilpailun estäminen niiden yritysten taholta, jotka maksavat työntekijöilleen vähimmäispalkkaa pienempää palkkaa, siltä osin kuin tähän tavoitteeseen sisältyy työntekijöiden suojeleminen sosiaalista polkumyyntiä torjumalla (ks. vastaavasti tuomio Wolff & Müller, C-60/03, EU:C:2004:610, 35, 36 ja 41 kohta), petosten ja erityisesti sosiaalialan petosten torjunta sekä väärinkäytösten estäminen ja erityisesti pimeän työn torjuminen siltä osin kuin tämä tavoite voi liittyä muun muassa sosiaaliturvajärjestelmien taloudellisen tasapainon suojaamisen tavoitteeseen (ks. vastaavasti tuomio Rüffert, C-346/06, EU:C:2008:189, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Lisäksi unionin tuomioistuin on tunnustanut, että jäsenvaltioilla on oikeus tarkastaa kansallisen ja unionin lainsäädännön noudattaminen palveluja tarjottaessa, ja myöntänyt, että niillä yleistä etua koskevilla pakottavilla syillä, joilla voidaan perustella lainsäädännön aineellisia säännöksiä, voidaan myös perustella näiden säännösten noudattamisen turvaamiseksi tarvittavia valvontatoimenpiteitä (ks. vastaavasti tuomio Arblade ym., EU:C:1999:575, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 48 kohta).

67

Tässä yhteydessä on palautettava mieleen, että ennakkoilmoitusta koskevan velvollisuuden osalta, joka on asetettu ennen kaikkea puitelain 153 §:ssä muuhun jäsenvaltioon kuin Belgian kuningaskuntaan laillisesti sijoittautuneille itsenäisille palveluntarjoajille, jotka haluavat tarjota tilapäisesti palveluja Belgiassa, unionin tuomioistuin on todennut, että Belgian kuningaskunta voi tästä säännöksestä aiheutuvan palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksen perusteeksi vedota petosten ja erityisesti sosiaalialan petosten torjunnan tavoitteeseen, väärinkäytösten estämiseen ja työntekijöiden suojeluun (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Belgia, EU:C:2012:814, 45 kohta).

68

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta käy ilmi, että kyseessä oleva ilmoitusvelvollisuus koskee palveluiden vastaanottajaa ja että se täydentää lähetettyjen työntekijöiden työnantajalle jo asetettua ennakkoilmoitusvelvollisuutta. On lisäksi todettava, että erityisesti työoikeuden alalla työntekijät, jotka heidän muuhun jäsenvaltioon kuin Belgiaan sijoittautunut työnantajansa on lähettänyt Belgiaan, saavat lähtökohtaisesti muun muassa direktiivin 96/71 nojalla tiettyjä sosiaalisia oikeuksia, joiden noudattamisen varmistamiseen kyseessä olevalla kansallisella lainsäädännöllä pyritään.

69

Tästä seuraa, että lähetettyjen työntekijöiden suojelun ja petosten torjumisen tavoitteet, joihin Belgian hallitus käsiteltävässä asiassa vetoaa, voivat oikeuttaa myös kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön ja että siltä osin kuin se on edellä 65 ja 66 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettu näiden yleisen edun mukaisten pakottavien syiden noudattamisen turvaamiseksi tarvittava valvontatoimenpide se on lähtökohtaisesti omiaan takaamaan näiden tavoitteiden saavuttamisen.

70

Näissä olosuhteissa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on arvioitava, onko kyseinen lainsäädäntö oikeassa suhteessa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi, kun otetaan huomioon kaikki asian kannalta merkitykselliset seikat (ks. vastaavasti tuomio Finalarte ym., EU:C:2001:564, 49 kohta ja International Transport Workers’ Federation ja Suomen Merimies-Unioni, C-438/05, EU:C:2007:772, 84 kohta).

71

Tätä arviointia varten on muistettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle työnantajalle asetettu velvollisuus, jonka mukaan sen on ennen työntekijöiden lähettämistä ilmoitettava vastaanottavan valtion viranomaisille, että sen palveluksessa on yksi tai useampia lähetettyjä työntekijöitä, tämän lähettämisen arvioitu kesto ja se palvelu tai ne palvelut, joiden tarjoamiseksi lähettäminen tapahtuu, on tehokas ja oikeasuhteinen ja luonteeltaan sellainen toimenpide, että kyseiset viranomaiset voivat yhtäältä valvoa, että vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalilainsäädäntöä ja palkkausta koskevaa säännöstöä noudatetaan lähettämisen aikana siten, että otetaan huomioon velvoitteet, joita tämän työnantajan on jo noudatettava lähtövaltiossaan sovellettavan sosiaalioikeuden säännösten nojalla, ja toisaalta torjua petoksia (ks. vastaavasti tuomio dos Santos Palhota ym., EU:C:2010:589, 51, 53 ja 54 kohta ja oikeuskäytäntöviittaukset).

72

Kuten Belgian hallitus toteaa, kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä – siltä osin kuin se merkitsee Belgiaan tilapäisesti lähetettyjen työntekijöiden työnantajan ilmoitusvelvollisuuden valvontaa – voidaan pitää tällaisen velvollisuuden välittömänä seurauksena, joka on tarpeen Limosa-järjestelmän tavoitteiden saavuttamiseksi.

73

Voidaan myös palauttaa mieleen, että seuraamusten, myös rikosoikeudellisten, määräämistä voidaan pitää tarpeellisena kansallisen lainsäädännön tehokkaan noudattamisen takaamiseksi kuitenkin sillä ehdolla, että määrätyn seuraamuksen luonne ja määrä ovat kussakin yksittäistapauksessa oikeassa suhteessa sen rikkomuksen vakavuuteen nähden, josta sillä rangaistaan (ks. vastaavasti tuomio Louloudakis C-262/99, EU:C:2001:407, 69 ja 70 kohta ja tuomio komissio v. Kreikka, C-156/04, EU:C:2007:316, 72 kohta).

74

Näiden seikkojen valossa näyttää siltä, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö voi olla oikeassa suhteessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ja Belgian hallituksen mainitsemiin tavoitteisiin nähden, mikä kansallisen tuomioistuimen on kuitenkin vielä tutkittava.

75

Kaiken edellä esitetyn perusteella esitettyyn kysymykseen on vastattava, että SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka nojalla toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palveluntarjoajan lähettämien työntekijöiden suorittamien palvelujen vastaanottajan on ilmoitettava toimivaltaisille viranomaisille ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn alkamista näiden tunnistetiedot silloin, kun nämä eivät voi esittää todistusta ilmoituksesta, joka heidän työnantajansa olisi pitänyt tehdä tämän vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille ennen palvelusuorituksen alkamista, jos tämä lainsäädäntö voidaan perustella työntekijöiden suojelun tai sosiaalialan petosten torjumisen kaltaisella yleistä etua koskevalla pakottavalla syyllä, kunhan on osoitettu, että se on omiaan takaamaan asetetun tavoitteen tai asetettujen tavoitteiden saavuttamisen ja että sillä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen niiden saavuttamiseksi, minkä tutkiminen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä.

76

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka nojalla toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palveluntarjoajan lähettämien työntekijöiden suorittamien palvelujen vastaanottajan on ilmoitettava toimivaltaisille viranomaisille ennen tällaisten henkilöiden työskentelyn alkamista näiden tunnistetiedot silloin, kun nämä eivät voi esittää todistusta ilmoituksesta, joka heidän työnantajansa olisi pitänyt tehdä tämän vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille ennen palvelusuorituksen alkamista, jos tämä lainsäädäntö voidaan perustella työntekijöiden suojelun tai sosiaalialan petosten torjumisen kaltaisella yleistä etua koskevalla pakottavalla syyllä, kunhan on osoitettu, että se on omiaan takaamaan asetetun tavoitteen tai asetettujen tavoitteiden saavuttamisen ja että sillä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen niiden saavuttamiseksi, minkä tutkiminen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä.