1. 

Unionin oikeuden mukaan henkivakuutuksen ottajalle on annettava määräaika, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksensa tekemisestä (jäljempänä peruuttamista koskeva määräaika), ( 2 ) jonka aikana hän voi peruuttaa sopimuksen, ja ennen sopimuksen tekemistä hänelle on ilmoitettava peruuttamisoikeuden käyttöä koskevista järjestelyistä. Mitä tapahtuu, jos vakuutuksenottaja ei ole saanut tällaista ilmoitusta? Voiko hän peruuttaa sopimuksen? Jos hän voi peruuttaa sen, onko unionin oikeuden kanssa ristiriidassa kansallinen säädös, jonka mukaan kyseinen oikeus raukeaa vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta ja riippumatta siitä, oliko tehty peruuttamisoikeutta koskeva pakollinen ilmoitus vakuutuksenottajalle?

2. 

Nämä ovat keskeiset seikat, joita on tarkasteltava vastattaessa esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen.

3.

Neuvoston direktiivillä 90/619/ETY (jäljempänä toinen henkivakuutusdirektiivi) ( 3 ) muutettiin ja täydennettiin neuvoston direktiiviä 79/267/ETY (jäljempänä ensimmäinen henkivakuutusdirektiivi), ( 4 ) joka käsitti ”henkivakuutuksen”, joka määritelmän mukaan on ”vakuutuslaji, joka käsittää erityisesti vakuutuksen vain tietyn eliniän saavuttamisen varalta, vakuutuksen vain kuoleman varalta, vakuutuksen tietyn eliniän saavuttamisen tai sitä aikaisemman kuoleman varalta, henkivakuutuksen vakuutusmaksujen palautuksineen, vakuutuksen avioliiton varalta, vakuutuksen syntymän varalta”. ( 5 )

4.

Toisella ja kolmannella henkivakuutusdirektiivillä pyrittiin ensisijaisesti luomaan henkivakuutusalan sisämarkkinat, henkivakuutuspalvelujen vapaus mukaan luettuna. ( 6 )

5.

Toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan sovellettiin periaatteessa sitoumusjäsenvaltion lakia, mutta mikäli tuossa laissa niin sallittiin, sopimuspuolten oli kuitenkin mahdollista valita toisen valtion laki. Toisen henkivakuutusdirektiivin 2 artiklan e alakohdan mukaan ”sitoumusjäsenvaltiolla” tarkoitettiin ”jäsenvaltiota, jossa vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka tai, jos vakuutuksenottaja on oikeushenkilö, jossa tällä on toimipaikka, johon sopimus liittyy”.

6.

Kolmannen henkivakuutusdirektiivin 30 artiklalla muutetun toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan sanamuoto oli seuraava:

”1.   Jäsenvaltioiden on määrättävä, että vakuutuksenottajalla, joka tekee yksilöllisen henkivakuutussopimuksen, on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksen tekemisestä.

Vakuutuksenottajan tekemä peruutusilmoitus vapauttaa hänet kaikista vastaisista sopimusvelvoitteista.

Peruutuksen muut oikeusvaikutukset ja sen edellytykset määräytyvät sopimukseen 4 artiklan mukaan sovellettavan lain perusteella; tämä koskee erityisesti menettelytapoja, joita käyttäen vakuutuksenottajalle ilmoitetaan sopimuksen tekemisestä.

2.   Jäsenvaltiot eivät voi soveltaa 1 kohtaa sopimuksiin, jotka on tehty enintään kuudeksi kuukaudeksi, eikä silloin, kun vakuutuksenottaja ei asemansa tai niiden olosuhteiden vuoksi, joissa sopimus on tehty, tarvitse tätä erityistä suojaa. Jäsenvaltioiden on lainsäädännössään ilmoitettava tapaukset, joissa 1 kohtaa ei sovelleta.”

7.

Kolmannen henkivakuutusdirektiivin johdanto-osan 23 perustelukappaleessa todetaan, että

”yhtenäisillä vakuutusmarkkinoilla kuluttaja voi valita useammista ja erilaisista sopimuksista; voidakseen saada täyden hyödyn tästä monipuolisuudesta ja lisääntyvästä kilpailusta, kuluttajalle on annettava kaikki tarpeelliset tiedot, jotta hän voi valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen; tämän tiedottamisen tarpeellisuus on sitäkin tärkeämpää, koska sitoumusten kesto voi olla hyvin pitkä; sen vuoksi on suotavaa yhteensovittaa vähimmäismääräykset, jotta kuluttaja saa selkeän ja tarkan tiedon hänelle tarjottujen tuotteiden keskeisistä ominaispiirteistä sekä tiedot niistä toimielimistä, joille vakuutuksenottajien, vakuutettujen tai edunsaajien valitukset voi osoittaa”.

8.

Kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklassa säädettiin velvollisuudesta ilmoittaa vakuutuksenottajalle tiedot ennen sopimuksen tekemistä:

”1.   Ennen vakuutussopimuksen tekemistä vakuutusyrityksen on ilmoitettava vakuutuksenottajalle vähintään ne tiedot, jotka ovat liitteessä II olevassa A kohdassa.

2.   Koko vakuutussopimuksen voimassaoloajan vakuutusyrityksen on ilmoitettava vakuutuksenottajalle kaikista muutoksista niihin tietoihin, jotka ovat liitteessä II olevassa B kohdassa.

3.   Sitoumusjäsenvaltio voi vaatia, että vakuutusyritykset antavat lisätietoja liitteessä II oleviin tietoihin, ainoastaan jos nämä tiedot ovat tarpeellisia vakuutuksenottajalle sitoumuksen olennaisten seikkojen ymmärtämiseen.

4.   Sitoumusjäsenvaltio antaa tämän artiklan ja liitteen II täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset määräykset.”

9.

Liitteessä II lueteltiin ”tiedot, jotka on annettava tiedoksi vakuutuksenottajalle joko (A) ennen sopimuksen tekemistä tai (B) sopimuksen voimassaoloaikana”. Tiedot oli ”ilmoitettava selkeästi ja täsmällisesti kirjallisina ja niiden [oli] oltava annettu sitoumusjäsenvaltion virallisella kielellä”. A kohtaan sisältyi taulukko: vasemmanpuoleisessa sarakkeessa lueteltiin tiedot vakuutusyrityksestä ja oikeanpuoleisessa sarakkeessa tiedot sitoumuksesta. Jälkimmäisen sarakkeen 13 kohdassa lueteltiin ”tiedot vakuutuksen perustamiseen käytettävissä olevasta ajasta ja peruuttamisoikeuden käyttämisestä”. ( 7 ) Ranskankielisessä toisinnossa käytettiin ilmausta ”modalités d’exercice du droit de renonciation” (peruuttamisoikeuden käyttämistä koskevat yksityiskohtaiset säännöt) ja englanninkielisessä taas ilmausta ”arrangements for application of the cooling-off period” (peruuttamisajan soveltamista koskevat järjestelyt). Saksankielisen toisinnon sanamuoto ”Ausübung des Widerrufs und Rücktrittrechts” näytti viittaavan peruuttamisoikeuden erilaisiin näkökohtiin.

10.

Vakuutussopimuslain (Versicherungsvertragsgesetz, VVG) 5a §:ssä säädettiin pääasian tosiseikkojen tapahtumahetkellä voimassa olleen toisinnon (jäljempänä VVG:n 5a §:n alkuperäinen toisinto) mukaisesti seuraavaa:

”(1)   Jos vakuutuksenantaja ei ole antanut vakuutuksenottajalle hakemusta tehtäessä vakuutusehtoja tai vakuutusvalvontalain[ ( 8 )] 10a §:ssä tarkoitettua kuluttajainformaatiota, sopimusta pidetään vakuutuskirjan, vakuutusehtojen ja muun sopimuksen sisällön osalta merkityksellisen kuluttajainformaation perusteella tehtynä edellyttäen, että vakuutuksenottaja ei 14 päivässä asiakirjojen antamisesta ole ilmoittanut kirjallisesti vastustavansa sen tekemistä. – –

(2)   Määräaika alkaa kulua vasta, kun vakuutuksenottaja on saanut vakuutuskirjan ja kaikki 1 momentissa tarkoitetut asiakirjat ja kun hänelle on vakuutuskirjaa luovutettaessa ilmoitettu kirjallisesti ja painoteknisesti selvällä tavalla vastustamisoikeudesta sekä määräajan alkamisesta ja kestosta. Todistustaakka asiakirjojen vastaanottamisesta on vakuutuksenantajalla. Määräaikaa on noudatettu riittävällä tavalla, jos vastustamisilmoitus on ajoissa lähetetty. Ensimmäisestä virkkeestä huolimatta vastustamisoikeus raukeaa joka tapauksessa yhden vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun suorittamisesta.”

11.

Vaikka VVG:n 5a §:n alkuperäistä toisintoa muutettiinkin 31.12.2007 alkavin vaikutuksin, sitä ilmeisesti edelleen sovelletaan huomattavaan määrään henkivakuutussopimuksia, jotka on tehty ennen mainittua päivää.

12.

VVG:n 5a §:n alkuperäisessä toisinnossa käytettiin vastustamiseen viittaavia saksankielisiä ilmaisuja ”widerspricht”, ”Widerspruchsrecht” ja ”Widerspruch”. Nämä ilmaisut eroavat toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa käytetyistä ilmaisuista ”zurückzutreten”, ”zurücktritt” ja ”Rücktritts” ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin liitteessä II käytetystä ilmaisusta ”Ausübung des Widerrufs und Rücktrittrechts”, jotka viittaavat peruuttamiseen.

13.

Tässä ratkaisuehdotuksessa keskityn ennakkoratkaisumenettelyssä esitettyihin selityksiin, jotka koskevat VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon toimintatapaa, enkä tarkastele ilmaisujen ”widerspricht”, ”Widerspruchsrecht” ja ”Widerspruch” mahdollisia merkitysvivahteita Saksan lainsäädännössä. ( 9 )

14.

Walter Endress halusi tehdä Allianz Lebensversicherungs-AG:n (jäljempänä Allianz) kanssa henkivakuutussopimuksen 1.12.1998 alkaen.

15.

Endress sai yleiset vakuutusehdot ja kuluttajatiedotteen vasta sitten, kun Allianz lähetti hänelle vakuutussopimuksen. Bundesgerichtshofia (jäljempänä kansallinen tuomioistuin) sitovien muutoksenhakutuomioistuimen toteamusten mukaan Allianz ei – edes hyväksyessään Endressin tarjouksen – ilmoittanut Endressille tämän oikeuksista, jotka on taattu VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon nojalla. ( 10 )

16.

Tämän vuoksi kansallinen tuomioistuin toteaa, että VVG:n 5a §:n alkuperäisessä toisinnossa kuvattu 14 päivän määräaika ei alkanut.

17.

Sopimuksen mukaan vuotuinen vakuutusmaksu oli maksettava viiden vuoden ajan. Sopimukseen sovellettavien yleisten vakuutusehtojen mukaan takaisinostoarvo irtisanottaessa sopimus rajoittui taattuun arvoon kuolemantapauksessa.

18.

Endress maksoi vakuutusmaksut joulukuusta 1998 joulukuuhun 2002. Hän ilmeisesti maksoi vakuutusmaksun myös vuonna 2004.

19.

Endress ilmoitti 1.6.2007 irtisanovansa sopimuksen päättyväksi 1.9.2007. Syyskuussa 2007 vakuutusyhtiö maksoi hänelle takaisinostoarvon, joka oli pienempi kuin yhteenlasketut vakuutusmaksut korkoineen.

20.

Endress käytti VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon mukaisia oikeuksiaan 31.3.2008 päivätyllä kirjeellä (siis yli vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta). Hän väitti, että sopimus ei ollut pätevä, ja pyysi vakuutuksenantajaa palauttamaan kaikki vakuutusmaksut korkoineen (takaisinostoarvon vähentämisen jälkeen). On epäselvää, kuinka ja missä vaiheessa Endress tuli tietoiseksi tai hänelle ilmoitettiin VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon mukaisesta oikeudestaan ja sen käyttämistä koskevista järjestelyistä.

21.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi Endressin kanteen, jolla tämä pyrki saamaan vakuutuksenantajalta lisäpalautuksen. Muutoksenhakutuomioistuin hylkäsi hänen tätä päätöstä koskevan valituksensa.

22.

Tämän jälkeen Endress haki muutosta Revision-menettelyssä Bundesgerichtshofissa, joka katsoo, että valituksen tulos riippuu siitä, onko toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa ristiriidassa sääntö, jonka mukaan VVG:n 5a §:n 2 momentin alkuperäisen toisinnon mukainen vakuutuksenottajan oikeus raukesi vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta (jäljempänä yhden vuoden sääntö). Tätä taustaa vasten mainittu tuomioistuin on lykännyt asian käsittelyä ja esittänyt seuraavan kysymyksen:

”Onko [toisen henkivakuutusdirektiivin] 15 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa tulkittava [kolmannen henkivakuutusdirektiivin] 31 artiklan 1 kohdan valossa siten, että sen kanssa ristiriidassa on [VVG:n tosiseikkojen tapahtumahetkellä voimassa olleen toisinnon] 5a §:n 2 momentin neljännen virkkeen kaltainen säännös, jonka mukaan peruuttamis- tai vastustamisoikeus raukeaa viimeistään vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta, vaikka vakuutuksenottajalle ei ole ilmoitettu hänellä olevasta peruuttamis- tai vastustamisoikeudesta?”

23.

Endress, Allianz, Saksan hallitus ja komissio toimittivat kirjallisia huomautuksia ja esittivät suullisia huomautuksia 24.1.2013 pidetyssä istunnossa.

24.

Ennakkoratkaisupyynnön perusteella vaikuttaa siltä, että Endress on esittänyt Saksan tuomioistuimissa yhden vuoden säännön olevan ristiriidassa toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa.

25.

Tämän vuoksi tarkastelen sitä, onko VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon kaltainen säännös, johon sisältyi yhden vuoden sääntö, ristiriidassa toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa, ja jos se ei ole ristiriidassa niiden kanssa, käsittelen sitten tämän päätelmän seurauksia käsiteltävän asian kannalta.

26.

Vaikka VVG:n 5a §:n alkuperäinen toisinto ei ole enää voimassa, ( 11 ) huomattavaan määrään henkivakuutussopimuksia sovelletaan edelleen kyseistä säännöstä. Tämän vuoksi unionin tuomioistuimen tuomio käsiteltävässä asiassa todennäköisesti vaikuttaa muihinkin vakuutuksenottajiin kuin Endressiin. ( 12 ) Sillä voi myös olla merkitystä sellaisten vakuutuksenottajien kannalta, jotka ovat allekirjoittaneet henkivakuutussopimuksia muun säännöksen kuin VVG:n 5a §:n alkuperäisen toisinnon perusteella, mikäli peruuttamisoikeuteen sovelletaan samaa (tai samankaltaista) yhden vuoden sääntöä.

27.

Käsiteltävässä asiassa esitetyistä huomautuksista on saatu ainoastaan hajanainen kuvaus Saksan henkivakuutuslainsäädännöstä sekä VVG:n 5a §:n alkuperäisessä toisinnossa kuvatun kaltaisten henkivakuutussopimusten tekemisen ja peruuttamisen erityispiirteistä.

28.

Kansallisen tuomioistuimen mukaan kyseistä säännöstä sovellettiin sopimuksiin, jotka oli tehty niin sanotun vakuutussopimusmallin mukaisesti. Tämän mallin mukaisesti valittajan henkivakuutushakemus oli sopimusta koskeva tarjous ja vakuutuksenantaja hyväksyi tämän tarjouksen lähettämällä valittajalle vakuutussopimuksen, yleiset vakuutusehdot ja kuluttajatiedotteen. Vaikuttaa siltä, että sopimus syntyi vasta sitten, kun näiden asiakirjojen toimittamisesta oli kulunut 14 päivää, ja edellyttäen, että valittaja ei tämän ajanjakson aikana ilmaissut aikomustaan jäädä sopimuksen sitovuuden ulkopuolelle. Tänä ajanjaksona sopimus oli siis Saksan oikeuden perusteella väliaikaisesti pätemätön. Mikäli valittaja ei reagoinut tänä ajanjaksona, sopimus syntyi sinä päivänä, jolloin valittaja sai vakuutussopimuksen, yleiset vakuutusehdot ja kuluttajatiedotteen. Mikäli vakuutuksenantaja ei asianmukaisesti toimittanut näitä asiakirjoja tulevalle vakuutuksenottajalle, 14 päivän määräaika ei alkanut. Vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta valittaja ei kuitenkaan voinut enää ilmaista aikomustaan jäädä sopimuksen sitovuuden ulkopuolelle.

29.

Kansallisen tuomioistuimen kysymys koskee erityisesti VVG:n alkuperäisen toisinnon 5a §:n 2 momentin neljättä virkettä, jonka mukaan valittaja ei voinut enää ilmaista aikomustaan jäädä sopimuksen sitovuuden ulkopuolelle, kun ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta oli kulunut vuosi, vaikka – kuten kansallinen tuomioistuin huomauttaa – vakuutuksenantaja ei koskaan ilmoittanut asian kannalta merkityksellisiä tietoja (mm. valittajan oikeudesta ilmaista aikomuksensa jäädä sopimuksen sitovuuden ulkopuolelle) ja siten 14 päivän määräaika ei koskaan alkanut.

30.

Kansallinen tuomioistuin tarkastelee yhden vuoden sääntöä toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin säännösten valossa; nämä säännökset koskivat peruuttamisoikeutta sopimuksen tekemistä koskevan ilmoituksen jälkeen sekä velvollisuutta ilmoittaa tietyt tiedot valittajalle (eli tulevalle vakuutuksenottajalle) ennen sopimuksen tekemistä.

31.

Minulle on epäselvää, onko asian kannalta kansallisen oikeuden katsottava koskevan toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa tarkoitettua peruuttamisoikeutta vai jotain toisenlaista oikeutta, jota voi käyttää valittaja, joka haluaa estää henkivakuutussopimuksen tekemisen ja jota ei käsitellä mainitussa säännöksessä.

32.

VVG:n alkuperäisen toisinnon 5 a §:n perusteella tämän säännöksen kohteena oli ”Widerspruchsrecht” (vastustamisoikeus), kun taas toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan saksankielisessä toisinnossa kuvaillaan olosuhteita, joissa vakuutuksenottaja vetäytyy sopimuksesta (zurücktritt) ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin liitteen II saksankielisessä toisinnossa määritellään ennen sopimuksen tekemistä tiedoksi annettava tiedot, joiden aiheena on muun muassa ”Ausübung des Widerrufs und Rücktrittrechts” (peruuttamisen ja vetäytymisoikeuden toteuttaminen). Kansallinen tuomioistuin sitä vastoin pyytää ennakkoratkaisukysymyksessään unionin tuomioistuinta tarkastelemaan ”Rücktritts- oder Widerspruchsrecht” -nimistä oikeutta, joka näyttää koskevan sekä toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin soveltamisalaan kuuluvaa oikeutta (tai sen osaa) että VVG:n alkuperäisen toisinnon 5a §:n kohteena olevaa oikeutta.

33.

Vaikka pyrinkin välttämään lopullisen kannan esittämistä Saksan oikeuden merkityksestä, aion tämän vuoksi tarkastella seuraavia kahta kysymystä erikseen avustaakseni kansallista tuomioistuinta: 1) oliko toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa ristiriidassa sääntö, jonka mukaan peruuttamisoikeutta ei voitu enää käyttää, kun ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta oli kulunut yli vuosi, riippumatta siitä, oliko vaaditut tiedot peruuttamisoikeudesta ilmoitettu vakuutuksenottajalle, ja 2) jos jätetään toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa tarkoitettu peruuttamisoikeus huomiotta, oliko toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa ristiriidassa henkivakuutussopimusten tekeminen tavalla, joka oli kuvattu VVG:n alkuperäisen toisinnon 5a §:n 2 momentin kaltaisessa säännöksessä? Ensimmäinen kysymys perustuu premissiin, jonka mukaan kyseinen kansallinen säännös koski toisessa ja kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä tarkoitettua peruuttamisoikeutta; toisessa kysymyksessä oletetaan, että näin ei ollut asianlaita.

34.

Toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan mukaan peruuttamista koskeva määräaika alkoi siitä, kun vakuutuksenottajalle ilmoitettiin, että sopimus oli tehty. Tämä alkamisajankohta perustui kahteen premissiin: ensinnäkin ainoastaan tehty sopimus voidaan peruuttaa ja toiseksi vakuutuksenottaja ei voi käyttää peruuttamisoikeutta, ellei hänelle ole ilmoitettu siitä asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti. Kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklassa siis edellytettiin, että direktiivin liitteessä II määritellyt asian kannalta merkitykselliset tiedot on ilmoitettava valittajalle ennen sopimuksen tekemistä.

35.

Toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa ei kuitenkaan säädetty seurauksista, jotka koskevat sopimuksen tekemistä edeltävän asianmukaisen tietojen ilmoittamisen laiminlyömistä, peruuttamisoikeutta koskevat järjestelyt mukaan luettuina.

36.

Myöskään kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklan 1 kohdassa ei määritetty kyseisiä seurauksia eikä todettu, tuliko seuraukset määrittää toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti. Kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklan 4 kohdassa ainoastaan todettiin, että sitoumusjäsenvaltio antaa tämän artiklan ja liitteen II täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset määräykset.

37.

Tätä taustaa vasten voidaan kysyä, oliko toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa ristiriidassa se, että jäsenvaltio säätää, että peruutusoikeutta voidaan käyttää ainoastaan vuoden ajan ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta silloin, kun asian kannalta merkityksellisiä tietoja – peruuttamisoikeutta koskevat tiedot mukaan luettuina – ei ilmoitettu (asianmukaisesti) vakuutuksenottajalle.

38.

Mielestäni unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole selvittää perinpohjaisesti, mitkä ovat seuraukset vaadittujen tíetojen ilmoittamatta jättämisestä. Sitä vastoin jäsenvaltioiden tehtävänä on panna kolmas henkivakuutusdirektiivi (erityisesti sen 31 artikla) täytäntöön unionin oikeuden mukaisella tavalla ja erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen sekä suhteellisuus‑ ja tehokkuusperiaatteiden mukaisella tavalla.

39.

Mielestäni jäsenvaltiot eivät yksinkertaisesti voi olla liittämättä mitään seurauksia ilmoittamatta jättämiseen. Tämä sekä heikentäisi vakuutuksenantajan kannustinta noudattaa tietojen ilmoittamisvelvollisuutta että jättäisi mahdollisen henkivakuutuksen ostajan vaille suojaa. Samalla totean, että mielestäni toinen ja kolmas henkivakuutusdirektiivi eivät velvoittaneet jäsenvaltioita säätämään, että sopimus olisi pätemätön aina, kun velvollisuutta ilmoittaa tiedot ennen sopimuksen tekemistä ei ollut noudatettu. Tällainen seuraamus ei ehkä aina olisi oikeasuhteinen ja tehokas korjaustoimenpide.

40.

Vakuutuksenantaja on esimerkiksi voinut jättää ilmoittamatta kaikki tiedot tai huomattavan osan tiedoista, jotka luetellaan kolmannen henkivakuutusdirektiivin liitteessä II olevassa A kohdassa. Tällöin voisi olla vaikeaa kuvitella, kuinka sopimus voisi syntyä: jokin osapuoli olisi jäänyt vaille kaikkia olennaisia tietoja kyseisestä sopimuksesta tai huomattavaa osaa näistä tiedoista.

41.

Toisaalta asianlaita voi olla niin, että ainoastaan tiedot peruuttamisoikeudesta ja sen käyttöä koskevista järjestelyistä ovat jääneet ilmoittamatta ja että muilta osin mahdolliselle ostajalle on annettu asianmukaiset tiedot. Tällaisissa olosuhteissa ostaja olisi tietämätön ainoastaan laajemmasta suojasta, johon kyseinen peruuttamisoikeus hänet oikeutti. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että henkilö, joka oli päättänyt tehdä henkivakuutussopimuksen, olisi saatu luopumaan sopimuksen tekemisestä tietoisena siitä, että hänellä olisi ollut peruuttamisoikeuden myötä laajempi suoja. Jäsenvaltio voisi päättää, että tällaisissa olosuhteissa tarkoituksenmukainen korjaustoimenpide olisi antaa vakuutuksenottajalle peruuttamisoikeuden käyttämistä koskeva määräaika, joka alkaa siitä hetkestä, jolloin hänelle asianmukaisesti ilmoitettiin tästä oikeudesta. Vaihtoehtoisesti jäsenvaltio voisi päättää myöntää vakuutuksenottajalle laajemman suojan tai ottaa huomioon sen, halusiko vakuutuksenottaja, että sopimus todettaisiin pätemättömäksi. ( 13 )

42.

Muistutan kotimyyntidirektiivin mukaisen peruuttamisoikeuden osalta, ( 14 ) että asiassa Heininger annetussa tuomiossa todettiin, että ”jos kuluttajalla ei ole tietoa peruuttamisoikeuden olemassaolosta, hänen on mahdotonta käyttää kyseistä oikeutta”. ( 15 ) Kyseinen asia koski saksalaista lakia, jonka mukaan kuluttaja, joka ei ollut saanut vaadittuja tietoja, sai käyttää peruuttamisoikeutta, kunnes kumpikin osapuoli oli täyttänyt sopimuksen mukaiset velvollisuutensa, mutta kuluttaja ei voinut tehdä näin yli vuoden kuluttua päivästä, jona hän oli ilmaissut aikomuksensa tehdä sopimus. Saman tuomion mukaan oikeusvarmuuteen liittyviin syihin ei voida vedota peruuttamisoikeuden käyttöajanjakson rajoittamiseksi, koska ne merkitsevät sellaisten kuluttajalle nimenomaisesti annettujen oikeuksien rajoittamista, jolla pyritään suojelemaan tätä niiltä vaaroilta, joita aiheutuu siitä, että luottolaitokset ovat päättäneet tehdä sopimuksia muualla kuin toimitiloissaan. ( 16 )

43.

Kotimyyntidirektiivin sekä toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin välillä on huomattavia eroja. Katson, että asiassa Heininger annetussa tuomiossa esitetty tulkinta tarkoittaa, että kuluttajan oikeuksia ei pidä heikentää oikeusvarmuuden tarjoamiseksi myyjälle, joka on laiminlyönyt tietojen ilmoittamisen asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti kuluttajalle, mikä olisi mahdollistanut sen, että kuluttaja olisi voinut käyttää peruuttamisoikeuttaan unionin lainsäätäjän määrittelemässä ajassa. ( 17 )

44.

Mielestäni samojen näkökohtien on katsottava pätevän sovellettaessa toista ja kolmatta henkivakuutusdirektiiviä.

45.

Kuten kuluttaja kotimyyntijärjestelyssä, vakuutuksenottaja on heikompi osapuoli sopimussuhteessa vakuutuksenantajan kanssa. Hänelle on ilmoitettava kyseisen sopimuksen seurauksista, jotta hän voi tehdä perustellun valinnan sekä vakuutuksenantajasta että sopimuksesta ennen kuin sopimuksesta tulee häntä oikeudellisesti sitova. Kuten kotimyyntidirektiivissä, myös toisessa ja kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä säädetään vakuutuksenantajan velvollisuudesta ilmoittaa tarvittavat tiedot. ( 18 ) Kyseisen osapuolen ei pitäisi voida vedota oikeusvarmuuteen korjatakseen tilanteen, jonka on aiheuttanut sen oma laiminlyönti unionin oikeudessa edellytetyssä tietojen ilmoittamisessa. ( 19 )

46.

Lisään, että ensimmäisen vakuutusmaksun maksamista voidaan pitää todisteena siitä, että vakuutuksenottaja halusi sopimuksen sitovan häntä kyseisestä sopimuksesta hänelle aiemmin tai kyseisenä ajankohtana ilmoitettujen tietojen perusteella. Vakuutuksenantajan laiminlyönnin vuoksi hänelle ei kuitenkaan toimitettu kaikkia niitä tietoja, jotka ovat unionin oikeuden mukaan merkityksellisiä sopimuksen tekemisen kannalta.

47.

Vakuutuksenottaja, jolle vakuutuksenantaja ei ole ilmoittanut tämän peruuttamisoikeudesta, voi hyvinkin kuulla siitä muuta kautta, mutta vakuutuksenantaja on siitä huolimatta jättänyt täyttämättä velvollisuuden, joka on asetettu kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä ja pantu täytäntöön kansallisella lainsäädännöllä. Ei voida sallia sitä, että vakuutuksenantaja laskee kyseisen laiminlyönnin varaan väittääkseen, että peruuttamista koskeva määräaika on päättynyt (olettaen, että vakuutuksenantaja voi osoittaa, milloin vakuutuksenottaja tuli tietoiseksi peruuttamisoikeudesta). Ainoastaan silloin, kun vakuutuksenantaja voi osoittaa, että hän on ilmoittanut kaikki tarvittavat tiedot, on olemassa riittävä oikeusvarmuus siitä, että peruuttamista koskeva määräaika on päättynyt.

48.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vakuutuksenottaja ei voi peruuttaa ennen kuin vakuutuksenantaja ilmoittaa tiedot hänelle, jos hän on tietoinen tai tulee tietoiseksi peruuttamisoikeudestaan muuta kautta. Tämä puolestaan tarkoittaisi, että vakuutuksenantaja voisi käyttää hyväkseen omaa ilmoittamista koskevaa laiminlyöntiään evätäkseen vakuutuksenottajalta tämän oikeuden.

49.

Näistä syistä päättelen, että toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklassa kielletään jäsenvaltiota säätämästä, että peruuttamisoikeutta ei voida käyttää enää vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta riippumatta siitä, onko vakuutuksenantaja ilmoittanut vakuutuksenottajalle kyseisestä oikeudesta asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti. Tällaisen säännön mukaan peruuttamista koskeva määräaika päättyy vakuutuksenottajan täyttäessä sopimusvelvoitteensa (maksamalla erääntyvän vakuutusmaksun) ja huolimatta vakuutuksenantajan laiminlyönnistä, joka koskee lakisääteistä velvollisuutta ilmoittaa tiedot vakuutuksenottajalle. Tällainen lopputulos olisi järjetön.

50.

Tämä päätelmä voi riittää auttamaan kansallista tuomioistuinta käsiteltävässä asiassa. Tarkastelen kuitenkin lyhyesti sitä, kielletäänkö toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiota säätämästä peruuttamista koskevaa määräaikaa, joka on pitempi kuin 14–30 päivää sopimuksen tekemistä koskevasta ilmoituksesta.

51.

Mielestäni toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa ilmaistiin selkeästi, että peruuttamista koskeva määräaika ei voi olla lyhyempi kuin 14 päivää sopimuksen tekemistä koskevasta ilmoituksesta. Määräaika voi olla 14–30 päivää. Näin ollen 15 artiklan 1 kohdassa asetetaan sekä ala- että yläraja peruuttamista koskevalle määräajalle, jonka jäsenvaltiot voivat säätää lainsäädännössään. Alarajan ilmeisenä tarkoituksena oli luoda vakuutuksenottajan suojan vähimmäistaso. Vastaavasti ylärajalla ilmeisesti haluttiin taata oikeusvarmuus sekä vakuutuksenottajalle että vakuutuksenantajalle.

52.

Entä jos henkivakuutussopimusta ei tehty toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin vaatimukset täyttävällä tavalla? Entä jos kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklassa kuvatut tiedot ilmoitettiin vakuutuksenottajalle vasta myöhemmin?

53.

Tällöin vakuutuksenottajan on – edellä esittämistäni syistä – voitava peruuttaa sopimus määräaikana, joka alkaa asian kannalta merkityksellisten tietojen ilmoittamisen jälkeen.

54.

Oliko vakuutuksenottajalle sitten asetettava peruuttamista koskeva määräaika, joka oli pitempi kuin toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa säädetty yläraja?

55.

Mielestäni ei.

56.

Vaikka toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa yksilöitiin peruuttamista koskevan määräajan alkamisajankohta tällaisissa olosuhteissa, ( 20 ) en katso, että kansallisessa oikeudessa voitaisiin säätää, että vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa sopimuksensa sellaisen määräajan päätyttyä, joka on pitempi kuin mainitussa säännöksessä nimenomaisesti säädetty yläraja.

57.

Mikäli kansallinen tuomioistuin päättää, että VVG:n alkuperäisen toisinnon 5a §:ssä kuvattu oikeus oli erillinen toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa säädetystä peruuttamisoikeudesta, on syytä tarkastella, oliko toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa ristiriidassa se, että jäsenvaltio omaksui vakuutussopimusmallin kaltaisen henkivakuutussopimuksen tekemistä koskevan mallin. Jos vastaus on kielteinen, ennakkoratkaisukysymys on tosiasiallisesti hypoteettinen.

58.

Kumpaakin direktiiviä ( 21 ) sovellettiin henkivakuutussopimuksen tekemiseen ja peruuttamiseen. Niiden asian kannalta merkitykselliset säännökset koskivat viittä eri vaihetta: 1) sopimuksen teon esivaihetta, 2) sopimuksen tekemistä (syntymistä), 3) sopimuksen tekemisestä ilmoittamista vakuutuksenottajalle, 4) peruuttamista koskevan määräajan alkamista mainitun ilmoituksen jälkeen ja 5) mahdollista sopimuksen peruuttamista mainitussa määräajassa.

59.

Vaiheen 1 osalta kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklan 1 kohdassa säädettiin, että direktiivin liitteessä II olevassa A kohdassa luetellut tiedot oli ilmoitettava mahdolliselle ostajalle ennen sopimuksen tekemistä. Jotta mahdollinen ostaja olisi voinut tehdä perustellun päätöksen, katson, että vakuutuksenottajalle oli tehtävä tällainen ilmoitus ennen kuin hän valitsi tietyn vakuutuksenantajan ja sopimuksen. Tietojen ilmoittamisvelvollisuuden tavoitteena oli se, että mahdollinen ostaja voisi valita parhaiten tarpeisiinsa sopivan sopimuksen ja saisi ”selkeän ja tarkan tiedon hänelle tarjottujen tuotteiden keskeisistä ominaispiirteistä sekä tiedot niistä toimielimistä, joille vakuutuksenottajien, vakuutettujen tai edunsaajien valitukset voi osoittaa”. ( 22 ) Ilmoitukseen oli myös sisällytettävä tiedot sopimuksen peruuttamista koskevista järjestelyistä. ( 23 )

60.

Toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklassa säädettiin vaiheiden 2–5 osalta, että sopimuksen tekemisen ja sitä koskevan ilmoituksen jälkeen vakuutuksenottajan oli mahdollista peruuttaa sopimus peruuttamista koskevan rajoitetun määräajan kuluessa. On itsestään selvää, että peruuttaminen ei ole mahdollista, jos sopimusta ei ole vielä tehty, koska ei ole ollut tarjousta ja hyväksyntää, jotka olisivat johtaneet osapuolten väliseen yhteisymmärrykseen sitoutumisesta sopimuksen sisältöön.

61.

Tästä seuraa, että toisessa ja kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä yhdessä luettuina edellytettiin, että tietyt tiedot on ilmoitettava (tulevalle) vakuutuksenottajalle ennen sopimuksen tekemistä ja että peruuttamista koskeva 14–30 päivän määräaika on sitten vakuutuksenottajan käytettävissä sopimuksen tekemistä koskevan ilmoituksen jälkeen. Kansalliset järjestelyt, jotka eivät noudattaneet näitä vaatimuksia, olivat sen vuoksi ristiriidassa mainittujen direktiivien kanssa.

62.

Siltä osin kuin kansallisessa oikeudessa sallittiin henkivakuutussopimuksen tekeminen tavalla, johon ei sisältynyt asian kannalta merkityksellisten tietojen ilmoittaminen kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklan 1 kohdan mukaisella asianmukaisella ja oikea-aikaisella tavalla, se vaikuttaa olleen ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa. Tietojen ilmoittamisvelvollisuutta olisi heikennetty, jos kyseiset tiedot olisi toimitettu vasta sen jälkeen, kun vakuutuksenottaja oli tehnyt tarjouksensa ja siten valinnut vakuutuksenantajan ja sopimuksen.

63.

Jos jäsenvaltion oikeudessa säädettiin ajanjaksosta, jonka aikana valittajan oli mahdollista vastustaa sopimuksen tekemistä, ja jos siinä todettiin, että kyseisenä ajanjaksona sopimusta ei ollut vielä tehty, on ilmeistä, että kyseinen ajanjakso ei ollut toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu peruuttamista koskeva määräaika ja vastustamisoikeus oli osa vaihetta 1 (sopimuksen teon esivaihetta) eikä sitä seuraavia vaiheita.

64.

Tällaisissa olosuhteissa jäsenvaltion oikeudessa olisi pitänyt säätää, että sen ajanjakson päätyttyä, jonka aikana valittajan oli mahdollista ilmaista aikomuksensa jäädä sopimuksen sitovuuden ulkopuolelle (vaihe 2), vakuutuksenottajalle oli ilmoitettava sopimuksen tekemisestä (vaihe 3) ja että vakuutuksenottajalla oli oikeus peruuttaa sopimus sen tekemistä seuraavana ajanjaksona (vaiheet 4 ja 5), joka oli eri kuin ajanjakso, jonka aikana hänen oli mahdollista vastustaa sopimuksen tekemistä (vaihe 2). Muussa tapauksessa vaikuttaa siltä, että peruuttamista koskeva määräaika oli jo päättänyt silloin, kun sopimus tehtiin.

65.

Endressin ja Allianzin – kumpikin yksityisiä osapuolia – väliseen pääasiaan sovelletaan Saksan lainsäädäntöä. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava tätä lainsäädäntöä varmistaakseen, että noudatetaan unionin oikeutta, erityisesti toista ja kolmatta henkivakuutusdirektiiviä, joita sovellettiin sopimuksen tekemisen ajankohtana. Kahden yksityisen osapuolen välisessä asiassa direktiiveillä ei sellaisenaan kuitenkaan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan voida luoda velvoitteita yksityiselle oikeussubjektille eikä direktiivien säännöksiin näin ollen sellaisenaan voida vedota tällaista henkilöä vastaan. ( 24 )

66.

Päättelen, että toisen henkivakuutusdirektiivin 15 artiklaa ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin 31 artiklaa on tulkittava siten, että 1) niissä kielletään jäsenvaltiota säätämästä, että peruuttamisoikeutta ei voida käyttää enää vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta riippumatta siitä, onko vakuutuksenantaja ilmoittanut vakuutuksenottajalle kyseisestä oikeudesta asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti ja 2) niissä kielletään jäsenvaltiota sulkemasta pois se, että tietyt pakolliset tiedot on ilmoitettava (tulevalle) vakuutuksenottajalle ennen sopimuksen tekemistä ja että peruuttamista koskevan 14–30 päivän määräajan on oltava vakuutuksenottajan käytettävissä sopimuksen tekemistä koskevan ilmoituksen jälkeen.

67.

Kummallakin päätelmällä voi pääasiassa olla huomattavia seurauksia Endressin ja vakuutuksenantajan aseman kannalta.

68.

Se, mitä nuo seuraukset ovat, riippuu erityisesti siitä, missä määrin kansallinen tuomioistuin pystyy tulkitsemaan Saksan lainsäädäntöä toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin mukaisesti. Tältä osin kansallisella tuomioistuimella on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti velvollisuus ”ottaa huomioon kansallisen oikeuden säännökset kokonaisuudessaan arvioidakseen, missä määrin kansallista oikeutta voidaan soveltaa niin, ettei tästä aiheudu direktiivillä tavoitellun tuloksen kanssa ristiriitaista lopputulosta”. ( 25 ) Tämä tarkoittaa sitä, että kansallisen tuomioistuimen on sovellettava kyseisiä kansallisessa oikeudessa hyväksyttyjä tulkintatapoja, joiden mukaan eräissä tilanteissa sallitaan joko kansallisen oikeuden säännöksen sellainen tulkinta, että ristiriita kansallisen oikeuden jonkin toisen säännöksen kanssa voidaan välttää, tai se, että ensin mainitun säännöksen soveltamisalaa rajoitetaan soveltamalla sitä ainoastaan siinä määrin kuin se on yhteensopiva mainitun toisen säännöksen kanssa. ( 26 ) Kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua direktiivin sisältöön, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, ”rajoittavat tosin yleiset oikeusperiaatteet, muun muassa oikeusvarmuutta ja taannehtivuuskieltoa koskevat periaatteet”, eikä se ”voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle”. ( 27 )

69.

Jos asian kannalta merkityksellisissä direktiiveissä säädettyä lopputulosta ei voida saavuttaa tällä tavalla, vakiintuneen käytännön mukaista on myös se, että kansallinen oikeus on ehkä jätettävä soveltamatta, ( 28 ) ja mikäli vahinkoa on aiheutunut ja tämä vahinko on johtunut siitä, ettei jäsenvaltio ole noudattanut velvoitteitaan, kansallisen tuomioistuimen asiana on ”varmistaa kansallisen vahingonkorvauslainsäädännön mukaisesti loukattujen kuluttajien oikeus saada korvausta”. ( 29 )

70.

Allianz on pyytänyt, että mikäli unionin tuomioistuin katsoo yhden vuoden säännön kaltaisen kansallisen säännöksen olevan ristiriidassa toisen ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin kanssa, unionin tuomioistuimen on rajoitettava tuomionsa ajallisia vaikutuksia. ( 30 ) Tässä yhteydessä Allianz esittää, että tuomio saattaa vaikuttaa vuosina 1995–2007 tehtyihin yli 108 miljoonaan sopimukseen, joiden mukaisesti maksettiin vakuutusmaksuja yhteensä noin 400 miljardia euroa. ( 31 ) Allianz toteaa mainittuna ajanjaksona tehneensä itse noin yhdeksän miljoonaa tällaista sopimusta ja saaneensa vakuutusmaksuja noin 62 miljardia euroa.

71.

Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen on poikkeuksellinen toimenpide, jonka unionin tuomioistuin on toteuttanut ainoastaan 1) ”kun vaarana ovat olleet vakavat taloudelliset seuraukset, joita aiheutuisi erityisesti vilpittömässä mielessä perustettujen sellaisten oikeussuhteiden lukuisuudesta, jotka perustuivat pätevästi voimassa olevana pidettyyn säännöstöön” ja 2) ”kun oli ilmeistä, että objektiivinen ja huomattava epäselvyys – johon oli mahdollisesti myötävaikuttanut myös muiden jäsenvaltioiden tai Euroopan komission toiminta – unionin säännösten ulottuvuudesta oli saanut yksityiset ja kansalliset viranomaiset toimimaan unionin oikeuden vastaisesti”. ( 32 ) Taloudelliset seuraukset eivät sellaisinaan oikeuta toteuttamaan tätä poikkeuksellista toimenpidettä. ( 33 )

72.

Käsiteltävässä asiassa katson, että unionin tuomioistuimen ajallisten vaikutusten rajoittamisen puolesta puhuvia seikkoja ei ole riittävästi. Unionin tuomioistuimelle ei ole esitetty näyttöä siitä, kuinka todennäköisesti henkivakuutussopimuksia, joihin sen tuomio voi vaikuttaa, peruutetaan, eikä vakuutuksenantajalle tai vakuutuksenantajille aiheutuvista taloudellisista kustannuksista tai vakavien taloudellisten seurausten vaarasta. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että tarkasteltavina olevia unionin säännöksiä koskeva ”objektiivinen ja huomattava epäselvyys” olisi saanut ainakin kansalliset viranomaiset joko säilyttämään vakuutussopimusmallin tai käyttämään ensimmäisen vakuutusmaksun maksamista alkamisajankohtana laskiessaan yhden vuoden säännön kannalta merkityksellistä ajanjaksoa.

73.

Edellä esitetyn perusteella katson, että unionin tuomioistuimen pitäisi antaa seuraavanlainen vastaus:

Henkivakuutuksen ensivakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta 8.11.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/619/ETY 15 artiklan 1 kohtaa luettuna yhdessä henkivakuutuksen ensivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta sekä direktiivien 79/267/ETY ja 90/619/ETY muuttamisesta 10.11.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/96/ETY 31 artiklan kanssa on tulkittava siten, että niiden kanssa ristiriidassa on kansallinen säännös, jonka mukaan oikeus peruuttaa henkivakuutussopimus raukeaa viimeistään vuoden kuluttua ensimmäisen vakuutusmaksun maksamisesta riippumatta siitä, onko vakuutuksenottajalle ilmoitettu kyseisestä oikeudesta asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti.