Avainsanat

1. Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annettu direktiivi 2003/88 – Viikoittainen enimmäistyöaika

(Neuvoston direktiivin 93/104 6 artiklan 2 alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohta)

2. Unionin oikeus – Yksityisten oikeudet – Jäsenvaltio on loukannut yksityisten oikeuksia – Velvollisuus korvata yksityisille aiheutunut vahinko – Edellytykset

(Neuvoston direktiivin 93/104 6 artiklan 2 alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohta)

3. Unionin oikeus – Yksityisten oikeudet – Jäsenvaltio on loukannut yksityisten oikeuksia – Velvollisuus korvata yksityisille aiheutunut vahinko – Korvauksen muodot

(Neuvoston direktiivin 93/104 6 artiklan 2 alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohta)

4. Unionin oikeus – Yksityisten oikeudet – Jäsenvaltio on loukannut yksityisten oikeuksia – Velvollisuus korvata yksityisille aiheutunut vahinko

(Neuvoston direktiivin 93/104 6 artiklan 2 alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88)

Tiivistelmä

1. Työntekijä, jonka palomiehenä julkisen sektorin pelastustoiminnan yksikössä suorittama keskimääräinen viikoittainen työaika ylittää tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn työajan, voi vedota unionin oikeuteen, jotta asianomaisen jäsenvaltion viranomaisille syntyisi korvausvastuu ja jotta hän voisi saada korvauksen tämän säännöksen rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta.

Näin on siksi, että direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohta, jossa jäsenvaltiot velvoitetaan soveltamaan keskimääräisen viikoittaisen työajan enimmäismäärää jokaiseen työntekijään vähimmäisvaatimuksena, on erittäin tärkeä unionin sosiaalioikeuden sääntö, jonka vaikutukselle ei voida asettaa minkäänlaisia edellytyksiä tai rajoituksia ja jolla yksityisille annetaan oikeuksia, joihin nämä voivat vedota suoraan kansallisissa tuomioistuimissa. Lisäksi direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdan vaatimusten noudattamatta jättämistä on pidettävä riittävän ilmeisenä unionin oikeuden rikkomisena, kun se on tapahtunut siten, että on selvästi toimittu vastoin unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä kyseessä olevalla ajanjaksolla. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on kuitenkin selvittää, onko tämä direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdan rikkominen välittömässä syy-yhteydessä työntekijän kärsimään vahinkoon, joka muodostuu sen lepoajan menettämisestä, joka hänellä olisi pitänyt olla, jos tässä säännöksessä säädettyä viikoittaista enimmäistyöaikaa olisi noudatettu.

Julkisoikeudellinen elin voi vastata yksityiselle aiheutuneen tällaisen vahingon korvaamisesta silloin, kun vahinko on aiheutettu sisäisillä toimenpiteillä, jotka tällainen julkisoikeudellinen elin on toteuttanut unionin oikeuden vastaisesti. Unionin oikeuden vastaista ei ole myöskään se, että jäsenvaltion lisäksi tällainen julkisoikeudellinen elin saatetaan korvausvastuuseen yksityisille tällaisista toimenpiteistä aiheutuneista vahingoista.

Päätelmät ovat samat siitä riippumatta, onko asian tosiseikkoihin sovellettava tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun direktiivin 93/104, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2000/34, vai direktiivin 2003/88 säännöksiä.

(ks. 49, 58, 59, 61, 63 ja 99 kohta sekä tuomiolauselman 1 ja 4 kohta)

2. Unionin oikeus on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa julkisen sektorin työntekijän oikeudelle saada korvaus vahingosta, joka on aiheutunut siitä, että asianomaisen jäsenvaltion viranomaiset ovat rikkoneet unionin oikeussääntöä, kuten tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa, asetetaan tuottamuksen käsitteeseen perustuva edellytys, joka on ankarampi kuin unionin oikeuden riittävän ilmeisen rikkomisen edellytys. Tällainen lisäedellytys nimittäin vaarantaisi korvausta koskevan oikeuden, joka perustuu unionin oikeusjärjestykseen.

(ks. 67, 70 ja 99 kohta sekä tuomiolauselman 2 ja 4 kohta)

3. Unionin oikeus on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa julkisen sektorin työntekijän oikeudelle saada korvaus vahingosta, joka on aiheutunut siitä, että asianomaisen jäsenvaltion viranomaiset ovat rikkoneet tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa, asetetaan edellytys, jonka mukaan työntekijän työnantajalle on ensin pitänyt esittää vaatimus siitä, että tätä säännöstä on noudatettava.

Näin on siksi, että jäsenvaltioiden on tätä koskevien unionin oikeussääntöjen puuttuessa annettava menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, ja tällaisten sääntöjen on oltava vastaavuusperiaatteen ja tehokkuusperiaatteen mukaisia. Tällaista työnantajalle ensin esitettävää vaatimusta koskeva edellytys on kuitenkin tehokkuusperiaatteen vastainen.

Työntekijän on nimittäin katsottava olevan työsuhteen heikompi osapuoli, minkä vuoksi on tarpeen estää se, että työnantajalla on mahdollisuus rajoittaa hänen oikeuksiaan. Tämän heikomman aseman vuoksi tällainen työntekijä voidaan saada luopumaan vetoamasta nimenomaisesti oikeuksiinsa suhteessa työnantajaansa silloin, kun oikeuksien vaatiminen voi johtaa siihen, että työnantaja ryhtyy työntekijää kohtaan sellaisiin toimenpiteisiin, että työsuhde kärsii niistä työntekijän vahingoksi.

Lisäksi tapauksessa, joka koskee sitä, että julkisen sektorin työnantaja on rikkonut unionin oikeuden säännöstä, jolla on välitön vaikutus, asianomaisten työntekijöiden velvollisuus esittää ensin työnantajalleen vaatimus tämän säännöksen rikkomisen lopettamiseksi saadakseen korvauksen tällaisesta rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta antaa asianomaisen jäsenvaltion viranomaisille mahdollisuuden siirtää systemaattisesti yksityisille vastuu valvoa tällaisten säännösten noudattamista, koska se antaa viranomaisille mahdollisuuden tilanteen mukaan olla noudattamatta niitä silloin, kun tällaista vaatimusta ei ole esitetty. Direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa ei suinkaan edellytetä, että asianomaiset työntekijät vaativat työnantajaansa noudattamaan tässä säännöksessä säädettyjä vähimmäisvaatimuksia, vaan siinä velvoitetaan työnantaja silloin, kun direktiivin 22 artiklassa tarkoitettu poikkeus on pantu täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä, hankkimaan työntekijän nimenomaisesti ja vapaasta tahdostaan esittämä henkilökohtainen suostumus siihen, että 6 artiklan b alakohdassa annetuista oikeuksista luovutaan.

Lisäksi silloin, kun edellytykset sille, että yksityiset oikeussubjektit voivat vedota direktiivin säännöksiin kansallisissa tuomioistuimissa, täyttyvät, jäsenvaltioiden kaikilla viranomaisilla, myös osavaltioiden sekä kaupunkien tai kuntien kaltaisilla hajautetuilla julkisyhteisöillä on julkisoikeudellisina työnantajina jo tämän perusteella velvollisuus soveltaa niitä. Näin ollen työntekijän, joka on kärsinyt vahinkoa siitä, että hänen työnantajansa on loukannut direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa annettuja oikeuksia, ei voida kohtuudella edellyttää esittävän vaatimusta ensin tälle työnantajalle saadakseen oikeuden korvaukseen tästä vahingosta.

(ks. 72, 80, 81, 83–87, 90 ja 99 kohta sekä tuomiolauselman 2 ja 4 kohta)

4. Korvauksen, joka jäsenvaltion viranomaisten on suoritettava vahingosta, jonka ne ovat aiheuttaneet yksityisille unionin oikeutta rikkomalla, on vastattava aiheutunutta vahinkoa. Tätä seikkaa koskevien unionin oikeuden säännösten puuttuessa asianomaisen jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä on vastaavuusperiaatetta ja tehokkuusperiaatetta noudattaen päätettävä yhtäältä siitä, onko työntekijälle, jonka viikoittaisen keskimääräisen työajan pituus ylittää tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn pituuden, tällaisen unionin oikeuden oikeussäännön rikkomisesta aiheutunut vahinko korvattava myöntämällä työntekijälle lisävapaata vai rahamääräinen korvaus, ja toisaalta määriteltävä säännöt, joiden mukaisesti korvaus lasketaan. Direktiivin 2003/88 16–19 artiklassa tarkoitetuilla vertailujaksoilla ei ole tässä merkitystä.

Erityisesti siitä, missä muodossa vahinko on korvattava, todettakoon, että koska ei vaikuta siltä, että lisävapaan tai rahamääräisen korvauksen myöntäminen tekisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi tällaisen korvaamisen, kansallisen tuomioistuimen on varmistuttava etenkin siitä, että tapa, jolla korvaus päätetään suorittaa, on vastaavuusperiaatteen mukainen, kun sitä arvioidaan suhteessa niihin korvauksiin, jotka kansalliset tuomioistuimet myöntävät samankaltaisten sisäiseen oikeuteen perustuvien vaatimusten tai kanteiden perusteella.

(ks. 95, 98 ja 99 kohta sekä tuomiolauselman 3 ja 4 kohta)