Verotus – Jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistaminen – Liikevaihtoverot – Yhteinen arvonlisäverojärjestelmä – Veronpalautus unionin alueelle sijoittumattomille verovelvollisille
(Neuvoston direktiivin 86/560 2 artiklan 1 kohta sekä neuvoston direktiivin 2006/112 169 artiklan c alakohta, 170 ja 171 artikla)
Jäsenvaltio, joka epää unioniin sijoittautumattomalta verovelvolliselta oikeuden saada takaisin yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun direktiivin 2006/112 169 artiklan c alakohdassa tarkoitettuja vakuutus- ja rahoitusliiketoimia varten tehtyihin ostoihin sisältyvän arvonlisäveron, ei ole jättänyt noudattamatta direktiivin 2006/112 169–171 artiklan eikä jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun kolmannentoista direktiivin 86/560 2 artiklan 1 kohdan mukaisia jäsenyysvelvoitteitaan.
Kolmannentoista direktiivin säännösten ja erityisesti sen 2 artiklan 1 kohdan, jossa ei viitata direktiivin 2006/112 169 artiklan c alakohdassa tarkoitettuihin liiketoimiin, on katsottava olevan lex specialis direktiivin 2006/112 170 ja 171 artiklaan nähden, mikä estää sen, että mainitussa 170 artiklassa yleisin ilmaisuin säädetty palautusoikeus voisi saada etusijan kolmannentoista direktiivin 2 artiklan 1 kohdan selvään ja täsmälliseen sanamuotoon nähden.
Vaikka oletettaisiinkin, että direktiivin 2006/112 169 artiklan c alakohtaa koskevan viittauksen puuttuminen olisi unionin lainsäätäjän virhe, ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä tehdä tulkintaa, jolla on tarkoitus korjata edellä mainittua 2 artiklan 1 kohtaa. Ei myöskään voida moittia jäsenvaltiota, jonka kansallinen säännöstö on yhteensopiva 2 artiklan 1 kohdan selvän ja täsmällisen sanamuodon kanssa, siitä, ettei se ole noudattanut nimenomaan kyseisen säännöksen mukaisia velvoitteitaan, koska se on jättänyt tekemättä tulkinnan, jonka tarkoituksena on korjata tätä säännöstä yhteisen arvonlisäverojärjestelmän yleiseen logiikkaan mukautumiseksi ja sen virheen korjaamiseksi, jonka yhteisön lainsäätäjä on tehnyt. Oikeusvarmuuden periaate edellyttää tältä osin, että unionin lainsäädännön perusteella ne, joita asia koskee, voivat saada selville tarkasti, minkä laajuisia niille kyseisessä lainsäädännössä asetetut velvoitteet ovat. Yksityisten oikeussubjektien on nimittäin yksiselitteisesti voitava saada tieto oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä ryhtyä niiden johdosta asianmukaisiin toimenpiteisiin. Tämä periaate on keskeinen myös pantaessa täytäntöön verotukseen liittyvää direktiiviä. Niin ei nimittäin voida toimia, että edellä mainitun 2 artiklan 1 kohdan säännöksen selvästä ja täsmällisestä sanamuodosta huolimatta tehtäisiin tulkinta, jonka tarkoituksena on korjata kyseistä säännöstä ja laajentaa jäsenvaltioiden siihen liittyviä velvollisuuksia.
(ks. 35, 46 ja 48–51 kohta)