1

Euroopan komissio vaatii kanteellaan unionin tuomioistuinta

2

Direktiivin 75/442 4 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jätteet hyödynnetään tai niistä huolehditaan vaarantamatta ihmisten terveyttä ja käyttämättä menettelyjä tai menetelmiä, joista voi aiheutua vahinkoa ympäristölle – –

– –

Jäsenvaltioiden on myös toteutettava tarvittavat toimenpiteet jätteiden hylkäämisen, upottamisen tai valvomattoman huolehtimisen estämiseksi.”

3

Direktiivin 75/442 8 artiklassa jäsenvaltiot velvoitettiin toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen jätteen haltija antaa jätteet yksityisen tai julkisen jätteenkeräilijän tai sellaisen yrityksen käsiteltäväksi, joka suorittaa mainitun direktiivin liitteessä II A tai II B tarkoitettuja toimia, taikka hyödyntää tai käsittelee jätteet itse noudattaen kyseisen direktiivin säännöksiä.

4

Direktiivin 75/442 9 artiklan 1 kohdassa säädettiin, että muun muassa 4 artiklan soveltamiseksi kaikkien laitosten tai yritysten, jotka huolehtivat jätteistä, oli saatava siihen lupa direktiivin säännösten täytäntöönpanoon toimivaltaiselta viranomaiselta. Saman direktiivin 9 artiklan 2 kohdassa täsmennettiin, että mainitut luvat voitiin myöntää määräajaksi, ne voitiin uusia, niihin voitiin liittää ehtoja ja velvoitteita tai luvat voitiin evätä varsinkin, jos aiottu huolehtimismenetelmä ei ollut ympäristönsuojelun kannalta hyväksyttävä.

5

Direktiivi 75/442 on kumottu ja korvattu jätteistä 5.4.2006 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2006/12/EY (EUVL L 114, s. 9), joka on itse kumottu ja korvattu jätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta 19.11.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/98/EY (EUVL L 312, s. 3). Direktiivin 75/442 4, 8 ja 9 artiklan sisältö toistetaan olennaisilta osin direktiivin 2008/98 13, 15 ja 23 artiklassa sekä 36 artiklan 1 kohdassa.

6

Direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vaaralliset jätteet kirjataan ja yksilöidään kussakin paikassa, johon tällaisia jätteitä kaadetaan (tyhjennetään).”

7

Kyseinen direktiivi kumottiin direktiivillä 2008/98. Direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan sisältö toistetaan olennaisilta osin direktiivin 2008/98 35 artiklan 1 ja 2 kohdassa.

8

Direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava toimenpiteet varmistaakseen, että kaatopaikat, joille on myönnetty lupa tai jotka ovat jo käytössä, kun tämä direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, eivät voi jatkaa toimintaansa, ellei jäljempänä esitettyjä toimia saateta loppuun – –

9

Kyseisen direktiivin 18 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava sen noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 16.7.2001 eli kahdessa vuodessa direktiivin voimaantulosta ja ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.

10

Yhteisöjen tuomioistuin hyväksyi 26.4.2007 antamassaan tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) komission EY 226 artiklaan perustuvan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen todettuaan, että Italian tasavalta oli yleisellä ja jatkuvalla tavalla jättänyt noudattamatta direktiivin 75/442 4, 8 ja 9 artiklan, direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan sekä direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdan mukaisia jätehuoltoon liittyviä velvoitteitaan, koska se ei ollut toteuttanut kaikkia tarpeellisia toimenpiteitä kyseisten säännösten täytäntöön panemiseksi.

11

Komissio on asiassa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) annetun tuomion täytäntöönpanon valvonnan yhteydessä 8.5.2007 päivätyllä kirjeellään pyytänyt Italian viranomaisia kuvaamaan, mitä toimenpiteitä ne olivat toteuttaneet mainitun tuomion täytäntöön panemiseksi. Komission yksiköt ja Italian viranomaiset pitivät 11.6.2007 Brysselissä kokouksen, jonka aikana viimeksi mainitut sitoutuivat toimittamaan komissiolle ajanmukaisen luettelon kyseisen tuomion noudattamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä.

12

Italian viranomaiset esittivät 10.7.2007, 26.9.2007, 31.10.2007 ja 26.11.2007 päivätyillä kirjeillään jätehuoltoa koskevan kansallisen lainsäädännön seuraamusjärjestelmän ja tietyt jätehuoltoon liittyvät aloitteet sekä aluekohtaisen yhteenvedon Corpo Forestale dello Staton (kansallinen metsähallinto) vuoden 2002 raportissaan luetteloimien paikkojen tilanteesta.

13

Komissio katsoi, että Italian tasavalta oli antanut tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi toteutetut toimenpiteet sille tiedoksi puutteellisesti, ja osoitti tälle 1.2.2008 päivätyn virallisen huomautuksen, jossa se pyysi tätä esittämään asiaa koskevat huomautuksensa kahden kuukauden määräajassa. Kyseinen jäsenvaltio ilmoitti 10.4.2008–26.5.2008 useasti komissiolle uusia tietoja, jotka liittyivät jokaiseen Italian alueista ja Trenton ja Bolzanon autonomisiin maakuntiin, ja tietoja uudesta kansallisesta aluevalvontajärjestelmästä.

14

Komissio arvosteli Brysselissä 24.9.2008 pidetyssä kokouksessa ja 12.11.2008 päivätyssä kirjeessä Italian tasavallan ilmoittamien tietojen sisältöä. Tarkasteltuaan kyseisen jäsenvaltion sille myöhemmin toimittamia eri asiakirjoja komissio osoitti sille EY 228 artiklan 2 kohdan nojalla 26.6.2009 perustellun lausunnon, jossa se päätteli tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) todetun yleisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen jatkuvan.

15

Komission Italian tasavallalle asettamaa määräaikaa kyseiseen perusteltuun lausuntoon vastaamiseksi pidennettiin tämän pyynnöstä 30.9.2009 asti. Kyseisen jäsenvaltion vastaus saapui komissiolle 1.10.2009. Mainittu jäsenvaltio lähetti komissiolle kyseisen vastauksen jälkeen 13.10.2009–19.2.2013 muita ajanmukaisia asiakirjoja, jotka liittyivät tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöönpanoon.

16

Komissio on ensinnäkin Italian tasavallan toimittamien tietojen perusteella katsonut, että kyseinen jäsenvaltio ei ollut vielä toteuttanut kaikkia tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi tarpeellisia toimenpiteitä, koska 218 paikkaa, jotka sijaitsevat 18:lla Italian 20 alueesta, eivät olleet direktiivin 75/442 4 ja 8 artiklan mukaisia. Toiseksi komissio päätteli kyseisten 218 laittoman paikan olemassaolosta, että oli väistämättä olemassa paikkoja, jotka toimivat ilman lupaa kyseisen direktiivin 9 artiklan vastaisesti. Kolmanneksi komissio katsoi, että 16:lla kyseisistä 218:sta vaatimuksia vastaamattomasta paikasta oli vaarallisia jätteitä ilman, että direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan säännöksiä olisi noudatettu. Lopuksi komissio totesi, ettei Italian tasavalta ollut näyttänyt toteen viiden 16.7.2001 olemassa olleen kaatopaikan osalta, että niistä olisi tehty kunnostussuunnitelma tai toteutettu lopullinen sulkemistoimenpide direktiivin 1999/31 14 artiklan mukaisesti.

17

Komissio katsoi, että Italian tasavalta ei ollut toteuttanut kaikkia tarpeellisia toimenpiteitä tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi perustellussa lausunnossa asetetussa määräajassa, sellaisena kuin se oli komission pidentämänä, ja nosti 16.4.2013 nyt käsiteltävän kanteen.

18

Unionin tuomioistuin pyysi 10.4.2014 päivätyllä kirjeellään Italian tasavaltaa ja komissiota toimittamaan ajankohtaiset tiedot tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) panemisesta täytäntöön viimeistään 16.5.2014. Tarkennusta vaadittiin erityisesti vuoden 2002 jälkeen luetteloiduista kaatopaikoista, jotka asianosaiset olivat maininneet kirjelmissään.

19

Italian tasavalta laati vastauksessaan ajankohtaisen yhteenvedon komission kanteessaan mainitsemilla 218 paikalla toteutetuista toimenpiteistä. Kyseinen jäsenvaltio toimitti lisäksi listan 71 uudesta paikasta, joita komission kanneperusteet sen mukaan koskevat, vaikka niitä ei ole yksilöity kansallisen metsähallinnon vuoden 2002 raportissa.

20

Komissio puolestaan vahvisti aluksi vastauksessaan unionin tuomioistuimen tietopyyntöön ja istunnossa, että sillä olevien uusimpien tietojen mukaan 198 paikkaa ei ole vielä direktiivin 75/442 4 artiklan mukaisia ja että näistä kaksi paikkaa ei myöskään ole kyseisen direktiivin 8 ja 9 artiklan mukaisia ja 14 ei myöskään ole direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan mukaisia. Sitten se totesi, että 23.5.2014 Italian viranomaisten ja komission välillä pidetyssä kokouksessa vaihdetuista tiedoista ilmenee, ettei jäljellä ole kuin kaksi direktiivin 1999/31 14 artiklan vaatimuksia vastaamatonta kaatopaikkaa. Lopuksi se esittää, ettei mikään uusista Italian viranomaisten luetteloimista paikoista ole nyt käsiteltävän kanteen kohteena.

21

Italian tasavalta katsoo, ettei nyt käsiteltävää kannetta voida ottaa tutkittavaksi, ja väittää ensinnäkin, että tietolähteet, joihin komissio tukeutuu kanteensa perustaksi eli erityisesti kansallisen metsähallinnon raportit ja kyseisen jäsenvaltion komission kanssa pidetyissä epävirallisissa tapaamisissa tekemät lausumat, eivät voi olla SEUT 260 artiklan 2 kohdan mukaisen kanteen perusteena siinä osin kuin tällaisessa menettelyssä mahdollisesti määrättävät rahamääräiset seuraamukset liittyvät tiettyihin jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisiin kullakin luvattomalla kaatopaikalla.

22

Kyseinen jäsenvaltio moittii toiseksi komissiota siitä, että tämä on laajentanut nyt käsiteltävän kanteen alaa ottamalla huomioon uusia paikkoja, jotka eivät sisälly kansallisen metsähallinnon raporttiin, arvioidessaan toimenpiteitä, joita Italian viranomaisten pitää toteuttaa SEUT 260 artiklan 2 kohdan nojalla.

23

Kolmanneksi komissio on Italian tasavallan mukaan kyseiselle jäsenvaltiolle 14.6.2011 osoittamassaan huomautuksessa esittänyt oikeusriidan kohteen eri tavalla kuin perustellussa lausunnossa siten, että sen olisi pitänyt antaa uusi perusteltu lausunto.

24

Italian tasavalta väittää neljänneksi, että tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) ei viitata lainkaan Italian lainsäädännössä oleviin puutteisiin ja että komissio ei ole yksilöinyt kyseisen lainsäädännön nimenomaisia säännöksiä, joita se pitää riittämättöminä. Tällaisten tietojen puuttuessa Italian tasavallan ei ole mahdollista puolustautua ja kannetta ei voida tutkia. Kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön soveltaminen on sen mukaan joka tapauksessa vaikeaa selvitettävän tilanteen monimutkaisuuden vuoksi.

25

Italian tasavalta katsoo viidenneksi, että se on aina toiminut mahdollisimman huolellisesti korjatakseen tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) todetun jäsenyysvelvoitteiden rikkomisen. Kyseinen jäsenvaltio vaatii siten nyt käsiteltävän kanteen hylkäämistä.

26

Komissio puolestaan muistuttaa ensiksi, että yhteisöjen tuomioistuin on jo katsonut tuomiossaan komissio v. Italia (EU:C:2007:250), että kansallisen metsähallinnon raporttia voidaan pitää pätevänä tietolähteenä rikkomismenettelyn aloittamisen kannalta, ja että kyseinen asiakirja on ollut pohjana keskustelulle komission ja Italian viranomaisten pitämissä kokouksissa.

27

Komissio väittää toiseksi, että on täysin perusteltua ottaa tuomion täytäntöönpanovaiheessa huomioon muut toimivaltaisten viranomaisten tiedossa olevat paikat, koska kyseiset paikat ovat väistämättä osa yleistä ja jatkuvaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä, joka todettiin tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250).

28

Kolmanneksi 14.6.2011 päivätyssä huomautuksessa esitettiin yksinkertaisesti tilanne sellaisena, miksi se oli kehittynyt perustellun lausunnon lähettämisen jälkeen. Ei siis ollut tarpeellista osoittaa Italian tasavallalle uutta perusteltua lausuntoa.

29

Neljänneksi komission mukaan on oleellista, että Italian tasavallalla on hyvään jätehuoltoon sopiva lainsäädäntökehys. Sen mukaan Italian viranomaiset ovat itse katsoneet, että lainsäädäntömuutoksella voitaisiin panna täytäntöön tuomio komissio v. Italia (EU:C:2007:250).

30

Viidenneksi komissio väittää, että Italian viranomaiset eivät ole aloittaneet johdonmukaisten ja uskottavien tietojen esittämistä sille ennen kuin vasta perustellun lausunnon lähettämisen jälkeen.

31

Koska Italian tasavallan väite, joka liittyy seikkojen, joihin komissio on tukeutunut tämän asian yhteydessä, eli erityisesti kansallisen metsähallinnon raportin ja kyseisen jäsenvaltion lausumien todistusarvoon, ei koske tutkittavaksi ottamista, se on hylättävä.

32

Italian tasavallan esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä, joka koskee uusien vaatimuksia vastaamattomien paikkojen mainitsemista komission kannekirjelmässä, on todettava, että SEUT 260 artiklan 2 kohdassa määrätty menettely on katsottava unionin tuomioistuimen tuomioiden täytäntöönpanoa koskevaksi erityiseksi oikeudenkäyntimenettelyksi, eli toisin sanoen täytäntöönpanokeinoksi. Näin ollen sen yhteydessä voidaan käsitellä vain jäsenvaltion perussopimuksiin perustuvien jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnit, jotka unionin tuomioistuin on SEUT 258 artiklan perusteella todennut (ks. tuomio komissio v. Saksa, C‑95/12, EU:C:2013:676, 23 kohta).

33

Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin muistutettava, että tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) on todettu luonteeltaan yleinen ja jatkuva jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, missä tukeuduttiin paitsi kansallisen metsähallinnon vuoden 2002 raporttiin myös kansallisten, parlamentin asettamien tutkintakomiteoiden laatimiin raportteihin ja erityisesti alueellisilta viranomaisilta saatuihin virallisiin asiakirjoihin. Siltä osin kuin Italian tasavalta tyytyy moittimaan komissiota siitä, että tämä mainitsee nyt käsiteltävässä kanteessa paikkoja, vaikka ne eivät sisälly kansallisen metsähallinnon raporttiin, mainittu väite on siten hylättävä, koska tällaisten paikkojen on väistämättä katsottava kuuluvan yleiseen ja jatkuvaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiseen, joka on todettu ensimmäisen, EY 226 artiklan (josta on tullut SEUT 258 artikla) nojalla nostetun kanteen yhteydessä (ks. analogisesti EY 226 artiklan nojalla nostetusta kanteesta tuomio komissio v. Irlanti, C-494/01, EU:C:2005:250, 37–39 kohta).

34

Italian tasavallan 14.6.2011 päivätystä huomautuksesta tekemästä päätelmästä, jonka mukaan komissio on laajentanut oikeusriidan kohdetta verrattuna perustellun lausunnon kohteeseen, on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että koska komission on EY 228 artiklan 2 kohdan perusteella annetussa perustellussa lausunnossa täsmennettävä ne seikat, joiden osalta kyseinen jäsenvaltio ei ole noudattanut unionin tuomioistuimen tuomiota, jolla jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönti on todettu, oikeusriidan kohdetta ei voida laajentaa velvoitteisiin, joita perusteltu lausunto ei koske, loukkaamatta menettelyn sääntöjenmukaisuuden takaamiseksi annettuja olennaisia menettelymääräyksiä (ks. tuomio komissio v. Portugali, C‑457/07, EU:C:2009:531, 60 kohta).

35

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 35 kohdassa, käsiteltävässä asiassa on todettava, ettei Italian tasavalta ole perustellut sitä, että käsiteltävän asian yhteydessä annetussa perustellussa lausunnossa tarkoitettuja velvoitteita olisi muutettu mainitulla huomautuksella. Kyseiseen huomautukseen liittyvä oikeudenkäyntiväite on siten hylättävä.

36

Väittämällä, että Italian tasavallan on tarpeen muuttaa lainsäädäntöään tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi, komissio ei lisäksi vetoa velvollisuuteen, jonka rikkomista ei ole todettu kyseisessä tuomiossa, vaan rajoittuu mainitsemaan moititun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen osoittamiseksi, minkäluonteisia toimenpiteitä kyseisen jäsenvaltion sen mielestä pitäisi toteuttaa mainitun tuomion noudattamiseksi.

37

Väitteestä, jonka mukaan Italian tasavalta on tehnyt yhteistyötä komission kanssa koko menettelyn ajan, on riittävää todeta, että vaikka tämä seikka – jos se oletetaan näytetyksi toteen – voidaan ottaa huomioon rahamääräisiä seuraamuksia määritettäessä, se ei voi vaikuttaa kanteen tutkittavaksi ottamiseen.

38

Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella kanne on otettava tutkittavaksi.

39

Komissio katsoo niiden tietojen perusteella, jotka Italian viranomaiset ovat toimittaneet 1.10.2009 päivätyssä vastauksessaan, ja 30.10.2009 päivättyyn huomautukseen sisältyvien lisätietojen perusteella, että perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä koko Italian tasavallan alueella, lukuun ottamatta Valle d’Aostan aluetta, oli 368 tai jopa 422 direktiivin 75/442 4, 8 ja 9 artiklan vaatimuksia vastaamatonta paikkaa. Näistä 15 tai jopa 23, joilla on vaarallisia jätteitä, ei myöskään ollut direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan mukaisia. Komissio selittää, että sen tietojen mukaan puhdistus- tai kunnostustyöt olivat joko kesken tai ainoastaan suunnitteilla taikka odottivat suunnitelmaa kunkin paikan mukaan. Jotkin paikat oli takavarikoitu.

40

Komissio väittää, että Italian tasavallan olisi pitänyt toteuttaa yleisluonteisia ja kestäviä rakenteellisia toimenpiteitä korjatakseen tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) todetun yleisen ja jatkuvan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen. Tämänluonteisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteaminen tarkoittaa komission mukaan sitä, että kansallisessa lainsäädännössä säädetty seuraamusjärjestelmä on riittämätön, ja sai Italian viranomaiset suunnittelemaan sen uudistamista kyseisen tuomion täytäntöön panemiseksi.

41

Komissio on täsmentänyt istunnossa, että asianosaisten välinen erimielisyys koskee direktiivin 75/442 4 artiklasta johtuvia velvollisuuksia eikä laittomien paikkojen lukumäärää. Kyseisen 4 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella Italian tasavallalla on velvollisuus paitsi poistaa jätteet ja olla käyttämättä asianomaisia paikkoja kaatopaikkoina vastaisuudessa myös arvioida jokaisen paikan kannalta, ovatko hyödyntämistoimenpiteet tarpeen. Vaikka kyseisen 4 artiklan toisessa kohdassa asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus toteuttaa tarvittavat toimenpiteet jätteiden hylkäämisen, upottamisen tai valvomattoman huolehtimisen estämiseksi, tällaiset toimenpiteet eivät siten ole riittäviä kyseisen artiklan ensimmäisestä kohdasta johtuvien velvoitteiden noudattamiseksi. Istuntopäivänä käytössä olevien tietojen mukaan kyseisten paikkojen, jotka sijaitsevat lähes kaikilla Italian alueilla, puhdistus- ja/tai kunnostustoimet ovat edelleen kesken.

42

Komissio väittää direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdasta, että perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä 16.7.2001 vähintään 93 olemassa ollutta kaatopaikkaa, jotka sijaitsevat yli 10 alueella, eivät vastanneet kyseisen artiklan vaatimuksia. Italian viranomaisten perusteltuun lausuntoon antaman vastauksen mukaan mitään kunnostussuunnitelmaa ei ollut esitetty eikä hyväksytty tiettyjen paikkojen osalta eikä niiden sulkemisesta ollut vielä tehty mitään päätöstä. Joidenkin paikkojen osalta toimitetut tiedot olivat komission mukaan puutteellisia tai epäselviä niin, että esimerkiksi todisteita sulkemisesta ei tiettyjen kaatopaikkojen osalta ollut raportoitu perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymiseen mennessä. Joistakin kaatopaikoista ei ollut toimitettu mitään tietoja.

43

Italian tasavalta taas katsoo, että se on toteuttanut kaikki tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi tarpeelliset toimenpiteet.

44

Italian tasavalta väittää aluksi, että kansalliset viranomaiset ovat muuttaneet kaikki paikat turvallisiksi ja että direktiivin 75/442 4 artiklassa ei aseteta paikkojen kunnostus- tai puhdistusvelvollisuutta. Se väittää sitten, ettei yhtään direktiivin 75/442 8 ja 9 artiklan rikkomista ole osoitettu, koska mikään niistä yhteensä 218 paikasta, jotka määritettiin kannekirjelmässä vaatimuksia vastaamattomiksi päivänä, jolloin asian saatettiin unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, ei ollut toiminnassa perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymisajankohtana. Lisäksi suurin osa kyseisistä paikoista on sen mukaan puhdistettu tai niitä muutetaan parhaillaan perinteiseen maankäyttöön sopiviksi. Lopuksi se esittää, että koska komission direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdan vaatimuksia vastaamattomiksi yksilöimät kaatopaikat on suljettu, kyseistä säännöstä ei enää ole sovellettava tapaukseen.

45

Aluksi on muistutettava, että koska EUT-sopimuksella on poistettu perustellun lausunnon antamista koskeva vaihe SEUT 260 artiklan 2 kohtaan perustuvassa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä, SEUT 260 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen kannalta ratkaisevana ajankohtana on pidettävä kyseisen määräyksen nojalla annetussa virallisessa huomautuksessa asetetun määräajan päättymishetkeä (ks. tuomio komissio v. Espanja, C-184/11, EU:C:2014:316, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Jos jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva menettely on kuitenkin aloitettu EY 228 artiklan 2 kohdan nojalla ja perusteltu lausunto on annettu ennen Lissabonin sopimuksen voimaantulopäivää eli ennen 1.12.2009, jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen kannalta ratkaisevana ajankohtana on pidettävä kyseisessä perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymishetkeä (ks. tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2014:316, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Koska komissio on käsiteltävässä asiassa antanut perustellun lausunnon 26.6.2009 EY 228 artiklan 2 kohdan nojalla, jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen kannalta ratkaisevana ajankohtana on pidettävä kyseisessä perustellussa lausunnossa asetetun määräajan, sellaisena kuin se oli komission pidennettyä sitä, päättymishetkeä eli 30.9.2009.

48

Lisäksi oikeuskäytännön mukaan on niin, että komission asiana on tällaisessa asiassa esittää unionin tuomioistuimelle ne seikat, jotka ovat tarpeen ratkaistaessa, missä vaiheessa jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavan tuomion täytäntöönpano on jäsenvaltiossa. Silloin, kun komissio on esittänyt riittävästi näyttöä, joka osoittaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen jatkumisen, asianomaisen jäsenvaltion tehtävänä on kiistää esitetyt tiedot ja niiden seuraukset perustellusti ja yksityiskohtaisesti (ks. tuomio komissio v. Italia, C‑119/04, EU:C:2006:489, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Direktiivin 75/442 säännösten noudattamatta jättämistä koskevien komission väitteiden osalta on ensiksi tarkasteltava peräkkäin väitteitä, jotka liittyvät kyseisen direktiivin 4, 8 ja 9 artiklaan.

50

Komissio väittää ensinnäkin direktiivin 75/442 4 artiklan rikkomiseen liittyvän kanneperusteen osalta, että kyseisen artiklan noudattamiseksi on tarpeen paitsi, että paikat on suljettava tai muutettava turvallisiksi, myös, että vanhat laittomat paikat on puhdistettava.

51

Tältä osin tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) 37 kohdassa on muistutettu, että vaikka direktiivin 75/442 4 artiklassa ei täsmennetä niiden toimenpiteiden konkreettista sisältöä, jotka on toteutettava sen varmistamiseksi, että jätteet hyödynnetään tai niistä huolehditaan vaarantamatta ihmisten terveyttä ja käyttämättä menettelyjä tai menetelmiä, joista voi aiheutua vahinkoa ympäristölle, kyseinen säännös kuitenkin sitoo jäsenvaltioita saavutettavan tavoitteen osalta, jolloin siinä jätetään näille harkintavaltaa arvioida kyseisten toimenpiteiden tarpeellisuutta (ks. vastaavasti myös tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 168 kohta; tuomio komissio v. Portugali, C-37/09, EU:C:2010:331, 35 kohta ja tuomio komissio v. Kreikka, C-600/12, EU:C:2014:2086, 51 kohta). Ei siten ole lähtökohtaisesti mahdollista päätellä automaattisesti, että aina silloin, kun tosiasiallinen tilanne ei ole yhdenmukainen tämän direktiivin 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa vahvistettujen tavoitteiden kanssa, jäsenvaltio on välttämättä jättänyt noudattamatta kyseisen säännöksen mukaiset velvollisuutensa. Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että ympäristön tilan heikkeneminen huomattavasti pitkällä aikavälillä toimivaltaisten viranomaisten puuttumatta asiaan osoittaa lähtökohtaisesti, että asianomainen jäsenvaltio on ylittänyt säännöksessä sille annetun harkintavallan (ks. vastaavasti myös mm. tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 169 kohta; tuomio komissio v. Portugali, EU:C:2010:331, 36 kohta ja tuomio komissio v. Kreikka, EU:C:2014:2086, 52 kohta).

52

Unionin tuomioistuimella on ollut tilaisuus katsoa tästä yhtäältä, että ympäristön tila heikkenee väistämättä, kun kaatopaikalla on jätteitä, eikä kyseessä olevien jätteiden laadulla ole merkitystä, ja toisaalta, että pelkkä kaatopaikan sulkeminen tai jätteiden peittäminen maa-aineksella ja kivimurskalla ei riitä täyttämään erityisesti direktiivin 75/442 4 artiklasta johtuvia vaatimuksia (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Portugali, EU:C:2010:331, 37 kohta).

53

Tässä tilanteessa on hylättävä Italian tasavallan väite, jonka mukaan komission tämän kanteen yhteydessä tarkoittamien paikkojen sulkemista ja turvalliseksi muuttamista koskevat toimenpiteet, jos oletetaan niihin ryhdytyn, riittävät direktiivin 75/442 4 artiklassa määriteltyjen vaatimusten noudattamiseksi. Kuten komissio väittää perustellusti ja kuten julkisasiamies esittää ratkaisuehdotuksensa 65 ja 66 kohdassa, jäsenvaltiolla on kyseisen 4 artiklan nojalla myös velvollisuus tarkistaa, onko vanhojen laittomien paikkojen puhdistaminen tarpeen, ja tarvittaessa puhdistaa ne.

54

On lisättävä, että Italian viranomaisten laittomilla kaatopaikoilla toteuttamat vierailut ja tarkastuskäynnit sekä yhteenvedot, jotka niiden perusteella on tehty, viittaavat Italian tasavallan olevan täysin tietoinen kyseisten kaatopaikkojen vaarallisuudesta ihmisten terveydelle ja ympäristölle. Kuten julkisasiamies on tähdentänyt ratkaisuehdotuksensa 67 kohdassa, Italian tasavalta antoi tämän asian käsittelyn aikana tietoja kaatopaikkojen puhdistuksesta. Kyseinen jäsenvaltio ei siis voi väittää, että sen tiedossa ei olisi ollut, että tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) kattava täytäntöönpano edellytti myös kaatopaikkojen puhdistamiseen liittyvien toimenpiteiden toteuttamista.

55

Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että puhdistustyöt olivat edelleen kesken tai ne eivät olleet alkaneet tietyillä paikoilla perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä. Italian tasavalta ei ole toimittanut joistain paikoista lainkaan tietoja, joiden perusteella voitaisiin määrittää ajankohta, jolloin puhdistustyöt pantaisiin täytäntöön tarvittaessa. Näissä olosuhteissa on todettava, että vaadittuja puhdistustöitä komission tarkoittamilla paikoilla ei ollut saatettu päätökseen perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä.

56

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 75/442 4 artiklan jatkuvaa rikkomista koskeva komission kanneperuste on perusteltu.

57

Direktiivin 75/442 8 artiklan rikkomista koskevan kanneperusteen osalta on toiseksi muistutettava, että kyseisessä artiklassa, jolla varmistetaan muun muassa ennalta ehkäisemisen periaatteen täytäntöönpano, säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että jätteiden haltija antaa jätteet yksityisen tai julkisen jätteenkeräilijän tai sellaisen yrityksen käsiteltäväksi, joka suorittaa jätteiden huolehtimis- tai hyödyntämistoimia, taikka hyödyntää tai käsittelee jätteet itse noudattaen kyseisen direktiivin säännöksiä (ks. tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 179 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Unionin tuomioistuin on lisäksi katsonut, että tällaista velvoitetta ei ole täytetty, kun jäsenvaltio tyytyy takavarikoimaan lainvastaisen kaatopaikan ja aloittamaan rikosoikeudenkäynnin sen pitäjää vastaan (ks. mm. tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 182 kohta ja komissio v. Portugali, EU:C:2010:331, 55 kohta).

59

Italian tasavalta ei käsiteltävässä asiassa lainkaan väitä, että koska kyseessä olevien jätteiden haltija ei ole hyödyntänyt niitä tai huolehtinut niistä, kyseiset jätteet olisi annettu yksityisen tai julkisen jätteenkeräilijän tai kyseisiä toimia suorittavan yrityksen käsiteltäväksi. Kyseinen jäsenvaltio väittää ainoastaan, että kyseessä olevat paikat oli suljettu perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä ja että Italian oikeudessa säädetyt tähän asiaan liittyvät rikosoikeudelliset seuraamukset ovat riittäviä.

60

Tästä seuraa, että kyseisen pidennyksen päättyessä Italian tasavalta ei edelleenkään täyttänyt nimenomaista velvollisuutta, joka sille asetettiin direktiivin 75/442 8 artiklassa, ja että kyseisen artiklan rikkomiseen liittyvä komission kanneperuste on hyväksyttävä.

61

Kolmanneksi direktiivin 75/442 9 artiklan rikkomista koskevan kanneperusteen osalta on aluksi muistutettava, että kyseisessä artiklassa asetetaan jäsenvaltioille lopputulosta koskevia velvoitteita, jotka on muotoiltu selkeästi ja yksiselitteisesti ja joiden mukaan jätteiden huolehtimistoimia jäsenvaltioiden alueilla suorittavilla yrityksillä tai laitoksilla on oltava lupa. Jäsenvaltioiden on siis varmistauduttava siitä, että käyttöön otettua lupajärjestelmää todella sovelletaan ja että sitä noudatetaan, muun muassa suorittamalla tätä koskevia asianmukaisia tarkastuksia ja varmistamalla, että ilman lupaa toteutetut toimet päätetään ja että niistä määrätään seuraamus (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 116 ja 117 kohta).

62

On myös todettava, että – kuten direktiivin 9 artiklan sanamuodosta ilmenee – siinä tarkoitetulla lupajärjestelmällä pyritään siihen, että direktiivin 4 artiklaa voidaan soveltaa asianmukaisesti, muun muassa varmistamalla, että huolehtimistoimet, joita tällaiset luvat koskevat, vastaavat jälkimmäisenä mainitussa artiklassa esitettyihin erilaisiin vaatimuksiin (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Irlanti, EU:C:2005:250, 118 ja 131 kohta).

63

Tästä seuraa se, että pelkkä kaatopaikan sulkeminen ei riitä direktiivin 75/442 9 artiklasta johtuvan velvoitteen noudattamiseen yhtään paremmin kuin direktiivin 4 ja 8 artiklasta johtuvien velvoitteiden noudattamiseen.

64

Italian tasavalta tyytyy käsiteltävässä asiassa väittämään samaten direktiivin 75/442 9 artiklan rikkomisesta, josta sitä moititaan, että kaikki komission tarkoittamat paikat oli suljettu asetetun määräajan päättyessä. Kyseinen jäsenvaltio myöntää lisäksi kirjelmissään, että tietyillä tiettyjen paikkojen pitäjillä ei ole koskaan ollut kyseisessä artiklassa tarkoitettua lupaa. Tästä seuraa, että ajankohtana, jolloin perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennys päättyi, Italian tasavalta ei edelleenkään noudattanut mainitusta artiklasta johtuvaa velvoitettaan, joten samaan artiklaan liittyvä komission kanneperuste on hyväksyttävä.

65

Toiseksi direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan rikkomista koskevasta kanneperusteesta on todettava, että jäsenvaltioiden on kyseisen säännöksen mukaan toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vaaralliset jätteet kirjataan ja yksilöidään kussakin paikassa, johon tällaisia jätteitä kaadetaan.

66

Kyseisen säännöksen sanamuodosta itsestään ilmenee, että jäsenvaltioilla on velvollisuus kirjata ja yksilöidä järjestelmällisesti kaikki vaaralliset jätteet, joita niiden alueella kaadetaan, jotta ne varmistavat siten mainitun direktiivin johdanto-osan kuudennen perustelukappaleen mukaisesti, että vaarallisista jätteistä huolehtimista ja hyödyntämistä valvotaan mahdollisimman täydellisesti (tuomio komissio v. Kreikka, C-163/03, EU:C:2005:226, 63 kohta).

67

Käsiteltävässä tapauksessa on riittävää todeta, ettei Italian tasavalta ole väittänyt eikä ainakaan osoittanut, että se olisi perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättyessä aloittanut kaikkien komission tarkoittamien kaatopaikoille kaadettujen jätteiden kattavan kirjaamisen ja yksilöimisen direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Italian tasavalta ei siten kyseisenä ajankohtana ole edelleenkään varmistanut kyseisestä säännöksestä johtuvan velvollisuuden noudattamista.

68

Kolmanneksi direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdan rikkomista koskevan kanneperusteen osalta on muistutettava, että sallimalla kaatopaikan pitämisen ilman, että olisi ensin esitetty toimivaltaisille viranomaisille kunnostamissuunnitelma ja että se olisi hyväksytty, jäsenvaltio jättää noudattamatta sillä kyseisen säännöksen nojalla olevia velvollisuuksia (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Slovakia, C‑331/11, EU:C:2013:271, 34–39 kohta).

69

On todettava, ettei Italian tasavalta käsiteltävässä asiassa lainkaan väitä, että direktiivin 1999/31 14 artiklassa tarkoitetut kyseessä olevia paikkoja koskevat kunnostussuunnitelmat olisi esitetty toimivaltaisille viranomaisille. Kyseinen jäsenvaltio tyytyy käsiteltävässä asiassa väittämään, että kaikki kaatopaikat, joita kyseisen artiklan rikkominen koskee, oli suljettu perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä. Kuten mainitun jäsenvaltion kirjelmistä ilmenee, tietyt mainituista kaatopaikoista on avattu ilman lupaa eikä mitään virallista sulkemistoimenpidettä ole toteutettu näillä paikoilla. Tässä tilanteessa on todettava, että Italian tasavalta jätti kyseisenä ajankohtana edelleen noudattamatta direktiivin 14 artiklan a–c alakohdasta johtuvia velvoitteitaan.

70

Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, ettei Italian tasavalta ole noudattanut SEUT 260 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole toteuttanut kaikkia tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöönpanon edellyttämiä toimenpiteitä perustellussa lausunnossa asetetun, komission pidentämän määräajan päättymisajankohtana.

71

Komissio vaatii, että Italian tasavalta velvoitetaan maksamaan sekä uhkasakko että kiinteämääräinen hyvitys, koska vain uhkasakon määrääminen SEUT 260 artiklan nojalla ei riitä kannustamaan jäsenvaltioita täyttämään velvollisuutensa viipymättä sen seurauksena, että jäsenyysvelvollisuuksien noudattamatta jättäminen on todettu SEUT 258 artiklan nojalla.

72

Komissio käyttää mainittujen uhkasakon ja kiinteämääräisen hyvityksen määrien perustana 13.12.2005 päivättyä tiedonantoaan, jonka otsikko on ”[SEUT 260] artiklan soveltaminen”(SEC(2005) 1658), sellaisena kuin se on saatettuna ajan tasalle 31.8.2012 päivätyllä komission tiedonannolla nimeltä ”Kiinteämääräisten hyvitysten ja uhkasakkojen, joita komissio ehdottaa unionin tuomioistuimelle rikkomismenettelyjen yhteydessä, laskennassa käytettävien tietojen ajantasaistaminen” (C(2012) 6106 final).

73

Komissio katsoo, että käsiteltävässä asiassa 256819,20 euron suuruinen päiväkohtainen uhkasakko on asianmukainen olosuhteiden kannalta. Kyseinen määrä saadaan komission mukaan kertomalla uhkasakon kiinteä perusmäärä eli 640 euroa päivältä rikkomisen vakavuuteen perustuvalla kertoimella 8 asteikolla yhdestä 20:een, kestoon perustuvalla kertoimella 3 asteikolla yhdestä kolmeen ja kiinteällä kertoimella, jota nimitetään kertoimeksi n ja joka ilmentää samalla Italian tasavallan maksukykyä ja sen äänimäärää Euroopan unionin neuvostossa eli 16,72.

74

Komissio muistuttaa rikkomisen vakavuuden osalta ensinnäkin kyseessä olevien säännösten, jotka ovat perustavanlaatuinen väline ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemiseksi, tärkeydestä. Kun otetaan huomioon direktiivin 75/442 4 artiklan erityinen tärkeys (komissio v. Kreikka, C-387/97, EU:C:2000:356), se, että tietyt paikat ovat nykyisin kyseisen direktiivin 8 ja 9 artiklan mukaisia, voi komission mukaan vaikuttaa vain vähän seuraamukseen, joka unionin tuomioistuimen pitää määrätä. On muistutettava myös siitä, että tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) on todettu, että Italian tasavalta oli jättänyt noudattamatta velvoitteitaan ”yleisellä ja jatkuvalla tavalla”.

75

Toiseksi komissio korostaa rikkomisen vaikutuksia julkisiin ja yksityisiin intresseihin ja erityisesti jätteiden kaatamisesta seuraavia kuvottavia hajuja ja melua, lähiympäristön pilaantumista, kyseisen pilaantumisen ihmisten terveydelle aiheuttamien kerrannaisvaikutusten riskiä ja luonnonmaisemien huonontumista.

76

Komissio väittää kolmanneksi, että jätteistä huolehtimisesta on olemassa vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja että rikotuilla säännöksillä on siten selvä ja yksiselitteinen ulottuvuus.

77

Vaikka tilanne on parantunut huomattavasti menettelyn alkamisen, jolloin kirjattiin 5301 laitonta paikkaa, jälkeen, neljänneksi on komission mukaan otettava huomioon se, että Italian tasavalta on ollut vastaajana muissa rikkomismenettelyissä, jotka liittyivät sekä jätehuoltoon että muihin aloihin ja joista jotkin ovat johtaneet sellaisten tuomioiden antamiseen, joissa on todettu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen.

78

Komissio muistuttaa rikkomisen kestosta, että tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) antamisajankohdan 26.4.2007 ja kanteen nostamista unionin tuomioistuimessa koskevan komission päätöksen ajankohdan 24.10.2012 välillä on kulunut 65 kuukautta.

79

Komissio ehdottaa, että uhkasakkoa alennetaan sen perusteella, miten Italian tasavalta on edistynyt tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöönpanossa. Kyseisen uhkasakon laskemistapa olisi laskea olemassa olevien laittomien paikkojen lukumäärä niin, että paikat, joilla on vaarallisia jätteitä, lasketaan kahteen kertaan ja uhkasakon määrä jaetaan näin saadulla luvulla. Uhkasakon määrä laskisi siten jokaisen vaatimusten mukaiseksi muutetun paikan myötä. Komissio ehdottaa, että uhkasakko lasketaan puolivuosittain Italiassa sijaitsevien laittomien paikkojen jatkuvan kehityksen huomioon ottamiseksi.

80

Vastauksena unionin tuomioistuimen istunnossa esittämään kysymykseen, joka koski alenevan uhkasakon tehokkuutta asiayhteydessä, jossa asianosaisten kannat eroavat toisistaan huomattavasti, komissio väitti lisäksi, että sen ja Italian tasavallan välinen erimielisyys koskee sitä, mitä toimenpiteitä kyseisellä jäsenvaltiolla on velvollisuus toteuttaa direktiivin 75/442 4 artiklan noudattamiseksi. Komissio on tässä tilanteessa vakuuttunut siitä, että jos unionin tuomioistuin vahvistaa tällä tuomiolla kyseisen komission esittämän 4 artiklaan liittyvän tulkinnan, Italian tasavalta noudattaa kyseistä tuomiota ja toimittaa sille edelleen tietoja kullakin paikalla toteutetuista toimenpiteistä.

81

Komissio ehdottaa kiinteämääräisen hyvityksen määrästä, että se määritetään soveltamalla laskutapaa, jossa perusmäärä, joksi on vahvistettu 210 euroa päivältä, kerrotaan ensin rikkomisen vakavuuteen perustuvalla kertoimella ja kertoimella n, joiden arvot 8 ja 16,72 ovat täysin samat kuin uhkasakon laskemiseksi ehdotetut, ja sitten niiden päivien lukumäärällä, jonka jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on jatkunut. Kiinteämääräisen hyvityksen määrän on sen mukaan siten oltava tulos, joka saadaan kertomalla 28089,60 euroa tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) antamisen ja tämän tuomion antamisen välillä kuluneiden päivien määrällä.

82

Italian tasavalta toteaa puolestaan, että rahamääräisten seuraamusten määrääminen vähentäisi alueiden ja paikallisyhteisöjen ympäristöhallintoonsa varaamia resursseja.

83

Italian tasavalta väittää rikkomisen vakavuudesta, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, josta sitä moititaan, merkitys on vähäinen verrattuna siihen, joka johti tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) antamiseen. Lisäksi kansalliset viranomaiset eivät sen mukaan pystyneet vaikuttamaan moitittuun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiseen, joka johtui aiemmista käytännöistä aiheutuneesta tosiasiallisesta tilanteesta, mikä pidentää määräaikoja, jotka tarvitaan asianomaisten paikkojen muuttamiseksi vaatimuksia vastaaviksi.

84

Italian tasavalta toteaa rikkomisen kestosta, että mikään niistä paikoista, joiden osalta sitä moititaan siitä, että niitä on käytetty luvattomasti, ei ole pitkään aikaan ollut toiminnassa.

85

Italian tasavalta selitti istunnossa, ettei se halua esittää huomautuksia komission ehdotuksesta määrätä aleneva uhkasakko, koska se kiistää itse moititun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen olemassaolon.

86

On muistutettava, että unionin tuomioistuimen on päätettävä kussakin asiassa sen käsiteltäväksi saatettuun tapaukseen liittyvien olosuhteiden perusteella ja sen mukaisesti, minkä verran sen mielestä tarvitaan taivuttelua ja ennaltaehkäisevyyttä, niistä rahamääräisistä seuraamuksista, jotka ovat asianmukaisia muun muassa vastaavien unionin oikeuden rikkomisten toistumisen ehkäisemiseksi (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2014:316, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

87

Todettuaan, että Italian tasavalta ei ole noudattanut tuomiota komissio v. Italia (EU:C:2007:250) asetetussa määräajassa, unionin tuomioistuin voi velvoittaa kyseisen jäsenvaltion maksamaan uhkasakkoa, jos jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen jatkuu siihen saakka, kun unionin tuomioistuin tutkii tosiseikat (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Espanja, C-610/10, EU:C:2012:781, 96 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

88

Sen määrittelemiseksi, onko jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, josta Italian tasavaltaa moititaan, jatkunut kyseiseen tutkimiseen asti, on arvioitava toimenpiteitä, joita kyseisen jäsenvaltion mukaan on toteutettu perustellussa lausunnossa asetetun määräajan pidennyksen päättymisen jälkeen.

89

Komissio selitti istunnossa, että 200 paikkaa, jotka sijaitsevat 18:lla Italian 20 alueesta, ei edelleenkään ole merkityksellisten säännösten mukaisia. Kyseisen toimielimen mukaan erityisesti 198 paikkaa ei ole vielä direktiivin 75/442 4 artiklan mukaisia ja että näistä kaksi paikkaa ei myöskään ole kyseisen direktiivin 8 ja 9 artiklan mukaisia ja 14 paikkaa, joilla on vaarallisia jätteitä, ei myöskään ole direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdan mukaisia. Lisäksi jäljellä on vain kaksi paikkaa, joista ei ole tehty kunnostussuunnitelmaa tai joiden osalta ei ole toteutettu lopullisia sulkemistoimenpiteitä direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdan vastaisesti. Italian tasavalta kiisti puolestaan edelleen kaikki kyseisten säännösten rikkomiset ja lähinnä toisti väitteensä, jotka sisältyivät sen vastineeseen ja vastauskirjelmään, ja erityisesti ne, joiden mukaan direktiivin 75/442 4 artiklassa ei aseteta mitään velvollisuutta puhdistaa laittomat paikat ja mikään komission tarkoittamista paikoista ei ole pitkään aikaan ollut toiminnassa. Kyseinen jäsenvaltio väitti myös, ettei se ollut onnistunut löytämään toista niistä kahdesta paikasta, joihin on viitattu direktiivin 75/442 8 ja 9 artiklan perusteella, eli Altamura‑Sgarronen paikkaa, joka sijaitsee paikkakunnalla nimeltään Matera (Basilicata), koska kansallinen metsähallinto oli yksilöinyt kyseisen paikan huonosti.

90

Tässä yhteydessä on aluksi muistutettava, kuten tämän tuomion 50–63 kohdassa on esitetty ja toisin kuin Italian tasavalta väittää, ettei direktiivin 75/442 4, 8 ja 9 artiklasta johtuvien velvoitteiden täyttämiseksi ole riittävää sulkea kaikki asianomaiset paikat. Erityisesti Altamura‑Sgarronen paikasta on todettava, että Italian tasavalta on toimittanut vastineensa liitteinä olleissa asiakirjoissa tietoja puhdistustoimenpiteistä, joita on suunniteltu tälle paikalle. Kyseinen jäsenvaltio viittasi vasta vastauskirjelmävaiheessa sekaannukseen mainitun paikan ja toisen paikan välillä ja lisäsi myös, että Altamuran kunta ei ole Basilicatan vaan Puglian alueella. Vaikka näiden Italian tasavallan ilmoitusten oletettaisiin pitävän paikkansa, niillä ei voida kyseenalaistaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen jatkumista, koska kyseinen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen ei koostu tietyn, puhdistamattomien paikkojen lukumäärän olemassaolosta vaan edellä mainituista säännöksistä johtuvien velvoitteiden noudattamatta jättämisestä yleisellä ja jatkuvalla tavalla. Tätä pelkästään tosiseikkoihin liittyvää kysymystä koskevien, asianosaisten unionin tuomioistuimessa käymien keskustelujen perusteella ei voida osoittaa, että moitittu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on lopetettu.

91

Komissio on sitten väittänyt niin kirjallisessa vastauksessaan unionin tuomioistuimen kysymyksiin kuin istunnossa, että Italian tasavalta ei edelleenkään ole kirjannut ja yksilöinyt vaarallisia jätteitä, joita on 14 paikalla. Koska asiakirja-aineistoon ei sisälly mitään seikkaa, jonka perusteella voitaisiin perustella tällaisen kirjaamisen olemassaolo, on todettava, että mainittu jäsenvaltio on edelleen kyseisten paikkojen osalta jättänyt noudattamatta direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdasta johtuvaa velvoitetta.

92

Lopuksi on riittävää todeta niistä kahdesta kaatopaikasta, joiden on mainittu olevan edelleen direktiivin 1999/31 14 artiklan a–c alakohdan vaatimuksia vastaamattomia, että Italian tasavalta ei ole niiden osalta vedonnut kunnostussuunnitelmien esittämiseen tai hyväksymiseen taikka lopullisiin sulkemispäätöksiin.

93

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että useita lähes kaikilla Italian alueilla sijaitsevia paikkoja ei ole vielä muutettu kyseessä olevien säännösten vaatimuksia vastaaviksi ja että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, josta Italian tasavaltaa moititaan, on jatkunut siihen saakka, kun unionin tuomioistuin on tutkinut tosiseikat.

94

Tässä tilanteessa unionin tuomioistuin katsoo, että Italian tasavallan velvoittaminen maksamaan uhkasakko on asianmukainen taloudellinen keino kannustaa sitä toteuttamaan toimet, jotka ovat tarpeen todetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen lopettamiseksi ja tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) kattavan täytäntöönpanon varmistamiseksi.

95

Kyseisen uhkasakon määrän ja muodon osalta on niin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimen tehtävänä on harkintavaltaansa käyttäessään vahvistaa uhkasakko siten, että se on yhtäältä asianmukainen olosuhteiden kannalta ja toisaalta oikeassa suhteessa sekä todettuun rikkomiseen että asianomaisen jäsenvaltion maksukykyyn (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Luxemburg, C-576/11, EU:C:2013:773, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Komission uhkasakkoa koskevat esitykset eivät voi sitoa unionin tuomioistuinta, ja niitä on pidettävä vain hyödyllisenä viitelähtökohtana. Vastaavasti komission tiedonantoihin sisältyvien kaltaiset suuntaviivat eivät sido unionin tuomioistuinta vaan palvelevat avoimuuden, ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden toteutumista itse komission toiminnassa, kun kyseinen toimielin tekee esityksiä unionin tuomioistuimelle (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2012:781, 116 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). SEUT 260 artiklan 2 kohtaan perustuvassa menettelyssä, joka koskee jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä, joka jatkuu jäsenvaltiossa huolimatta siitä, että sama jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on jo todettu EY 226 artiklan tai SEUT 258 artiklan nojalla annetun ensimmäisen tuomion yhteydessä, unionin tuomioistuimen on nimittäin säilytettävä vapautensa vahvistaa määrätty uhkasakko suuruudeltaan ja muodoltaan tarkoituksenmukaiseksi kyseisen jäsenvaltion kannustamiseksi lopettamaan kyseisen ensimmäisen unionin tuomioistuimen tuomion mukaisten velvoitteiden täytäntöönpanon laiminlyönti.

96

Unionin tuomioistuin on jo katsonut uhkasakon määräämisestä, että kyseinen seuraamus on tuomittava sen mukaisesti, minkä verran tarvitaan pakkoa, jotta jäsenyysvelvoitteita noudattamatta jättänyt jäsenvaltio taivutellaan panemaan täytäntöön jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva tuomio ja muuttamaan toimintaansa todetun rikkomisen lopettamiseksi (tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2012:781, 117 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

97

Kun unionin tuomioistuin siis haluaa arvioinnissaan unionin oikeuden yhdenmukaisen ja tosiasiallisen soveltamisen taatakseen varmistaa uhkasakon pakottavan luonteen, perusteina on otettava huomioon lähtökohtaisesti rikkomisen kesto, sen vakavuusaste ja kyseisen jäsenvaltion maksukyky. Näitä perusteita sovellettaessa unionin tuomioistuimen on otettava erityisesti huomioon seuraukset, joita täytäntöönpanon laiminlyönnistä aiheutuu julkisille ja yksityisille intresseille, ja se, kuinka kiireellisesti kyseistä jäsenvaltiota on kannustettava noudattamaan velvoitteitaan (tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2012:781, 119 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

98

Rikkomisen vakavuuden osalta on todettava, että velvollisuus huolehtia jätteistä vaarantamatta ihmisten terveyttä ja aiheuttamatta vahinkoa ympäristölle kuuluu Euroopan unionin ympäristöpolitiikan tavoitteisiin, kuten SEUT 191 artiklasta ilmenee. Erityisesti direktiivin 75/442 4 artiklaan perustuvien velvoitteiden noudattamatta jättäminen uhkaa näiden velvoitteiden luonne huomioon ottaen aiheuttaa välitöntä vaaraa ihmisten terveydelle ja haittaa ympäristölle, ja sitä on siten pidettävä erityisen vakavana (ks. vastaavasti mm. tuomio komissio v. Kreikka, EU:C:2000:356, 94 kohta).

99

Direktiivin 91/689 2 artiklan 1 kohdassa säädetyn velvoitteen, jonka mukaan jokaisella vaarallisten jätteiden paikalla on vaadittava kyseisten jätteiden kirjaamista ja yksilöimistä, noudattamatta jättämistä on pidettävä vakavana, koska tämän velvoitteen noudattaminen on direktiivin 75/442 4 artiklan tavoitteiden täysimääräisen toteuttamisen välttämätön edellytys (ks. analogisesti tuomio komissio v. Kreikka, EU:C:2000:356, 95 kohta), varsinkin kun kyseiset jätteet ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä aiheutuu suurempi vaara ihmisten terveydelle ja ympäristölle, kuten komissio on huomauttanut.

100

Kuten komissio tähdentää, lisäksi se, että käsiteltävä asia koskee sellaisen tuomion täytäntöönpanon laiminlyöntiä, joka koskee luonteeltaan yleistä ja jatkuvaa käytäntöä, on omiaan vahvistamaan kyseessä olevan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen vakavuutta.

101

Vaikka Italian tasavalta on ottanut huomattavia edistysaskelia tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) jälkeen vähentääkseen merkityksellisten säännösten vaatimuksia vastaamattomien paikkojen määrää, kuten se väittää, on kuitenkin niin, kuten komissio väittää, että perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymisen jälkeen todetut edistysaskeleet on otettu hitaasti ja että on edelleen olemassa huomattava määrä laittomia paikkoja, jotka sijaitsevat lähes kaikilla Italian alueilla.

102

Rikkomisen kestoa tarkasteltaessa on otettava huomioon ajankohta, jolloin unionin tuomioistuin arvioi tosiseikkoja, eikä ajankohtaa, jolloin komissio on saattanut asian sen käsiteltäväksi (tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2012:781, 120 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

103

Kuten tämän tuomion 90–93 artiklasta ilmenee, Italian tasavalta ei ole pystynyt näyttämään toteen, että tuomiossa komissio v. Italia (EU:C:2007:250) todettu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on tosiasiallisesti loppunut. On siis katsottava, että kyseinen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on jatkunut yli seitsemän vuotta, mikä merkitsee huomattavaa kestoa.

104

Italian tasavallan maksukyvyn osalta unionin tuomioistuin on jo katsonut, että on otettava huomioon jäsenvaltion bruttokansantuotteen nykykehitys, sellaisena kuin se on ajankohtana, jolloin unionin tuomioistuin tutkii asian tosiseikat (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Irlanti, C-279/11, EU:C:2012:834, 78 kohta).

105

Unionin tuomioistuimen tehtävänä on SEUT 260 artiklan 2 kohdan nojalla määrättävän uhkasakon muodon määrittämiseksi ottaa huomioon eri tekijöitä, jotka liittyvät sekä asianomaisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen luonteeseen että käsiteltävän asian olosuhteisiin. Kuten tämän tuomion 95 kohdassa esitetään, uhkasakon muoto on, kuten rahamääräisten seuraamusten määrä, unionin tuomioistuimen vapaassa harkinnassa, eivätkä komission asiaa koskevat esitykset sido sitä mitenkään.

106

Komission ehdotuksesta määrätä aleneva uhkasakko on todettava, että vaikka uhkasakkoa on unionin tuomioistuimen tuomion täysimääräisen täytäntöönpanon takaamiseksi vaadittava kokonaisuudessaan, kunnes jäsenvaltio on toteuttanut kaikki todetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen lopettamiseksi tarpeelliset toimenpiteet, tietyissä erityistapauksissa voidaan kuitenkin harkita seuraamusta, jossa otetaan huomioon jäsenvaltion velvoitteidensa täytäntöönpanossa mahdollisesti ottamat edistysaskeleet (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Espanja, C-278/01, EU:C:2003:635, 43–51 kohta; tuomio komissio v. Italia, C-496/09, EU:C:2011:740, 47–55 kohta ja tuomio komissio v. Belgia, C-533/11, EU:C:2013:659, 73 ja 74 kohta).

107

Kun otetaan huomioon erityisesti Italian tasavallan ja komission unionin tuomioistuimelle toimittamat tiedot, unionin tuomioistuin katsoo käsiteltävän asian olosuhteissa, että on määrättävä aleneva uhkasakko. Näin ollen on tarpeellista määrittää kyseisen uhkasakon laskemistapa ja sen jaksottaminen.

108

Viimeksi mainitun kysymyksen osalta aleneva uhkasakko on komission esityksen mukaisesti määritettävä puolivuosittain, jotta kyseinen toimielin voi arvioida tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöönpanotoimenpiteiden edistymistä kyseisen ajanjakson päättyessä vallitsevan tilanteen perusteella (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Italia, EU:C:2011:740, 54 kohta).

109

Lisäksi on vaadittava sellaisen uhkasakon maksamista, jonka määrää alennetaan vaiheittain tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) vaatimuksia vastaaviksi muutettujen paikkojen lukumäärän suhteessa niin, että paikat, joilla on vaarallisia jätteitä, lasketaan kahteen kertaan, kuten komissio on ehdottanut (ks. analogisesti tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2003:635, 50 kohta ja tuomio komissio v. Italia, EU:C:2011:740, 52 kohta).

110

Edellä esitetyn perusteella unionin tuomioistuin katsoo harkintavaltaansa käyttäen tarkoituksenmukaiseksi vahvistaa puolivuosittaiseksi uhkasakoksi 42800000 euroa, josta vähennetään rahamäärä, joka on suhteessa tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) vaatimuksia vastaaviksi muutettujen paikkojen lukumäärään kyseessä olevan kuuden kuukauden jakson päättyessä niin, että paikat, joilla on vaarallisia jätteitä, lasketaan kahteen kertaan.

111

Jokaiselta tämän tuomion antamisesta alkaen kuluneelta puolivuotiskaudelta maksettavan uhkasakon alentamisen laskemiseksi komission on otettava huomioon vain ne tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panemiseksi tarpeellisten toimenpiteiden toteuttamista koskevat todisteet, jotka on toimitettu sille ennen asianomaisen puolivuotiskauden päättymistä.

112

Kaiken edellä esitetyn perusteella Italian tasavalta on velvoitettava maksamaan komissiolle ”Euroopan unionin omat varat” ‑tilille tämän tuomion antamispäivästä tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöönpanoon asti, puolivuosittain uhkasakko, joka lasketaan tuomion antamista seuraavan ensimmäisen puolivuotiskauden osalta sen päättyessä ja jonka lähtökohtainen määrä on 42800000 euroa, josta vähennetään 400000 euroa jokaista kyseisen tuomion vaatimuksia vastaavaksi muutettua paikkaa kohden, joilla on vaarallisia jätteitä, sekä 200000 euroa jokaista muuta mainitun tuomion vaatimuksia vastaavaksi muutettua paikkaa kohden. Kaikkien seuraavien puolivuotiskausien osalta jokainen puolelta vuodelta maksettava uhkasakko lasketaan puolivuotiskauden päättyessä edelliselle puolivuotiskaudelle vahvistetun uhkasakon määrän perusteella ja sitä alennetaan samalla tavalla sen mukaan, kuinka monta paikkaa, joita todettu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen koskee, on muutettu vaatimuksia vastaaviksi kyseisen puolivuotiskauden aikana.

113

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuin on sille kyseessä olevalla alalla myönnettyä harkintavaltaa käyttäessään toimivaltainen määräämään kumulatiivisesti uhkasakon ja kiinteämääräisen hyvityksen (tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2012:781, 140 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

114

Kiinteämääräisen hyvityksen määrääminen ja hyvityksen mahdollisen määrän vahvistaminen on tehtävä kussakin yksittäistapauksessa kaikkien niiden asian kannalta merkityksellisten seikkojen perusteella, jotka liittyvät sekä todetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen piirteisiin että sen asianomaisen jäsenvaltion asenteeseen, jota SEUT 260 artiklan nojalla aloitettu menettely koskee. Kyseisellä määräyksellä annetaan tältä osin unionin tuomioistuimelle laaja harkintavalta päättää tällaisen seuraamuksen määräämisestä tai määräämättä jättämisestä ja määritellä tarvittaessa sen suuruus (ks. tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2014:316, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

115

Käsiteltävässä asiassa on otettava huomioon todettuun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiseen johtaneiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen kokonaisuus ja erityisesti niiden paikkojen, jotka eivät vielä vastaa unionin oikeuden vaatimuksia, suuri lukumäärä. Samoin on todettava, kuten julkisasiamies on esittänyt ratkaisuehdotuksensa 188 kohdassa, että käsiteltävän asian, joka on seurausta tuomion komissio v. Italia (EU:C:2007:250) täytäntöön panematta jättämisestä, lisäksi unionin tuomioistuin on käsitellyt yli 20 jätteitä koskevaa asiaa, jotka ovat johtaneet toteamukseen, että kyseinen jäsenvaltio on jättänyt noudattamatta unionin oikeudesta johtuvia velvoitteitaan.

116

Se, että jäsenvaltio tällä tavalla rikkoo toistamiseen jäsenyysvelvoitteitaan jollakin nimenomaisella unionin toiminnan alalla, voi olla osoitus siitä, että se, että vastaavien unionin oikeuden rikkomisten toistuminen tulevaisuudessa estetään tehokkaasti, edellyttää kiinteämääräisen hyvityksen määräämisen kaltaisen ehkäisevän toimenpiteen toteuttamista (ks. tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2014:316, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

117

Näissä olosuhteissa unionin tuomioistuimen on harkintavaltaansa käyttäessään vahvistettava kyseisen kiinteämääräisen hyvityksen määrä siten, että se on yhtäältä asianmukainen olosuhteiden kannalta ja toisaalta oikeassa suhteessa rikkomiseen (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Kreikka, C-369/07, EU:C:2009:428, 146 kohta).

118

Merkityksellisiin tekijöihin kuuluvat tältä osin muun muassa todetun rikkomisen vakavuus ja ajanjakso, jonka ajan se on jatkunut sen tuomion antamisen jälkeen, jolla se todettiin (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Italia, EU:C:2011:740, 94 kohta), sekä asianomaisen jäsenvaltion maksukyky (ks. tuomio komissio v. Espanja, EU:C:2014:316, 80 kohta).

119

Näiden tekijöiden osalta huomioon otettavat olosuhteet ilmenevät erityisesti tämän tuomion 98–104 kohtaan sisältyvistä huomioista. Tässä yhteydessä on muistettava etenkin, että kyseessä oleva rikkominen on luonteeltaan yleinen ja jatkuva, että sen kohteena olevat paikat sijaitsevat lähes kaikilla Italian alueilla ja että tietyillä näistä paikoista on vaarallisia jätteitä, joista aiheutuu suuri vaara ihmisten terveydelle ja ympäristölle.

120

Unionin tuomioistuin katsoo edellä esitetyn perusteella, että tämän asian olosuhteita arvioidaan asianmukaisesti, kun Italian tasavallan maksettavaksi määrätään kiinteämääräinen hyvitys, jonka suuruus on 40 miljoonaa euroa.

121

Italian tasavalta on näin ollen velvoitettava maksamaan komissiolle ”Euroopan unionin omat varat” ‑tilille 40 miljoonan euron suuruinen kiinteämääräinen hyvitys.

122

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan nojalla asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Italian tasavallan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on todettu, Italian tasavalta on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: