Avainsanat

1. Unionin kansalaisuus – Vapaata liikkumista ja oleskelua jäsenvaltioiden alueella koskeva oikeus – Direktiivi 2004/38 – Vastaanottavassa valtiossa pysyvän oleskeluoikeuden saaneen unionin kansalaisen perheenjäsenen, joka on kolmannen maan kansalainen, pysyvä oleskeluoikeus – Kolmannen maan kansalainen saa kyseisen oikeuden oleskeltuaan viiden vuoden pituisen yhtäjaksoisen ajan vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa – Ennen direktiivin voimaansaattamisajankohtaa laillisesti täyttyneet ajanjaksot kuuluvat kyseiseen oleskeluaikaan – Direktiivissä 2004/38 ja oleskelun aikana voimassa olleessa unionin oikeudessa asetettujen edellytysten soveltamisalaan kuuluva oleskelu – Puolisot, jotka ovat päättäneet erota ja jotka ovat asettuneet asumaan toisten kumppaneiden kanssa kyseisen yhtäjaksoisen viiden vuoden pituisen ajanjakson aikana – Vaikutuksettomuus

(Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohta)

2. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Työntekijät – Perheenjäsenten oleskeluoikeus – Perheenjäsen, joka ei ole jonkin jäsenvaltion kansalainen – Edellytys, jonka mukaan käytössä on oltava asunto, jota pidetään normaalina kotimaisten työntekijöiden asumisessa – Ei vaadita, että perheellä olisi yhteinen vakituinen asunto – Vaatimus, joka on edellytyksenä ainoastaan maahantulolle

(Neuvoston asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohta)

3. Ennakkoratkaisukysymykset – Asian saattaminen unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi – Ei ole ratkaiseva tekijä vahingonkorvauskannetta käsiteltäessä sen suhteen, onko jäsenvaltio ilmeisesti rikkonut unionin oikeutta

(SEUT 267 artikla)

Tiivistelmä

1. Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella annetun direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kolmannen maan kansalaisen, joka kyseisen direktiivin täytäntöönpanoa edeltäneen viiden vuoden pituisen yhtäjaksoisen ajan oleskeli jäsenvaltiossa siellä työskennelleen unionin kansalaisen aviopuolisona, on katsottava saaneen kyseisessä säännöksessä mainitun pysyvän oleskeluoikeuden, vaikka puolisot kyseisen ajanjakson aikana päättivät erota ja asettuivat asumaan toisten kumppanien kanssa eikä kyseisen kolmannen maan kansalaisen aviopuoliso, joka oli unionin kansalainen, sittemmin enää tarjonnut kolmannen maan kansalaiselle tai antanut tämän käyttöön asuntoa, jossa tämä asui.

Kun viiden vuoden yhtäjaksoinen oleskelujakso on kokonaan tai osittain täyttynyt ennen direktiivin 2004/38 täytäntöönpanolle asetetun määräajan päättymistä, kyseisen jakson on nimittäin täytettävä sekä kyseisessä direktiivissä että sen aikana voimassa olleessa unionin oikeudessa asetetut edellytykset, jotta kyseisen direktiivin 16 artiklan 2 kohtaan perustuvaan pysyvään oleskeluoikeuteen voitaisiin vedota. Tästä on todettava, että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa tutkittaessa on katsottu, että pysyvän oleskeluoikeuden myöntäminen unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, riippuu joka tapauksessa siitä, että yhtäältä kyseinen kansalainen itse täyttää kyseisen direktiivin 16 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset ja että toisaalta kyseiset perheenjäsenet ovat oleskelleet hänen kanssaan asianomaisen ajanjakson. Koska direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa unionin kansalaisen perheenjäsenten pysyvän oleskeluoikeuden myöntämisedellytykseksi asetetaan se, että he ovat oleskelleet viimeksi mainitun ”kanssa” laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta, herää kysymys, estääkö aviopuolisoiden asianomaisen ajanjakson aikana tapahtunut ero katsomasta, että kyseinen edellytys on täyttynyt sen vuoksi, etteivät he enää asu yhdessä ja etenkin siksi, ettei todellista aviollista yhteiselämää ollut. Tässä suhteessa on todettava, että kuten tuomiosta Diatta (267/83) ja tuomiosta Iida (C-40/11) ilmenee, avioliiton ei voida katsoa päättyneen ennen kuin siitä on toimivaltaisen viranomaisen päätös ja ettei näin ole silloin, kun aviopuolisot ainoastaan asuvat erillään, vaikka heillä olisikin aikomus ottaa myöhemmin avioero, joten aviopuolison ei ole välttämättä asuttava vakituisesti unionin kansalaisen kanssa saadakseen johdetun oleskeluoikeuden. Näin ollen sillä seikalla, että aviopuolisot yhteiselämän lopettamisen lisäksi myös asuivat toisten kumppaneiden kanssa, ei ole merkitystä direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan nojalla myönnettävän pysyvän oleskeluoikeuden kannalta katsoen.

(ks. 32, 34, 36–38 ja 47 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)

2. Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella annetun asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohdassa työntekijälle, joka on jäsenvaltion kansalainen, asetettu edellytys, jonka mukaan hänellä on voitava olla perheensä käyttöön asunto, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina sen alueen kotimaisten työntekijöiden asumisessa, jossa työntekijä on työssä, on täyttynyt, kun kyseinen työntekijä on jättänyt perheen asunnon ja kun aviopuoliso on siirtynyt asumaan toisen kumppanin kanssa uuteen asuntoon, jota kyseinen työntekijä ei ole tarjonnut mainitulle aviopuolisolle.

Kyseisessä 10 artiklan 3 kohdassa ei nimittäin edellytetä, että kyseinen perheenjäsen asuisi siellä vakituisesti vaan ainoastaan että työntekijällä on voitava olla perheensä käyttöön asunto, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina, joten vaatimusta perheen yhteisestä vakituisesta asunnosta ei näin ollen voida implisiittisesti hyväksyä.

Lisäksi edellytys normaaliksi katsottavasta asunnosta koskee kutakin siirtotyöläisen luo asumaan tulevaa perheenjäsentä ainoastaan saapumisajankohtana, joten sitä, onko mainittua säännöstä noudatettu, voidaan joka tapauksessa arvioida ainoastaan sinä ajankohtana, jona kolmannen maan kansalainen aloittaa yhteiselämän aviopuolisonsa, joka on unionin kansalainen, kanssa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

(ks. 43, 45 ja 46 kohta)

3. Sitä seikkaa, että kansallinen tuomioistuin katsoo unionin oikeuden rikkomiseen perustuvaa vahingonkorvauskannetta käsitellessään tarpeelliseksi esittää pääasiassa kyseessä olevaa unionin oikeutta koskevan ennakkoratkaisukysymyksen, ei ole pidettävä ratkaisevana tekijänä päätettäessä, onko jäsenvaltio ilmeisesti rikkonut kyseistä oikeutta.

Pelkkä kysymyksen esittäminen ei voi rajoittaa pääasiassa toimivaltaisen tuomioistuimen vapautta. Vastaus kysymykseen, onko unionin oikeuden rikkominen riittävän ilmeinen, ei tule juuri siitä, että käytetään SEUT 267 artiklassa määrättyä oikeutta, vaan se saadaan unionin tuomioistuimen esittämästä tulkinnasta. Kansallisille tuomioistuimille annettua oikeutta saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos ne pitävät sitä tarpeellisena, jotta ne saisivat unionin oikeuden säännöstä tai määräystä koskevan tulkinnan, vaikka esitetty kysymys on jo ratkaistu, epäilemättä rajoitettaisiin, jos tällaisen oikeuden käyttämisellä olisi ratkaiseva merkitys päätettäessä, onko unionin oikeuden rikkominen ilmeinen, sen ratkaisemiseksi, onko asianomainen jäsenvaltio mahdollisesti vastuussa unionin oikeuden rikkomisesta. Tällaisella vaikutuksella kyseenalaistettaisiin ennakkoratkaisumenettelyn järjestelmä, tavoite ja sen ominaispiirteet.

(ks. 53–55 kohta ja tuomiolauselman 2 kohta)

”Ennakkoratkaisupyyntö — Direktiivi 2004/38/EY — 16 artiklan 2 kohta — Unionin kansalaisen perheenjäsenen, joka on kolmannen maan kansalainen, pysyvä oleskeluoikeus — Aviopuolisoiden yhteiselämän päättyminen — Yhteiselämän välitön aloittaminen toisten kumppaneiden kanssa viiden vuoden pituisen yhtäjaksoisen oleskelujakson aikana — Asetus (ETY) N:o 1612/68 — 10 artiklan 3 kohta — Edellytykset — Jäsenvaltio rikkoo unionin oikeutta — Kyseisen rikkomisen luonteen tutkiminen — Ennakkoratkaisupyynnön esittämistarve”